XIII.
YÖLLINEN KOHTAUS.
Sillävälin don Fernando Carril kiiti, hevosensa kaulalle kumartuneena, eteenpäin pimeässä kuin haamu. Niiden varovaisuuskeinojen johdosta, joihin hän oli ryhtynyt käärimällä lampaannahkaa hevosensa kavioihin, hän ratsasti ääneti ja nopeasti kuin hurja ajojahti saksalaisissa ballaadeissa, ja ajoi tiehensä kauheat hyeenalaumat lähetessään.
Hän lähestyi huomaamatta joen rantaa, jota pitkin hän pian ratsasti hiljentämättä hevosensa vauhtia, kehoittaen sitä yhä liikkeillään ja äänellään, samalla tähyillen oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse päin. Tätä ratsastusta kenttien poikki kesti kolme tuntia, jona aikana meksikolainen ei suonut puolivillille hevoselleen sekuntiakaan aikaa hengähtää ja lepuuttaa vapisevia jalkojaan.
Päästyään viimein sille paikalle, missä jotenkin kapea joki vieritteli mutaisia laineitaan puuvillapensaiden reunustamien rantojen välissä, meksikolainen pysähtyi, astui selästä keskellä tiheätä metsikköä, ja tultuaan vakuutetuksi olevansa aivan yksin hän tempasi maasta kourallisen ruohoa ja kuivasi sillä hevosensa niin huolellisesti ja innokkaasti, kuin tämän luotettavan ja uskollisen toverin hoidossa voivat tehdä vain miehet, joiden henki joka hetki voi riippua hevosen nopeudesta. Sitten hän otti suitset hevosen päästä, jotta tämä sitä helpommin voisi syödä ympärillään olevaa pitkää ruohoa, minkä jälkeen hän levitti zarapéen maahan, kävi pitkäkseen sille ja sulki silmänsä.
Noin kahden tunnin aikana ei kukaan häirinnyt erämaan hiljaisuutta, ei ainoatakaan ääntä kuulunut yössä. Don Fernando makasi liikkumatta, aivankuin kuollut, pää taaksepäin vasemman käden nojassa ja silmät kiinni.
Nukkuiko hän? Oliko hän valveilla? Ei kukaan voinut vastata näihin kysymyksiin.
Äkkiä pöllön kirkaisu kiiti läpi avaruuden. Don Fernando nousi aivankuin jousen ponnahuttamana, kumartui ja kuunteli silmät taivaaseen päin suunnattuina.
Yö oli pimeä, tähdet levittivät yhä himmeätä ja salaperäistä valoaan maan yli; mikään ei osoittanut päivän lähestymistä.
Kello oli tuskin kaksi aamulla, pöllö on ensimmäinen lintu, joka äänellään tervehtii auringon nousua mutta pöllö ei ilmoita päivän tuloa kolme tuntia aikaisemmin. Huolimatta kuulemansa äänen täydellisestä yhtäläisyydestä meksikolainen epäili. Pian kuului toinen ääni, ja sitä seurasi milt'ei heti kolmas, joka kokonaan haihdutti don Fernandon epäilyn. Hän nousi ja matki kolmasti kalalokin ääntä.
Sama ääni kuului muutamien minuuttien kuluttu joen vastakkaiselta rannalta.
Don Fernando pani taas suitset hevosensa päähän; kääriytyi zarapéehensa, ja tarkastettuaan että aseensa olivat hyvässä kunnossa, hän hyppäsi satulaan jalustimiin koskematta sekä ratsasti jokeen.
Vähän matkan päässä hänen edessään oli poppelien ja puuvillapensasten peittämä saari. Tätä saarta kohti hän suuntasi matkansa, joka ei ollut pitkä, se kesti vain muutamia minuutteja. Pääsy saarelle oli helppo. Hevonen, täysin levänneenä herransa sille suoman kahden tunnin pysähdyksen jälkeen, ui voimakkaasti ja kiipesi ylös loivaa rantaa melkein suoraan vastapäätä lähtöpaikkaa.
Tuskin ratsastaja oli noussut maihin saarelle, kura toinen ratsastaja tuli pensaikosta ja pysähtyi hänestä noin kahdenkymmenen askeleen päähän, huutaen kovalla ja hyvin tyytymättömällä äänellä.
"Sinä viivyttelit kauan, ennenkuin vastasit merkinantooni! Minä aijoin jo ratsastaa tieheni."
"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä", don Fernando vastasi happamesti.
"Vai niin!" toinen sanoi pilkallisella äänellä, "sieltäkö tuuli puhaltaa?"
"Minua liikuttaa varsin vähän mistä se puhaltaa, jollen seuraa sen minulle antamaa vaikutinta. Mutta nyt olen täällä. Mitä tahdotte minusta? Puhukaa ennen kaikkea lyhyesti, sillä minulla on vain hyvin vähän aikaa käytettävissä."
"Herra varjele! Sangen tärkeät edut kutsuvat siis varmaankin sinua sinne, mistä tulet, koska sinulla on niin kiire palata."
"Kuulkaahan, Tiikerikissa", meksikolainen vastasi kuivasti ja suoraan, "jos olette niin itsepintaisesti pyytäneet minua tänne lausuaksenne minulle vain pistopuheita ja ivasanoja, niin minun on tarpeetonta jäädä tänne kauemmaksi aikaa. Hyvästi siis!"
Näin sanoen don Fernando teki liikkeen, aivankuin olisi aikonut kääntyä ja lähteä saarelta.
Tiikerikissa, sillä hänen puhuttelemansa oli juuri tuo omituinen henkilö, tarttui äkkiä pistooliinsa ja viritti hanan.
"Tuli ja leimaus!" hän sanoi, "jos liikahdat, niin ajan luodin kallosi läpi!"
"Kylläpä te lörpöttelette!" toinen vastasi ilkkuen; "ja mitä minä tekisin sillä aikaa? Lakatkaa uhkailemasta, muutoin tapan teidät kuin koiran."
Yhtä nopealla liikkeellä kuin Tiikerikissakin hän oli virittänyt pistoolinsa hanan ja suunnannut piipun vastustajaansa kohti.
Tiikerikissa pisti nauraen aseensa vyöhön takaisin.
"Uskaltaisitko sinä tehdä niin?" hän sanoi.
"Ettekö tiedä, että minä uskallan mitä tahansa?" meksikolainen vastasi.
"Olemme hukanneet kylliksi aikaa; jutelkaamme", ukko sanoi hypäten hevosen selästä.
"Niin, tehkäämme niin. Mitä tahdotte minusta?" don Fernando vastasi, hypäten hänkin hevosen selästä.
"Miksi olet pettänyt minut, ja miksi olet kääntynyt minua vastaan sen sijaan, että olisit auttanut minua, kuten velvollisuutesi olisi ollut."
"Minä en ole velvoittanut itseäni mihinkään teidän suhteenne, päinvastoin olen jyrkästi kieltäytynyt tuosta tehtävästä, jonka te välttämättä tahdoitte uskoa minulle."
"Etkö olisi voinut jäädä puolueettomaksi ja antaa noiden ihmisten joutua valtaani?"
"En, kunniani velvoitti minut puolustamaan heitä."
"Kunniasi?" Tiikerikissa sanoi pilkallisesti hymyillen.
Meksikolainen punehtui ja hän rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi kylmästi:
"Vieraanvaraisuus on pyhä aavikolla, sen oikeudet eittämättömät; henkilöt, joiden oppaana olin, olivat itse asettuneet suojelukseeni; hylätä heidät tai jättää puolustamatta heitä olisi ollut heidän pettämistään; te olisitte itsekin menetellyt niin."
"Ei maksa ollenkaan vaivaa palata tähän kysymykseen; päättyneestä asiasta ei keskustella, siihen mukaannutaan. Miksi et palannut luokseni?"
"Siksi että pidin parempana jäädä San-Lucariin."
"Niin, sivistyselämä viehättää sinua vastustamattomasti, se kaksinaisosa, jota sinä näyttelet omalla uhallasi ja vastuullasi, hurmaa sinua, käsitän sen. Don Fernando Carril otetaan avoimin sylin vastaan Meksikon korkeammissa seurapiireissä. Mutta, usko minua, lapseni, varo, ettei seikkailunhaluinen henkesi johda sinua johonkin tyhmyyteen, josta Kivisydämen koko uskaliaisuus ei voisi sinua pelastaa."
"Minä en ole tullut tänne saamaan neuvoja."
"Se on totta, mutta minun velvollisuuteni on antaa sinulle neuvoja, joita et ole tullut hakemaan. Vaikka pysynkin erämaassa, en kadota hetkeksikään sinua näkyvistäni; tunnen kaikki liikkeesi, tiedän kaiken mikä sinua koskee."
"Mitä tuo vakoilu hyödyttää?" don Fernando huomautti ylpeästi.
"Jotta saisin tietää, voinko yhä edelleenkin luottaa sinuun."
"No, mitä olette nyt saanut tietää minusta?"
"En mitään muuta kuin hyvää; toivoisin vain, että sanoisit minulle suoraan millä kannalla olemme tänään."
"Teidän vakoojannehan ilmoittavat teille minun pienimmätkin tekoni."
"Niinpä kyllä, nimittäin ne, mitkä koskevat sinua henkilökohtaisesti. Siten tiedän esimerkiksi, ettet ole vielä uskaltanut esitellä itseäsi don Pedro de Lunalle", Tiikerikissa sanoi ivallisella äänellä.
"Se on totta, mutta huomenna käyn hänen luonaan."
Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Puhukaamme vakavista asioista", hän taas sanoi, "millä kannalla olemme?"
"Olen täsmälleen noudattanut ohjeitanne. Kaksi vuotta sitten esiinnyttyäni ensi kerran San-Lucarissa, en ole koko tänä aikana lyönyt laimin mitään tilaisuutta solmia tuttavuuksia, jotka vast'edes tulevat olemaan teille hyödyllisiä. Vaikka hyvin harvoin näyttäydynkin kylässä ja viivyn vain vähän aikaa, luulen kuitenkin saavuttaneeni päämäärän, jota tarkoititte antaessanne minulle ohjeenne. Minua ympäröivä salaperäinen verho on hyödyttänyt minua enemmän kuin olen uskaltanut toivoakaan: minä olen voittanut puolelleni suurimman osan varuspaikan vaqueroja ja leperoja, melkein kaikki oikeita maantierosvoja, mutta voin luottaa heihin jok'ainoaan, he ovat minulle uskollisia ja nuo ihmiset tuntevat minut vain nimellä don Fernando Carril."
"Tiesin sen", Tiikerikissa sanoi.
"Vai niin!" meksikolainen vastasi, katsahtaen raivoisasti ukkoon.
"Olenhan sanonut sinulle, etten ole kadottanut sinua näkyvistäni."
"Niin, mitä minun yksityisiin asioihini tulee."
"Lyhyesti, aika on tullut niittää mitä olemme kylväneet noiden rosvojen joukossa, jotka paremmin kuin punanahat, joihin en uskalla täysin luottaa, palvelevat meitä maamiehiään vastaan, tuntemalla espanjalaiset menettelytavat ja osaamalla kätevästi käyttää ampuma-asetta. Nyt sinun osasi noiden lurjusten kanssa on loppumassa ja minun alkaa; minun täytyy asettua suoranaiseen yhteyteen heidän kanssaan."
"Kuten haluatte. Kiitän teitä, että vapautatte minut olemasta vastuussa toimesta, jonka tarkoitusta ette milloinkaan ole pitänyt soveliaana uskoa minulle. Suurimmalla ilolla saatan teidät tilaisuuteen neuvotella suoraan niiden heittiöidea kanssa, jotka olen ottanut palvelukseenne."
"Käsitän syyt, jotka vaikuttavat, että haluat saada takaisin vapautesi; ja minä hyväksyn ne sitäkin mieluummin, kun itse juuri olen ensiksi herättänyt sinussa toivon tehdä lähempää tuttavuutta don Pedro de Lunan ihastuttavan tyttären kanssa."
"Ei sanaakaan enää tästä!" don Fernando huudahti kiivaasti. "Vaikka tähän asti olenkin antanut teidän johdattaa minua ja sokeasti totellut käskyjänne, niin on nyt tullut hetki, jolloin meidän on selvästi ja tarkasti määrättävä suhteemme, jotta kaikki väärinkäsitykset vast'edes olisivat mahdottomia. Yksin tämä asia on minulle ollut kyllin ratkaiseva noudattaakseni tänä yönä kutsuanne."
Tiikerikissa silmäili nuorta miestä hyvin tutkivasti ja vastasi hetken kuluttua:
"Puhu sitten, mieletön, joka et näe jalkojesi edessä aukenevaa kuilua, puhu, minä kuuntelen."
Don Fernando seisoi pää painuksissa ja silmät maahan luotuina muutamia silmänräpäyksiä, hiljaa nojaten erään poppelin oksaiseen runkoon.
"Tiikerikissa", hän viimein sanoi, "minä en tiedä kuka te olette tai mistä syystä olette luopunut sivistyneestä elämästä vetäytyäksenne erämaahan ja omaksuaksenne intiaanien tavat, enkä tahdo sitä tietääkään. Kukin ihminen on itse vastuunalainen teoistansa ja on velvollinen tekemään siitä tiliä vain omalletunnolleen. Mitä minuun itseeni tulee, ette milloinkaan sanallakaan ole minulle ilmoittanut syntymäseutuani tai perhettä, johon kuulun. Vaikka te olette kasvattanut minut ja minä, niin pitkälle kuin muistini ulottuu, en voi muistaa nähneeni ketään muuta miestä luonani kuin teidät, niin epäilen kuitenkin, että välillämme on mitään sukulaisuutta; jos olisin teidän poikanne tai vaikkapa vain kaukainen sukulaisenne, niin on minusta selvää, että minulle antamanne kasvatus olisi ollut aivan toisenlainen kuin se, jonka teidän nimenomaisen määräyksenne mukaan nyt olen saanut."
"Mitä tarkoitat, onneton? Mitä nuhteita aijot antaa minulle?" ukko keskeytti vihaisin elein.
"Älkää keskeyttäkö minua, Tiikerikissa, antakaa minun sanoa ajatukseni kokonaan", meksikolainen vastasi surullisesti. "Minä en nuhtele teitä ollenkaan, mutta aina siitä saakka kun te pakotitte minut don Fernando Carrilin nimellisenä sekaantumaan sivistyksen pyörteisiin, olen vastoin tahtoani ja luultavasti vastoin teidänkin tahtoanne saanut tietää koko joukon asioita, silmäni ovat avautuneet; olen käsittänyt kahden sanan merkityksen, joiden sisällöstä en tähän asti ole tiennyt mitään. Nämä eivät ole muuttaneet luonnonlaatuani, vaan kyllä sitä valoa, missä tähän asti olen katsellut asioita ja oloja, sillä jossakin tarkoituksessa, jota en voi enkä tahdo aavistaa, te olette aina varhaisimmasta lapsuudestani asti koettanut minussa kehittää kaikkia pahoja, sydämessäni itäviä intohimoja ja huolellisesti tukahduttaa kaikki hyvät ominaisuudet, joita minulla, ellei tuota järjestelmää olisi käytetty, olisi kerran ollut. Sanalla sanoen, minä tunnen nyt hyvän ja pahan, tiedän, että kaikki teidän tähänastiset harrastuksenne ovat tarkoittaneet tehdä minusta villipedon. Oletteko onnistuneet? Sen tulevaisuus näyttää. Niistä tunteista päättäen, jotka kiehuvat sydämessäni, puhuessani kanssanne, pelkään, ettette ole saavuttaneet tavoittamaanne tarkoitusta. Joka tapauksessa en enää tahdo olla orjananne, olen liian kauan ollut aseena kädessänne niiden tehtävien suorittamiseksi, joiden merkitystä en ole käsittänyt. Itse olette yhä uudelleen vakuuttanut minulle, ettei mitään perhesiteitä ollut olemassa yhteiskuntien luonnollisessa tilassa, että ne olivat sivistyksen keksimiä mielettömiä ennakkoluuloja, ettei kellään ihmisellä ollut oikeutta pakottaa toista noudattamaan hänen tahtoaan, että voimakas mies oli se, joka kulki läpi elämänsä vapaana, ilman ystäviä ja sukulaisia ja tunnustamatta mitään muuta mahtia kuin oman tahtonsa. No niin, näitä oppeja, joita te niin kauan olette minuun istuttanut, minä alan tästä päivästä lähtien käytännössä toteuttaa, huolimatta siitä olenko minä nyt don Fernando Carril, meksikolainen maanviljelijä, tai Kivisydän, mehiläismetsästäjä. Koroittaen, teidän oman ohjeenne mukaan, kiittämättömyyden hyveeksi, minä otan vapauteni ja itsenäisyyteni takaisin teihin nähden enkä tunnusta enää teille oikeutta vaikuttaa ollenkaan elämääni hyvässä tai pahassa. Minä vaadin tästä lähtien saada seurata omia mielijohteitani, viskatkoon ne minut mihin olosuhteisiin tahansa."
"Mene, lapsi", Tiikerikissa vastasi ivallisesti hymyillen, "tee kuten tahdot. Mutta kuinka tahansa menetteletkin, niin sinä kuulut kuitenkin minulle, tahdot tai et. Sen saat nähdä varsin pian. Mutta minä en ole vihainen sinulle siitä, että olet siten lausunut mielipiteesi. Et sinä ole puhunut, vaan intohimosi. Minä olen vanha, Fernando, mutta en niin vanha, että olisin unohtanut nuoruuteni. Rakkaus on valloittanut sydämesi. Kun se on kokonaan sinut kärventänyt, niin sinä palaat taas erämaahan, sillä silloin sinä vasta oikein käsität minkälaista todellisuudessa on se elämä, johon olet astunut, sinä taitamaton lapsi parka! Ettei mies ole siinä maailmassa muuta kuin höyhen, jota intohimojen tuuli heittelee joka taholle, ja että se, joka luulee olevansa väkevin, tulee rakkauden heikontavan tuulen puhaltaessa yhtä heikoksi kuin luomisen heikoin ja kurjin olento. Mutta riittää jo siitä. Sinä tahdot olla vapaa, ole sitten; mutta ensiksi sinun on tehtävä minulle tarkka tili siitä tehtävästä, jonka olen sinulle antanut."
"Olen valmis tekemään sen. Menkää minun puolestani noiden vaquerojen luo. Tämä timantti", hän lisäsi, vetäen sormuksen sormestaan, "on oleva passina. He ovat varuillaan, kun näytätte tämän sormuksen, niin he tottelevat teitä kuin minua itseäni."
"Missä nuo miehet tavallisesti oleskelevat?"
"Te tapaatte heidät parhaiten pienessä kapakassa uudessa San-Lucarin kylässä. Mutta aijotteko todellakin uskaltaa lähteä presidioon?"
"Epäilemättä. Nyt vain sananen: voinko minä, huolimatta siitä mitä äsken sanoit minulle, luottaa sinuun, kun toiminnan hetki on tullut?"
"Kyllä, jos se, mitä aijotte tehdä, on oikein."
"Ahaa! Sinä alat jo asetella ehtojasi."
"Olenhan sanonut sen teille! Tahdotte kenties mieluummin, että pysyn puolueettomana?"
"En, minä tarvitsen sinua. Sinä asut luultavasti siinä talossa, jonka olet ostanut itsellesi. Luotettava mies ilmoittaa sinulle joka päivä, mitä tapahtuu, ja kun hetki on tullut, olen vakuutettu siitä, että sinä olet luonani."
"Kenties. Joka tapauksessa teette, uskokaa minua, viisaimmin ettette luota siihen."
"Minä päinvastoin luotan siihen, ja teen niin seuraavista syistä: nyt sinä olet keskellä intohimojen tulta ja luonnollisesti tuntuu harkinnassasi niiden tunteiden vaikutus, jotka hallitsevat sinua, mutta kuukauden kuluessa tapahtuu välttämättä, että sinä joko onnistut, jossa tapauksessa kyllästyminen seuraa tyydytettyä rakkautta ja silloin tulet iloiseksi saadessasi palata erämaahan, tai sinä et onnistu, ja silloin mustasukkaisuus ja loukattu ylpeys kehoittavat kostamaan, jossa tapauksessa sinä ilolla tartut tarjoamaani tilaisuuteen saada tehdä niin."
"Minä huomaan valitettavasti, ettemme me enää tule ymmärtämään toinen toisiamme", meksikolainen vastasi surullisesti hymyillen. "Te puhelette yhä huonojen intohimojen kannalta, ihmisiä kohtaan tuntemanne sammumattoman vihan johdosta ja sen halveksumisen takia, jota tunnette koko ihmiskuntaan nähden, jotavastoin minä vain tahdon kuunnella hyviä tunteitani ja antaa niiden johdattaa minua."
"Hyvä, hyvä, lapsi kulta; minä annan sinulle kuukauden, saattaaksesi pienen rakkausjuonesi loppuun. Tämän ajan kuluttua palaamme taas tähän keskusteluun. Hyvästi!"
"Hyvästi! Menettekö nyt presidioon?"
"En, minä palaan kylääni. Siellä on minulla myös pieni asia selvitettävänä, sillä, ellen varsin paljon erehdy, on siellä tapahtunut paljon minun poissa ollessani."
"Pelkäättekö jotakin kapinaa valtaanne vastaan?"
"Minä en sitä pelkää, minä toivon sitä", ukko vastasi salaperäisesti hymyillen.
Sanottuaan vielä kerran jäähyväiset nuorelle miehelle, ukko nousi taas hevosen selkään ja katosi metsään. Don Fernando viipyi jonkun hetken syviin mietteisiin vaipuneena, kuunnellen koneellisesti kavioiden kapsetta, joka etääntyi ja tuli joka hetki yhä heikommaksi ja heikommaksi.
Kun kaikki vihdoin taas oli aivan hiljaa, niin nuori mies käänsi päänsä siihen suuntaan saarta, jonne Tiikerikissa oli mennyt.
"Mene", hän mutisi kolkolla äänellä, "mene, villipeto, joka luulet, etten ole arvannut suunnitelmiasi. Minä kaivan jalkaisi alle miinan, joka räjähtäissään nielee sinut! Minä petän sinun odotuksesi. Tehdäkseni tyhjäksi sinun häpeälliset suunnitelmasi minä teen enemmän kuin ihminen voi tehdä!"
Hän palasi hitaasti hevosensa luokse ja nousi jälleen satulaan.
"Kello on kolme", hän sanoi tarkastaen taivasta, jossa tähdet alkoivat sammua. "Minulla on hyvin aikaa."
Mentyään taas joen poikki hän suuntasi matkansa don Estevanin ranchoa kohti ja alkoi taas huimaavan matkansa erämaan halki.
Kyllikseen levännyt hevonen lensi eteenpäin. Päivä alkoi valjeta, kun hän taas oli ranchossa. Kaikki oli hiljaa talossa, jonka asukkaat näyttivät olevan syvään uneen vaipuneet. Don Fernando henkäisi tyytyväisenä. Hänen yöllinen matkansa oli pysynyt salassa.
Hän otti satulan hevosensa selästä, pyyhki sen huolellisesti, poistaakseen kaikki matkan jäljet ja talutti hevosen vajaan. Ennenkuin hän päästi sen valloilleen hän poisti lampaannahat kavioista, jonka jälkeen hän vei sen sisään, sulki huolellisesti portin ja meni parvekkeelle.
Juuri kun hän valmistautui jälleen kapuamaan riippumattoonsa, hän huomasi miehen, joka olkapäätään ovipieleen nojaten ja jalat ristissä huolettomasti poltteli maissiolkisavukettaan.
Don Fernando hätkähti ja peräytyi askeleen, tuntiessaan isäntänsä.
Mies oli todellakin don Estevan Diaz. Vähääkään kummastelematta tämä otti savukkeen suustaan, puhalsi ilmaan valtavan savupilven ja virkkoi metsästäjälle mitä kohteliaimmalla äänellä:
"Olette varmaankin väsynyt tänä yönä tekemänne pitkän matkan jälkeen.
Tahdotteko jotakin virvoketta?"
Don Fernando, hämmentyneenä siitä kylmäverisyydestä, millä tämä kysymys esitettiin, epäröi hetkisen.
"Minä en ymmärrä, caballero", hän änkytti.
"Mitä sitten?" toinen vastasi. "Pyh, on turhaa näytellä tietämätöntä. Ei maksa vaivaa koettaa johtaa minua harhaan, vakuutan teille; tiedän kaikki."
"Kuinka? Te tiedätte kaikki? Mitä tiedätte sitten?" kysyi nuori mies, joka tahtoi tietää kuinka pitkälle don Estevanin tiedot ulottuivat.
"Tiedän", majordomo vastasi, "että nousitte makuultanne, satuloitte hevosenne ja lähditte erään ystävänne luo, joka vartoi teitä los Pavos-saarella."
"Vai niin", don Fernando vastasi kiukkuaan pidätellen, "te olette siis seurannut minua?"
"Herran tähden, totta kai! Minulla on tapana arvella, ettei henkilö, joka koko päivän on istunut hevosen selässä, huvikseen lähde matkalle, johon kuluu koko yö, etenkään sellaisessa seudussa kuin se, missä olemme, joka yleensä on jotenkin vaarallinen päivälläkin ja erittäin vaarallinen yön tullen. Siis, koska olen luonteeltani hyvin utelias…"
"Niin olette ruvennut vakoojaksi!" meksikolainen keskeytti kiivaasti.
"Hyi, caballero, millaisia sanontatapoja te käytättekään! Minäkö vakoojaksi? ah, niin en luule, mutta koska ainoa keino saada tietää mitä haluaa tietää, on kuunteleminen, minä kuuntelen niin usein kuin voin; siinä kaikki."
"Niinmuodoin olette ollut läsnä keskustelussa, joka minulla oli los
Pavos-saarella?"
"En tahdo salata sitä, caballero; vieläpä olin varsin lähelläkin teitä."
"Ja olette kaiketi kuullut joka sanan, kuin vaihdoimme keskenämme?"
"Oh, niin, melkein", don Estevan vastasi hymyillen yhä.
Don Fernando liikahti, aivankuin heittäytyäkseen majordomon kimppuun, mutta tämä hillitsi häntä niin voimakkaalla otteella, ettei don Fernando ollut sellaista kuvitellutkaan, ja lausui hänelle, yhä samalla rauhallisella tavalla, kuin tähänkin asti:
"Oh hoh! Kies'avita! Tehän olette minun vieraani. Hetkinen vain, tuhat tulimmaista! Tuohon ehdimme sitten kyllä, jos tarvitaan."
Talttuen tahtomattaankin siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin, meksikolainen peräytyi askeleen, pani käsivartensa rinnan yli ja katsoi don Estevania suoraan silmiin.
"Minä odotan", hän sanoi.