III.
Vieraat täyttivät juhlasalin.
Tässä rakennuksessa oli kolme laivaa, joita eroitti toisistaan algumimipuiset pilarit veistokuvien peittämine pronssilatvuksineen. Kaksi aukkoseinäistä pylväsparveketta oli niiden yläpuolella, perällä oli kultalanka-koristeilla somistettu kolmas parveke, ja vastapäätä suunnattoman suuri holvikaari, joka aukeni toisesta päästä.
Koko laivan pituisilla pöydillä paloi haarakynttilöitä, jotka näyttivät loimuavilta pensastöyhdöiltä maalattujen saviastioiden ja kuparilautasten, hyytelökuutioiden, rypälekasojen välissä; mutta nämä punaiset valot hälvenivät vähitellen ylhäällä lähempänä korkeata kattoa, ja valopilkut loistivat tähtien tavoin yössä puunoksien lomissa. Isosta parvekeaukosta näki soihtuja talojen kuisteilla; sillä Antipas juhli ystäviänsä, kansaansa ja kaikkia, jotka olivat vieraina saapuneet hänen taloonsa.
Orjia, vilkkaita kuin koirat, ja varpaat huopasandaaleissa, vilisi edestakaisin, kantaen tarjottimia.
Prokonsulin pöytä sijaitsi kultaisen parven alla olevalla sykomorilaudoista tehdyllä lavalla. Babylonialaiset verhot ympäröivät sitä teltin tavoin.
Kolmella norsunluisella vuoteella, joista yksi oli keskellä, kaksi sivuilla, lepäsivät Vitellius, hänen poikansa ja Antipas. Prokonsuli oli lähellä vasemmanpuolista ovea, Aulus oikealla, tetrarkka keskellä.
Hänellä oli yllään musta vaippa, jonka kude aivan peittyi värillisten koristekuvioiden alle; hänellä oli ihoväriä poskilla, parta viuhkanmuotoinen ja sinistä jauhetta hiuksissa, joita piti koossa hohtokivinen otsakoriste. Vitelliuksella oli purppurainen olkavyö, joka valui alas liinaiselle togalle.
Aulus oli antanut solmia selkään punasinertävästä silkistä tehdyn silkkiraitaisen pukunsa hihat. Hänen hiuskiharansa olivat kerroksittain päällekkäin, ja safirinen kaulakoriste säihkyi hänen povellaan, joka oli lihava ja valkoinen kuin naisella. Lähellä häntä istui kaislamatolla jalat ristissä hyvin kaunis poika, joka hymyili lakkaamatta. Aulus oli nähnyt hänet keittiön puolella, ei enää viihtynyt ilman hänen seuraansa, ja puhutteli häntä muitta mutkitta "aasialaiseksi", kun ei jaksanut muistaa hänen kaldealaista nimeänsä. Silloin tällöin Aulus ojentautui pitkäkseen norsunluu-vuoteelle. Silloin hänen paljaat jalkansa näkyivät yli koossa olevan seuran.
Sillä puolella salia olivat papit ja Antipaksen upseerit; lisäksi siellä oli Jerusalemin asukkaita ja edustajia kreikkalaisista kaupungeista. Prokonsulin taholla nähtiin Marcellus ja publikaanit, tetrarkan ystäviä, henkilöitä Kaanasta, Ptolemaisista, Jerikosta; sitten sekaisin vuoristolaisia Libanonilta ja Herodeksen vanhat soturit: kaksitoista traakialaista, yksi gallialainen, kaksi germaania, gasellien metsästäjiä, Idumean paimenia, Palmyran sulttaani, merimiehiä Eziongaberista. Jokaisella oli edessään pehmeästä taikinasta tehty kakku käsien pyyhkimistä varten. Ja käsivarret ojentautuivat kuin korppikotkien kaulat, kun he ottivat oliiveja, pistasioita, manteleita. Kaikki kasvot olivat iloisia ja seppeleiden koristamia.
Farisealaiset olivat kuitenkin kieltäytyneet seppeleistä, pitäen niitä roomalaisen säädyttömyyden merkkeinä. He värisivät, kun heidän päällensä pirskoitettiin galbanumia ja suitsutuspihkaa, mikä sekoitus oli varattu yksinomaan temppelin tarpeisiin.
Aulus hieroi sillä kainalokuoppaansa; ja Antipas lupasi antaa hänelle kokonaisen lastin, nimittäin kolme vasullista tätä oikeata balsamia, joka oli saanut Kleopatran himoitsemaan Palestinaa.
Muuan Tiberiaksen varusväen päällikkö ilmestyi äkkiä, asettui tetrarkan taakse ja kertoi hänelle erinomaisista tapauksista. Mutta tetrarkan huomio kiintyi osaksi prokonsuliin ja siihen, mitä puhuttiin lähellä olevien pöytien ääressä.
Siellä keskusteltiin Johanneksesta ja hänen kaltaisistaan henkilöistä; erään Simeonin sanottiin pesevän pois syntejä tulella. Eräs mies, nimeltä Jeesus…
"Pahin kaikista", huudahti Eleazar. "Mikä inhoittava ilveilijä!"
Tetrarkan takaa nousi mies, kalpeana kuin viittansa reuna. Hän astui alas lavalta ja puhutteli farisealaisia:
"Se on valhe! Jeesus tekee ihmeitä!"
Antipas tahtoi tietää, millaisia.
"Sinun olisi pitänyt tuoda hänet mukanasi. Kerro, kerro."
Silloin hän kertoi, että hänellä, Jakobilla, oli ollut sairas tytär; hän oli lähtenyt Kapernaumiin rukoilemaan Mestaria, että tämä hänet parantaisi. Mestari oli vastannut: "Palaa kotiasi, tyttäresi on parantunut!" — Ja Jakob oli tavannut kynnyksellä tyttärensä, joka oli noussut vuoteeltaan palatsin tiimapatsaan osoittaessa kolmatta hetkeä, samaa, jona hän oli puhutellut Jeesusta.
Epäilemättä — näin huomauttivat farisealaiset — oli olemassa salaisia parannuskeinoja, — voimakkaita yrttejä! Itse tässä Makairos-linnoituksessa kasvoi baaras-yrtti, joka tekee haavoittumattomaksi; mutta parantaminen näkemättä ja käsin kajoamatta oli mahdotonta, ellei Jeesus turvautunut pahoihin henkiin. Ja Antipaksen ystävät, Galilean etevimmät, toistivat päätänsä pudistaen:
"Pahoihin henkiin, ilmeisesti."
Seisoen heidän ja pappien pöydän välillä vaikeni Jakob ylpeäryhtisenä ja lempeänä. He kehoittivat häntä puhumaan:
"Todista hänen valtaansa."
Jakob kumartui ja lausui hitaasti, matalalla äänellä ja ikäänkuin pelästyen omaa puhettaan:
"Ette siis tiedä, että hän on Messias?"
Kaikki papit katsoivat toisiinsa; ja Vitellius kysyi, mitä se sana merkitsi. Hänen tulkkinsa oli hetken vastaamatta.
He antoivat tämän nimen vapauttajalle, joka oli tuottava heille kaiken maallisen hyvän nauttimuksen ja vallan kaikkien kansojen yli. Jotkut lisäksi väittivät, oli odotettavissa kaksikin. Ensimäisen tulisivat voittamaan Gog ja Magog, pohjoisesta tulevat pahat henget; mutta toinen oli perinpohjin hävittävä Pahan ruhtinaan; ja jo vuosisatoja olivat he häntä odottaneet joka hetki.
Kun papit olivat keskenään neuvotelleet, puhkesi Eleazar puhumaan:
Ensinnäkin Messiaan piti olla Davidin poika, eikä kirvesmiehen, hän oli vahvistava lain. Tuo natsarealainen vastusti lakia; ja vielä vahvempi todistus oli se, että Elias oli tuleva ennen häntä.
Jakob huomautti:
"Mutta onhan Elias tullut."
"Elias! Elias!" kaikui joukosta salin toiseen päähän asti.
Kaikki näkivät mielikuvituksessaan vanhuksen lentävän korppiparven alla, salaman sytyttämän alttarin, epäjumalia palvelevia pappeja syöstävän tulvavirtaan. Ja lavoilla istuvat naiset ajattelivat Sareptan leskeä.
Jakob vakuutti vakuuttamistaan tuntevansa hänet! Hän oli nähnyt hänet!
Ja kansa samoin.
"Hänen nimensä?"
Silloin hän tarmonsa takaa huusi:
"Johannes!"
Antipas kavahti taaksepäin ikäänkuin olisi saanut iskun rintaansa. Sadukealaiset olivat hyökänneet Jakobin kimppuun. Eleazar saarnasi kovaa, saadakseen äänensä kuulumaan.
Kun hiljaisuus viimein palasi, hän kohenteli vaippaansa ja asetti tuomarin tavoin kysymyksiä.
"Koska profeetta on kuollut…"
Murina keskeytti hänet. Luultiin Eliaksen ainoastaan kadonneen.
Hän kiivastui koollaolijain käytöksestä, jatkaen kyselyään:
"Luuletko hänen nousseen kuolleista?"
"Miksi ei?" sanoi Jakob.
Sadukealaiset kohauttivat olkapäitään. Jonatan avasi pienet silmänsä selälleen ja koetti nauraa ilveilijän tavoin. Eihän muka ollut mitään mielettömämpää kuin väite, että ruumis elää iankaikkisesti; ja hän lausui prokonsulille erään samanaikuisen runoilijan säkeen:
Nec crescit, nec post mortem durare videtur.
Mutta Aulus oli kumartunut pöydän laitaa vasten, otsa hiessä, kasvot vihreän kalpeina, nyrkeillään painaen vatsaansa.
Sadukealaiset teeskentelivät suurta mielenliikutusta, — seuraavana päivänä heille annettiin uhripapin virka; Antipas näytteli epätoivoa; Vitellius näytti välinpitämättömältä. Hänen levottomuutensa oli kuitenkin raju; jos poikansa kuoli, hän menetti omaisuutensa.
Tuskin oli Auluksen ylenantaminen ohi, kun hän taas tahtoi ruveta syömään.
"Annettakoon minulle marmorin kaappeita, Naksoksen vuolukiveä, merivettä, tai mitä tahansa! Entä jos kylpisin?"
Hän alkoi ahmia jäätelöä, sitten hän epäröityään kumpaa valitsisi — Kommagenen lientä vai vaaleanpunaisia rastaita — kävi käsiksi hunajansekaiseen kurpitsiin. "Aasialainen" katseli häntä, tämä kyky ahmia ruokia merkitsi tavatonta, ylhäisrotuista olentoa.
Tarjottiin härän munuaista, pähkinähiiren paistia, satakieliä, kalahakkelusta viiniköynnöksen lehdillä; ja papit pohtivat ylösnousemusta. Ammonius, Filo platonilaisen oppilas, piti heitä typerinä ja lausui tämän mielipiteensä muutamille kreikkalaisille, jotka tekivät pilaa oraakeleista. Marcellus ja Jakob olivat tavanneet toisensa. Edellinen kertoi jälkimäiselle, mitä onnentunnetta hän oli kokenut Mitran kastettavana ollessaan, ja Jakob kehoitti häntä seuraamaan Jeesusta.
Palmu- ja tamarindi-, safet- ja byblos-viinejä virtasi kannuista sekotusmaljoihin, näistä pikareihin ja pikareista kurkkuihin; kielet vilkastuivat, sydämet aukenivat. Jacim, joskin oli juutalainen, ei enää salannut tähtienpalvontaansa. Afakasta kotoisin oleva kauppias hämmästytti paimentolaisia, kuvaamalla yksityiskohtaisesti Hieropoliin temppelin ihmeet; ja kyseltiin, paljonko toivioretki sinne maksaisi. Toiset taas pitivät kiinni synnyinmaansa uskonnosta. Muuan melkein sokea germaani lauloi ylistyshymniä Skandinavian vuoriniemestä, jolla jumalat ilmestyvät kasvot sädehtivinä; ja sikemiläiset eivät syöneet kyyhkyspaistia, kunnioituksesta Azima-kyyhkyä kohtaan.
Useat puhelivat seisoen keskellä salia; ja hengityksen synnyttämä höyry sekaantuen haarakynttilöiden valaistussavuun täytti ilman usvaharsolla. Fanuel kulki seinämää pitkin; hän oli jälleen tutkinut tähtitaivasta. Mutta hän ei edennyt tetrarkan lepovuoteeseen asti, peläten öljytahroja, jotka essealaisten mielestä olivat paha saastutus.
Linnan portilta kuului kolkutusta.
Nyt tiedettiin, että Johannesta pidettiin siellä vangittuna. Soihtuja kantavia miehiä kiipesi ylös polkua; musta joukko kihisi rotkosyvennyksessä; ja he karjuivat tuontuostakin: "Johannes! Johannes!"
"Hän häiritsee kaikkea!" sanoi Jonatan.
"Meillä ei enää tule olemaan rauhaa, jos hän jatkaa samalla tavoin!" lisäsivät farisealaiset.
Ja huutoja kuului:
"Suojele meitä!"
"Tulkoon tästä loppu!"
"Sinä hylkäät uskonnon!"
"Jumalaton kuin Herodekset ainakin."
"Vähemmän kuin te!" vastasi Antipas. "Minun isäni rakensi teidän temppelinne."
Silloin farisealaiset, maanpakoon ajettujen pojat, Matatiaksen puoluelaiset, syyttivät tetrarkkaa hänen sukunsa rikoksista.
Heillä oli suipot kallot, pörröinen parta, pienet ja ilkeyttä kuvastavat kädet, lättänenäiset kasvot, isot pyöreät silmät, verikoiran sävy. Kymmenkunta kirjuria ja pappien palkollista, jotka elivät uhrieläinten jätteistä, hyökkäsi tetrarkan lavan juurelle; ja väkipuukkoineen he uhkailivat Antipasta, joka puhui heille rauhoittavasti, sadukealaisten hieman puolustaessa häntä. Hän huomasi Manneaksen ja viittasi tätä poistumaan, kun Vitellius eleillään ilmaisi, etteivät tällaiset seikat häntä liikuttaneet.
Farisealaiset, jotka olivat jääneet pöytänsä ääreen, joutuivat vihan vimmaan. He särkivät edessään olevat astiat. Heille oli tarjottu Mecenaksen mieliruokaa, villin aasin lihasta tehtyä muhennosta, joka heidän mielestään oli saastaista.
Aulus ilkkui heille aasinpäästä, jota heidän sanottiin kunnioittavan, ja lasketteli ivasanoja siitä, että he inhosivat sianlihaa. Siihen oli muka kaiketikin syynä, että se lihava eläin oli tappanut heidän Bakkuksensa; ja he rakastivat ylenmäärin viiniä, heidän temppelissään kun oli nähty kultainen viiniköynnös.
Papit eivät ymmärtäneet näitä sanoja. Fineas, syntyisin Galileasta, kieltäytyi niitä kääntämästä. Silloin Aulus vimmastui suunnattomasti, varsinkin huomatessaan että aasialainen oli pelon valtaamana paennut; ja ateria inhoitti häntä, ruokalajit kun tuntuivat hänestä liian jokapäiväisiltä: niitä ei oltu tehty kyllin tuntemattomiksi alkuperältään. Hän rauhoittui nähdessään syyrialaisten karitsojen häntiä, jotka tiukkuivat rasvaa.
Juutalaisten luonne tuntui Vitelliuksesta iljettävältä. Heidän jumalansa saattoi hyvin olla Molok, jonka alttareita hän oli nähnyt matkansa varrella; ja hänen mieleensä muistuivat lapsiuhrit ja lisäksi tarina eräästä miehestä, jota he salaperäisesti lihottivat. Hänen latinalaisessa sydämessään herätti inhoa heidän ahdasmielisyytensä, heidän kuvanraastaja-raivonsa, heidän eläimellisyytensä. Prokonsuli tahtoi poistua. Aulus vastusti lähtöä.
Mekko riisuttuna vyötäisille asti hän loikoi ruokakasan takana, liian kylläisenä jaksaakseen enempää syödä, mutta itsepintaisesti kieltäytyen siitä luopumasta.
Kansan kiihko kasvoi. He alkoivat pohtia riippumattomuuden aikeita. Muisteltiin Israelin kunniaa. Kaikki valloittajat olivat saaneet rangaistuksensa: Antigone, Crassus, Varus…
"Te kurjat", sanoi prokonsuli, sillä hän osasi Syyriaa; hänen tulkkinsa toimitti hänelle vain mietintäaikaa vastauksiin.
Antipas otti kädenkäänteessä esille keisarin muistorahan, ja katseltuaan sitä vavisten hän näytti sen kuvapuolta.
Kullatun lavan sivuverhot aukenivat äkkiä; ja vahakynttilöiden häikäisevässä valossa, orjiensa ja vuokkokiehkuroiden ympäröimänä ilmestyi Herodias — päässä assyrialainen hiippa, jota leukanauha pysytteli ohimoilla. Hänen kierukoiksi käherretyt hiuksensa valuivat helakanpunaiselle vaipalle, joka oli ratkottu auki hihojen pituudelta. Ovenpielissä kohosi kaksi kookasta kivileijonaa, muistuttaen Atridein aarteistossa olevia, ja näiden jalopeurojen keskellä hän näytti Kybeleltä. Ja lavan parvekkeelta, joka vallitsi Antipaksen koroketta, hän kohottaen uhrimaljaa huusi:
"Kauan eläköön Caesar!"
Tämän tervehdyshuudon toistivat Vitellius, Antipas ja papit.
Mutta salin perältä kuului yllätyksen ja ihailun mumina. Nuori nainen oli vastikään astunut saliin.
Sinervän harson alta, joka peitti hänen povensa ja päänsä, eroitti kaarevat kulmakarvat, korvarenkaiden agaattikivet ja valkean hipiän. Kyyhkysenkaulan värinen silkkivaippa verhosi hartiat ja oli kiinnitetty lanteille kultavyöllä. Hänen mustat hamelahkeensa olivat koristetut mandragora-kukilla, ja ylimielisen huolettomasti hän kapsahdutteli pieniä kolibrinuntuvilla päällystettyjä tohveleitansa.
Saavuttuaan ylös lavalle hän otti pois huntunsa. Hän oli kuin Herodias muinoin, nuoruutensa päivinä. Sitten hän alkoi tanssia.
Hänen jalkansa liikkuivat vuoroin toistensa editse, huilun ja parin kalkkalon tahdin mukaan. Hänen ojennetut käsivartensa näyttivät kutsuvan jotakuta, joka alati pakeni. Hän seurasi tuota olentoa kevyempänä kuin perho, kuin utelias Psykhe, kuin harhaileva sielu, ja näytti olevan lentoon lehahtamaisillaan.
Gingran suruiset äänet kaikuivat nyt kalkkalojen asemesta. Masennus oli seurannut toivoa. Hänen asentonsa kuvasivat huokauksia ja koko hänen olentonsa sellaista kaihomielisyyttä, ettei tietänyt suriko hän jumalolentoa vai menehtyikö hän sellaisen hyväilyihin. Luomet puoleksi suljettuina hän kiersi vartaloaan, väänteli vatsaansa hyökyaaltoliikkein, vavahdutteli rintojansa, kasvojen pysyessä liikkumattomina ja jalkojen lakkaamatta eläessä.
Vitellius vertaili häntä pantomimi-näyttelijä Mnesteriin. Aulus oli taas saanut ylenannatuksensa. Tetrarkka vaipui haaveiluun eikä enää ajatellut Herodiasta. Hän luuli näkevänsä hänet sadukealaisten lähellä. Näky etääntyi.
Mutta se ei ollut mikään näky. Herodias oli antanut kaukana Makairoksesta opettaa Salomea, tytärtään, tanssimaan, jotta tetrarkka häneen rakastuisi; ja se ajatus oli hyvä. Nyt hän oli varma sen onnistumisesta.
Sitten kuvasi tanssi rakkauden kiihtymistä, joka halajaa tyydytystä. Hän tanssi niinkuin Intian papittaret, kuin vesiputousten nubiattaret, kuin lydialaiset Bakkuksen papittaret. Hän kallistui joka taholle, kuin kukka, jota myrsky huojuttelee. Hänen korvarenkaittensa hohtokivet heilahtelivat, selkäpuolen silkkikangas vivahteli eri kimalluksin; hänen käsivarsistaan, jaloistaan, vaatteistaan virtasi näkymättömiä kipinöitä, jotka sytyttivät miehiä.
Harpun kielet helisivät; joukko vastasi siihen hyvähuudoilla. Notkistamatta polviaan hän hajasäärin kumarsi niin syvään, että leuka hipaisi permantoa; ja pidättyväisyyteen tottuneet paimentolaiset, hurjastelevat Rooman soturit, saidat publikaanit, kiistelyissä katkeroituneet vanhat papit, kaikki läähättivät sieramet levällään.
Sitten Salome kiersi Antipaksen pöydän ympäri hurjasti kuin noitavaimot; ja hekkuman nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä hän sanoi: "Tule, tule!" Hän kiersi yhä pöydän ympäri; harppulaudat pauhasivat haljetakseen, ja väki ulvoi. Mutta tetrarkka huusi muita kovemmin: "Tule, tule! Sinä saat Kapernaumin, Tiberiaksen tasangon, linnoitukseni, puolet valtakuntaani!"
Salome heittäytyi käsiensä varaan, kantapäät ilmassa, ja kulki siten lavan ympäri kuin iso kovakuoriainen; äkkiä hän pysähtyi.
Hänen niskansa ja selkärankansa muodostivat suoran kulman. Kirjavat sukat, noustessaan taivaankaaren kaltaisina yli olkapäiden, reunustivat hänen kasvojaan kyynärän päässä maasta. Hänen huulensa olivat maalatut, kulmakarvat hyvin mustat, silmät melkein hirvittävät, ja hikipisarat hänen otsallaan näyttivät kastehelmiltä valkoisella marmorilla.
Salome ei puhunut. He tähystelivät toisiaan.
Lavalta kuului sormien näpsäyttelyä. Salome nousi pystyyn ja lähestyi; ja hiukan sopertaen hän lausui lapsellisen näköisenä nämä sanat:
"Tahdon, että annat minulle maljassa…" Hän oli unhoittanut nimen, mutta jatkoi hymyillen: "Johanneksen pään!"
Tetrarkka luhistui alas musertuneena.
Häntä sitoi sanansa, ja kansa odotti. Mutta ehkä se kuolema, jota oli ennustettu, vapauttaisi hänet, kohdistuessaan toiseen? Jos Johannes todella oli Elias, niin hän voisi välttää tuon kuoleman; jos hän ei ollut Elias, menetti murha merkityksensä.
Manneas seisoi hänen vieressään ja oivalsi hänen tarkoituksensa.
Vitellius kutsui hänet luokseen uskoakseen hänelle tunnussanan, koska vankila nyt oli jätetty vartiosoturien haltuun.
Tämä oli helpoitus. Hetken kuluttua kaikki oli oleva ohi!
Mutta Manneas ei ollut ketterä toimimaan. Hän palasi järkkyneenä.
Jo neljäkymmentä vuotta hän oli toimittanut pyövelin virkaa. Hän oli hukuttanut Aristobuloksen, kuristanut Aleksanterin, polttanut elävältä Matatiaksen, mestannut Zosimuksen, Pappuksen, Josefin ja Antipaterin; mutta hän ei rohjennut tappaa Johannesta! Hänen hampaansa kalisivat, koko hänen ruumiinsa vapisi.
Hän oli nähnyt vankilakuopan edessä samarialaisten suuren enkelin, täynnä silmiä ja heiluttaen suunnattoman suurta miekkaa, punaista, hammaslaitaista ja hehkuvaa kuin liekki. Kaksi todistajiksi noudettua soturia muka saattoivat vakuuttaa näyn todeksi.
Mutta nämä eivät olleet nähneet muuta kuin erään juutalaisen sotapäällikön, joka oli karannut heidän kimppuunsa, ja joka ei enää ollut elävien parissa.
Herodiaksen raivo puhkesi törkeiden ja loukkaavien parjausten tulvaan. Hän mursi kyntensä lavan ristikoita vasten, ja molemmat kivileijonat näyttivät raatelevan olkapäitä ja kiljuvan kuin hän.
Antipas matki puolisoaan, samoin soturit, farisealaiset, kaikki vaativat kostoa, ja muut paheksuivat sitä, että heidän odottamaansa huvitusta viivyteltiin.
Manneas poistui, peittäen kasvonsa.
Vieraista tuntui aika vielä pitemmältä kuin ensi kerralla. He haukottelivat ikävissään.
Äkkiä kuului käytävissä askeleita. Tuskallinen odotus kävi sietämättömäksi.
Katkaistu pää tuotiin sisään; ja Manneas kantoi sitä hiuksista sormien päissä, ylpeänä kätten paukutuksista.
Laskettuaan sen maljaan hän ojensi sen Salomelle, joka notkeana nousi lavalle; useita hetkiä myöhemmin toi pään takaisin se vanha nainen, jonka tetrarkka aamulla oli nähnyt viereisen talon parvekkeella ja äsken Herodiaksen huoneessa.
Hän väistyi taaksepäin, välttääkseen sitä näkemästä. Vitellius loi siihen välinpitämättömän katseen.
Manneas astui alas lavalta ja näytti sitä roomalaisille päälliköille ja sitten kaikille senpuolisille pöytävieraille.
He tarkastivat sitä.
Murha-aseen terä oli viiltäessään ylhäältä alas leikannut palan leuvasta. Suupielet olivat vääntyneet. Ja hyytynyt veri tahrasi partaa. Suljetut luomet olivat kelmeät kuin simpukankuoret; ja ympärillä olevat haarakynttilät levittivät säteitään.
Pää saapui pappien pöytään. Eräs farisealainen käänteli sitä uteliaana. Käännettyään sen pystyyn asetti Manneas sen Auluksen eteen, joka siitä heräsi. Ripsien lomitse näyttivät kuolleet silmät ja sammuneet silmät sanovan toisilleen jotakin.
Sitten Manneas ojensi pään Antipakselle. Kyyneleet valuivat tetrarkan poskille.
Soihdut sammuivat. Vieraat poistuivat; eikä salissa enää ollut muita kuin Antipas, kädet ohimoilla ja yhä tuijottaen katkaistuun päähän, sillä välin kun Fanuel seisoen keskellä isoa salia mutisi rukouksia, kädet ojennettuina.
Auringon noustessa saapuivat Johanneksen taannoin lähettämät kaksi miestä, tuoden niin kauan odotetun vastauksen.
He uskoivat sen Fanuelille, joka siitä haltioitui.
Sitten hän osoitti heille juhlajätteiden keskellä maljassa lepäävää kolkkoa esinettä. Toinen miehistä sanoi:
"Rohkaise mielesi! Hän on astunut alas kuolleiden luo ilmoittamaan
Kristuksen tuloa!"
Essealainen tajusi nyt sanat: "Jotta hän kasvaisi, minun täytyy vähetä."
Ja kaikki kolme ottivat Johanneksen pään ja poistuivat Galileaan päin.
Se oli hyvin raskas, he kantoivat sitä vuorotellen.