V.
Neljä päivää myöhemmin ilmestyi matkavaunu, joka oli vievä heidät
Marseille'hin.
Ensimmäisen tuskallisen yön jälkeen oli Jeanne jo tottunut Julien'iin, hänen suudelmiinsa ja helliin hyväilyihinsä, vaikka ei vastahakoisuus noihin suhteihin nähden hänessä ollutkaan vähentynyt.
Julien oli hänestä kaunis, Jeanne rakasti häntä ja tunsi olevansa uudelleen onnellinen ja iloinen.
Jäähyväiset suoritettiin nopeasti ja ilman ikävän tunnetta. Paronitar yksin tuntui liikutetulta. Ja kun vaunu oli valmis lähtemään, pisti hän ison kukkaron, joka oli raskas kuin olisi ollut lyijyä täynnä, tyttärensä käteen, sanoen:
— Tässä on nuoren rouvan pikku menoja varten.
Jeanne pani kukkaron taskuunsa ja hevoset lähtivät liikkeelle.
Iltapuoleen kysyi Julien häneltä:
— Kuinka paljon on rahaa äitisi antamassa kukkarossa?
Jeanne ei sitä muistanutkaan enää ja tyhjensi nyt rahat syliinsä.
Kokonainen virta kultarahoja valui ulos, kaikkiaan kaksituhatta frangia. Ilosta löi hän kämmenensä yhteen ja, keräten jälleen rahansa, huudahti:
— Nyt voin tuhlata vaikka mihin.
Kahdeksan vuorokautta matkustettuaan hirveässä kuumuudessa he saapuivat
Marseille'hin.
Ja seuraavana päivänä vei heitä Rois-Louis, määräkulkuinen posti- ja matkustajalaiva, joka kulki Ajaccion kautta Napoliin, Korsikaa kohti. Korsika! Tiheiköt, rosvot, vuoret, Napoleonin syntymämaa! Jeannesta tuntui, että hän valveilla ollen joutui unelmien maille.
Vierekkäin laivan kannella seisoen näkivät he Provence'n rantakallioiden kiitävän ohi. Meri levisi liikkumattomana, mahtavasti siintäen ja kuin hyytyneenä hehkuvassa päivänvalossa, äärettömän taivaanlaen alla, joka tuntui aivan ylenmäärin siniseltä.
Jeanne sanoi:
— Muistatko purjematkaamme ukko Lastique'n veneellä?
Vastauksen sijasta suihkasi Julien nopeasti suudelman hänen korvaansa.
Laivan siivet pieksivät merta, häiriten sen sikeää unta, ja aluksen taakse ulottui silmän siintämättömiin suorana vakona pitkä vaahtoava jälki, iso vaalea juova, jossa vesi kuohui kuin poreileva samppanja.
Yht'äkkiä ponnahti ylös vedestä keulan puolella, vain muutaman sylen päässä laivasta, iso delfiini eli pyöriäinen ja katosi jälleen pää edellä sukelluksiin. Jeanne pelästyi siitä niin, että huudahti ja painautui Julienin povea vastaan. Sitten hän alkoi nauraa pelästyksensä johdosta ja katseli innokkaasti, eikö tuo merieläin ilmestyisi uudelleen. Muutaman sekunnin kuluttua se hyppäsikin taas esille aivan kuin iso, joustimen lennättämä leikkikalu. Sitten se keikahti jälleen veteen ja ilmestyi uudelleen. Nyt niitä tuli jo kaksi, kolme, sitten kuusi, jotka heittivät kuperkeikkaa laivan ympärillä ja saattoivat tätä suurta toveriaan, rautaevillä varustettua jyhkeätä kalaa pitkän matkaa. Ne väistyivät milloin vasemmalle puolelle sitä, milloin taas nousivat esille sen oikealta puolelta, ja milloin yhdessä, milloin toinen toisensa perässä, aivan kuin leikkien ja ajaen toisiaan takaa syöksyivät ylös ilmaan kaaressa ja sukelsivat jälleen mereen.
Jeanne taputteli käsiään ja oikein vapisi ihastuksesta joka kerta, kun nuo suuret, ketterät uijat tulivat esille. Hänen sydämensä hypähteli heidän laillaan hurjasta, lapsellisesta ilosta.
Yht'äkkiä ne hävisivät. Ne näkyivät kerran vielä hyvin kaukana meren selällä päin, sitten ei niitä huomannut enää, ja muutaman hetkisen tunsi Jeanne ikävääkin niiden katoamisen johdosta.
Tuli ilta, tyyni, säteilevä, mitä kirkkahin ja leppoisin. Ei värähdystäkään ilmassa eikä veden pinnalla. Ja tämä meren ja taivaan avaruuden ääretön rauha levisi turtuneihin ihmissieluihinkin, jotka eivät tunteneet vähäistäkään väristystä.
Mahtava aurinko painui hiljalleen alas kohti Afrikan näkymätöntä rantaa, tuota polttavaa maata, jonka kuumuudesta sai jo vähäisen aavistuksen. Mutta omituinen sukoileva viileys, joka kuitenkaan ei tuntunut tuulenhenkäykseltä, hipaisi kasvojen hipiää, kun päivä oli mennyt mailleen.
Heitä ei haluttanut mennä alas kajuuttaan, joka oli täynnä merilaivan kaikkia hirveitä hajuja, vaan he kävivät vierekkäin loikomaan välikannelle kääriytyen vaippoihinsa. Julien nukkui heti, mutta Jeanne, jota outo matka vaivasi, ei saanut silmiään ummistetuiksi. Siipien yksitoikkoinen läiske uuvutti häntä ja hän katseli niitä lukemattomia tähtiä, jotka hänen yllään tuikahtelivat terävän kirkkaalla, mutta ikäänkuin kostealla valollaan etelän puhtaansinisellä taivaalla.
Aamupuoleen hän kuitenkin nukahti.
Hänet herätti sitten huuto ja melu: merimiehet puhdistivat laulaen laivaa. Jeanne pudisti hereille miehensä, joka nukkuessaan ei ollut liikahtanutkaan, ja he nousivat ylös.
Ihastuksella Jeanne hengitti suolaista meri-ilmaa, joka tuntui tunkeutuvan aina sormien päihin asti. Kaikkialla siinsi vain merta. Keulan puolella häämöitti kuitenkin veden pinnalla jotakin harmaata, aamunkoitossa vielä hämärästi näkyvää, aivan kuin rykelmä omituisia, suippoja, harkkoreunaisia hattaroita.
Vähitellen rupesivat ne näkymään selvemmin. Niiden ääriviivat eroittautuivat paremmin taivaan kirkastuessa ja esiin nousi pitkä jono teräviä, kummallisia vuoria. Siellä oli Korsika, aivan kuin hienoon huntuun verhottuna.
Ja sen takaa nousi aurinko, jota vastaan vuorten harjanteet kuvastivat mustina varjoina, mutta sitten alkoivat kaikki huiput hehkua muun osan saarta jäädessä huurun peittoon.
Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut myrskyssä huutamisesta.
— Tunnetteko tuota hajua?
Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun.
Kapteeni jatkoi:
— Se on Korsika, rouva, joka sillä lailla tuoksuaa. Se on sen kauniin naisen hajua. Vaikka olisin kaksikymmentä vuotta poikessa, niin tuntisin sen sittenkin viiden tuhannen meripenikulman päähän. Olen nähkääs sieltä kotoisin. Hänkin tuolla Pyhän Helenan saarella kuuluu yhä vain muistelevan kotiseutunsa hajua. Me ollaan samaa sukua.
Ja paljastaen päänsä tervehti kapteeni Korsikaa ja tervehti samalla valtameren poikki suurta keisariakin, vankia, joka oli samaa sukua kuin hän.
Jeanneen koski se niin, että hän oli vähällä ruveta itkemään.
Sitten ojensi kapteeni kätensä taivaan rantaa kohti ja mainitsi kallioiden nimet.
Julien seisoi vaimonsa vieressä pidellen kättään hänen vyötäistensä ympärillä ja molemmat he katselivat etäisyyteen nähdäkseen mainitun paikan.
Vihdoin huomasivatkin he muutamia pyramiidinmuotoisia kallion kärkiä, jotka laiva kohta kiersi laskeakseen suureen, tyyneen lahteen. Se oli korkeiden vuorenharjojen välissä, joiden alavimmat rinteet näyttivät olevan aivan kuin sammaleen peittämät.
Kapteeni osoitti vihantaa kohti ja lausui: "Tiheiköt."
Sikäli kuin tultiin lähemmäksi maata, näkyi vuorien kehä sulkeutuvan järveksi laivan ympärille, joka ui hiljakseen tuossa sinisessä ja niin kirkkaassa vedessä, että toisin paikoin saattoi nähdä pohjaan asti.
Ja yht'äkkiä ilmestyi näkyviin ihan valkoinen kaupunki, joka sijaitsi siellä lahden perällä, aivan veden partaalla, vuorien juurella. Muutamia pieniä italialaisia laivoja seisoi ankkuroituina satamassa. Neljä, viisi venettä tuli ja kierteli Roi-Louis'n ympärillä noutaakseen maihin sen matkustajat.
Julien, joka keräsi heidän tavaransa yhteen, kysyi vaimoltaan:
— Riittää kai kantajille frangi mieheen?
Jo viikon päivät kysyi hän alituisesti tuota samaa ja tämä kysymys kiusasi Jeannea, joka nyt vastasi hiukan kärsimättömänä:
— Kun ei tiedä varmaan antavansa kylliksi, niin antaa mieluummin enemmän.
Lakkaamatta kiisteli Julien hotellienkin isäntien ja palvelijain, ajurien ja kaupustelijain kanssa, ja jos hän kepelästi oli onnistunut saamaan vähän alennusta, niin sanoi hän Jeannelle käsiään hykertäen:
— Minä en tahdo antaa varastaa mitään itseltäni.
Kun laskut tuotiin esille, niin Jeanne oikein vapisi, varmana jo edeltäkäsin, että hänen miehensä oli tekevä muistutuksia joka ainoasta erästä, ja häntä vaivasi tuo tinkiminen aina niin, että hän punastui hiusmartoaan myöten palvelusväen halveksivain katseitten edessä, jotka seurasivat hänen miestään tarkastaessaan riittämätöntä juomarahaa kädessään.
Soutajankin kanssa vielä, joka vei heidät maihin, syntyi hänellä kinaa.
Ensimmäinen puu, jonka Jeanne sitten näki, oli palmu.
He asettuivat asumaan suureen tyhjään hotelliin, joka sijaitsi avaran torin kulmassa, ja tilasivat itselleen aamiaista. Sen syötyään tahtoi Jeanne lähteä kaupungille kävelemään, mutta Julien halusi käydä lepäämään. Siitä syntyi heidän välillään riitaa ja pahastuneena alistui Jeanne hänen vaatimukseensa.
He oleskelivat kolme vuorokautta tässä pienessä, sinisen lahden pohjukkaan kätketyssä kaupungissa, jossa ilma oli kuuma kuin ahjossa vuoriverhon takana, joka ei koskaan päästä sinne tuulen henkeä puhaltamaan.
Sitten tekivät he muutaman päivän matkasuunnitelman ja ettei tarvinnut väistyä minkäänlaisten huonoista tieoloista syntyvien vaikeuksien edestä, päättivät he vuokrata hevoset. He ottivat niinmuodoin kaksi pientä tulisilmäistä, laihaa ja uupumatonta korsikalaista oritta ja lähtivät matkalle eräänä päivänä aamun valjetessa. Opas, joka ratsasti muulin selässä, seurasi heitä ja kantoi heidän ruokatavaransa, sillä majataloja ei tässä villissä maassa ole.
Tie kulki ensin lahden laitaa ja painui sitten loivaan laaksoon korkeita vuoria kohti. Usein oli kuljettava melkein kuivuneiden virtojen poikki, joissa vain kivien kätköissä heikosti solisten vielä juoksi vähän vettä.
Maa oli viljelemätöntä ja aivan autiota. Vuorien kupeet kasvoivat korkeata ruohoa, joka tähän kuumaan vuoden aikaan oli kokonaan kellastunut. Siellä täällä tuli vastaan joku vuorelainen joko pienen hevosensa tahi koiran kokoisen aasinsa selässä. Ja jokaisella riippui hartioilla panostettu pyssy, vanha ruostunut ase, joka heidän käsissään oli peloittava kalu.
Saari oli täynnä hajuruohoja, ja niiden kirpeä lemu tuntui kuin tiivistäneen ilman; ja verkalleen alkoi tie nousta vuorien pitkien poimujen lomissa.
Punaisten ja sinisten kallioiden kärjet loivat maisemalle tarunomaisen sävyn ja matalammalla olevat vuorien rinteet äärettömine kastanjametsineen näyttivät ylhäältä vain pieniltä vihannoilta pensaikoilta tämän saaren jättimäisen korkeilla pengermillä.
Opas ojensi välistä kättään kohti jyrkkiä vuorenharjoja ja mainitsi jonkun nimen. Jeanne ja Julien katselivat ensin näkemättä mitään, mutta eroittivat vihdoin jotakin harmaata, joka näytti ylhäältä pudonneen kiviröykkiön tapaiselta. Siinä oli kylä, pieni kiviasutus, joka oli kuin mikäkin linnun pesä, kiinni tarttunut sinne melkein näkymättömiin korkeiden kallioiden kupeelle.
Tämä pitkä, käyden ajettava matka alkoi hermostuttaa Jeannea.
— Ajetaan hiukan juosten, — sanoi hän ja kiirehti hevostansa. Kun hän sitten ei huomannut miestään vieressään, kääntyi hän ja alkoi hilpeästi nauraa nähdessään Julienin aivan kalpeana pitelevän kiinni laukkaavan hevosen harjasta ja lystikkäästi hölköttävän sen selässä. Ja kun hän lisäksi oli kaunis ja komea mies, niin näytti hänen kömpelyytensä ja pelkuruutensa vieläkin hullunkurisemmalta.
He alkoivat silloin ajaa hiljemmin. Tie kulki nyt kahden loppumattoman metsän väliä, jotka vaippana levisivät yli koko vuoren rinteen.
Se oli Korsikan kuuluisaa tiheikköä, läpipääsemätöntä metsää, jossa kasvoi sekaisin tammea, katajaa, laakeripuuta, myrttiä, kanervaa ynnä kaikenlaisia muita puu- ja kasvilajeja, jotka kietoutuivat toisiinsa niin ja muodostivat vuorien kupeille semmoisen peitteen, että oli aivan mahdotonta siitä selviytyä.
Heidän tuli nälkä. Opas saavutti heidät ja saattoi suloisen lähteen luo, jommoisia on tuiki tiheässä näillä jylhillä seuduilla ja jotka ohuena, jääkylmänä säikeenä tulevat pienestä kallionreiästä ja vuotavat siitä sitten sitä kastanjan lehteä pitkin, jonka ohikulkija sen alle asettaa juoksuttaakseen siten veden suuhunsa.
Jeanne tunsi niin suurta mielihyvää, että hänen oli miltei mahdotonta pidättää ilon huudahduksiaan.
Sitten he lähtivät takaisin laskeutuen vuorelta alas Sagone'n lahtea kiertämällä.
Illan suussa he kulkivat läpi Cargèse'n, joka on pieni kreikkalainen kylä, muinaisaikoina isänmaastaan karkoitettujen pakolaisten perustama. Siellä seisoi ryhmä kookkaita, kauniita sorealanteisia, solakkavartaloisia, erittäin siroliikkeisiä naisia erään suihkukaivon partaalla. Kun Julien huusi heille "hyvää iltaa", vastasivat he laulavalla äänellä entisen kotimaansa sointuvalla kielellä.
Piana'an tultua oli heidän pakko turvautua erään talon vieraanvaraisuuteen niinkuin vanhoina aikoina tehtiin tuntemattomissa maissa eksyksiin jouduttua. Jeanne oikein värisi ilon tunteesta odottaessaan, että ovi, jolle Julien oli kolkuttanut, aukeaisi. Oi, tämä oli vasta oikea huvimatka odottamattomine seikkailuineen aivan kuin jollakin oudolla löytöretkellä!
He olivat sattumalta kääntyneet nuoren pariskunnan puoleen. Heidät otettiin vastaan niinkuin patriarkat varmaankin vastaanottivat Jumalan lähettämän olennon. Heidän oli maattava olkipatjalla vanhassa ränsistyneessä rakennuksessa, jonka madonsyömät hirret, joissa pitkäkoipiset, puutasyövät lukit asustivat, paukkuivat, tuntuivat elävän ja huokailevan.
Sieltä he lähtivät auringon noustessa ja pysähtyivät pian metsän luo, oikean purppuranpunaisen graniittimetsän luo. Siinä oli huippuja, patsaita, torneja ja omituisia kuvioita, jotka aika, jäytävä tuuli ja meren sumu olivat muovailleet. Nuo jo kolmensadan metrinkin korkuiset, ohuet, pyöreät, kierät, väärät, muodottomat, eriskummalliset, hämmästyttävät kalliot olivat puitten, kasvien, eläimien, muistopatsasten, ihmisten, kaapuun puettujen munkkien, sarvipäisten pirujen, äärettömän suurten lintujen, kokonaisen suunnattoman kansakunnan, oikean hirviöiden lauman näköisiä, jotka jonkun hurjapäisen jumalan tahdosta olivat sinne kivettyneet.
Jeanne ei saanut sanaakaan suustaan, niin hänen sydäntään ahdisti tuo näky, ja hän tarttui Julienia kädestä, jota puristi tuntien rakastamisen halua tuon ihanuuden valtaamana.
Ja tultuaan ulos tuosta mahtavasta kaaoksesta huomasivat he yht'äkkiä uuden lahdelman, jota ympäröi joka haaralta punaisen graniitin verinen muuri kuvastuen meren siniseen veteen.
Jeanne kuiskasi vain:
Oi, Julien!
Eikä hän ihmetyksen valtaamana löytänyt mitään muuta sanaa. Hänen kurkkuaan kuristi ja kaksi kyyneltä vuoti hänen silmistään. Hämmästyneenä loi Julien katseensa häneen ja kysyi:
— Mikä sinun on, muruseni?
Jeanne pyyhkäisi poskeansa, hymähti ja vastasi hiukan väräjävällä äänellä:
— Ei se ole mitään… Hermostumista vain… En tiedä… Hurmaannuin niin. Olen niin onnellinen, että pieninkin seikka liikuttaa sydäntäni.
Julien ei ymmärtänyt tätä naisen hermojen arkuutta, noita tyhjästä suunniltaan joutuneen olennon värähtelemisiä ja puistatuksia, joita ihastus saattaa hänessä synnyttää jonkun järkyttävän kohtauksen tavalla, herättäen hänessä käsittämättömän tunteen, saattaen hänet joko hulluksi ilosta tahi epätoivon valtaan.
Nuo kyyneleet näyttivät Julienistä naurettavilta, ja, ajatellen kokonaan vain huonoa tietä, sanoi hän:
— Teet viisaammin, kun pidät silmällä hevostasi.
Tietä myöten, jota oli melkein mahdoton kulkea, laskeutuivat he tuon lahden pohjukkaan ja kääntyivät sitten oikealle noustakseen Ota'n synkkään laaksoon.
Polku osoittautui kuitenkin kauheaksi. Julien esitti silloin:
— Mitä, jos menisimme sinne jalkaisin?
Jeanne suostui siihen mielellään, ihastuneena saadessaan kävellä ja olla yksin miehensä kanssa äskeisen mielenliikutuksensa jälkeen.
Opas lähti kulkemaan edellä muulin ja hevosten kanssa, he astuivat hiljakseen perässä.
Vuori, joka on haljennut ylhäältä alas asti, aukenee raolleen, ja siihen loveen painuu polku, joka kulkee pohjaa myöten kahden kummallisen seinän välissä. Rotkon läpi juoksee koski, ilma siellä on jäätävä, kivi on musta ja sininen taivas, jota ylhäällä näkyy pikkuinen pala, hämmästyttää ja huimaa päätä.
Äkkiä omituinen suhina sai Jeannen vavahtamaan. Hän nosti silmänsä ja näki äärettömän suuren linnun lentävän ulos kolosta. Se oli kotka, jonka molemmat siivet näyttivät ihan koskettavan syvänteen molempia seiniä sen kohotessa siintoon, jonne se katosi.
Kauempana vuoren halkeama jakautuu kahtia, ja polku nousee molempien rotkojen välitse sinne tänne nopeasti luikerrellen.
Kevyesti hypiskellen kulki Jeanne edellä, potkaisten kiviä pyörimään, ja kumartui pelkäämättä katsomaan alas kuiluihin. Julien seurasi jäljessä hiukan hengästyneenä ja tuijottaen maahan huimausta peläten.
Yht'äkkiä tulvahti päivän valo heidän ylitsensä. Heistä tuntui kuin he olisivat tulleet ulos helvetistä. Heidän oli jano; kostea jälki johti heitä kiviröykkiöiden kautta pikkuruiselle lähteelle, johon oli laitettu ontosta kepistä kouru vuohipaimenia varten. Sammal peitti maan lähteen ympärillä. Jeanne kävi siihen polvilleen juodakseen, ja Julien teki samoin.
Kun Jeanne nautti raikkaasta vedestä, otti Julien häntä vyötäisistä ja koetti vallata hänen paikkansa kourun suussa. Jeanne vastusteli, ja siinä heidän huulensa kilpailivat milloin kohdaten toisensa, milloin taas sysäten toinen toisensa tieltä. Näin otellessaan saivat he vuoron perään kourun pään suuhunsa ja iskivät siihen kiinni hampaillaan tahtomatta päästää sitä irti. Tästä alituisesta kiinniottamisesta ja irtilaskemisesta avautui ja sulkeutui kylmä suihku räiskyttäen vettä heidän kasvoihinsa, kaulaansa, vaatteilleen ja käsilleen ja sirotellen pisaroita kuin helmiä heidän hiuksiinsa suudelmien vaihtuessa toiselta toiselle samassa ryöpyssä.
Yht'äkkiä valtasi Jeannen rakkauden puuska. Hän otti suunsa täyteen kirkasta lähdevettä ja, posket pullollaan kuin leilit, hän antoi merkin Julienille tahtoen antaa hänen, huulet huulissa kiinni, juoda vettä suustaan.
Julien kurotti hymyillen kaulaansa, kallisti päätään taaksepäin, levitti käsivartensa ja joi yhdellä siemauksella veden tuosta elävästä lähteestä, joka näin juoksutti hänen ruumiiseensa hehkuvan intohimon.
Jeanne painautui häntä vasten hellyydellä, jota hän ei ollut miestään kohtaan ennen osoittanut. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa kohosi, hänen silmänsä näyttivät raukeilta ja kosteilta. Hiljaa kuiskasi hän:
— Julien, minä rakastan sinua.
* * * * *
Kesti kauan ennenkuin he saavuttivat vuoren harjan, siihen määrin Jeanne tunsi uupumista, ja he saapuivat vasta iltasella Evisaan heidän oppaansa sukulaisen Paoli Palabrettin luo.
Tämä oli isokasvuinen, hiukan kumaraselkäinen mies, jonka kasvot olivat synkänkalpeat kuin keuhkotautisella. Hän vei heidät heidän huoneeseensa, joka paljaine kiviseinineen teki kolkon vaikutuksen, mutta siihen nähden, että tässä maassa kaikenlainen komeus on tuntematonta, oli kaunis. Ja korsikalaisella murteellaan, joka on ranskan ja italian kielten sekoitusta, ilmaisi hän ilonsa heidän tulostaan taloon. Samassa keskeytti hänet heleä ääni ja pieni tummanvärinen nainen, jolla oli suuret mustat silmät, päivän lämpöä hohtava iho, ohuet vyötäiset, hampaat aina näkyvissä yhtä mittaa hymyilevässä suussa, syöksähti sisään, suuteli Jeannea ja pudisti Julienin kättä sanoen:
— Hyvää päivää, rouva! Hyvää päivää, herra! Mitä kuuluu?
Ja hän otti heiltä hatut ja huivit käyttäen vain toista kättänsä, sillä toinen käsi oli hänellä siteessä. Sitten hän lähetti kaikki pois huoneesta sanoen miehelleen:
— Vie heidät kävelylle päivälliseen asti!
Herra Palabretti totteli oitis, asettui molempien nuorten väliin ja vei heidät katselemaan kylää. Hän laahusti sekä jaloillaan että äänellään, yski usein ja toisti joka yskänkohtauksen jälkeen:
— Se on tuo laakson kylmä ilma, joka on mennyt keuhkoihini.
Hän saattoi heitä yksinäistä polkua pitkin laajaan kastanjametsään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja sanoi yksitoikkoisella äänellään:
— Tässä tappoi Mathieu Lori serkkuni Jean Rinaldin. Olin, nähkääs, tuossa ihan lähellä Jeania, kun Mathieu ilmestyi kymmenen askeleen päähän meistä ja huusi: "Jean, älä mene Albertaceen, älä mene, muuten sinut tapan, kuuletko sen." Tartuin Jean'ia kädestä ja sanoin: "Älä mene, Jean, hän tekee sen." Se oli erään tytön takia, jonka perässä he molemmat juoksivat, — Paulina Sinacoupi nimeltään. Mutta Jean alkoi huutaa: "Menenpäs, Mathieu; sinä et ole mies minua siitä estämään." Silloin ojensi Mathieu pyssynsä ennenkuin olin ehtinyt saada omani kuntoon ja laukaisi. Jean ponnahti vain korkealle ilmaan tasajaloin kuin nuoraa hyppivä lapsi, niin juuri, herra, ja kaatui koko painollaan päälleni niin, että pyssyni kirposi kädestäni ja lensi tuon suuren puun juurelle tuonne. Jean'in suu oli ihan ammollaan, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan, — hän oli kuollut.
Nuoret katselivat kummissaan tuota rauhallista miestä, joka oli ollut kerrotun tihutyön näkijänä ja Jeanne kysyi:
— Entäs murhaaja?
Paoli Palabretti yski kauan ja jatkoi sitten:
— Hän katosi vuoristoon. Minun veljeni tappoi hänet seuraavana vuonna.
Tiedättehän veljeni, Philippi Palabrettin, rosvon?
Jeanne säpsähti:
— Teidänkö veljenne? Rosvo?
Levollisen korsikalaisen silmässä välähti ylpeä katse:
— Niin, rouva, hän oli kuuluisa mies, hän. Hän otti hengiltä kuusi santarmia. Hän kuoli Nicolas Moralin kanssa yhdessä, kun joutuivat saarroksiin Niolossa kuusipäiväisen ottelun jälkeen ja olivat kuolla nälkään.
Sitte aivan samalla äänen sävyllä kuin hän oli sanonut "se on tuo laakson kylmä ilma", lisäsi hän alistuvaisesti:
— Se on maan tapa.
Sen jälkeen palasivat he syömään päivällistä, ja pieni korsikalaisnainen kohteli heitä aivan kuin olisi tuntenut heidät jo kaksikymmentä vuotta.
Mutta Jeannea vaivasi levottomuus. Oliko hän vielä löytävä Julienin suudelmassa saman ihmeellisen ja valtavan tunneväristyksen kuin siellä lähteen luona.
Kun he olivat kahden kesken huoneessa, vapisi hän pelosta, ettei hänen suudelmillaan olisi enää samaa vaikutusta. Mutta kohta saavutti hän varmuuden, ja siitä tuli hänen ensimmäinen rakkaudenyönsä.
Seuraavana aamuna, kun tuli aika lähteä, oli hänen miltei mahdoton erota tästä matalasta majasta, sillä hänestä tuntui, että hänelle siellä oli koittanut uusi onni.
Hän kutsui luokseen huoneeseensa talon emännän ja vaikka tarkkaan hänelle selittelikin, ettei suinkaan tahtonut antaa hänelle mitään lahjaa, niin hän vaatimalla vaati, jopa suuttuenkin, saada lähettää hänelle Parisista, kun oli palannut sinne, jonkin muiston, jolle hän antoi melkein taikauskoisen merkityksen.
Nuori korsikalaisnainen pani kauan vastaan, mutta suostui vihdoin, sanoen:
— No, lähettäkää minulle sitten pikkunen pistooli, aivan pikkunen!
Jeannen silmät kävivät pyöreiksi. Ja ikäänkuin sanoen jonkun mieluisan ja suuren salaisuuden kuiskasi hän ihan hänen korvansa juurella:
— Tarvitsen sen tappaakseni lankoni.
Samalla kiersi hän hymyillen nopeasti siteen auki käsivarrestaan, jota hän siihen saakka ei ollut käyttänyt, paljasti pyöreän valkoisen kyynärvartensa, jossa siellä täällä näkyi muutamia, jo naarmoittuneita tikarin pistoja, ja sanoi:
— Ellen olisi ollut yhtä väkevä kuin hän, olisi hän minut tappanut. Mieheni ei ole mustasukkainen, hän tuntee minut kyllä, ja lisäksi on hän sairas, niinkuin tiedätte, ja se pitää hänen verensä levollisena. Muuten olenkin, rouva, rehellinen ihminen, mutta lankoni uskoo kaikki, mitä hänelle kerrotaan. Hän on mustasukkainen mieheni puolesta ja alkaa varmaan saman jutun uudelleen. Mutta silloin onkin minulla pikkunen pistooli, voin olla rauhassa ja varma siitä että voin kostaa.
Jeanne lupasi lähettää hänelle aseen, suuteli hellästi uutta ystävätärtään, ja he jatkoivat matkaansa.
Häämatkan loppuosa oli hänelle vain yhtä ainoata unelmaa, lakkaamatonta syleilemistä ja hyväilyjen huumetta. Hän ei nähnyt mitään, ei maisemia, ei ihmisiä eikä paikkoja, joihin he pysähtyivät. Hän ei nähnyt muuta kuin vain Julienin.
* * * * *
Kun he saapuivat Bastiaan oli opas maksettava. Julien kaiveli taskujaan. Kun ei hän löytänyt sitä, mitä tarvitsi, sanoi hän Jeannelle.
— Koska et käytä äitisi sinulle antamia kultarahoja, niin anna ne minun huostaani. Ne ovat paremmassa säilyssä minulla ja minä pääsen sillä lailla vaihtamasta seteleitäni.
Jeanne ojensi hänelle kukkaronsa.
Sitten matkustivat he Livornoon, kävivät Firenzessä, Genuassa ja läpi koko Välimeren pohjukan saapuen eräänä tuulisena aamuna takaisin Marseille'hin.
Kaksi kuukautta oli kulunut siitä kun he olivat kotoa lähteneet. Nyt oli 15 päivä lokakuuta.
Kova, kylmä tuuli, joka tuntui tulevan sieltä kaukaisesta Normandiesta, sai Jeannen mielen alakuloiseksi. Julien näytti jo jonkun aikaa olevan muuttunut, väsynyt, välinpitämätön, ja Jeanne pelkäsi jotakin, tietämättä mitä.
Hän pitkitti vielä neljä päivää heidän paluumatkaansa kotiin voimatta erota tästä ihanasta päivänpaisteisesta seudusta. Hänestä tuntui, että samalla oli hänen onnensakin retki päättyvä.
Vihdoin he sitten lähtivät.
Parisissa oli heidän tehtävä kaikki ostoksensa lopullisesti asettuakseen asumaan Peuples'iin, ja Jeanne iloitsi siitä, että saattoi tuoda mukanaan kaikenlaisia kauniita esineitä äitinsä lahjoittamilla rahoilla. Ensimmäinen, jota hän ajatteli, oli kuitenkin tuolle korsikalaiselle naiselle lupaamansa pistooli.
Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen sanoi hän Julienille:
— Kultaseni, ole niin hyvä ja anna minulle äitini lahjoittamat rahat, että saan tehdä ostoksiani.
Julien kääntyi häneen tyytymättömän näköisenä.
— Kuinka paljon tarvitset?
Jeanne hämmästyi ja sopersi:
— No, … mitä tahdot antaa.
Johon toinen vastasi:
— Annan sinulle sata frangia, mutta älä vain tuhlaa niitä.
Jeanne joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt, mitä sanoa. Vihdoin lausui hän epäröiden:
— Minähän annoin sinulle ne rahat vain…
Julien ei antanut hänen puhua loppuun.
— Niin kyllä. Mutta yhdentekevä on, ovatko ne sinun tahi minun taskussani, kun meillä kerran on yhteinen kukkaro. Enkähän minä kielläkään niitä sinulta, annanhan sinulle sata frangia.
Jeanne otti häneltä vastaan viisi kultarahaa sanomatta enää sanaakaan, mutta ei uskaltanut sen koommin enää pyytää lisää eikä ostanut muuta kuin pistoolin.
Viikkoa myöhemmin lähtivät he matkalle palatakseen Peuples'iin.