XI.
Jeanne ei kolmeen kuukauteen päässyt ulos huoneestaan. Hän oli niin heikko, niin kalpea, että jo luultiin ja sanottiin hänen olevan kuoleman oman. Vähitellen hän kuitenkin virkistyi. Isä ja täti Lison eivät enää lähteneet hänen luotaan, vaan asettuivat molemmat asumaan Peuples'iin. Tuon järkyttävän tapauksen jälkeen oli hän saanut hermotaudin; vähimmästäkin melusta hän oli mennä tainnoksiin, ja usein aiheuttivat mitättömätkin seikat hänessä pitkiä pyörtymiskohtauksia.
Hän ei ollut koskaan tahtonut tarkempia tietoja Julienin kuolemasta. Mitäpä se häntä liikutti? Johan hän siitä tiesi tarpeeksi. Kaikki uskoivat sen onnettomuuden tapaukseksi, mutta hän oli asian oikeasta laidasta varma ja säilytti visusti sydämessään tuon kamalan salaisuuden: tietonsa aviorikoksesta ja hirveän näyn, kun kreivi äkkiä tuli hänen luokseen samana päivänä, jolloin loppuratkaisu tapahtui.
Nyt oli hänen sydämensä täynnä helliä, suloisia, alakuloisia muistoja niistä lyhyistä rakkauden päivistä, jotka hän ennen muinoin oli elänyt yhdessä miehensä rinnalla. Alinomaa värähdytti hänen sieluaan jokin odottamatta herännyt ajatus. Hän näki miehensä semmoisena kuin hän oli sulhasena ja semmoisena kuin hän häntä rakasti noina ainoina hetkinä Korsikan hehkuvan auringon alla. Kaikki hänen vikansa ja virheensä pienenivät hänen silmissään, Julienin tylyys katosi, jopa hänen uskottomuutensakin nyt hälveni umpeen luodun haudan kasvavaan kaukaisuuteen. Ja omituisen, epämääräisen, kuoleman jälkeisen kiitollisuuden valtaamana tuota miestä kohtaan, joka häntä sylissään oli hellitellyt, antoi Jeanne anteeksi kaikki menneet kärsimyksensä muistellen vain onnenhetkiään. Vähitellen kylvi aina eteenpäin rientävä aika, kuukaudet kuukausien perässä, unhetta kuin paksunevaa pölyä kaikkien hänen muistojensa ja surujensa yli, ja hän alkoi elää yksinomaan poikaansa varten.
Paulista tuli häntä ympäröivän kolmen henkilön epäjumala, ainoa ajatus, ja hän hallitsi itsevaltiaana. Jopa jonkinlainen toistensa kadehtiminen ilmeni hänen kolmessa orjassaan. Jeanne katseli hermostuneesti kuinka poika hellästi suuteli paronia, saatuaan ratsastaa hänen polvellaan. Ja täti Lison, jota poikakin kohteli välinpitämättömästi niinkuin kaikki muut aina olivat tehneet ja johon tuo pikku herra, joka ei vielä puhuakaan osannut, toisinaan suhtautui kuin lapsenhoitajattareen, katosi usein huoneeseensa itkemään ja vertaamaan niitä vähäpätöisiä hyväilyjä, jotka hän kerjäämällä ja töintuskin pojalta sai, niihin halailuihin, jotka hän soi äidilleen ja isoisälleen.
Kaksi rauhallista vuotta kului ilman erikoisempia tapahtumia lasta vain ajatellessa ja hoitaessa. Kolmannen vuoden alussa päätettiin muuttaa asumaan Rouen'iin kevääseen asti, ja koko perhe siirtyi sinne. Mutta heidän saavuttuaan tuohon vanhaan asumattomaan ja kosteaan taloon sai Paul ankaran yskän, jota pelättiin keuhkopussin tulehdukseksi, ja epätoivoisina päättivät kaikki kolme sukulaista, ettei Paul voinut elää muualla kuin Peuples'issa. Hänet vietiin siis sinne takaisin niin pian kuin hän oli parantunut.
Sitten alkoi kokonainen sarja yksitoikkoisia, mutta ihania vuosia. Aina olivat he kaikki yhdessä pienokaisen seurassa, vuoroin hänen huoneessaan, vuoroin isossa vierassalissa, vuoroin puutarhassa, ja olivat innostuksissaan hänen lepertelystään, hänen hullunkurisista lauseistaan ja leikeistään.
Hänen äitinsä antoi hänelle hyväilynimen Paulet, joka sitten jäikin hänen nimekseen, eikä häntä muuksi koskaan nimitettykään.
Kun poika sitten alkoi nopeasti kasvaa, oli noiden kolmen sukulaisen tahi, niinkuin paroni sanoi, "hänen kolmen äitinsä" ainoana toimena mitata lapsen pituutta. Niinpä oli oven pieleen kynäveitsellä tehty koko joukko merkkejä, joista näki, kuinka paljo hän kunkin kuukauden aikana oli kasvanut. Tuolla asteikolla oli melkoinen merkitys heidän kaikkien elämässään.
Sitten tuli vielä muuan uusi olento tärkeäksi tekijäksi perheessä. Se oli koira "Massacre", jonka Jeanne oli jättänyt syrjään omistaessaan kaiken huolensa pojalleen. Keittäjätär Ludivine oli elättänyt koiraa, jota pidettiin vanhassa tynnyrissä tallin edessä ja joka eleli siellä aikojaan aivan yksin ja aina kahleissa.
Eräänä aamuna oli Paul huomannut sen ja alkoi huutaen vaatia saada hyväillä sitä. Hänet vietiin varovasti koiran luo. Koira puolestaan ihastui kovin, ja poika alkoi kauheasti parkua, kun hänet sitten tahdottiin viedä pois. Silloin päästettiin Massacre irti ja siirrettiin taloon.
Siitä tuli Paulin eroittamaton, ainainen toveri. He piehtaroivat yhdessä ja makasivat vierekkäin lattiamatolla. Jopa Massacre kohta nukkuikin ystävänsä vuoteessa, joka ei tahtonut koirasta enää lainkaan luopua. Jeanne oli tästä toisinaan kirppujen pelosta kovin huolissaan, täti Lison taas oli pahoillaan koiralle siitä, että se otti itselleen niin suuren osan pojan rakkautta, varasti sitä, niin kuin hänestä näytti, häneltä, joka sitä niin kovin halusi itselleen.
Ylen harvoin oli heillä vuorovierailuja Briseville'n ja Coutelier'n perheiden kanssa. Ainoastaan kunnallislautakunnan esimies ja tohtori kävivät säännöllisesti häiritsemässä tuon vanhan hovin yksinäisyyttä. Ja Jeanne ei enää käynyt kirkossa tuon koiran tapon ja niiden epäluulojen jälkeen, jotka hänessä pappi oli herättänyt kreivittären ja Julienin kuolemaan nähden, sillä hän oli ikäänkuin vihainen Jumalalle siitä, että hänellä saattoi olla semmoisia palvelijoita.
Aika ajoin julisti kirkkoherra Tolbiac peitellyin sanoin kirouksensa tuon vanhan hovin yli, jossa asusti paheenhenki, erhetyksen ja valheen henki, vääryyden henki, synnin ja turmeluksen henki. Sillä hän tarkoitti paronia.
Hänen kirkkonsa oli muuten käynyt autioksi, ja kun hän käveli peltojen ohi, missä kyntäjät astuivat auransa kurjessa, niin eivät talonpojat pysähtyneet hänen kanssaan tarinoimaan, eivät kääntyneet edes tervehtimään häntä. Häntä pidettiin muutoin noitana, sillä hän oli ajanut pahan hengen eräästä sen riivaamasta naisesta. Hänen sanottiin osaavan loihtia ja ehkäistä saatanan salaiset juonet, niinkuin hän itse sanoi, parantaa lehmiä, jotka lypsivät sinistä maitoa ja pitivät häntänsä kippurassa, ja salaperäisillä taikasanoilla löytää kadonneita esineitä.
Ahdas- ja kiihkomielinen kun hän oli, antautui hän intohimoisesti tutkimaan uskonnollisia teoksia, joissa puhuttiin perkeleen ilmestymisestä maan päällä, hänen valtansa eri muodoista, hänen salaisista, moninaisista mahtikeinoistaan ja hänen kavaluutensa kaikista eri puolista. Ja kun hän uskoi olevansa erityisesti kutsuttu taistelemaan tuota salaperäistä, turmiollista voimaa vastaan, niin oli hän harjaantunut käyttämään kaikkia niitä manauskeinoja, joista kirkon käsikirjoissa puhuttiin.
Hän luuli alati tuntevansa, milloin rietas henki liikkui pimeässä, ja yhtämittaa oli hänen huulillaan latinankielinen lause: Sicut leo rugiens circuit quaerens qvem devoret (Niinkuin kiljuva jalopeura ympäri käy etsien, kenen hän saisi niellä).
Näin levitti hänen salainen voimansa pelkoa ja kauhua. Jopa hänen virkaveljensäkin, nuo vähätietoiset maalaispapit, joille Belsebul on uskonkappale ja jotka pikkumaisiin kirkonohjeisiin takertuneina, tuon paheen voiman ilmestyessä, joutuvat sekoittamaan uskonnon ja taikauskon toisiinsa, pitivät kirkkoherra Tolbiacia noitana. Ja he kunnioittivat häntä yhtä paljon sen salaperäisen voiman vuoksi, jonka luulivat hänessä olevan, kuin hänen ankaran, moitteettoman elämänsä takia.
Tullessaan Jeannea vastaan ei pappi häntä tervehtinyt.
Tämä asiaintila vaivasi ja huolestutti täti Lisonia, joka arkana vanhanapiikana ei voinut käsittää sitä, että saattoi olla käymättä kirkossa. Hän oli epäilemättä hurskas ja kävi ripillä ja ehtoollisella, mutta siitä ei kukaan tietänyt mitään eikä halunnutkaan saada tietää.
Ollessaan yksin, ihan yksin Paulin kanssa puheli täti hänelle hiljakseen Jumalasta. Poika tuntui kyllä jossakin määrin kuuntelevan, kun hän hänelle puhui maailman ensimmäisten aikojen ihmeellisistä tapahtumista, mutta kun hän pojalle sanoi, että täytyi paljon, paljon rakastaa Jumalaa, niin kysyi poika: "Missä hän on, täti?" Ja silloin osoitti täti sormellaan taivasta sanoen: "Tuolla ylhäällä, Paulet, mutta älä puhu siitä kellekään". Hän, näet, pelkäsi paronia.
Mutta eräänä päivänä lausui Paulet:
— Jumala on joka paikassa, mutta ei kirkossa.
Hän oli silloin puhunut isoisälleen tädin salaisista kertomuksista.
Lapsi oli kymmenennellä vuodella; hänen äitinsä näytti silloin neljänkymmenen vanhalta. Poika oli väkevä, riehakas ja rohkea kiipeämään puihin, mutta ei osannut paljon mitään. Luvut eivät häntä miellyttäneet, ja hän jätti ne pian kesken. Ja kun paroni tavallista pitemmän aikaa piti häntä kirjan ääressä, tuli Jeanne kohta ja sanoi:
— Päästä hänet jo leikkimään. Ei häntä saa rasittaa, hän on niin nuori.
Jeannesta poika oli aina vain puolenvuoden tahi vuoden vanha. Hän tuskin oli selvillä siitä, että poika käveli, juoksi ja puhui kuin suuri lapsi ainakin. Ja alati pelkäsi hän, että poika kaatuisi tahi vilustuisi tahi että hänen tulisi kuuma juostessaan tahi että hän söisi liiaksi ja hänen vatsansa tulisi kipeäksi tahi söisi liian vähän eikä kasvaisi tarpeeksi.
Kun poika tuli kahdentoista vuoden vanhaksi, oli edessä pulmallinen kysymys: hänen ensimmäinen ehtoollisella käyntinsä.
Eräänä aamuna, näet, tuli täti Lison Jeannen luo ja huomautti hänelle, ettei voinut enää jättää lasta ilman uskonnon opetusta ja olla täyttämättä kaikkein ensimmäisiä velvollisuuksia, Hän selitteli kaikin tavoin asiaa ja esitti tuhansia syitä, ennen kaikkia niiden ihmisten mielipiteet, jotka hän oli tavannut. Mutta äiti epäröi, joutui suunniltaan ja vakuutti puolestaan, että varsin hyvin vielä saattoi odottaa.
Kuukautta myöhemmin, hänen käydessään varakreivitär Brisevillen luona, kysyi tämä sivumennen:
— Tänä vuonna teidän Paulinne varmaankin pääsee ensimmäisen kerran ehtoolliselle?
Tämä kysymys, joka tuli aivan odottamatta, ällistytti Jeannea niin, että hän vastasi:
— Niin, rouva.
Ja tuo sana tuli ratkaisseeksi kysymyksen. Puhumatta asiasta mitään isälleen, pyysi hän täti Lisonin viemään pojan rippikouluun.
Kuukauden ajan kävi kaikki hyvin. Mutta eräänä iltana saapui Paul kotia ääni ihan painuksissa. Ja seuraavana päivänä hänessä oli yskä. Aivan päästä pyörällä koetti äiti ottaa asiasta selkoa ja sai tietää, että kirkkoherra oli lähettänyt pojan lopputunniksi seisomaan kirkon ovelle eteiseen, jossa kävi kova uho, siitä syystä, että hän oli käyttäytynyt pahasti.
Äiti piti sen jälkeen pojan kotona ja opetti hänelle itse uskonnon ensimmäiset alkeet. Mutta täti Lisonin rukouksista huolimatta ei kirkkoherra Tolbiac päästänyt poikaa ripille, koska hän muka ei ollut riittävästi siihen valmistettu.
Samoin kävi seuraavanakin vuonna. Silloin vihastui paroni ja sanoi kiroten, ettei pojan tarvinnut lainkaan uskoa noita loruja, tuota lapsellista vertauskuvaa leivän ja viinin muuttumisesta lihaksi ja vereksi, ollakseen kunnon ihminen. Ja päätökseksi tuli, että hänet oli kasvatettava kristityksi, mutta ei katolisen kirkon oppiin, ja että hän täysi-ikäiseksi tultuaan itse vapaasti saisi valita, mitä halusi olla.
Kun sitten Jeanne jonkun ajan kuluttua kävi vierailulla Brisevillen perheessä, ei hänen luo enää tultu vastavierailulle. Hyvin tuntien naapuriensa tarkan kohteliaisuuden oli Jeanne tästä kovin ihmeissään, mutta markiisitar de Coutelier ilmaisi hänelle korskeasti tämän laiminlyönnin todellisen syyn.
Markiisitar, joka miehensä aseman, ylhäisen arvonimensä ja melkoisen omaisuutensa nojalla piti itseään jonkinlaisena Normandien aateliston kuningattarena, hallitsikin kuin oikea kuningatar, puhui mitä mieli, oli muita kohtaan armollinen tahi tyly aina asianhaarain mukaan, nuhteli, neuvoi tahi lausui hyväksymisensä joka tilaisuudessa. Kun Jeanne kävi vierailulla hänen luonaan, sanoi tuo rouva muutaman jäätävän lauseen jälkeen:
— Yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat kahteen luokkaan: niihin, jotka uskovat Jumalaan ja niihin, jotka eivät Häneen usko. Toiset, alhaisimmatkin, ovat ystäviämme ja vertaisiamme, toiset taas eivät ole meille mitään.
Jeanne käsitti hyvin iskun tarkoituksen ja vastasi:
— Mutta eikö voi uskoa Jumalaan käymättä kirkossa?
Siihen lausui markiisitar:
— Ei, rouva. Uskovaiset käyvät kirkossa rukoilemassa Jumalaa, aivan samoin kuin ihmiset käyvät toisiaan tervehtimässä heidän kodeissaan.
Pahastuneena vastasi silloin Jeanne:
— Jumala on kaikkialla, rouva. Mitä minuun tulee, joka sydämeni pohjasta uskon Hänen hyvyyteensä, niin en tunne Hänen läsnäoloaan enää, jos eräänlaiset papit asettuvat Hänen ja minun välilleni.
Markiisitar nousi ylös:
— Pappi kantaa kirkon lippua, rouva. Joka ei sitä seuraa, hän on sitä vastaan ja meitä vastaan.
Jeanne oli myöskin noussut ja sanoi väräjävällä äänellä:
— Te, rouva, uskotte yhden puolueen Jumalaan, minä uskon hyvien ihmisten Jumalaan.
Ja hän kumarsi ja lähti.
Myöskin talonpojat keskenään soimasivat Jeannea siitä, ettei hän ollut antanut Paulin käydä ehtoollisella. He eivät itse lainkaan käyneet kirkossa, eivät käyttäneet sakramentteja tahi menivät ehtoolliselle ainoastaan pääsiäisenä, kirkon muodollisia määräyksiä täyttääkseen. Mutta lapsiin nähden oli asianlaita toinen. Kaikki olisivat he arastelleet kasvattaa lapsensa tuon yhteisen lain ulkopuolella, sillä uskonto on uskonto.
Jeanne huomasi varsin hyvin heidän paheksumisensa ja oli vihoissaan kaikista noista sovitteluista omantunnon kanssa, tuosta yleisestä pelosta, suuresta arkuudesta, joka piili kaikkien sydänten pohjalla ja näyttäytyessään koreili arvokkaasti naamioituna.
Paroni otti sitten ohjatakseen Paulin opintoja ja pani hänet latinaa lukemaan. Äidillä puolestaan oli vain yksi neuvo: "Älä rasita häntä liiaksi!" Ja levottomana liikkui hän lukuhuoneen läheisyydessä, sillä hänen isänsä oli kieltänyt häntä tulemasta sisään siitä syystä, että hän alinomaa keskeytti opetuksen kysymällä: "Eikö jalkojasi palele, Paulet?" tahi: "Eikö päätäsi kivistä?" tahi opettajan puoleen kääntyen: "Älä pakoita häntä niin paljon puhumaan, hänen kurkkunsa voi tulla kipeäksi."
Heti kun poika oli päässyt vapaaksi, meni hän alas hoitamaan kasvitarhaa äitinsä ja tätinsä kanssa. Heillä oli nyt lempitehtävänään viljellä maata, ja kaikki kolmisin istuttivat he keväisin puita, kylvivät siemeniä, mielenkiinnolla seuraten niiden nousemista ja kasvamista, karsivat puita ja poimivat kukkia.
Pojan pääaskare oli kasviksien viljely, ja sitä varten oli hän laittanut neljä suurta sarkaa, joihin oli istutettu kaikki mahdolliset vihanneslajit. Siellä hän kuokki, kasteli, kitki ja istutti uudelleen äitinsä ja täti Lisonin avulla, joilla hän teetätti työtä kuin päiväläisillä. Tuntikaudet näki heidät siellä polvillaan penkereiden keskellä, jossa likasivat hameensa ja kätensä pannessaan istukkaita multaan, johon ensin sormellaan pistelivät reikiä.
Paul kasvoi suureksi; hän oli nyt jo viidentoista vuoden vanha. Salin ovipielen asteikko näytti jo metrin ja viisikymmentäkahdeksan, mutta henkisesti oli hän yhä vielä vähätietoinen, tyhmä lapsi, joka ei päässyt kehittymään noiden kahden naisen ja tuon vanhan herran parissa, joka ei kuulunut samaan vuosisataan.
Eräänä iltana otti paroni vihdoin puheeksi koulun käynnin, mutta Jeanne purskahti heti itkuun. Täti Lison pysyi pelästyksissään pimeässä nurkassaan.
Äiti vastasi:
— Eihän hänen tarvitse niin paljon tietää. Tulkoon hänestä maanviljelijä, maalaisaatelismies. Hän voi hoitaa tilaansa kuten monet muutkin aateliset, elää ja vanheta tässä talossa, jossa me olemme vanhenneet ennen häntä ja jossa tulemme kuolemaan. Mitä muuta hän kaipaakaan?
Mutta paroni ravisti päätään.
— Mitäs hänelle vastaat, jos hän tultuaan viidenkolmatta vanhaksi sanoo sinulle: "En ole mitään enkä osaa mitään, ja siihen olet sinä äidillisessä itsekkäisyydessäsi syypää. Olen kykenemätön tekemään työtä, tulemaan joksikin, ja yhtä kaikki en ole luotu tätä pimeää, alhaista ja kuolettavan surullista elämää varten, johon sinun lyhytnäköinen rakkautesi on minut tuominnut".
Jeanne itki vain ja kääntyi poikansa puoleen:
— Sano, Paulet, ethän koskaan tule soimaamaan minua siitä, että olen sinua liiaksi rakastanut, mitä?
Ja hämmästyneenä vakuutti tuo iso lapsi:
— En, äiti.
— Vannotkos sen?
— Kyllä, äiti.
— Tahdot siis jäädä kotiin, mitä?
— Niin, äiti.
Silloin alkoi paroni puhua vakavasti ja kovalla äänellä:
— Jeanne, sinulla ei ole oikeutta määrätä hänen elämänsä mielesi mukaan. Minkä nyt teet, on kehno, milt'ei rikoksellinen teko: uhraat lapsesi oman yksityisen onnesi tähden.
Jeanne kätki kasvonsa käsiinsä, ja itkeä nyyhkytteli rajusti ja sopersi läpi kyyneleittensä:
— Olen ollut niin onneton … niin onneton! Nyt olen levollinen, kun minulla on hän, mutta hänet tahdotaan riistää minulta pois. Miten minun käy … ypö yksin … nyt?
Hänen isänsä nousi, istuutui hänen viereensä ja tarttui häntä käsistä:
— Enkö minä ole luonasi, Jeanne?
Silloin heittäytyi Jeanne nopeasti hänen kaulaansa, suuteli häntä rajusti ja yhä nyyhkytellen, itkun kuristaessa hänen kurkkuaan hän änkytti:
— Niin, olet oikeassa … ehkä, … isä. Olen kuin mieletön, sillä olen niin paljon kärsinyt. Suostun siihen, että hänet viedään kouluun.
Käsittämättä liioin, mitä hänelle aiottiin tehdä, alkoi Paulet vuorostaan parkua. Silloin nuo kaikki kolme äitiä kävivät suutelemaan häntä, hyväilivät ja lohduttelivat häntä. Ja kun sitten mentiin makuulle, ahdisti kaikkien sydäntä, ja kaikki itkivät vuoteissaan, jopa paronikin, joka oli tähän asti hillinnyt itseään.
Päätökseksi tuli, että poika lukukauden alkaessa pantaisiin Havre'n kouluun. Ja koko sen kesän häntä hemmoiteltiin enemmän kuin koskaan ennen.
Äiti itki usein ajatellessaan eroa. Hän valmisteli poikansa vaatteita, aivan kuin tämä olisi ollut lähdössä kymmenen vuotta kestävälle matkalle. Eräänä lokakuun aamuna, unettoman yön jälkeen, nousivat sitten nuo molemmat naiset ja paroni vaunuihin, jotka kahden hevosen vetäminä lähtivät tielle.
Aikaisemmin tehdyllä matkalla Havre'en oli siellä jo valittu pojalle vuode opiston makuuhuoneessa ja paikka luokalla. Jeanne järjesteli yhdessä täti Lisonin kanssa kokonaisen päivän pojan vaatteita säilikköön. Kun ei siihen kuitenkaan: sopinut neljättä osaakaan mukana tuoduista tavaroista, meni äiti johtajan luo hankkiakseen toisen lisää. Taloudenhoitaja kutsuttiin esille, ja hän selitti, että semmoinen joukko liinavaatteita ja muuta tavaraa oli vain vastukseksi tuottamatta koskaan vastaavaa hyötyä, ja sääntöjen perusteella kieltäytyi hän antamasta toista säilikköä. Epätoivoissaan päätti äiti silloin vuokrata huoneen läheisestä hotellista ja antoi hotellin omistajalle toimeksi itse viedä Paulille kaikki, mitä hän tarvitsi, niinpian kuin poika vain jotakin tahtoi.
Sitten kävivät he laivalaiturilla katsomassa, kuinka laivat lähtivät ja tulivat.
Surullisena pimeni ilta yli kaupungin, jossa valot syttyivät vähitellen toinen toisensa jälkeen. Palattiin takaisin syömään erääseen ravintolaan. Ei kellekään maistunut ruoka. He katselivat vain toisiaan kostein silmin vatien kulkiessa heidän ohitsensa palatakseen melkein täysinä pois.
Aterian päätyttyä lähdettiin verkalleen astumaan koulua kohti. Kaikenkokoisia lapsia kerääntyi sinne vanhempiensa tahi palvelijain saattamina. Monet itkivät niin, että kuului vain kovaa nyyhkytystä koulutalon melkein pimeältä pihalta.
Jeanne ja Paulet syleilivät toisiaan kauan. Täti Lison oli kokonaan unhotettu ja pysytteli takana, kasvot nenäliinaan kätkettyinä. Mutta paroni, joka myöskin oli heltymäisillään, keskeytti hyvästelyn ja veti tyttärensä pois. Vaunut odottivat portilla, he nousivat niihin kaikki kolme ja palasivat yötä myöten Peuples'iin.
Vähä väliä kuului vaunujen pimennossa nyyhkytystä.
Seuraavana päivänä Jeanne itki iltaan asti, Sitä seuraavana päivänä antoi hän valjastaa kiesit ja ajoi Havre'en. Paulet tuntui jo tottuneen eroon. Ensimmäisen kerran elämässään oli hänellä nyt tovereita, ja istuessaan vastaanottohuoneen tuolilla äitinsä seurassa hän oikein värisi halusta päästä pois leikkimään.
Näin kävi Jeanne siellä sitten joka toinen päivä ja niinä sunnuntaina, jolloin Paul pääsi käymään kaupungilla. Tietämättä kuinka kuluttaa aikansa tuntien kestäessä, kunnes välitunnit tulivat, istui Jeanne aina vain vastaanottosalissa, sillä hän ei jaksanut eikä uskaltanut poistua opistolta. Johtaja pyysi hänen tulemaan luokseen ja kehoitti häntä käymään opistossa harvemmin, mutta Jeanne ei tästä neuvosta välittänyt.
Silloin ilmoitti johtaja, että jos äiti edelleenkin esti poikaansa leikkimästä loma-aikoina ja häiritsi lakkaamatta hänen opintojaan, niin oli hän pakoitettu lähettämään pojan kotia. Siitä ilmoitettiin kirjeellisesti paronillekin. Ja sen jälkeen pidettiin Jeannea Peuples'issa tarkasti silmällä aivan kuin vankia.
Kaikkia lupa-aikoja odotti äiti kärsimättömämmin kuin poika itse. Ja alituinen levottomuus vaivasi hänen mieltään. Hän alkoi kuljeksia pitkin seutua kävellen yksin "Massacre"-koiran kanssa päiväkaudet ja haaveksien aavoilla lakeuksilla. Välistä istui hän koko iltapäivän kallion partaalla katsellen merta. Toisinaan taas käveli hän metsän kautta Yport'iin asti verestäen vanhoja muistojaan kulkiessaan entisiä teitä. Kuinka kaukana olikaan tuo aika, jolloin hän nuorena tyttönä haaveittensa hurmassa juoksenteli näillä samoilla seuduilla!
Joka kerta kun hän tapasi poikansa, tuntui hänestä aivan kuin he olisivat olleet erossa kymmenen vuotta. Paulet miehistyi kuukausi kuukaudelta, hän taas vanheni kuukausi kuukaudelta, jopa siinä määrin, että hänen isänsä näytti ikäänkuin hänen veljeltään, ja täti Lison, joka ei vanhentunut lainkaan, hän kun oli lakastunut jo viidenkolmatta vuoden ikäisenä, oli aivan kuin hänen vanhempi sisarensa.
Paulet ei viitsinyt lukea ollenkaan. Neljännellä luokalla oli hän kaksi vuotta, kolmannen läpäisi hän miten kuten, mutta toiselle jäi hän toiseksi vuodeksi. Ja hän oli jo kahdenkymmenen vanha, kun pääsi retoriikkaluokalle.
Hän oli silloin iso, vaaleaverinen nuorukainen, jolla oli jo tuuheita poskikarvoja ja huomattavat viikset; hän kävi nyt Peuples'issa joka sunnuntai. Hän harjoitteli ratsastamista ja vuokrasi sentähden itselleen ratsuhevosen, jolla pääsi kahdessa tunnissa kotia.
Varhain aamulla meni Jeanne aina häntä vastaan tädin ja paronin kanssa, joka vähitellen kävi yhä kumarammaksi ja astui kuin vanha ukko, kädet selän takana ikäänkuin estääkseen, ettei kaatuisi nenälleen.
He kävelivät hiljakseen tietä pitkin, istuutuivat silloin tällöin ojan reunalle ja katselivat etäisyyteen, eikö sieltä jo näkyisi ratsastaja tulevan. Heti kun he sitten huomasivat aivan kuin pienen mustan pisteen valkoisella juovalla, alkoivat he huiskutella nenäliinojaan, ja poika taas hoputti ratsunsa laukkaamaan tullen kuin tuulispää, niin että Jeannen ja täti Lisonin sydämet pelosta sykkivät ja isoisä innostui huutamaan hyväksymistään heikolla äänellään.
Vaikka Paul olikin äitiään päätä pitempi, kohteli tämä häntä yhä vielä kuin lasta kysellen alati:
— Eivätkö jalkasi ole kylmät, Paulet?
Ja kun poika käveli pihalla aamiaisen jälkeen savukettaan poltellen, aukaisi Jeanne ikkunan ja huusi hänelle:
— Älä ole, kultaseni, ulkona paljainpäin, voit saada nuhan.
Ja hän oikein vapisi pelosta, kun Paul palasi ratsain yötä myöten:
— Älä vain, — sanoi hän, — aja liian kovaa, pikku Paulet! Ole varovainen ja ajattele äiti raukkaasi, joka tulisi aivan hulluksi, jos sinulle jotakin tapahtuisi.
Mutta sitten tuli eräänä lauantaiaamuna Paulilta kirje, jossa hän ilmoitti, ettei hän seuraavana päivänä saapuisikaan kotiin, koska toverit aikoivat panna toimeen huviretken ja hänet oli kutsuttu mukaan. Jeannea vaivasi kauhea tuska koko sunnuntaipäivän, aivan kuin joku onnettomuus olisi tapahtunut, ja kun tiistai tuli, ei hän enää malttanut, vaan lähti Havre'en.
Paulet näytti hänestä muuttuneelta, vaikk'ei hän oikein voinut selittää, missä suhteessa. Hän tuntui Jeannesta vilkkaammalta, ja puhui miehekkäämmällä äänellä. Ja yht'äkkiä ilmoitti hän äidilleen kuin aivan luonnollisena asiana:
— Tiedätkö, äiti, koska sinä tulit tänään täällä käymään, niin en minä vielä ensi sunnuntaina tulekaan Peuples'iin, sillä me panemme toimeen uuden huviretken.
Jeanne joutui aivan ymmälle ja nyyhkytti, aivan kuin hänen poikansa olisi sanonut lähtevänsä Amerikkaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, sanoi hän:
— Voi, mikä sinun on Paulet? Sano minulle, mitä on tekeillä?
Paulet alkoi nauraa ja suuteli äitiään lausuen:
— Ei kerrassaan mitään, äiti. Huvittelen vain toverieni kanssa. Sehän kuuluu ikääni.
Jeanne ei saanut vastatuksi mitään, ja kun hän istui yksin rattaissaan, heräsi hänessä kummallisia ajatuksia. Hän ei tuntenut Paulet'aan enää samaksi entiseksi pikku Paulet'kseen. Ensimmäisen kerran huomasi hän nyt, että hänen poikansa oli tullut suureksi, ettei hän ollut enää hänen ja että hän alkoi elää omaa elämäänsä välittämättä heistä vanhoista. Hänestä tuntui, että Paulet yhtenä päivänä oli muuttunut. Niin, se oli hänen oma poikansa, hänen pikku lapsiraukkansa, joka ennen muinoin pani hänet vihanneskasveja istuttamaan, tuo iso parrakas nuorukainen, jonka tahto nyt yhä vahvistui.
Kolmeen kuukauteen ei Paul sitten käynyt omaistensa luona kuin ani harvoin ja silminnähtävästi halusi hän aina matkustaa takaisin mahdollisimman pian, koettaen joka ilta lähteä tuntia aikaisemmin. Jeanne kauhistui siitä ja paroni lohdutteli häntä aina:
— Anna hänen tehdä, mitä tahtoo! Poikahan on jo kahdenkymmenen vanha.
Mutta eräänä aamuna tuli sitten muuan vanha, huonosti puettu mies ja kysyi saksanvoittoisella ranskankielellä rouva varakreivitärtä. Kauan juhlallisesti kumarreltuaan veti hän taskustaan esille likaisen lompakon selittäen:
— Mine on bikku baberi tesse teille.
Ja hän aukaisi pienen tahraisen paperiliuskan, jonka ojensi Jeannelle. Tämä luki ja luki uudelleen, katsahti juutalaiseen ja luki vielä kerran ja sanoi:
— Mitä tämä merkitsee?
Luikerrellen alkoi mies selittää:
— Mine tahto sanno teille. Teide poikka ole tarvis rahha ja ku mine tiede, te on hyvve eiti, niin mine lainas hen bikkuse, mite hen tarvis.
Jeanne vapisi ja lausui:
— Miks'ei hän pyytänyt rahaa minulta?
Juutalainen selitti pitkälti, että oli kyseessä pelivelka, joka oli ollut maksettava seuraavana päivänä ennen kello kahtatoista, että kun Paul vielä oli alaikäinen, niin ei kukaan tahtonut antaa hänelle rahaa lainaksi, ja että hänen kunniansa olisi tullut tahratuksi ilman tuota pientä palvelusta, jonka hän nuorukaiselle oli tehnyt.
Jeanne tahtoi pyytää paronin puheilleen, mutta mielenliikutus lamautti hänet niin, ettei hän päässyt nousemaan paikaltaan. Vihdoin sai hän sanotuksi koronkiskurille:
— Tahdotteko tehdä hyvin ja soittaa?
Mies epäröi peläten jotakin salajuonta ja änkytti:
— Jos mine teite heiri, mine tule toine kertta.
Jeanne pudisti kieltävästi päätään. Mies soitti, ja äänettöminä odottivat he vastakkain istuen.
Kun paroni tuli, käsitti hän heti asian. Vekseli oli puolentoista tuhannen arvoinen. Hän maksoi tuhat ja sanoi miehelle katsoen häntä terävästi silmiin:
— Varoitan teitä tulemasta toiste.
Toinen kiitti, kumarsi ja katosi.
Isoisä ja äiti lähtivät heti Havre'en, mutta saavuttuaan kouluun, kuulivat he, ettei Paul enää kuukauteen ollut siellä käynyt. Rehtori oli saanut neljä Jeannen allekirjoittamaa kirjettä, joissa ilmoitettiin oppilaan olevan sairaana ja annettiin tietoja taudin kulusta. Jokaiseen kirjeeseen oli liitetty lääkärin todistus. Kaikki oli tietysti petosta. Omaiset seisoivat kuin kivettyneinä ja katselivat toisiaan.
Rehtori, joka tästä oli kovin masentunut, saattoi heidät poliisikomissariuksen luo. Yön nukkuivat he hotellissa.
Seuraavana aamuna tavattiin nuorukainen erään ilotytön luota. Hänen isoisänsä ja äitinsä veivät hänet Peuples'iin puhumatta sanaakaan koko matkalla. Jeanne itki kasvot nenäliinan peitossa. Paul katseli vain maisemaa välinpitämättömän näköisenä.
Viikon kuluessa selvisi, että hän kolmen viimeisen kuukauden aikana oli tehnyt velkoja viisitoistatuhatta markkaa. Velkamiehet eivät siihen mennessä olleet vielä ilmaantuneet, koska tiesivät, että hän kohta tulisi täysi-ikäiseksi.
Asiasta ei keskusteltu lainkaan. Tahdottiin lempeydellä voittaa hänet.
Hänelle annettiin herkkuruokia, häntä vaalittiin ja hemmoiteltiin.
Silloin oli kevätaika. Hänelle vuokrattiin, Jeannen pelosta huolimatta,
purjevene Yport'issa, jotta hän mielinmäärin saisi purjehtia merellä.
Ratsua ei hänelle annettu sen vuoksi, ettei hän pääsisi käymään
Havre'essa.
Hän kuljeksi joutilaana, oli kiukkuinen, jopa toisinaan rajukin. Paroni oli huolissaan hänen keskeytyneistä opinnoistaan. Jeanne taas, joka joutui suunniltaan ajatellessaan eroa hänestä, ei kuitenkaan päässyt selville siitä, mitä hänelle oli tehtävä.
Eräänä iltana ei Paul tullutkaan kotiin. Saatiin tietää, että hän oli lähtenyt veneellä kahden merimiehen kanssa. Hänen äitinsä oli siitä aivan kuin järjiltään ja juoksi paljain päin yöaikaan Yport'iin. Muutamia miehiä oli siellä rannalla odottamassa veneen paluuta. Tulen pilke tuikahti ulapalla ja vene läheni huojuen rantaa. Paulia ei siinä ollut. Hän oli antanut viedä itsensä Havre'en.
Poliisi ei saanut häntä käsiinsä, vaikka kuinka etsi. Tyttö, jonka luona hän ensimmäisen kerran oli ollut, oli kadonnut jäljettömiin, myynyt huonekalunsa ja maksanut vuokransa. Paulin huoneesta Peuples'issa löydettiin kaksi tuon naikkosen kirjottamaa kirjettä, joka niistä päättäen tuntui olevan häneen aivan hullaantunut. Tyttö puhui matkasta Englantiin ja sanoi jo saaneensa sitä varten tarvittavat varatkin.
Ja sen jälkeen nuo hovin kolme asukasta elivät hiljakseen, synkkämielisinä tunnon tuskien kolkossa helvetissä. Jeannen jo harmaat hiukset olivat käyneet valkoisiksi. Miksi, ajatteli hän naivisti, oli sallima häntä näin rangaissut.
Hän sai kirjeen kirkkoherra Tolbiac'ilta, joka kirjoitti:
"Arvoisa rouva! Jumalan käsi on raskaana laskeutunut päällenne. Te kielsitte Häneltä lapsenne; sen tähden on Hän vuorostaan ottanut poikanne teiltä heittääkseen hänet portolle. Etteköhän nyt aukaise silmiänne taivaan opetuksia näkemään? Herran armo on rajaton. Kentiesi antaa Hän teille vielä anteeksi, jos tulette ja lankeatte polvillenne Hänen eteensä. Olen Hänen nöyrä palvelijansa ja aukaisen teille Hänen asuntonsa oven, kun tulette siihen kolkuttamaan."
Jeanne istui kauan tämä kirje kädessään. Ehkä olikin totta, mitä pappi sanoi. Ja kaikki häilyvät uskonnolliset käsitteet alkoivat raadella hänen omaatuntoaan. Voikohan Jumala olla kostonhimoinen ja kateellinen kuin ihmiset? Mutta ell'ei Hän olisi sellainen, niin eihän kukaan Häntä pelkäisi, ei kukaan rakastaisi Häntä. Varmaankin oppiaksemme paremmin tuntemaan Häntä Hän ilmoittaa itsensä ihmisille heidän omien käsitteidensä avulla. Ja kun tuo arkamainen epäily, joka ajaa horjuvat, hämmentyneet sielut kirkkoon, oli vallannut Jeannen, juoksi hän eräänä iltana, pimeän tultua, salaa pappilaan, polvistui pienen laihan kirkkoherran eteen ja anoi häneltä synninpäästöä. Pappi lupasi anteeksiannon vain puoleksi, sillä Jumala ei voi vuodattaa kaikkea armoaan sen talon yli, joka soi suojaa semmoiselle miehelle kuin paroni oli, ja hän vakuutti:
— Kohta tulette tuntemaan Jumalan laupeuden vaikutuksen.
Kahden päivän kuluttua sai Jeanne todellakin kirjeen pojaltaan ja, ollen surustaan hulluksi tulemaisillaan, piti hän sen nyt papin lupaaman huojennuksen ensimmäisenä alkuna.
"Rakas äiti! Älä ole minun tähteni huolissasi! Olen nyt Lontoossa ja olen terve, mutta kovassa rahan tarpeessa. Meillä ei ole enää yhtään mitään, niin ett'emme voi edes syödä joka päivä. Nainen, joka on seurassani ja jota rakastan kaikesta sielustani, on antanut kaikki, mitä hänellä oli, ollakseen kanssani: viisi tuhatta frangia, ja sinä ymmärrät varsin hyvin, että kunniani velvoittaa minua ennen muuta maksamaan tuon summan hänelle takaisin. Tahdotko siis olla niin hyvä ja antaa minulle etukäteen viisitoistatuhatta frangia isäni perintöä, koska piakkoin tulen täysi-ikäiseksi. Siten pelastat minut kovasta pulasta.
Hyvästi, rakas äiti! Suutelen Sinua kaikesta sydämestäni, samoin myös isoisää ja täti Lisonia. Toivon kohta saavani nähdä Sinut.
Poikasi Varakreivi Paul de Lamare".
Hän sai siis pojaltaan kirjeen! Paul ei siis ollut unhoittanut häntä.
Jeanne ei ollenkaan ajatellut sitä, että poika pyysi häneltä rahaa.
Pitihän sitä hänelle lähettää, kosk'ei hänellä sitä enää ollut. Vähät
rahoista! Olihan hän vihdoinkin äidilleen kirjoittanut!
Ja itkien juoksi hän näyttämään tätä kirjettä paronille. Täti Lison pyydettiin myöskin sisään, ja tuo paperi, joka puhui Paulista, luettiin uudelleen, sana sanalta. Sen joka ainoasta lauseesta keskusteltiin erikseen.
Jeanne, joka täydellisestä epätoivosta joutui jonkinlaiseen toivon hurmaan, puolusti Paulia:
— Hän tulee, hän tulee varmasti takaisin, koska kerran kirjoitti.
Paroni tyynempänä lausui:
— Se on yhdentekevä. Hän jätti meidät tuon heittiön tähden. Hän siis rakastaa häntä enemmän kuin meitä, koska uskalsi menetellä sillä lailla.
Äkillinen, hirvittävä kivun tunne viilsi Jeannen sydäntä ja hänessä syttyi äkkiä viha tuota naikkosta kohtaan, joka oli varastanut häneltä hänen poikansa, hurja, leppymätön viha, mustasukkaisen äidin viha. Siihen saakka oli hän vain ajatellut Paulia. Tuskin oli muistanutkaan tyttökutaleen olevan syypään hänen poikansa hairahduksiin. Mutta yht'äkkiä tuo paronin lause muistutti hänelle kilpailijattaresta, paljasti hänen tuhoisan valtansa, ja Jeanne tunsi, että tuon naisen ja hänen välillään nyt alkoi taistelu, tunsi myöskin, että hän mieluummin kadotti poikansa kuin tahtoi jakaa hänet toisen kanssa.
Ja koko hänen riemunsa luhistui maahan.
He lähettivät hänelle viisitoista tuhatta frangia, eivätkä saaneet häneltä senjälkeen enää mitään tietoja viiteen kuukauteen.
Sitten ilmestyi muuan asiamies järjestämään Julienin jälkeenjääneen perinnön yksityisseikkoja. Jeanne ja paroni tekivät ilman vastaväitteitä tiliä kaikesta, jopa luopuivat leskelle tulevista koroistakin. Ja palattuaan Pariisiin sai Paul periä satakaksikymmentätuhatta frangia. Sen jälkeen kirjoitti hän neljä kirjettä puolen vuoden kuluessa, antaen lyhyesti tietoja itsestään ja lopettaen aina kylmillä rakkauden vakuutuksilla, tähän tapaan. "Teen työtä; olen saanut paikan pörssissä. Toivon voivani tulla muutamaksi päiväksi Peuples'iin tervehtimään teitä, rakkaat omaiseni".
Sanaakaan ei hän maininnut naisestaan, ja tämä vaikeneminen ilmaisi enemmän kuin jos hän olisi kirjoittanut hänestä neljä sivua täyteen. Jeanne huomasi näiden kylmien kirjeiden takana piilevän tuon leppymättömän naisen, äidin ikuisen vihollisen, porton.
Nuo kolme yksinäistä henkilöä keskustelivat usein siitä, mitä Paulin pelastamiseksi voisi tehdä, mutta eivät keksineet mitään. Matkustaako Pariisiin? Mutta mitä se hyödyttäisi?
Paroni sanoi:
— On annettava vain hänen rakkautensa kuluttaa itsensä loppuun. Kyllä hän vielä itsestään tulee takaisin.
Heidän elämänsä oli yhä edelleen surullista. Jeanne ja Lison kävivät kirkossa paronin tietämättä. Ja pitkä aika kului sitten ilman tietoja Paulista, kunnes eräänä aamuna seuraava epätoivoinen kirje tuli ja masensi heidät kokonaan.
"Äiti kulta! Olen hukassa. Ei ole enää muuta jäljellä kuin ampua kuula otsaani, ellet sinä tahdo auttaa minua. Minulla oli suuria toiveita eräästä yrityksestä, joka on mennyt myttyyn, ja nyt olen velkaa kahdeksankymmentäviisi tuhatta frangia. Ellen sitä saa maksetuksi, seuraa siitä minulle häpeä ja häviö, ja minun on sen jälkeen enää mahdotonta yrittää mitään. Olen hukassa, ja sanon sen vielä kerran, että ammun kuulan otsaani ennemmin kuin jään tuon häpeän jälkeen eloon. Olisin sen ehkä jo tehnytkin, ellei minulle vielä olisi antanut rohkeutta ja voimaa muuan nainen, josta en koskaan ennen ole sanaakaan maininnut ja joka on minun kaitselmukseni.
Suutelen Sinua, rakas äiti, sydämeni pohjasta. Tämä on ehkä viimeinen kirjeeni. Hyvästi!
Paul."
Tämän kirjeen mukana tuli joukko asiakirjoja, joissa oli erikoistietoja häntä kohdanneesta onnettomuudesta.
Paroni vastasi heti seuraavassa postissa, että koetettiin asiaa harkita. Sitten matkusti hän Havre'en tiedustelemaan ja sai kiinnityslainan. Näin hankitut rahat lähetettiin Paulille.
Kolme kirjettä kirjoitti Paul vastaukseksi, ilmaisten ihastuneena kiitollisuutensa ja hellän rakkautensa, ja lupasi viipymättä käydä tervehtimässä omaisiaan.
Mutta hän ei käynyt. Kokonainen vuosi kului sen jälkeen. Jeanne ja paroni olivat jo lähtemäisillään Pariisiin etsiäkseen häntä ja tehdäkseen viimeisen ponnistuksensa, kun tuli kirje, joka ilmoitti, että hän jälleen oli Lontoossa, jossa aikoi avata höyrylaivakonttorin liikenimellä, "Paul Delamare ja Kump." Hän kirjoitti;
"Tämän kautta on vastainen toimeen tuloni turvattu, ehkäpä tulen rikkaaksikin. Eikä tässä ole mitään menettämisen vaaraa. Näette tästä kaikki edut. Kun teidät jälleen tapaan, on minulla hyvä asema maailmassa. Asioimalla vain voi nykyjään tulla elämässä toimeen."
Kolme kuukautta myöhemmin teki laivayhtiö vararikon, ja sen johtaja pantiin syytteeseen väärästä kirjanpidosta. Jeanne sai sen johdosta hermokohtauksen, joka kesti monta tuntia, ja joutui sitten vuoteen omaksi.
Paroni lähti taaskin Havre'en ottaakseen asiasta selkoa, kävi asianajajain ja liikemiesten puheilla ja sai tietää, että Delamare-yhtiön vaillinki teki kaksisataa kolmekymmentäviisi tuhatta frangia. Ja taaskin otti hän uuden kiinnityslainan. Peuples'in kartano ja sen molemmat moisiot joutuivat nyt vastaamaan suuresta velkasummasta. Kun hän eräänä iltana oli lopullisesti järjestämässä tätä asiaa erään asioitsijan luona, sai hän halvauksen ja kaatui maahan.
Jeannelle lähetettiin ratsastaja viemään kiireen kautta sana. Kun hän saapui, oli paroni kuollut.
Hän vei isänsä Peuples'iin ja oli nyt niin lamassa, että hänen surunsa oli pikemmin henkistä tylsyyttä kuin epätoivoa.
Kirkkoherra Tolbiac kielsi ruumiilta kirkollisen hautauksen, vaikka molemmat naiset sitä mitä kiihkeimmin rukoilivat. Paroni haudattiin sitten iltahämärässä ilman mitään juhlallisia menoja.
Paul sai kuulla tästä kuoleman tapauksesta eräältä asiamieheltä, joka hoiti hänen vararikkopesäänsä. Hän oli silloin vielä piilossa Englannissa. Sieltä kirjoitti hän ja pyysi anteeksi, ettei ollut saapunut, koska muka liian myöhään oli saanut tietää tuosta onnettomuudesta; ja hän lisäsi: "Koska muutoin, rakas äiti, nyt pelastit minut pulasta, niin palaan Ranskaan ja saan siis kohta suudella sinua."
Jeanne oli kuitenkin siihen aikaan niin masennuksissa, että näytti tuskin käsittävän mitään.
Talven lopulla sai sitten täti Lison, joka silloin oli kuudenkymmenen kahdeksan vuoden vanha, henkitorven tulehduksen, joka paheni ja muuttui keuhkokuumeeksi. Hän kuoli siihen hiljakseen sopertaen: "Rakas Jeanne parka, rukoilen Jumalaa, että hän sinua säälisi."
Jeanne saattoi hänet hautaan, näki mullan putoavan hänen arkulleen, ja kun hänenkin voimansa olivat niin loppuun rauenneet, että hän vain halusi kuolla, päästä kärsimyksistään ja kaikista ajatuksista, niin täytyi erään väkevän talonpoikaisnaisen tukea häntä käsillään ja kantaa lopulta pois kuin pienen lapsen.
Kotia palattuaan antoi Jeanne, joka oli valvonut viisi yötä täti vainajansa kuolinvuoteen ääressä, tuon tuntemattoman, häntä hellävaroen ja taitavasti hoitavan naisen vastustelematta panna itsensä vuoteeseen ja vaipui väsymyksestä ja kärsimyksistä lamautuneena, nääntyneenä uneen.
Hän heräsi puoliyön aikaan. Yölamppu paloi uunin reunalla. Nojatuolissa nukkui nainen. Kuka oli tuo nainen? Jeanne ei tuntenut häntä, ja kumartuen vuoteensa laidalle koetti hän tarkastaa naisen kasvonpiirteitä lekottavan liekin valossa, joka paloi sydämen kärjessä tavalliseen lasiin kaadetun öljyn pinnalla.
Hänestä tuntui kuitenkin, että hän joskus ennen oli nähnyt nuo kasvot. Mutta milloin ja missä? Nainen nukkui rauhallisesti, pää kallistuneena toiselle olkapäälle ja myssy maahan pudonneena. Hän näytti olevan neljänkymmenen tahi neljänkymmenen viiden vuoden vanha. Hän oli roteva, verevä, tanakka ja lihava. Hänen suuret kätensä riippuivat molemmin puolin tuolia. Hänen hiuksensa olivat hieman harmahtavat. Jeanne katseli häntä katselemistaan kuumeentapaisessa unenhorroksessaan, jommoinen usein seuraa suuria onnettomuuksia.
Varmasti oli hän ennen nähnyt nuo kasvot. Oliko siitä pitkä aika vaiko äskettäin? Sitä hän ei tietänyt, ja tuo ajatus kiusasi, hermostutti häntä. Hän nousi hiljakseen katsellakseen lähemmältä tuota nukkuvaa ja hiipi varpaisillaan hänen luo. Se oli sama nainen, joka oli auttanut häntä hautausmaalla ja sitten pannut hänet vuoteeseen. Sen hän muisti nyt hämärästi.
Mutta oliko hän nähnyt hänet vielä muualla, toiseen aikaan elämässään? Vai kuvitteliko hän vain tuntevansa hänet vasta kuluneen päivän sekavassa muistossa? Ja kuinka oli tuo nainen tullut hänen huoneeseensa? Ja minkä tähden?
Nainen raotti silmäluomiansa, huomasi Jeannen ja hypähti äkkiä paikaltaan. He seisoivat siinä toisiaan vastapäätä ja niin lähellä, että heidän rintansa koskettivat toisiinsa. Tuntematon sopersi:
— Kuinka?! Miks' ootte noussut? Voitte täss' viel' sairastua. Tehkää hyvin, käykää jälleen nukkuun!
Jeanne kysyi:
— Kuka te olette?
Mutta nainen levitti käsivartensa, koppasi hänet syliinsä, otti ja kantoi hänet taas miehen voimalla vuoteeseen. Ja laskiessaan hänet hiljakseen lakanoille, kumartuen melkein hänen ylitsensä, alkoi hän itkeä ja suudella Jeannea poskille, hiuksille ja silmille, kastellen hänen kasvojansa kyynelillään ja sopertaen:
— Kultainen rouva, pikku neiti Jeanne, kultainen rouva, ettekö enää tunnekaan mua?
Silloin huudahti Jeanne:
— Rosalie tyttöseni!
Ja heittäen molemmat käsivartensa hänen kaulaansa hän syleili ja suuteli häntä, ja molemmat itkivät halaillen kovasti toisiaan, voiden tuskin irroittaakaan käsiään toisistaan.
Rosalie rauhoittui kuitenkin ensiksi ja sanoi:
— No, täytyy oll' kiltti ny', ei saa vilustuu!
Ja hän otti peitteen, tukki vuoteen reunat, korjasi pielukset Jeannen pään alla, vaali entistä rouvaansa, joka itkeä nyyhkytti ja oikein värisi vanhojen muistojen herätessä hänen mieleensä.
Vihdoin kysyi Jeanne:
— Mitenkä sinä tulit takaisin, lapsi raukka?
Rosalie vastasi:
— Totta kai! En maar mä ois' ny' jättänn' teitt' ihka yksin.
Jeanne jatkoi:
— Sytytähän sitten kynttilä, että näen sinut!
Ja kun kynttilä oli tuotu yöpöydälle, katselivat he kauan toisiaan sanaakaan sanomatta. Sitten ojensi Jeanne kätensä entiselle sisäkölleen ja sanoi:
— En olisi sinua koskaan tuntenut, lapsi kulta, niin olet muuttunut, mutta et kuitenkaan likimainkaan niin paljon kuin minä.
Ja katsellessaan tuota valkotukkaista, laihaa ja kuihtunutta naista, jonka luota hän oli lähtenyt, kun hän vielä oli nuori, kaunis ja kukkea, vastasi Rosalie:
— On totta kyll', rouva Jeanne, ett' ootte muuttunn', enemp' kuin totta. Mut muistakaa seki, ett' on jo enemp' kuin kakskymment' neljä vuott' siit' kuin me toistemme nähtiin.
He vaikenivat ja vaipuivat jälleen mietteisiinsä. Vihdoin sopersi
Jeanne?
— Oletko edes ollut onnellinen?
Peläten herättävänsä eloon joitakin ikäviä muistoja, jupisi Rosalie epäröiden:
— No … kyl … lä, rouva. En mä voi valittaa. Oon vissist' ollu onnellisempi kuin te. Yks asja vain on mun sydäntän' vaivannu', se ett'en mä tänne jäänn'…
Sitten hän äkkiä vaikeni pelästyneenä, että oli koskettanut siihen kovin ajattelematta. Mutta Jeanne jatkoi leppeästi:
— Minkäs sille voi, lapseni? Ei voi aina tehdä mitä tahtoo. Olethan leski myöskin, vai?
Ja tuskasta väräjävällä äänellä jatkoi hän:
— Onko sinulla muita … muita lapsia?
— Ei, rouva.
— Entä hän, poikasi, … mikä hän nyt on? Oletko tyytyväinen?
— Kyll', rouva, hän on kovast' työteliäs poika. Hän meni naimisiin puol' vuott' sitte ja ottaa ny' moision, kun mä tul' takas teidän luo.
Mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä sopersi Jeanne:
— Sinä siis et enää lähde luotani, lapseni?
Siihen vastasi Rosalie:
— En tietenkään, rouva, kosk' mä jo olen kaikk' sitä varte tehny'.
Sitten he eivät vähään aikaan puhuneet mitään.
Tahtomattaan alkoi Jeanne verrata heidän elämäänsä toisiinsa, mutta ilman mitään mielenkarvautta ja nöyränä kohtalon julman vääryyden edessä. Hän sanoi:
— Minkälainen oli sinun miehesi sinua kohtaan?
— Kyll' hän ol' kelpo mies, rouva, eik' ollenkaan turhanpäinen ja osas' hyvin varallisuutt' kerät'. Hän kuol' rintatautiin.
Silloin halusi Jeanne tietää enemmän ja nousi istumaan vuoteessaan:
— Kuule, — sanoi hän, — kerro minulle, kultaseni, kaikki, koko elämäsi! Tahtoisin tänään niin mielelläni kuulla.
Siirtäen likelle vuodetta tuolin, istuutui Rosalie siihen ja alkoi puhua itsestään, talostaan ja tuttavistaan, mainitsi kaikki maalaisille tärkeät, pienet yksityisseikatkin, kuvasi heidän pihamaansa, nauroi välistä muutamille jo vanhoille asioille, jotka muistuttivat hänelle menneitä aikoja, ja korotti vähitellen äänensä niinkuin ainakin emäntä, joka on tottunut talossa komentoa pitämään. Lopuksi selitti hän:
— Niin, kyll' mä ny' oon hyväss' turvass'. En pelkää enää mitää.
Sitten joutui hän taas hämilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
— Teille mä täst' oon kiitollisuuden velass' kuitenki. Siks' mä en mistää palkkaaka tahdo, en, en. Ja jos ette minust' lainka huoli, niin kyll' mä poiski lähden.
Jeanne sanoi silloin:
— Et suinkaan sinä aio minua ilmaiseksi palvella?
— Kyll' tietenki, rouva. Rahaako!! Antaisitteko te mull' rahaa?! On maar' sit' mull' likimain yhtä paljo kuin teill' itselläki. Tiedättekö te, kuin paljo teill' jälell' on kaikist' kiinnelainnoist' ja muist' koroist', jotk' ei oo maksettu ja joka vuos' vain kasvaa lisää. Tiedättekö te? Ette vain! Mut' mä kyll' voin teill' vakuuttaa, ettei teill' oo enämp' kuin kymmenen tuhat' tuloja vuodess', tuskin sitäkää, kuulettekos sen. Mut mä kyll' järjestän teill' kaikk' ja hyvin sukkelaan.
Hän oli jälleen alkanut puhua kovalla äänellä, kiihtyen ja kiivastuen noiden maksamattomien korkojen ja uhkaavan rappiotilan tähden. Ja kun hän huomasi rouvansa huulilla sen johdosta lempeän hymynväreen, huudahti hän kuohuksissaan:
— Ei se mikä naurun paikk' oo, rouva, sill' ilman rahaa ei sit' oo muu kuin moukka vain.
Jeanne tarttui häntä käsistä ja piteli niitä käsissään. Sitten lausui hän verkalleen, yhä tuon saman ajatuksen pyöriessä hänen päässään, joka häntä aina ahdisti:
— Minulla ei ole ollut onnea elämässä. Kaikki on ollut vastoinkäymistä vain. Kova kohtalo on minua aina vainonnut.
Mutta Rosalie pudisti päätään, sanoen:
— Ei saa niin puhua, rouva, ei saa. Teill' ol' vain huono lykky naimisiss'. Sill' viisii ei pidä naimisii mennä, ettei lain tunne sulhastans'.
Ja he puhelivat yhä puhelemistaan kuin kaksi vanhaa ystävätärtä.
Aurinko nousi jo heidän vielä tarinoidessa keskenään.