HERODIAS
Kirj.
GUSTAVE FLAUBERT
Ranskankielestä suomentanut
Jalmari Hahl
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921.
1.
Makairoksen linnoitus kohosi Kuolleen meren itäisellä rannalla, keilanmuotoisen basalttikallion huipulla. Neljä syvää laaksoa ympäröi sitä, yksi molemmilla sivuilla, yksi vastapäätä, ja neljäs takana. Taloja oli kasaantuneina sen juurella muurin suojassa, joka nousi aaltoviivana epätasaisen alueen myötä, ja kalliolle johtavan poikkeilevan tien kautta oli kaupunki linnoituksen yhteydessä, jonka muurit olivat sadan kahdenkymmenen kyynärän korkuiset, monine kulmauksineen, yläreunaan puhkaistuine ampumareikineen ja siellä täällä esiin pistävine torneineen. Nämä olivat ikäänkuin kukkakoristeita tässä kuilun yli riippuvassa kivikruunussa.
Linnoituksen sisällä oli pylväskäytävillä koristettu palatsi; tämän katolla oli sykomoripuu-kaiteiden ympäröimä pengermä, jolle oli pystytetty mastoja kannattamaan kangaskatosta.
Eräänä aamuna ennen päivännousua tetrarkka Herodes Antipas tuli sinne ja laskeutui kyynäspäiden nojaan, katsellen ympärilleen.
Lähinnä alempana olevien vuorten harjat alkoivat jo näkyä, kun sitävastoin niiden rungot aina kuilujen pohjaa myöten vielä olivat varjojen peittämät. Sumu liiteli, sen harso repesi ja Kuolleen meren ääriviivat tulivat näkyviin. Makairoksen takaa nouseva kajastus leimusi punaisena. Se valaisi ennen pitkää rannikon hiedan, kukkulat, erämaan ja kauempana kaikki Judean vuoret, jotka kallistelivat rosoisia, harmaita rinteitään. Keskellä kuvastui Engeddin erämaa mustana juovana; Hebron kaartui taustalla kupuna; Eskol-laaksossa kasvoi granaattipuita, Sorekissa oli viinitarhoja, Karmelilla viheriöitsi seesameja, ja Antonian torni hallitsi jättiläiskeilallaan Jerusalemia. Tetrarkka käänsi siitä katseensa, silmäilläkseen sen oikealla puolella kohoavia Jerikon palmulehtoja; ja hän ajatteli toisia Galileansa kaupunkeja: Kapernaumia, Endoria, Natsaretia, Tiberiasta, jonne hän kenties ei enää palaisi. Jordan virtasi kuivalla tasangolla. Aivan valkoisena se häikäisi kuin lumikenttä. Järvi näytti nyt lasuurikiven karvaiselta; ja sen eteläpohjukassa, Jemenin suunnalla, Antipas eroitti mitä ei olisi tahtonut nähdä. Siellä oli joukko ruskeita telttoja; peitsimiehiä kulki hevosten välissä, ja sammuvat tulet vilkkuivat kuin kipinät maassa.
Ne olivat Arabian kuninkaan joukkoja, jonka tytärtä hän oli kieltäytynyt naimasta, ottaen vaimokseen Herodiaksen, erään veljensä vaimon, joka valtaa vailla eli Italiassa.
Antipas odotti roomalaisilta apua; ja Syyrian maaherran Vitelliuksen viipyminen täytti hänet kalvavalla levottomuudella.
Agrippa oli epäilemättä tärvellyt häneltä keisarin suosion? Filip, hänen kolmas veljensä, Batanean hallitsija, varustautui salaa aseilla. Juutalaiset eivät enää sietäneet hänen epäjumaluuteen kallistuvia tapojaan, eivätkä muut hänen hallitustaan; lopulta hän nyt olikin jo johtunut ajattelemaan kahta vaihtoehtoista suunnitelmaa: lepyttää arabialaiset tai solmia liitto parttilaisten kanssa. Ja syntymäpäivänsä viettämisen verukkeella hän oli kutsunut täksi päiväksi suureen juhlaan sotajoukkojensa päälliköt, maatilojensa hoitajat ja Galilean johtohenkilöt.
Tarkalla katseella hän tutki kaikkia teitä. Ne olivat tyhjät. Kotkia leijaili hänen päänsä yläpuolella; sotilaat nukkuivat nojaten suojamuuriin; ei mikään liikahtanut ilmassa.
Äkkiä kaukainen ääni, kuin lähteneenä syvältä maan alta, sai tetrarkan kalpenemaan. Hän kumartui kuuntelemaan; se oli taas huvennut. Mutta se kuului jälleen; ja lyöden yhteen kätensä hän huusi: "Manneas, Manneas!"
Esille ilmestyi mies vyötäisiin asti alastomana kuten kylpylaitosten hierojat. Hän oli hyvin pitkä, vanha, luiseva, ja hänellä oli uumillaan pronssihuotraan pistetty veitsi. Hiukset olivat suitut pystyyn ja saattoivat otsan näyttämään tavattoman korkealta. Silmät olivat unisuudesta himmeät, mutta hampaat kiilsivät, ja varpaat koskettelivat kevyesti kivilaattoja, — hänen koko ruumiinsa oli notkea kuin apinalla ja hänen kasvonsa liikkumattomat kuin muumiolla.
"Missä hän on?" kysyi tetrarkka.
Manneas vastasi, osoittaen peukalollaan johonkin heidän taaksensa:
"Yhä vaan tuolla."
"Luulin kuulevani hänen äänensä."
Ja syvään henkäisten Antipas tiedusteli edelleen Johanneksesta, samasta miehestä, jota latinalaiset sanovat Johannes Kastajaksi. Oliko jälkeenpäin nähty noita kahta miestä, jotka, leväperäisesti kyllä, viime kuulla oli päästetty hänen vankiluolaansa, ja oliko sittemmin saatu tietää, mikä heidän asianaan oli ollut?
Manneas vastasi:
"He vaihtoivat hänen kanssaan salaperäisiä sanoja, samoin kuin varkaat iltaisin teiden risteyksissä. Sitten he läksivät Ylä-Galilean suunnalle, mainiten tuovansa mukanaan suuren uutisen."
Antipas painoi alas päänsä ja virkkoi sitten kauhistuneen näköisenä:
"Vartioi häntä visusti! Äläkä päästä ketään hänen luokseen. Sulje tarkoin ovi! Peitä luolan suu. Ei kukaan saa edes aavistaa, että hän elää."
Jo ilman näitä määräyksiäkin Manneas olisi sen tehnyt; sillä Johannes oli juutalainen, ja hän inhosi juutalaisia kuten kaikki samarialaiset.
Näiden temppeliä Garizimilla, jonka Mooses oli määrännyt Israelin keskukseksi, ei enää ollut Hyrkanos-kuninkaan jälkeen; ja Jerusalemin temppeli sai heidät raivoihinsa, se kun heidän mielestään oli ainainen solvaus ja vääryys. Manneas oli tunkeutunut sinne häpäisemään alttaria kuolleiden luilla. Hänen tovereiltaan, jotka olivat vähemmän ketteriä, oli katkaistu kaula.
Hän näki tuon temppelin, kahden kukkulan välisessä aukossa. Auringon paisteessa sen valkeamarmoriset seinät ja katon kultaliistat välkkyivät. Se oli kuin loistava vuori, kuin jotakin yliluonnollista, joka musersi kaiken muun upeudellaan ja ylväydellään.
Silloin Manneas ojensi käsivarttaan Sioniin päin; ja vartalo suorana, pää taaksepäin taivutettuna, kädet nyrkissä hän kirosi sen, luullen että sanoilla oli tehoava voima.
Antipas kuunteli, osoittamatta paheksumista.
Samarialainen sanoi vielä:
"Väliin tuo mies on levoton, hän tahtoisi paeta, hän toivoo vapautusta. Toiste hän on levollinen kuin sairas eläin; tai näen hänen astuvan edestakaisin pimeässä, toistaen: 'Yhtä kaikki. Jotta hän voisi tulla suureksi, minun täytyy pienetä!'"
Antipas ja Manneas vaihtoivat katseen. Mutta tetrarkka oli väsynyt enempää ajatellakseen.
Kaikki nuo vuoret hänen ympärillään, kuin päälletysten ryhmittyneet kivettyneet aallot, rantakallioiden kyljissä ammottavat mustat onkalot, ääretön sinitaivas, päivän punasinervä valonhohde, kuilujen syvyys saattoivat hänet levottomaksi. Ja ahdistus valtasi hänen mielensä, kun hän katseli erämaata, joka näillä luonnonmullistusten muuttamilla seuduilla näyttää siltä kuin se olisi täynnä teatterin pengerkatsomoja ja linnoja. Kuuma tuulahdus toi rikinhajun mukana aivan kuin niiden kirottujen kaupunkien henkäyksen, jotka rantaa matalammalla alueella sijaitsevina oli sakea vesi peittänyt. Nämä kuolemattoman vihan merkit pelästyttivät hänen ajatustaan; ja hän jäi siihen nojaamaan molemmin kyynäspäin kaiteisiin, silmät tuijottavina ja ohimot käsien välissä.
Joku kosketti häntä. Hän kääntyi. Herodias seisoi hänen edessään.
Ohuesta purppurakankaasta tehty alusviitta verhosi hänet aina alas sandaaleihin asti. Hän oli syöksynyt äkkiä ulos huoneestaan, niin että hänellä ei ollut kaulahelyjä eikä korvarenkaita; tumma palmikko valui hänen käsivarrelleen ja sen pää katosi hänen rintojensa syvennykseen. Hänen liian korkeat sieramensa vavahtelivat; riemuvoiton ilo valaisi hänen kasvojaan; ja kovalla äänellä hän virkkoi, ravistaen tetrarkkaa:
"Caesar rakastaa meitä! Agrippa on vankeudessa!"
"Kuka sen sinulle sanoi?"
"Tiedän sen."
Hän lisäsi:
"Se johtui siitä, että hän toivoi hallitsija-asemaa Gaiukselle!"
Vaikka hän elikin heidän armolahjoistaan, oli hän tavoitellut kuninkaan nimeä, jota he mielivät samoin kuin hänkin. Mutta tästälähin ei enää tarvinnut pelätä! — "Tiberin vankilakopit aukenevat vaikeasti, ja joskus olo niissä ei ole varma!"
Antipas ymmärsi häntä. Ja vaikka Herodias oli Agrippan sisar, tuntui tämän naisen julma tarkoitus hänestä oikeutetulta. Nuo murhat olivat seurauksia asioiden tilasta, kuningassukujen onnettomia kohtaloita. Herodeksen suvussa niitä ei enää jaksanut laskea.
Sitten hän selosti yritystään; kuinka suojatit lahjottiin, kirjeitä anastettiin, vakoilijoita saatiin joka ovelle, ja kuinka hän oli ilmiantaja Eutykeksen saanut vietellyksi. — "Ei mikään ollut minusta liian kallista! Enkö muuten sinun tähtesi ole tehnyt enempääkin?… Olenhan hylännyt tyttäreni."
Avioeronsa jälkeen hän oli jättänyt Roomaan tämän lapsensa, toivoen saavansa toisia tetrarkasta. Hän ei koskaan puhunut siitä. Nyt tetrarkka ihmetteli, mistä johtui tuo hellyyden puuskaus.
Kangaskatos oli levitetty, ja heille tuotiin nopeasti leveitä patjoja. Herodias vaipui niille ja itki, kääntäen selkänsä. Sitten hän sipaisi kädellä silmiään ja sanoi, ettei hän enää tahtonut ajatella sitä, — että oli onnellinen; ja hän palautti tetrarkan mieleen heidän keskustelujaan siellä kaukana palatsin sisäpihalla, heidän kohtaamisiansa kylpylöissä, heidän pitkiä kävelyjään Pyhällä tiellä ja iltaisin suurissa huviloissa, suihkulähteiden loristessa, kukkasholvien alla, Rooman ympäristössä.
Hän katseli tetrarkkaa niinkuin ennen, painautuen hänen povelleen, mairittelevin elein. — Toinen työnsi hänet luotansa. Se rakkaus, jota tuo nainen koetti jälleen elvyttää, oli nyt niin loitolla! Ja kaikki hänen onnettomuutensa johtuivat siitä; sillä jo lähes kaksitoista vuotta oli sotaa kestänyt. Hän oli saattanut tetrarkan vanhenemaan. Hänen hartiansa köyristyivät tumman punasinervä-päärmeisen toogan alla, hänen valkeat hiuksensa sekaantuivat partaan, ja kangaskatoksen lomitse paistava aurinko valaisi kirkkaasti hänen huolestuneen otsansa. Herodiaankin otsassa oli ryppyjä; ja siinä vastatusten he loivat toisiinsa vauhkoja katseita.
Vuoritiet alkoivat vilkastua. Paimenet ajoivat pistinsauvoilla härkiä, lapset taluttivat aaseja, ajomiehet jouduttivat hevosiaan. Makairoksen takana olevien ylänköjen rinteitä alas laskeutuvat katosivat linnoituksen taakse. Toiset nousivat vastapäätä olevaa rotkotietä ja saavuttuaan kaupunkiin purkivat kuormansa pihoille. Nämä olivat tetrarkan muonavarain hankkijoita ja palvelijoita, jotka saapuivat ennen kutsuvieraita.
Mutta pengermän perältä vasemmalta tuli essealainen, valkoinen vaippa yllä, avojaloin, stoalaisen näköinen. Manneas syöksyi oikealta kohottaen väkipuukkoaan.
Herodias huusi hänelle: "Tapa hänet!"
"Seis!" sanoi tetrarkka.
Hän pysähtyi paikalleen, samoin toinenkin.
Sitten he vetäytyivät pois, kumpikin eri portaita, takaperin, päästämättä toistansa näkyvistä.
"Tunnen hänet!" sanoi Herodias; "hänen nimensä on Fanuel, ja hän koettaa päästä Johanneksen luo, kun sinä yhä sokeudessasi pidät miestä hengissä!"
Antipas muistutti siihen, että se mies vielä kerran saattoi olla hyödyllinen. Hänen Jerusalemia vastaan tekemänsä hyökkäykset saivat heidän puolelleen muut juutalaiset.
"Ei!" väitti Herodias; "he hyväksyvät joka hallitsijan eivätkä kykene luomaan itselleen isänmaata!" Mitä tuli siihen mieheen, joka pani kansan tunteet kiihdyksiin aina Nehemiaan ajoilta säilyneillä toiveilla, niin oli valtioviisainta raivata hänet pois tieltä.
Tetrarkan mukaan ei mikään kiirehdyttänyt. Johannesko vaarallinen!
Joutavia. Hän oli nauravinaan koko jutulle.
"Vaiti!" — Ja Herodias kertoi uudelleen, miten häntä oli nöyryytetty eräänä päivänä, kun hän meni Gala'adiin balsamin korjuuseen: "Joen rannalla oli ihmisiä pukemassa ylleen vaatteita. Läheisellä matalalla kummulla puhui mies. Hänellä oli kameelintalja vyötäisillään, ja hänen päänsä muistutti jalopeurasta. Niin pian kun hän huomasi minut, syyti hän minua vastaan kaikki profeettain kiroukset. Hänen silmänsä salamoivat; hänen äänensä pauhasi; hän levitti käsivartensa kuin temmatakseen alas ukonnuolen. Mahdotonta paeta! Pyörät olivat uponneet hietaan napoja myöten; ja minä poistuin hitaasti, peittäen itseni vaipallani, jähmettyneenä noista parjauksista, joita sateli kuin vesipisaroita rajuilmalla."
Johannes tärveli koko hänen elämänsä. Kun hänet vangittiin ja sidottiin köysiin, oli sotilasten käsketty tappaa hänet tikarilla, jos hän teki vastarintaa; mutta hän oli alistunut säveänä. Oli pantu käärmeitä hänen vankilaansa; ne olivat kuolleet.
Näiden salahankkeiden tehottomuus sai Herodiaan toivottomaksi. Mitä muuten merkitsi tuon miehen taistelu häntä vastaan? Mitä etua hänellä siitä oli? Ne puheet, jotka hän oli huutanut rahvaalle, olivat levinneet, ne kiertelivät; Herodias kuuli niitä kaikkialla, ne täyttivät ilman. Legionia vastustaessaan hän olisi ollut rohkea. Mutta tuo miekkoja turmiollisempi voima, johon ei päässyt käsiksi, tyrmistytti hänet; ja hän mitteli kiivain askelin pengermää, kalpeana vihasta, löytämättä sanoja ilmaistakseen tukahduttavia tunteitaan.
Lisäksi juolahti hänen mieleensä, että tetrarkka peläten yleistä mielipidettä kenties voisi hylätä hänet. Silloin kaikki olisi mennyttä. Lapsuudesta asti hän oli mielessään hautonut hallitsijan unelmaa. Saavuttaakseen sen hän oli jättänyt ensimäisen puolisonsa ja liittynyt tähän mieheen, joka hänen käsittääkseen oli hänet pettänyt.
"Sainpa kauniin tuen, tullessani sinun sukusi jäseneksi!"
"Tämä suku on sinun sukusi veroinen!"
Herodias tunsi suonissaan kiehuvan esi-isiensä — pappien ja kuninkaitten — veren.
"Mutta sinun isoisäsi lakaisi Askalonin temppelin lattiaa! Toiset olivat paimenia, pahantekijöitä, karavaanien ohjaajia, Juudan vallanalaisia aina kuningas Davidin ajoilta! Kaikki minun esi-isäni ovat voittaneet sinun esi-isäsi! Ensimäinen makkabealainen karkoitti teidät Hebronilta, Hyrkanos pakoitti teidät ympärileikkauttamaan itsenne!"
Ja näin päästäen ilmoille patrisilais-halveksumisensa plebeijiä kohtaan, Jaakobin vihan Edomia vastaan, Herodias soimasi häntä hänen välinpitämättömyydestään solvauksiin nähden, hänen leväperäisyyttään farisealaisia kohtaan, hänen raukkamaisuuttaan sen kansan edessä, joka vihasi tetrarkan puolisoa.
"Sinä olet samanlainen kuin hän, tunnustathan! Ja sinä kaihoat tuota arabialaista tyttöä, joka tanssii kivien ympärillä. Ota hänet! Mene asumaan hänen kanssaan hänen kangasmajaansa! Syö hänen tuhassa paistettua leipäänsä! Ahmi hänen lampaittensa hapanta maitoa! Suutele hänen tummia poskiaan ja unhoita minut!"
Tetrarkka ei enää kuunnellut. Hän katseli erään talon parveketta, jolla oli nuori nainen ja vanha vaimo; tällä oli kädessä ruusuvarsinen päivänvarjo, pitkä kuin onkivapa. Keskellä mattoa oli avattu matkavasu, sullottu täyteen vöitä, harsoja, metallisia korvarenkaita. Nuori nainen kumartui silloin tällöin katselemaan kaikkia näitä esineitä, ja ravisti niitä ilmassa.
Hän oli puettu roomalaisnaisten tavoin, yllään hienopoimuinen tunika ja smaragdinvihreillä tupsuilla koristettu vaippa; siniset nauhat kannattivat hänen hiuksiaan, jotka epäilemättä olivat liian raskaat, sillä aika-ajoin hän kohenteli niitä käsillään. Päivänvarjo, joka häälyi hänen yläpuolellaan, peitti hänet puolittain. Antipas näki pari kolme kertaa hänen siron kaulansa, silmän sopen, pienen suun pielen. Mutta hän saattoi nähdä lanteilta niskaan asti koko hänen vartalonsa, joka kumartui taas kohotakseen joustavan notkeasti. Hän tähysteli näiden liikkeiden toistumista, ja hänen hengityksensä kiihtyi; silmissä syttyi hehku. Herodias piti häntä silmällä.
Hän kysyi: "Kuka tuo tyttö on?"
Herodias vastasi, ettei tiennyt hänestä mitään, ja poistui äkkiä tyyntyneenä.
Tetrarkkaa odottivat pylväskäytävässä muutamat galilealaiset, tilikirjojen pitäjä, laitumien vartija, suolalouhimojen tarkastaja ja eräs Babylonista kotoisin oleva juutalainen, hänen ratsumiestensä päällikkö. Kaikki tervehtivät häntä kunnioittavalla huudahduksella. Sitten tetrarkka katosi sisähuoneisiin.
Fanuel ilmestyi hänen eteensä käytävän kulmauksessa.
"Kas! Taaskin sinä! Epäilemättä tahdot tavata Johanneksen?"
"Ja sinut! Minulla on kerrottavana tärkeä asia."
Ja seuraten Antipasta kintereillä hän astui pimeään huoneeseen.
Valo tunki sisään ristikko-aukosta, leviten pitkin kattoliistaa. Seinät olivat maalatut mustanpunaisiksi. Perällä oli mustapuusta tehty vuode härännahkaisine kannatinhihnoineen. Kultainen kilpi riippui sen yläpuolella seinällä ja loisti kuin aurinko.
Antipas asteli huoneen poikki ja heittäytyi vuoteelle.
Fanuel seisoi hänen edessään. Hän kohotti kätensä ja virkkoi haltioituneena:
"Kaikkivaltias lähettää joskus tänne maan päälle yhden pojistaan. Johannes on yksi niitä. Jos sorrat häntä, tulet saamaan rangaistuksesi."
"Hän päinvastoin vainoaa minua!" huudahti Antipas. "Hän vaati minulta mahdotonta tekoa. Siitä saakka hän minua raatelee. Enkä minä alussa ollut ankara. Onpa hän Makairoksesta lähettänyt miehiä, jotka kiihoittavat maakuntieni väestöä! Kun hän ahdistaa minua, niin minä puolustaudun!"
"Hänen vihansa on hirvittävä", huomautti Fanuel. "Yhtäkaikki! Hänet on vapautettava."
"Raivoavia villipetoja ei päästetä vapaiksi!" sanoi tetrarkka.
Essealainen vastasi:
"Älä enää ole huolissasi! Hän on lähtevä arabialaisten, gallialaisten, skyyttalaisten luo. Hänen toimintansa on ulottuva maailman ääriin."
Antipas näytti vaipuneen haaveisiin:
"Hänen voimansa on valtava!… Vastoin tahtoani rakastan häntä."
"Päästettäköön hänet siis vapaaksi."
Tetrarkka pudisti päätään. Hän pelkäsi Herodiasta, Manneasta ja tuntematonta.
Fanuel koetti taivuttaa häntä, esittäen tuumiensa takeeksi essealaisten alistumisen kuninkaan vallan alle. Kunnioitettiin noita köyhiä ihmisiä, joita eivät rangaistukset voineet masentaa, jotka kävivät puettuina liinavaatteisiin ja lukivat tulevia kohtaloita tähdistä.
Antipaan mieleen juolahti Fanuelin äsken lausumat sanat.
"Mikä on se seikka, jota mainitsit minulle tärkeäksi?"
Eräs neekeri syöksyi sisään. Hänen ruumiinsa oli valkean pölyn peittämä. Hänen henkensä rohisi, eikä hän saanut sanotuksi muuta kuin:
"Vitellius!"
"Kuinka? Tuleeko hän tänne?"
"Näin hänet. Ennen kolmatta hetkeä hän on täällä."
Käytävien oviuutimet liehuivat kuin tuulen puhaltaessa. Melu täytti linnan, hälinä, joka syntyi siitä, että palvelijoita juoksi edestakaisin, huonekaluja laahattiin, hopea-astioita romahti alas; ja tornien huipuista puhallettiin pasuunoihin, jotta hajaantuneet orjat tiesivät kokoontua.