Elämän tarina

by Guy de Maupassant

VI.

Valkoisen tiiliaidan vieressä seisoivat vanhemmat ja palvelijat odottamassa. Matkavaunu pysähtyi ja syleileminen kesti kauan. Äiti itki, Jeanne pyyhki heltyneenä silmiään ja isä käveli hermostuneesti edestakaisin.

Sillä aikaa kun tavaroita kannettiin sisään, saivat tulijat kertoa matkastaan kaikkien istuessa salin uunin ääressä. Jeannen huulilta oikein sateli sanoja ja kaikki tuli kerrotuksi ihan perin pohjin puolessa tunnissa, ehkä muutamia pikkuseikkoja lukuunottamatta, jotka siinä ryöpyssä häneltä unohtuivat.

Sitten meni nuori rouva myttyjään aukaisemaan. Rosalie, joka oli liikutettu hänkin, auttoi häntä. Kun se työ oli lopussa, kun liinavaatteet, hameet ja muut pukuesineet oli pantu paikoilleen, meni sisäkkö pois ja Jeanne, joka oli hieman väsyksissä, kävi istumaan.

Hän ajatteli, mitä hänen nyt oli tehtävä, ja koetti keksiä jotakin henkistä askartelua ja työtä käsilleen. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä alas äitinsä luo, joka oli käynyt lepäämään, ja hän aikoi lähteä kävelemään, mutta maisema näytti niin kolkolta, että alakuloisuus alkoi painostaa hänen sydäntään jo pelkästä silmäyksestä ulos ikkunasta.

Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa mitäkään miettiä.

Mutta nyt alkoi ensimmäisten päiväin suloinen todellisuus muuttua arkipäiväiseksi todellisuudeksi sulkien oven rajattomilta toiveilta, kauniilta kaipuulta johonkin tuntemattomaan. Niin, nyt oli odotus lopussa.

Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä, rauenneena unelmana.

Hän nousi paikaltaan ja meni painamaan otsaansa ikkunaruutuun. Ja katseltuaan jonkun aikaa taivasta, jossa vyöryi paksuja synkkiä pilviä, päätti hän lähteä ulos.

Oliko siinä sama maisema, sama nurmikko, samat puut kuin toukokuussa? Minne oli joutunut lehväin päivänpaisteinen iloisuus ja nurmen runollinen vehreys monivärisine kukkineen ja eriskummallisine perhosineen? Ja päätä huumaava, elämää uhkuva, tuoksuva ja hedelmöittävä ilma, sekin oli poissa.

Kujanteet, jotka olivat läpimärät alituisista syyssateista, kulkivat, kuihtuneiden lehtien paksun peiton verhoamina, autioina laihuuttaan värjöttävien, miltei lehdettömien poppelien keskitse. Puitten hauraat oksat vapisivat tuulessa, sen puistellessa siellä täällä vielä riippuvia yksinäisiä lehtiä, jotka olivat karisemaisillaan avaruuteen. Ja lakkaamatta pitkin päivää irtaantui, pyöri ja lenteli ilmassa ja putosi maahan isoina kultarahoina, noita viimeisiä, kellastuneita lehtiä ikäänkuin lakkaamattomana sateena, niin mieltä painostavana, että Jeanne oli vähällä ruveta itkemään.

Jeanne käveli metsään asti. Se oli kolkko kuin kuolevan kammio. Vehreä aita, joka erotti somat, luikertelevat käytävät toisistaan ja teki ne niin salaperäisiksi, oli alaston nyt. Siinä kiertävät köynnökset, jotka ennen olivat kuin hienoa puukarikkoa ikään, ojentelivat nyt toisilleen laihoja oksiaan. Ja varisseiden kuivien lehtien kahina tuulessa, joka niitä lennätteli ja paikoitellen kasoitteli, tuntui kuin kuolevaisen surulliselta, viimeiseltä huokaukselta.

Pienen pieniä lintusia hypiskeli siellä paikasta paikkaan viluisesti piipatellen ja suojaa etsien.

Lehmus ja plataani, joita jalavat paksulla verhollaan aivan kuin etuvartiostona meren puolella seisten suojelivat ja jotka olivat säilyttäneet vielä kesäpukunsa, olivat kuin vaatetetut toinen punaiseen samettiin, toinen oranssiväriseen silkkiin, näin ensimmäisten syyskylmien värjääminä niiden oman elinnesteen mukaan.

Jeanne käveli verkkaisin askelin edestakaisin äidin kujannetta pitkin, Couillard'in moision laitaa. Häntä painosti jokin, aivankuin aavistus vasta-alkavan yksitoikkoisen elämän pitkästä ikävästä.

Sitten hän istuutui sille mäen rinteelle, missä Julien ensimmäisen kerran oli puhunut hänelle rakkaudesta, ja hän istui siellä kauan unelmoiden, melkein mitään ajattelematta, riutuneena sydämen pohjaan asti, rinnassaan halu käydä maata, nukkua pois tämän päivän painostavasta alakuloisuudesta.

Yhtäkkiä hän huomasi lokin, joka tuulen kiidättämänä lensi poikki taivaan. Ja hänelle muistui mieleen kotka, jonka hän oli nähnyt Korsikassa Ota'n laaksossa. Hän tunsi sydämensä vilkkaasti värähtelevän, kuin herätessä muiston jostakin suloisesta, joka on ollut ja mennyt, ja hengessään hän näki silloin uudelleen tuon ihanan saaren outoine tuoksuineen, sen auringon, joka kypsyttää sitruunat ja seetripuun hedelmät, sen vuoret ruusuhohteisine huippuineen, sen siintävät lahdelmat ja sen rotkot kohisevine koskineen.

Silloin kietoi tämä häntä ympäröivä kostea ja kolkko maisema varisevine lehtineen ja tuulen repostelemine pilvineen hänet niin painostavaan epätoivoon, että hän palasi kotia, ettei rupeaisi itkemään.

Siellä istui äiti viluisena uunin ääressä ja torkkui. Tottuneena syyspäivien alakuloisuuteen ei hän siitä enää välittänyt. Isä ja Julien olivat menneet kävelemään, puhellen asioistaan. Ja yö läheni levittäen synkkää varjoaan avaraan saliin, johon vain lämpiävä uuni loi loimuavaa valoaan.

Päivän sammuessa saattoi ikkunoista vielä eroittaa tuon loppuvan vuoden lokaisen luonnon ja harmaan taivaan, joka sekin oli kuin loan tahraama.

Pian saapui sitten paroni Julienin seurassa. Heti astuttuaan hämärään huoneeseen hän soitti kelloa ja huusi:

— Tuokaa sukkelaan valoa! Täällä on niin synkkää.

Ja hän istui uunin ääreen.

Kuivattaessaan tulen edessä märkiä kenkiään, jotka kuumuudesta höyrysivät ja joista loka kuivuen irtaantui, hän hykerteli iloisena käsiään ja sanoi:

— Luulenpa todella, että alkaa jäätää. Taivas kirkastuu pohjoisessa ja meillä on täysi kuu. Yöllä pakkanen jo hyvästi nipistää.

Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän jatkoi:

— No, tyttöseni, oletko tyytyväinen, että olet kotona jälleen, omassa talossasi, vanhusten luona?

Tämä viaton kysymys saattoi Jeannen aivan suunniltaan. Hän heittäytyi isänsä syliin silmät täynnä kyyneleitä ja suuteli häntä hermostuneesti, aivan kuin anteeksi pyytäen, sillä vaikka hän tarmokkaasti koettikin olla iloinen, tunsi hän niin kovaa surua, että oli menehtyä. Hän ajatteli kuitenkin sitä iloa, mikä hänellä oli oleva vanhempiaan jälleen tavatessaan ja hän hämmästyi itse siitä kylmyydestä, mikä hänen hellyytensä lamautti, aivan kuin ihminen poissa ollessaan paljon ajateltuaan niitä, joita rakastaa, tuntee, kun pitkään aikaan ei ole heitä joka hetki silmiensä edessä nähnyt, heidät uudelleen tavatessaan kuin jonkinlaisen katkeamisen rakkauden siteissä, kunnes jokapäiväinen yhdessäolo ne taas liittää yhteen.

Päivällinen kesti kauan, eikä syödessä puhuttu mitään. Julien näytti unhottaneen vaimonsa.

Senjälkeen Jeanne istui kuin horroksissa uunin ääressä vastapäätä äitiään, joka nukkui, ja kun hän siinä kerran tointui kuultuaan vanhempien herrojen ääneen keskustelevan, ajatteli hän, koettaessaan ravistaa itseänsä valveille, oliko ehkä hänetkin valtaava tuo tottumusten synkkä unitauti, jota ei mikään enää keskeytä.

Kamiinan tuli, joka päivän valossa näytti heikolta ja punertavalta, oli nyt muuttunut eloisaksi, kirkkaaksi ja räiskyväksi, ja loi ajoittain suuria läikkiä huonekalujen haalistuneelle verholle, ketun ja haikaran, alakuloisen kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen päälle.

Paroni lähestyi hymyillen ja sanoi ojentaen käsiään hehkuvien hiilien eteen:

— Kylläpä palaa hyvin tänä iltana. Ulkona jäätää, lapset, ulkona jäätää.

Sitten hän laski kätensä Jeannen olkapäille ja sanoi tuleen osoittaen:

— Näes, tyttöseni, tämä on maailmassa kaikkein parasta: oma kotiliesi ja omaiset sen ympärillä. Ei mikään ole sen veroista. Mutta ehkäpä menemme nyt makaamaan. Olette, lapsukaiseni, varmaankin lopen väsyneitä?

Tultuaan ylös huoneeseensa ajatteli nuori rouva, kuinka erilaisilla tunteilla saattoikaan eri kertoina saapua samaan paikkaan, jota luuli rakastavansa. Miksi oli hän näin masennuksissa, miksi tämä talo, tämä rakas seutu, kaikki mikä siihen saakka oli saanut hänen sydämensä sykähtelemään, tuntui hänestä nyt niin musertavan alakuloiselta ja kolkolta.

Yhtäkkiä sattuivat hänen silmänsä pöytäkelloon, jossa pieni mehiläinen yhä liikkui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, yhtä nopeasti lakkaamatta tuota kukkakenttää pitkin. Silloin valtasi Jeannen hellyyden puuska ja hän puhkesi itkemään katsellessaan tuota pientä koneen liikuttamaa eläintä, joka hänestä tuntui elävältä, joka hänelle lauloi hetkien kulun ja sykki kuin sydän.

Totisesti hän ei ollut näin liikutettu isäänsä ja äitiään suudellessaan. Sydämellä on salaisuuksia, joiden perille ei mikään järkeily pääse.

Ensimmäisen kerran naimisissa ollessaan hän nyt oli yksin vuoteessaan, sillä Julien oli, syyttäen väsymystä, sijoittunut toiseen huoneeseen. Sitäpaitsi he olivat sopineet, että kummallakin oli oleva oma huoneensa.

Kesti kauan ennenkuin Jeanne nukkui, sillä hänestä tuntui niin omituiselta, ettei ketään ollut hänen vieressään, hän kun ei enää ollut tottunut makaamaan yksin, ja kun lisäksi kova pohjoistuuli tempoeli talon kattoa.

Hän heräsi aamulla häikäisevään valoon, joka loi punertavan läikän hänen vuoteelleen. Ja huurteiset ikkunaruudut olivat punaiset, aivan kuin koko taivaanranta olisi ollut ilmitulessa.

Kääriytyen suureen aamuviittaan hän juoksi ikkunan luo ja avasi sen.

Jäätävä, pureva viima tunkeutui hänen huoneeseensa nipistäen kirpeällä kylmällä hänen hipiätään ja nostaen kyyneleet hänen silmiinsä; ja purppuran punaisella taivaalla näkyi puitten takana mahtava aurinko, hehkuvana ja pullistuneena kuin juopuneen naama. Maa, jonka peitti valkoinen, kuiva riite, ritisi ihmisten jalkojen alla. Tänä yhtenä yönä olivat poppelien kaikki oksat pudottaneet lehtensä, ja aution maiseman takaa näkyi vihertävä, lainehtiva meri, jonka pinnalla vaahtoili valkoinen hyrsky.

Plataanit ja lehmukset riisui tuuli nopeasti puhtaiksi. Jokainen jäätävän viiman puhallus sai äkkiä tulleen pakkasen riipimät lehdet lentelemään ilmassa kuin linnut. Jeanne pukeutui, meni ulos ja, jotakin tehdäkseen, lähti katselemaan moisioita.

Martin'in talonväki ihastui kovin hänen tulostaan ja emäntä suuteli häntä poskelle. Siellä hänet vaadittiin juomaan lasi aprikoosiviinaa. Sitten hän lähti toiseen moisioon, Couillard'in perheen luo, jossa ihastus oli yhtä suuri. Emäntä silitteli hänen päätään, ja siellä oli nautittava ryypyllinen mustaviinimarjaviinaa.

Sen jälkeen hän palasi kotia.

Päivä kului taas samoinkuin edellinen. Nyt oli pakkanen, sen sijaan että eilen oli suoja. Ja kaikki viikon päivät olivat samanlaisia ja kaikki kuukauden viikot tuntuivat samanlaisilta kuin tämä ensimmäinen.

Vähitellen hänen kaukaisten maitten herättämä kaipuunsa kuitenkin väheni. Tottumus loi hänen elämäänsä ikäänkuin kerrostuman alistuvaisuutta, niinkuin muutamat vesilajit jättävät esineihin kalkkikuoren. Ja hänen sydämessään heräsi jälleen eräänlainen mielenkiinto jokapäiväisen elämän tuhansia pikkuseikkoja kohtaan, halu vaatimattomaan, pieneen askarteluun. Hänessä kehittyi omituinen mietiskelevä alakuloisuus, hämärä elämän pettymys. Mitä tarvitsi hän? Mitä kaipasi hän? Sitä ei ihan itsekään tietänyt. Hän ei tuntenut mitään suuren seuraelämän tarvetta eikä hänessä ollut mitään huvittelemishalua, ei mitään pyrkimystä kohti mahdollisia iloja. Ja mitäpä ne olisivat olleet? Samoin kuin hänen asuntonsa huonekalut olivat aikaa myöten haalistuneet, samoin kadotti kaikki hänen silmissään värinsä, kului pois, vaaleni ja synkistyi. Hänen ja Julienin välit olivat kokonaan muuttuneet. Hänen miehensä tuntui, heidän palattuaan häämatkalta, aivan toisenlaiselta, ikäänkuin näyttelijältä, joka on osansa suorittanut ja ottaa oman tavallisen muotonsa jälleen. Hän tuskin välitti vaimostaan, tuskin puhuttelikaan häntä. Pieninkin rakkauden haarne oli äkkiä kadonnut, ja harvoin hän enää kävi vaimonsa huoneessa.

Julien oli ryhtynyt taloa ja taloutta hoitamaan, tarkasti sopimuskirjat, kovisteli alustalaisia, vähensi menoja ja kun hän oli itse ottanut aatelisen maamiehen tavat, oli hänestä kokonaan kadonnut sulhasmiehen hieno, komea ulkomuoto.

Hän kävi alituisesti puettuna vanhaan samettiseen, vaskinappiseen metsästystakkiin, joka oli tahroja täynnä ja jonka hän oli löytänyt poikamiespuvustostaan. Ja käytyään huolimattomaksi kuten ihmiset, joiden ei enää tarvitse miellyttää ketään, hän ei huolinut partaansakaan ajaa, ja hänen pitkä, huonosti leikattu partansa rumensi häntä tavattomasti. Hän ei huolinut enää hoitaa käsiänsäkään, ja joka aterian jälkeen hän joi neljä tai viisi lasillista konjakkia.

Kun Jeanne häntä tästä lempeästi nuhteli, vastasi hän tylysti:

— Eiköhän ole parasta, että jätät minut rauhaan?

Ja sen jälkeen ei Jeanne enää yrittänytkään huomauttaa hänelle mistään.

Tähän muutokseen suhtautui hän sitten tavalla, joka ihmetytti häntä itseänsäkin. Julien oli tullut hänelle vieraaksi, jonka sielu ja sydän olivat hänelle suljetut. Hän ajatteli ja mietti usein, mistä johtui, että he, näin kohdattuaan toisensa, rakastuttuaan toinen toiseensa ja mentyään lemmenhurmassa naimisiin, yht'äkkiä taas olivat miltei yhtä tuntemattomat toinen toiselleen kuin eivät olisi koskaan toistensa aviopuolisoita olleetkaan.

Ja miks'ei hän, Jeanne, kärsinyt enemmän siitä, että hänet näin oli hyljätty? Semmoistako oli elämä? Olivatko he erehtyneet? Eikö hänellä tulevaisuudessa sitten ollut enää mitään?

Jos Julien edelleen olisi ollut kaunis, siisti, hieno, miellyttävä, ehkäpä hän silloin olisi paljonkin kärsinyt?

Oli päätetty, että vastanaineet uudelta vuodelta jäisivät yksin ja että isä ja äiti matkustaisivat muutamiksi kuukausiksi Rouen'iin. Nuoren pariskunnan oli sinä talvena määrä asua koko ajan Peuples'issa lopullisesti siellä järjestääkseen kotinsa, tottuakseen oloon siellä ja mieltyäkseen seutuun, missä koko heidän elämänsä oli kuluva. Heillä oli lähistöllä muutamia naapureita, joille Julienin oli esiteltävä vaimonsa. Ne olivat Briseville'n, Coutelier'n ja Fourville'n perheet.

Nuori pariskunta ei kuitenkaan vielä voinut alkaa vierailujaan, sillä tähän saakka oli ollut mahdotonta saada käsiinsä maalaria, joka olisi laittanut vaunujen oven vaakunan toisenlaiseksi.

Paroni oli näet luovuttanut langolleen perheen vanhat vaunut, eikä
Julien millään ehdolla olisi suostunut ajamaan naapurikartanoihin,
ennenkuin de Lamare-suvun kilpi oli sovitettu yhteen Les Perthuis des
Vauds-suvun vaakunan kanssa.

Mutta koko seudulla oli vain yksi ainoa mies, jonka erikoisalana oli vaakunataide, ja se oli eräs maalari Bolbec, jota nimitettiin Bataille'ksi. Häntä käytettiin vuoronperään kaikissa Normandien aatelishoveissa maalaamassa noita arvokkaita koristeita ajoneuvojen oviin.

Vihdoin eräänä joulukuun aamuna, kun aamiainen oli loppumaisillaan, nähtiin erään henkilön avaavan pihan portin ja tulevan suoraa tietä taloon. Hänellä oli arkku selässään. Se oli Bataille.

Hänet saatettiin ruokasaliin ja hänelle tarjottiin syötävää kuin herralle ainakin, sillä hänen erikoisalansa, hänen alituiset suhteensa sen maakunnan koko ylimystöön, hänen tietonsa vaakunataiteen, sen vanhojen oppisanojen ja vertauskuvien alalla olivat tehneet hänestä eräänlaisen vaakunahenkilön, jonka kättä kaikki aateliset puristivat.

Oitis tuotiin lyijykynä ja paperia, ja sillä aikaa kuin hän söi, tekivät paroni ja Julien neliruutuisen vaakunansa luonnoksen. Paronitar, joka joutui aivan haltioihinsa, kun oli kysymys tämäntapaisista asioista, ilmaisi myöskin mielipiteensä. Jopa Jeannekin otti osaa neuvotteluun, aivan kuin joku salaperäinen mielenkiinto olisi yht'äkkiä herännyt hänessäkin.

Koko ajan syödessäänkin Bataille lausui ajatuksiansa, tarttui välistä lyijykynään, piirsi luonnoksia, mainitsi joitakin esimerkkejä, selitti kaikki sen seudun ylimystön vaunut ja tuntui olemuksessaan, jopa äänessäänkin kantavan mukanaan jotakin aateliston ilmapiiristä.

Hän oli pienikasvuinen mies, jolla oli harmaa, lyhyt tukka ja värintahraamat, hiukan öljylle haisevat kädet. Kerrottiin, että hänellä aikoinaan oli ollut joku ruma siveellisyyshorjahdus, mutta kaikkien ylhäisten perheitten häntä kohtaan osoittama yleinen kunnioitus oli aikoja sitten poistanut hänestä tämän tahran.

Kun hän oli juonut kahvinsa, saatettiin hänet vaunuvajaan, ja vaunujen päältä otettiin pois vahavaate, jonka peitossa ne olivat. Bataille tarkasti vaunuja ja ilmaisi päättävästi ajatuksensa siitä, kuinka suureksi hänen mielestään vaakuna oli tehtävä. Kun asiasta vielä oli keskusteltu, ryhtyi hän työhönsä.

Kylmästä ilmasta huolimatta antoi paronitar tuoda vajaan tuolin katsellakseen, kuinka maalari työskenteli. Vieläpä hän sitten tuotti sinne lämmityslaitteenkin jalkojensa alle, joita alkoi palella. Sitten ryhtyi hän rauhallisesti puhelemaan maalarin kanssa, kyseli häneltä ihmisten sukulaisuussuhteista, joista hän itse ei ollut selvillä, kuolleista ja syntyneistä ja täydensi saamillaan tiedoilla sen sukupuun, jota hän säilytti muistissaan.

Julien oli siellä anoppinsa seurassa ja istui hajareisin tuolilla, poltteli piippuaan, syljeskeli lattialle, kuunteli ja seurasi silmillään vaakunansa värittämistä.

Kohta tuli tätä työtä katsomaan itse ukko Simonkin, joka lapio olkapäällään oli menossa perunamaalle, ja kun tieto Bataille'n tulosta oli levinnyt molempiin moisioihinkin, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin niiden emännät liittyivät katselijoihin. He olivat kovin ihastuksissaan seisoessaan työn ääressä molemmin puolin paronitarta ja toistelivat:

— Tarvitaanpas siinä taitavuutta ripotellakseen noita laitoksia.

Molemmat vaunujen ovien vaakunat valmistuivat vasta seuraavana päivänä yhdentoista aikaan. Silloin olivat kaikki läsnä, ja vaunut vedettiin ulos vajasta, jotta voitiin työtä paremmin arvostella.

Suoritus oli onnistunut erinomaisesti. Bataille'lle lausuttiin kiitokset, ja hän lähti tiehensä laatikko selässään. Paroni, hänen vaimonsa, Jeanne ja Julien olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että maalari oli hyvin pystyvä mies ja että hänestä, jos olosuhteet olisivat sallineet, epäilemättä olisi tullut taiteilija.

Säästäväisyyttä silmällä pitäen oli Julien pannut toimeen parannuksia, jotka vaativat uusia muutoksia.

Vanhasta ajomiehestä oli tehty puutarhuri, koska varakreivi tahtoi ajaa hevosiaan itse, ja parihevoset oli myyty, jottei tarvitsisi niiden ruokkimiseen rahoja käyttää.

Kun tarvittiin joku pitämään hevosia herrasväen noustessa vaunuista, niin oli hän sitä varten ottanut palvelijaksi erään nuoren lehmäpaimenen, jonka nimi oli Marius. Saadakseen taas itselleen hevosia pani hän Couillard'in ja Martin'in kanssa tekemiinsä välikirjoihin erityisen pykälän, joka velvoitti nämä molemmat alustalaiset antamaan hänen käytettäväkseen kumpikin yhden hevosen yhtenä päivänä kuukaudessa hänen määräämänään aikana, jota palvelusta vastaan heidät vapautettiin maksamasta kanaveroa.

Kun sitten Couillard toi hänelle ison luisevan voikon, ja Martin pienen pörröisen valkoisen hevosen, niin valjastettiin molemmat nämä elukat parina vaunujen eteen, ja Marius, joka oli kuin uponnut ukko Simonin vanhaan kauhtanaan, ajoi nämä ajoneuvot kartanon portaikon eteen.

Julien, joka oli siistinyt itsensä ja käyttäytyi ryhdikkäästi, näytti jälleen komealta kuin ennen, mutta hänen pitkä partansa teki hänet kaikesta huolimatta alhaisen näköiseksi.

Hän tarkasti valjaat, vaunut ja palvelijansa, ja oli niihin tyytyväinen, sillä tärkeätä oli hänestä vain äsken uudelleen maalattu vaakuna.

Paronitar, jota hänen miehensä talutti käsivarresta, pääsi vaivoin nousemaan vaunuihin ja istuutui selän taakse pantujen tyynyjen varaan. Sitten saapui vuorostaan Jeanne. Hän naurahti ensin parihevosille, joista valkoinen, niinkuin hän sanoi, oli voikon lapsen lapsi. Kun hän sitten huomasi Mariuksen, joka oli kokonaan hautautunut kokardilla koristettuun korkeaan hattuunsa, niin että vain pikkusen nenän päätä näkyi hatun reunan alta, ja jonka molemmat jalat olivat kuin hameissa kauhtanan liepeiden sisällä, niin että suunnattoman suuret saappaat eriskummallisesti törröttivät niiden alta esiin, ja kun hän näki pojan kallistavan päätään taaksepäin voidakseen käyttää silmiään, kurottavan kaulaansa voidakseen astua aivan kuin harpatakseen ojan yli, ja hapuilevan kuin sokea käskyjä täyttäessään, joutuen siinä kokonaan päästä pyörälle ja kadoten väljiin vaatteisiinsa, niin purskahti hän semmoiseen hillitsemättömään nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan.

Paroni kääntyi, silmäili pientä hölmistynyttä poikaa ja naurun tartuttua häneenkin, päästi semmoisen hohotuksen, ettei ollut saada puhutuksikaan sanoessaan vaimolleen:

— Ka … ka … katsos Ma … Ma … Mariusta! Se … se … sekös on ly … ly … lystikkään näköinen!

Silloin paronitarkin, joka kumartui ulos vaunun ovesta ja katseli poikaa, sai semmoisen naurunpuuskan, että vaunut jysähdellen hytkyivät vietereillään.

Kasvot kalpeina kysyi Julien:

— Mikä teitä noin naurattaa? Olettehan aivan hulluja.

Jeanne, jota nauru puistatti niin, että hän oli melkein sairas, ja joka ei voinut hillitä itseään, istuutui portaikon astimelle. Samoin teki paronikin, ja vaunusta kuuluva hermoisa aivastelu ja lakkaamaton kotkotus ilmaisivat, että paronitar oli vähällä läkähtyä. Ja yht'äkkiä alkoi Mariuksenkin kauhtana hyppiä. Hän oli varmaan käsittänyt asian, sillä hän nauroi itsekin minkä jaksoi isoon päähineeseensä uponneena.

Silloin vihastui Julien ja hyökkäsi esille. Paiskaten poikaa korvalle hän lennätti pojan päästä ison hatun, joka vierähti maahan. Kääntyen sitten appensa puoleen änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä:

— Minun mielestäni ei teillä ole mitään naurun aihetta. Ei oltaisi tässä tilassa, ellette olisi omaisuuttanne tuhlannut. Kenen on syy, että olette joutunut häviöön?

Koko ilo oli kuin pois pyyhkäisty. Ei kukaan sanonut enää sanaakaan. Jeanne, joka nyt oli ruveta itkemään, nousi hiljakseen vaunuihin äitinsä viereen. Paroni, joka ällistyi ja oli vaiti, istuutui naisia vastapäätä, ja Julien asettui ajopenkille, hinattuaan sinne viereensä itkevän pojan, jonka poski oli turvoksissa.

Matka oli ikävä ja tuntui pitkältä. Vaunuissa ei puhuttu mitään. Kaikki kolme synkkinä ja hämillään, he eivät tahtoneet toisilleen ilmaista, mitä heidän sydämissään liikkui. He tiesivät hyvin, etteivät olisi voineet muusta puhua, siihen määrin tuo ikävä ajatus oli vallannut heidän mielensä, ja heistä oli parempi olla alakuloisesti vaiti kuin kosketella tätä kiusallista kysymystä.

Hevosten epätasaisesti juostessa kulkivat vaunut moisioiden ohi, karkoittivat tieltään pitkin askelin juoksemaan mustat pelästyneet kanat, jotka hyykistyen katosivat aitojen taakse, ja saivat välistä ulvomaan peräänsä jonkun äkäisen koiran, joka sitten karvat pystyssä palasi kotiinsa kääntyen tuon tuostakin haukkumaan ajoneuvoja. Lokaisissa puukengissä kävelevä pitkäkoipinen poika, joka astua retusteli kädet taskussa ja sininen pusero selkäpuolelta tuulen pullistamana, väistyi myös vaunujen edestä tiepuoleen ja paljasti kömpelösti tahmeiden, litistyneiden hiusten peittämän päänsä.

Näin sivuutettiin talo toisensa perästä uusien tasankojen yhä auetessa eteen, kunnes vihdoin saavuttiin suureen kuusikujanteeseen, joka yhtyi maantiehen. Rapakkoiset, syvät kuopat saivat vaunut yhtä mittaa kallistelemaan ja äidin tavan takaa huudahtelemaan. Kujanteen päässä oli valkoinen suljettu portti, jonka Marius hyppäsi avaamaan, ja kiertämällä ympyrän muotoisen suuren nurmikon ajettiin korkean, ison ja kolkonnäköisen rakennuksen eteen, jonka ikkunaluukut olivat kiinni.

Talon keskiovi avautui samassa, ja vanha, halvattu palvelija, yllään puna- ja mustajuovikkaiset liivit, jotka osaksi katosivat hänen työesiliinansa alle, tulla köntysteli syrjittäin alas portaita. Hän tiedusteli, keitä vieraat olivat ja saattoi heidät avaraan saliin, jonka suljetut sälekaihtimet hän vaivoin sai avatuiksi. Huonekalut olivat päällisillä peitetyt, pöytäkello ja kyntteliköt valkoisiin liinahuntuihin verhotut ja ummehtunut, kylmänkostea ilma imeytyi keuhkoihin, sydämeen ja ihoon tehden mielen alakuloiseksi.

Kaikki istuutuivat odottamaan. Ylhäältä väliköstä kuului askeleita, joista arvasi, että taloon oli tullut tavallista enemmän kiirettä: kartanonväki oli tullut yllätetyksi ja alkoi nopeasti pukeutua. Se kesti kuitenkin kauan. Kello helähti usean kerran. Ja portaita noustiin ja laskeuduttiin. Paronitar, jota salin kylmä ilma puistatti, aivasteli tuon tuostakin. Julien käveli edestakaisin pitkin askelin. Jeanne istui synkkänä äitinsä vieressä. Ja paroni nojautui pää kumarassa marmorista uunia vasten.

Vihdoin avautui yksi salin suurista ovista, ja varakreivi ja varakreivitär de Briseville astuivat sisälle. He olivat molemmat pieniä, laihanpuoleisia ihmisiä, joiden ikää oli mahdoton määritellä ja jotka käyttäytyivät hyvin kursailevasti ja arkaillen.

Rouva oli puettu kukitettuun silkkihameeseen ja hänen päässänsä oli pieni, nauhoilla kiinnitetty myssy. Hän puhui sukkelaan ja hiukan happamella äänellä.

Hänen miehensä, jonka vartaloa kiristi upea pitkä takki, kumarsi kuin niiahtaen. Hänen nenänsä, silmänsä, ikeniä myöten näkyvät hampaansa, aivan kuin vahalla voideltu tukkansa ja kaunis juhlapukunsa loistivat hyvästi ja tarkasti hoidettuina.

Kun ensimmäiset tervetuliaiset ja naapuruuskohteliaisuudet oli lausuttu, ei kukaan tietänyt enää mitä sanoa. Silloin ruvettiin muun puutteessa toisiaan kehuskelemaan. Toivottiin, että näitä erinomaisia välejä jatkuisi aina. Olihan mieluista käydä toistensa luona, kun asuttiin maalla vuodet umpeensa.

Ja salin kylmä ilma tunki luihin ja teki äänet käheiksi. Paronitar yski eikä ollut vielä kokonaan lopettanut aivastelemistaan. Silloin antoi paroni lähtömerkin. Briseville'n herrasväki koetti estellä:

— Kuinka? Joko nyt? Istukaa toki vielä vähän aikaa!

Mutta Jeanne oli jo noussut huolimatta Julienin viittauksista, jonka mielestä vierailu oli liian lyhyt.

Yritettiin soittaa palvelijaa määräyksen antamiseksi vaunujen esille ajamisesta, mutta kello ei soinut. Herra juoksi silloin ulos ja tuli sitten ilmoittamaan, että hevoset oli viety talliin.

Täytyi siis odottaa. Jokainen koetti keksiä jonkun lauseen, sanoa jonkun sanan. Puhuttiin sateisesta talvesta. Jeanne, jota tuskallisen tunteen synnyttämä väristys ehdottomasti puistatti, kysyi, miten herrasväki kahden kesken ollen sai koko vuoden ajan kulumaan. Tämä kysymys hämmästytti kovin Briseville'n herrasväkeä, sillä heillä oli tekemistä lakkaamatta. He kirjoittivat usein kirjeitä ylhäisille sukulaisilleen, joita oli tiheässä pitkin koko Ranskan maata, viettivät päivänsä kaikenlaisissa pikku töissä ja olivat nähtävästi yhtä kursailevia toisiaan, kuin vieraitakin ihmisiä kohtaan, puhellessaan juhlallisesti kaikkein vähäpätöisimmistäkin asioista.

Ja tämän avaran, asumattoman, verhoihin peitetyn salin himmentyneen, korkean katon alla tuntuivat Jeannesta nuo kaksi pientä, siistiä ja säntillistä ihmistä vanhoilta, aatelisilta säilyketölkeiltä.

Vihdoin ajoivat nuo kahden ruman hevosluuskan vetämät vaunut ikkunan ohitse portaiden eteen. Mutta Marius oli kadoksissa. Luullen olevansa vapaa iltaan asti hän oli varmaankin lähtenyt kävelemään pellolle.

Kiukustuneena tästä pyysi Julien, että ajopoika lähetettäisiin jalkaisin kotia, ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähdettiin matkalle Peuples'iin.

Heti kun vaunujen ovet oli suljettu, alkoivat Jeanne ja hänen isänsä, huolimatta heitä painostavasta mielialasta, jonka Julienin raakuus oli synnyttänyt, jälleen nauraa matkien Briseville-herrasväen liikkeitä ja puhetapaa. Paroni jäljitteli herraa, Jeanne näytteli rouvaa, mutta paronitar, jonka arvoa tämä hieman loukkasi, sanoi:

— Ei ole oikein, että näin teette pilkkaa säädyllisistä ihmisistä, jotka kuuluvat ylhäisiin sukuihin.

Paroni ja Jeanne vaikenivat, mutta vähän väliä ryhtyivät he näyttelemään uudelleen, kun vain katsahtivat toisiinsa. Paroni kumarsi hienostelevasti ja lausui juhlallisella äänellä: — "Teidän hovissanne Peuples'issa on varmaan hyvin kylmä, rouva, kun kova merituuli puhaltaa sinne joka päivä?" — Jeanne taas sanoi veikistellen ja päätään nyökytellen kuin kylpevä sorsa: "Oi, herra, täällä minulle riittää työtä pitkin vuotta. Sitä paitsi meillä on niin paljon sukulaisia, joiden kanssa olemme kirjevaihdossa. Ja herra de Briseville antaa minun tehdä kaikki, sillä hän harrastaa tieteellisiä tutkimuksia rovasti Pelle'n kanssa. He valmistavat yhdessä Normandie'n uskonnonhistoriaa".

Paronitar hymyili pahastuneena, mutta suopeasti, ja lausui jälleen:

— Ei ole oikein tehdä tuolla tavalla pilkkaa oman säätymme ihmisistä.

Yht'äkkiä vaunut pysähtyivät, ja Julien huusi jollekin takanaan. Kun Jeanne ja paroni kumartuivat katsomaan, huomasivat he kummallisen olennon, joka näytti melkein kuin pyörivän heitä kohti. Sieltä tuli Marius juosten minkä jaloista pääsi. Hänen koipensa olivat takertua kauhtanan hulmuaviin helmoihin, silmät olivat ison hatun peitossa, joka yhtä mittaa vaappui puolelle ja toiselle, hänen kätensä huitoivat kuin myllyn siivet, hänen jalkansa pärskäyttelivät lätäköitä hänen niiden yli huimasti harpatessaan ja töksähtelivät kaikkia kiviä vastaan; poika vapisi ja oli aivan loan peittämä tästä laukkaamisestaan.

Kun hän oli saavuttanut vaunut, kumartui Julien, tarttui häntä kauluksesta, nosti hänet viereensä, heitti ohjakset ja alkoi nyrkillään lyödä häntä hattuun, joka painui aivan olkapäihin asti ja kaikui kuin rumpu. Poika ulvoi hatun sisällä, koetti päästä pakoon ja hypätä alas ajolaudalta, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä piti häntä kiinni toisella kädellään ja toisella yhä vain lyödä paukutteli häntä.

Jeanne joutui aivan suunniltaan ja änkytti:

— Isä … voi, isä!

Ja harmistuneena tarttui paronitar miehensä käsivarteen sanoen:

— Estä häntä toki, Jacques!

Silloin laski paroni nopeasti vaunujen etuikkunan alas ja ottaen vävyään kiinni kädestä, huusi hänelle vapisevalla äänellä:

— Ettekö jo herkeä lyömästä sitä lasta!

Ällistyneenä kääntyi Julien:

— Ettekö te sitten näe, missä siivossa sen kauhtana on?

Mutta pistäen päänsä ikkunasta ulos paroni jatkoi:

— Vähät siitä! Ei sovi tuolla tavalla raivostua!

Mutta Julien vihastui uudelleen:

— Pyydän! Antakaa minun olla! Tämä ei liikuta teitä!

Ja hän kohotti vieläkin kätensä, mutta silloin tarttui hänen appensa nopeasti siihen kiinni, veti sen alas semmoisella voimalla, että se iski ajolautaa vasten, ja huusi ankarasti:

— Ellette nyt lopeta, niin tulen alas, ja sen tiedätte, että minä kyllä saan teidät hillityksi.

Varakreivi rauhoittui tästä yht'äkkiä, kohotti mitään vastaamatta olkapäitään ja sivalsi piiskalla hevosia, jotka lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa.

Molemmat naiset olivat purppuranpunaiset, he eivät hievahtaneetkaan, ja selvään saattoi kuulla paronittaren sydämen jysähtelevät lyönnit.

Päivällistä syödessä oli Julien jälleen miellyttävä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Jeanne, hänen isänsä ja rouva Adélaïde, jotka ylevässä hyvänsuopaisuudessaan unohtivat asian ja heltyivät nähdessään hänet ystävällisenä, mukautuivat iloon tuntien mielihyvää aivan kuin toipuvat sairaat. Ja kun Jeanne taas alkoi puhua Briseville'n herrasväestä, niin yhtyi hänen miehensäkin laskemaan leikkiä, mutta lisäsi pian:

— Yhdentekevää, mutta heissä on ylhäistä sävyä.

Muita vierailuja ei sitten enää tehty, sillä kaikki pelkäsivät Mariuksen jutun uudistuvan. Päätettiin vain lähettää naapureille kortteja uudeksi vuodeksi ja lykätä vieraskäynnit seuraavan kevään ensimmäisiksi lämpimiksi päiviksi.

Tuli joulu. Päivällisille kutsuttiin kirkkoherra, kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Heidät kutsuttiin vielä uudenkin vuoden päiväksi. Siinä olivatkin sitten kaikki huvit, jotka katkaisivat heidän elämänsä yksitoikkoista menoa.

Isän ja äidin oli määrä lähteä Peuples'ista 9 päivänä tammikuuta. Jeanne ei tahtonut heitä laskea, mutta kun Julien ei lainkaan puuttunut asiaan, ja nähdessään vävynsä yhä kasvavan välinpitämättömyyden heitä kohtaan, tilasi paroni Rouenista matkavaunut heitä noutamaan.

Lähtöpäivän aattona, kun tavarat jo olivat valmiit ja kun oli kaunis pakkasilma, päättivät Jeanne ja hänen isänsä kävellä Yport'iin saakka, jossa he eivät olleet kertaakaan käyneet, siitä lähtien kuin Jeanne oli palannut Korsikasta.

He kulkivat saman metsän läpi, jossa Jeanne oli kävellyt hääpäivänään, silloin kokonaan kiintyneenä häneen, jonka elämänkumppaniksi hän tuli, sen metsän läpi, jossa hän oli saanut ensimmäisen rakkauden hyväilyn, tuntenut ensimmäisen lemmen väristyksen, saanut aavistuksen siitä aistillisesta rakkaudesta, jonka hän oli tunteva vasta Ota'n jylhässä laaksossa sen lähteen partaalla, josta yhdessä olivat juoneet sekoittaen suudelmansa veteen.

Nyt ei ollut enää puissa lehtiä, ei maassa tuuheaa ruohoa, ei mitään muuta kuin oksien ritinää ja tuota kuivaa kahinaa, jota talvella kuulee lehdettömässä metsässä.

He tulivat pieneen kylään. Raitit olivat tyhjät ja hiljaiset, ja ilmassa tuntui suolaisen veden, meriruohon ja kalan hajua. Suuret, ruskeat nuotat riippuivat kuten ennenkin kuivamassa ovien edessä tahi olivat levitetyt kallionkielekkeille. Harmaa kylmä meri ikuisine, möyryävine hyrskyineen oli laskemaisillaan ja paljasti Fécamp'in puolella rantakallioiden vihertävät juuret. Ja pitkin rannikkoa olivat isot veneet kyljellään, näyttäen äärettömän suurilta kuolleilta kaloilta. Ilta pimeni ja kalastajat tulivat ryhmittäin alas meren partaalle, astuen raskaasti isoissa vesisaappaissaan, villaliina kaulan ympäri käärittynä, litra paloviinaa toisessa ja venelyhty toisessa kädessä. Kauan kiertelivät he kallellaan olevia aluksiaan, ja hitaasti, normandilaisten tapaan, he asettelivat niihin verkkojaan, ankkurimerkkinsä, ison leipäkyrsän, voipytyn, lasit ja viinapullonsa. Sitten lykkäsivät he vesille veneet, jotka ratisten painuivat rantakiviä myöten veteen, halkaisivat hyrskeen, kohosivat aalloille, keinuivat jonkun ajan, levittivät sitten ruskeat siipensä ja katosivat yön pimeyteen pieni tuli maston nenässä.

Ja kalastajien rotevat naiset, joiden luisevat raajat näkyivät heidän ohuitten hameittensa alta, seisoivat rannalla siksi kunnes viimeinenkin mies oli lähtenyt ja palasivat sitten unteloon kyläänsä, häiriten kirkuvilla äänillään mustien raittien painostavaa unta.

Paroni ja Jeanne katselivat hievahtamatta noita yön pimeyteen loittonevia kalastajia, jotka näin joka ilta lähtivät merelle henkensä uhalla elatustaan etsimään ja olivat niin kurjia kuitenkin, ettei heillä ollut koskaan panna lihapalaa suuhunsa.

Haltioissaan valtamerta katsellen paroni lausui:

— Se on hirvittävä ja kaunis. Kuinka tuo meri, jota yön varjot peittävät, jossa niin moni ihmiselämä on vaarassa, onkaan suurenmoinen! Eikö totta, Jeanne?

Tämä vastasi viluisella hymyllä:

— Ei se ole Välimereen verrattava.

Mutta hänen isänsä pahastui:

— Välimeri! Se on öljyä, sokerivettä, sinistä solkkua huuhtoma-astiassa verrattuna tähän. Katsohan kuinka peloittava se on vaahtoharjoineen! Ja ajattele kaikkia noita miehiä, jotka tuonne ulapalle lähtivät ja jo ovat poissa näkyvistä!

Huoahtaen myönteli Jeanne:

— Niin, ehkä olet oikeassa.

Mutta tuo sana "Välimeri", joka oli hänen huulilleen tullut, oli jälleen koskettanut hänen sydäntään ja kantanut hänen ajatuksensa kauas noille etäisille maille, missä hänen unelmansa lepäsivät.

Sen sijaan, että olisivat palanneet metsän läpi kulkivat isä ja hänen tyttärensä, maantielle ja nousivat hiljaisin askelin rinnettä ylös. He eivät puhuneet enää mitään; lähenevä eron hetki teki mielen surulliseksi.

Heidän kulkiessaan moisioiden ojien ohi tuoksahti paikoitellen heitä vastaan survottujen omenain haju, tuo vereksen omenajuoman haju, joka siihen vuodenaikaan koko sille seudulle oli ominainen, toisin paikoin taas väkevä navetanhaju, lehmäin lantatunkioista nouseva lämmin, hyvä lemu. Pienestä valaistusta ikkunasta arvasi asuinrakennuksen olevan pihan perällä.

Ja Jeannesta näytti, että hänen henkensä avautui käsittämään näkymättömiä asioita. Nuo siellä täällä tuikkivat tulet loivat häneen yht'äkkiä elävän tunteen kaikkien ihmisolentojen yksinäisyydestä, siitä, että kaikki hajottaa, kaikki erottaa ja kaikki vetää heidät kauas siitä, mikä heille on rakasta.

Alistuvalla äänellä lausui hän silloin:

— Ei ole elämä aina hauskaa.

Paroni vuorostaan huoahti ja sanoi:

— Minkä sille voimme, tyttöseni.

Ja seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät, ja Jeanne ja Julien jäivät yksin.