XV.
DON GUSMAN DE RIBEYRA.
Vuonna 1515 Juan Diaz de Solis löysi Rio de la Platan, ja tämä löytö maksoi hänelle hengen.
Herreran mukaan tämä joki, jolle Solis antoi nimensä, sai sittemmin nimen Rio de la Plata [Hopeajoki], koska ensimmäinen Amerikasta viety hopea lastattiin täällä Espanjaan lähetettäväksi.
Vuonna 1535 don Pedro de Mendoza, jonka keisari Kaarle V nimitti kaikkien Rio de la Platan ja Magallanes'in salmen välisten maiden kenraalikuvernööriksi, perusti joen oikealle rannalle vastapäätä Uruguayn suuta, kaupungin, jonka nimenä ensin oli Nuestra Señora de Buenos Ayres, sitten Trinidad de Buenos Ayres ja viimein vain Buenos Ayres, jonka nimen se sitten on saanut pitää. Tämän kaupungin historia olisi omituinen ja erittäin opettavainen kertomus, kaupungin, joka aina olemassaolonsa ensi päivistä saakka näytti olevan leimattu vastoinkäymisten sinetillä.
Tarvitsee vain lukea erään Buenos Ayresin perustajan saksalaisen seikkailijan Ulrik Schmidelin kaunistelematon kertomus, käsittääkseen miten kurjassa tilassa nuo seikkailijaparat olivat, kun nälkä pakotti heidät syömään onnettomien toveriensa ruumiita, jotka carendi-intiaanit olivat surmanneet, jouduttuaan epätoivoon heidän kiskomisiensa ja julmuuksiensa vuoksi ja vakuutettuina siitä, että nuo valkoiset miehet, jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat nousseet maihin heidän rannoilleen, olivat pahoja henkiä, jotka olivat vannoneet hävittävänsä heidät.
Huolimatta omituisesta kohtalostaan, johon tämä kaupunki oli tuomittu, saaden alituisesti taistella joko ulkonaisia vihollisia tai vielä vaarallisempia vastaan omien muuriensa sisällä, se on kuitenkin nykyään espanjalaisen Amerikan kauniimpia, rikkaimpia ja kukoistavimpia kaupungeita.
Kuten kaikki kastilialaisten seikkailijain Uuteen maailmaan perustamat kaupungit, Buenos Ayres on rakennettu ihanalle paikalle. Sen kadut ovat leveät ja viivasuorat, sen talot hyvin rakennettuja ja useimmiten puutarhan ympäröimät, joka näyttää kuvan kauniilta. Siellä on lukuisasti suuremmoisia rakennuksia, joista mainittakoon Recoba-myymälä. Siellä täällä on suuria avonaisia paikkoja, joiden varsilla on runsaasti puoteja, mitkä tekevät kaupungin eloisan ja hyvinvoivan näköiseksi, seikka, jollaista, paha kyllä, vain hyvin harvoin tapaa noissa onnettomissa sisällissotien mullistamissa maissa.
Teemme nyt äärettömän harppauksen ajassa taaksepäin ja viemme lukijamme Buenos Ayresiin noin kaksikymmentä vuotta ennen kertomuksemme alkua. Kello on noin kymmenen aamulla syyskuun viimeisinä 1 päivinä 1839, toisin sanoen siihen aikaan, jolloin sen omituisen miehen hirmuvalta, joka kaksikymmentä vuotta saattoi argentinilaiset maakunnat huokaamaan ikeensä alla, oli saavuttanut huippunsa.
Ei kukaan meidän päivinämme voisi kuvata sitä tyranniutta, jolla Rosas'in hallitus rasitti näitä ihania maita, ja sitä hirveätä hirmuvaltaa, joka oli pantu voimaan kautta maan.
Vaikka, kuten sanottu, kello oli tuskin kymmentäkään illalla, vallitsi kuolon hiljaisuus kaupungissa. Kaikki puodit olivat suljetut, kaikki kadut pimeät ja tyhjät ja niillä liikkui vain silloin tällöin vahvoja kulkuvartiostoja, joiden raskaat askeleet kaikuivat kumeasti katukiviä vasten, tai joitakuita yksinäisiä yövartioita, jotka vavisten rohkenivat olla toimessaan.
Asukkaat, jotka olivat vetäytyneet asuntoihinsa, olivat huolestuneina sammuttaneet tulet, jotteivät herättäisi turhanaran poliisin epäluuloa, ja hakivat unesta tilapäistä unhotusta päivän kauhuille.
Kyseenalaisena iltana Buenos Ayres näytti vielä tavallistakin synkemmältä. Tuuli on koko päivän nostattanut ukkospilviä ruohoaavikolta ja tehnyt ilmakehän jääkylmäksi. Suuria, lyijynharmaita, sähköisiä pilviä vyöryi raskaina ilmassa, ja kaukaisen ukkosen kumea jyrinä, joka kuitenkin yhä läheni, ennusti, että kauhea rajuilma pianmiten puhkeaisi kaupungin kohdalla.
Melkein keskellä Santa Trinidadia, kaupungin komeinta katua, joka kulkee koko kaupungin halki, näkyi erään rikkaan näköisen talon edustalla olevien tuuheiden puiden lomitse heikko valo, aivankuin tähti tummalla taivaalla, loistavan valkoisten ikkunaverhojen takaa alakerrasta.
Tämä näytti herättävän huomiota yleiseen vallitsevassa pimeydessä, jonka vuoksi myös jokainen ohikulkeva vartia ja jokainen yövartia, joka sattumoisin tuli sille taholle, pysähtyi ja katseli sitä, joko vihoissaan tai peloissaan, jatkaen sitten matkaansa, muristen sotilaat pahaa ennustavalla, tyytymättömällä äänellä:
"Tuolla hän istuu vielä, kavaltaja Gusman de Ribeyra, ja hautoo jotakin salaliittoa hänen ylhäisyyttään diktaattoria vastaan."
Yövartiat lausuivat säälien:
"Don Gusman ei hillitse itseään, ennenkuin hän jonakin päivänä vangitaan."
Tähän taloon ja juuri siihen huoneeseen, josta tuli loistaa, tahdomme pyytää lukijan kanssamme astumaan. Kun tultiin puutarhan kautta portaikkoon, oli oikealla paksu mahonkinen ovi, kiinni ainoastaan säpillä, jonka vain tarvitsi nostaa, päästäkseen suureen, kolmen kadulle päin olevan ikkunan valaisemaan saliin. Tämän huoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen. Valkeaksi maalatuilla seinillä oli muutamia noita inhoittavia värikuvia, joita Pariisista lähetetään kaikkiin maailmanosiin ja jotka kuvaavat Poniatovskyn kuolemaa, vuodenaikoja j.n.e. Välttämätön Soufleto-piano, joka kaikissa amerikkalaisissa taloissa nähdään prameilevan huomattavimmalla paikalla, mutta jota nyt jo edullisesti aletaan korvata Aleksandres'in harmoonilla, lisäksi tusina tuoleja, pyöreä vihreällä liinalla peitetty pöytä, pari nojatuolia ja alabasteri-pöytäkello jalkoineen asetettuna hyllylle, täydensivät tätä milt'ei kehnoa kalustusta.
Tässä salissa käveli edestakaisin noin neljänkymmenen vuotias mies matkapukuun puettuna, silmäten joka kerta, tultuaan hyllyn luo, levottomasti ja kärsimättömästi kelloon.
Toisinaan hän pysähtyi, kohotti erään ikkunan verhoa ja koetti yön pimeyden läpi silmäillä kadulle; mutta turhaan, sillä yö oli liian pimeä, jotta olisi voinut erottaa mitään ulkona. Tai myös hän kuunteli tarkkaavasti, ikäänkuin kaukainen kaiku olisi kaupungin hälinästä tuulen siivillä kuljettanut viestin, jonka merkityksen hän tiesi. Mutta pian, vakuutettuna erehtyneensä, hän kärsimättömällä liikkeellä ja kasvavalla levottomuudella jatkoi taas usein keskeyttämäänsä kävelyä.
Tämä mies oli don Gusman de Ribeyra, kuuluen maan etevimpiin perheisiin ja suoraan alenevassa polvessa ensimmäisten valloittajien jälkeläisiä. Don Gusman oli isänsä käskystä jo nuorena saanut oppia sotilaan kovaa ammattia, ja itsenäisyyssodan aikana hän oli ajutanttina seurannut San-Martinia, kun tämä kenraali, mennen Kordillien yli sotajoukkonsa etupäässä, oli saanut Chilen ja Perun nousemaan kapinaan.
Aina tästä ajasta asti hän oli yhtämittaa palvellut milloin toisen milloin toisen päällikön alaisena, koettaen mahdollisuuden mukaan olla palvelematta lippua, joka oli vihamielinen isänmaan todellisille eduille.
Tämä oli vaikea tehtävä alituisissa myllerryksissä, joita monien vallasta kiistelevien vähäarvoisten henkilöiden kunnianhimo aiheutti. Taitavuutensa ja etenkin rehellisyytensä kautta don Gusmanin oli kuitenkin onnistunut pysyä niistä erossa. Siitä huolimatta hän, koska Rosas, joka ei pitänyt hänen todella vapaamielisistä periaatteistaan, epäili häntä, oli kaksi vuotta sitten jättänyt erohakemuksensa ja vetäytynyt yksityiselämään. Don Gusmania, joka oli todellinen kunnioitettava sotilas ja vaikka hän ei näköjään ottanutkaan osaa politiikkaan, diktaattori äärettömästi pelkäsi sen vaikutuksen takia, joka hänellä hänen suoran ja päättävän luonteensa vuoksi oli maanmiehiinsä, jotka häntä kohtaan tunsivat niin syvää kunnioitusta ja niin täydellistä luottamusta, että kenraali Rosas monesti oli pidättynyt, vaikkei hän juuri häikäillyt mitään, maanpakoon ajamalla tai muulla tavoin vapaantumasta tästä miehestä, jonka vaiteliaisuus ja jalo ylpeys näyttivät hänestä aivankuin julkisesti moittivan hänen tekojaan.
Sillä hetkellä, jolloin johdamme hänet näyttämölle, don Gusman läheni neljääkymmentä, mutta kestämistään lukemattomista vaivoista huolimatta eivät vuodet näyttäneet vaikuttaneen mitään tuohon voimakkaasen mieheen.
Hänen kookas ja jäntevä vartalonsa oli yhäkin suora, hänen kasvojensa ilme aina yhtä älykäs ja luja, silmät yhtä loistavat. Muutamat siellä täällä hiuksissa häämöttävät hopeasuortuvat, sekä pari kolme syvää ryppyä otsalla, enemmän ajatustyön kuin vuosien aiheuttamia, olivat ainoat merkit siitä, että hän oli saavuttanut elämän puolipäivän.
Kello oli jo muutamia minuutteja sitten lyönyt yksitoista, kun muutamat kovat lyönnit porttiin saivat don Gusmanin säpsähtämään.
Hän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.
Jotenkin vilkasta sananvaihtoa kuului portaikosta. Ollen onnettomuudeksi liian etäällä huoneessaan don Gusman ei voinut erottaa muuta kuin kovaäänistä sekavaa puheen sorinaa, käsittämättä mistä kysymys oli.
Viimein hetken kuluttua hälinä lakkasi, salin ovi aukeni ja muuan palvelija astui sisään.
Tällä miehellä näkyi olevan luottamustoimi, ainakin saattoi niin otaksua siitä tavasta, jolla hänen isäntänsä häntä puhutteli.
"No, mistä on kysymys, Diego?" hän kysyi; "mitä merkitsee tuo hälinä täällä tähän vuorokauden aikaan?"
Palvelija astui isäntänsä luokse, ennenkuin vastasi, ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Don Bernardo Pedrosa!"
"Vai niin!" hän sanoi, rypistäen kulmakarvojaan; "onko hän yksin?"
"Näköjään hänellä on vain kolme tai neljä sotamiestä mukanaan."
"Mitä tämä merkitsee?" ylimys jatkoi yhä synkempänä.
"Että hän on voinut piiloittaa parikymmentä muuta läheisyyteen."
"Mitä tuo mies minusta tahtoo? Aika ei ole juuri hyvin valittu vierailua varten. Don Bernardo ei ole niin läheinen ystäväni", hän sanoi katkerasti hymyillen, "että hän ilman pakottavaa syytä rohkenisi menetellä sillä tavoin minun suhteeni."
"Minulla on jo ollut kunnia huomauttaa siitä hänelle, teidän ylhäisyytenne."
"Ja hän on pysynyt vaatimuksessaan?"
"Niin, teidän armonne. Hän sanoo, että hänellä on erittäin tärkeä ilmoitus tehtävänä teille."
Don Gusman astui muutamia askeleita mietteissään, jonka jälkeen hän pysähtyi palvelijan eteen ja lausui:
"Kuuleppas, Diego, toimita niin, että palvelijani aseistautuvat ilman melua ja ovat valmiina ensi merkin saatuaan. Mutta toimi varovasti ja varo, ett'et herätä mitään epäluuloa."
"Luottakaa minuun, teidän armonne", vanha palvelija vastasi hymyillen salaa ymmärtävästi.
Diego oli ollut jo kolmekymmentä vuotta Ribeyran perheen palveluksessa. Monta kertaa hän oli selvästi osoittanut rajatonta uskollisuuttaan isäntäänsä kohtaan.
"Hyvä, hyvä", don Gusman vastasi iloisella äänellä, "tiedän kyllä mihin kelpaat."
"Entä hevoset?" palvelija kysyi.
"Olkoot siellä missä ovat."
"Me matkustamme siis joka tapauksessa?" hän sanoi ihmetellen.
"Me matkustamme sitäkin suuremmalla syyllä", ylimys vastasi kumartuen hänen puoleensa, "koska on pelättävissä, että sytyttimestä on saatu vihiä, jonka vuoksi se täytyy viedä piiloon."
Diego teki myöntävän liikkeen.
"Entä don Bernardo?" hän sanoi.
"Laske hänet sisään; pidän parempana saada heti tietää, miten minun on meneteltävä."
"Onko oikein viisasta, teidän armonne, jäädä yksin sen miehen kanssa?"
"Älä ole huolissasi minun tähteni, Diego, hän ei ole niin vaarallinen, kuin luulet. Onhan minulla pistoolini viittani alla."
Luultavasti näiden sanojen rauhoittamana vanha palvelija poistui vastaamatta, mutta hetkisen kuluttua hän palasi taas, jäljessään noin kolmenkymmenen vuotias mies, joka oli puettuna argentinalaisen sotaväen korkeamman upseerin pukuun.
Nähdessään vieraan don Gusman hymyili ja astuen muutamia askeleita häntä kohti hän sanoi, viitaten Diegoa poistumaan.
"Terve tultua, eversti Pedrosa! Vaikka aika onkin hyvin myöhäinen vierailulle, olen yhtä kaikki ihastunut nähdessäni teidät. Olkaa hyvä ja istukaa."
Ja hän työnsi esiin nojatuolin.
"Teidän armonne suonee minulle anteeksi niiden syiden takia, jotka tuovat minut tänne", eversti vastasi erittäin kohteliaasti.
Diego totteli vihdoinkin, vaikka vastahakoisesti isäntänsä uudistettuja viittauksia ja poistui hiljaa.
Nuo molemmat miehet istuivat vastakkain erittäin tarkkaavaisina, tarkastellen toisiaan aivankuin kaksintaistelijat valmiina hyökkäämään.
Don Bernardo Pedrosa oli korkeintaan kahdenkymmenen kahdeksan vuotias. Hän oli kaunis, nuori mies, hoikka ja sopusuhtainen kasvultaan, ja hänen liikkeensä olivat ylhäisen ja moitteettoman sirot.
Hänen soikeita kasvojaan valaisi pari suurta mustaa, vilkasta silmää, jotka hänen innostuessaan näyttivät syöksevän tulta ja niistä läksi niin mahtava sähkövirta, ettei kukaan voinut vastustaa niiden leimuavaa loistoa. Nenä oli suora ruusunvärisine, avoimine ja liikkuvine sieraimineen, suu hienopiirteisen ivallinen, hohtavan valkoisine hampaineen, ja sitä varjostivat mustat hyvin vahatut viikset. Leveä otsa ja jonkun verran päivettynyt iho tekivät hänen kasvonsa, joita ympäröi pitkät mustat, silkinhienot hiussuortuvat, huolimatta hänen piirteittensä eittämättömästä kauneudesta, ylpeän ja vallanhimoisen näköiseksi, ja niiden jääkylmä jäntevyys herätti vaistomaisesti vastenmielisyyttä.
Hänen hansikoidut kätensä ja kiiltonahkasaappaisiin verhotut jalkansa olivat huomattavan pienet, sanalla sanoen, kaikki hänessä osoitti ylhäistä syntyperää.
Sellainen oli ulkonäöltään henkilö, joka kello yhdentoista aikaan illalla oli tullut don Gusman de Ribeyran luokse ja vaatinut sisäänpääsyä sillä tekosyyllä, että hän halusi tehdä hänelle tärkeitä ilmoituksia.
Mitä hänen moraaliinsa tulee, niin tämän kertomuksen jatko antaa meille riittävän käsityksen siitä, niin että voimme nyt jättää sen tarkemman käsittelyn sikseen.
Vaitiolo uhkasi kuitenkin jatkua loppumattomiin noiden molempien henkilöiden kesken. Don Gusman katsoi kuitenkin isäntänä täytyvänsä lopettaa tilanteen, joka alkoi käydä tukalaksi molemmille, ja hän alkoi siis:
"Odotan, caballero", hän sanoi kohteliaasti kumartaen, "että suvaitsette antaa selityksenne; alkaa tulla myöhä."
"Ja teillä on kiire päästä minusta", eversti keskeytti väkinäisesti hymyillen; "tämän kai tahdoitte saada minut ymmärtämään, caballero?"
"Minä koetan aina saada sanani niin selviksi, caballero, että on tarpeetonta tulkita niitä muulla tavoin kuin mitä ne merkitsevät."
Don Bernardon piirteet, jotka olivat synkistyneet, kirkastuivat nyt ja hän sanoi iloisella äänellä:
"Kuulkaahan, don Gusman", hän sanoi, "jättäkäämme sikseen kaikki ärsyttävät puheet, minä aijon palvella teitä."
"Minua?" don Gusman sanoi tehden ivallista ihmettelyä ilmaisevan liikkeen; "oletteko oikein varma siitä, don Bernardo?"
"Jos me jatkamme tällä tavoin, caballero, niin me vain myrkytämme keskustelun, onnistumatta ymmärtää toisiamme."
"Ah, eversti, me elämme ihmeellistä aikaa, sen te tiedätte paremmin kuin kukaan, kun viattomimmatkin teot herättävät sellaista paheksumista, ettei kukaan uskalla astua askeltakaan tai sanoa sanaakaan pelkäämättä herättävänsä epäluuloa epäluuloisessa esivallassa. Mitenkä te luulette, että minä voisin uskoa, mitä te tällä hetkellä sanotte minulle, kun kaikki teidän tähänastiset toimenne ovat olleet kuin katkeran vihollisen?"
"Sallikaa minun tällä hetkellä päästä keskustelemasta kysymyksestä, olenko toiminut teidän etujenne mukaisesti vai niitä vastaan, caballero. Toivoakseni tulee aika, jolloin arvostelette minua ansioni mukaan. Nyt toivon ainoastaan, ett'ette erehtyisi sen toimenpiteen suhteen, johon ryhdyn teihin nähden."
"No, jos asian laita on siten, niin olkaa hyvä ja selittäkää mielipiteenne tarkemmin, jotta tietäisin varmasti, mitenkä minun tulee suhtautua aikomukseenne."
"Olkoon menneeksi, caballero, minä tulen Palermosta."
"Palermosta! Oh, vai niin!" don Gusman sanoi vavisten salaa.
"Niin, ja tiedättekö mitä Palermossa tehtiin tänä iltana?"
"En, sitä en todellakaan tiedä, minun täytyy myöntää, että minä hyvin vähän seuraan diktaattorin toimia, etenkin, kun hän on poistunut maatilalleen. Luullakseni siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa."
"Niin siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa todellakin, don Gusman."
"Tosiaankin", tämä vastasi todellisen tai teeskennellyn hilpeästi, "enpä luullut olevani niin taitava ennustaja."
"Te olette oikeastaan arvannut vain osan siitä mitä tehtiin, mutta ette kaikkea."
"Hitto vieköön, te teette minut uteliaaksi", don Gusman sanoi ivallisella äänellä; "minä en voi oikein kuvitella mitä hänen ylhäisyytensä kenraali saattoi tehdä, ellei hän tanssinut tai allekirjoittanut epäiltyjen vangitsemismääräyksiä; hänen ylhäisyydellään kenraalilla on aina niin suuri työinto!"
"Tällä kertaa olette arvannut aivan oikein", eversti vastasi, olematta huomaavinaan toisen ivallista äänen sävyä.
"Ja noiden vangitsemismääräysten joukossa oli luultavasti sellainenkin, joka koski minua henkilökohtaisesti?"…
"Aivan oikein", don Bernardo vastasi suloisesti hymyillen.
"Hyvä", don Gusman jatkoi; "jatko on hyvin yksinkertainen: te olette saanut toimeksi panna sen täytäntöön?"
"Juuri niin, caballero", eversti vastasi kylmästi.
"Siitä olisin lyönyt vetoa. Ja tämä määräys velvoittaa teitä?"
"Vangitsemaan teidät."
Tuskin oli eversti ihastuttavan välinpitämättömästi lausunut nämä sanat, kun don Gusman äkkiä astui hänen eteensä pistooli kummassakin kädessään.
"Ohoo!" hän sanoi päättävästi, "sellainen määräys on helpompi antaa kuin panna toimeen, kun on kysymyksessä vangita don Gusman de Ribeyra."
Eversti ei liikahtanutkaan. Hän istui puolittain taaksepäin nojautuneena nojatuolissa, sellaisessa asennossa kuin olisi hän ollut vieraisilla käyvä ystävä. Hän viittasi ylimystä asettumaan paikoilleen.
"Te ette käsitä minua", hän sanoi välinpitämättömästi; "jos aikomukseni todellakin olisi ollut panna täytäntöön saamani määräys, niin ei mikään olisi ollut minulle helpompaa, sitäkin paremmin kun te itse olisitte antanut minulle siihen tilaisuuden."
"Minä!" ylimys huudahti hermostuneesti nauraen.
"Niin, te juuri. Te olette päättäväinen, olisitte tehnyt vastarintaa, kuten juuri olette minulle osoittanut. No niin. Mitähän olisi tapahtunut? Olisin surmannut teidät ja niin se asia olisi ollut lopussa. Vaikka herätättekin suuressa määrin kenraali Rosas'in mielenkiintoa, niin ei hän ehdottomasti tahdo saada teitä elävänä käsiinsä."
Tämä puhetapa oli raakaa, mutta ehdottomasti johdonmukaista. Don Gusman painoi päänsä alas alistuvasti. Hän huomasi olevansa tämän miehen vallassa.
"Te olette kuitenkin viholliseni", hän sanoi.
"Kuka tietää, caballero? Tällaisena aikana, kun nyt elämme, ei kukaan voi vastata ystävistään eikä vihollisistaan."
"Mutta mitä te minusta oikeastaan tahdotte?" don Gusman huudahti, äärettömän hermostuneena, etenkin kun hänen täytyi pidättää sydämessään kiehuvaa vihaa.
"Sanon sen teille kohta, mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua enää, sillä olemme jo hukanneet liiankin paljon aikaa, jonka arvon te tuntenette paremmin kuin minä."
Don Gusman katsahti häneen tutkivasti. Eversti jatkoi, ollen olevinaan sitä huomaamatta:
"Samassa kuin minä, kuten luulitte, tulin niin sopimattomaan aikaan, te annoitte viimeiset määräyksenne Diegolle, uskotulle palvelijallenne, pitää hevoset valmiina."
"Ah!" don Gusman sanoi vain.
"Niin, tämä on siinä määrässä totta, että te lähteäksenne odotitte vain erästä karjapaimenta, joka olisi oppaananne ruohoaavikolla."
"Te tiedätte senkin?"
"Minä tiedän kaiken. Muuten saatte itse päättää: teidän veljenne, don Leoncio de Ribeyran, joka jo useita vuosia on ollut maanpaossa Chilessä koko perheineen, odotetaan saapuvan tänä yönä Buenos Ayresin lähelle; te olette kahdeksan päivää sitten saanut tiedon hänen tulostaan. Te aijotte lähteä hacienda del Picoon, jossa hän odottaa teitä, tullakseen sitten tuntemattomana kaupunkiin, missä te olette hankkinut hänelle varman turvapaikan, ainakin omasta mielestänne. Eikö asian laita ole niin? Olenko kenties unhottanut jonkun pikkuseikan?"
Masentuneena nyt kuulemastaan don Gusman oli painanut päänsä käsiinsä.
Kauhea kuilu aukeni hänen eteensä: jos Rosas tunsi hänen salaisuutensa — ja everstin seikkaperäisen kertomuksen jälkeen ei siitä ollut epäilyäkään — niin tuo villi diktaattori oli jo päättänyt hänen ja hänen veljensä kuoleman. Toivon kipinänkin säilyttäminen olisi ollut hulluutta.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti tuskissaan, "veljeni, veli raukkani!"
Eversti näytti hetkisen nauttivan sanojensa vaikutuksesta, jonka jälkeen hän jatkoi sävyisällä ja liehakoivalla äänellä:
"Rauhoittukaa, don Gusman, kaikki ei vielä ole menetetty; ne asiat, jotka niin seikkaperäisesti kerroin salaisuudestanne, minkä luulitte niin hyvin säilyttäneenne, tunnen vain minä yksin; vangitsemismääräyksenne pannaan toimeen vasta auringon noustessa huomenna; tällä hetkellä ottamani askel on omansa osoittamaan, ettei aikomukseni ole käyttää väärin sitä etua, jonka sattuma on käsiini antanut."
"Mutta mitä te minusta tahdotte? Kuka te olette, taivaan nimessä?"
"Kukako olen? Te olette itse sanonut sen: teidän vihollisenne. Mitäkö tahdon? Pelastaa teidät."
Don Gusman ei vastannut. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, hänen ruumiinsa näytti vapisevan hermoväristyksestä.
Eversti kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
"Ymmärtäkää minua oikein", hän sanoi, "sitä karjapaimenta, johon luotitte, odotatte turhaan, sillä hän on kuollut…"
"Kuollut!" ylimys keskeytti ihmeissään.
"Tuo mies", don Bernardo jatkoi, "oli petturi. Tuskin päästyään Buenos Ayresiin hän koetti enimmän tarjoavalle myydä salaisuuden, jonka veljenne oli hänelle uskonut. Sattuma teki, että hän ensin kääntyi minun puoleeni, sen vuoksi, että minä näköjään olen perheenne vihamies."
"Näköjään olette?" Ribeyra toisti katkerasti.
"Niin, näköjään olen", eversti sanoi, tahallaan painostaen näitä sanoja. "Lyhyesti, kun tuo mies oli ilmoittanut minulle kaiken, maksoin hänelle auliisti ja annoin hänen mennä."
"Ah, kuinka varomatonta!" don Gusman ei voinut olla mumisematta, kuullessaan tämän mielenkiintoisen kertomuksen.
"Niin, eikö totta?" eversti sanoi keveästi. "Mutta mitäpä taisin tehdä? Ensin olin niin hämmästynyt kuulemastani, etten ajatellut ottaa tuota miestä huostaani. Aijoin juuri etsiä hänet käsiini, kun äkkiä kiivas melu syntyi kadulla. Otin selville mitä se oli, ja minun täytyy myöntää, että ihastuin äärettömästi siitä, mitä sain tietää: näytti siltä että tuo lurjus, heti kadulle päästyään, oli joutunut riitaan toisen kaltaisensa heittiön kanssa ja että tämä hetken malttamattomuudessaan oli iskenyt häntä puukolla miehustaan sillä meille onnellisella seurauksella, että mies kaatui maahan aivan kuolleena. Tämähän on ihan ihmeellistä, vai kuinka?"
Eversti oli ladellut tämän eriskummallisen jutun hänelle ominaisella huolettomuudella ja miellyttävän vapaasti.
Don Gusman silmäili häntä tutkivasti, mutta eversti kesti hänen katseensa millään tavoin hämmentymättä. Viimein näytti kaikki epäröiminen haihtuneen ylimyksen mielestä; hän kohotti päänsä ja kumartaen kohteliaasti everstille hän sanoi liikutetulla äänellä:
"Anteeksi, eversti, anteeksi, että olen epäillyt teitä, mutta tähän asti näyttää kaikki oikeuttaneen käytökseni teitä kohtaan. Mutta, taivaan nimessä, jos te todellakin olette vihamieheni, jos teillä on jokin viha sammutettavananne, niin kostakaa minulle, yksin minulle, ja säästäkää veljeäni, jota vastaan teillä ei kaiketi voi olla mitään vastenmielisyyden tunnetta."
Don Bernardo rypisti kulmakarvojaan, mutta saavutti taas mielenmalttinsa.
"Caballero", hän sanoi, "sanokaa palvelijallenne, että hän tuo esille hevoset, minä itse vien teidät ulos kaupungista, josta te ette ilman minun suojelustani voi päästä pois, sillä jokaista askeltanne vartioidaan. Teidän ei tarvitse pelätä mitään niiden miesten taholta, jotka seuraavat minua, ne ovat minulle uskollisia ja luotettavia, olen erikoisesti valinnut ne. Muuten me jätämme heidät vähän matkan päähän täältä."
Don Gusman epäili hetkisen. Eversti tarkkasi häntä levottomasti, viimein ylimys näytti tehneen lopullisen päätöksensä, ja ojentautuen hän katsoi everstiä suoraan kasvoihin sekä lausui päättävästi:
"Ei, tapahtukoon mitä tahansa, niin minä en seuraa neuvoanne, eversti."
Tämä hillitsi kiivaan tyytymättömyyden tunteensa.
"Te olette hullu", hän huudahti, "ajatelkaa"…
"Päätökseni on tehty", don Gusman keskeytti kuivasti, "minä en astu askeltakaan tästä huoneesta teidän seurassanne, ennenkuin tiedän syyn omituiseen käytökseenne. Kaikista vastaanponnistuksistani huolimatta salainen tunne sanoo minulle, että te yhä olette vihamieheni ja että jos te tällä hetkellä olette palvelevinanne minua, eversti, niin tapahtuu se enemmän aikomuksessa panna toimeen joku kavala suunnitelma kuin tarkoituksessa todella hyödyttää minua tai omaisiani."
"Olkaa varuillanne, caballero! Tullessani tänne aikomukseni olivat hyvät; älkää pakottako minua mielettömällä itsepäisyydellänne keskeyttämään tätä keskustelua, jota emme enää voi uudistaa. Minulla on vain yksi asia sanottavana teille, ja se on, että olkoon syy menettelyyni tällä hetkellä mikä tahansa, niin aikomukseni on pelastaa teidät ja omaisenne. Kas siinä ainoa selitys, minkä luulen tarvitsevani teille antaa."
"Siinä ei ole mielestäni tarpeeksi, caballero."
"Miksikä ei, jos suvaitsette?" eversti vastasi ylpeästi.
"Koska teidän ja erään minun perheeni jäsenen välillä on tapahtunut asioita, jotka saattavat minut teidän taholtanne pelkäämään aikomuksia, joita minun on oikeus epäillä vihamielisiksi."
Eversti hätkähti ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi.
"Vai niini" hän sanoi kumealla äänellä, "te tiedätte sen, señor don
Gusman?"
"Voin vastata teille samoin kuin te vastasitte minulle hetki sitten: minä tiedän kaiken."
Don Bernardo painoi päänsä alas ja puristi kätensä nyrkkiin äärettömän raivoissaan.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Tällä hetkellä kulki muuan yövartia ohitse kadulla, pysähtyi hetkiseksi talon ulkopuolelle ja julisti rämisevällä juopuneen äänellä keskiyön hetken olevan käsillä seuraavasti:
"Ave Maria purissima! Las doce han dado y sereno!"
Sitten hänen raskaat askeleensa kuuluivat vähitellen etääntyvän ja viimein häipyvän etäisyyteen.
Molemmat miehet hätkähtivät, aivankuin heidät olisi kiivaasti herätetty ajatuksistaan.
"Jo puoliyö!" don Ribeyra mumisi tyytymättömällä, levottomalla äänellä.
"Lopettakaamme tämä!" don Bernardo huudahti päättävästi. "Koska mikään ei voi saada teitä vakuutetuksi aikeitteni vilpittömyydestä ja te vaaditte minun ilmaisemaan teille katkeria salaisuuksia, jotka koskevat vain minua…"
"Ja erästä toista henkilöä!" don Gusman pisti väliin tahallaan.
"No niin!" eversti jatkoi kärsimättömästi, "ja erästä toista henkilöä! No niin, minä tyydytän teidät: juuri sen vuoksi, koska tiedän kohtaavani tuon toisen henkilön hacienda del Picossa, seuraan teitä sinne! Ymmärrättekö nyt minua?"
"Kyllä, ymmärrän teidät täydellisesti."
"Siinä tapauksessa toivon, ettei teillä enää ole mitään huomautettavaa?"
"Te erehdytte, caballero", ylimys vastasi suoraan.
"Oh, mutta nyt vannon, ettette enää saa tietää mitään muuta."
"Siinä tapauksessa matkustan yksinäni, siinä koko juttu."
"Olkaa varuillanne!" eversti huudahti kiivastuneena, "kärsivällisyyteni on lopussa."
"Entä minun sitten, herra eversti? Muuten, toistan sen vielä kerran, en ollenkaan välitä uhkauksistanne. Tehkää mitä haluatte, caballero, Jumala auttaa minua, siitä olen vakuutettu."
Tällöin nuoren miehen kalpeat huulet vääntyivät halveksivaan hymyyn. Hän nousi ja astui ylimyksen eteen, joka seisoi liikkumatta keskellä lattiaa.
"Onko tämä teidän viimeinen sananne, señor?" hän sanoi.
"On kyllä", ylimys vastasi jyrkästi.
"Tulkoon teidän verenne sitten teidän itsenne päälle! Te olette itse niin tahtonut!" eversti huudahti, heittäen vastustajaansa vimmastuneen katseen.
Ja sanomatta muita jäähyväisiä viholliselleen, joka näköjään yhä oli yhtä rauhallinen, hän kääntyi mennäkseen rajun mielenliikutuksen valtaamana.
Don Gusman käytti ajatuksen nopealla liikkeellä hyväkseen tätä tilaisuutta ja riisui viittansa, heittäen sen everstin pään yli sekä kietoen hänet tuohon pitkään, raskaaseen vaatteeseen niin hyvin, että hän huomasi olevansa sidottu ja suukapuloitu, ennenkuin hän edes oli käsittänyt mistä kysymys oli, vielä vähemmän ehtinyt ajatella puolustautumista.
"Joka kuoppaa toiselle kaivaa, lankeaa itse siihen!" don Ribeyra sanoi pilkallisesti. "Koska niin välttämättä tahdotte seurata minua, niin saatte sen tehdä, mutta aivan toisella tavalla kuin luultavasti olette ajatellut."
Vastauksen asemasta eversti teki rajun, vaikka turhan ponnistuksen päästä vapaaksi.
"Nyt toisten kimppuun!" don Gusman huudahti katsahtaen riemuiten viholliseensa, joka kiemurteli lattialla voimattoman raivon vallassa.
Viiden minuutin kuluttua palvelijat olivat riisuneet aseista ne muutamat sotilaat, jotka olivat jääneet portaikkoon ja sitoneet heidät köysillä, jotka he itse olivat tuoneet mukanaan epäilemättä aivan toisessa tarkoituksessa, ja kantaneet lähellä olevan tuomiokirkon rappusille; sinne heidät jätettiin oman onnensa nojaan. Mitä everstiin tulee, niin ei vanha sotilas, joka oli osoittanut niin suurta mielenmalttia, ollut halukas jättämään häntä, kuten hän jo oli sanonutkin; hänellä oli päinvastoin tärkeitä syitä pitää hänet mukanaan sillä uskaliaalla retkellä, jota hän aikoi yrittää. Heti päästyään hevosen selkään, hän siis heitti vankinsa poikittain satulaan eteensä, jonka jälkeen hän läksi talostaan, luotettavien palvelijainsa seuraamana, kaikki ratsastaen erinomaisilla hevosilla ja aseistettuina hampaisiin saakka.
"Eteenpäin täyttä laukkaa!" hän huudahti heti kun portti oli suljettu.
"Kuka tietää, eikö tämä petturi jo ole myynyt meitä?"
Tuo pieni joukko kiiti myrskyn nopeudella halki kaupungin, joka tähän aikaan yöstä oli aivan autio.
Mutta kun ratsastajat saapuivat esikaupunkiin, hiljensivät he vähitellen vauhtiaan, ja don Gusmanin antamasta merkistä he pian pysähtyivät kokonaan.
Don Gusman ei ollut tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, joka kuitenkin oli erittäin tärkeä, nimittäin että Buenos Ayres siihen aikaan kun Rosas'in hallitus sitä painoi, oli piiritetty kaupunki, ja että määrätyn hetken jälkeen oli mahdoton päästä sieltä pois tuntematta tunnussanaa, jota vaihdettiin joka päivä ja jonka diktaattori itse jakoi. Asema oli tukala. Don Gusman katseli kahden vaiheella vankia edessään. Hetkeksi juolahti hänen mieleensä vapauttaa tämä suukapulasta ja kysyä häneltä tunnussanaa, joka hänen piti tuntea. Mutta muutaman sekunnin mietittyään hän hylkäsi ajatuksen uskoa itsensä sen miehen valtaan, jota hän hetki sitten oli kuolettavasti loukannut ja joka varmaan käyttäisi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta kostaakseen. Hän päätti sen vuoksi käyttää rohkeutta ja menetellä olosuhteiden mukaan.
Kehoitettuaan siis seuralaisiaan pitämään aseensa valmiina käytettäväksi ensi merkin saatuaan, hän antoi määräyksen jatkaa ratsastusta.
He olivat ratsastaneet tuskin kuuttasataa askelta, kun he kuulivat kiväärinhanaa viritettävän, ja voimakkaasti jyräytetty 'wer da!' kuului heidän korviinsa.
Onneksi oli yö niin pimeä, että kymmenen jalan päästä oli mahdoton erottaa mitään.
Tällä hetkellä täytyi olla rohkea. Don Gusman korotti äänensä ja vastasi lujasti ja terävästi:
"Eversti Pedrosa!… ronde mas horca!"
"Mihin aijotte?" vahtisotamies jatkoi.
"Palermoon", don Ribeyra vastasi edelleen, "korkeasti kunnioitetun kenraali Rosas'in käskystä."
"Menkää!"
Tuo pieni joukko sukelsi lumivyöryn tavoin kaupungin portista ja katosi pian pimeään.
Rohkeutensa avulla don Gusman oli välttänyt suuren vaaran.
Yövartijat huusivat kello puoli yhtä samalla hetkellä kun ratsastajat jättivät Buenos Ayresin viimeiset talot taakseen.