I.
MIELTYMYSTÄ.
Mieltymys on tunne, jota ei voida selitellä tai kuvailla, se tunnetaan välittömästi. Aivan tahtomattaan ihminen tuntee heti ensi hetkestä mieltymystä toista ja vastenmielisyyttä toista kohtaan. Miksi? Sitä ei voi sanoa, mutta niin on usein laita. Jonkunlainen magneettinen, vastustamaton vaikutus vetää ihmistä usein henkilöön, jota hänen etunsa päinvastoin vaatisi välttämään, kun taas sama vaikute sysää hänet toisen luota, jonka suosiota hänen saman edun vuoksi pitäisi koettaa tavoitella.
Ja vielä omituisempaa ja merkillisempää on se, että tämä välitön tunne, joka siten johtaa ihmistä vastoin hänen tahtoaan, tuskin koskaan erehtyy; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyy myöntää, että se, mikä ihmisten ennakkoluuloisissa silmissä on näyttänyt erehdykseltä, päinvastoin on ollut oikein, ja että sydän, vähääkään eksymättä, on johtanut oikealle tolalle.
Mieltymyksen ja vastenmielisyyden seuraukset ovat liiankin selvät, ja siksi monet ovat saaneet kokea niiden salaperäistä vaikutusta, että meidän ei ole tarvis pitemmältä kosketella tätä ainetta.
Don Estevan ja Kivisydän olivat tutustuneet toisiinsa olosuhteissa, joiden olisi pitänyt tehdä heidät toistensa suhteen ainakin välinpitämättömiksi, joskaan ei juuri vihamiehiksi. Mehiläismetsästäjän maine ja hänen omituinen elintapansa olivat sellaisia syitä, joiden olisi pitänyt karkoittaa hänen paristaan don Pedro de Lunan rehdin majordomon. Ja kuitenkin oli tapahtunut aivan päinvastoin, kummankin nuoren miehen tietämättä. He olivat ensi hetkestä asti tunteneet olevansa ystäviä, joita eivät yhdistäneet mitkään tuollaiset jokapäiväiset tunteet, jotka ovat niin tavallisia vanhan Europan seuraelämässä, missä ystävä-sana ei enää merkitse edes yksinkertaista tuttavuutta ja on niitä nimityksiä, joita yleisimmin poljetaan lokaan, vaan tuollaiset todelliset, vahvat, äärettömät ja alkuperäiset tunteet, jotka muutamassa tunnissa kehittyvät siinä määrin, että ne varsinaisesti ensi hetkestä asti hallitsevat sitä, jonka ne ovat saaneet valtoihinsa.
Nuo nuoret miehet eivät olleet koskaan nähneet toisiansa, ennenkuin he tapasivat San Lucarin tiellä, ja kuitenkin tuntui heistä kuin he olisivat tunteneet toisensa vuosikausia sitten ja aivan yksinkertaisesti uudelleen tavanneet toisensa.
Omituista kyllä olivat molemmat yht'aikaa tunteneet saman vaikutuksen, aivan odottamatta ja tarkoituksetta.
Nyt väittämämme on siinä määrin totta, että don Estevan, huolimatta synnynnäisestä viisaudestaan, joka oli hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan, melkein heti uskoi Kivisydämelle isänsä eli oikeammin hyväntekijänsä elämäntarinan. Tämän elämäntarinan hän oli kertonut kaikkine yksityiskohtineen, salaamatta tai jättämättä pois pienintäkään pikku seikkaa. Tähän saattoi hänet salainen aavistus, joka sanoi hänelle, että hän oli tavannut miehen, joka oli kyliin arvokas jakamaan hänen kanssaan tämän tärkeän salaisuuden koko painon.
Tämän kertomuksen jatkuessa saamme vieläkin sitovampia todistuksia siitä omituisesta luottamuksesta, jota molemmat miehet heti olivat tunteneet toisiaan kohtaan.
Aurinko oli laskemaisillaan purppura- ja kultavyöhönsä korkeitten, lumipeitteisten Sierra Madren kukkulain taakse, kun don Estevan oli ehtinyt kertomuksensa loppuun.
Maisema alkoi muuttua suloisen, alakuloisen väriseksi, jollaiseksi se tulee illan lähestyessä, linnut lensivät suurin joukoin viserrellen etsimään yösijaa korkeitten puiden tuuheiden oksien välistä. Vaquerot ja peonit ratsastivat joka suunnalle kootakseen karjan ja viedäkseen sen kotiin haciendaan. Kaukana näkyi aasinajajain leiri, jonka yötulet jo alkoivat valaista joka hetki yhä enemmän pimenevää taivasta levein punertavin valonheijastuksin.
"No, kun te nyt yhtä hyvin kuin minäkin tunnette sen perheen salaisuudet, jonka yhteyteen sattuma on teidät saattanut", jatkoi don Estevan, "mitä aijotte nyt tehdä?"
"Sananen ensiksi", huomautti Kivisydän.
"Puhukaa — teillä pitäisi oikeastaan olla paljon uskottavaa minulle vuorostanne."
"Ei niinkään paljon, kuin kenties luulette. Te tiedätte elämästäni yhtä paljon kuin minä itsekin, toisin sanoen ei juuri mitään, mutta siitä ei nyt olekaan kysymys tällä hetkellä."
"Mistä sitten on kysymys?" sanoi don Estevan uteliaisuuden valtaamana.
"Sanon sen teille. Te ette varmaankaan ole kertonut minulle tuota pitkää ja mielenkiintoista juttua vain tyydyttääksenne uteliaisuutta, jota en millään tavoin ole osoittanut. Täytyy siis olla olemassa joku muu syy, ja tämän syyn luulen arvanneeni. Don Estevan Diaz, kun kaksi urhokasta miestä on yhtynyt toisiinsa niinkuin liaani mahonkipuuhun, kun heidän ajatuksensa sulavat yhdeksi, kun heidän tahtonsa on sama, niin nämä miehet ovat hyvin vahvoja, sillä he täydentävät toisensa, ja mitä he eivät yksikseen rohkenisi tehdä, siihen he ryhtyvät nyt arvelematta ja ovat melkein varmoja yrityksensä onnistumisesta, niin mielettömiltä ja uhkarohkeilta kuin nuo yritykset näyttävätkin. Ettekö ole samaa mieltä kanssani tässä suhteessa?"
"Epäilemättä, don Fernando, olen täydelleen samaa mieltä."
Ilo leimahti nuoren miehen kasvoilla.
"Hyvä", sanoi hän ojentaen kätensä, "tässä käteni, don Estevan, se on miehen, joka täten tarjoo teille uskollisen ja rehellisen sydämensä, kaikesta huolimatta — tahdotteko tarttua siihen?"
"Kautta Jumalan!" huudahti majordomo lämpimästi, puristaen voimakkaasti hänelle niin rehellisesti ojennettua kättä, "minä tartun molempiin — kiitos veli! Minulle tekemänne ehdotuksen olin itse tekemäisilläni, nyt pysyy liittomme elämässä ja kuolemassa! Kuulun teille kuin miekka kahvaansa!"
"Voi!" huudahti nuori mies ilosta huoahtaen, "minulla on siis vihdoinkin ystävä, minun siis ei enää tarvitse kulkea yksinäni elämän läpi. Ilossa ja surussa, onnessa ja onnettomuudessa on minulla sydän, jolle voin uskoa kaiken!"
"Teillä on enemmänkin, veli, teillä on koti. Äitini on teidänkin äitinne. Tulkaa, nouskaamme jälleen hevosen selkään, alkaa tulla myöhä ja meillä on vielä paljon kerrottavaa toisillemme."
"Niin, rientäkäämme", vastasi metsästäjä yksinkertaisesti.
Hevoset eivät olleet poistuneet ranchon läheisyydestä, josta ne olivat löytäneet hyvän laitumen. Nuoret miehet saivat ne helposti kiinni, ja viiden minuutin kuluttua he ratsastivat rinnakkain, kotimatkalla don Estevanin asuntoa kohti.
Ña Manuela odotti heitä portin ulkopuolella. Hän hymyili.
"Tulettepa vihdoinkin", hän huusi heille jo kaukaa, heti heidät nähtyään. Ja kun uudet ystävykset olivat saapuneet pihalle, johti hän heidät ystävällisesti sisään, jossa yksinkertainen, mutta maukas ateria heitä odotti. Se syötiin hyvällä ruokahalulla ja tuttavallisesti keskustellen. Doña Manuela huomasi heti, että nuorten miesten kesken oli jotakin erikoisempaa tapahtunut, mutta hän ei kysellyt mitään, katseli vain kumpaakin tarkastellen ja odotti, että poikansa selittäisi asian, kuten kohta tapahtuikin.
"Rakas äiti", lausui don Estevan, kun ateria oli päättynyt ja siirrytty parvekkeelle, "olet kai huomannut, että välimme don Carrilin kanssa on nyt toinen kuin hänen tänne tullessaan: me olemme tulleet ystäviksi. Olen kertonut hänelle don Pedro de Lunan elämäntarinan, joka samalla niin läheisesti koskee meitäkin ja mahdollisesti tavallaan vierastamme tässä."
Doña Manuela nyökkäsi hyväksyvästi.
"Olen sen huomannut, rakas poikani, suokoon Jumala, että kaikki päättyisi hyvin. Toivon, että uusi ystäväsi ansaitsee luottamuksemme. Kotimme on tästä lähtien hänen, kuten meidänkin."
Don Fernando kumarsi kunnioittavasti.
"Lupaan kunniani kautta osoittavani, että olen luottamuksenne arvoinen ja että henkeen ja vereen asti taistelen don Estevanin rinnalla yhteisen asiamme puolesta, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme", sanoi hän liikutettuna.
"Toivokaamme parasta", sanoi doña Manuela surullisesta
"Minä en ole solminut liittoa don Fernandon kanssa meidän tähtemme, vaan toisten minulle rakkaiden henkilöiden suojelemiseksi siltä vaaralta, jonka aavistan heitä uhkaavan", lausui don Estevan. "Ja vaikka en nyt voikaan selittää, mistäpäin vaara olisi odotettavissa, on minulla kuitenkin syyni, miksi täytyy ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin."
"Nuo syyt luulen hyvin käsittäväni", huomautti don Fernando. "Ne ovat seuraavat: don Pedron pitkäaikainen rauha on uhattuna ja te pelkäätte doña Hermosalle tapahtuvan jonkun onnettomuuden. Eikö niin?"
"Aivan niin, ystäväni; olen todella jo jonkun aikaa salaa, vaistomaisesti pelännyt, että jokin onnettomuus olisi tulossa, tietämättä mistä ja miten se tulisi. Tiedätte kai paremminkin kuin minä, että elämässä on synkkiä hetkiä, jolloin rohkeinkin mies ilman näkyvää syytä vapisee kuin lapsi ja pelkää omaa varjoaankin, epäilee kaikkea. Nämä synkät ajatukset ovat vaivanneet minua jo pari kuukautta. Ja kuitenkin on täällä ollut kaikki rauhallista, kuten ennenkin, don Pedro yhtä rauhallinen ja doña Hermosa iloinen kuin ennenkin. Me elämme täällä piilossa koko maailmalta. Seuraelämän pauhina ei tänne ulotu. Mitäpä meillä siis olisikaan pelättävänä? Kuka vihollinen meitä sitten vainoisi ja yöt päivät pitäisi meitä silmällä? Sitä en tiedä, mutta minä tunnen, että niin on laita, minä tunnen vihollisen läsnäolon, mutta en voi häntä keksiä."
"Tuon vihollisen tunnette nyt yhtä hyvin kuin minäkin — se on Tiikerikissa. Viimeöisen keskusteluni hänen kanssaan, jonka tekin kuulitte, olisi pitänyt selvittää hänen aikomuksensa, jos ei juuri hänen suunnitelmiaan."
"Se on totta, mutta siitä huolimatta en voi uskoa, että tuo mies on todella vihollisemme. Samoinkuin ei ole seurausta ilman syytä, niin ei myöskään saata olla vihaa ilman aihetta. Don Pedro ei ole milloinkaan tänne tulostaan asti millään tavoin ollut kosketuksissa tuon miehen kanssa. Miksi hänellä siis olisi jotakin kaunaa isäntääni kohtaan?"
"Ah, miksi?" toisti metsästäjä kiihkeästi, "miksi päivä seuraa yötä, miksi on hyviä ja huonoja, roistoja ja kunniallisia ihmisiä? Tämä pulmallinen kysymys veisi meidät liian kauas, ystäväni. Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, ettette milloinkaan ole olleet Tiikerikissan kanssa tekemisissä, mutta mitä se auttaa? Tuo mies on kavala konna, jonka koko roistomainen olemus tarkoittaa pahantekoa usein vain huvikseen. Don Pedroa kunnioittavat ja rakastavat kaikki, jotka hänet tuntevat. Doña Hermosaa kunnioittavat apachitkin, ruohoaavikon hurjimmat punanahat — siitä luultavasti johtuu Tiikerikissan viha hacienderoa kohtaan. Sellaista miestä kohtaan ei saa rankaisematta olla hyvä ja rehellinen, kaikkien kunnon ihmisten täytyy luonnostaan olla hänen vihamiehiään, se on päivän selvää. Olkoon ihminen vajonnut kuinka syvälle tahansa, niin hän kuitenkin aina muistaa kauhean alennuksensa ja entisen asemansa. Hän ei anna yhteiskunnalle tätä anteeksi, mutta koska hän ei voi kostaa sille kokonaisuudessaan, julistaa hän sodan yksilöitä vastaan, hyökäten jokaisen kimppuun, jonka hän tavoittaa, kostaen näille omat pahat tekonsa. Kas siinä ainoa syy Tiikerikissan vihaan don Pedroa kohtaan."
"Niin, kenties olette oikeassa", vastasi don Estevan huolestuneella äänellä, "asian laita lienee niin."
"Niin tietysti! Uskokaa minua, minä tunnen tuon hirviön perinpohjin, sillä hän on kasvattanut minut. Mutta riittäköön tämä. Kun asema nyt on täysin selvä, niin mitä aijotte tehdä?"
"Myönnän olevani hyvin pahassa pulassa, enkä tiedä mitenkä siitä selviytyisin. Kuinka voi varjella itseään salahankkeilta, joista ei tiedä, vastustaa suunnitelmia, joiden tarkoitus on tuntematon — tuo kaikki on minulle vaikeaa."
"Ensiksikin on luullakseni parasta olla ensinkään ilmaisematta don
Pedron perheelle epäilyjämme", huomautti doña Manuela.
"Sanokaa varmoja tietojamme, señora", lausui don Fernando. "Muuten olen aivan samaa mieltä kanssanne. Meidän on helppo salaa vartioida don Pedroa ja hänen tytärtään, heidän aavistamattakaan mikä vaara heitä uhkaa. Jos asema sittemmin muuttuisi liian jännittäväksi, niin voidaan kyllä jollakin tekosyyllä saada heidät itsekin huolehtimaan turvallisuudestaan."
"Niin, epäilemättä!" huudahti don Estevan tulisesti. "On tärkeätä, etteivät he aavista mitään, etenkään doña Hermosa, joka on niin herkkätunteinen. Lapsi raukka! Hän saa vain liiankin pian tehdä tuttavuutta vastoinkäymisten kanssa, jos aavistuksemme toteutuvat. Saadaan nähdä! Fernando ystäväni, neuvokaa meitä! Te ainoastaan voitte auttaa meitä tässä tukalassa asemassa."
"Kaikki, mikä ihmisvoimin on mahdollista, tehdään niiden pelastamiseksi, joita rakastatte."
"Kiitos! Mutta miksette sano, että tekin rakastatte heitä, koska jo olette tehnyt heille äärettömän palveluksen?"
"Ah, ystäväni!" sanoi nuori mies huokaisten, "mitäpä minusta, seikkailija-raukasta, jotta rohkenisin nostaa silmäni niin korkealle? Minä en ole enkä saakaan olla doña Hermosalle muuta kuin luotettava pihakoira, joka pelastaa isäntänsä ja kuolee hänen jalkojensa juureen."
Tämä lausuttiin niin surunvoittoisesti ja itsekieltäytyvästi, että don Estevan ja hänen äitinsä heltyivät aivan kyyneliin, tarttuivat hänen käsiinsä samalla kertaa ja puristivat niitä hellästi.
"Älkää sanoko niin, veljeni", huudahti majordomo, "te ette tunne doña Hermosaa niin hyvin kuin me, hän on erinomaisen hyväsydäminen, puhtain ja jaloin sielultaan — hän rakastaa teitä."
"Oi!" sanoi metsästäjä liikutettuna, "älkää lausuko tuota sanaa, ystäväni! Doña Hermosako rakastaisi minua? Se on mahdotonta!"
"Doña Hermosa on nainen, ystäväni — te olette pelastanut hänen henkensä. Tietystikään en tiedä minkälaatuinen hänen teitä kohtaan tuntemansa tunne on, kenties hän ei itsekään tiedä sitä, ja nuoren tytön kiitollisuus muuttuu varsin pian rakkaudeksi."
"Vaiti, poikani", keskeytti vanha rouva, "ei sinun sovi tuolla tavoin puhua isäntäsi tyttärestä."
"Se on totta, anteeksi, äiti kulta, olen väärässä. Mutta jos olisit kuullut doña Hermosan puhuvan ystävästämme ja saavan minut lupaamaan lähteä etsimään häntä ja viedä hänet hänen luokseen, jonka minä, kautta Jumalan, myöskin teen, niin et tietäisi mitä uskoisit."
"Kenties, mutta en ainakaan kaataisi öljyä tuleen, ja sekä itseltäni että ystävältämme kätkisin varovasti huomioni sydämeni sisimpään."
"Älkää luulko, että olen niin mieletön, señora", huomautti don Fernando, "että panen poikanne sanoille enemmän arvoa kuin ne ansaitsevat. Tiedän varsin hyvin kuka olen, tunnen liiankin tarkkaan alhaisen asemani, rohjetakseni kohottaa katsettani siihen, jota kunniani käskee pitämään enkelinä."
"Hyvin sanottu, don Fernando, ja kuten miehelle sopii", lausui doña Manuela lämpimästi. "Jättäkäämme siis nyt tämä asia ja koettakaamme keksiä jokin keino, joka auttaisi meitä siitä pulasta, missä nyt olemme."
"Tuon keinon", vastasi metsästäjä epäröiden, "luulen paremman puutteessa voivani osoittaa."
Äiti ja poika työnsivät nopeasti nojatuolinsa eteenpäin kuullakseen paremmin.
"Puhukaa, veli, puhukaa viivyttelemättä!" huudahti don Estevan. "Minkä keinon sitten?"
"Suonette anteeksi, jos te siinä suunnitelmassa, jonka aijon esittää, mahdollisesti huomaatte jotakin, joka ei ehkä täysin vastaa kunnian lakeja, sellaisina kuin sivistyneet ihmiset ne käsittävät", sanoi metsästäjä. "Mutta muistatte kai, että olen punanahkojen kasvattama ja että se mies, jota vastaan aloitamme taistelun elämästä ja kuolemasta, on enemmän kuin puoleksi intiaani, jonka vuoksi hänen meitä vastaan aikomansa taistelu on kokonaan apacheilta lainattu. Voidaksemme siis menestyksellä taistella häntä vastaan, täytyy meidän, niin vastenmielistä kuin se onkin, käyttää samoja keinoja, käyttää hänen omia aseitaan, sanalla sanoen käyttää viekkautta viekkautta vastaan, juonia juonia vastaan. Sillä jos me, väärän kunniantunnon sokaisemina, itsepäisesti tahdomme taistella häntä vastaan avoimin asein, niin joudumme ehdottomasti tappiolle ja meitä vedetään nenästä."
"Se mitä nyt sanotte, Fernando", huomautti majordomo, "on sen pahempi liiankin totta. Käsitän täydelleen sanojenne sisällön ja totuuden, mutta myöntänettehän, että kunniallisen miehen, joka on tottunut katsomaan vihollistaan kasvoihin, on vastenmielistä pujottautua ketunnahkaan ja alentua käyttämään viekkautta silloin, kun hän haluaisi rohkeasti hyökätä edestäpäin vihollisensa kimppuun."
"Niin, minkäpä sille voi? Se on asemamme aiheuttama pakkokeino. Ellemme siihen ryhdy, niin on parempi jättää vihollisemme rauhaan kuin koettaa vastustaa hänen suunnitelmiaan, sillä muuten epäonnistumme."
"Tapahtukoon sitten tahtonne mukaan, ystäväni, koska sitä ei voi välttää. Ilmaiskaa siis keinonne."
"Keino on seuraava. Huolimatta äskeisestä keskustelustani Tiikerikissan kanssa, on hän kuitenkin joku aika sitten uskonut minulle hyvinkin paljon asioitaan ja minä tunnen liiankin monta hänen salaisuuttaan, jotta hän, niin äkäinen kuin onkin, kantaisi minua kohtaan mitään kaunaa. Tottuneena jo monet vuodet vallitsemaan ja ohjaamaan minua tahtonsa mukaan, hän luulee kylliksi tuntevansa luonteeni ollakseen vakuutettu siitä, että se, mitä sanoin hänelle, oli vain huonon tuulen aiheuttamaa ylimielisyyttä, ja että minä varsin mielelläni taas asettuisin hänen holhottavakseen. Henkilöitten lailla, jotka monet vuodet ovat eläneet kuvitteluissaan, antaa Tiikerikissakin, joka varmaan on kasvattanut ja suvainnut minua toivossa joskus voida käyttää minua välikappaleena jonkun salakavalan suunnitelmansa toteuttamiseksi, minun pettää itsensä, viekkaudestaan huolimatta, jos oikein yritän."
"Niin", huomautti don Estevan, "tuo kaikki tuntuu kyllä jotenkin luultavalta?"
"Niin, eikö totta? Kas tässä, mitä olen ajatellut. Auringon noustessa huomenna menemme presidioon, ja minä tutustutan teidät siellä erääseen tuntemaani heittiöön, joka on minulle niin uskollinen, kuin tuollaiset ihmiset yleensä voivat olla. Tuo picero tulee välittäjäksemme. Hänen kauttansa saamme tietää kaikki mitä Tiikerikissa puuhaa San Lucarin seuduilla noiden leperojen kanssa, joita hän pestaa, ties mitä kauheaa tekoa varten. Sen jälkeen eroamme, te palataksenne aivan rauhassa tänne, minä sitä vastoin menen takaisin ruohoaavikolle etsimään Tiikerikissaa. Tällä tavoin saamme tietää hänen puuhansa, tehköön hän sitten mitä tahansa. Tämä on ehdotukseni, mitä pidätte siitä?"
"Erinomaista, ystäväni, te olette huomannut kaiken?"
"Mutta on vielä pari seikkaa, jotka pyydän teidän muistamaan. Ensiksi, että mitä hyvänsä teen tai sanon ja mihin toimenpiteisiin näettekin minun ryhtyvän, niin ette saa ruveta epäilemään. Antakaa minun vapaasti toimia, älkääkä koskaan luulko, että aijon pettää teidät."
"Älkää olko levoton siitä, ystäväni, minä uskon yhtä vähän silmien kuin korvienkaan todistuksia. Luottamukseni teihin on järkkymätön. Kertokaapa nyt edelleen."
"Tämän toimenpiteen tärkeys on selvä. Heti kun olemme eronneet presidiossa, täytyy meidän olla vieraita toisillemme. Emme enää tunne toisiamme."
"Tuo kehoitus on todellakin tärkeä ja panen sen tarkalleen mieleeni, koska erehdyksen seuraukset olisivat meille arvaamattomat."
"Olkaa valmiina toimimaan ensi merkin saatuanne, yöllä tai päivällä. Olkoon teillä mitä tehtävää tahansa, niin jättäkää se heti, ryhtyäksenne voimakkaasti hyökkäämään heti merkin huomattuanne."
"Hyvä, jo huomispäivänä hankin kaikessa hiljaisuudessa ja tehden syyksi kiireelliset työt haciendassa, viisitoista leperoa, häikäilemätöntä veitikkaa, jotka maksusta tottelevat minua sokeasti, eivätkä säikähdä mitään."
"Aivan niin, voitte helposti antaa niiden vetelehtiä täällä, kunnes on tullut aika leikkiä puukolla ja rihlapyssyllä."
"Vastaan siitä, ettei kukaan ajattelekaan tiedustella heistä. Mutta minkälaisen merkin lähetätte minulle? Ja keneltä sen saan?"
"Merkkinä on kolmesta kohtaa taitettu, päästään punaiseksi värjätty valkea kotkansulka. Se, joka antaa teille tämän sulan, sanoo vain: kaksi piasteriani! Te annatte ne hänelle mitään sanomatta, otatte sulan ja annatte hänen mennä."
"Mutta mikä mies se on, ystäväni?"
"Muuan tuntematon, ensimmäinen, jonka tapaan, luultavasti. Tällä sanansaattajalla ei saa olla aavistustakaan hänelle jättämäni toimen tärkeydestä, siltä varalta, että hän joutuisi mahdollisesti vihollisen käsiin."
"Hyvin harkittu! Alan todellakin uskoa, että voitamme pelin."
"Minä puolestani olen varma siitä", huudahti don Fernando, "jos täsmälleen seuraatte ohjeitani."
"Siihen nähden voitte olla huoletta, veliseni, minä vastaan täsmällisyydestäni."
Kun kaikki oli täten sovittu ja päätetty noiden kolmen henkilön kesken, erosivat he mennäkseen levolle, sitä mieluummin kun jo oli myöhäinen ja molempien nuorten miesten täytyi auringon noustessa nousta ratsaille mennäkseen San Lucariin.