XVII.
PUNAISTA LEMMENLEIKKIÄ.
Riennämme hetkistä ennen korpraalia selittämään lukijalle, mitä majatalossa oli tapahtunut.
Alussa kävi kaikki hyvin, sittenkuin ensi hetken epäilys ja pelko oli haihtunut. Muulien ja härkien ajajat, joihin heidän mielihuvinsa vaistomaisesti vaikutti, olivat täydelleen unhottaneet pelkonsa ja vilpittömästi alkaneet veljeillä sotilasten kanssa.
Paloviina kiersi lakkaamatta miehestä mieheen, toisesta päästä salin toiseen, ilo kasvoi juomisen mukana, joka perinpohjaisuutensa takia alkoi kuumentaa aivoja ja siellä täällä aiheuttaa ensimmäisiä juopumisen merkkejä.
Sillävälin luutnantti, don Torribio, jatkoi lauluaan kiiluvin silmin ja hehkuvin poskin, näppäili kitaraansa ja ennen kaikkea joi, miettimättä mitään pahaa, ja kenties kaikki olisi mennyt hyvin, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka äkkiä muutti tilanteen ja teki iloisesta näytelmästä kauhistuttavan kohtauksen.
Parhaimpia ja komeimpia zambacueca-tanssijoita oli muuan neljän- tai viidenkolmattaikäinen nuori muulinajaja, jolla oli hienot, älykkäät kasvonpiirteet, kaunis vartalo ja miellyttävä käytös ja joka oli mainion notkea sekä tanssi verrattoman sievästi. Erittäinkin naiset tungeksivat hänen ympärillään, heittäen häneen murhaavia silmäyksiä ja taputtaen käsiään aivan mielettömän vimmatusti, hänen huvitellessaan tekemällä yltiöpäisiä temppuja.
Näiden naisten joukossa oli kaksi nuorta tuskin kuusitoistavuotiasta tyttöä, niin kaunista kuin ainoastaan amerikattaret voivat olla. Heidän mustat, pitkien sametinpehmeiden silmäripsien varjostamat silmänsä, heidän huulensa, punaiset kuin sokeriomenat, heidän kuuman ilmanalan auringon paahtamat kasvonsa, joita varjostivat sinertävän mustat hiuspalmikot, heidän hoikka, notkea ja soma vartalonsa, joka esiintyi täydessä loistossaan käärmemäisten, voittamattoman suloisten liikkeiden yhteydessä, kaikki nämä sulot yhteensä täydensivät toisiaan, ja tekivät heidät niin hurmaavan ja viekoittelevan kauniiksi, ettei sitä voi kuvailla, mutta jonka sähköisen vaikutuksen ja lumoavan sulouden alle kylmäverisimmänkin miehen täytyy alistua.
Nämä molemmat naiset kunnostautuivat ennen muita ylenpalttisesti kehumalla valittuansa. Tämä näytti kuitenkin, sanoaksemme totuuden, varsin vähän kiinnittävän huomiotaan aiheuttamaansa ihastukseen. Hän oli hyvä nuorukainen, jonka sydän, joskaan ei pää, oli täysin kylmä, ja joka tanssi tanssiakseen, koska se huvitti häntä ja hänellä, viettäen ankaraa elintapaa, hyvin harvoin oli tilaisuus antautua tähän huvitteluun, ja häntä muuten ei ollenkaan haluttanut aiheuttaa mitään intohimoa kummassakaan ihailijassaan.
Vaikkakin nämä, naisen luontaisella vaistolla, huomasivat muulinajajan välinpitämättömyyden ja sen johdosta olivat loukkaantuneita, niin he siitä huolimatta yhä tuhlasivat intohimoisia lausuntojaan hänelle, mikäli Espanjan kielellä voivat, vakuuttaakseen hänelle ihailuansa.
Nämä mielenosoitukset tulivat viimein niin vilkkaiksi ja välittömiksi, että suurin osa läsnäolijoista, joista kukin itsekohdastaan olisi tahtonut antaa paljonkin päästäkseen noiden ihastuttavien olentojen suosioon, alkoi, kuten sellaisissa tapauksissa aina on asian laita, tuntea suuttumusta karjapaimenta kohtaan, tämän osoittaman välinpitämättömyyden johdosta, ja nuhdella häntä hänen suuren epäkohteliaisuutensa ja anteeksiantamattoman seurustelutaidon puutteensa takia, kun hän ei osoittanut kiitollisuuttaan, ollessaan niin intohimoisten mielenpurkausten esineenä.
Nuori mies, ollen jotenkin hämillään jouduttuaan sellaiseen asemaan, ajatellessaan vain vilpittömästi huvitella, ja toveriensa paheksumismuminan pakottamana korjaamaan entiselleen kohteliaisuusmaineensa, joka oli kärsimäisillään vakavan vaurion, päätti kaikin mokomin kunnialla pelastautua tästä tukalasta asemasta ja pyytää kummankin tytön perätysten tanssiin.
Niin pian kun siis luutnantti, joka hetkiseksi oli keskeyttänyt sointuvan musiikkinsa hotkaistakseen tavattoman suuren lasillisen paloviinaa, taas alkoi näppäillä kitaraa uutta zambacuecaa varten, karjapaimen läheni tässä hyvässä tarkoituksessa hymyhuulin molempia tyttöjä ja kumarsi kohteliaasti.
"Señorita", hän sanoi lähempänä olevalle, "olisinko kyllin onnellinen saadakseni tanssia tämän zambacuecan teidän kanssanne?"
Nuori tyttö punehtui ilosta, pitäen pyyntöä kunnianosoituksena kauniin kavaljeerin taholta, ojensi pienen kätensä ja valmistautui vastaamaan, kun äkkiä hänen toverinsa, joka kalveten oli kuullut karjapaimenen pyynnön, hypähti kuin pantteri ja asettui vapisevin huulin ja säkenöivin silmin molempien nuorten väliin.
"Te ette tanssi!" hän huudahti uhkaavalla äänellä.
Tämän omituisen, aavistamattoman kohtauksen näkijät peräytyivät hämmästyneinä. He eivät käsittäneet mitään tästä äkillisestä vihanpurkauksesta.
Molemmat tanssimaan aikovat vaihtoivat hämmästystä osoittavan katseen.
Tilanne alkoi kuitenkin käydä sietämättömäksi. Karjapaimen päätti tehdä siitä lopun.
Nuori tyttö seisoi yhä supisuorana hänen edessään, ruumis takakenossa, pää pystyssä, kasvot hehkuvina, sieramet levällään, kuten villipedolla, ja käsi ojossa, ylpeän ja uhkaavan näköisenä.
Karjapaimen astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle sanoen:
"Señorita, sallikaa minun huomauttaa…"
"Suu kiinni, Don Pablo!" tämä huudahti kiivaasti, keskeyttäen hänet kesken lausetta, "minä en ole vihoissani teille, vaan tuolle hävyttömälle letukalle, joka, tietäessään että te olette kaunein kavaljeeri täällä, on kyllin häpeämätön ottaakseen teidät itselleen."
Kun toinen tyttö kuuli tämän solvauksen, jonka hänen toverinsa niin jyrkästi lausui hänelle vasten naamaa, työnsi hän nopeasti Pablon syrjään ja asettui vihollistaan vastapäätä.
"Nyt valehtelit, Manongita", hän huudahti, "mustasukkaisuus panee sinut puhumaan noin, sinä olet raivoissasi sen johdosta, että tämä caballero on asettanut minut etusijaan."
"Minäkö?" toinen vastasi halveksivalla äänellä. "Sinä olet hölmö, Clarita, minä en välitä tuosta caballerosta enempää kuin happamesta appelsiinista."
"Todellakin?" Clarita jatkoi ivallisesti. "Mistä sitten tämä äkillinen kiukku ilman näkyvää aihetta?"
"Koska", Manongita huudahti, "tunnen sinut entuudestaan ja tiedän, että tarvitset läksytyksen, jonka aijon nyt antaa sinulle."
"Sinäkö? Mitä vielä!" toinen sanoi, kohauttaen olkapäitään. "Ole varuillasi, ettet itse ennemmin saa sellaista."
"Herra varjele, jos sanot sanankaan vielä, niin ratkon sinut auki!"
"Pyh! Ethän sinä osaa puukkoa pitääkään."
"Sepä nähdään!" Manongita huudahti kiukkuisesti, ja hypähtäen taapäin hän tempasi veitsen povestaan, kietaisi huivinsa vasemman käsivartensa ympäri ja asettui taisteluasentoon.
"Sepä nähdään!" oli Clarita huudahtanut samalla kertaa, ja yhtä nopealla liikkeellä kuin vihollisensakin hän asettui samaan asentoon.
Molempien naisten välillä oli taistelu tulossa.
Don Pablo, tämän uudenaikaisen kaksintaistelun viaton aiheuttaja, oli monta kertaa turhaan yrittänyt sovittaa noita nuoria tyttöjä, mutta kumpikaan heistä ei ollut kuunnellut häntä tai välittänyt hänen huomautuksistaan. Nähtyään asian lopullisen käänteen hän tahtoi vielä tehdä viimeisen yrityksen, mutta tällöin hänen välityksensä hylättiin entistäkin pontevammin, sillä läsnäolijat, joita tämä riita huvitti ja joita kaksintaistelu puukoilla kahden naisen kesken kovin miellytti, kääntyivät hänen puoleensa ja kehoittivat päättävästi häntä pysymään levollisena ja antamaan tyttösten ratkaista riitansa miten parhaiten halusivat.
Karjapaimen, täysin vakuutettuna olevansa syytön siihen, mitä tapahtuisi, ja että vain hänen hyvä sydämensä oli saattanut hänet koettamaan estää riidan puhkeamista, jätti asian silleen, huomattuaan, että hänen sekaantumisensa herätti paheksumista, ja pannen käsivartensa ristiin rinnalleen hän valmistautui olemaan, ellei juuri välinpitämättömänä, niin kuitenkin täysin puolueettomana alkavan taistelun katselijana.
Muuten tämä oli omituinen ja vaikuttava näytelmä, jonka tuossa melkein pimeässä salissa, omituisiin pukuihin puetun kansanjoukon keskellä, nuo molemmat naiset esittivät, ylpeinä ja päättävinä asettuen parin askeleen päähän toisistaan valmiina ryhtymään taisteluun, musiikin ja tanssin jatkuessa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, paloviinan valuessa virtoinaan ja mitä iloisimpien ja vallattomimpien yhteislaulujen kajahdellessa heidän korvissaan.
"Baya pues!" Clarita huudahti, "kuinka monta tuumaa tahdot, rakkaani?"
"Koko terän, sydänkäpyseni", Manongita vastasi pilkallisesti. "Minä aijon piirtää nimikirjoitukseni naamaasi."
"Niin aijon minäkin. Varo siis näköäsi."
"Ah, riivattu, sepä nähdään! Oletko valmis, armahaiseni?"
"Milloin tahdot, enkelini!"
Oli muodostunut piiri molempien naisten ympärille, jotka ruumis etukumarassa, vasen käsi ojennettuna, silmä vasten silmää kissamaisen malttamattomina vartoivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.
Molemmat olivat nuoria, vikkeliä ja notkeita, jonka vuoksi he näyttivät olevan tasaväkisiä. Sellaisten asiain tuntijat, ja niitä oli paljon tuon tarkkaavan, taistelevia ympäröivän joukon keskuudessa, eivät rohjenneet sanoa mitään taistelun tuloksesta, jonka kaikkien mielestä täytyi muodostua katkeraksi, siinä määrin tyttöjen keltaiset silmäterät syöksivät tulta.
Hetkisen epäröityään tai oikeammin kooten voimiaan, Clarita ja Manongita läiskäyttivät kielellään kitalakeensa, joten syntyi jonkunlainen terävä vihellys, sinertävät veitsenterät välkähtivät ja molemmat naiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.
Mutta jos hyökkäys oli ollut nopea, niin puolustus ja väistäminen olivat yhtä vilkkaita.
Molemmat ponnahtivat takaisin ja asettuivat taas taisteluasentoon.
Mutta iskut olivat sattuneet, taistelu oli alkanut urhoollisesti, kummankin vastustajan kasvot olivat verisen kaksoisjuovan halkomat.
Ei kumpikaan ollut valehdellut, sillä molemmilla oli vastustajansa antama merkki.
Läsnäolijat tömistivät jalkojaan iloissaan ja ihmetellen ja taputtivat käsiään niin, että katto saattoi pudota; he eivät olleet milloinkaan nähneet kauniimpia puukonpistoja.
Hengäistyään hetkisen, naiset taas valmistautuivat taisteluun, mutta tällä kertaa varmasti päättäneinä saada se ratkaistuksi, kun äkkiä katsojain yhteentungeutuneet rivit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle; muuan mies asettui päättävästi molempien vastustajien väliin ja katseli heitä vuoronperään ivallisesti hymyillen.
"Mitä nyt, raivottaret?" hän huudahti lyhyesti ja kuvaamattoman pilkallisella äänellä.
Molemmat tytöt laskivat veitsensä alas ja seisoivat liikkumatta ja silmät maahan luotuina, pää pystyssä ja kulmakarvat rypyssä, ollen tällöin, kuten viholliset ainakin, valmiina repimään toisensa palasiksi, ja vain vaivoin totellen käskyä, jota he eivät uskalla olla tottelematta, vaikka he sitä itsekseen sadattelevatkin.
Huolimatta kitarillaan aikaansaamastaan räminästä punaisen luutnantin oli kuitenkin viimein täytynyt panna merkille, mitä salissa tapahtui. Ensiksi hän oli vikkelästi tarttunut vyössään riippuviin pistooleihinsa, mutta hetkisen mietittyään hänen vihansa, vaikkei se talttunutkaan, oli kuitenkin muuttunut, rauhoittunut, käyden kylmäksi ja keskitetyksi. Don Torribio oli noussut, lähtenyt parvekkeelta, jossa hän oli rehennellyt ja askel askeleelta lähestynyt taistelevia näiden huomaamatta sekä tarkkaavasti seurannut taistelun eri vaiheita, ja huomattuaan hetken sopivaksi hän oli äkkiä esiintynyt ja asettunut molempien taistelijain välille.
Luutnantin jäljestä olivat sotilaat hiipineet esiin kissamaisin askelin. He seisoivat nyt parin askeleen päässä hänen takanaan, aseet käsissä, valmiina toimimaan ensi merkin saatuansa, sillä he aavistivat, että Torribion väliintulo tässä riidassa aiheuttaisi varmasti pian heidänkin sekaantumisensa.
Ajomiesten muodostama piiri oli vaistomaisesti laajennut ja suuri ala oli jäänyt tyhjäksi keskelle lattiaa. Tämän piirin keskellä olivat nuo molemmat naiset veitsi kädessä, ja luutnantti käsivarret ristissä rinnallaan katseli heitä sekä kyynillisesti että ilkkuvasti.
"Hohoi, tipuseni", hän sanoi, "miksi pöyhistätte höyheniänne niin paljon yhden kukon takia? Eikö orrella sitten ole muita kuin hän, lempo soikoon? Mitä erinomaisia Andreaksen ristejä olettekaan piirrelleet toistenne kasvoihin, hitto vie! Te rakastatte häntä siis kovin, tuota lurjusta?"
Tytöt olivat vaiti.
Luutnantti jatkoi hetken kuluttua samanlaisella kevyellä ja ilkkuvalla äänellä:
"Mutta missä hän on sitten, tuo urhokas sankari, joka sallii naisten tapella puolestaan. Saattaako hänen kainoutensa hänet piiloittautumaan?"
Don Pablo astui askeleen eteenpäin ja sanoi säyseällä mutta lujalla äänellä, katsoen luutnanttia suoraa silmiin:
"Tässä minä olen."
"Ah!" don Torribio sanoi katsahtaen häneen tutkivasti. Sitten hän lisäsi: "niinpä todellakin, toveri, sinä olet kaunis poika, minä en enää ollenkaan ihmettele, että sinä herätät rajuja intohimoja."
Nuori mies pysyi tunteettomana tälle kiitokselle, jonka pilkallisen tarkoituksen hän aavisti.
"Nyt, tytöt", luutnantti jatkoi, kääntyen nuorten tyttöjen puoleen, "kumpaa teistä tuo sydämenvaras pitää parempana? Tuhat tulimmaista! Älkää pelätkö puhua."
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Vai niin, onko asian laita siten", don Torribio jatkoi, "että pelkäätte erehtyvänne? No, puhukaa te sitten, nuori mies, ja sanokaa minulle kumpaa noista molemmista tytöistä pidätte parempana?"
"Minä en pidä toista sen parempana kuin toistakaan", karjapaimen vastasi kylmästi.
"Peijakas!" luutnantti huudahti teeskennellen ihmettelyä. "Minkälainen maku! Niinmuodoin, jos ymmärrän teidät oikein, te pidätte yhtä paljon molemmista?"
"Ei, te erehdytte, señor, minä en pidä kummastakaan."
"Hitto vieköön, sepä merkillistä! Ja te sallitte heidän tapella tähtenne? Oh, siitä ansaitsette kuritusta, herra hyvä! Koska asian laita on sillä tavalla, señoritat, niin teen teille mieliksi, minä, ja läksytän tuota epäkohteliasta caballeroa, joka halveksii teidän mustien silmienne mahtia! Sellainen loukkaus vaatii kostoa, kautta sieluni!"
Tämän kohtauksen katselijoita puistatti, samalla kun sotamiehet nauroivat ja ilvehtivät keskenään.
Luutnantti oli viime sanoja lausuessaan temmannut pistoolin vyöstään ja ojentanut piipun karjapaimenen rintaa kohti, tämän yhä seisoessa hiljaa ja tekemättä liikettäkään välttääkseen itseään uhkaavaa kohtaloa. Mutta molemmat naiset olivat varuillaan. Ajatuksen nopeudella he heittäytyivät kuin yhteisestä vaistosta hänen eteensä.
Manongita kaatui rinta lävistettynä.
"Vai niin", hän huudahti, "sinä halveksit minua! No niin, minä kuolen puolestasi. Clarita, minä annan sinulle anteeksi."
Don Pablo hyppäsi yli tuon onnettoman, jonka kuoleva katse vielä oli häneen tähdättynä, ja syöksyi puukko kädessä luutnantin kimppuun.
Tämä viskasi raskaan pistoolinsa häntä kohti. Nuori mies väisti heiton, tarttui upseerin vyötäsiin ja heidän välillään syntyi taistelu.
Clarita seurasi säkenöivin silmin molempain vihollisten kaikkia liikkeitä, valmiina heittäytymään väliin, heti kun tilaisuus näyttäytyisi sopivaksi sille, jota hän rakasti.
Läsnäolijat olivat kuin kivettyneitä, sillä sotilaiden heissä aiheuttama kauhu oli niin suuri, että vaikka heitä oli enemmän ja kaikilla oli aseet, niin kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan, auttaakseen toveriaan.
Sillävälin melkoisesti päihtyneet sotilaat, nähdessään upseerinsa taistelussa vieraan kanssa, paljastivat sapelinsa ja hyökkäsivät joukon keskelle, lyöden oikealle ja vasemmalle sekä kohottaen tähän aikaan niin pelätyn huudon:
"Tappakaa, tappakaa nuo villit unitaristit!"
Nyt tapahtui tuossa täyteen ahdetussa salissa kauhistuttava näytelmä.
Muulinajajat, sotilasten ajamina, jotka murhanhimossaan hakkasivat heitä kuoliaiksi säälittä, syöksyivät ovelle paetakseen heitä uhkaavaa kuolemaa. Sekasorto oli ylimmillään, kaikki tahtoivat samalla kertaa päästä liian ahtaasta ovesta. Pelästys teki heidät itsekkäiksi, itsensä säilyttämisvaisto sokaisi heidät ja he tukehtuivat seiniä vasten, tallaantuivat jalkojen alle ja pistivät toisiaan kuoliaaksi puukolla, raivatakseen itselleen tien tuon ihmissulun lävitse, joka esti heidän pakonsa.
Pelko tekee ihmisen julmemmaksi ja raukkamaisemmaksi kuin petoeläimen, kun itsensä säilyttäminen on kysymyksessä. Kauhea itsekkyys, joka on ihmissydämen pohjana, esiintyy kaikessa inhoittavuudessaan, kaikki siteet katkeavat äkkiä, ei ole enää sukulaisia eikä ystäviä, ihminen on kuuro rukouksille ja tunkeutuu eteenpäin, sulkien silmänsä kuten raivokkaat härät tyhmässä ja sokeassa kiukussaan.
Veri vuoti pian virtoinaan ja uhreja karttui, raivon talttumatta tai murhattavien ajattelematta puolustaa itseään.
Vihdoin sulku murtui ja onnettomat syöksyivät ulos, paeten suoraan eteenpäin, tietämättä mihin he juoksivat, ja ajatellen vain pelastumistaan teurastuksesta.
Tällä hetkellä juuri korpraali astui saliin. Kauhea näytelmä kohtasi häntä. Lattia oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita, pitkänään ja koristen verilätäköissä.
Mutta hän ei voinut olla huudahtamatta kauhusta katsahtaen don
Torribioon.
Luutnantti oli sitomassa pyörtyneen Claritan hiuspalmikkoihin don
Pablon päätä, jonka hän oli sahannut irti sapelillaan.
Upseeria oli tuo nuori tyttö haavoittanut lievästi käsivarteen ja lantioon, ja veri valui vaatteiden alta.
"Kas noin", hän sanoi tyytyväisellä äänellä, sidottuaan tyttöraukan palmikon kiinni karjapaimenen tukkaan, "koska tyttö rakastaa häntä niin kovin, niin voi hän ihailla häntä rauhassa toinnuttuaan, nyt kuuluu mies hänelle täydelleen, nyt ei kukaan voi heitä erottaa."
Sitten hän katseli hetkisen kalpeata tyttöä kuvaamattomin ilmein.
"Pyh", hän sanoi, kohauttaen olkapäitään, "mitäpä se hyödyttää? Vartokaamme kunnes hän avaa silmänsä. Minulla on kyllä aikaa puhua rakkaudesta hänelle. Pidän parempana nauttia hänen hämmästyksestään, kun hän herää."
Sen enempää piittaamatta uhreistaan hän ryhtyi auttamaan sotamiehiä verilöylyn päättämiseksi.
Astuttuaan ensimmäisen askeleen hän joutui vastakkain Lucon kanssa.
"Häh!" hän sanoi. "Mitä sinä hommaat sillä aikaa kun me teurastamme noita villejä unitaristeja? Herra varjele! Sinä seisot siinä tyynenä kuin viilipytty, sapeli tupessa eikä pisaraakaan verta vaatteissa. Mitä tämä käytöksesi merkitsee, toveri? Olisitko sinä sattumoisin kavaltaja, sinäkin?"
Tämän syytöksen kuullessaan korpraali oli hirveästi suuttuvinaan ja vastasi, rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen sapelinsa, jota hän heilutti uhkaavasti:
"Mitä te sillä tarkoitatte, luutnantti? Minulleko syydätte sellaisen loukkauksen? Minuako, ansiokkaan kenraalimme uskollisinta kannattajaa, te kohtelette kuin kavaltajaa? Kunniani kautta!"
"Kas niin, rauhoitu!" vastasi luutnantti, joka kaltaistensa tavoin oli yhtä arka kuin julmakin, "minä tiedän, että sinä olet uskollinen."
"No, sanokaa se sitten!" Luco jatkoi, "sillä minä en aijo kärsivällisesti kuulla moitteita."
"Älkäämme hukatko aikaa turhiin puheisiin", muuan sotamies puuttui puheeseen, "lempo soikoon, minulla on eräs tuuma."
"Mikä sitten?" don Torribio kysyi; "selitä tai mene hiiteen, Eusebio."
Roisto hymyili tyytyväisenä.
"Tämä vanha hökkeli on täynnä rehua; mikä estää meitä sytyttämästä tuleen koko hökötystä ja paistamasta koko täällä sisässä olevaa roskaväkeä."
"Kunniani kautta!" don Torribio huudahti iloissaan, "sepä oli erinomainen tuuma; panemme sen heti toimeen. Kenraali tulee olemaan tyytyväinen meihin, saatuaan tietää, että olemme vapauttaneet hänet noin neljästäkymmenestä vihollisestaan niin repäisevällä tavalla. Kaksi teistä saa panna kuntoon oljet, niin että ne palavat, samalla kun me nousemme hevosen selkään ja ajamme roistoväen tänne takaisin, sillä ainoakaan noista ilkimyksistä ei saa välttää hyvin ansaittua rangaistustaan."
Luutnantti antoi nyt sotilailleen merkin seuraamaan häntä.
"Minä vartioitsen ovea, niin ettei kukaan, joka vielä on täällä sisällä, voi tulla ulos", Luco sanoi.
"Se on oikein, poikani", don Torribio vastasi. "Ah", hän jatkoi, kääntyen sotamiehen puoleen ja näyttäen hänelle nuorta tyttöä, joka yhä makasi pitkänään lattialla rakastettunsa pää riippuen hänen palmikoistaan, "älä unohda, Eusebio, panna pari kolme olkilyhdettä tuon kauniin lapsukaisen alle; hän makaa niin kovalla paikalla tuossa epätasaisella lattialla ja minä toivon hänen nukkuvan rauhassa."
Ja hän meni ulos nauraen pilkallisesti kuin paha henki.
Tuskin hän oli poistunut salista, kun korpraali sanaakaan sanomatta kohotti sapelinsa ja yhdellä ainoalla iskulla halkaisi Eusebion pään.
Onneton kaatui kuin härkä, päästämättä huokaustakaan.
Toinen sotamies oli katsellut tätä teloitusta tekemättä pienintäkään liikettä.
"Hm!" hän sanoi, pureskellen pitkiä harmaita viiksiään, "kaunis isku,
Luco; pelkään vain, että se tuli vähän liian pian."
Korpraali viittasi häntä olemaan vaiti, jonka jälkeen hän, kumartuen ulospäin, kuunteli tarkkaavasti. Heikko huuto, kuin länsituulen viime hengähdys, kuului aina saliin asti. Luco suoristautui.
"Ei, Munjos", hän vastasi, "tuo isku ei ollut liian aikainen, sillä nyt kuului merkki."
Pannen molemmat etusormensa suuhunsa hän puhalsi nyt kovan ja pitkän vihellyksen, niin räikeän, että läsnäolijat, jotka kalpeina ja vavisten seisoivat seinänvierillä, vavahtivat kauhusta, tietämättä mikä uusi onnettomuus heitä taas uhkasi.
"Kristuksen piina!" Luco huudahti, kääntyen pelästyneitten muulinajajain puoleen, "aijotteko edelleenkin sallia, että teitä teurastetaan kuin tyhmiä lampaita! Tarttukaa aseisiinne ja yhtykää niihin, jotka yrittävät pelastaa teidät!"
Nuo onnettomat raukat puistelivat alakuloisina päätään, pelästys oli vienyt heiltä kaiken tarmon ja he olivat kykenemättömiä mihinkään vastarintaan.
Ulkoa kuuluivat sotamiesten villit huudot, näiden kiihoittaessa toisiaan ihmisjahtiin, ja joka hetki tuli onnettomia, joita ajettiin joka taholta, etsimään epävarmaa pakopaikkaa tarjoiluhuoneesta, josta he muutama hetki sitten olivat päässeet pakoon.
Don Torribio, melkein vakuutettuna saaneensa kaiken riistansa satimeen, antoi sotamiehille merkin lakata takaa-ajostaan, ja valmistautui tunkeutumaan taloon. Äkkiä kuului useamman hevosen töminä ja kuusi ratsastajaa ajoi esiin täyttä neliä ja asettui päättävästi taistelujärjestykseen rakennuksen oven eteen.
Luutnantti hämmästyi, nähdessään heidät, ja lähestyen hiljalleen hevostaan, ikäänkuin olisi aikonut hypätä satulaan, hän kysyi uhkaavalla äänellä:
"Ketä te olette, caballerot, ja kuinka uskallatte näin asettua minun tielleni?"
"Sen te kyllä pian huomaatte, don Torribio, kaulankatkaisija", vastasi karkea ääni, jonka ilkkuva sävy sai luutnantin kalpenemaan.