Elämän tarina

by Guy de Maupassant

VII.

Silloin tulivat kortit käytäntöön nuoren pariskunnan elämässä. Joka päivä aamiaisen syötyään, piippuaan poltellen ja särpiskellen konjakkia vähitellen jo kuusi, jopa kahdeksankin ryypyllistä, pelasi Julien vaimonsa kanssa bésigue'a. Jeanne lähti sen jälkeen ylös huoneeseensa, istuutui ikkunan ääreen ja ompeli ahkerasti alushameen pitsireunustetta sateen pieksäessä ja tuulen rämistellessä ikkunaruutuja. Levähtäessään toisinaan hän loi silmänsä kauas synkälle merenselälle, jossa aallot vihaisina vyöryivät. Jonkun hetken sinne tuijotettuaan hän jälleen ryhtyi työhönsä.

Ei hänellä muutoin ollutkaan muuta tekemistä, sillä Julien oli ottanut käsiinsä koko talouden hoidon, täydellisesti tyydyttääkseen arvovallan tarvettaan ja säästäväisyyden haluaan, joka häntä syyhytti. Hän oli aivan rajattoman ahne, ei antanut koskaan juomarahaa ja supisti elannon kaikkein vähimpään. Ja kun Jeanne, Peuples'iin tultuaan, oli leipurilta joka aamu tilannut itselleen pienen normandilaisen piirakkaan, niin lakkautti hän nyt senkin menon ja pakoitti Jeannen tyytymään käristettyyn leipään.

Jeanne ei sanonut mitään koettaen välttää selityksiä, keskustelua ja riitaa, mutta hän kärsi joka kerta kuin neulan pistoista nähdessään miehensä saituruuden. Hänestä se tuntui halpamaiselta ja inhoittavalta, sillä hänet oli kasvatettu perheessä, jossa rahalla ei ollut mitään arvoa. Ennen oli hän usein kuullut sanottavan: "käytettäväksi raha on tehtykin." Ja nyt toisteli Julien alati: "Etkö sinä sitten koskaan voi oppia olemaan heittämättä rahaa ikkunasta pellolle?". Ja joka kerta kun oli saanut vähennetyksi muutaman sou'n [viiden centimes'in (pennin) raha. Suom.] jonkun palkasta tahi jostakin laskusta, lausui Julien ilomielin pistäessään rahan taskuunsa:

— Pienistä puroista syntyvät suuret virrat.

Oli kuitenkin päiviä, jolloin Jeanne jälleen alkoi haaveilla. Hän keskeytti hiljakseen työnsä ja kädet rentonaan, silmät sameina eli hän uudelleen lapsuuden aikaiset romaaninsa, siirtyen kauas suloisten seikkailujen maille. Mutta yht'äkkiä kuuli hän Julienin antavan käskyjään ukko Simonille, ja tuo ääni tempasi hänet pois tuudittavista unelmista. Ja hän ryhtyi jälleen kärsivällisyyttä kysyvään työhönsä miettien itsekseen: "Se on ollut ja mennyt kaikki." Ja kyynel putosi hänen sormilleen, jotka liikuttelivat neulaa.

Myöskin Rosalie, joka ennen oli ollut niin iloinen ja aina hyräili, oli muuttunut. Hänen pulleat poskensa olivat kadottaneet verevyytensä ja näyttivät syvälle vajonneina joskus aivankuin mullalla hierotuilta.

Usein kyseli Jeanne häneltä; "Oletko, lapseni, sairas?" Siihen vastasi sisäkkö aina: "En, rouva", jolloin puna nousi hänen poskipäilleen ja hän livisti nopeasti tiehensä.

Ennen hän aina juoksi, mutta nyt laahasi jalkojaan eikä näyttänyt enää olevan turhamainen; hän ei enää ostanut kuljeksivilta kaupustelijoilta silkkinauhoja, kureliivejä eikä minkäänlaisia hajuvesiä. Ja koko avara talo tuntui niin tyhjältä ja kolkolta ja sen julkisivutkin olivat tahraantuneet pitkillä harmailla juovilla.

Tammikuun lopussa alkoivat lumisateet. Jo kaukaa näki pohjoisesta synkän meren ylitse kiitävän paksuja pilviä, joista rupesi satelemaan valkoisia hiutaleita. Yhtenä ainoana yönä oli koko tasanko lumen alle haudattu, ja puut näyttivät aamulla kuin hyiseen vaahtoon verhotuilta.

Pitkävartiset saappaat jalassa, pörröisennäköisenä turkkeihinsa kääriytyneenä vietti Julien aikansa metsässä, jossa hän pellon laidalla ojan taakse piiloutuneena väijyi muuttolintuja. Silloin tällöin kajahti sieltä talvi-ilmaan pyssynlaukaus, ja pelästyneitä mustia korppia lensi korkeista puista laumoittain pakoon.

Ikävään nääntyen tuli Jeanne toisinaan ulos portaikolle. Elämän kohina kuului sinne vain äärettömän kaukaa kuin kaikuna tämän sinertävän, synkän meren unteloon hiljaisuuteen. Sitten hän ei kuullut enää muuta kuin etäisten aaltojen kuorsailua ja yhäti putoelevien, hyytyneiden vesihaahtuvien alituista hämäräperäistä suhinaa ilmassa. Ja kinokset kasvoivat lakkaamatta tässä tiheässä ja kevyessä lumiryöpyssä, jolla ei tuntunut loppua olevan.

Eräänä tällaisena valjuna aamuna lämmitteli Jeanne paikaltaan liikkumatta jalkojaan huoneessaan uunin edessä, sillä aikaa kuin Rosalie, joka päivästä päivään oli muuttunut, verkalleen korjasi hänen vuodettaan. Yht'äkkiä kuuli Jeanne takaansa tuskaisen huoahduksen. Päätään kääntämättä hän kysyi:

— Mikä sinua vaivaa?

Kuten tavallista sisäkkö vastasi:

— Ei mikään, rouva.

Mutta hänen äänensä kuulosti särkyneeltä ja ahdistuneelta.

Jeanne ajatteli jo muita asioita, kun hän huomasi, ettei kuullut enää tytön liikkuvan. Hän lausui:

— Rosalie!

Ei hiiskahdustakaan. Ja kun hän luuli tytön hiljaa menneen pois, huusi hän kovemmin:

— Rosalie!

Ja hän ojensi jo kätensä soittaakseen, kun kova valitus, joka kuului aivan hänen läheltään, sai hänet pelästyneenä hypähtämään ylös.

Hänen palvelijattarensa istui lattialla kasvot sinisinä, silmät tuijottavina, jalat suorina ja nojaten selin sängyn laitaa vasten.

Jeanne kiirehti hänen luokseen:

— Mikä sinun on, mikä sinun on?

Toinen ei sanonut sanaakaan, ei hievahtanutkaan, tuijotti vain rouvaansa hurjin katsein ja läähätti kuin hirveän kivun valtaamana. Yht'äkkiä oikaisi hän sitten ruumiinsa, luisui maahan selälleen ja hampaitaan kiristäen koetti pidättää tuskan huudahdusta.

Silloin liikahti jotakin hänen hameensa alla, joka oli kiristynyt hänen hajalle levitettyjen reisiensä ylitse. Ja sieltä kuului samassa omituista ääntä, ikäänkuin molskahtelua, kuin kuristetun kurkun kulahdusta, ja yht'äkkiä oli se kuin kissan pitkä naukuminen, hento, mutta valittava huuto, elämään ilmestyneen lapsen ensimmäinen tuskan ääni.

Heti käsitti Jeanne, mitä oli tapahtunut, ja kuin päästä pyörällä juoksi hän portaille huutaen:

— Julien, Julien!

Tämä vastasi alhaalta:

— Mitä sinä tahdot?

Jeanne sai töintuskin lausutuksi:

— Täällä… Rosalie on…

Julien kiirehti ylös, harpaten kaksi astinta kerrallaan ja, tultuaan äkkiä huoneeseen, syöksyi hän tarkastamaan Rosalieta. Tämä oli synnyttänyt lapsen, joka käpristyneenä ja kouristuneena itki ja liikahteli lattialla äidin helmoissa. Julien nousi ylös vihaisen näköisenä ja sysäsi ulos huoneesta pelästyneen vaimonsa, sanoen:

— Tämä ei sinuun koske. Mene tiehesi! Lähetä tänne Ludivine ja ukko
Simon!

Vapisten koko ruumiiltaan riensi Jeanne keittiöön ja kun ei enää uskaltanut palata ylös huoneeseensa, meni hän saliin, jota ei oltu lämmitetty siitä saakka kuin hänen vanhempansa olivat lähteneet, ja odotti siellä peloissaan, mitä oli tapahtuva.

Hän näki ukko Simonin kohta juoksevan ulos talosta. Viiden minuutin kuluttua palasi hän mukanaan paikkakunnan kätilö, leskirouva Dentu.

Sitten kuului portailta liikettä aivan kuin sairasta olisi kannettu, ja sitten tuli Julien ilmoittamaan vaimolleen, että tämä saattoi palata huoneeseensa.

Jeanne vapisi aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun kamalan näyn. Hän kävi jälleen istumaan uunin eteen ja ajatteli: "Kuinka hän jaksanee?"

Levottomana ja hermostuneena käveli Julien huoneita pitkin edestakaisin ja oli aivan suunniltaan vihasta. Ensin ei hän puhunut mitään, mutta muutamien hetkien kuluttua hän pysähtyi ja kysyi:

— Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä?

Jeanne ei ymmärtänyt ja katsahti mieheensä.

— Kuinka? Mitä sinä tarkoitat? Minä en ymmärrä.

Ja aivan kuin kiukustuen huudahti silloin hänen miehensä:

— Emmehän toki voi pitää äpärää talossamme.

Jeanne oli aivan ällistynyt. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän sitten:

— Emmeköhän, ystäväni, voisi antaa sitä elätettäväksi?

Mutta Julien ei antanut hänen jatkaa.

— Ja kuka sen maksaa? Sinä varmaankin?

Jeanne mietti vielä kauan, etsien jonkinlaista ratkaisua.

Vihdoin hän sanoi:

— Isä tietenkin pitää siitä huolen, lapsen isä. Ja jos hän nai
Rosalien, niin on kaikki hyvin.

Julien menetti silloin kokonaan malttinsa ja sanoi raivostuneena:

— Isä!… Isä!… Tunnetko sinä sen … isän… — Tietysti, et. No niin, mitäs silloin?…

Liikutettuna Jeanne innostui:

— Hän ei varmaankaan jätä tyttöä. Silloin olisi hän kunnoton. Otamme selkoa hänen nimestään ja etsimme hänet käsiimme. Hänen kyllä täytyy selvittää asia.

Julien oli tyyntynyt ja ryhtyi jälleen kävelemään:

— Kultaseni, ei tyttö sitä sano, sen miehen nimeä. Ei hän sitä ilmaise sinulle eikä minulle, — ehkäpä hän ei siitä miehestä välitäkään. Missään tapauksessa emme voi talossamme pitää naimatonta naista äpäränsä kanssa, sen kai ymmärrät?

Mutta Jeanne intti vastaan:

— Se mies on sitten kurja raukka. Meidän on kuitenkin saatava tietää, kuka hän on, ja silloin joutuu hän meidän kanssamme tekemisiin.

Julien tuli tästä ihan punaiseksi ja kiihtyi kovasti.

— Entä … siihen saakka?

Jeanne ei tietänyt, miten hän ratkaisisi asian, ja kysyi:

— Mitä sinun mielestäsi on tehtävä?

Hänen miehensä lausui heti mielipiteensä:

— Minun mielestäni on asia hyvin yksinkertainen: pistän hänelle vähän rahaa kouraan ja lähetän hänet hiiteen kakaransa kanssa.

Mutta Jeanne joutui siitä pahoille mielin, hänen sydämensä kuohahti:

— Se ei tapahdu koskaan, ei koskaan. Tuo palvelustyttö on minun rintasiskoni ja me olemme kasvaneet yhdessä. Hän on, ikävä kyllä, hairahtunut, mutta sen tähden minä en hylkää häntä. Ja jos niiksi tulee, niin otan minä kasvattaakseni tuon lapsen.

Nyt puhkesi Julienin viha:

— Kylläpä me saisimme hyvän maineen, me, joilla on tämmöinen nimi ja tämmöiset sukulaissuhteet! Joka paikassa sanottaisiin meidän suosivan pahetta ja suojaavan kaikenlaisia ruojia talossamme, eikä yksikään kunnon ihminen enää tulisi luoksemme. Mitä sinä oikein ajattelet? Olet ihan mieletön!

Jeanne oli pysynyt levollisena ja vastasi:

— Minä en salli koskaan heittää Rosalieta pellolle, ja ellet sinä tahdo häntä pitää, niin ottaa äitini hänet uudelleen palvelukseensa. Me lopulta kyllä saamme selkoa tuon lapsen isästä.

Silloin lähti Julien vimmastuneena ulos ja paiskasi oven kiinni huutaen:

— Naiset ovat aina järjettömiä mielijohteineen!

Jälkeen puolisen meni Jeanne nuoren äidin luo, joka leskirouva Dentu'n valvomana, makasi liikkumatta, silmät selällään, vuoteessaan, lapsenhoitajan sylkytellessä vastasyntynyttä sylissään.

Huomattuaan rouvansa tulevan alkoi Rosalie nyyhkyttää ja kätki epätoivosta väristen kasvonsa lakanoihin. Jeanne tahtoi suudella häntä, mutta hän ei antanut, vaan peittäytyi. Silloin tuli hoitaja ja paljasti hänen kasvonsa, ja nyt Rosalie myöntyi, yhä vielä itkien, vaikka hiljakseen.

Liedessä paloi heikko valkea. Oli kylmä. Lapsi itki. Jeanne ei uskaltanut puhuakaan pikkusesta peläten aikaansaavansa uuden itkukohtauksen. Hän piteli sisäkköään kädestä ja toisteli koneellisesti:

— Ei se ole mitään, ei se ole mitään.

Tyttöparka katsoi salaa hoitajaan päin ja vapisi lapsen huutaessa. Häntä kuristi yhä tuska, joka hänessä vielä ajottain synnytti suonenvedontapaisia nyyhkytyksiä, samalla kun esiinpuhjenneet kyyneleet kulisivat hänen kurkussaan. Jeanne suuteli häntä vielä kerran ja kuiskasi hänelle ihan hiljaa korvaan:

— Me kyllä pidämme siitä huolen, tyttö kulta.

Ja kun siiloin uusi itkunpuuska alkoi, pujahti Jeanne kiireesti pois.

Hän kävi siellä sitten joka päivä, ja joka päivä purskahti Rosalie itkemään, kun näki rouvansa.

Lapsi annettiin elätettäväksi erään naapurivaimon luo.

Julien tuskin puhuttelikaan nyt vaimoaan, aivan kuin hän olisi kantanut kovaa kaunaa häntä kohtaan sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt lähettämästä sisäkköään pois talosta. Eräänä päivänä ryhtyi hän taas puhumaan siitä asiasta, mutta Jeanne veti taskustaan paronittaren kirjeen, jossa tämä pyysi viipymättä lähettämään tytön hänen luokseen, ellei häntä pidettäisi Peuples'issa. Raivoissaan huudahti silloin Julien:

— Äitisi on yhtä hullu kuin sinäkin.

Mutta jätti asian sikseen.

Kahden viikon kuluttua saattoi lapsensynnyttäjä jo nousta vuoteesta ja ryhtyä työhönsä.

Eräänä aamuna pani Jeanne hänet sitten istumaan viereensä, tarttui häntä käsistä ja sanoi, katsellen häntä syvälle silmiin:

— No, lapseni, sano minulle nyt kaikki!

Rosalie alkoi vavista ja änkytti:

— Mitä niin, rouva?

— Kuka on lapsen isä?

Silloin valtasi tytön jälleen kauhea epätoivo, ja hän koetti kaikin tavoin irroittaa kätensä peittääkseen niillä kasvonsa.

Mutta puoleksi väkisin Jeanne suuteli häntä ja lohdutteli:

— Se on kyllä onnettomuus, kultaseni. Olit liian heikko, mutta samahan tapahtuu monelle muullekin. Jos lapsesi isä nai sinut, niin ei kukaan sitä ajattelekaan enää. Ja me voimme ottaa hänet palvelukseemme sinun kanssasi.

Rosalie valitti aivan kuin häntä olisi kidutettu ja riuhtoili käsiään päästäkseen irti ja pakenemaan. Jeanne jatkoi:

— Ymmärrän varsin hyvin, että sinua hävettää, mutta näethän, etten ole sinulle ollenkaan suutuksissa ja että puhuttelen sinua lempeästi. Kun tiedustelen sen miehen nimeä, niin teen sen sinun tähtesi, sillä surustasi arvaan, että hän tahtoo sinut hylätä ja haluan estää sitä. Julien hakee hänet, näetkös, ja me pakoitamme hänet naimaan sinut. Ja kun sitten pidämme teidät molemmat, niin pakoitamme kyllä hänetkin tekemään sinut onnelliseksi.

Nyt tempaisihe Rosalie niin rajusti, että hän sai kätensä irti rouvansa käsistä ja juoksi kuin hullu ulos huoneesta. Illalla päivällistä syödessä sanoi Jeanne Julienille.

— Koetin taivuttaa Rosalien ilmaisemaan minulle viettelijänsä nimen, mutta se ei minulle onnistunut. Koeta nyt sinä puolestasi, voidaksemme pakoittaa sen kurjan naimaan hänet.

Mutta Julien vihastui heti:

— Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan enää tuosta jutusta. Kun olet halunnut pitää tytön täällä, niin pidä, mutta älä kiusaa minua enää sillä asialla.

Tuon synnytyksen jälkeen tuntui Julien entistään kiukkuisemmalta. Ja hän oli ottanut tavakseen olla enää puhuttelematta vaimoaan muutoin kuin huutamalla aivan raivostuneen tavoin, kun taas hänen vaimonsa päinvastoin alensi ääntään ja koetti olla lempeä ja sovinnollinen välttääkseen kiistaa. Ja usein Jeanne öisin itkikin vuoteessaan.

Vaikka Julien alati olikin näin kiukustunut, niin oli hän uudistanut jonkun aikaa unhotuksissa olleet lemmensuhteensa vaimoonsa.

Rosalie oli pian jälleen aivan terve; hän ei ollut enää niin surullinen, vaikka olikin edelleen ikäänkuin hämmennyksissään ja ikäänkuin salainen pelko olisi häntä vaivannut. Ja vielä kahdesti karkasi hän Jeannen käsistä tämän yrittäessä uudelleen ottaa selkoa asiasta.

Julien tuntui odottamatta käyneen paljoa ystävällisemmäksi, ja hänen nuoressa vaimossaan heräsi hiukan parempia toiveita. Jeanne muuttui iloisemmaksi, vaikka toisinaan tunsikin omituista pahoinvointia, josta kuitenkaan ei puhunut mitään. Suojat ilmat eivät olleet vielä alkaneet, ja jo kohta viiden viikon ajan oli taivas päivisin pysynyt sinisen kirkkaana kuin kristalli ja öisin ollut huurteisia tähtiä täynnä, niin ankara kylmä vallitsi avaruudessa, joka levisi tasaisen, kovan, loistavan lumikentän yli.

Moisioiden rakennukset näyttivät ikäänkuin valkoisiin vaatteisiin verhotuilta, eristettyinä neliskulmaisten pihojensa keskellä, härmän peittämien suurten puitten takana. Ei ihmisiä, ei elukoita näkynyt ulkosalla. Savutorvet vain, joista suoraan ylös kylmään talvi-ilmaan kohosi hienoja lepereitä, tiesivät kertoa sisälle piiloutuneesta elämästä.

Kedot, pensas-aidat, puut, kaikki näyttivät kuolleilta, pakkasen panemilta. Aika-ajoin kuuli puitten rysähtelevän, aivan kuin niiden jäykistyneet jäsenet olisivat murtuneet, ja toisinaan taittuikin joku suuri oksa ja putosi maahan, kun ylivoimainen pakkanen oli kivetyttänyt puiden mahlajan ja säikeet särkenyt.

Jeanne odotti ahdistunein mielin lämpimäin ilmain tuloa, pitäen kovien pakkasien aiheuttamina kaikki ne oudot taudin oireet, jotka häntä vaivasivat.

Toisinaan hän ei voinut syödä mitään ja hänelle oli vastenmielistä jo nähdäkin ruokaa. Toisinaan sykki hänen valtimonsa kovin rajusti. Toisinaan taas etoi häntä, kun ei saanut paljon mitään syödyksi. Ja hänen hermonsa olivat semmoisessa alituisessa jännityksessä ja väräjöimistilassa, että häntä vaivasi lakkaamaton, sietämätön kiihtymys.

Eräänä iltana, kun ilmapuntari yhä oli laskeutunut ja Julien viluisena nousi pöydästä (sillä ruokasalia ei oltu lainkaan lämmitetty, säästäväisyyssyistä), hieroi hän käsiään ja sanoi:

— Nyt on hyvä maata kahden, eikö totta, muruseni?

Hän nauroi entistä hyvänsuopaa nauruaan, ja Jeanne heittäytyi hänen kaulaansa. Mutta koska hän juuri sinä iltana voi kovin pahoin, oli kovin sairas ja omituisen hermostunut, niin pyysi Jeanne aivan hiljaa ja suudellen miestään huulille, että hän antaisi hänen maata yksin. Hän selitti miehelleen muutamalla sanalla, että hän voi pahoin:

— Minä pyydän sinua, rakkaani. Vakuutan sinulle, etten ole terve. Ehkä voin paremmin jo huomenna.

Julien jätti asian sikseen, sanoen:

— Kuinka tahdot, kultaseni. Jos olet sairas, niin on sinun hoidettava itseäsi.

Ja puhe siirtyi muihin asioihin.

Jeanne pani aikaiseen maata. Vastoin tavallisuutta antoi Julien tehdä valkean omaan huoneeseensa. Kun hänelle ilmoitettiin, että uuni lämpisi, suuteli hän vaimoaan otsalle ja poistui.

Koko talo tuntui olevan pakkasen vallassa. Se oli tunkeutunut seinien läpi, jotka aivan kuin värisivät vilusta. Ja Jeannea se puistatti hänen maatessaan vuoteessaan.

Kaksi kertaa nousi hän lisätäkseen puita pesään ja etsiäkseen hameita ja vanhoja vaatteita, jotka hän keräsi peitteensä päälle. Ei mikään riittänyt lämmittämään häntä. Hänen jalkansa jäykistyivät, samalla kun pohkioissa ja reisissä tuntui väristyksiä, jotka panivat hänen lakkaamatta kääntymään vuoteessaan ja saivat hänet kiihtymään ja hermostumaan.

Kohta alkoivat hänen hampaansa kalista, hänen kätensä vapisivat, hänen rintaansa ahdisti; hänen sydämensä sykki rajusti ja tuntui toisin vuoroin kuin pysähtyvän, ja hänen kurkkuansa kuristi niin, ettei henki tahtonut päästä kulkemaan.

Hirveä ahdistus valtasi hänen sielunsa samalla kun ylivoimainen kylmyys turrutti häntä luihin ja ytimiin saakka. Tämmöistä ei hän ollut koskaan kokenut, ei ollut koskaan tuntenut itseään näin hylätyksi, ja hän oli valmis päästämään viimeisen huokauksensa. Hän ajatteli: "Minä kuolen… Minä kuolen …" Ja pelon valtaamana kavahti hän ylös vuoteestaan, soitti Rosalieta, odotti, soitti uudelleen, odotti yhäti vavisten ja kylmeten.

Rosalieta vain ei kuulunut. Hän nukkui varmaan alkuyön sikeätä unta, josta ei millään saa hereille. Ja menettäen malttinsa syöksyi Jeanne paljain jaloin ulos portaille.

Hän nousi niitä ylös hapuellen, löysi oven, avasi sen ja huusi: "Rosalie!" astui vielä etemmäksi, satutti vuoteeseen, tunnusteli sitä käsillään ja huomasi sen tyhjäksi. Se oli tyhjä ja ihan kylmä, niinkuin ei kukaan olisi siinä maannut.

Hämmästyneenä ajatteli hän: "Kuinka?! Onko hän vielä juossut ulos tämmöisellä ilmalla?!" Ja kun hänen sydämensä äkkiä alkoi vieläkin rajummin sykkiä, jyskyttäen niin, että hän oli tukehtua, palasi hän jälleen horjuvin askelin alas herättääkseen Julienin.

Hän syöksähti kiireesti hänen huoneeseensa aivan kuin hänet olisi sinne ajanut varma tunne, että hän oli kuoleva, ja halu saada nähdä miehensä ennenkuin menisi tainnoksiin.

Sammuvan hiiloksen valossa huomasi hän silloin miehensä pään vieressä pieluksella Rosalien pään. Hänen huudahtaessaan kavahtivat he molemmat ylös. Jeanne seisoi hetkisen hievahtamatta, tyrmistyneenä tästä näystä. Sitten pakeni hän pois ja palasi huoneeseensa. Ja kun Julien ällistyneenä oli huutanut hänelle: "Jeanne!" niin valtasi hänet julma pelko nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, hänen selityksiään, hänen valehtelevan, kohdata hänen katseensa silmästä silmään. Ja silloin syöksyi hän uudelleen portaille.

Hän kiirehti portaita alas niin nopeasti, että oli vähällä kaatua pimeässä ja taittaa jalkansa. Hän riensi yhä, sisällinen pakko ajoi häntä eteenpäin, hän tahtoi paeta, päästä mitään kuulemasta, ketään näkemästä.

Ehdittyään alas istuutui hän eräälle astimelle paitasillaan ja paljain jaloin ja jäi siihen paikalleen tietämättä, mitä tehdä.

Julien oli sillä välin hypännyt ylös vuoteestaan ja pukeutui kiireesti. Jeanne nousi silloin jälleen paetakseen. Hänen miehensä astui jo portaita alas ja huusi hänelle:

— Kuule, Jeanne!

Mutta Jeanne ei tahtonut kuulla, ei edes antaa sormen päilläkään itseänsä koskettaa. Ja hän syöksyi ruokasaliin juosten aivan kuin murhaajan tieltä. Hän etsi ulospääsyä, piilopaikkaa, pimeätä soppea, jotakin keinoa päästä Julienista. Hän kyykistyi pöydän alle. Mutta samassa avasi Julien jo oven, kynttilä kädessään, ja toistaen yhä: "Jeanne!" Ja kuin jänis lähti Jeanne jälleen juoksemaan, syöksyi keittiöön, kiersi sen ympäri kahdesti kuin takaa-ajettu otus, ja kun hänen miehensä jälleen ehätti hänet, avasi hän nopeasti puutarhan oven ja juoksi ulos.

Lumen kylmä kosketus, hänen jalkainsa upotessa kinoksiin polvia myöten, loi häneen yht'äkkiä hurjaa tarmoa. Hänen ei ollut enää vilu, vaikka hän olikin ihan alasti, eikä hän tuntenut enää mitään, siihen määrin oli sielun ahdistus turruttanut hänen ruumiinsa. Ja hän juoksi valkoisena kuin lumi.

Hän juoksi suurta kujannetta myöten, läpi metsikön, yli ojanteen ja suuntasi tiensä kentän halki.

Kuu ei paistanut, tähdet vain tuikkivat tiheään kylvettyinä tummalla taivaalla, mutta kenttä oli kuitenkin valoisa leviten himmeän valkoisena ja kuin liikkumattomaksi hyytyneenä äänettömässä hiljaisuudessa.

Jeanne riensi rientämistään, henkeään pidättäen, tietämättä, ajattelematta mitään. Ja yht'äkkiä huomasi hän olevansa rantakallion äyräällä. Hän pysähtyi siihen vaistomaisesti ja kyykistyi maahan ajatuksettomana, tahdottomana.

Hänen edessään olevasta kolkosta onkalosta tunki näkymättömän, äänettömän meren pakoveden aikainen suolainen haju.

Hän jäi siihen pitkäksi aikaa istumaan herpoutuneena sielultaan ja ruumiiltaan. Sitten alkoi häntä yht'äkkiä puistattaa niin rajusti, että hänen ruumiinsa lepatti kuin tuulen pieksemä purje. Hänen käsivartensa, kätensä, jalkansa värisivät ja vapisivat jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta nopein äkillisin nykähdyksin, ja yhtäkkiä palasi häneen jälleen tietoisuus selvänä ja sydäntä kouristavana.

Silloin kulkivat entiset tapahtumat näkyinä hänen henkisen katseensa ohi: purjehdusmatka Julienin kanssa ukko Lastique'en veneellä, heidän tarinansa, hänen alkava rakkautensa ja purjeveneen ristiäisjuhla; sitten siirtyi hän ajatuksissaan vieläkin kauemmas, aina tuohon yöhön saakka, joka tuuditti häntä unelmiin hänen tultuaan ensi kerran Peuples'iin. Ja nyt, nyt! Oi, hänen elämänsä oli murtunut, hänen ilonsa kokonaan lopussa, kaikki tulevaisuuden toiveet hävinneet. Vastainen elämä näytti hänestä kauhealta, se oli täynnä tuskia, petosta ja epätoivoa. Parempi kuolla, niin oli kaikki heti lopussa.

Mutta kaukaa kuului ääni huutavan:

— Tänne, täällä ovat hänen jälkensä; pian, pian tänne!

Julien etsi häntä.

Oi, häntä ei Jeanne tahtonut enää nähdä. Edestään, kuilun pohjalta kuuli hän nyt hiljaista kohinaa aaltojen solahdellessa kallion kupeisiin.

Hän nousi ylös, valmistautui jo syöksymään syvänteeseen, sanomaan elämälle epätoivoon joutuneitten hyvästin, ja hänen huuliltaan pääsi kuolevain viimeinen valitus, tuo taistelussa haavoittuneiden nuorten sotilaitten viimeinen sana: "Äiti!"

Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä hänen äiti raukkansa ja hän näki hänen itkevän edessään, näki isänsä polvillaan hänen hukkuneen ruumiinsa ääressä, ja hetkiseksi valtasi hänet epätoivon ääretön tuska.

Silloin vaipui hän rentonaan lumihangelle eikä yrittänytkään enää juosta pakoon, kun Julien ja ukko Simon, joiden perässä tuli Marius lyhty kädessä, tarttuivat häntä käsivarsista ja vetivät häntä taaksepäin, sillä hän oli jo aivan kuilun partaalla.

Jeanne ei enää hievahtanutkaan eikä vastustanut heitä lainkaan. Hän tunsi, että he kantoivat hänet pois, panivat hänet vuoteeseen ja hieroivat häntä kuumilla liinoilla; sitten ei hän muistanut enää mitään ja menetti tajuntansa kokonaan.

Hänet valtasi painajainen. Lieneekö se ollut painajainen? Hän oli makaavinaan huoneessaan. Oli valoisa päivä, mutta hän ei voinut nousta ylös. Miksi, sitä hän ei tietänyt. Sitten kuuli hän jotakin ääntä lattialta, aivan kuin nakertelua, kihnutusta, ja samassa juoksi nopeasti hänen lakanansa yli pieni harmaa hiiri. Kohta tuli sen jäljessä toinen, sitten kolmas ja ne lähestyivät nopeasti sipsutellen hänen rintaansa. Jeanne ei pelästynyt, vaan tahtoi ottaa hiiren käteensä ja hän kurotti jo kättään, mutta ei saanut hiirtä kiinni.

Silloin alkoi toisia hiiriä, kymmenittäin, sadottain, tuhansittain, ilmestyä joka haaralta. Ne kapusivat ylös sängyn pylväitä myöten, pujahtelivat sen verhoihin ja peittivät vuoteen täpötäyteen. Pian tunkeutuivat ne peitteenkin alle, ja Jeanne tunsi niiden hiipivän hänen ihoaan pitkin, kutittavan hänen sääriään, juoksentelevan hänen ruumistaan myöten edestakaisin. Hän näki niiden tulevan vuoteen jalkopuolelta ja pyrkivän hänen kaulaansa kohti. Ja hän koetti puolustautua, huitoi käsillään eteensä ottaakseen yhden niistä kiinni ja sulkeakseen sen kouraansa, mutta aina oli hänen kätensä tyhjä.

Hän joutui siitä epätoivoon, tahtoi paeta ja huusi, ja hänestä tuntui, että häntä pidettiin kiinni, että voimakkaat kädet kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja estivät häntä, mutta ketään hän ei kuitenkaan nähnyt. Hänellä ei ollut mitään tietoa ajan kulusta, mutta varmaan tätä painajaista kesti kauan, hyvin kauan.

Sitten hän heräsi, mutta kovin väsyneenä, riutuneena, ja kuitenkin oli tämän heräämisen tunne suloinen. Hän oli hyvin, hyvin heikko. Hän aukaisi silmänsä eikä hämmästynyt lainkaan nähdessään rakkaan äitinsä istuvan hänen huoneessaan erään lihavan herran kanssa, jota hän ei ollenkaan tuntenut.

Hän ei tietänyt omaa ikäänsäkään ja uskotteli vielä olevansa pikku tyttö. Ja muistikin oli häneltä kokonaan kadonnut.

Lihava herra sanoi:

— No, nyt hän tulee tajuihinsa.

Ja hänen rakas äitinsä alkoi itkeä. Mutta lihava herra jatkoi:

— Rauhoittukaahan toki, rouva paronitar! Sanon teille, että nyt vastaan hänestä. Mutta älkää puhuko hänelle mitään, ei mitään! Antakaa hänen vain maata!

Ja Jeannesta tuntui, että hän oli vielä hyvin kauan horrostilassa, painostavan unen vallassa. Hän ei yrittänytkään mitään muistella, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä elämän todellisuutta, joka uudelleen heräsi hänen aivoissaan.

Mutta kerran havahtuessaan huomasi hän Julienin yksin olevan hänen luonaan ja yht'äkkiä muistui hänelle mieleen kaikki, aivan kuin olisi avautunut esirippu, joka verhosi hänen entisen elämänsä. Hän tunsi sydämessään kauheata tuskaa ja tahtoi jälleen lähteä pakoon. Hän heitti päältään peitteen, hyppäsi lattialle ja kaatui maahan, sillä hänen jalkansa eivät kannattaneet häntä.

Julien kiirehti hänen luokseen, mutta hän alkoi kovasti huutaa, ettei Julien saisi koskea häneen. Hän kiemurteli ja väänteli itseään. Silloin aukeni ovi. Täti Lison juoksi huoneeseen leskirouva Dentu'n kanssa, sitten tuli paroni ja vihdoin äiti hengästyneenä, hätääntyneenä.

Jeanne pantiin uudelleen vuoteeseen, ja hän sulki heti salakavalasti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi puhua ja että hän saisi miettiä mielensä mukaan.

Hänen äitinsä ja tätinsä hoitivat häntä, pitivät huolta hänestä ja tekivät hänelle kysymyksiä:

— Kuuletko meitä nyt, Jeanne, pikku Jeannemme?

Jeanne ei ollut kuulevinaan eikä vastannut mitään. Hän huomasi kyllä, että tuli pimeä ja yö ja että hoitaja tuli hänen luokseen ja antoi hänelle juomista. Ja hän joi sanomatta mitään, mutta ei nukkunut. Hänen järkensä toimi vaivaloisesti ja hänen oli vaikea käsittää kaikkia asioita, aivan kuin hänen muistissaan olisi ollut aukkoja, suuria valkoisia ja tyhjiä paikkoja, joihin tapahtumat eivät olleet lainkaan merkityt.

Pitkien ponnistusten jälkeen hän vähitellen kuitenkin sai niistä kiinni. Ja hän alkoi miettiä niitä hellittämättömän itsepintaisesti.

Hänen äitinsä, täti Lison ja paroni olivat saapuneet; hän oli siis ollut kovin sairas. Mutta Julien? Mitä oli hän sanonut? Tiesivätkö hänen vanhempansa? Ja Rosalie? Missä oli hän? Ja mitä oli tehtävä, mitä tehtävä? Hänessä välähti ajatus: palata isän ja äidin kanssa Roueniin, elää siellä kuin ennen vanhaan. Hän oli oleva leski, siinä kaikki.

Sitten hän odotti, ja kuunteli mitä hänen ympärillään puhuttiin, ja hän ymmärsi kaikki varsin hyvin, ja kärsivällisesti, viekastellen, iloitsi hän ajatuskykynsä palaamisesta.

Iltasella vihdoin oli hän yksin paronittaren kanssa, ja silloin kuiskasi hän hiljaa:

— Äiti kulta!

Ja hänen oma äänensä hämmästytti häntä, tuntui hänestä muuttuneelta.

Paronitar tarttui hänen käsiinsä:

— Tyttäreni! Rakas Jeanneni! Tunnetko minut?

— Kyllä, äiti kulta, mutta et saa itkeä! Meillä on paljon puhuttavaa.
Onko Julien kertonut sinulle, miksi karkasin ulos lumikinoksiin?

— Kyllä, sirkkuseni; sinussa on kova, vaarallinen kuumetauti.

— Ei äiti, ei. Kuumeen sain perästäpäin. Mutta eikös hän ole sinulle sanonut, mistä sen kuumeen sain ja miksi karkasin ulos?

— Ei, kultaseni

— Se oli siksi, että tapasin Rosalien hänen vuoteessaan makaamasta.

Paronitar luuli hänen vielä hourailevan ja silitteli häntä sanoen:

— Nuku, sirkkuseni, rauhoitu, koeta nukkua!

Mutta Jeanne jatkoi itsepäisesti:

— Minulla on nyt jo järkeni selvä, äiti kulta. En puhu mitään hullutuksia, niinkuin varmaan olen edellisinä päivinä puhunut. Olin eräänä yönä sairas ja läksin silloin Julieniä hakemaan. Rosalie makasi silloin hänen vieressään. Surusta jouduin aivan suunniltani ja karkasin ulos lumihankeen syöksyäkseni rantakalliolta syvänteeseen.

Siihen paronitar vain sanoi:

— Niin, sirkkuseni, olet ollut kovin sairas.

— Ei, ei, äiti. Minä näin Rosalien makaamassa Julienin vuoteessa. Enkä tahdo enää jäädä hänen luokseen. Sinun täytyy viedä minut Roueniin; tulen asumaan siellä kuten ennenkin.

Paronitar, jolle lääkäri oli sanonut, ettei Jeannea saisi vastustella, vastasi:

— Niin, sirkkuseni, niin.

Mutta sairas kiihtyi siitä:

— Minä näen, ettet sinä usko minua. Mene hakemaan isää, hän varmasti tulee ymmärtämään minua.

Ja vaivoin pääsi hänen äitinsä ylös, otti molemmat sauvansa ja mennä laahusti ulos. Muutaman minuutin kuluttua palasi hän paroni muassaan ja hänen taluttamanaan.

He istuutuivat sairaan vuoteen viereen, ja Jeanne alkoi heti puhua. Hän kertoi kaikki hiljakseen, heikolla äänellä, mutta selvästi: Julienin omituisen luonteen, hänen tylyytensä, saituruutensa ja lopuksi hänen uskottomuutensa.

Kun hän oli lopettanut, huomasi paroni hyvin, ettei hän houraillut, mutta hän ei tietänyt, mitä ajatella, mitä päättää, mitä vastata.

Hän tarttui Jeannea kädestä hellästi kuten ennen vanhaan, kun hän viihdytti hänet tarinoillaan uneen, ja sanoi:

— Kuule, rakas lapsi, nyt täytyy olla varovainen. Ei saa toimia liian kiireesti. Koeta sietää miestäsi siksi, kunnes ehdimme jotakin päättää…! Lupaatko sen minulle?

Jeanne kuiskasi:

— Kyllä. Mutta tänne en enää jää, sitten kun olen tullut terveeksi.

Ja sitten jatkoi hän ihan hiljaa:

— Missä on Rosalie nyt?

Paronitar vastasi:

— Häntä et enää tule näkemään.

Mutta Jeanne kysyi itsepintaisesti:

— Missä hän on? Minä tahdon tietää.

Silloin tunnusti isä, että hän edelleen oli talossa, mutta vakuutti hänen kohta lähtevän pois.

Sairaan luota poistuttuaan meni paroni, kiihtyneenä vihasta ja isäntunteissaan loukattuna, tapamaan Julieniä ja lausui hänelle tuimasti:

— Minä tulen, herraseni, vaatimaan teiltä tiliä käytöksestänne tytärtäni kohtaan. Olette pettänyt häntä palvelijattarenne kanssa, ja se on kaksin verroin halpamaista.

Mutta Julien tekeytyi viattomaksi, kielsi innostuneena ja vannoi ottaen Jumalan todistajaksi. Mitä todisteita muuten oli? Eikö Jeanne ollut aivan järjiltään? Eikö hänellä ollut aivokuume? Eikös hän ollut kuumeenhoureessa, kun hänen tautinsa alkoi, karannut ulos talvipakkaseen? Ja juuri sen kohtauksen aikana, juoksi hän melkein alasti läpi koko talon, väittäen nähneensä sisäkkönsä miehensä vuoteessa!

Ja Julien kiivastui niin, että uhkasi oikeudenkäynnillä, sanoen olevansa syvästi loukattu. Hämillään pyyteli paroni anteeksi tarjoten sovinnon kättä, jonka Julien kuitenkin hylkäsi.

Kun Jeanne sai kuulla miehensä vastauksen, ei hän ollenkaan vihastunut, vaan vastasi:

— Hän valehtelee, isä, mutta me saamme kyllä lopuksi hänen väitteensä kumotuksi.

Ja kahden päivän kuluessa oli Jeanne vaitelias, ajatuksiinsa vajonnut ja mietiskeleväinen.

Kolmannen päivän aamuna hän sitten tahtoi nähdä Rosalien. Paroni ei tahtonut antaa hänen tulla ylös ja selitti, että hän oli lähtenyt talosta. Mutta Jeanne ei antanut myöten, vaan toisti:

— Lähettäkää sitten hakemaan häntä!

Ja hän oli jo vihastua, kun tohtori astui huoneeseen. Asia esitettiin hänelle hänen ratkaistavakseen. Silloin alkoi Jeanne yhtäkkiä itkeä ylenmäärin hermostuneena ja miltei huusi:

— Minä tahdon nähdä Rosalien! Tahdon nähdä hänet!

Lääkäri tarttui hänen käteensä ja sanoi hiljaisella äänellä:

— Rauhoittukaa, rouva hyvä! Jokainen mielenliikutus voi olla teille vaarallinen, sillä te olette raskaana.

Jeanne ällistyi tästä, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä ja samassa tuntui hänestä kuin jotakin hänen sisässään olisi liikahtanut. Sitten oli hän hiljaa eikä edes kuullut, mitä hänelle sanottiin, vaipuen kokonaan ajatuksiinsa. Yöllä hän ei voinut nukkuakaan. Hänet piti hereillä tuo uusi ja outo ajatus, että hänen kohdussaan eli lapsi; häntä painosti suru, että se oli oleva Julienin poika, ja hän oli levoton ja pelkäsi, että se tulisi olemaan isänsä näköinen. Päivän tultua kutsutti hän luokseen isänsä ja sanoi:

— Isä kulta, olen tehnyt päätökseni. Nyt tahdon kaikki tietää, kuuletko, minä tahdon. Ja sinä tiedät, että minua ei saa vastustella tässä tilassa. Kuule siis! Sinun on mentävä hakemaan kirkkoherraa. Minun täytyy saada tavata häntä estääkseni Rosalieta valehtelemasta. Kohta kun hän on tullut, tuo Rosalie tänne, ja sinun ja äidin on oltava täällä läsnä. Mutta ole varovainen, ettei Julien saisi vihiä tästä!

Tunnin perästä saapui pappi, joka oli vieläkin lihonnut ja läähötti yhtä paljon kuin Jeannen äitikin. Hän istuutui tämän viereen nojatuoliin vatsa riipuksissa levällään olevien jalkojen välissä ja alkoi puhua laskien leikkiä ja tapansa mukaan pyyhkien otsaansa nenäliinallaan:

— Näyttääpä siltä, rouva paronitar, kuin emme ollenkaan laihtuisi.
Minusta tuntuu, että me siinä suhteessa olemme oiva pari.

Ja kääntyen sitten sairaan puoleen hän sanoi:

— Kas, kas! Olenpa kuullut kerrottavan, nuori rouvaseni, että kohta saamme taas ristiäiset. Ha, ha, ha! Ja tällä kertaa ne eivät ole purjeveneen ristiäisiä. — Ja siihen hän vielä lisäsi juhlallisella äänellä:

— Saamme isänmaan puolustajan. — Ja vielä vähän aikaa mietittyään jatkoi hän: — Ellei siitä tule hyvä perheen äiti, — ja kumartaen paronittarelle — niin kuin te, rouva.

Samassa aukeni peräovi. Rosalie, joka oli aivan suunniltaan, itki ja tarttui oven pieleen paronin sysätessä häntä sisään, ja rimpuili vastaan. Kärsimättömänä tuuppasi paroni hänet silloin yhdellä survauksella huoneeseen. Ja Rosalie peitti kasvonsa käsiinsä ja jäi itkien paikalleen seisomaan.

Huomattuaan tytön, nousi Jeanne heti nopeasti istualleen, ja hänen kiihtynyt sydämensä sykki niin, että hänen ohut paitansa, joka oli piukasti kiinni hänen ruumissaan, kohoili sen lyönneistä. Hän ei saanut sanaa suustaan ja oli tukehtua, voiden töin tuskin hengittää. Vihdoin puhkesi hän puhumaan mielenliikutuksesta katkeavalla äänellä:

— Mi! … mi … minun … ei tarvitse … ky … kysellä sinulta … mi … mitään. Rii … riittää jo … nä … nähdä sinut … tuossa … hä … hä… häpeävän … edessäni.

Lyhyen väliajan jälkeen, koska hän ei voinut hengittää, jatkoi hän:

— Mutta minä tahdon tietää kaikki … kaikki. Olen pyytänyt herra kirkkoherraa tänne, jotta tämä olisi sinulle ikäänkuin rippi, kuuletko.

Hievahtamatta paikaltaan Rosalie melkein huudahteli kouristuneisiin käsiinsä.

Vihan valtaamana tarttui paroni hänen käsiinsä, tempasi ne rutosti hänen silmiltään ja heitti tytön polvilleen lattialle vuoteen viereen:

— Puhu nyt sitten…! Vastaa!

Rosalie jäi paikalleen lattialle samaan asemaan kuin missä Magdaleena mainitaan olleen. Hänen myssynsä oli luisunut syrjään, hänen esiliinansa riippui lattialla, ja hän peitti jälleen kasvonsa saatuaan kätensä vapaiksi.

Silloin alkoi kirkkoherra puhua:

— No, tyttöseni, kuulehan mitä sinulle sanotaan ja vastaa! Emme tahdo sinulle mitään pahaa, mutta meidän on saatava tietää, mitä on tapahtunut.

Kumartuen vuoteensa laidalle katseli Jeanne häntä ja sanoi:

— Onhan totta, että olit Julienin vuoteessa, kun minä yllätin teidät.

Käsiensä lomitse päästi Rosalie valituksen:

— On, rouva.

Silloin purskahti paronitar yht'äkkiä itkuun hengästyen niin, että hänen kurkkunsa korisi, ja hänen kouristuksen tapaiset nyyhkytyksensä säestivät Rosalien nyyhkytyksiä.

Palvelijaansa tuijottaen kysyi Jeanne:

— Mistä asti sitä on kestänyt?

Rosalie änkytti:

— Siitä saakka kuin hän tuli…

Jeanne ei ymmärtänyt oikein ja kysyi:

— Siitä saakka kuin hän tuli…? Siis … aina … aina keväästä saakka?

— Niin, rouva.

— Siitä saakka kuin hän tähän taloon tuli?

— Niin, rouva.

Ja kuin kysymysten ahdistamana jatkoi hän tiedusteluaan yhä nopeammalla äänellä:

— Miten se tapahtui? Miten tahtoi hän saada sinut? Miten otti hän sinut? Mitä sanoi hän sinulle? Milloin, miten antauduit hänelle? Kuinka saatoit sinä antautua hänelle?

Ottaen pois kätensä silmiltään alkoi Rosalie, aivan kuin hänetkin olisi vallannut jonkinlainen puhumiskuume ja tarve saada vastata:

— Mist' mä tiedän? Se ol' sinä päivänä, jolloin hän ens' kertaa söi tääll' päivällist', kun hän tul' luokseni kamariini. Hän ol' piiloss' ullakoll'. Enkä mä huutaa uskaltann'. Hän tul' maate kanssan' enkä mä tienn' enää mitä mä sill' hetkell' tein. Hän tek', mitä tahtoi. Enkä mä mitää sanonn', sill' hän ol' minust' niin pulska…

Silloin huudahti Jeanne:

— Entäs sinun … sinun lapsesi? Onko se hänen?

Rosalie nyyhkytti:

— On, rouva.

Sitten he molemmat vaikenivat. Ei kuulunut enää muuta kuin Rosalien ja paronittaren nyyhkytys.

Jeanne oli nyt aivan masennuksissaan, ja hän tunsi vuorostaan kyyneleidensä alkavan vuotaa; hiljaa tipahtelivat ne hänen poskilleen.

Hänen palvelijansa lapsella oli siis sama isä, kuin hänen omalla lapsellaan oli oleva! Hänen vihansa oli lauhtunut, mutta hän tunsi nyt koko sielussaan synkkää, kalvavaa, syvää, ääretöntä epätoivoa.

Vihdoin ryhtyi hän taas puhumaan, mutta muuttuneella itkevän naisen äänellä:

— Kun olimme palanneet … sieltä … matkaltamme, … milloin hän sitten alkoi uudelleen?

Sisäkkö raukka, joka oli aivan luhistunut maahan, änkytti:

— En … ensimmäisenä iltana hän tuli.

Joka ainoa sana raateli Jeannen sydäntä. Siis jo ensimmäisenä yönä, heidän palattuaan Peuples'iin, oli hänen miehensä hänet jättänyt tuon tytön tähden. Siksipä hän antoikin hänen maata yksin.

Nyt Jeanne oli saanut kuulla tarpeekseen ja huusi:

— Mene tiehesi! Mene tiehesi!

Ja kun Rosalie, joka oli aivan lamassa, ei hievahtanut paikaltaan, sanoi Jeanne isälleen:

— Vie hänet pois! Saata ulos hänet!

Silloin arveli kirkkoherra, joka siihen saakka ei ollut vielä sanonut sanaakaan, ajan tulleen pitääkseen pienen saarnan.

— On kovin pahoin, — sanoi hän, — mitä olet tehnyt, tyttöseni, kovin pahoin. Ja Jumala ei anna sitä sinulle helposti anteeksi. Ajattele helvettiä, joka sinua odottaa, ellet tästä lähin tule käyttäytymään hyvin. Kun sinulla nyt on lapsi, on sinun elettävä siivosti. Rouva paronitar on varmaan tekevä jotakin hyväksesi, ja me koetamme löytää sinulle aviomiehen…

Hän olisi puhunut kauankin, mutta paroni tarttui jälleen Rosalieta olkapäistä, nosti hänet seisoalleen, veti hänet ovelle ja heitti kuin mytyn välikköön.

Paronin palattua takaisin huoneeseen kalpeampana kuin hänen tyttärensä, jatkoi kirkkoherra:

— Mitäpä tehdä? He ovat tällä seudulla kaikki samanlaisia. Se on todellakin surkeata, mutta sille ei mahda mitään. Täytyy vain hieman suopeasti suhtautua luonnon heikkouksiin. Tytöt eivät täällä koskaan joudu naimisiin olematta raskaina, eivät koskaan, rouva hyvä. — Ja hymyillen jatkoi hän: — Se on aivan kuin paikallinen tapa. — Ja närkästyneenä lisäsi hän vielä: — Jopa lastenkin keskuudessa. Niinpä tapasin viime vuonna kaksi nuorta rippikoululaista, pojan ja tytön, hautuumaan puistikosta. Ilmoitin asian vanhemmille. Mutta tiedättekös, mitä he minulle vastasivat: "Minkäs sille voi, herra kirkkoherra? Emme me ole heille noita siivottomia asioita opettaneet. Emme voi sille mitään." — Siinä näette, herra paroni, että palvelijanne tekee niinkuin kaikki muutkin.

Hermostuneena ja vavisten keskeytti hänet silloin paroni:

— Palvelijani? Hän ei minua liikuta. Julien minua närkästyttää. On kunnotonta se, mitä hän on tehnyt, ja minä aion viedä tyttäreni täältä pois.

Ja hän käveli yhä kiivaammin edestakaisin ja lausui raivostuneena:

— On kunnotonta pettää sillä lailla tyttäreni, se on kunnotonta! Hän on lurjus, roisto, kurja raukka, tuo mies. Ja minä sanon sen hänelle, annan hänelle korville, pieksän hänet kepilläni kuoliaaksi.

Pappi, joka hiljakseen veti nuuskaa nenäänsä istuessaan itkevän paronittaren vieressä ja koettaen suorittaa rauhoitustehtäväänsä, puuttui puheeseen:

— Nähkääs, herra paroni, meidän kesken sanoen on hän tehnyt niinkuin kaikki muut. Vai tunnetteko te monta aviomiestä, joka olisi vaimolleen uskollinen? Ja hyvänsävyisen häijysti lisäsi hän: — Niinpä olen valmis lyömään vetoa, että te itsekin olette vähän kujeita pitänyt. Käsi sydämellenne'! Eikö se ole totta?

Paroni oli pysähtynyt hämmästyksissään papin eteen, joka jatkoi:

— Tietysti olette tehnyt niinkuin kaikki muutkin. Kuka tietää, ettekö tekin joskus ole koetellut tuollaista pikku sisäkköä kuin tämä. Sanon teille, että kaikki tekevät samalla lailla. Ei ole oma vaimonnekaan ollut vähemmin onnellinen eikä häntä ole vähemmin rakastettu, vai kuinka?

Paroni ällistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. Olikin, lempo soikoon, totta, että hän oli tehnyt samalla lailla, jopa montakin kertaa, niin usein kuin vain oli voinut, eikä hänkään sen enempää ollut aviovuodetta arvossa pitänyt, ja kun palvelijattaret vain olivat sieviä, niin ei hän koskaan hyljeksinyt heitä vaimonsa tähden. Oliko hän silti mikään kurja raukka? Miksi hän sitten tuomitsi näin ankarasti Julienin käytöstä, koska ei milloinkaan ollut tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen oma käytöksensä saattoi olla rikoksellinen?

Ja paronitar, joka itkustaan oli vielä ihan hengästynyt, sai huulilleen vienon hymyn muistellessaan miehensä vallattomuuksia, sillä hän oli sitä hentomielistä, helposti heltyvää ja hyvänsävyistä lajia naisia, joille lemmenseikkailut ovat osa elämää.

Jeanne taas, joka masentuneena ja eteensä tuijottaen makasi selällään ja kädet hervottomina, oli tuskallisiin mietteihinsä vajonnut. Yksi Rosalien lause muistui hänelle mieleen, loukkasi häntä syvästi ja tunkeutui kuin myrkky hänen sydämeensä, tämä: "Enkä mä mitää sanonn', sill' hän ol' minust' niin pulska".

Hänestäkin Julien oli kaunis ja sen vuoksi vain oli hän itse hänelle antautunut, yhdistänyt häneen elämänsä, luopunut kaikista muista toiveista, kaikista suunnitelmista ja vastaisuuden tuntemattomista mahdollisuuksista. Hän oli langennut tähän avioliittoon, tähän pohjattomaan kuiluun noustakseen sieltä taas tähän kurjuuteen, tähän suruun, tähän epätoivoon, sentähden, että hänestäkin, niinkuin Rosaliesta, Julien oli kaunis.

Vimmatusta sysäyksestä aukeni ovi ja Julien syöksyi julmistuneena sisään. Hän oli nähnyt Rosalien portailla itkevän ja tuli ottamaan asiasta selkoa, sillä hän aavisti jotakin olevan tekeillä ja tytön varmaan jotakin puhuneen. Papin huomattuaan pysähtyi hän kuin naulattuna paikalleen.

Väräjävällä, mutta levollisella äänellä kysyi hän:

— No, mikä on?

Paroni, joka juuri oli ollut niin raivostunut, ei uskaltanut sanoa mitään, sillä hän pelkäsi saada kuulla vävyltään saman väitteen omasta käytöksestään kuin oli kuullut papilta. Äiti itki yhä kovemmin, mutta Jeanne oli kohottautunut käsiensä varaan ja katsoi hengästyneenä häneen, joka oli tuottanut hänelle nämä julmat tuskat, ja änkytti:

— Me kyllä jo tiedämme ihan kaikki, kaikki teidän inhoittavat tekonne siitä … siitä päivästä saakka, jolloin tähän taloon tulitte … tiedämme, että sisäkkömme lapsi on teidän niinkuin … niinkuin minunkin … lapseni… Ne ovat siis veljeksiä.

Ja äärettömän tuskan valtaamana tuon ajatuksen johdosta hän vaipui vuoteeseen ja alkoi rajusti itkeä.

Julien seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä sanoa, mitä tehdä. Pappi puuttui silloin vielä asiaan:

— Kas niin, kas niin! Älkää toki olko noin murheissanne, nuori rouvaseni! Olkaahan järkevä!

Ja hän nousi paikaltaan, meni vuoteen luo ja laski lämpimän kätensä epätoivoisen sairaan otsalle. Tämä kosketus yksistään teki häneen omituisen raukaisevan vaikutuksen ja hän tunsi väsähtyneensä, aivan kuin tuo karkea talonpoikaiskäsi, joka oli tottunut tekemään synninpäästöliikkeitä ja virkistävästi hyväilemään, olisi tuottanut hänelle salaperäisen lievennyksen.

Jääden paikalleen seisomaan sanoi pappi:

— Rouvaseni, täytyy aina antaa anteeksi. Teitä on kohdannut suuri onnettomuus, mutta armossaan on Jumala palkinnut teitä suurella onnella, koska olette tuleva äidiksi. Lapsenne on oleva lohdutuksenne. Hänen nimessään minä nyt rukoilen teitä, vannotan teitä antamaan herra Julienin hairahduksen anteeksi. Lapsi on oleva uusi side teidän välillänne ja hänen vastaisen uskollisuutensa pantti. Voitteko elää erossa sen miehen sydämestä, jonka lasta kohdussanne kannatte?

Jeanne ei vastannut mitään, niin runneltu, masentunut, nääntynyt hän oli, jopa kykenemätön edes suuttumaan, kantamaan vihaa. Hänen hermonsa tuntuivat höltyneiltä, hiljakseen katkenneilta, hänessä töin tuskin pysyi enää henkikään.

Paronitar, josta kaikenlainen kaunan kantaminen tuntui mahdottomalta ja jonka luonto ei enää kauemmin jaksanut kestää ponnistusta, kuiskasi:

— No, Jeanne!

Silloin tarttui pappi nuorta miestä kädestä, veti hänet vuoteen ääreen ja laski hänen kätensä hänen vaimonsa käteen ikäänkuin tällä ratkaisevalla teolla yhdistäen heidät. Ja jättäen virallisen saarnaäänensä hän lausui tyytyväisen näköisenä:

— Kas niin! Nyt se on tehty! Uskokaa minua, näin on paremmin.

Mutta sitten nuo hetkeksi yhteen liitetyt kädet kohta taas erosivat. Julien, joka ei uskaltanut syleillä Jeannea, suuteli anoppiaan otsalle, pyörähti kantapäillään ja tarttui paronin käsivarteen tämän sitä estämättä, tyytyväinen kun pohjaltaan oli, että asia näin tuli ratkaistuksi, ja he lähtivät yhdessä ulos huoneesta polttamaan sikarin.

Silloin sairas, joka oli aivan menehtynyt, nukkui papin ja äidin hänen vuoteensa ääressä hiljaa puhellessa.

Kirkkoherra selitteli ja kehitteli mielipiteitään, ja paronitar myönteli aina päännyökkäyksellä. Päätökseksi lausui pappi vihdoin:

— Se on siis päätetty: te annatte tuolle tytölle Barville'n moision, ja minä otan toimekseni hankkia hänelle miehen, siivon, kunnon pojan. Kahdenkymmenen tuhannen frangin omaisuudella ei ole puutetta halukkaista ottajista. Pahin on vain valinta.

Ja nyt paronitar jo hymyili onnellisena. Pari kyyneltä oli vielä pudonnut hänen poskilleen, mutta niiden kostea jälki oli jo kuivunut.

Pappi selitti vielä edelleen:

— Niin, se on päätetty. Barville on vähintäin kahdenkymmenen tuhannen frangin arvoinen. Mutta maatila on pantava lapsen nimelle. Vanhemmat saavat nauttia siitä etuja niin kauan kuin he elävät.

Ja kirkkoherra nousi paikaltaan ja puristi paronittaren kättä sanoen:

— Älkää vaivatko ollenkaan itseänne, rouva paronitar, älkää vaivatko ollenkaan itseänne! Minä tiedän, mitä käveleminen on.

Hänen ulosmennessään tuli häntä vastaan Lison täti, joka oli matkalla sairaan luo. Mutta täti ei huomannut mitään, hänelle e: sanottu mitään eikä hän tietänyt mitään, niinkuin aina.