II.
Muurit olivat täynnä väkeä, kun Vitellius saapui pihalle. Hän nojasi tulkkinsa käsivarteen, jälessään iso punainen kantotuoli, joka oli koristettu töyhdöillä ja peilillä, ja yllään konsulin tunika, jalassa puolisaappaat, ympärillään liktoreja.
He pystyttivät ovea vasten kaksitoista kimppuansa: yhteensidottuja raippoja, kirves keskellä. Silloin kaikki värisivät Rooman kansan majesteettisuuden edessä.
Kantotuoli, jota kahdeksan miestä liikutteli, pysähtyi. Siitä astui alas nuorukainen, isomahainen, näppyläkasvoinen, sormet täynnä helmillä koristettuja sormuksia. Hänelle tarjottiin tuoksuvalla viinillä täytetty malja. Hän tyhjensi sen ja pyysi toisen.
Tetrarkka oli langennut polvilleen prokonsulin eteen, pahoitellen, niin hän sanoi, ettei aikaisemmin ollut tiennyt hänen tulonsa tuottamasta kunniasta. Muutoin hän olisi määrännyt toimeenpantavaksi pitkin teitä kaiken, mikä kuului Vitellius-suvun jäsenelle. Tämä suku polveutui kuningatar Vitelliasta. Tie, joka johti Janiculum-kukkulalta merelle, kantoi vielä sen nimeä. Kvestorin- ja konsulinarvot olivat lukemattomat tässä suvussa. Ja mitä tuli Luciukseen, tetrarkan vieraaseen, täytyi häntä ylistää Klitein voittajana ja tuon nuoren Auluksen isänä, joka näytti palaavan alueelleen, koska Itämaat olivat jumalien kotimaa. Tämä liioitteleva kohteliaisuus lausuttiin latinaksi. Vitellius kuunteli sitä välinpitämättömänä.
Hän vastasi, että suuri Herodes riitti yhden kansan kunnialle. Atenalaiset olivat antaneet hänelle ylimmän valvonnan olympialaisissa kisoissa. Hän oli rakentanut temppeleitä Augustuksen kunniaksi, ollut kärsivällinen, nerollinen, peloittava, ja aina uskollinen Caesarille.
Metallilatvuksisten pylväiden välillä näki Herodiaan, joka lähestyi keisarinnan ryhtisenä, kulkien naisten ja eunukkien keskellä; punaisilla vadeilla kantoivat nämä sytytettyjä hajupölyjä.
Prokonsuli astui kolme askelta häntä kohti, ja tervehdittyään häntä päännyökkäyksellä Herodias huudahti:
"Mikä onni, että Agrippa, Tiberiuksen vihamies, vastedes on kykenemätön vahingoittamaan!"
Prokonsuli ei tiennyt tuosta tapauksesta; ja kun Antipas vannoi tekevänsä keisarin hyväksi kaikkensa, virkkoi Vitellius:
"Toisten vahingoksikin?"
Hän oli ottanut parttilaisten kuninkaalta panttivankeja, eikä keisari sitä enää ajatellut; sillä Antipas oli ollut läsnä neuvottelussa, lisätäkseen vaikutusvaltaansa, ja oli heti levittänyt siitä tiedon. Siitä johtui katkera viha, ja apulähetyksen viivyttely.
Tetrarkka soperteli.
Mutta Aulus sanoi nauraen:
"Rauhoitu, minä suojelen sinua!" Prokonsuli ei ollut kuulevinaan mitään. Isän varallisuus riippui pojan häpeästä; ja tämä Caprean loassa rypevä kukkanen tuotti hänelle niin melkoisia tuloja, että hän kohteli sitä kunnioittaen, kuitenkin epäluuloisena, se kun oli myrkyllinen.
Portin edustalla syntyi melua. Siitä tuli sisään jono valkeita muuleja, joilla ratsasti papilliseen vaatetukseen puettuja mieshenkilöitä. Ne olivat sadukealaisia ja farisealaisia; näistä edelliset tahtoivat saada uhripapin arvon, toiset taas säilyttää sen. Heidän kasvonsa olivat synkät, varsinkin farisealaisten, jotka olivat Rooman ja tetrarkan vihollisia. He takertuivat vaippansa liepeisiin tungoksessa; ja heidän päähineensä huojuivat päässä nahkahihnojen varassa, joihin oli piirretty kirjoituksia.
Melkein samaan aikaan saapuivat etujoukkojen soturit. He olivat panneet kilpensä pusseihin, suojellakseen niitä pölyltä; ja heidän jälessään tuli Marcellus, prokonsulin varapäällikkö publikaanien kanssa, joilla oli kainalokuopissaan laudanpalasia.
Antipas mainitsi muutaman lähimmistään, joita olivat Tolmai, Kanthera,
Sehon, Ammonius aleksandrialainen, joka osti häneltä asfalttia,
Na'aman, hänen kevytaseisten jalkamiestensä päällikkö, ja Jacim
babylonialainen.
Vitelliuksen huomio oli kiintynyt Manneakseen.
"Kuka tuo mies on?"
Tetrarkka osoitti kädenliikkeellä, että hän oli pyöveli.
Sitten hän esitteli sadukealaiset.
Jonatan, lyhyt mies, vapaa käytökseltään, puhui kreikkaa ja pyysi valtiasta kunnioittamaan heitä käynnillä Jerusalemissa. Hän itse arveli sinne lähtevänsä.
Eleazar, käyränenäinen ja pitkäpartainen mies, vaati farisealaisille ylipapin vaippaa, jota vallanpitäjät säilyttivät Antonian tornissa.
Sitten galilealaiset tekivät ilmiannon Pontius Pilatusta vastaan. Siinä tilaisuudessa, jolloin eräs mielipuoli etsi David kuninkaan kultaisia maljoja luolasta lähellä Samariaa, hän oli surmauttanut asukkaita; ja kaikki puhuivat yhtä haavaa, Manneas muita äänekkäämmin. Vitellius vakuutti, että syylliset saavat rangaistuksensa.
Syntyi rähinää pylväskäytävän edessä, johon soturit olivat ripustaneet
kilpensä. Kun niiltä oli poistettu peitteet, näki kilvenkupuroissa
Caesarin kuvan. Tämä oli juutalaisten mielestä epäjumalanpalvelusta.
Antipas puhui heidän kanssaan, koettaen tyynnyttää heitä, ja sillävälin
Vitellius istui korkealla tuolilla ihmetellen heidän raivoaan. Olipa
Tiberius tehnyt oikein, kun karkoitti heistä neljäsataa Sardiniaan.
Mutta ollessaan näin kotonaan he olivat voimakkaat: ja hän käski
poistaa kilvet.
Silloin he ympäröivät prokonsulin, anoen hyvitystä kärsimistään vääryyksistä, ja lisäksi etuoikeuksia ja almuja. He repivät rikki vaatteensa ja ruoskivat itseään; ja tehdäkseen tilaa orjat hosuivat sauvoilla oikealta vasemmalle. Lähinnä ovea olevat siirtyivät alas polulle, toiset nousivat sitä ylös; kaksi virtausta törmäsi vastatusten tässä häälyvässä väenpaljoudessa, joka oli sulloutunut muurien väliin.
Vitellius kysyi, miksi siellä oli niin paljon väkeä. Antipas selitti syyn: oli hänen syntymäpäivänsä juhla; ja hän osoitti useita palvelijoitaan, jotka hinasivat muurien harjalle suunnattoman suuria vasuja täynnä lihaa, hedelmiä, vihanneksia, antilopeja, haikaroita, taivaansinisiä leveitä kaloja, rypäleitä, vesimeloneja, pyramiidin muotoisiksi kasattuja granaattiomenia. Aulus ei enää voinut hillitä itseään. Hän syöksyi keittiöihin päin tuon ahmailuhimon pakoittamana, joka oli hämmästyttävä maailmaa.
Kulkiessaan erään kellarin ohi hän huomasi haarniskaan vivahtavia kattiloita. Vitelliuskin meni niitä katsomaan ja vaati, että hänelle avattaisiin linnan maanalaiset huoneet.
Ne olivat hakatut kallioon korkeina holveina, joita siellä täällä kannattivat pilarit. Ensimmäinen sisälsi vanhoja aseita; mutta toinen oli täyteen sullottu keihäitä, joiden suipot kärjet pistivät esiin höyhentöyhdöstä. Kolmannen seinät näyttivät ruokolaudoituksen peittämiltä, niin tiheään riippui niillä ohuita nuolia vieretysten. Käyrät miekanterät peittivät neljännen huoneen seiniä. Keskelle viidettä oli ladottu riveihin kypärejä, jotka töyhtöineen näyttivät punaiselta käärmejoukkueelta. Kuudennessa näki ainoastaan nuolikoteloja ja seitsemännessä säärihaarniskoita, kahdeksannessa rautahihnoja; seuraavissa haarukoita, harkkirautoja, tikapuita, köysiä, jopa tankoja linkokoneita varten ja dromedaarien rintahihnojen tiukuja. Ja kun vuori leveni juureltaan, ollen louhittu sisältä mehiläispesän kaltaiseksi, oli näiden huoneiden alla vielä useampia ja syvempiä.
Vitellius, hänen tulkkinsa Fineas ja publikaanien päällikkö Sisenna kulkivat näiden suojamien läpi soihtujen valossa, joita kolme eunukkia kantoi.
Pimeissä komeroissa näki barbaarien keksimiä inhoittavia kidutusvehkeitä: nystyröillä varustettuja nuijia, haavoja myrkyttäviä heittokeihäitä, krokotiilin leukojen muotoisia hohtimia. Sanalla sanoen, tetrarkalla oli Makairoksessa sotatarpeita neljääkymmentä tuhatta miestä varten.
Hän oli koonnut ne peläten vihollistensa liittoutumista. Mutta prokonsuli saattoi luulla tai sanoa, että se oli tapahtunut tarkoituksessa nousta sotaan roomalaisia vastaan, ja sentähden hän vaati selityksiä.
Nämä sotatarpeet eivät olleet Herodeksen yksityisiä varusteita; paljon käytettiin puolustautumiseen rosvoilta; niitä tarvittiin niinikään taisteluissa arabialaisia vastaan; ja muuten kaikki tämä oli kuulunut hänen isälleen. Nyt ei Herodes enää astunut prokonsulin jälessä, vaan meni edelle, rientäen nopein askelin, Sitten hän asettui seisomaan vasten kiviseinää, jota peitti toogallaan, levittäen käsivarsiaan; mutta silti hänen päänsä yläpuolella näkyi ovenkamana. Vitellius huomasi sen ja tahtoi tietää, mitä tuon oven takana oli.
"Babylonialainen yksin voi sen avata."
"Kutsu siis babylonialainen tänne."
Odotettiin, kunnes hän saapui.
Hänen isänsä oli tullut Eufratin rannalta viidensadan ratsumiehen
kanssa, tarjoutuen Herodekselle puolustamaan itäisiä rajoja.
Valtakunnan jaon jälkeen oli Jacim jäänyt Filipin luo ja palveli nyt
Herodesta.
Hän ilmestyi jousi olalla, ruoska kädessä. Erivärisiä nyörejä oli tiukasti punottu hänen väärien säärtensä ympäri. Hänen paksut käsivartensa pistivät esiin hihattomasta tunikasta, ja karvalakki varjosti hänen kasvojaan, joita ympäröi kiharoiksi käherretty parta.
Aluksi hän ei ollut ymmärtävinään tulkkia. Mutta Vitellius lennätti katseen tetrarkalle, joka heti toisti hänen käskynsä. Silloin Jacim painoi molemmin käsin ovea, joka siirtyi seinään.
Lämmin tuulahdus syöksyi vastaan pimeästä. Puukuja johti siitä kiemurrellen alas. He kulkivat sitä pitkin ja saapuivat edellisiä maanalaisia onkaloita avaramman luolan kynnykselle.
Perällä aukeni pylväskäytävä äkkijyrkänteelle päin, joka sillä puolella oli linnoituksen puolustuksena. Kuusama kasvoi takertuneena holvikattoon, ja sen kukat riippuivat alas täyteen päivänvaloon. Maassa lorisi puro.
Siellä oli valkoisia hevosia, satakunta kenties, ja ne söivät ohria pään korkeudelle kiinnitetyltä laudalta. Kaikkien harjat olivat värjätyt sinisiksi, kaviot olivat päällystetyt esparto-ruohosta tehdyillä sukilla ja korvien välissä olivat karvat pystyssä otsalla töyhtönä. Hyvin pitkät hännät pieksivät pehmeästi kintereitä. Prokonsuli mykistyi niitä ihailemaan.
Ne olivat ihmeellisiä eläimiä, notkeita kuin käärmeet, kepeitä kuin linnut. Ne kiitivät kilvan ratsumiehen nuolen kanssa, kaatoivat kumoon miehiä, purren heitä vatsaan, kapuilivat louhikoissa, hyppivät yli kuilujen ja nelistivät hurjasti yhtämittaa koko päivän tasangolla. Heti kun Jacim näyttäytyi, ne tulivat hänen luokseen aivan kuin lampaat paimenen ilmestyessä; ja ojentaen esiin kaulansa ne katselivat häntä levottomina lapsensilmillään. Tapansa mukaan hän päästi kumean kurkkuäänen, joka sai ne iloisiksi: ja ne nousivat takajaloilleen, ikävöiden avaraa tilaa, haluten päästä juoksemaan.
Peläten että Vitellius veisi ne mukaansa oli Antipas vanginnut ne tähän paikkaan, joka vasiten oli määrätty eläimille piirityksen varalta.
"Tämä talli on huono", sanoi prokonsuli, "ja saatat helposti menettää ne! Merkitse niiden luku luetteloon, Sisenna!"
Publikaani otti vyöstään taulun, laski hevoset ja kirjoitti muistiin niiden luvun.
Veronkantolaitoksen asiamiehet lahjoivat maaherroja, voidakseen ryöstää maakuntia. Tuo mies nuuski kaikkialla näädänkuonollaan, silmiään vilkuttaen. Lopuksi noustiin jälleen pihalle. Kivityksessä oli siellä täällä pyöreitä pronssikansia, jotka peittivät vesisäiliöitä. Vitellius huomasi yhden, joka oli muita kookkaampi eikä korkojen alla kaikunut samalla tavoin. Hän polki niitä kaikkia vuoroonsa, sitten hän karjaisi tömistäen jalkojaan:
"Nyt sen tiedän, nyt sen tiedän! Tässä piilee Herodeksen aarre!"
Hänen aarteittensa etsiminen oli yksi roomalaisten mielettömyyksiä.
Niitä ei ollut olemassa, vannoi tetrarkka.
Mutta mitä olikaan tuon kannen alla?
"Ei mitään! Mies, vanki."
"Näytä hänet minulle", sanoi Vitellius.
Tetrarkka ei totellut. Siten olisivat juutalaiset saaneet tietää hänen salaisuutensa. Hänen vastahakoisuutensa saattoi Vitelliuksen kärsimättömäksi.
"Murtakaa se!" hän huusi liktoreille.
Manneas oli arvannut, mitä oli tekeillä. Hän luuli nähdessään kirveen, että aiottiin mestata Johannes; ja hän pysäytti liktorin, kun tämä ainoastaan kerran oli iskenyt metallikantta, pisti sen ja pihakivityksen väliin eräänlaisen koukun, ponnisti sitä hiljaa ylös, ja kansi kohosi; kaikki ihailivat tuon vanhuksen voimaa. Puulevyllä kaksinkertaiseksi tehdyn kannen alla oli samankokoinen luukku; nyrkiniskusta se avautui kahtena puoliskona; silloin tuli näkyviin ammottava kuoppa, johon vajosi kaiteettomat kiertoportaat. Ja ne, jotka kumartuivat sen laidan yli, näkivät pohjalla jotakin epämääräistä ja hirvittävää.
Ihmisolento lepäsi maassa pitkien hiuksien peittämänä, jotka yhtyivät selkää verhoavan eläimenvuodan karvoihin. Tuo mies kohosi pystyyn. Hänen otsansa ylettyi vaakasuorassa olevaan ristikkoikkunaan; ja tuontuostakin hän katosi luolansa pohjaan.
Aurinko välkytti kypärien kupuja ja miekanponsia, paahtoi polttaviksi kivilaattoja; räystäiltä lentoon pyrähtävät kyyhkyset kiersivät ympäri pihaa. Tämä oli se hetki, jona Manneas tavallisesti ripoitti niille jyviä. Hän oli kyyristyneenä tetrarkan vieressä, joka seisoi Vitelliuksen edessä. Galilealaiset, papit, soturit muodostivat piirin heidän takanaan. Kaikki olivat vaiti, ahdistuneina odottaen mitä tuleman piti.
Aluksi kuului onkalosta lähteneen äänen syvä huokaus.
Herodias kuuli sen palatsin toisesta päästä. Lumouksen valtaamana hän tunkeutui joukon läpi; ja hän kuunteli, nojaten toisella kädellä Manneaksen olkaan, kumartuneena.
Ääni kuului alhaalta:
"Tuho periköön teidät, farisealaiset ja sadukealaiset, te kyykäärmeiden sikiöt, pöhöttyneet nahkaleilit, kumisevat kymbaalit!"
Läsnäolijat tunsivat Johanneksen äänen. Hänen nimensä mainittiin joukossa. Toisia riensi saapuville.
"Tuho periköön sinut, oi kansa, ja Juudan pettäjät, Efraimin suvun juopot, ne jotka asuvat lihavassa laaksossa ja joiden askeleet horjuvat viinihöyryistä.
"— Hajotkoot he niinkuin vesi, joka virtaa, niinkuin etana, joka sulaa madellessaan, kuin naisen ennenaikainen sikiö, jonka silmät eivät ollenkaan aukene päivänvalolle.
"— Sinun tulee, Moab, paeta kuin varpuset kypressilehtoon, kuin rotat loukkoihinsa. Linnoitusten portit murretaan nopeammin kuin pähkinänkuoret, muurit raukeavat, kaupungit palavat poroksi; eikä Kaikkivaltiaan ruoska ole pysähtyvä. Hän on kääntelevä jäseniänne veressä niinkuin villavaatetta värjärin ammeessa. Hän on raateleva teidät rikki kuin uusi äes; hän on levittävä vuorille kappaleiksi pilkotun lihanne."
Mistä valloittajasta hän puhuikaan? Vitelliuksestako? Ainoastaan roomalaiset saattoivat toimeenpanna näin tuhoisan hävityksen. Kuului valitushuutoja: "Riittää, riittää! Lopettakoon jo!"
Mutta hän jatkoi kovemmalla äänellä:
"Pienet lapset tulevat ryömimään tuhkaläjillä äitiensä ruumiiden ääressä. Yöllä mennään noutamaan leipää raunioista, alttiina miekoille. Shakaalit tappelevat luista julkisilla turuilla, missä edellisenä iltana vanhukset juttelivat. Sinun neitsyesi, juoden kyyneliään, soittavat kitaraa muukalaisen pidoissa, ja kaikkein urhoollisimmat poikasi köyristävät selkänsä, josta liian raskaat taakat hankaavat pois nahan!"
Kansa näki jälleen hengessä maanpakonsa päivät, kaikki historiansa onnettomuudet. Nämä olivat vanhojen profeettain sanoja. Johannes lausui ne raskaitten iskujen tavoin, yksitellen.
Nyt hänen äänensä muuttui lempeäksi, sointuisaksi, laulavaksi. Hän ennusti vapautusta, loistoa taivaassa, vastasyntynyttä, jonka toinen käsivarsi oli lohikäärmeen kidassa, kultaa saven sijalla, erämaan kukkimista ruusun tavoin: "Se mikä nyt maksaa kuusikymmentä kikkaria, ei ole maksava oboliakaan. Maitovirrat tulevat pulppuilemaan kallioista; tullaan nukkumaan vatsa ravittuna viininpuristushuoneissa! Koska olet tuleva sinä, jota halajan? Jo edeltäpäin kansat lankeavat polvilleen, ja sinun valtakuntasi on oleva iankaikkinen, Davidin poika!"
Tetrarkka kavahti taaksepäin, Davidin pojan olemassaolo loukkasi häntä kuin uhkaus.
Johannes puhui katkeria sanoja myös mainitessaan hänen kuninkuuttaan. "Ei ole muuta kuningasta kuin Kaikkivaltias." — Hän herjasi samoin hänen puutarhojaan, kuvapatsaitaan, norsunluisia huonekalujaan, niinkuin jumalatonta Ahabia.
Antipas katkaisi rinnallaan riippuvan sinetin vitjat ja heitti sen luolaan, käskien hänen vaieta.
Mutta ääni vastasi:
"Huudan kuin karhu, kuin villi aasi, kuin vaimo synnytystuskissaan. — Sukurutsauksessasi piilee jo rangaistuksesi. Jumala koettelee sinua muulin hedelmättömyydellä!"
Tästä syntyi naurua, äänekästä kuin aaltojen loiske.
Vitellius viipyi täällä itsepäisesti. Tulkki toisti välinpitämättömänä roomalaisten kielellä kaikki ne herjaukset, jotka Johannes lausui omalla kielellään. Tetrarkan ja Herodiaksen oli pakko kuulla ne kahdesti. Herodes läähätti, Herodias taasen tuijotti onkalon pohjaan.
Hirvittävä mies heitti päänsä taaksepäin, ja tarttuen käsin rautaristikkoon hän painoi sitä vasten kasvojaan; ne näyttivät risukolta, jonka keskellä kiilui kaksi hehkuvaa hiiltä:
"Vai sinäkö se olet, Jesebel!
"— Sinä valtasit hänen sydämensä kenkääsi polkemalla. Sinä hirnuit kuin tamma. Sinä pystytit vuoteesi vuorille, toimittaaksesi uhrisi!
"— Herra on riistävä sinulta korvarenkaasi, purppurahameesi, liinahuntusi, rannerenkaasi, säärivaateesi ja pienet kultaiset helyt, jotka väräjävät otsallasi, hopeapeilisi, kameelikurjen höyhenistä tehdyt viuhkasi, helmiäispohjat, jotka tekevät vartalosi pitemmäksi, jalokivet, joista ylpeilet, hiuksiesi hajuvoiteet, kynsiesi väriaineet, kaikki hekkumasi apukeinot: ja kiviä ei sitten ole kylliksi avionrikkojan kivittämiseen!"
Herodias haki katseellaan puolustajaa ympäriltään. Farisealaiset loivat ulkokullattuina silmänsä alas. Sadukealaiset: käänsivät pois päänsä, peläten loukkaavansa prokonsulia. Antipas näytti olevan menehtymäisillään.
Johanneksen ääni kaikui yhä kovempana, jylisi korvia järkyttäen kuin ukkonen; kaiku toisti sen vuorilla, saaden Makairoksen pauhaamaan moninkertaisesta äänestä.
"Matele tomussa, sinä Babylonin tytär! Jauha jyviä. Riisu vyösi, irroita jalkineesi, nosta ylös hameesi ja kahlaa jokien poikki! Häpeäsi on oleva ilmeinen, viheliäisyytesi on paljastuva. Nyyhkytyksesi ovat murtavat hampaasi. Kaikkivaltias kammoksuu rikostesi löyhkää! Kirottu, kirottu! Kuole kurjana kuin koira."
Luukku suljettiin, kansi paiskattiin kiinni. Manneas tahtoi kuristaa
Johanneksen.
Herodias katosi. Farisealaiset olivat täynnä paheksumista. Antipas hoki puolustuksia heidän keskessään.
"Epäilemättä", huomautti Eleazar, "saattaa naida veljensä vaimon, mutta Herodias ei ollut leski, ja lisäksi hänellä oli lapsi. Siinä piili riettaus."
"Erehdys! Minulle tehdään vääryyttä", sanoi Antipas, "sillä makasihan Absalom isänsä vaimojen kanssa, Juda miniänsä kanssa, Ammon sisarensa ja Lot tyttäriensä kera."
Aulus, joka oli tällävälin nukkunut, ilmestyi nyt paikalle. Saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, hän puolusti tetrarkkaa. Ei ollut tarpeellista välittää moisista pikkuseikoista; ja hän nauroi suunnattomasti pappien soimauksille ja Johanneksen raivolle. Keskellä portaita Herodias kääntyi häneen päin.
"Olet väärässä, valtias! Hän yllyttää kansaa kieltäytymään verojen maksamisesta."
"Onko se totta?" kysyi heti publikaani.
Vastaukset olivat yleensä myöntäviä. Tetrarkka vahvisti niitä.
Vitelliuksen mieleen johtui, että vanki voisi paeta; ja kun Antipaksen esiintyminen herätti hänessä epäluuloa, asetti hän vartijoita oville, pitkin muureja ja pihalle.
Sitten hän poistui huoneisiinsa. Pappien lähetystöt seurasivat häntä.
Koskettelematta uhripapin virkaa, kukin toi esiin valituksensa.
Kaikki kiusasivat häntä. Hän käski heidät pois luotansa.
Jonatan jätti hänet huomatessaan Antipaksen muurin ampumareiän ääressä keskustelevan pitkätukkaisen vaaleapukuisen miehen kanssa, joka oli essealainen; ja hän katui, että oli häntä kannattanut.
Yksi ajatus oli lohduttanut tetrarkkaa. Johannes ei enää ollut riippuvainen hänestä; roomalaiset ottivat hänet huostaansa. Mikä helpoitus!
Fanuel käveli silloin vartiopolulla. Herodes viittasi häntä luokseen ja virkkoi, osoittaen sotilaita:
"He ovat väkevämmät! En voi vapauttaa häntä! Se ei ole minun vikani."
Piha oli tyhjä. Orjat olivat levolla. Punaa vasten, joka leimusi taivaanrannalla, kaikki kohtisuorat esineet näyttivät mustilta. Antipas eroitti Kuolleen meren vastapäisellä rannalla olevat suolalouhimot, eikä enää nähnyt arabialaisten telttejä. Kaiketi he olivat poistuneet? Kuu nousi taivaalle; levollisuus valtasi hänen sydämensä.
Fanuel seisoi lamautuneena, leuka vaipuneena rinnalle. Viimein hän ilmaisi, mitä hänellä oli sanottavaa. Kuun alkupäivistä saakka hän oli tutkinut taivasta, Perseuksen sikermä kun oli kohonnut keskitaivaalle. Agalah-tähteä tuskin vielä näki, Algol tuikki himmeämpänä, Mira-Coeti oli kadonnut. Tästä hän päätti, että vielä sinä yönä oli huomattava henkilö kuoleva Makairoksessa.
— Kuka? Vitelliusta suojeltiin liian huolellisesti. Johannesta ei mestattaisi. — Se olen siis minä! ajatteli tetrarkka.
Ehkä arabialaiset palaisivat? Prokonsuli paljastaisi hänen suhteensa parttilaisiin! Jerusalemista tulleita palkattuja salamurhaajia oli pappien seurassa; heillä oli piiloitettuina pukuihinsa tikareja; eikä tetrarkka epäillyt Fanuelin tietojen varmuutta.
Hän päätti turvautua Herodiakseen. Ja kuitenkin tetrarkka häntä vihasi. Mutta tämä nainen oli rohkaiseva häntä, eivätkä entisen lumouksen kaikki kahleet vielä olleet murretut.
Kun hän astui Herodiaksen huoneeseen, paloi suitsutusta porfyyrialtaassa; ja hajupölyjä, voiteita, kankaita, yhtä ohuita kuin pilvet, höyheniä kevyempiä koruompelu-kudoksia oli hajalla huoneessa.
Herodes ei maininnut Fanuelin ennustusta eikä tunnustanut pelkäävänsä juutalaisia ja arabialaisia; Herodias oli syyttänyt häntä raukkamaisuudesta. Hän puhui yksinomaan roomalaisista; Vitellius ei ollut hänelle uskonut mitään sotatuumistaan. Herodes oletti, että hän oli Gaiuksen ystävä, ja tämä mies seurusteli Agrippan kanssa; ja hänet, Herodes, kaiketi ajettaisiin maanpakoon tai kuristettaisiin kuoliaaksi.
Halveksivan sääliväisenä koetti Herodias häntä rauhoittaa. Viimein hän otti esiin pienestä lippaasta omituisen muistorahan, jota koristi Tiberiuksen muotokuva. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää sitä, niin liktorit kalpenivat ja syytökset raukesivat.
Liikutettuna kiitollisuudesta kysyi Antipas, miten hän sen oli saanut.
"Se on minulle annettu", vastasi Herodias.
Vastapäätä olevan oviaukon verhojen välistä näyttäytyi alaston käsivarsi, nuori, viehättävä, kuin Polykleitos olisi veistänyt sen norsunluusta. Hieman kömpelönä ja kuitenkin sirona se liikehti ilmassa ottaakseen ylös seinämällä olevalle jakkaralle unhoitetun hameen.
Eräs vanha palvelijatar ojensi sen hänelle, luoden syrjään oviverhon.
Tetrarkan mieleen palasi epämääräinen muisto.
"Onko tuo orjatar sinun?"
"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi Herodias.