XII.
PUNANAHAT.
Palaamme nyt Far-Westiin.
Rio Grande del Norten rannalla, noin kymmenen penikulmaa [Ranskan penikulma = 4,444 mtr.] El presidio de San-Lucarista, sijaitsi El pasado de los Venados'in atepelti eli kylä.
Tähän atepeltiin, — joka oli yksinkertainen tilapäinen leiri, kuten useimmat intiaanikylät, koska intiaanien kuljeksiva elämäntapa ei salli mitään kiinteätä asutusta, — kuului satakunta callia eli majaa, säännöttömästi ryhmitettyinä toistensa viereen.
Jokaiseen majaan kuuluu kymmenkunta maahan pistettyä, neljän tai viiden jalan pituista paalua sivuilla ja kuuden tai seitsemän jalan pituista keskellä, oviaukko itäänpäin, jotta perheenisä voi aamuisin heittää vettä nousevaa aurinkoa kohti, toimitus, jolla intiaanit rukoilevat Wacondahia, ettei hän vahingoittaisi heidän perhettään alkavana päivänä.
Nämä majat olivat peitetyt kokoonommelluilla puhvelinnahoilla, aina avonaisia keskeltä, jotta savu sisällä olevista tulista pääsi vapaasti ulos; tulia oli yhtä monta kuin omistajalla oli vaimoja, sillä joka vaimolla piti olla oma tulensa.
Ne nahat, jotka muodostivat ulkoseinän, olivat huolellisesti valmistetut ja maalatut eri värisiksi.
Nämä maalaukset kummallisine kuvioineen tekivät kylän kokonaisuudessaan vilkkaan näköiseksi.
Kunkin majan käytävän edessä olivat soturien keihäät pistettyinä maahan pystyyn. Nämä kevyet keihäät, jotka olivat tehdyt kuudentoista tai kahdeksantoista jalan pituisista notkeista ruo'oista ja joiden päässä oli pitkä uurteinen rautakärki, intiaanien itsensä takoma, olivat apachien pelättävin ase.
Mitä vilkkain ilo näytti vallitsevan kylässä. Muutamissa majoissa naiset istuivat värttinöineen ja kehräsivät kotieläintensä villoja. Toisissa he istuivat alkuperäisten yksinkertaisten kangaspuiden ääressä ja kutoivat noita hienoudestaan ja erinomaisesta tekotavastaan niin tunnettuja zarapeita.
Heimon nuoret miehet, kokoontuneina avaralle avoimelle paikalle kylän keskellä, pelasivat miltiä [tämä sana merkitsee nuolta apachien kielellä], erästä omituista peliä, josta punaihoiset paljon pitävät.
Pelaajat piirtävät maahan suuren piirin, jonka sisään he asettuvat kahteen riviin vastakkain. Kummankin rivin taistelijoilla on ilmalla täytetty pallo, toisella rivillä oikeassa, toisella vasemmassa kädessä, ja tämän pallon he viskaavat takaapäin vasemman säären alitse ja ottavat sen kiinni kädellään etupuolella, minkä jälkeen se heitetään vastustajaa vasten, jota on osattava ruumiiseen uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen. Tästä johtuu, että vastapelaaja tekee tuhansia hullunkurisia käänteitä, välttääkseen ettei häneen osuttaisi, lyyhistyy maahan, kohoaa, kumartuu milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, hyppää ylös ja alas samalla kohtaa tai juoksee sivullepäin. Jos pallo menee piirin ulkopuolelle, niin ensimmäinen pelaaja menettää kaksi pistettä ja hänen täytyy juosta noutamaan sitä. Jos taas vastustajaan sattuu, täytyy tämän tarttua palloon ja heittää se takaisin vastustajaa kohti, johon hänen täytyy osata uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen. Seuraava pelaaja vastapuolella piiriä alkaa uudelleen pallonheiton ja niin edelleen, kunnes peli on lopussa.
Tästä näkyy, mitä yhtämittaisia naurunpuuskia täytyy aiheutua niistä eriskummallisista asennoista, joita pelaajat joka hetki ovat pakotetut tekemään.
Muut vanhemmat intiaanit pelasivat hyvin vakavina eräänlaista korttipeliä nelikulmaisilla nahanpalasilla, joihin oli kömpelösti maalattu jonkinlaisia eläinten kuvia.
Eräässä muita suuremmassa ja paremmin maalatussa kylän majassa, jossa asui sachmeni eli etevin päällikkö, jonka keihäät, alapäästään peitetyt punaisella nahanpalasella, olivat vallan merkkeinä, istui kolme miestä kyyryssään sammuvan tulen ääressä keskustellen, kiinnittämättä huomiotaan ulkopuolelta kuuluvaan meluun.
Nämä kolme miestä olivat Tiikerikissa, Korppikotka ja amantzini eli heimon poppamies.
Korppikotka oli mestitsi, joka aikoja sitten oli hakenut turvaa apachien luona ja jonka nämä olivat ottaneet joukkoonsa.
Tämä mies, jonka liikanimi sopi hänelle mainiosti, oli roisto, jonka kylmäverinen, halpamielinen julmuus kauhistutti intiaanejakin, jotka eivät kuitenkaan olleet erittäin arkatuntoisia sellaisissa asioissa. Tiikerikissa oli tehnyt tämän villipedon, joka oli hänelle täysin uskollinen, kostonsa toimeenpanijaksi ja tahtonsa nöyräksi välikappaleeksi.
Naimisissa noin vuoden ajan viimeisen vaimonsa kanssa, hän oli samana aamuna tullut poikalapsen isäksi, joka seikka oli syynä intiaanien juhlamieleen, ja hän oli tullut saamaan Tiikerikissalta, heimon ylipäälliköltä, määräyksiä sellaisissa tilaisuuksissa tavanmukaisista juhlamenoista.
Korppikotka läksi majasta, jonne hän heti sen jälkeen palasi, vaimojensa ja kaikkien ystäviensä seuraamana, joista muuan piti lasta käsivarsillaan.
Tiikerikissa asettui Korppikotkan ja poppamiehen väliin joukon etunenään ja suuntasi kulkunsa Rio Grande del Nortelle.
Tultuaan joen rannalle joukko pysähtyi, jolloin poppamies otti käteensä vähän vettä, heittäen sen ilmaan ja rukoillen samalla ihmiselämän herraa, jonka jälkeen hän ryhtyi "suureen lääkitsemiseen", s.o. vastasyntynyt upotettiin, villaisiin kapaloriepuihinsa käärittynä, viisi kertaa joen veteen, poppamiehen sanoessa korkealla äänellä:
"Elämän herra, katso hyvin silmin tätä nuorta soturia; poista hänestä kaikki pahat vaikutukset; suojele häntä, Wacondah!"
Kun tämä osa juhlallisuutta oli toimitettu, niin joukko palasi kylään ja järjestäytyi piiriin Korppikotkan majan ympärille, jonka edustalla lihava tamma makasi maassa, kaikki neljä jalkaa sidottuna.
Uusi zarapée levitettiin eläimen vatsalle ja sukulaiset ja ystävät laskivat siihen lahjansa lapselle: kannuksia, aseita, vaatteita.
Tiikerikissa oli ystävyydestä Korppikotkaan ruvennut äskensyntyneen kummiksi. Hän asetti lapsen kaikkien noiden erilaisten lahjojen keskelle, joita zarapée oli täynnä.
Korppikotka tarttui nyt nylkyveitseensä, aukaisi yhdellä ainoalla leikkauksella eläimen kyljen ja otti pois sydämen, ojentaen sen vielä lämpöisenä Tiikerikissalle, joka otti sen käteensä ja piirsi sillä ristin lapsen otsaan, sanoen:
"Nuori soturi apachi-puhvelien heimoa, ole urhoollinen ja viekas; sinun nimesi olkoon Mixcoatzin, Pilven käärme."
Isä otti nyt poikansa ja päällikkö, kohottaen verisen sydämen päänsä yli, huusi kovalla äänellä kolmasti; "Eläköön hän! Eläköön hän! Eläköön hän!" Tämän huudon kaikki läsnäolevat innostuneina toistivat. Poppamies uskoi nyt vastasyntyneen pahalle hengelle rukoillen tätä tekemään hänet urhoolliseksi, kaunopuheiseksi, viekkaaksi, ja hän lopetti näiden toivomustensa luettelemisen seuraavin sanoin, jotka saavuttivat vastakaikua noiden hurjien miesten sydämissä:
"Älköön hän ennen kaikkea milloinkaan tulko kenenkään orjaksi!"
Tähän loppuivat juhlamenot ja kaikki uskonnolliset toimet olivat tehdyt. Tamma parka, tuon tuhman taikauskon viaton uhri, paloiteltiin nyt. Tehtiin valtava tuli ja kaikki sukulaiset ja ystävät ottivat osaa juhla-ateriaan, jonka tuli jatkua, kunnes uhrattu tamma oli täydelleen syöty.
Korppikotkan piti juuri asettua syömään kuten vieraatkin, mutta Tiikerikissan viittauksesta hän seurasi ylipäällikköä hänen majaansa, jossa he asettuivat tulen ääreen. Poppamies liittyi heihin.
Tiikerikissan viitattua naiset poistuivat, jonka jälkeen hän hetken mietittyään lausui:
"Veljeni, te olette uskottujani", hän sanoi, "ja teidän edessänne sydämeni aukenee niinkuin chrimoya, hunajaomena, antaakseen teidän nähdä sisimmät ajatukseni. Minä olen ollut murheissani jo monta päivää."
"Isäni on levoton poikansa, Kivisydämen, takia", poppamies sanoi.
"En. Mitä minä välitän siitä mitä hän tällä hetkellä tekee? Hänet löydän kyllä kun häntä tarvitsen, mutta minulla on salainen tehtävä annettavana luotettavalle miehelle. Aamusta alkaen olen ollut kahden vaiheella, uskallanko olla täysin avomielinen teitä kohtaan."
"Puhukoon isäni, hänen poikansa kuuntelevat häntä", poppamies sanoi.
"Enempi epäily olisi pyhien tarkoitusperien saattamista vaaraan. Sinä saat nousta ratsaille, Korppikotka; minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa, sinä tiedät, minne lähetän sinut."
Korppikotka teki myöntävän liikkeen.
"Saata nuo miehet", Tiikerikissa jatkoi, "avustamaan meitä yrityksessämme, ja sinä teet minulle äärettömän palveluksen."
"Teen sen. Matkustanko heti?"
"Kyllä, jos voit."
"Hyvä, kymmenen minuutin kuluttua olen kaukana kylästä."
Kumarrettuaan molemmille päälliköille Korppikotka meni ulos. Muutaman hetken kuluttua kuului ulkoa hevosen nelistystä, joka etääntyi. Tiikerikissa huokaisi tyytyväisenä.
"Avatkoon veljeni poppamies korvansa", Tiikerikissa lausui; "minä poistun kylästä, mutta toivon tulevani takaisin vielä tänä yönä. Kuitenkin voi olla mahdollista, että poissaoloani kestää kaksi tai kolme auringonkiertoa. Minä jätän veljeni poppamiehen sijaani, hänen on oltava sotilaiden päällikkönä ja estettävä heitä poistumasta kylästä ja lähestymästä valkonaamojen rajaa. On tärkeätä etteivät nämä aavista, että olemme niin lähellä heitä, sillä muutoin yrityksemme epäonnistuu. Onko veljeni ymmärtänyt minut täysin?"
"Tiikerikissan kieli ei ole halkinainen. Ne sanat, jotka huokuvat hänen rinnastaan, ovat selviä. Hänen poikansa on täysin ymmärtänyt hänet."
"Hyvä. Silloin voin poistua aivan turvallisena, veljeni vartioitsee heimoa."
"Isäni käskyjä totellaan. Kuinka kauan hänen poissaolonsa kestääkin, ei hänellä tule olemaan mitään muistuttamista poikaansa vastaan."
"Ooah! Poikani poistaa näillä sanoillaan sydäntäni peittäneen nahan, joka teki sen levottomaksi. Kiitos! Suojelkoon häntä elämän herra! Minä menen."
"Ooah! Isäni on viisas soturi. Wacondah suojelee häntä sillä matkalla, johon hän aikoo ryhtyä; hän onnistuu."
Molemmat miehet kumarsivat toisilleen vielä kerran, jonka jälkeen poppamies asettui tulen ääreen ja Tiikerikissa lähti majasta.
Mutta jos vanha päällikkö olisi huomannut sen vihamielistä roistomaisuutta ilmaisevan ilmeen, joka eron hetkenä kuvastui poppamiehen kasvoilla, niin hän ei todennäköisesti olisi lähtenyt kylästä.
Juuri kuin Tiikerikissa kevyesti, jota ei olisi luullut hänen ikäiseltään mieheltä, hyppäsi satulaan, aurinko katosi apachialueen korkeitten vuorien taakse ja yö levitti huntunsa aavikon yli.
Kiinnittämättä näköjään huomiotaan pimeän tuloon ukko koukisti polvensa, löysäsi ohjakset ja poistui täyttä neliä.
Ruumis kyyristyneenä ja pää etukumarassa poppamies kuunteli innokkaasti päällikön poisrientävän hevosen yhä heikkenevää kavionkapsetta. Kun kaikki jälleen oli hiljaa, hän nousi vilkkaasti, riemuitsevan hymyn jonkun sekunnin leikkiessä hänen ohuilla, kalpeilla huulillaan, ja hän mutisi voitonriemuisella äänellä tuo ainoan sanan: vihdoinkin! johon epäilemättä sisältyi kaikki ajatukset, mitä hänen sydämensä syvyydessä liikkui.
Sitten hän nousi seisaalleen, meni ulos majasta, asettui muutamien askelten päähän siitä, pani kätensä ristiin rinnan yli ja lauloi matalalla äänellä, surunvoittoisella ja yksitoikkoisella sävelellä apachien valitusta, joka alkaa seuraavilla säkeillä, mitkä tässä esitetään näytteeksi noiden raakalaiskansojen kielestä:
El mebin ni tlacaelantey
Tuzapan Pilco payentzin
Anca maguida coaltzin
Ay guinchey ni pello menchey!
[Olen kadottanut tlacaelantey'ni Pilcon maassa, oi, murhaavat kukkulat, jotka ovat muuttaneet sen varjoksi ja kärpäsiksi.]
Sitä mukaa kuin poppamies jatkoi lauluaan, hänen äänensä tuli vahvemmaksi ja nopeammaksi. Kohta tuli useimmista intiaaniteltoista sotureita, jotka huolellisesti kääriytyneinä puhvelitakkeihinsa hiipivin askelin suuntasivat kulkunsa laulajaa kohti ja astuivat ääneti majaan.
Laulun loputtua poppamies nousi ja kun hän tähyiltyään ympärilleen oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei ketään enää ollut tulossa häntä kohti eikä kukaan viivyttelijä enää vastannut hänen merkkiinsä, hän vuorostaan astui majaan ja yhtyi niihin, jotka hän näin omituisella tavalla oli kutsunut koolle.
Näitä miehiä oli luvultaan kaksikymmentä. He seisoivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat tulen ympärillä, jonka liekki, lehahtaen heidän tulonsa aiheuttamasta ilmanvedosta, loi synkän kajastuksen heidän tummille miettiville kasvoilleen. Poppamies asettui majan keskelle ja sanoi ääntään koroittaen:
"Asettukoot veljeni neuvottelutulen ääreen!"
Vastaamatta soturit kyyristyivät piiriin tulen ympärille.
Poppamies otti nyt hachestonin eli julkisen kuuluttajan kädestä suuren piipun, jonka koppa oli punaista savea ja kuusi jalkaa pitkä varsi aloepuuta, koristettuna sulilla ja kulkusilla. Hän täytti piipun pestyllä tupakilla, nimeltä morrihé, jota käytetään vain juhlallisissa tilaisuuksissa, minkä jälkeen hän sytytti sen "lääkekepillä", ja poltettuaan minuutin tai kaksi, puhaltaen savun nenänsä kautta, ojensi piipun oikeanpuoliselle naapurilleen; tämä seurasi hänen esimerkkiään, ja piippu kulki siten toiselta toiselle ympäri seurueen, kunnes se taas palasi poppamiehelle.
Tämä kopisti tuhkan tuleen, samalla mutisten matalalla äänellä joitakin sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla, minkä jälkeen hän antoi piipun hachestonille, joka poistui vahtimaan ulkopuolelle, ettei kukaan sivullinen voisi saada tietoonsa neuvottelun salaisuuksia.
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, kylässä vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus, mikään ei häirinnyt sen rauhaa ja olisi voinut luulla olevansa sata penikulmaa jokaisesta ihmisasunnosta.
Vihdoin poppamies nousi, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja silmäili rauhallisesti kokoontuneita.
"Avatkoot veljeni korvansa", hän sanoi painavasti, "elämän herran henki on astunut ruumiiseeni, hän sanelee minun rinnastani nousevat sanat. Apachipuhvelien päälliköt, teidän esi-isienne henki on lakannut elähdyttämästä teidän sielujanne. Te ette ole enää niitä peloittavia sotureita, jotka ovat julistaneet valkonaamoille, noille metsästysalueittemme kurjille ja vihatuille anastajille leppymättömän sodan, olette nyt enää vain arkoja antilooppeja, jotka pakenevat gasellin jaloin valkonaamoja, kuullessaan eruhpan, kiväärin, kaukaisen äänen. Te olette vain vanhoja lörpötteleviä akkoja, joille Yorrit, espanjalaiset, antavat hameet. Teidän verenne ei enää virtaa kirkkaana suonissanne ja teidän sydämenne ympärille on kasvanut nahka, peittäen sen kokonaan. Te, jotka muinoin olitte niin urhoollisia ja peloittavia, te olette sallineet itsenne tehtävän valkonaamaisten koirain pelkureiksi orjiksi, koirain, jotka kuljettavat teitä kuin arkoja kaniineja ja pitävät teidät vapisevina katseensa alaisena. Niin puhuu elämän herra. Mitä teillä on hänelle vastattavaa, te apachi-soturit?"
Hän vaikeni nähtävästi odottaen, että joku päälliköistä vuorostaan puhuisi.
Tämän loukkaavan puheen aikana oli suuttumuksen väristys puistattanut intiaaneja, ja heidän oli vain vaikeasti onnistunut hallita tunteittensa purkautumista; mutta heti kun poppamies oli lopettanut puheensa, muuan päällikkö nousi.
"Onko puhveliapachien poppamies tullut hulluksi", hän sanoi jylisevällä äänellä, "koska hän uskaltaa puhua sillä tavoin miehillensä? Laskekoon hän ne punaiset sudenhännät, jotka ovat kiinnitetyt kintereihimme, niin hän saa nähdä, olemmeko mitään vanhoja lörpötteleviä akkoja ja onko esi-isiemme rohkeus sammunut sydämistämme. Mitä merkitsee se, jos Tiikerikissa on valkonaama, kunhan hänen sydämensä vain on apachin? Tiikerikissa on viisas, hän on nähnyt monta talvea, aina ovat hänen antamansa neuvot olleet hyviä."
Poppamies hymyili halveksivasti.
"Veljeni, Valkea Kotka, puhuu hyvin", hän sanoi, "minun asiani ei ole vastata hänelle."
Hän löi käsiään yhteen kolmasti. Muuan soturi tuli sisään.
"Tehköön veljeni", poppamies sanoi hänelle, "neuvostolle selvää siitä toimesta, jonka Tiikerikissa oli viskonut hänelle."
Intiaani astui muutamia askeleita piiriä kohti. Hän kumarsi sitten syvään päälliköille, jotka kaikki suuntasivat katseensa häneen, ja alkoi puhua.
"Tiikerikissa", hän sanoi matalalla ja surullisella äänellä, "oli käskenyt Mustan Kotkan kahdenkymmenen soturin kera asettua väijyksiin sen tien varrelle, jota niiden valkonaamojen täytyi kulkea, joita Kivisydän oli opastavinaan kotiin heidän suuriin kivimajoihinsa. Musta Kotka seurasi hyvin kauan valkonaamoja aavikolla; heidän jälkensä olivat näkyvät ja selvät, heillä ei ollut mitään aseita, eikä siis mikään näyttänyt helpommalta kuin heidän tavoittamisensa. Noin tuntia ennen määrättyä hyökkäyshetkeä Kivisydän saapui yksinään apachisoturien leiriin. Musta Kotka otti hänet vastaan mitä ystävällisimmin ja onnitteli häntä siitä, että hän oli hylännyt Yorrit, mutta Kivisydän vastasi, ettei Tiikerikissa tahtonut hyökättävän valkonaamojen kimppuun, käyden samalla käsiksi Mustaan Kotkaan ja työntäen veitsen hänen sydämeensä, samalla kuin Yorrit, jotka kavalasti olivat lähestyneet leiriä, yllättivät soturit ja surmasivat heidät eruhpoillaan, joita he olivat saaneet Tiikerikissalta, sillä tämä oli itse suunnitellut petoksen, päästäkseen päälliköstä, jonka vaikutusvaltaa hän pelkäsi. Kahdestakymmenestä soturista, jotka olivat sotaretkeltä mukana, on vain kuusi minun kanssani palannut kylään, muut on Kivisydän armottomasti murhannut. Olen puhunut."
Tämän masentavan tiedonannon jälkeen syntyi synkkä hiljaisuus, jonka aiheutti ihmettely ja viha. Se oli tyyntä myrskyn edellä; päälliköt vaihtoivat vihaisia silmäyksiä.
Punaihoiset ovat ehkä miehiä, joiden tunteet nopeimmin vaihtuvat ja joita vihansa vallassa voi helpoimmin ohjata. Poppamies tiesi tämän. Hän oli senvuoksi varma siitä, että pääsisi voitolle sen järkyttävän vaikutuksen jälkeen, jonka intiaanin kertomus oli aiheuttanut.
"No, mitä veljeni nyt ajattelevat Tiikerikissan neuvoista?" hän sanoi.
"Luuleeko Valkoinen Kotka edelleenkin, että hänellä on apachien sydän?
Kuka kostaa Mustan Kotkan kuoleman?"
Kaikki päälliköt nousivat yht'aikaa, heiluttaen nylkyveitsiään. "Tiikerikissa on koira ja pelkuri!" he huusivat. "Apachisoturit kiinnittävät hänen päänahkansa suitsiinsa."
Vain pari kolme päällikköä yritti vastustaa. He tiesivät, että poppamies oli jo kauan piintyneesti vihannut Tiikerikissaa, he tunsivat poppamiehen kavalan luonnonlaadun ja epäilivät että kysymyksessä olevan asian oikea laita oli vääristelty ja muutettu, voidakseen palvella sen miehen kostonpyyteitä, joka oli vannonut tällä tavoin tuhoavansa vihollisensa, kun ei uskaltanut avoimesti hyökätä hänen kimppuunsa.
Mutta näiden äänen tukahdutti helposti muiden intiaanien vimmattu rääkynä. Luopuen siis tällä kertaa hyödyttömästä sanasodasta he poistuivat piiristä ja asettuivat erilleen etäiseen majan nurkkaan, päättäen jäädä välinpitämättömiksi katselijoiksi, vaikkeikaan välinpitämättömiksi niihin päätöksiin nähden, joita neuvosto tekisi.
Intiaanit ovat suuria lapsia, jotka päihtyvät omista sanoistaan ja jotka, kun intohimo heitä hallitsee, unohtavat kaiken varovaisuuden ja kaiken kohtuuden.
Mutta vaikka he nykyisissä olosuhteissa kiihkeästi halusivat kostaa Tiikerikissalle, jota he tällä hetkellä vihasivat yhtä paljon kuin he ennen olivat häntä rakastaneet ja kunnioittaneet, ja vaikka kaikkein väkivaltaisimpia keinoja häntä vastaan esitettiin, niin he kuitenkin ryhtyivät jonkunverran epäillen vanhaa päällikköään vastaan. Syynä siihen oli varsin yksinkertaisesti se, että nämä alkuperäiset ihmiset tuntevat vain yhdenlaisen etevämmyyden, eläimellisen voiman, ja korkeasta ijästään huolimatta Tiikerikissa oli heidän keskensä liiankin hyvin tunnettu voimastaan ja rohkeudestaan, niin että he jonkunlaisella kauhulla odottivat aikomansa teon seurauksia.
Poppamies koetti kaikilla käytettävänään olevilla keinoilla saada heidät vakuutetuksi, ettei mikään ollut helpompaa kuin ottaa Tiikerikissa haltuunsa hänen palatessaan kylään. Poppamiehen suunnitelma oli mainio; jos päälliköt olisivat rohjenneet hyväksyä sen, olisi tulos ollut selvä. Tämä suunnitelma oli seuraava: apachit teeskentelivät olevansa tietämättömiä Mustan Kotkan kuolemasta; Tiikerikissan palatessa heimon luo, otettaisiin hänet vastaan ilonilmauksin, jotta poistettaisiin epäluulot, jos hänellä sattumoisin sellaisia olisi; sitten odotettaisiin kunnes hän nukkuisi ja siepattaisiin hänet kiinni, köytettäisiin varmasti ja sidottaisiin kidutuspaaluun. Kuten näkyy, tämä suunnitelma oli hyvin yksinkertainen, mutta apachit eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, siinä määrin he pelkäsivät vastustajaansa.
Suurimman osan yötä kestäneen neuvottelun jälkeen tehtiin vihdoin sellainen lopullinen päätös, että heimo purkaisi leirinsä ja tunkeutuisi erämaahan välittämättä enää entisestä päälliköstään.
Mutta nyt lähtivät eri mieltä olevat päälliköt, jotka tähän asti eivät olleet ottaneet osaa edelliseen toimintaan, teltin nurkasta, jonne he olivat vetäytyneet, ja muuan heistä, Tulisilmä nimeltään, puhui toveriensa puolesta ja huomautti, että ne päälliköt, jotka tahtoivat poistua, saivat tehdä niin, mutta etteivät he voineet pakottaa muita noudattamaan tahtoaan; ettei heimolla ollut ketään laillisesti valittua päällikköä; että kukin sai menetellä niinkuin hyväksi näki, mutta etteivät he puolestaan aikoneet mustimmalla kiittämättömyydellä palkita niitä erinomaisia palveluksia, joita Tiikerikissa oli niin monena vuonna tehnyt heimolle, ja etteivät he lähtisi kylästä ennen hänen takaisin tuloaan.
Tämä päätös huolestutti kovin poppamiestä, joka turhaan koetti vastustella sitä; päälliköt eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään vastaväitteistä, vaan pysyivät lujina tekemässään päätöksessä.
Poppamiehen käskystä, joka jo käyttäytyi kuin hän olisi ollut vastainen heimon tunnustama päällikkö, hachestoni kutsui auringon noustessa soturit koolle kylän torille, ja naiset saivat käskyn purkaa majat, valjastaa ja kuormittaa koirat mahdollisimman pikaista lähtöä varten.
Tämä käsky suoritettiin nopeasti. Paalut temmattiin maasta, puhvelin nahat käärittiin kokoon, talouskalut pakattiin huolellisesti ja pantiin rekiin, joita koirat vetivät.
Mutta erimieltä olevat päälliköt eivät puolestaan olleet toimettomia. Heidän onnistui liittää joukkoonsa useita heimon kuuluisia sotureita, joka vaikutti, että vain kolme neljättäosaa heimosta valmistautui muuttamaan, yhden neljännesosan pysyessä edessään tapahtuvien valmistusten välinpitämättömänä katselijana.
Sillävälin hachestoni antoi poppamiehen viittauksesta lähtömerkin.
Nyt jätti pitkä rivi koirien vetämiä rekiä, lapsiaan kantavien naisten seuraamana, kylän lukuisan soturijoukon saattamana ja luikerteli pian suunnattoman käärmeen tavoin ruohoaavikolla.
Veljiensä kadottua erämaan syvyyteen kokoontuivat ne soturit, jotka olivat pysyneet Tiikerikissalle uskollisina, neuvotteluun, harkitakseen mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ennen hänen palaamistaan.