XIX.
KERTOMUKSEN LOPPU.
Tällä kohdalla kertomusta don Estevan vaikeni.
"Oh, tuo kaikki on kauheaa!" don Fernando huudahti vihaisella, surkuttelevalla äänellä.
"Siinä ei vielä ole kaikki", don Estevan vastasi.
"Mutta mitä yhteyttä tällä tärisyttävällä kertomuksella on don Pedro de
Lunan kanssa?"
"Olenhan jo alunpitäin huomauttanut, että se on hänen oma historiansa."
"Se on totta, suokaa anteeksi, mutta tämän kamalan kertomuksen hirveäin tapausten valtaamana olen unhottanut kaiken, seuratakseni sen henkilöiden toimintaa. Kaikki tyyni on mennyt niin sekaisin päässäni, että luulin olevani mukana niissä kuvaamattomissa kohtauksissa, jotka huimaavaa vauhtia kulkivat ohitseni, muistamatta että eräs päähenkilöistä on aivan lähellämme. Mutta kuinka voitte näin hyvin tietää tämän murhenäytelmän kaikki yksityiskohdat?"
Surullinen hymyily väreili nuoren miehen huulilla.
"Niin", hän vastasi, "minä olen usein lapsuudessani, vieläpä täysi-ikäisenäkin kuullut sen kerrottavan. Minun isäni oli tuo korpraali Luco, jonka olette nähnyt olleen niin uskollisen Ribeyran perheelle. Minun äiti raukkani oli don Gusmanin pojan imettäjä; tämä poika oli minun rintaveljeni, sillä me olimme syntyneet melkein samaan aikaan, ja minun äitini, joka oli kasvatettu perheessä, oli tahtonut imettää meitä molempia, väittäen, että kun minä imin samaa maitoa kuin minun nuori herranikin, tulisin häntä kohtaan uskollisemmaksi. Jumala on, ikävä kyllä, päättänyt toisin, hän on nyt kuollut."
"Kuka tietää?" don Fernando sanoi hellän osanottavasti, "kenties hän jonakin päivänä palaa."
"Ah, emme voi enää toivoa sitä. Yli kaksikymmentä vuotta on jo kulunut tuosta kauheasta onnettomuudesta eikä milloinkaan, innokkaimmista etsiskelyistä huolimatta, ole pieninkään valonpilkahdus nostanut sen salaperäisen verhon reunaa, joka peittää lapsiraukan kohtaloa."
"Kuinka tuon äitiraukan onkaan täytynyt kärsiä!"
"Hän tuli mielipuoleksi. Mutta aurinko vajoaa nopeasti taivaan rantaan, vajaan kahden tunnin kuluttua se on kadonnut ja tulee täysi yö. Sallikaa minun lopettaa tämä kertomukseni, mainitsemalla mitä tapahtui don Gusmanin vangitsemisen jälkeen."
"Puhukaa, ystäväni, minä odotan saadakseni kuulla tämän kertomuksen lopun."
Don Estevan kokosi hetken ajatuksiaan ja jatkoi sitten:
Don Gusman vastasi hymyilemällä ylenkatseellisesti eversti Pedrosan puhutteluun. Hän otti vaimonsa syliinsä, nousi ja valmistautui seuraamaan vihollistaan. Huolimatta vihastaan don Gusmania kohtaan don Bernardo oli maailmanmies. Hänen vainoamaansa kohdannut onnettomuus liikutti häntä, hänen sydämensä tunsi sääliä, ja hän veikin vankinsa Buenos Ayresiin mitä säästävimmin ja noudattaen kaikkea mahdollista hienotuntoisuutta tässä kauheassa asemassa.
Diktaattori oli raivoissaan käskyläistensä surmaamisesta. Iloissaan siitä, että oli vihdoinkin saanut otollisen syyn vapautuakseen miehestä, jota hän tähän asti oli pelännyt, uskaltamatta hyökätä hänen kimppuunsa hänen nauttimansa suuren suosion ja sen tavattoman vaikutusvallan takia, joka hänellä oli maan korkeammissa piireissä, Rosas päätti rangaista häntä kauheasti, varoitukseksi muille.
Vanki erotettiin vaimostaan väkivalloin ja kytkettiin erääseen noista kamalista vankilaluolista, missä tyrannin uhrit hiljalleen kituivat kuoliaaksi, odottaessaan kidutusta, jonka rinnalla kuolema oli vapahdus.
Kuitenkaan ei diktaattorin kosto ollut niin täydellinen kuin hän oli toivonut. Ranskan ja Englannin konsulit, säälien doña Antonian onnetonta tilaa, tekivät pontevia esityksiä tyrannille ja vieläpä kävivät useita kertoja Palermossa tapaamassa villipetoa pesässään. Sanalla sanoen, he saivat rukouksillaan ja uhkauksillaan aikaan sen, että naisraukka vapautettiin ja lähetettiin omaistensa luo, johon Rosas myöntyi hampaitaan kiristellen ja raivosta kiehuen. Mutta hän ei uskaltanut uhmailla konsuleita suorastaan eikä tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi ryhtyäkseen taisteluun heitä vastaan. Tämän hyväntahtoisen välityksen kautta ja heidän mahtavassa turvassaan doña Antonia ainakin vältti sen kidutuksen, jota Rosas valmisteli hänen kärsittäväkseen.
Mitä don Gusmaniin tulee, niin kaikki hänen hyväkseen tehdyt yritykset raukesivat tyhjään. Rosas kieltäytyi jyrkästi ei ainoastaan laskemasta häntä vapaaksi, vaan vieläpä lieventämästä sitä kauheaa kohtelua, jonka hän oli hänelle vankilassa määrännyt.
Onnettomuudeksi don Gusman de Ribeyra oli rikollinen lain silmissä. Konsulien toimenpiteet voivat olla vain virallisia; he eivät katsoneet voivansa vaatimalla vaatia, peläten saattavansa tiikerin vimmastumaan ja vahingoittamaan sitä, jonka etua he valvoivat, jos he olisivat enemmän osoittaneet harrastustaan häntä kohtaan.
Kuusi kuukautta oli kulunut don Gusmanin vangitsemisesta pampaksella. Doña Antonia oli, hänen osakseen tulleen huolenpidon kautta, vähitellen saanut ymmärryksensä takaisin. Mutta nyt hänen tilansa huononi, sillä kamala todellisuus selvisi hänelle koko laajuudessaan. Hän käsitti koko onnettomuutensa suuruuden ja hänen epätoivonsa teki hänet niin äärettömän heikoksi, että pelättiin hänen kuolevan.
Samaan aikaan levisi huhu, että don Gusman de Ribeyra, joka näytti unohtuneen vankiluolaansa, viipymättä asetettaisiin sotaoikeuden tuomittavaksi.
Rosas käytti innokkaasti tilaisuutta tehdäkseen valtiopetostuomion niin julkiseksi kuin mahdollista, toivoen tämän eittämättömästi lainmukaisen teon kautta saavansa kansan unohtamaan kaikki murhat, joita hänen nimessään joka päivä pantiin toimeen.
Pian oli tieto tästä julkaistu, vieläpä päiväkin, jolloin don Gusman astuisi tuomariensa eteen, oli määrätty.
Emme ole hetkeen aikaan puhuneet eräästä henkilöstä, johon meidän nyt taas täytyy palata. Tämä henkilö on korpraali Luco.
Kun kunnon korpraali näki muulien ja härkien ajajien lähtevän tiehensä ja don Leoncion jättäneen veljensä, vieden suurimman osan peoneja mukanaan, ei hän kuvitellut asemaansa ollenkaan edulliseksi. Kavaltajana ja luopiona hänet vähintään teloitettaisiin. Kun hän nousevan auringon ensi valossa saattoi nähdä jonkun matkan pampakselle päin, niin hän huomasi ensiksi tomupilven, joka nopeasti läheni; ja hän ymmärsi, että tämän tomupilven suojassa oli sotamiehiä ja että nämä tulivat kostamaan tovereitansa, joiden tappamiseen hän, Luco, niin iloisesti oli ottanut osaa, sekä että nuo sotamiehet hetken kuluttua olisivat perillä ja ampuisivat hänet, jos ne saisivat hänet käsiinsä. Tämä edellytys ei ollut mikään houkutteleva korpraalille. Mutta toisaalta hän rakasti isäntäänsä eikä voinut niin vain jättää häntä. Hän oli siis vaikeassa asemassa, tietämättä mitä päättäisi, vaikka aika olikin täpärällä. Onneksi hänen vaimonsa ilman muuta ratkaisi asian selittämällä hänelle, että kaikki yritykset saada don Gusman pakenemaan nykyisessä mielentilassaan, olisivat turhia, ja että olisi parempi säilyttää vapautensa käyttääkseen sitä tuonempana herransa vapauttamiseen, ja vihdoin, että hänkin, Luco, oli isä ja että hänen pitäisi säästää itseään poikaansa varten. Kaikki nämä syyt olivat korpraalin mielestä järkeviä eikä hän enää epäröinyt. Hän nousi taasen ratsulleen ja asetti vaimonsa toisen hevosen selkään, jonka jälkeen molemmat katosivat vastakkaiselle suunnalle, mistä eversti seuralaisineen tuli.
Päästyään Buenos Ayresiin korpraali keksi oivan keinon. Paitsi Munjozia ja paria muuta sotilasta, jotka hänen rikostovereinaan olivat hänen rinnallaan taistelleet entisiä tovereitaan vastaan, olivat mashorkalaiset kaikki armotta saaneet surmansa. Kukaan ei siis tuntenut kavallusta, johon korpraali oli tehnyt itsensä syypääksi. Munjoz, jonka hän tapasi rehentelemässä Buenos Ayresin porteilla, odottamassa häntä, haihdutti kaikki hänen arvelunsa.
Vaihtaen heti osaa tuo arvon korpraali meni, rikostoveriensa seuraamana, suoraa päätä everstinsä luo, jolle hän omalla tavallaan kertoi, mitä majatalossa oli tapahtunut, sadatellen ja uhaten don Gusmania sekä tekeytyen hänen leppymättömäksi vihamiehekseen.
Hänen viekkautensa onnistui paremmin kuin hän oli rohjennut toivoakaan. Ihastuneena hänen kauniista käytöksestään ja uskoen hänen vakuutuksiinsa, eversti nimitti hänet kersantiksi ja Munjoz'en korpraaliksi.
Nuo urhoolliset soturit kiittivät äärettömästi, vakuuttaen urhoollisuuttaan Rosasia kohtaan, ja poistuivat hymyillen salaa.
Luco luovi niin hyvin niinä kuutena kuukautena, jotka kuluivat ennenkuin don Gusman asetettiin sotaoikeuden tuomittavaksi, ja osoitti niin epäilemätöntä harrastusta diktaattorin asialle, että tämä, hänkin vuorostaan pettyneenä, vaikkakin epäluulo oli hänen, kuten kaikkien tyrannien, pääominaisuuksia, luotti kersanttiin erittäin suuresti; ja kun tämä pyysi päästä sen vartioston päälliköksi, jonka tuli vartioida vankia oikeudenkäynnin aikana, hänelle myönnettiin tuo suosionosoitus ilman mitään estelyä.
Siihen juuri kersantti pyrkikin. Kaikki hänen puuhansa noiden kuuden kuukauden aikana tarkoittivat tätä. Kun siis oikeudenkäyntipäivä oli määrätty, hän laittoi varustuksensa kuntoon ja oli valmiina toimimaan hetken tultua.
Luco oli vannonut pelastavansa isäntänsä, ja mitä kersantti kerran oli päättänyt, sen hän tekikin, oli seuraus minkälainen tahansa.
Onnettomuudeksi suurimmat vaikeudet, mitä kersantilla oli voitettavanaan, tässä tapauksessa aiheutuivat don Gusmanin itsensä taholta, sillä hän tahtoi kuolla. Pitkän aikaa kersantti turhaan mietti keksiäkseen keinon tämän näköjään järkähtämättömän päätöksen muuttamiseksi. Kaikkiin hänen esittämiinsä perusteluihin don Gusman vain vastasi, että mitta oli täysi, että elämä oli hänelle taakka ja että kuolema oli ainoa, mitä hän tästäpuolin toivoi.
Kersantti pudisti surullisesti päätään ja poistui, vähimmälläkään tavalla vakuutettuna näiden syiden pätevyydestä. Vihdoin hän eräänä päivänä tuli vankilaan, johon hän milloin tahansa pääsi, niin iloisen näköisenä, ettei hänen isäntänsä voinut olla sitä huomaamatta, ja tämä kysyikin, miksi hän oli niin iloissaan.
"Oh", kersantti vastasi, "tällä kertaa olen vihdoinkin löytänyt keinon saadakseni teidät vakuutetuksi, herrani."
"Sinä siis yhäkin itsepintaisesti tahdot pelastaa minut?" don Gusman sanoi, hymyillen surullisesti.
"Enemmän kuin milloinkaan ennen, tuhat tulimmaista! Tällä kertaa ette saa enää epäröidä, kahden päivän kuluessa teidät tuomitaan."
"Sitä parempi! Sitä pikemminhän sitten tulee loppu" don Gusman mumisi, huo'ahtaen helpotuksesta.
"Hyvä! Eivät asiat ole sinnepäinkään kuin te ajattelette, teillä on hyviä ystäviä, señor, Englannin ja Ranskan konsuleissa. Ulkosatamassa on pieni, kaunis ranskalainen kuunari, joka vain vartoo teitä, lähteäkseen merelle."
"Siinä tapauksessa on pelättävissä, ettei se milloinkaan pääse lähtemään Buenos Ayresista."
"No, no, no! Niin en luule, päinvastoin olen vakuutettu vastakohdasta. Olenpa sopinutkin siitä Ranskan konsulin kanssa. Ylihuomenna kuunari nostaa purjeensa, lähettää veneen teitä noutamaan ja risteilee sillävälin sataman suulla. Kun kerran olette Ranskan lipun suojassa, niin ei kukaan rohkene teitä hätyyttää."
"Viimeisen kerran pyydän sinua tarkoin kuulemaan mitä sanon, Luco", don Gusman lausui lujalla äänellä. "Minä en tahdo, kuuletko, en tahdo pelastua, vaan pidän parempana, että tyranni, joka meitä hallitsee, saa kärsiä häpeän minun kuolemastani. Kiitän sinua uskollisuudestasi, vanha uskottu palvelijani, mutta minä vaadin, että lakkaat panemasta itseäsi vaaraan minun tähteni. Syleile minua ja älkäämme enää puhuko tästä asiasta."
"Hm!" kersantti sanoi; "te siis olette jyrkästi päättänyt niin, herrani? Eikö mikään voi järkyttää päätöstänne?"
"Ah, yksi ainoa henkilö voisi kenties vaikuttaa minuun niin, mutta tämä henkilö ei tiedä mitä tapahtuu itselleenkään; onneksi hän on menettänyt järkensä ja järjen mukana muistinsa, tuon sortuneitten sydämien parantumattoman syövän."
Kersantti hymyili, ja aukaisten univormunsa hän otti esiin kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen, sanaakaan sanomatta.
"Mitä tämä on, Luco?" don Gusman kysyi, epäröiden ottaen vastaan kirjeen.
"Lukekaa, lukekaa, herrani", vanha palvelija vastasi. "Aijoin hämmästyttää teitä heti vapaaksi päästyänne, mutta te olette itsepäinen, että pakotatte minut ryhtymään viimeiseen keinoon."
Don Gusman aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja lukaisi sen nopeasti.
"Kaikkivaltias Jumala!" hän huudahti liikutettuna. "Olisiko mahdollista, että Antonia on saanut järkensä takaisin! Hän käskee minun elää!"
"Totteletteko tällä kertaa, herrani?" kersantti kysyi.
"Tee miten tahdot, Luco, minä tottelen sinua kaikessa. Oh, nyt tahdon elää!"
"Kies'avita! Te saatte elää, herrani, minä vannon sen."
Tämän lohduttavan lupauksen lausuttuaan Luco läksi vankikopista ja poistui vankilasta.
Viimein tuli se päivä, jolloin don Gusman de Ribeyra saisi tuomionsa. Diktaattori, tuntien vangin nauttiman syvän myötätuntoisuuden, oli pitänyt tarpeellisena toimittaa tähän tilaisuuteen suuren sotavoiman. Kaupunki oli todella täpötäynnä sotilaita. Tämä sotilasjoukko oli enemmän tarkoitettu peloittamaan vangin ystäviä kuin asetettu karkaamisen pelosta, sillä sitä pidettiin mahdottomana.
Ranskalainen kuunari oli, kuten kersantti oli sanonut, lähettänyt veneen maihin, tehden syyksi laivanvarustajan laskujen maksamisen, jonka jälkeen se oli nostanut ankkurinsa ja luovi sataman suulla odottaen venettään.
Kadut, joita myöten vangin täytyi kulkea mennäkseen vankilasta oikeuteen, olivat täynnä uteliaita, joita sotamiesten, asetettuina pitkään riviin kahden puolen, oli vaikea pitää kurissa.
Vankia vartioiva osasto oli lukuisa ja siihen kuului pelkästään punaisia, Rosas'in luotettavimpia sotilaita. Sen päällikkönä oli eversti don Bernardo Pedrosa, ja sitä plutoonaa, joka lähinnä vartioi vankia, komensivat kersantti Luco ja korpraali Munjoz.
Kaksikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin vanki oli määrätty vietäväksi oikeuteen, Luco oli tullut isäntänsä vankikoppiin ja oli keskustellut hänen kanssaan viimeisen kerran sekä antanut hänelle pari pistoolia ja tikarin. Sitten hän läksi sanoen:
"Muistakaa, herrani, ettette tee mitään, ennenkuin kuulette minun sanovan jollekin, kenelle hyvänsä: 'hiiteen aurinko, se sokaisee silmät'; se on merkki."
"Ole huoletta, en unohda sitä; mutta muista sinä puolestasi lupauksesi ennemmin surmata minut, kuin antaa minut jälleen joutua tyrannin käsiin."
"Se on sovittu, herrani; rukoilkaa Jumalaa auttamaan meitä, me tarvitsemme niin suuresti hänen apuaan."
Molemmat miehet erosivat nyt, tavatakseen toisensa vasta viime hetkessä.
Kersantti tuli kuitenkin yhä levottomammaksi, mitä enemmän hetki läheni. Diktaattorin kauheat valmistelut peloittivat häntä. Vaikkei hän mitään ilmaissut, jottei masentaisi liittolaisiaan, ja vaikka hän päinvastoin oli olevinaan täysin varma, niin hän salaa aina murisi:
"Asia käy joka tapauksessa vaikeaksi, tämä on arpapeliä."
Kello löi kohta kymmenen. Rummun pärinä kutsui sotamiehet aseisiin; uteliaat, jotka seisoskelivat hajallaan kadulla, kurkottelivat levottomasti ja huudahtelivat tyytyväisinä. Kaikkien katseet olivat suunnattuna vankilaa kohti.
Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Vain muutaman minuutin kuluttua aukaistiin vankilan portti ja vanki näyttäytyi.
Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat, mutta järkähtämättömän päättävät. Hän käveli hiljalleen kymmenmiehisen ratsuplutoonan keskellä, jota kersantti Luco komensi. Ikäänkuin olisi tahtonut lähemmin vartioida vankiaan hän pysyttelihe visusti hänen oikealla puolellaan, korpraali Munjozin ratsastaessa vasemmalla, kumpikin aivan rinnakkain don Gusmanin kanssa.
Tämän plutoonan edellä ratsasti vahva osasto punaisia, joiden etupäässä eversti don Bernardo Pedrosa pyörähteli oivallisen, sysimustan oriin selässä. Vangin takana kulki toinen yhtä vahva osasto kuin ensimmäinenkin.
Kulkue eteni hitaasti synkän ja äänettömän kansanjoukon välitse, jota molemmin puolin sijoitetut sotilasrivit vaivoin pidättivät loitommalla.
Oli muuan noita ihania kevätaamuja, joita tapaa vain Etelä-Amerikassa. Vahva, hyvänhajuinen tuuli pampakselta päin suhisi puiden latvoissa ja vilvoitti hehkuvan auringon paahtamaa ilmakehää.
Kulkue eteni yhä. Huolimatta vaarasta ilmaista suosiotaan vankia kohtaan äänetön kansanjoukko paljasti kunnioittavasti päänsä kaikkialla. Rauhallisena ja arvokkaana, samoin kuin vankilasta lähtiessäänkin, vanki tervehti surullisesti hymyillen, oikealle ja vasemmalle niitä, jotka eivät pelänneet osoittaa hänelle myötätuntoaan.
Kolme neljännestä matkasta oli jo kuljettu. Vielä muutamia minuutteja ja vanki oli saapunut oikeuspaikkaan. Silloin calle de la Federacionilla muutamat katselijat, nähtävästi sotilaiden väkivaltaisesti työntäessä heitä takaisin, vastustivat heitä kohtaan harjoitettua painostusta, ajoivat sotilaat takaisin ja melkein puhkaisivat hetkeksi ketjun, jonka jälkeen, sikäli kuin kulkue lähestyi sitä paikkaa, melu kasvoi yhä, kirkunan, syytösten ja uhkausten vaihdellessa etelämaalaisille ominaisella vilkkaudella ja pikaisuudella, vieläpä siihen määrään, että alussa vähäpätöiseltä näyttävä tora silmänräpäyksessä muodostui oikeaksi mellakaksi.
Don Bernardo, levottomana kuulemastaan melusta, jätti paikkansa vartioston etupäässä ja palasi katsomaan, mitä oli tekeillä ja tukahduttamaan epäjärjestyksen.
Onnettomuudeksi oli kansanliike kohonnut niin nopeasti, että sotilaat, joita tuupittiin ja kaadettiin, olivat monin paikoin tulleet erotetuiksi toisistaan, ja kenenkään tietämättä, miten se kävi, heiltä riisuttiin aseet kuvaamattoman nopeasti. Sanalla sanoen, kulkue oli jaettu kahtia.
Don Bernardo oli ensi silmäyksellä käsittänyt aseman ja huomasi sen vakavuuden. Raivaten suurella vaivalla tiensä väkijoukon lävitse hän tunkeutui kersantin luo, joka yhä pysyttelihe rauhallisena ja järkähtämättömänä vangin vieressä.
"Ah", eversti sanoi, huoahtaen helpotuksesta, nähdessään hänet, "vartioikaa hyvin vankia, pitäkää hänet visusti vieressänne; pelkään, että meidän täytyy avata itsellemme tie väkivalloin."
"Me aukaisemme sen itsellemme, olkaa vakuutettu siitä", Luco vastasi, kavalasti hymyillen. "Mutta hiiteen aurinko, se sokaisee meidät."
Kersantin juuri lausuttua nämä sanat muuan sotamies, joka seisoi parin askeleen päässä kivääriinsä nojaten, tarttui everstin jalkaan, tempasi hänet satulasta ja heitti hänet nurin maahan. Sillä välin Luco tarttui hänen hevosensa ohjiin, samalla kuin don Gusman salaman nopeasti heittäytyi satulaan everstin sijaan.
Tämä kaikki tapahtui niin odottamatta ja niin nopeasti, että don Bernardo täydelleen yllätettynä tuli naulituksi maahan pistimellä, ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui; onpa mahdollista, että hän heitti henkensä, ennenkuin aavistikaan.
Sillävälin plutoonan kaksitoista ratsumiestä olivat ympäröineet entisen vankinsa ja ajoivat täyttä laukkaa tiheimpään kansanjoukkoon.
Nyt tapahtui jotakin merkillistä. Uteliaat, jotka hetkistä aikaisemmin olivat seisoneet yhdessä kasassa ja murtaneet sotilasketjun, hajaantuivat itsestään molemmin puolin pakenijain edestä, eläköötä huutaen, jonka jälkeen he muodostivat läpipääsemättömän ihmissulun, jälkijoukon yrittäessä turhaan rynnistää sen läpi.
Aseellisia miehiä näytti äkkiä nousevan maasta, antaen sotilaille iskun iskusta, ja tehden niin ankaraa vastarintaa, että pakenijoilla oli aikaa päästä turvaan.
Sitten tämä uhkaava väkijoukko, joka niin kiivaasti oli tehnyt vastarintaa sotilaille, taas aivan äkkiä katosi, aivankuin se olisi noitaiskusta vajonnut maan sisään niin nopeasti, että kun sotamiehet olivat tointuneet hämmästyksestään ja aikoivat pontevasti ryhtyä vastarintaan, niin he eivät nähneet enää ketään ihmistä edessään. Kapinoitsijat olivat kadonneet jäljettömiin. Tuo uhkarohkea teko näytti melkein kuin unelmalta, ellei toisaalta vankia olisi niin rohkeasti viety pois ja toisaalta eversti Pedrosan ja viiden kuuden sotamiehen maassa verissään makaavat ruumiit olisi osoittaneet tämän rohkean tempun, joka oli suoritettu erittäin taitavasti ja onnellisesti, todellakin tapahtuneen. Don Gusman seuralaisineen oli päässyt odottavaan veneeseen. Viisi minuuttia myöhemmin he nousivat ranskalaiseen laivaan, ja kun aijottiin lähteä heitä takaa-ajamaan, niin kuunari näkyi taivaanrannalla vain kuin tuulen tuudittama jäälinnun siipi.
Kuunarilla don Gusman oli tavannut jälleen vaimonsa. Kuunari suuntasi kulkunsa Vera Cruziin. Näin oli don Gusman tehnyt päätöksensä ja pannut sen tällä tavoin toimeen.
Voidakseen menestyksellä etsiskellä poikaansa ja saadakseen olla rauhassa, don Gusman oli, heti Meksikoon päästyään, muuttanut entisen nimensä don Pedro de Lunaksi, johon hän muuten oli oikeutettukin ja jolla me edelleen häntä nimitämme. Hän toivoi siten pelastuvansa don Leonciolta, jonka viha oli paremmin hetkeksi tukahtunut kuin kokonaan tyydytetty veljensä pojan ryöstön kautta, ja joka epäilemättä yrittäisi saada uhrinsa käsiinsä.
Don Gusmanin laskelmat olivat oikeat tai ainakin näyttivät siltä. Hän ei koskaan Buenos Ayresista lähdettyään ollut kuullut puhuttavan don Leonciosta, kukaan ei tietänyt mihin tämä oli joutunut, eipä edes oliko hän kuollut vai hengissä.
Viisi vuotta hacienda de las Norias de San Pedroon tulonsa jälkeen oli uusi onnettomuus kohdannut maanpakolaisraukkaa. Doña Antonia, joka ei milloinkaan ollut täysin tointunut siitä kolauksesta, jonka hänen järkensä oli kärsinyt hirveässä kohtauksessa pampaksella, ja ollut terveydeltään heikko aina siitä asti, oli kuollut hänen syliinsä, synnytettyään tyttären.
Tämä tytär oli tuo suloinen lapsi, jonka olemme esittäneet lukijoillemme doña Hermosan nimisenä.
Onnettomuuden murtamana don Pedro keskitti nyt kaikki hellyytensä tuohon suloiseen olentoon, ainoaan siteeseen, mikä tästäpuolin kiinnitti häntä elämään, jonka olisi pitänyt olla niin onnellinen, mutta joka vastoinkäymisen kylmän siiven peittämänä äkkiä oli muuttunut niin onnettomaksi.
Kaikista niistä miehistä, jotka olivat seuranneet häntä maanpakoon, hän yksin oli elossa. Kaikki muut olivat kuolleet, hän oli nähnyt heidät toinen toisensa jälkeen kaatuvan rinnallaan.
Manuelalle, Lucon vaimolle, joka tunsi kaikki isäntänsä surut, uskottiin nuoren tytön kasvatus, ja hän kasvattikin hänet mitä kiitettävimmällä huolella ja hellyydellä.
Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus, johon edellinen on vain johdantona, alkaa, doña Hermosa oli vasta kuudentoista vuotias. Viimeksi kertomamme tapaukset olivat siis tapahtuneet jo kolmattakymmentä vuotta sitten.
Ne lukijoistamme, joita tämä kertomus on huvittanut, saavat tietää sen ratkaisun tämän jälkeen ilmestyvästä "Tiikerikissa"-nimisestä kertomuksesta.