XVIII.
PETOS.
On usein todettu seikka, että ihmiset, jotka näyttävät nauttivan veressä viereksimisestä ja jotka ollenkaan epäröimättä voivat tehdä kuulumattomimpia julmuuksia, yleensä ovat pelkureita ja että heidän koko voimansa on heidän aiheuttamassaan kauhussa, niin että he, kun he joskus kohtaavat jonkun todellisen vastustajan, vaipuvat kuvaamattomaan raukkamaisuuteen.
Sakaalit ja hyenat ovat pelkureita ja raivokkaita.
Nuo ihmiset ovat sakaaleja ja hyeenoja ihmishaamussa, siinä koko erotus.
Sen ylpeän vastauksen kuultuaan, minkä tuntemattomien johtaja antoi, mashorkalaiset tunsivat tahtomattaankin kauhun väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa.
He olivat huomanneet olevansa päättäväisten vihollisten edessä, jotka eivät väistyisi tuumaakaan.
Syntyi pitkä äänettömyys.
Sotamiehet kasaantuivat kiinni toisiinsa ja katselivat kauhuissaan noita kuutta miestä, jotka rauhallisina ja järkähtämättöminä näyttivät haastavan heitä otteluun.
Don Torribio oli ainoa, joka ei pelännyt. Tämä mies oli villipeto, joka juopui veren hajusta ja voi hengittää kevyesti vain ruumiinhajun saastuttamaa ilmaa.
Pannen käsivartensa ristiin rinnoilleen ja kohottaen päänsä uhkaavin katsein, hän vastasi pitkällä halveksivalla ivanaurulla tuntemattoman sanoihin ja lausui pilkallisella äänellä kauhistuneille sotamiehille:
"Pelkäättekö te kuutta miestä? Kas niin, lapseni, eteenpäin, kunniani kautta! Nuo roistot eivät uskalla vastustaa meitä!"
Heränneinä tämän äänen sävystä, jota he niin kauan olivat tottuneet tottelemaan, ja häveten epäröimistään sotamiehet järjestäytyivät riveihin, niin hyvin kuin voivat, ja asettuivat taisteluasentoon majatalon edustalle. Luutnantti painoi kannukset hevosensa kylkiin, niin että se kohosi takajaloilleen, ja asettui päättävästi pienen joukkonsa etupäähän.
Huolimatta vähälukuisuudestaan tuntemattomat eivät kuitenkaan epäilleet sapelit kohona ja pistoolit kädessä hyökätä punaisten kimppuun.
Don Torribio vastusti heitä urhoollisesti ja väistymättä tuumaakaan.
Kun pistoolit oli laukaistu, hyökättiin toisiaan vastaan teräasein. Kädenkäänteessä syntyi kamala verilöyly. Huolimatta ihmeteltävästä urhoollisuudestaan, ja tavattomista voimannäytteistään, vieraat kuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta olisivat joutuneet tappiolle ellei korpraali Luco, joka tähän asti oli pysytellyt jonkun verran syrjässä, neljän, viiden toverinsa kanssa, katsellen taistelua, äkkiä olisi pannut hevostansa loikkaamaan eteenpäin ja sen sijaan, että olisi liittynyt punaisiin, hyökännytkin voimakkaasti näiden kimppuun sivulta päin ja asettunut tovereineen don Leoncion puolelle.
Tämä äkkinäinen, hänen omien sotilaittensa hyökkäys saattoi luutnantin raivon kohoamaan äärimmilleen, sitäkin enemmän kun mashorkalaiset, tietämättä syytä korpraalin omituiseen menettelyyn ja aavistaen petosta, alkoivat menettää rohkeuttansa ja tehdä vain heikkoa vastarintaa hyökkääjien yhä voimakkaampia iskuja vastaan, sillä nämä, huomaten vastustajainsa veltostuvan, ponnistivat voimiaan kaksinkertaisesti, päästäkseen voitolle.
Muulien ja härkien ajajat, jotka jonkun verran olivat tointuneet ensi hämmästyksestään ja huomasivat sopivan tilaisuuden tulleen kostaakseen sen väkivallan ja ne karkeat loukkaukset, joiden alaisina Rosas'in palkatut salamurhaajat olivat heitä niin pitkän ajan pitäneet, asestautuivat kaikella, mitä vain käsiinsä saivat, ja toivoen voittavansa takaisin, mitä olivat aikaa hukanneet, he syöksyivät pää tanassa hurjia vihollisiaan vastaan.
Huolimatta julmuudestaan don Torribio oli siksi tottunut soturi, ettei hän kuvitellut mitään turhia asemaansa nähden, jonka hän arvioi yhdellä silmäyksellä, huomaten olevansa hukassa.
Ainoa mahdollisuus välttää sitä kohtaloa, jota hänen vihollisensa nähtävästi hänelle valmistivat, oli murtautua lävitse. Hän kokosi siis ympärilleen ne urhoolliset sotamiehet, joihin hän luuli voivansa luottaa, korkeintaan viisitoista miestä, ja valmistautui hyökkäämään vihollisrivien tiheimpään kohtaan.
Mutta tällöin kuului äänekkäitä huutoja: nelisenkymmentä hyvässä ratsukunnossa olevaa ja hampaisiin asti aseistettua ratsastajaa syöksyi täyttä neliä majataloa valaisevaan valopiiriin, hajaantuen oikealle ja vasemmalle erinomaisen nopeasti ja sukkelasti sekä piirittäen talon kokonaan.
Nämä ratsastajat, jotka tulivat niin sopivaan aikaan hyökkääjille ja niin sopimattomaan punaisille, olivat don Gusman de Ribeyra ja hänen peoninsa.
Kun he jo useita tunteja sitten olivat lähteneet Buenos Ayresista, olisi heidän jo aikoja sitten pitänyt saapua karavaanimajataloon, joka oli sen tien varrella, jota heidän oli kuljettava päästäkseen haciendaan, missä don Gusman odotti tapaavansa veljensä. Mutta vähän matkaa kaupungista don Bernardo Pedrosan, kenenkään käsittämättä millä tavoin, oli onnistunut katkaista köydet, joilla hän oli sidottu, ja liukua hevosen selästä, johon hänet oli asetettu, sekä senjälkeen heittäytyä korkeaan ruohostoon ja kadota, ennenkuin hänen pakoaan edes huomattiin.
Don Gusman oli hukannut paljon aikaa pakolaisen etsimiseen, kuitenkaan voimatta löytää hänen jälkiään, ja hän oli lakannut etsimästä vasta sitten, kun hänen oli täytynyt myöntää, että kaikki hänen ponnistuksensa vangin löytämiseksi olivat turhia. Kutsuen takaisin peonit, jotka olivat hajaantuneet oikealle ja vasemmalle, hän oli taas lähtenyt matkalle haciendaa kohti, kovin levottomana tämän paon seurauksista, sillä hän tunsi don Bernardon liiankin hyvin, otaksuakseen hetkeäkään, että tämä jättäisi kostamatta kärsimänsä loukkauksen.
Kun don Gusman oli ehtinyt lähelle karavaanimajataloa, olivat sieltä tulleet pakolaiset hillittömästi syöksyneet hänen joukkoaan kohti ja kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut. Aavistamattakaan vielä mikä merkitys hänelle oli tuolla hänen niin äkkiä saamallaan tiedolla, don Gusman luontaisen hyväntahtoisuutensa johtamana, mikäli mahdollista auttaakseen henkilöitä, olkoot ne ketä tahansa, jotka olivat tuossa käsikähmässä, sekä sitäpaitsi hyvin tuntien noiden buenos-ayresilaisen tyrannin palkattujen salamurhaajien verenhimon, oli jouduttanut hevosiaan ja rientänyt auttamaan niitä onnettomia, jotka taistelivat punaisten kanssa. Hänen odottamaton saapumisensa ratkaisi taistelun.
Luutnantti, huomatessaan paon mahdottomaksi, väistyi askel askeleelta, taistellen kuin jalopeura, ja antoi kaikkien miestensä vetäytyä majataloon, jääden itse viimeiseksi suojelemaan sotilaidensa peräytymistä.
Don Torribio, kaulankatkaisija, kuten häntä nimitettiin, katsoi arvolleen sopimattomaksi pyytää armoa, hän joka ei milloinkaan itse ollut sellaista antanut. Se tukala tila, missä hän oli, ei ollenkaan näyttänyt masentavan hänen rohkeuttaan, vaan päinvastoin tekevän sen kymmenkertaiseksi. Huomatessaan viimeisen hetkensä tulleen ja ettei mikään inhimillinen voima voinut häntä pelastaa, hän päätti taistella viimeiseen hengenvetoon saakka ja myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.
Johtajansa esimerkkiä noudattaen mashorkolaiset saivat uutta rohkeutta äärimmäisessä epätoivossaan ja alkoivat heti, kun olivat päässeet sulkeutumaan majataloon, ankarasti varustautua, pitkittääkseen taistelua niin kauan kuin suinkin ja kaatuakseen ankaran vastarinnan jälkeen.
Ovet ja ikkunat tukittiin huolellisesti, seiniin tehtiin ampumareikiä, ja roistot, suurin osa juopuneina yön juomingeista, odottivat tanakasti, päättäneinä kuolla urhoollisesti hyökkäyksessä, jonka heidän vihollisensa todennäköisesti pian tekisivät rakennusta vastaan.
Vastoin heidän odotustaan kului kuitenkin jotenkin pitkä aika, heidän vastustajainsa aikomatta hyökätä heidän kimppuunsa. Tämä heille käsittämätön hiljaisuus, sillä he eivät tietäneet, mitä ulkona tapahtui, teki heidät hyvin levottomiksi ja pani kauhun väristyksen kulkemaan urhoollisimpienkin suonissa.
Ihminen on sellainen, että vaikka hän onkin päättänyt kuolla ja vaikka hän on vakuutettu, että hänen viime hetkensä on tullut, ja vaikka hän on valmis taisteluun, jonka kauheat seuraukset hän edeltäkäsin tuntee ja hyväksyy, niin tämä ensi päätös, jos taistelua ei tulekaan, heikkenee, häntä ylläpitävä kiihko katoaa ja hän tuntee pelkoa, ei kuoleman, vaan sen tuskan takia, joka kenties käy tämän kuoleman edellä. Hän luo mieleensä synkkiä kauhunkuvia ja tuo tuntematon vaara, joka uhkaa häntä, hänen voimatta aavistaa milloin se tulee ja miten se tulee, näyttää hänestä nyt tuhat kertaa kauheammalta, kuin se, jota hän pystyssä päin ja pelottomin sydämin valmistautui uhmaamaan.
Mashorkalaiset hakivat, yhtämittaa väkijuomia nauttimalla, turhaan keinoa kalpeata pelkoa vastaan, joka vähitellen valtasi heidät. Kolkko hiljaisuus ulkona, heitä mustan paariliinan tavoin ympäröivä pimeys, pakollinen toimettomuus, johon heidät oli tuomittu, kaikki tämä lisäsi, heidän ponnistuksistaan huolimatta, heidän voittamatonta pelkoaan, joka oli vallannut heidät. Ainoastaan luutnantti oli säilyttänyt rajun tarmokkuutensa ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen viimeinen taistelunsa alkaisi.
Kas tässä, mitä oli tapahtunut hyökkääjien kesken ja oli syynä hyökkäyksen keskeyttämiseen.
Heti kun sotamiehet olivat sulkeutuneet taloon, don Gusman de Ribeyra oli, ennen heidän tuhoamistaan, koettanut saada selville, keitä ne olivat, joille hän onnellisen tulonsa kautta oli tehnyt niin suuren palveluksen.
Hänen uteliaisuutensa tuli pian tyydytetyksi. Hänen veljensä don
Leoncio, joka heti oli tuntenut hänet, oli rientänyt kiittämään häntä.
Molemmat veljet, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkiin aikoihin, olivat suurimman ilon vallassa heittäytyneet toistensa syliin, ja hetkiseksi kokonaan antautuen jälleennäkemisen onnen valtaan, he olivat unohtaneet kaiken muun, ajatellakseen vain itseään.
Ensi kohtauksen jälkeen don Gusman tarttui veljensä käteen ja vei hänet syrjään.
"No niin?" hän sanoi hymyillen, turhaan koettaen näyttää iloiselta.
"Hän on täällä", don Leoncio vastasi, tukahduttaen huokauksensa.
"Onko hän suostunut tulemaan?"
"Hän on itse tahtonut niin."
"Oh!" don Gusman sanoi, "se ihmetyttää minua."
"Kuinka niin? Doña Antonia on noita erinomaisia luonteita, jotka eivät jätä täyttämättä velvollisuuttaan, olkoon se kuinka vaikea tahansa, kun hän luulee kunniansa niin vaativan."
"Se on totta; no, olkoon niin, kenties on parasta, että hän on seurannut sinua."
"Oletko unhottanut, hyvä veli, mitä täsmälleen vuosi sitten auringon noustessa tapahtui välillämme, kun minä mielettömänä hetkenäni sinulle tunnustin järjettömän rakkauteni doña Antonia de Solis'iin?"
"Mitä hyödyttää muistella sitä, veli hyvä? Nyt olemme taas, Jumalan kiitos, yhdessä, ja toivoakseni ei mikään enää meitä erota."
"Älä toivo, veli hyvä", don Leoncio vastasi surullisena.
"Mitä tarkoitat, hyvä veli, vaimoni…"
"Vaimosi ei ole lakannut olemasta arvoisesi, saat heti nähdä hänet."
Don Gusman epäröi.
"Ei", hän vastasi viimein, "tehkäämme ensin loppu noista rosvoista, sitten ajattelen vain onneani."
"Olkoon menneeksi", don Leoncio sanoi iloisesti.
Tällöin ilmaantui paikalle kaksi henkilöä; nämä olivat don Diego de
Solis ja doña Antonia, hänen sisarensa ja don Gusmanin puoliso.
Nähdessään vaimonsa, joka hänen oli täytynyt lähettää pois Buenos Ayresista, pelastaakseen hänet eversti don Bernardo de Pedrosan vainoamisilta, don Gusman ei voinut, huolimatta päätöksestään olla ilmoittautumatta hänelle, vastustaa onnea saada painaa hänet sydäntään vasten.
Nuori vaimo huudahti ilosta, tuntiessaan miehensä puristavan hänet rintaansa vasten.
Don Leoncio näytti muutamia kuukausia veljelleen tekemänsä tunnustuksen jälkeen vähitellen unhottaneen rakkautensa tämän vaimoon, ja neljä kuukautta ennen sitä päivää, jonka tapahtumista nyt kerromme, hän oli mennyt naimisiin don Diego de Solisin toisen sisaren kanssa.
Sen vuoksi don Gusman, kun hänen joku aika sitten oli täytynyt erota vaimostaan, ei ollut epäillyt uskoa häntä veljensä huostaan, vakuutettuna siitä, että tämän rakkaus doña Antoniaan oli muuttunut vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.
"Miksi olet tullut takaisin?" don Gusman sanoi suudellessaan vaimoaan.
"Se oli välttämätöntä", tämä vastasi kuiskaten, tukahduttaen vaivoin pelon tunteensa, "sisareni on itse kehoittanut minua siihen."
"Olet ollut hyvin varomaton, enkelini."
"Oh, sinun luonasi en pelkää mitään, etkö tahdo syleillä poikaasi?" hän lisäsi.
"Oletko ottanut hänetkin mukaan?"
"Minä en tahdo lähteä luotasi enää, tapahtukoon mitä tahansa." Ja kumartuen miehensä puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa: "veljesi rakastaa minua enemmän kuin milloinkaan ennen, hänen vaimonsa on huomannut tämän; hän ja don Diego juuri ovatkin neuvoneet minua palaamaan, asemani alkoi käydä sietämättömäksi."
Don Gusmanin silmät salamoivat.
"He ovat tehneet oikein", hän sanoi, "mutta vaiti, veljeni tarkkaa meitä."
Levottomana tästä kahdenkeskisestä puhelusta ja rikollisen vaistolla arvaten, että hänestä puhuttiin, don Leoncio todellakin osoitti levottomuuden merkkejä, joita hän ei, yrityksistään huolimatta, onnistunut peittämään.
Viimein hän ei voinut pidättäytyä kauemmin, vaan meni veljensä luo ja kysyi kiivaasti'.
"Mitä me teemme?"
"Mitä vain tahdot", vastasi don Gusman, johon tämä ääni vastenmielisesti koski kaiken sen jälkeen mitä hänen vaimonsa oli hänelle ilmoittanut.
Don Leoncio, huomatessaan veljensä vastenmielisyyden itseään kohtaan, rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi vihansa ja sanoi:
"Sinä saat määrätä, koskapa olet pelastanut meidät."
"Minä kuulun sinulle, veliseni. Don Diego", hän lisäsi, kääntyen nuoren miehen puoleen, "minä uskon sisarenne teidän huostaanne, taistelu alkaa varmaankin pian uudelleen, eikä käy päinsä, että hän lapsineen joutuu vähimpäänkään vaaraan."
"Olkaa rauhassa, minä vastaan hänestä", don Diego sanoi, puristaen don
Gusmanin kättä.
Ennenkuin doña Antonia poistui, hän heittäytyi vielä kerran miehensä syliin.
"Ole varuillasi!" hän kuiskasi hänen korvaansa. "Don Leoncio hautoo jotakin petosta meitä kohtaan."
"Hän ei uskalla!" don Gusman vastasi lujasti, "mene rauhassa."
Puoleksi rauhoitettuna nuori nainen seurasi veljeään enempää vastustelematta. Pian he katosivat kuormavaunujen joukkoon.
Veljekset olivat kahdenkesken. Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys heidän välillään. Käsivarret ristissä rinnalla ja pää painuneena don Gusman seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.
Don Leoncio katseli tarkkaavasti veljeään, hänen ilmeensä oli omituinen ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillaan.
Vihdoin don Gusman kohotti päätään.
"Tehkäämme loppu tästä", hän sanoi, "tätä on jo kestänyt liiankin kauan."
Don Leoncio hätkähti, luullen näiden sanojen tarkoittavan häntä, mutta veli jatkoi:
"Ennenkuin hyökätään noiden roistojen kimppuun, täytyy kehoittaa heitä antautumaan."
"Mitä ajatteletkaan, veli hyvä?" don Leoncio huudahti, "nuo miehethän ovat mashorkalaisia."
"Vielä senkin takia, meidän täytyy osoittaa heille, ettemme ole rosvoja, kuten he, ja että me noudatamme sodan lakeja, joita he kokonaan halveksivat."
"Minä tottelen sinua, veljeni, vaikka olenkin vakuutettu siitä, että vain hukkaamme kallista aikaa."
Don Leoncio antoi nyt sytyttää pihkaisesta puusta tehtyjä soihtuja, jotta piiritetyt taas hyvin näkisivät heidät, ja kiinnittäen nenäliinan sapelinsa kärkeen, hän meni päättävästi majataloa kohti.
Kun don Torribio näki soihtujen valon, niin hän ymmärsi, että piirittäjillä oli jotakin sanottavaa hänelle, jonka vuoksi hän irroitti erään ikkunan ja valmistautui vastaamaan.
Muutamia askeleita ovesta don Leoncio pysähtyi.
"Rauhanhieroja!" hän huudahti.
Ikkuna avautui ja luutnantin tummat ivalliset kasvot näkyivät.
"Mitä haluatte?" hän lausui, nojautuen huolettomasti ikkunalautaan.
"Pyydän teitä antautumaan", don Leoncio vastasi.
"Kas vain!" upseeri sanoi ivallisesti; "ja miksi te sitä pyydätte."
"Koska kaikki vastarinta on mahdotonta."
"Niinkö luulette? Koettakaapas karkoittaa meidät täältä, niin saatte nähdä, mitä se teille maksaa", luutnantti vastasi yhä pilkallisella äänellä.
"Vähemmän kuin luulettekaan."
"Pyh! Olen utelias sitä näkemään."
"Sanalla sanoen, tahdotteko antautua vai ei, myöntävä tai kieltävä vastaus."
"Kylläpäs te lörpöttelette! Luulisi, hitto vieköön, ettette tiedä kenen kanssa olette tekemisessä. Tokkohan me milloinkaan pyydämme armoa? Jos te saatte meidät käsiimme, niin te tapatte meidät, siinä koko juttu; onko mitään muuta?"
"Te pysytte siis päätöksessänne, ettette tahdo kuunnella mitään ehdotusta?"
"Niin, tottakai, se on liian ikävää, kunniani kautta."
"Ja te olette päättäneet puolustaa itseänne viimeiseen saakka?"
"Lempo soikoon, toveri, niinpä kyllä, käsin ja jaloin. Emme ole vielä vallassanne, hitto vie."
"Se on totta, mutta pian saamme teidät."
"Koettakaa, toveri, koettakaa; mutta koska teidän keskustelunne ei minua erikoisesti miellytä, niin teidän luvallanne lopetan sen nyt. Onnea yrityksellenne!"
Näin sanoen hän äkkiä sulki ikkunan.
Don Leoncio kääntyi veljeensä, joka oli tullut paikalle.
"Sitähän minä sanoin", hän lausui kohauttaen olkapäitään; "enkö ollut oikeassa?"
"Kyllä, myönnän sen. Kun nyt kunnia on pelastettu, niin voimme toimia kaikessa rauhassa."
Don Gusman kumartui nyt veljensä puoleen ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa; tämä hymyili ja poistui.
Peonit sekä muulien ja härkien ajajat asetettiin kuormavaunujen taakse, ollakseen suojassa piiritettyjen luodeilta, ja vartoakseen siellä hyökkäysmerkkiä.
Don Leoncio kasasi sillaikaa talon ympärille heiniä ja kuivia puita. Nähtyään, että niitä oli riittävästi, hän sytytti ne tuleen, samalla kun hänen mukanaan olevat miehet heittelivät rakennuksen katolle palavia tulisoihtuja.
Tuulen kiihoittamana tuli levisi nopeasti, ja pian oli rakennus paksujen liekkien ympäröimänä.
Piiritetyt päästivät kauhun kirkaisun, johon piirittäjät vastasivat riemuhuudolla.
Muuten ei mashorkalaisilla ollut syytä ollenkaan valittaa: heille valmistettiin sama kohtalo, minkä he itse olivat aikoneet valmistaa muille. Heitä kohtasi koston laki.
Sillä välin alkoi piiritettyjen tila käydä sietämättömäksi. Savun sokaisemina ja tulen polttamina, liekkien kamalasti nuoleksiessa seiniä, heidän täytyi ehdottomasti hyökätä ulos tai palaa elävältä.
Luutnantti käski poistaa sulun ovelta, jonka hän aukaisi kiivaasti ja syöksyi sotamiehiensä seuraamana vihollisrivien tiheimpään ryhmään.
Nämä avautuivat ottaakseen heidät vastaan, jonka jälkeen ne taas sulkeutuivat ja rutistivat hyökkääjät keskelleen ikäänkuin ruuvipihteihin.
Juuri kun viimeinen seinä mahtavassa tuliloimussa luhistui, kaatui viimeinen mashorkalainenkin, pää aina korviin asti halkaistuna. Kaikki olivat kaatuneet don Torribion ympärille, joka aina viime hetkeen asti oli taistellut sellaisella epätoivoisella raivolla, joka tekee ihmisen melkein voittamattomaksi.
Aurinko alkoi kohota majesteetillisesti taivaanrannalla ja valaista pampaksen tummaa syvyyttä.
Ajomiehet ja muulinajajat riensivät, yötyöstään kauhuissaan ja peläten sen seurauksia, valjastamaan juhtiaan raskaitten kuormavaunujensa eteen ja kuormittamaan muulejaan, päästäkseen mahdollisimman pian pois paikalta, ja pian he olivatkin hävinneet kaikkiin suuntiin.
Don Gusman ja hänen peoninsa olivat aseman herroina.
Ensi hetkenä taistelun jälkeen don Gusman ihmetteli sitä, ettei nähnyt veljeään luonansa, mutta hän kiinnitti vain vähän huomiotaan tähän seikkaan, kun paljon vakavampi ajatus tällöin valtasi hänet. Nyt, kun taistelu oli lopussa, hän paloi halusta nähdä vaimonsa. Hän ihmetteli, ettei don Diego ollut tuonut tätä hänen luokseen, nähtyään ettei mikään vaara enää uhannut.
Hän ei kuitenkaan ollut levoton. Don Diego ei nähtävästi ollut tahtonut panna tätä nuorta naista kulkemaan tuollaisen ruumiskentän yli ja kastamaan jalkojaan maata peittävään vereen. Hän hyväksyi tämän hienotunteisuuden ja odotti hetkisen, jolla aikaa hän kiiruhti siistimään vaatteitaan ja poistamaan niistä taistelun jäljet. Viimein hän kuitenkin päätti etsiä vaimonsa, jonka pitkällinen poissaolo alkoi vakavasti huolestuttaa häntä.
Korpraali Luco, yhtä tuskissaan kuin hänkin, tarjoutui opastamaan häntä. Korpraali muisti hämärästi nähneensä don Diegon, doña Antonian, imettäjän ja parin muun henkilön seuraamana menneen vähän matkan päässä olevaan notkoon.
Äkkiä molemmat miehet huudahtivat säikähtyneinä ja peräytyivät kauhuissaan sitä kamalaa näkyä, joka esiintyi heidän silmäinsä eteen.
Don Diego makasi pitkänään maassa, rinta puhkaistuna. Hän oli kuollut.
Hänen vieressään makasivat doña Antonia ja imettäjä pyörtyneinä.
Imettäjä oli korpraali Lucon vaimo.
Don Gusman polvistui vaimonsa viereen. Hän huomasi silloin paperin, jota hänen vaimonsa kouristuksen tapaisesti piti oikeassa kädessään.
Onnettoman miehen onnistui vain vaivoin saada käsiinsä tämä paperi, johon muutamia sanoja oli kirjoitettu.
Silmäiltyään sitä don Gusman vaipui maahan, päästäen sydäntä särkevän epätoivon huudon.
"Veli, sinä olet anastanut minulta sen naisen, jota minä
rakastin; minä vien sinulta poikasi, meidän välimme on selvä.
Don Leoncio de Ribeyra."
Luettuaan tämän lipun hän ei voinut enää epäilläkään; don Leoncio oli todellakin tehnyt tämän inhoittavan lapsenryöstön. Kun hänen veljensä luottavaisena tuli häntä tapaamaan, hautoi toinen mielessään tätä kuulumattoman viekasta ilkeyttä, nauttiakseen täysin määrin kostostaan tekemällä katalan petoksen, jonka toimeenpanon hän oli lykännyt vain tehdäkseen sen sitäkin musertavammaksi.
Don Gusman makasi kauan kyyryssään pampaksella, pitäen käsissään tainnoksissa olevaa vaimoaan, jota hän turhaan koetti virvoittaa. Hän ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään; vaipuneena tuskaansa hän pelkäsi lapsensa kadottamisen jälkeen saavansa itkeä sen äidin kuolemaa.
Jotenkin kova lyönti olkapäälle havahdutti hänet äkkiä todellisuuteen.
Hän kohotti päätänsä: hänen edessään seisoi mies hymyssä huulin.
"Don Gusman de Ribeyra", tämä sanoi ivallisella äänellä, "te olette vankini."
Tämä mies oli eversti don Bernardo Pedrosa; häntä seurasi lukuisa sotamiesosasto.