XVI.
KARAVAANIMAJALA PAMPAKSELLA.
Pampakset ovat Etelä-Amerikan aroja, kuitenkin sillä erotuksella, että nämä äärettömät tasangot, jotka ulottuvat Buenos Ayresista aina San Louis de Mendozaan Kordillien juurelle, ovat paksun vihreän ruohomaton peittämiä, joka aaltoilee vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, ja siellä täällä lukuisten, valtavien vesistöjen halkomia, jotka kyntävät niitä kaikkiin suuntiin.
Pampas on äärettömän yksitoikkoisen ja synkän näköinen: ei mitään puita, ei mitään vuoria, ei edes kohokohtaa maassa, joka keskeyttäisi seudun väsyttävän säännöllisyyden ja muodostaisi hiekka- ja kraniittikosteikon keskelle tätä ruohomerta.
Vain kaksi tietä kulkee pampaksen läpi, yhdistäen Atlantin ja Tyynen meren.
Toinen menee Chileen Mendozan ohi, toinen johtaa Peruun Tucumanin ja
Saltan kautta.
Näissä avaroissa erämaissa kuljeksii kaksi ihmisrotua, jotka käyvät alituista sotaa toisiaan vastaan, nimittäin sotaiset intiaanit ja karjapaimenet.
Karjapaimenet muodostavat Argentinassa erityisen kansanluokan, jota turhaan saa etsiä muualta.
Toimenaan vartioida villejä sarvikarja- ja hevoslaumoja, jotka käyvät laitumella missä sattuu näillä avaroilla tasangoilla, nämä miehet, jotka suurimmaksi osaksi ovat valkoista alkuperää, mutta aikoja sitten sekoittuneet maan alkuasukkaihin, ovat aikojen kuluessa muuttuneet yhtä villeiksi kuin itse intiaanit, joiden viekkauden ja julmuuden he ovat oppineet. He asuvat hevosen selässä, nukkuvat paljaalla maalla, elävät laumojensa lihasta, kun metsästys ei onnistu, ja tulevat harvoin isäntiensä haciendoille saakka, tai kaupunkeihin, paitsi vaihtamaan eläinten nahkoja, kamelikurjen höyheniä tai turkiksia viinaan, hopeakannuksiin, ruutiin, puukkoihin ja kirkkaan värisiin kankaisiin, joilla he mielellään koristelevat itseään.
Nämä Uuden maailman kentaurit, yhtä nopealiikkeiset kuin tatarilaisratsastajat Siperian aroilla, muuttavat ihmeellisen nopeasti toisesta päästä maata toiseen, tunnustamatta mitään muuta lakia, kuin omat päähänpistonsa, tai mitään muuta herraa kuin oman tahtonsa, sillä useimmiten he eivät tunne niitä tilanomistajia, jotka heitä käyttävät ja joita he näkevät vain harvoin.
Matkustajat pelkäävät karjapaimenia melkein yhtä paljon kuin intiaaneja, eivätkä uskalla pampakselle muuten kuin suurin joukoin, auttaakseen toisiaan niitä hyökkäyksiä vastaan, jotka heitä uhkaavat intiaanien, karjapaimenien ja villipetojen taholta.
Näihin karavaaneihin kuuluu tavallisesti viidestätoista kahteenkymmeneen matkavaunuun, joita vetää kuusi tai kahdeksan härkää, joita ajajat, vaunujen nahkapeitteellä maaten, pistävät pitkillä piikeillä, jotka riippuvat tasapainossa heidän päänsä päällä ja joilla he helposti ulottuvat etäisimpäänkin härkään valjakossa.
Joku capatazi tai majordomo, päättäväinen mies, joka tarkemmin tuntee pampaksen, johtaa karavaania ja hänen komennettavanaan on kolmisenkymmentä hyvin aseistettua peonia, jotka, samoinkuin hänkin ratsain, nelistävät saattojoukon ympäri, vartioivat vaihdettaviksi tarkoitettuja juhtia, tarkastelevat tietä ja hyökkäyksen tapahtuessa puolustavat niitä kaiken ikäisiä matkustajia, joita he kuljettavat mukanaan.
Ei mikään ole samalla kertaa sen kuvankauniimpaa ja surullisemman näköistä, kuin nuo karavaanit, jotka luikertelevat pampaksen yli, kuten käärme, edeten hitain, tasaisin askelin teillä, täynnään syviä kuoppia, joissa nuo suunnattomat matkavaunut hyppivät ylös ja alas kitisevine, jykevine pyörineen, viippuen kuvaamattomin keikauksin ja töytäyksin raiteissa, joista härät, mylvien ja painaen höyryävät turpansa aina maahan asti, vain vaivoin voivat vetää ne ylös.
Usein nämä karavaanit kohtaavat arrieroja eli muulinajajia, joiden kuormitetut juhdat ravaavat hauskasti, pienen hopeakulkusen kilistessä ensimmäisen muulin kaulassa ja miesten alituiseen huudellessa:
"Hei, muulit!" Tämän huudon toistaa kaikissa äänilajeissa yli-arriero ja hänen peoninsa, jotka ratsastavat muulien ympärillä estääkseen niitä hajaantumasta millekään taholle.
Illan tullen saavat muulinajajat ja härkien ohjaajat kehnon suojan postiasemilla, eräänlaisissa karavaanimajaloissa, joita on rakennettu sinne tänne pampakselle.
Matkavaunut riisutaan ja asetetaan samaan riviin, muulien taakat ladotaan piiriin, jonka jälkeen, jos majala on täysi ja siellä on paljon matkustajia, eläimet ja ihmiset asettuvat samaan leiriin ja viettävät yönsä paljaan taivaan alla, joka sellaisessa maassa, missä pakkanen on melkein tuntematon, ei ole ollenkaan vastenmielistä.
Nyt alkavat nuotiotulten haaveellisessa valossa pitkät kertomukset pampakselta, sekaisin iloisen naurun, laulun, tanssin ja rakkauskuiskuttelujen kanssa.
Kuitenkin on harvinaista, että yö kuluu ilman riidan syntyä härkien ohjaajien ja muulinajajien välillä, jotka luonnostaan ovat vihollisia ja kateellisia toisilleen, ja tavallisesti vuotaa tällöin verta puukonpistoista, sillä veitsi näyttelee aina joskus liiankin tehoisaa osaa noiden ihmisten riidoissa, joiden hehkuvia intohimoja mitkään siteet eivät hillitse.
Sen päivän illalla, jolloin kertomuksemme alkaa, oli viimeinen karavaanimaja Portillo-tiellä, pampakselta Buenos Ayresiin päin, täpötäynnä matkustajia.
Kaksi melkoista muulikuormuetta, jotka kuukausi sitten olivat kulkeneet Alto de Cumbren yli ja asettuneet leiriin Rio de la Cuevan varrelle, lähelle Inka-siltaa, muuatta tämän seudun ihmeellisimmistä merkillisyyksistä, oli sytyttänyt tulensa majan edustalle, kolmen tai neljän karavaanisaattueen viereen, joiden härät makasivat hiljaa ja rauhallisesti ajopelien muodostaman aitauksen sisällä.
Tämä majatalo oli jotenkin suuri polttamattomista tiilistä tehty rakennus, jonka sisäänkäytävän edessä oli suojus, jonkunlainen neljän, maahan istutetun pilarimaisen puun kannattama parveke, kyllin suuri tarjoamaan päivällä suojaa auringon polttavia säteitä vastaan.
Tämän telttakatoksen sisältä kuului häränohjaajien ja muulinajajien laulua ja naurua, johon sekoittui kitaran soittoa, jota vimmatusti hangattiin käden selällä, ja majatalon isännöitsijän terävä ja kirkuva ääni, hänen koettaessaan, vaikka turhaan, nalkuttavalla äänellä tulla kuulluksi melun keskellä ja saada hälinää vaimennetuksi.
Tällöin kuului useain hevosten nopeaa nelistystä, ja kaksi ratsujoukkoa, jotka sukeltautuivat esiin kahdelta aivan vastakkaiselta taholta, pysähtyi aivankuin yhteisestä sopimuksesta talon eteissuojuksen edustalle, sivuutettuaan erittäin taitavasti nuo molemmat leirit; jotka oli järjestetty majatalon eteen ja sulkivat tien sinne.
Näistä joukoista ensimmäinen, johon kuului vain kuusi ratsastajaa, tuli Mendozan taholta; toinen sitävastoin tuli pampaksen keskustasta päin, ja siinä oli ainakin kolmisenkymmentä ratsumiestä.
Näiden molempien joukkojen odottamaton tulo keskeytti aivan kuin taikaiskusta melun, jota isäntä ei tähän asti ollut voinut tukahuttaa, ja kuolonhiljaisuus valtasi melkein silmänräpäyksessä tuon joukkueen, joka hetkinen sitten oli ollut niin iloinen ja huoleton.
Härkien ohjaajat ja muulinajajat hiipivät varjojen tavoin huoneesta asianomaisille leiripaikoilleen, vaihtaen keskenään levottomia silmäyksiä, niin että sali tyhjeni kädenkäänteessä ja isäntä saattoi keveällä mielellä mennä saamiaan odottamattomia vieraita vastaan. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ovensa kynnykselle ja silmännyt ulos, kun hänen kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi ja kouristuksen tapainen puistatus värisytti hänen ruumistaan. Melkein kuulumattomalla äänellä hänen onnistui änkyttää Etelä-Amerikassa tavanmukainen tuliaistervehdys:
"Ave Maria purissima!"
"Sin peccado concibida", vastasi karkealla äänellä ankarapiirteinen ja villikatseinen, kookas ratsastaja, joka näytti olevan lukuisamman joukon päällikkö.
Huomautettakoon, että toinen joukko näytti tavallaan ottavan osaa siihen hämmästykseen, joka valtasi majatalon asukkaat, ja se oli huomannut edellisen joukon ennenkuin tämä toisen läsnäoloa aavistikaan; ratsastajat olivat varovasti hiljentäneet hevostensa vauhtia ja niin paljon kuin suinkin pysyttäytyneet varjossa, ollen kaiken todennäköisyyden mukaan varsin haluttomia antaakseen noiden vaarallisten matkatoveriensa, jotka sattuma tai huono onni oli niin epämiellyttävästi työntänyt heidän tielleen, yllättää itseään.
Mutta keitä olivat nuo miehet, joiden paljas näkeminenkin aiheutti yleistä kauhua ja pelästytti kuin lapset tai arat naiset nuo rohkeat erämaanvaeltajat, joiden elämä oli alituista taistelua intiaanien ja villipetojen kanssa, ja jotka usein olivat katsoneet kuolemaa silmiin kalpenematta, niin että he melkein olivat tulleet siihen luuloon, ettei se koskaan heitä saavuttaisi?
Selitämme asian parilla sanalla. Siihen aikaan kun tämä kertomus tapahtui, oli tuon sekasikiön, tuon Neron, jossa ei ollut mitään muuta ihmismäistä kuin ulkonäkö, tuon oppimattoman ja petomaisen karjapaimenen, tuon tiikerin ihmishaamussa, sanalla sanoen Juan Manuel de Rosas'in vihattu ja verenhimoinen hirmuvalta, joka niin kauan oli rasittanut Argentinan maakuntia, vielä kaikkivaltias; ja nämä miehet olivat federalisteja, punaisia, tuon kylmäverisen kurkunkatkaisijan palkkaamia salamurhaajia, jonka nimi tämän jälkeen on herättänyt yleistä inhoa, he olivat, toisin sanoen, tuon kamalan restauradoraseuran jäseniä, joka seura monena vuonna täytti Buenos Ayresin surulla ja on paremmin tunnettu nimellä Mashorca [Mas horca merkitsee enemmän hirsipuita].
Yleisen paheksumisen pakottamana diktaattori sittemmin oli hajoittavinaan tuon seuran, mutta siitä ei tullutkaan mitään, ja aina tuon kauhean hirmuvaltiaan kukistumiseen asti se todella oli olemassa ja jatkoi herransa viittauksesta murhia, raiskauksia ja murhapolttoja kautta koko liittovaltion.
Huomaamme nyt, mitä kauhua nuo huolettomat ja rauhalliset matkustajat, jotka olivat kokoontuneet suojukseen, ehdottomasti tunsivat, kun heidän keskuuteensa äkkiä ilmestyivät noiden säälintunnetta vailla olevien palkattujen pyövelien synkät univormut.
Tuollaisen milloinkaan pettämättömän, vaistomaisen aavistuksen valtaamina he huomasivat, että vaara uhkasi heitä. He poistuivat siis allapäin, ja piiloutuen tavarapakkojensa taakse he alkoivat vavista niiden varjossa, hetkeäkään ajattelematta hyödytöntä puolustautumista. Sillä välin punaiset olivat hypänneet hevostensa selästä ja tulleet taloon, kulkien varpaisillaan tavattoman suurien kannuskehriensä vuoksi, ja laahaten sapeleitaan, joiden raskaat terästupet, koskiessaan pihakivitykseen, rämisivät onnettomuutta ennustavasti heidän joka askeleellaan.
"Hohoi!" päällikkö huudahti käheällä äänellä. "Tuli ja leimaus! Mitä tämä merkitsee, caballerot? Olisiko tänne tulomme ehkä karkoittanut ilon tästä talosta?"
Isäntä puhkesi tervehdyksiin ja kieritteli muodotonta hattuaan sormiensa välissä saamatta sanaa suustaan, siihen määrään pelästys kiinnitti hänen kielensä kitalakeen. Sydämensä pohjasta tuo kunnon mies, joka tunsi epämiellyttävien vieraittensa rivakat tavat, pelkäsi kovin tulevansa hirtetyksi, joka seikka ei suinkaan auttanut häntä saavuttamaan asianhaarojen vaatimaa kylmäverisyyttä ja mielenmalttia.
Suurta salia valaisi vain savuava talikynttilä, joka levitti ainoastaan himmeää ja epämääräistä valoa. Päällikkö, joka tuli ulkoa ja jonka silmiä vielä verhosi pampaksen synkkä pimeys, ei ollut ensi silmänräpäyksessä voinut erottaa mitään, mutta sitä mukaa kuin hän tottui itseään ympäröivään puolihämärään ja huomasi, että, isäntää lukuunottamatta, sali oli aivan tyhjä, hän rypisti kulmakarvojaan ja huudahti, polkien kiivaasti jalkaansa ja silmäillen raivokkaasti edessään seisovaan pelosta mielettömään isäntärukkaan:
"Tuhat tulimmaista! Olisinko tietämättäni joutunut käärmeiden pesään? Käytettäisiinkö tätä likaista hökkeliä unitaristi-roistojen piilopaikkana? Vastaa, lurjus, ellet tahdo valheellista kieltäsi kiskottavan suustasi ja heitettävän koirille!"
Majatalon isäntä muuttui kasvoiltaan vihreäksi pelosta, kuullessaan tämän uhkauksen, jonka hän tiesi näiden miesten voivan panna toimeen, ja etenkin kuullessaan nimityksen unitaristi-roistot, jota käytettiin Rosas'in vihollisista ja joka yhä oli aiheena verilöylyihin.
"Señor kenraali", isäntä huudahti, tehden sankarillisen ponnistuksen sanoakseen joitakin sanoja.
"Minä en ole mikään kenraali, hölmö", päällikkö keskeytti lempeämmällä äänellä, ollen turhamaisuudessaan mielissään tästä helähtelevästä arvonimestä, jonka isäntä niin auliisti antoi hänelle. "Minä en ole mikään kenraali, vaikka toivon siksi kerran pääseväni; minä olen vielä vain luutnantti, joka sekin on jo varsin kaunis arvo. Älkää siis nimittäkö minua muulla nimellä nykyisin; jatkakaa nyt."
"Señor luutnantti", isäntä jatkoi vähän rauhoittuneena, "täällä ei ole ketään muita kuin ansiokkaan kenraali Rosas'in ystäviä, me olemme kaikki federalisteja."
"Hm!" tuo kauhea luutnantti lausui epäluuloisin ilmein, "minä epäilen sitä. Te olette liian lähellä Montevideoa, ollaksenne todella rosasilaisia."
On huomattava, että kaikista argentinalaisista maakunnista vain yksi kaupunki oli kyllin sankarillinen vastustaakseen hurjan diktaattorin verenhimoista hirmuvaltaa. Tämä kaupunki, jonka uskollisuus vapauden jaloa asiaa kohtaan on tehnyt sen kuuluisaksi, niin hyvin uudessa kuin vanhassakin maailmassa, oli Montevideo. Päättäneenä tarpeen tullen kaatua kannattamansa pyhän asian puolesta kaupunki kesti sankarillisesti yhdeksän vuotta Rosas'in joukkojen piiritystä, joiden turhat yritykset aina murtuivat sen muurien juurella.
"Señor luutnantti", isäntä uudisti erittäin kursailevasti, "ne henkilöt, joita täällä tapaa, ovat kaikki ajomiehiä, jotka vain kulkevat ohi eivätkä suinkaan puutu politiikkaan."
Tämä huomautus, niin viekkaaksi kuin isäntä sitä luulikin, ei kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta upseeriin.
"Kunniani kautta!" hän sanoi kopealla äänellä, "saammehan nähdä, ja voi sitä, jonka huomaan kavaltajaksi! Luco", hän jatkoi kääntyen korpraalinsa puoleen, "ota muutamia miehiä mukaasi ja herätä nuo elukat sekä tuo ne samalla tänne; jos jotkut nukkuvat liian sikeästi, niin älä pelkää kutittaa heitä sapelin kärjellä, se piristää heitä ja yllyttää nopeammin tottelemaan."
Korpraali hymyili viekkaasti ja meni heti ulos panemaan toimeen saamaansa määräystä.
Sittenkuin luutnantti oli isännälle tehnyt vielä muutamia vähäpätöisempiä kysymyksiä, hän päätti viimein asettua salin ympäri kulkevalle parvekkeelle, ja kärsivällisesti odottaessaan alipäällikkönsä paluuta hän alkoi nautiskella niitä juomatavaroita ja muita virvokkeita, joita talon isäntä oli rientänyt asettamaan esille kiroillen hiljaa sitä, että oli pakotettu ilmaiseksi sammuttamaan niin suuren joukon janon, sillä hän tiesi varsin hyvin, että vaikka nämä punaiset nauttivatkin runsaasti, niin hän ei saisi nähdä vilaustakaan heidän rahoistaan, saisipa olla vielä iloinen päästessään niin vähällä. Sotamiehet olivat, viittä tai kuutta lukuunottamatta, jotka olivat jääneet ulos vartioimaan hevosia, asettuneet päällikkönsä viereen ja seuranneet hänen esimerkkiään, juoden kuin sienet.
Korpraalin tehtävä oli paljon helpompi kuin hän ehkä luulikaan, sillä ajomiesraukat olivat kuulleet päällikön jyrkän määräyksen. Huomatessaan, että kaikki vastarinta ei olisi ainoastaan hyödytöntä, vaan päinvastoin pahentaisi heidän asemaansa, he päättivät alistua ja totella upseerin omavaltaista kehoitusta, jonka vuoksi he kiireesti palasivat saliin, salaten tuntemansa pelon väkinäiseen hymyilyyn niin hyvin kuin taisivat.
"Oh hoh!" luutnantti huudahti veitikkamaisen näköisenä, "tiesinhän minä, että tässä tapahtui joku väärinkäsitys, vai miten, hyvät miehet?"
Miehet pyysivät nöyrän vakuuttavasti anteeksi, upseerin kuunnellessa mitä välinpitämättömimmin ilmein, samalla kun hän pienin kulauksin tyhjensi tavattoman suurta pikaria, joka oli täpösen täynnä refino de Catalunaa, maailman väkevintä paloviinaa.
"Kas niin, toverit", hän äkkiä lausui, keskeyttäen juontinsa ja rämistäen sapelin tuppea parvekkeeseen, "tehkäämme hieman tuttavuutta, ja kenen puoluelaisia te ensiksikin olette, hitto vieköön?"
Kauhuissaan tästä uhkaavasta mielenosoituksesta matkamiehet vastasivat heille tehtyyn kysymykseen, rientäen täyttä kurkkua ja yht'aikaa kirkumaan meluavalla ihastuksella, joka ei suinkaan ollut syvällistä:
"Eläköön ansiokas kenraali Rosas! Eläköön vapauttaja! Eläköön federalistit! Surma unitaristi-roistoille! Hakatkaa ne maahan! Hakatkaa ne maahan!"
Nämä federalistien tunnetut huudot, jotka olivat heillä tunnuslauseena heidän verisillä retkillään, haihduttivat upseerin epäluulon. Hän suvaitsi hymyillä, mutta tiikerin tavoin näyttämällä valkoisia teräviä hampaitaan, valmiina puremaan.
"Hyvä! Hyvä!" hän huudahti; "no, olihan hauskaa tavata oikeita rosasilaisia. Kas niin, isäntä ystäväni, siemaus paloviinaa noille kelpo miehille; minä tahdon kestitä heitä."
Isäntä olisi mielellään välttänyt tätä upseerin niin sanottua anteliaisuutta, jonka hän, kuten hän varsin hyvin tiesi, sai itse kustantaa. Hän totteli kuitenkin käskyä, kätkien tuntemansa kiukun mitä kohteliaimpaan hymyilyyn.
Federalistiset huudot ja vakuuttelut alkoivat taas uudella innolla.
Viina kulki miehestä mieheen ja ilo oli ylimmillään.
Luutnantti sai nyt käsiinsä kitaran, joka oli unohtunut hänen viereensä.
"Kas niin, pojat!" hän sanoi. "Tuli ja leimaus! Zambacuecaa tanssimaan!"
Ei maksanut vaivaa kieltäytyä. Luutnantin tuttavallinen kehoitus lausuttiin niin jyrkällä tavalla, että läsnäolijoiden, vaikka suurin osa heistä olisi miettinyt muuten mitä tahansa, oli pakko mukautua ja näytellä osansa loppuun miten parhaiten taisi.
Varminta oli alistua. He olivat tiikerikissan käpälissä, ja tämä saattoi minä hetkenä tahansa raapaista heitä, jos häntä halutti.
Salin keskelle tehtiin tilaa, jonka jälkeen miehet ja naiset asettuivat paikoilleen, katse upseeriin suunnattuna, alkaakseen tanssin ensin merkin saatuaan.
Merkkiä ei tarvittukaan vartoa. Heti kun luutnantti näki uhriensa olevan valmiita, hotkaisi hän aina siemauksen viinaa, jonka tehtyään hän tarttuen kitaraan alkoi näppäillä sitä kätensä selkäpuolella ja rupesi väräjävällä äänellä laulamaan Argentinassa hyvin tunnettua zambacuecaa, joka alkaa seuraavilla ihanilla säkeillä:
Para que vas y vienes
Vienes y vas,
Si otros con andar menos,
Consiguen mas.
[Merkitsee suunnilleen: Miksi menet ja tulet, tulet ja menet, jos muut käymällä vähemmän saavat enemmän aikaan.]
Täydellä syyllä on väitetty, että espanjalaiset ovat hullaantuneita tanssiin, mutta tässä, kuten monessa muussakin, amerikkalaiset ovat jättäneet heidät kauaksi jälkeensä; he ovat kehittäneet tämän intohimon niin pitkälle, että se heillä lähenee hulluuden rajaa. Nyt kuvailemamme tapaus todistaa tämän väitteen todenperäisyyden.
Nuo miehet, jotka vain niin sanoaksemme puukko kurkulla ja tavattoman pelon vallassa olivat suostuneet tanssimaan, nuo miehet olivat vain muutamia minuutteja kuulleet korvissaan kaikuvan kitaran kirkuvat soinnut ja tahtia osoittavan laulun, kun he heti unohtivat koko asemansa vaikeuden ja ainoastaan ajattelivat hurjalla raivolla antautua mielihuvitukseensa.
Ne, jotka ensi hetkenä olivat pysyneet syrjässä, tuntemansa levottomuuden takia, joutuivat piankin tanssivien hyppäysten lumoihin ja seurasivat virran mukana, hyppien toisten tavoin, ulvoen ja polkien jalkojaan kuten nämäkin.
Muutamien minuuttien kuluttua olikin kaikki pakko kadonnut, melu oli käynyt yhtä huumaavaksi ja rähinä yhtä suureksi kuin punaisten tullessa.
Korpraali oli sillävälin tarkkaan suorittanut esimieheltään saamansa määräyksen, mutta, kuten jo on huomautettu, ajomiehet, jotka sattumoisin olivat pysähtyneet majan edustalle, olivat tehneet hänen tehtävänsä helpoksi palaamalla vapaaehtoisesti saliin. Tuo arvoisa aliupseeri oli kuitenkin, nähtävästi tahtoen hyvin täyttää velvollisuutensa, seurassaan puoli tusinaa sotamiehiä kuljeskellut leiripaikan ristiin rastiin, pistellen sapelinsa kärjellä tavarapakkojen väliin, silmäillyt vankkureihin, sanalla sanoen nuuskinut kaikkialta vanhan, nokkelan vainukoiran tavoin, jota ei voida johtaa harhaan.
Kun hän erittäin tarkoin tutkittuaan kuitenkin oli tullut vakuutetuksi siitä, että kaikki hänen etsimänsä niinmuodoin olivat palanneet majaan, aikoi hän tehdä samoin. Mutta koska sisältä kuuluva melu osoitti, että kaikki kävi hyvin, ainakin sillä erää, hän muutti mieltään ja laski jonkun tekosyyn nojalla sotamiehensä menemään, jota tilaisuutta nämä käyttivät heti hyväkseen, saadakseen ottaa osaa iloon. Itse hän jäi ulos. Heti kun korpraali oli yksikseen, hänen käytöksensä muuttui nopeasti. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei kukaan sivullinen tarkannut hänen liikkeitään, hän pyöräytti sormiensa välissä savukkeen, sytytti sen ja kävellen edestakaisin, välinpitämättömän näköisenä kuin raitista ilmaa nauttimassa oleva kuljeksija, hän poistui vähitellen sisäänkäytävän edustalta, jossa hän tähän asti oli ollut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua tästä tempusta, joka oli kuin vastatuuleen satamasta pyrkivän laivan manööveri, hän pääsi ajomiesten leiripaikan taakse ja tarpeeksi etäälle rakennuksesta, niin ettei häntä vallitsevan pimeyden vuoksi millään tavoin voitu huomata lyhyenkään matkan päästä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili tarkkaan ja tutkivasti ympärilleen, heittäen palavan savukkeensa ilmaan.
Tuo kevyt olkisavuke teki loistavan kaaren ilmassa, pudoten sitten maahan, jossa korpraali sen sammutti panemalla jalkansa sen päälle.
Samassa välähti tuliviiru pimeässä lähellä sotilasta.
"Hyvä!" hän murisi itsekseen, "nyt on oltava varuillaan."
Hän tarkasti ympäristöä vielä kerran, jonka tehtyään hän ympärillään vallitsevan pimeyden rauhoittamana alkoi päättävästi hyräillä puoliääneen seuraavaa kolmea säettä eräästä pampaksella hyvin tunnetusta laulusta:
O, Libertad preciosa!
No comparada al oro
Ni al bien mayor de la espaciosa tierra!
[Oi kallis vapaus! Sinua ei voi verrata kultaan eikä suurimpaan maan avaruudessa.]
Samassa heikko ääni, kuin tuulen henkäys, jatkoi laulaen seuraavat pari säettä:
Mas rica y mas gozosa
Que el mas precioso tesoro…
[Rikkaampi ja arvokkaampi kuin kalliin aarre.]
Kuullessaan tämän vastauksen, jota hän epäilemättä odotti, korpraali vaikeni äkkiä. Painaen sapelinsa kärjen maata vasten hän nojautui sen kahvaan ja sanoi jotenkin äänekkäästi, vaikka hän näytti puhuvan itsekseen:
"Ihmettelenpä, miksi nuo nandukset [eräänlaisia pampaksella eläviä kamelikurkia] ovat niin äkkiä vetäytyneet pampaksen sisäosiin."
"Siksi", vastasi sama ääni, joka oli jatkanut laulua, "että ne ovat tunteneet ruumiinhajua."
"Saattaa niin olla", korpraali vastasi, näköjään ollenkaan ihmettelemättä tätä omituista vastausta; "mutta siinä tapauksessa pitäisi kondoorien laskeutua alas Kordilleilta."
"Jo yksikolmatta päivää sitten he ovat sivuuttaneet korkean Cumbren."
"Aurinko oli eilen laskiessaan punainen."
"Sen säteet kuvastivat luultavasti niiden palavien kylien leimua, jotka
Mas Horca oli sytyttänyt", ääni sanoi edelleen.
Korpraali ei epäillyt enää.
"Tulkaa esiin, don Leoncio", hän mutisi, "te ja seuralaisenne."
"Tässä olemme, Luco."
Kuusi hampaisiin asti asestettua henkilöä ympäröi silmänräpäyksessä sotilaan.
On tarpeetonta mainita, että nämä henkilöt olivat niitä ratsastajia, jotka tuntia aikaisemmin olivat majatalon luona törmänneet yhteen punaisten kanssa ja jotka, viisaasti kyllä, olivat pysyneet piilossa.
Majatalossa jatkui yhä tanssi ja melu. Ilonpito kohosi lopulta äärettömäksi hurjistetuksi.
Vieraat olivat siis varmoja siitä, ettei heitä häirittäisi. Sitäpaitsi vaikka kuu olikin noussut ja valaisi melkolailla, matkavaunujen takana suojassa oleva joukko ei pelännyt, että sitä huomattaisiin, jota vastoin he asemansa johdosta saattoivat nähdä heti jokaisen, joka lähti talosta.
Käyttäkäämme hopeahohteista kuun valoa hyväksemme, muutamin sanoin kuvaillaksemme näitä uusia henkilöitä, joka on sitäkin helpompaa, koska he olivat varovasti nousseet hevostensa selästä, taluttaen niitä suupielestä.
Olemme maininneet, että heitä oli kuusi. Kolme ensimmäistä oli selvästi peoneja, mutta heidän raskaat hopeakannuksensa, kirjaillut samettivyönsä, hienosti koristellut aseensa, jotka pilkoittivat heidän kallisarvoisten, bolivialaisesta laamavillasta kudottujen viittojensa alta, ja ennen kaikkea se kunnioittava tuttavallisuus, jolla he liittyivät isäntiinsä, osoitti selvästi missä määrin he olivat oikeutetut nauttimaan näiden arvonantoa.
Nämä peonit eivät oikeastaan olleet vain palvelijoita, vaan myös ystäviä, tosin kyllä vaatimattomia, mutta luotettavia ja koeteltuja kauheissa vaaroissa.
Kaksi isännistä oli noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden vuotiasta, parhaassa miehuuden ijässä.
Heidän pukunsa oli aivan samankuosinen kuin palvelijainkin ja erosi vain kalliimman ja hienomman kankaansa puolesta.
Ensimmäisellä, pitkällä ja kookkaalla, hienokäytöksisellä miehellä oli ylpeän päättäväiset ja rohkean näköiset kasvot, joilla kuvastui suoruus ja hyvyys ja jotka ensi silmäyksellä herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.
Hänen nimensä oli don Leoncio de Ribeyra.
Hänen toverinsa oli jotenkin samankokoinen ja samoin käytökseltään erittäin hieno, mutta oli kuitenkin aivan don Leoncion vastakohta. Hänen siniset silmänsä, lempeine ja salaperäisine naismaisine katseineen, hänen suuri vaalea tukkansa, joka hulmuavina kiharoina aaltoili panamahatun alta ja hajallaan riippui hänen olkapäillään, hänen ihonsa himmeän vaalea väri, joka oli vastakohtana don Leoncion vähän olivinväriselle ja pronssinkarvaiselle iholle, saattoivat otaksumaan, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla. Kuitenkin tämä henkilö voi paremmin kuin hänen toverinsa ylpeydellä vaatia, että häntä pidettäisiin todellisena maan lapsena, koska hän suoraan polveutui urhoollisesta ja onnettomasta Tupac-Amaru'sta, viimeisestä Inka-suvun jäsenestä, jonka espanjalaiset niin raukkamaisesti murhasivat.
Hänen nimensä oli Manco-Amaru, Diego de Solis y Villas Reales. Pyydämme lukijalta anteeksi tätä pitkää nimien jonoa.
Don Diego de Solis'illa oli jonkunverran naisellisesta ulkonäöstään huolimatta leijonan rohkeus, jota mikään ei voinut ihmetyttää eikä edes liikuttaa. Hänen valkoisten, ruusunvärisillä kynsillä varustettujen käsiensä hienon ja melkein läpikuultavan ihon alla oli teräksiset hermot.
Mitä tulee kolmanteen herrasmieheen, joka vaatimattomasti pysyttelihe toisten takana, niin hän oli kääriytynyt niin huolellisesti viittansa poimuihin ja hänen hattunsa reunat olivat niin hyvin käännetyt kasvoille, että oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin kaksi suurta mustaa silmää, jotka toisinaan näyttivät syöksevän tulta. Hänen hoikka vartalonsa, hieno ulkomuotonsa, pehmeät, vapaat eleensä ja notkeat, kiemurtelevat liikkeensä panivat otaksumaan, että hän oi vasta lapsi, ellei tuossa miehen puvussa piillyt naista, joka oli todennäköisempää.
Sillävälin oli korpraalissa, heti hänen jouduttuaan nyt kuvailemaimme henkilöjen seuraan, tapahtunut täydellinen muutos. Hänen jyrkkä, kiukkuinen käytöksensä oli muuttunut tuollaiseksi mielisteleväksi kursailuksi, joka osoittaa todellista uskollisuutta. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut pilkallinen, kavala ilme ja sijaan tullut ystävällinen ja iloinen hymyily.
Don Leoncion onnistui vain vaivoin tukahduttaa ne rajut ilonpurkaukset, joihin sotilas antautui sellaisen henkilön vilpittömyydellä, joka vihdoinkin saa nauttia kauan odottamaansa onnea.
"Kas niin, Luco", hän lausui, "rauhoitu, ystäväni: minä tässä olen, minä todellakin! Olehan nyt varovainen, poikani, hetki ei nyt ole sovelias mielenpurkauksille."
"Se on totta! Se on totta, herrani, mutta minä olen niin iloinen, nähdessäni teidät taas niin pitkän ajan kuluttua." Ja hän pyyhki kuumia kyyneleitä, jotka valuivat hänen pronssinvärisiä poskiaan pitkin.
Don Leoncio tunsi olevansa liikutettu vanhan palvelijan hellyydestä.
"Kiitos, Luco", hän sanoi, ojentaen tälle kätensä. "Sinä olet hyvä ja uskollinen sielu."
"Ja kuitenkin, huolimatta onnesta, jonka näkemisenne tuottaa, olisin toivonut, ettette olisi tullut niin odottamatta, herrani; ajat ovat huonot, hirmuvaltias on mahtavampi kuin milloinkaan Buenos Ayresissa."
"Tiedän sen. Paha kyllä en kuitenkaan ole voinut siirtää matkaani tuonnemmaksi, huolimatta vaaroista, joihin tiesin antautuvani."
"Jumala varjelkoon, armollinen herra, me vietämme kamalaa elämää."
"Niin, mitäpä tehdä, poikaseni? Meidän täytyy mukautua siihen, mitä emme voi välttää. Oletko toimittanut kaikki mitä olen käskenyt?"
"Olen, kaikkityyni, herrani. Veljellenne on ilmoitettu. Paha kyllä en ole itse voinut varoittaa häntä; minun on täytynyt lähettää muuan karjapaimen, jonka tunsin vain vähän, mutta olkaa huoletta, armollinen herra, veljenne ei jää saapumatta tähän kohtaukseen; hän on täällä muutaman päivän kuluttua."
"Hyvä; mutta sinä olet tullut tänne mielestäni sangen lukuisassa seurassa."
"Ah! En ole voinut tehdä toisin. Minua vartioidaan ankarasti, kuten tiedätte, herrani. Minun on täytynyt käyttää mitä erinomaisimpia keinoja saadakseni luutnantin tulemaan aina tänne asti."
"Oli hiuskarvan varassa, ettemme lyöneet neniämme vastakkain."
"Niin, ja minä olin hyvin pelästyksissäni tällöin, sillä olin tuntenut teidät jo, armollinen herra. Jumala tietää mitä siinä yhteentörmäyksessä olisi tapahtunut!"
"Olet oikeassa. Tuo luutnantti, onko hän hyvä mies?"
Luco pudisti surullisena päätään.
"Varokaa häntä, herrani, hän on verenhimoisimpia mas-horcalaisia, mitä tuolla kiukkuisella Rosas-koiralla on."
"Istu ja pala!" don Leoncio sanoi huolestunein ilmein; "pelkään pahaa, Luco, että sinun suuri itseluottamuksesi on saanut meidät syöksymään ampiaispesään, josta meidän on vaikea pelastua ehjin nahoin."
"Asema on kieltämättä vaikea. Meidän on oltava erittäin varovaisia, niin ettei hän saa teistä vihiä. Etupäässä täytyy voittaa aikaa."
"Niin", don Leoncio sanoi hyvin miettivänä.
"Kuinka monta teitä on?" don Diego kysyi, yhtyen keskusteluun.
"Kolmekymmentäviisi, luutnantti mukaan luettuna, armollinen herra; mutta, kuten sanoin, hän on itse piru ja vastaa yksinään neljää."
"Hoh!" don Diego vastasi halveksivasti, sivellen miellyttävästi viiksiään, "meitä on seitsemän, jos laskemme mukaan sinutkin, poikaseni."
"Kuka tuo luutnantti on?"
"Se on don Torribio, entinen karjapaimen."
"Ah!" don Leoncio huudahti, tehden inhoa ilmaisevan eleen, "Torribio kaulankatkaisia."
"Tuli ja leimaus!" don Diego jatkoi, "haluaisinpa kerran painaa polveni sen roiston rinnan päälle, No, mitä nyt teemme?"
"Te unohdatte, kuka on mukananne, don Diego", don Leoncio sanoi vilkkaasti, vilkaisten toveriinsa, joka seisoi liikkumatta siinä vieressä.
"Se on totta!" nuori mies huudahti, "minä olen mieletön. Suo anteeksi, ystäväni, emme voi olla kyllin varovaisia."
"Onneksi", Luco huomautti, "ette ole ottanut mukaanne doña Antoniaa. Rakas lapsi parka, hän kuolisi noiden hornanhenkien joukossa, joiden pariin olemme vaarassa joutua."
Äkkiä, ennenkuin don Leoncio oli ehtinyt vastata, talosta kuului kauheita huutoja, useita kiväärin laukauksia pamahti ja parikymmentä miestä ja naista, pelästyksestä mielipuolina, syöksyi ulos, juosten vihlovasti kirkuen joka taholle.
"Piiloutukaa!" Luco huudahti hätäisesti. "Hyvä Jumala, mitä tämä on?
Tulen heti takaisin, mutta laittakaa niin, ettei kukaan teitä tunne.
Menkää piiloon, Jumalan tähden! Minä tulen pian takaisin! Minun täytyy
mennä katsomaan, mitä tuolla sisällä on tekeillä."
Ja jättäen don Leoncion ja hänen seuralaisensa äärimmäisen levottomuuden valtaan korpraali riensi juosten taloon päin, jossa melu kasvoi joka hetki.