XII.
Rosalie oli viikon kuluttua täydellisesti alkanut hallita kartanon asioita ja väkeä. Jeanne alistui ja totteli vastaansanomatta. Ollen heikko voimiltaan ja käydä laahustaen niinkuin ennen aikaan hänen oma äitinsä, hän käveli ulkona verkkaisin askelin palvelijattarensa taluttamana, joka antoi hänelle neuvoja, lohdutteli häntä sekä jäyhin että lempein sanoin ja kohteli häntä aivan kuin sairasta lasta.
He puhelivat aina entisistä ajoista. Jeannella oli itku kurkussa, Rosalie taas oli tyyni kuin kylmäluontoinen talonpoikaisnainen ainakin. Vanha sisäkkö otti usein puheeksi nuo maksamattomat korot ja sitten vaati hän, että hänen haltuunsa annettaisiin ne paperit, jotka Jeanne, kaikkiin asioihin perehtymättömänä, piti salassa häveten poikaansa.
Viikon ajan kävi Rosalie sen jälkeen joka päivä Fécamp'issa ottamassa noista asioista selkoa eräältä notaarilta, jonka hän tunsi.
Pantuaan sitten eräänä iltana rouvansa vuoteeseen, istuutui hän hänen sänkynsä pääpuoleen ja sanoa tokaisi yht'äkkiä:
— Nyt kun ootte, rouva, vuoteessa, niin jutellaan vähän.
Ja sitten hän selitti asian.
Kun kaikki oli maksettu, tuli Jeannelle jäämään noin seitsemän tahi kahdeksan tuhatta frangia korkoja. Siinä kaikki.
Jeanne vastasi:
— Minkäs sille, lapsi hyvä, voi? Minä tunnen varsin hyvin, etten tule olemaan pitkäikäinen; siinä on minulle kylliksi.
Mutta Rosalie vihastui:
— Teille, rouva, ehkä, mut ettekös sitt' aio herra Paulille mitään jättää?
Jeannea värisytti, kun hän sanoi:
— Minä pyydän sinua, älä puhu minulle koskaan hänestä! Minun sydämeeni koskee liian paljon, kun vain häntä ajattelen.
— Mä tahdon päinvastoin hänestä puhua, rouva, — sanoi Rosalie, — sillä te ootte kovin vähän järkevä, nähkääs, rouva Jeanne. Hän kyll' tekee tuhmuuksia, mut ei niit' aina tekemään tu'. Sitt' hän menee naimisiinki ja häll' tulee lapsii olemaan ja niit' kasvattaakse pitää häll' olla rahaa. Kuulkaas ny' sitt'. Teidän pitää myydä Peuples!
Jeanne hypähti istualleen vuoteessaan:
— Myydäkö Peuples? Mitä sinä ajattelet? En, sitä en ikinä tee.
Rosalie vain ei joutunut ymmälle:
— Mut mä sano, rouva, mä, ett' kyll' te myytte, sill' se pitää myydä.
Ja hän esitti laskelmansa, suunnitelmansa ja perustelunsa. Kun Peuples siihen kuuluvine molempine moisioineen myytäisiin halulliselle ostajalle, jonka hän oli saanut käsiinsä, jäisi jäljelle vielä neljä Saint-Léonard'issa olevaa moisiota, jotka, kun niiden kiinnityslainat maksettaisiin, tuottaisivat kahdeksantuhatta kolmesataa frangia tuloja. Vuosittain olisi niistä varattava tuhat kolmesataa frangia korjaustöihin ja tilojen hoitoon. Näin jäisi jäljelle seitsemän tuhatta frangia, joista vuotuisiin menoihin käytettäisiin viisi tuhatta, ja kaksi tuhatta pantaisiin sitä varten muodostettavaan vararahastoon. Ja hän lisäsi:
— Kaikk' muu on syöty, se on siis lopuss'. Ja sitt' tulen mä pitään avaimen, nähkääs. Herra Paul, hän ei saa enää mitään, ei ikinä mitään. Hän kyll' ottais teilt' viimeisenki rovon.
Jeanne, joka itki hiljakseen, sopersi:
— Mutta ellei hänellä ole mitään syötävää.
— Kyll' hän sitt' tulee meill' syömään, ku nälkä kuristaa. Häntä varte meill' ain' on vuode ja keittoa. Luulekkos te, ett' hän ois' kaikk' nuo tuhmuutens' tehny', jos ette te ois' aluks' häll' rahaa antann'?
— Hänellähän oli velkoja. Hän olisi menettänyt kunniansa.
— Kun teill' ei enää mitää ole, ei hän sitt' voi velkoj' tehdä. Ootte maksann', hyvä on, mut nyt ette enää maksa, sen mä vain sanon, mä. Ja hyvää yöt' ny' sitt', rouva!
Ja hän poistui.
Jeanne ei nukkunut lainkaan, siihen määrin saattoi hänet suunniltaan ajatus, että Peuples oli myytävä, että hänen oli lähdettävä sieltä pois, jätettävä tämä talo, johon koko hänen elämänsä oli kiinnitetty.
Kun Rosalie seuraavana aamuna tuli hänen luokseen, sanoi Jeanne hänelle:
— Rakas lapseni, minä en voi koskaan lähteä täältä.
Mutta hänen sisäkkönsä vastasi siihen vihaisesti:
— Niin sentää täytyy, rouva. Heti kohta saapuu notaarikin sen kanss', jok' on halukas ostaan kartanon. Muuss' tapauksess' ei teill' neljän vuoden peräst' oo yht' ainoata suupalaakaan.
Jeanne oli aivan lamassa vastatessaan:
— Minä en voi, en voi sitä koskaan tehdä.
Tunnin kuluttua toi kirjeenkantaja hänelle kirjeen Paulilta, joka vielä pyysi kymmenen tuhatta frangia. Mitä oli tehtävä? Epätoivossaan neuvotteli hän Rosalien kanssa, joka hämmästyen kohotti käsiään ja sanoi:
— Enkös mä sanonn', rouva? Kyll' te oisitte olleet putipuhtaat molemmat, ell'en mä ois väliin tullu'.
Ja alistuen sisäkkönsä tahtoon, vastasi hän pojalleen:
"Rakas poikani! En voi sinulle enää mitään antaa. Olet saattanut minut häviöön ja olen nyt pakoitettu myymään Peuples'in. Mutta muista kuitenkin, että saat aina suojaa, milloin vain tahdot turvautua vanhaan äitiisi, jolle olet paljon kärsimyksiä tuottanut.
Jeanne."
Kun notaari tuli entisen sokeritehtailijan herra Jeoffrin'in kanssa, niin otti hän itse heidät vastaan ja näytti heille kaikki kartanon eri paikat.
Kuukautta myöhemmin allekirjoitti hän kauppakirjan ja osti samaan aikaan pienen talon läheltä Goderville'a, valtamaantien varrelta Batteville'n kylästä.
Iltaan asti käveli hän sitten aivan yksin äitivainajansa kujanteessa pakahtuvin sydämin ja mieli masennuksissa, ja lausui epätoivossaan nyyhkyttäen hyvästit avaruudelle, puille, plataanin juurella seisovalle madonsyömälle penkille, kaikille noille tutuille esineille, jotka tuntuivat kuin painuneen hänen silmiinsä ja sieluunsa, pensaikolle mäenrinteellä, josta näkyi koko lakeus, jossa hän niin usein oli istunut ja josta oli nähnyt kreivi Fourville'n juoksevan Julienin hirveänä kuolinpäivänä, vanhalle latvattomalle jalavalle, johon hän niin usein oli nojautunut, ja koko herttaiselle puistolleen.
Rosalien täytyi tulla ottamaan häntä käsivarresta viedäkseen hänet sieltä pois.
Portilla odotti roteva viidenkolmatta vuoden vanha talonpoika, joka tervehti ystävällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi tuntenut Jeannen jo kauan:
— Hyvää päivää, rouva Jeanne; kuinka voitte? Äiti käsk' mun tulla tänne muuttoa hommaamaan. Tahtoisin tietää, mitä kaikkea viette täält' pois, ett' mä voisin tehdä kaikk' vähin erin maatöit' vahingoittamatt'.
Se oli hänen sisäkkönsä poika, Julienin poika ja Paulin veli.
Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi tauonnut sykkimästä, ja kuitenkin teki hänen mieli suudella tuota nuorta miestä.
Jeanne katseli häntä koettaen nähdä, oliko hän hänen miesvainajansa näköinen, oliko hän hänen poikansa näköinen. Nuori mies oli verevä ja voimakas, ja hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät kuin hänen äidilläänkin. Ja kuitenkin oli hän Julienin näköinen; mutta missä suhteessa ja miten, siitä ei Jeanne saanut selkoa. Jotakin oli vain Julienista hänen kasvojensa yleispiirteissä.
Mies jatkoi:
— Oisin mä kovin kiitollinen, jos voisitte näyttää kaikk' mull' heti.
Jeanne ei kuitenkaan vielä tietänyt, mitä aikoi ottaa mukaansa, koska hänen uusi talonsa oli kovin pieni, ja hän pyysi nuoren miehen tulemaan viikon lopulla.
Silloin alkoi hänellä muuttohuolet, tuoden surullista vaihtelua hänen synkkään elämäänsä, jolla ei enää ollut mitään tarjottavaa.
Hän kulki huoneesta huoneeseen katsellen kalustoja, jotka muistuttivat hänelle kaikenlaisista tapahtumista, noita rakkaita esineitä, jotka ovat kuin osa elämäämme, milt'ei olemustammekin, jonka nuoruudestamme saakka tunnemme, joihin liittyvät muistot iloista ja suruista, elämämme merkkipäivistä, jotka ovat olleet suloisten ja ikävien hetkiemme äänettömiä seuralaisia, ja jotka ovat vanhentuneet ja kuluneet meidän rinnallamme niin, että niiden päällystä on paikoitellen rikki ja vuorikin repeytynyt, kehykset huojuvat ja värit tyystin haalistuneet.
Hän valikoi niitä yksitellen, usein epäröiden, epävarmana aivan kuin olisi pitänyt tehdä jokin suuri tärkeä päätös, muuttaen yhtämittaa jo tekemänsä ratkaisun, ja punniten kahden nojatuolin tahi kahden vanhan kirjoituspöydän arvoja vertaamalla niitä johonkin vanhanaikuiseen työpöytään.
Hän aukoi laatikoita ja koetti muistella eri seikkoja, ja kun hän vihdoin sai sanotuksi: "Niin, minä otan tämän", vietiin esine ruokasaliin.
Hän halusi pitää oman huoneensa koko kaluston, vuoteensa, verhot, pöytäkellon, kaikki.
Salista otti hän muutamia tuoleja, ne, joiden päällystä oli häntä miellyttänyt hänen lapsuudestaan asti, joissa oli ketun ja haikaran, ketun ja kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen, ja surullisen haikaran kuvat.
Katsellessaan sitten rakennuksen kaikkia soppia, meni hän eräänä päivänä ylös ullakollekin ja joutui aivan hämille. Siellä oli sekaisin tavaraa kaikenlaista, toisia särkyneitä, toisia vain tahraisia, toisia, jotka olivat sinne tuodut Jumala tiesi mistä syystä, ehkäpä siksi, etteivät enää miellyttäneet tahi että oli hankittu uusia sijaan. Siellä oli tuhansia pikkuesineitä, joita Jeanne oli ennen muinoin nähnyt ja jotka olivat äkkiä kadonneet aivan hänen huomaamattaan, vaikka ne olivat hänen käsissäänkin olleet, tuota vanhaa joutavanpäiväistä romua, joka oli viidentoista vuoden ajan vetelehtinyt hänen ympärillään, esineitä, joita hän päivittäin oli nähnyt ja tuskin merkillekään pannut ja nyt yht'äkkiä löysi tuolta ullakolta muitten vanhempien esineiden joukosta, joiden paikatkin hän varsin hyvin muisti niiltä ajoilta kuin Peuples'iin oli tullut, ja kaikki nuo tavarat saivat odottamatta unhottuneiden todistajien, jälleen tavattujen ystävien tärkeän merkityksen. Ne vaikuttivat häneen kuin ihmiset, joiden seurassa on ollut kauan heidän koskaan paljastamatta itseään ja jotka yht'äkkiä jonakin iltana jonkin aivan mitättömän asian johdosta alkavat loppumatta rupattaa ja ilmaista sielunsa sisimmän, josta ei ole ollut aavistustakaan.
Hän kulki esineestä toiseen sykkivin sydämin ja ajatteli: "Kas, tuonhan kiinalaisen kupin minä särjin eräänä iltana muutamia päiviä ennen häitäni. — Ja tuossahan on äidin pikku lyhty ja isän keppi, jonka hän taittoi, kun tahtoi aukaista sateesta turvonneen portin".
Joukossa oli paljon semmoisiakin esineitä, joita hän ei tuntenut, jotka eivät herättäneet hänessä mitään muistoja ja jotka olivat vanhempien vanhempain ja heidänkin vanhempainsa ajoilta, noita pölyisiä kaluja, jotka ovat kuin pakolaisia joltakin niille oudolta ajalta ja näyttävät surkeilta alennustilassaan, joiden historiaa ja seikkailuja ei kukaan tunne, koska ei kukaan ollut nähnyt heitä, jotka ne olivat valinneet, ostaneet, omistaneet ja joille ne olivat rakkaita, eikä kukaan tuntenut niitä käsiä, jotka niitä olivat hellävaroen pidelleet, eikä niitä silmiä, jotka niitä mielellään olivat katselleet.
Jeanne kosketteli ja käänteli esineitä jättäen sormistaan jälkiä niiden paksuun pölyyn, ja hän viipyi kauan siellä, tuon vanhan romun keskellä, siinä hämärässä valossa, joka tuli ullakolle muutamien pienien, katon rajaan kehystettyjen lasien läpi.
Hän katseli tarkkaan ullakolla olevia kolmijalkaisia tuoleja koettaen muistella niiden merkitystä, kuparipannua, rikkinäistä jalkojen lämmitintä, joka hänestä näytti tutulta, ja kokonaista läjää käyttöön kelpaamattomia taloustarpeita.
Sitten päätti hän ottaa osan niistä mukaansa, meni alas ja lähetti Rosalien niitä noutamaan. Hänen sisäkkönsä kieltäytyi kuitenkin vihoitellen ottamasta ullakolta "tuota törkyä". Mutta Jeanne, jolla ei enää ollut mitään omaa tahtoa, piti sillä kertaa puoliaan, ja häntä oli toteltava.
Eräänä aamuna tuli sitten Julienin poika, moision vuokraaja Denis Lecoq kärryineen ensimmäistä tavarain muuttoa varten. Rosalie läksi hänen mukaansa valvoakseen tavarain purkamista ja huonekalujen asettamista oikeille paikoilleen.
Yksin jäätyään alkoi Jeanne kävellä ympäri kartanon huoneita, ja hänet valtasi hirveä epätoivon puuska. Intomielisen rakkautensa hurmassa hän suuteli kaikkea, mitä ei voinut ottaa mukaansa: salin seinäverhojen suuria valkoisia lintuja, vanhoja soihtuja, kaikkia, mitä vain hänen eteensä sattui. Hän kulki huoneesta huoneeseen kuin mieletön, kyyneleiden valuessa hänen silmistään. Ja lopuksi meni hän ulos "sanomaan hyvästi" merelle.
Syyskuu läheni loppuaan. Matala, harmaa taivas painoi ilmaa ja meren kolkko, kellahtava aallokko ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi. Jeanne seisoi kauan kallion partaalla, ja hänen päässään pyöri ahdistavia ajatuksia. Kun alkoi pimetä, palasi hän kotiin, kärsittyään sinä päivänä yhtä paljon kuin suurimpien surujensa aikoina.
Rosalie oli tullut takaisin ja odotti häntä, ihastuneena uuteen taloon, joka hänen mielestään oli paljoa iloisempi kuin tämä ison arkun tapainen rakennus, joka ei edes ollut maantien varrellakaan.
Jeanne itki koko sen illan.
Sen jälkeen kuin kartano oli myyty, eivät moisioiden vuokraajat osoittaneet häntä kohtaan paljon muuta kunnioitusta, kuin mikä juuri oli välttämätöntä, ja nimittivät häntä keskinäisissä puheissaan "hupsuksi", liioin tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että he maalaisvaistollaan ikäänkuin tunsivat hänen kasvavan sairaaloisen hentomielisyytensä, hänen kiihtyneen haaveksivaisuutensa, koko tuon onnettomuuden järkyttämän ihmisraukan sekavan sieluntilan.
Lähtöpäivänsä aattona meni Jeanne sattumalta talliin. Sieltä kuului murina, joka sai hänet säpsähtämään. "Massacre", jota hän ei enää kuukausimääriin ollut muistanut, oli siellä. Sokeana ja rampana, saavutettuaan jo iän, joka näille eläimille on harvinainen, eleli se vielä oljillaan Ludivinen hoitamana, joka sitä ei ollut unhoittanut. Jeanne otti koiran syliinsä, suuteli sitä ja vei sen taloon. Se oli paksu kuin tynnyri, jaksoi tuskin liikuttaa jäykkiä, hajallaan olevia jalkojaan ja haukkui aivan kuin puiset koirat, joita lapsille lahjoitetaan leikkikaluina.
Vihdoin valkeni lähtöpäivä. Jeanne oli nukkunut Julienin entisessä huoneessa, sillä hänen omasta huoneestaan oli kaikki huonekalut jo viety pois.
Hän nousi vuoteestaan riutuneena ja hengästyneenä, aivan kuin olisi juossut pitkän matkan. Rattaat hänen matkalaukkuineen ja vielä jäljellä olevine muine irtaimistoineen seisoivat jo valmiina pihalla. Toiset kaksipyöräiset kärryt, joiden oli määrä viedä rouva ja hänen sisäkkönsä, olivat valjaissa niiden takana.
Ukko Simon ja Ludivine jäivät yksin taloon, kunnes uusi omistaja saapuisi. Sitten oli heidän määrä palata kotiaan. Jeanne oli näet antanut heille pienen eläkkeen. Muuten oli heillä vähän säästöjäkin. He olivat nyt jo kovin vanhoja, työhön kelpaamattomia ja lörppöjä. Marius oli naimisiin mentyään aikoja sitten jo lähtenyt talosta.
Kello kahdeksan tienoilla alkoi kylmä tihrusade, jota heikko tuuli ajoi mereltä päin. Sentautta täytyi nostaa ylös rattaiden kuomit. Puista irtautui jo lehtiä, jotka lentelivät ilmassa.
Keittiön pöydällä höyrysivät kahvikupit. Jeanne istuutui kuppinsa ääreen, joi hetkisen, nousi sitten ylös ja sanoi:
— Lähdetään!
Hän pani hatun päähänsä, otti huivin, ja sillä välin kuin Rosalie veti kalossit hänen jalkaansa, lausui hän itku kurkussa:
— Muistatko, kuinka silloin satoi, kun me matkustimme Rouen'ista tänne?…
Hän sai samassa kouristuskohtauksen, painoi kätensä rintaansa vasten ja kaatui tunnottomana selälleen lattialle.
Enemmän kuin tunnin ajan oli hän aivan kuin kuollut. Sitten aukaisi hän silmänsä ja puhkesi kouristuksen puistattamana hurjaan itkuun. Kun hän oli hieman rauhoittunut, tunsi hän olevansa niin heikko, ettei voinut nousta ylös. Mutta Rosalie, joka pelkäsi kouristuksen uudistuvan, jos matkalle lähtö lykkäytyisi, juoksi hakemaan poikaansa. Yhdessä he kantoivat Jeannen ulos ja nostivat hänet kärryihin vahaliinalla peitetylle laudalle, ja hänen vanha sisäkkönsä nousi hänen viereensä, peitti hänen jalkansa, heitti ison kapan hänen olkapäilleen ja avattuaan sateensuojan hänen päänsä yli huusi:
— Pian, Denis, matkalle!
Nuori mies kiipesi äitinsä viereen ja istuutui tilan puutteessa vain toiselle pakaralleen ja päästi hevosensa täyttä ravia juoksemaan, niin että naiset oikein hyppivät rattailla.
Kun he kylän nurkkauksesta kääntyivät, huomasivat he erään miehen kävelevän edestakaisin maantiellä. Se oli kirkkoherra Tolbiac, joka näytti salaa odottavan heidän lähtöään. Hän pysähtyi antaakseen tietä hevoselle. Toisella kädellä nosti hän kauhtanansa liepeitä, etteivät ne kastuisi rapakossa, ja silloin näkyivät hänen laihat mustiin sukkiin puetut säärivartensa, jotka upposivat äärettömän suuriin lokaisiin kenkiin.
Jeanne loi silmänsä maahan, ettei kohtaisi hänen katsettaan. Ja
Rosalie, joka tiesi kaikki asiat, joutui aivan raivoon ja mutisi:
— Senkin moukka, senkin moukka!
Ja tarttuen poikansa käteen lisäsi hän:
— Sivalla hänt' vähä piiskall'!
Mutta juuri kun he tulivat papin kohdalle, käänsi nuori mies kovaa vauhtia kiitävien kärryjensä toisen pyörän äkkiä maantien kuoppaan niin, että lika siitä roiskahti ylös ja tahrasi papin päästä jalkoihin asti. Ja Rosalie kääntyi hyvillään ja pudisti hänelle nyrkkiään, sillä välin kuin hän suurella nenäliinallaan pyyhki likaa vaatteistaan.
He olivat jo ajaneet viiden minuutin ajan, kun Jeanne äkkiä huudahti:
— Massacre unohtui!
Täytyi siis seisahtua ja Denis juoksi hakemaan koiraa Rosalien pidellessä sillä aikaa ohjaksia.
Vihdoin palasi Denis, kantaen sylissään tuota isoa, muodotonta, paikoitellen jo karvatonta koiraa, joka sijoitettiin molempien naisten hameiden väliin.