XIII.
Kahden tunnin kuluttua pysähtyivät rattaat pienen, tiilistä rakennetun talon eteen, joka seisoi vaivaisia päärynäpuita kasvavan puistikon keskellä ihan maantien varrella. Neljä huvimajaa, joiden säleitä pitkin kasvoi vuohenkuusamia, oli tuon puutarhan neljän nurkan rajapyykkinä ja keskus siinä oli jaettu pieniin neliön muotoisiin vihannessarkoihin, joita toisistaan eroittivat kapeat, hedelmäpuitten reunustamat polut. Hyvin korkea lehtiaita ympäröi joka taholta tämän maatilan, jonka naapuritalosta eroitti pelto. Sadan askeleen päässä oli maantien varrella sepän paja. Kaikki muut lähimmät naapurit asuivat noin kilometrin päässä.
Tilan ympärillä levisi Caux-seudun lakeus; siellä näkyi tiheässä talonpoikaistaloja isojen, neljään kaksoisriviin istutettujen puitten peitossa, jotka ympäröivät talojen omenatarhoja.
Heti perille saavuttua halusi Jeanne levätä, mutta Rosalie ei sitä hänelle sallinut peläten hänen jälleen rupeavan turhia mietiskelemään.
Godervillen puuseppä oli jo tullut auttamaan talon kuntoon panemisessa, ja kohta ryhdyttiinkin järjestämään jo paikalle saapuneita huonekaluja, odotettaessa viimeistä kuormaa, joka ei enää voinut kauan viipyä. Siinä oli melkoinen työ, joka kysyi pitkiä tuumailuja ja laajoja keskusteluja.
Tunnin kuluttua ilmestyivät sitten vankkurit portille ja kuorma oli purettava sateessa.
Illan tullen oli talo kauheassa epäjärjestyksessä, täynnä sinne tänne sullottuja tavaroita. Ja kovin uupuneena nukkui Jeanne heti, kun oli päässyt vuoteeseen.
Seuraavina päivinä ei hänellä ollut aikaa sureksia, siihen määrin rasittivat häntä talon toimet. Jopa häntä pian alkoi huvittaakin uuden asunnon järjestäminen hänen ajatellessaan, että hänen poikansa tulisi sinne. Hänen entisen huoneensa verhot ripustettiin ruokasaliin, joka samalla myöskin oli vierashuone. Ja erityisen huolellisesti järjesti hän alakerroksen toisen huoneen, jota hän ajatuksissaan nimitti "Paulet'n huoneeksi." Toisen varasi hän itselleen, ja Rosalien oli määrä asua ylhäällä ullakkohuoneessa.
Pikku talo oli taitavasti sisustettuna hyvin sievä, ja Jeanne viihtyi siellä ensimmäiset ajat hyvin, vaikka hän jotakin kaipasikin tietämättä itsekään mitä.
Eräänä aamuna toi Fécamp'in notaarin kirjuri Jeannelle kolmetuhattakuusisataa frangia, joka summa oli maksu Peuples'iin jääneistä huonekaluista, joiden hinnan eräs verhoilija oli arvioinut. Saadessaan nämä rahat tunsi Jeanne ilon väristyksen ruumiissaan, ja heti kun mies oli poistunut, kiirehti hän ottamaan hatun päähänsä lähteäkseen mitä pikemmin Godervilleen toimittaakseen nuo odottamatta tulleet rahat Paulille.
Mutta maantiellä tuli häntä vastaan Rosalie, joka palasi ostoksilta ja alkoi epäillä jotakin, aavistamatta asian oikeata laitaa. Kun hän sitten pääsi siitä selville, sillä Jeanne ei voinut enää salata häneltä mitään, laski hän korinsa maahan ja rupesi purkamaan kiukkuansa, minkä jaksoi. Kädet puuskassa huusi hän, tarttui sitten rouvaansa oikealla kädellään, otti korin vasempaan käteensä ja vihan vimmassa lähti hänen kanssaan marssimaan kotia päin.
Heti heidän kotiin tultuaan vaati Rosalie häntä luovuttamaan hänelle rahat. Jeanne suostui siihen pidättäen itsellään kuitenkin kuusisataa frangia, mutta pian pääsi tuo epäluuloinen palvelijatar hänen viekkautensa perille ja hänen täytyi antaa hänen käsiinsä kaikki.
Rosalie salli kuitenkin lähettää tuon ylijäämän Paulille, jolta muutaman päivän kuluttua tuli kiitoskirje.
"Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, rakas äiti, sillä elämme mitä kurjimmissa oloissa."
Jeanne ei kuitenkaan tottunut elämään Batteville'ssa. Hänestä tuntui, ettei hän voinut hengittääkään enää niinkuin ennen ja että hän oli entistään vieläkin enemmän yksin, hylätty ja hukkaan joutunut. Hän oli ulkona kävelyillä, kulki Verneuil'in kylään asti ja palasi Trois-Mares'en kautta, ja kun hän sitten oli tullut takaisin, halutti häntä jälleen ulos, aivan kuin hän olisi unhoittanut kulkea juuri sinne asti, jonne hänen piti tahi jonne hän tahtoi kävellä.
Ja tätä jatkui joka päivä hänen itsekään käsittämättä tämän omituisen halunsa syytä. Mutta eräänä iltana tuli kuin itsestään hänen huuliltaan lause, joka paljasti hänen levottomuutensa salaisuuden: "Voi, kuinka tahtoisin nähdä merta!"
Se, mitä hän niin kovin kaipasi, oli meri, joka oli ollut hänen suuri naapurinsa kahdenkymmenen vuoden ajan, meri, sen suolainen ilma, sen vihainen ärjy, sen möyryävä ääni, sen voimakkaat vihurit, meri, jonka hän joka aamu oli nähnyt ikkunastaan Peuples'issa, jota hän siellä hengitti päivät ja yöt, jonka hän aina tunsi lähellään ja jota hän oli rakastanut kuin ihmistä aivan tietämättäänkin.
"Massacre" oli samoin alati kovin levoton. Sinä iltana kun he sinne muuttivat, oli se käynyt makaamaan keittiön kaapin alle, ja sieltä oli mahdotonta saada sitä pois. Siellä pysyi se kaiket päivät melkein liikkumatta kääntyen silloin tällöin vain raskaasti murahtaen.
Mutta heti yön tultua nousi koira ylös ja laahusti puutarhan portille satuttaen päätään seiniin. Oltuaan aikansa pihalla tuli se takaisin, kävi takapuolelleen istumaan lämpöisen lieden eteen, ja niin pian kuin sen molemmat emännät olivat panneet maata, alkoi se ulvoa.
Ja siinä se ulvoi koko yön valittavalla, surkealla äänellä, tauoten välistä tunniksi, alkaakseen sitten uudelleen vieläkin sydäntä särkevämmällä äänellä. Silloin sidottiin se kiinni ja pantiin tynnyriin talon eteen, mutta se ulvoi nyt ikkunoiden alla. Kun se oli jo kovin heikko ja lähellä kuolemaa, täytyi se ottaa takaisin keittiöön.
Jeannen kävi mahdottomaksi nukkua, sillä hän kuuli tuon vanhan eläinraukan lakkaamatta valittavan ja raapivan ja koettavan perehtyä tähän uuteen taloon, sekin käsittäen, ettei se ollut enää vanhassa kodissaan. Eikä sitä millään saanut rauhoittumaan. Aivan kuin sen sammuneet silmät ja tietoisuus omasta heikkoudestaan olisivat estäneet sitä liikkumasta silloin, kun muut elävät olennot olivat liikkeellä, oli se makuulla koko päivän, mutta alkoi kävellä ympäri levottomana, niin pian kuin vain tuli ilta, ikäänkuin se ei olisi enää uskaltanut elää ja liikkua muulloin kuin pimeällä, juuri niinkuin kaikki sokeat tekevät. Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri helpoitus.
Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa alakuloisuutta.
Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä. Silloin tällöin kiiti siinä vain nopeasti kärryt, joissa ajoi joku punanaamainen mies, niin että hänen puseronsa pullistui tuulessa siniseksi ilmapalloksi. Toisinaan taas kulkivat siitä verkalleen ohi vankkurit tahi näki kaukaa kahden talonpojan, miehen ja vaimon, astuvan, ensin aivan pieninä ilman rannalla ja sitten yhä suurenevina, sitten taas talon ohi kuljettuaan pienentyäkseen pienentymistään kahden hyönteisen kokoiseksi, kadotakseen vihdoin sen valkoisen juovan kohdalla, joka kulki siellä silmän siintämättömissä nousten ja laskien aina maanpinnan aaltojen mukaan.
Kun ruoho oli alkanut kasvaa, kulki portin ohi joka aamu lyhythameinen pikku tyttö, ajaen edellään laihoja lehmiä, jotka maantienojan varsilta pureksivat nurmea. Ja joka ilta palasi hän takaisin lehmiensä jäljessä astuen yhtä untelona yhden askeleen joka kymmenes minuutti. Joka yö oli Jeanne unissaan asuvinansa yhä vielä Peuples'issa. Hän oli olevinaan siellä milloin isänsä ja äitinsä, milloin täti Lisonin seurassa. Hän oli tekevinään aivan samoja, unheeseen joutuneita, ammoin jo olleita ja menneitä asioita, kuvittelipa taluttavansakin rouva Adélaïdea hänen kävelyillään kujannetta pitkin. Ja joka kerta kun hän heräsi, alkoi hän itkeä.
Hän ajatteli Paulia usein miettien: "Mitähän hän tekee? Minkähänlainen hänen asemansa nyt on? Muistaakohan hän minua koskaan"? Kävellessään hiljakseen talojen välisiä kuoppaisia teitä hautoi hän päässään kaikkia noita kalvavia ajatuksia, mutta varsinkin kiusasi häntä hellittämätön kateus tuota tuntematonta naista kohtaan, joka oli riistänyt häneltä hänen poikansa. Tuo viha yksistään pidätti, esti häntä toimimasta, lähtemästä etsimään häntä, menemästä perille asti aivan hänen luokseen. Hän oli näkevinäänkin jo tuon naikkosen seisovan ovella ja kysyvän häneltä: "Mitä tahdotte täältä rouva?" Hänen äidillinen ylpeytensä joutui aivan kuohuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että semmoinen kohtaus saattaisi olla mahdollinen, ja se ylevä omanarvontunne, joka on ominainen siveille, moraalisesti lujille ja tahrattomille naisille, kiihdytti hänen mielensä yhä enemmän kaikkea sitä kehnoutta vastaan ihmisessä, joka on joutunut sydämiäkin turmelevan lihallisen rakkauden likaisten himojen orjaksi. Koko ihmiskunta näytti hänestä saastaiselta, kun hän mietti aistien kaikkia törkeitä salaisuuksia, kaikkia lemmen seikkailuja, jotka turmelevat sielun, ja kaikkia ajateltavissa olevia, salaperäisiä, eroittamattomia rakkaudenyhtymiä.
Kului siten vielä kevät ja kesä. Mutta kun tuli syksy, sen pitkät sateet, harmaa taivas ja synkät pilvet, niin valtasi hänet sellainen elämän väsymys, että hän päätti tehdä viimeisen ponnistuksensa saadakseen Paulet'insa takaisin. Hänestä tuntui, että tuon nuorenmiehen intohimo jo mahtoi olla loppuun kulunut. Ja hän kirjoitti hänelle seuraavan lohduttoman surullisen kirjeen:
"Rakas lapseni! Minä rukoilen nyt sinua palaamaan minun luokseni. Ajattelehan toki, että olen jo vanha ja sairas, ypö yksin vuoden umpeensa palvelijani kanssa. Asun nykyjään pienessä talossa maantienvarrella. Ja täällä on kovin ikävä. Mutta jos sinä olisit täällä, olisi kaikki minulla toisin. Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin sinä, mutta en ole saanut nähdä sinua seitsemään vuoteen! Et koskaan tule tietämään, kuinka onneton olen ollut ja kuinka paljon sydämeni odotti sinusta. Sinä olit koko elämäni, unelmani, ainoa toivoni, ainoa rakkauteni, mutta sinua en saanut pitää, sinä hylkäsit minut.
Oi, tule takaisin, pikku Paulet'ni, tule syliini, tule vanhan äitisi luo, joka ojentaa sinulle epätoivossaan kätensä.
Jeanne."
Muutaman päivän kuluttua tuli Paulilta vastaus.
"Rakas äitini! En toivo mitään hartaammin kuin saada tulla Sinun luoksesi, mutta minulla ei ole vähäistäkään rahaa. Lähetä minulle jotakin, niin tulen. Minulla oli muuten jo aikomus käydä luonasi puhumassa eräästä yrityksestä, jonka avulla voin tehdä, mitä Sinä minulta pyydät.
Sen henkilön epäitsekkäisyys ja rakkaus, joka on ollut kovien aikojeni kumppani elämässäni, on edelleen rajaton minua kohtaan. Minun on siis mahdotonta enää olla julkisesti tunnustamatta hänen rakkauttaan ja harrasta uskollisuuttaan. Hän käyttäytyy muuten erittäin hyvin, jonka Sinä itse saat päättää. Hän on saanut hyvän kasvatuksen ja lukee paljon. Sanalla sanoen, sinulla ei ole käsitystäkään siitä, mitä hän minulle aina on ollut. Olisin heittiö, ellen osoittaisi hänelle kiitollisuuttani. Pyydän nyt siis Sinun suostumustasi saada naida hänet. Suonet anteeksi minulle entiset kevytmieliset tekoni, ja me tulemme nyt asumaan yhdessä uudessa kodissasi. Jos hänet tuntisit, antaisit varmaankin heti suostumuksesi. Vakuutan Sinulle, että hän on moitteeton ja hyvin kunnioitettava ihminen. Tulet varmasti häntä rakastamaan. Minä puolestani en ainakaan voi elää ilman häntä.
Odotan kärsimättömänä vastaustasi, rakas äiti, ja me suutelemme
Sinua täydestä sydämestä.
Poikasi
Varakreivi Paul de Lamare".
Jeanne oli aivan kuin puulla päähän lyöty. Hän istui hievahtamatta paikallaan, kirje sylissään, sillä hän arvasi hyvin tuon naisen viekkauden, joka lakkaamatta oli pitänyt käsissään hänen poikaansa laskematta häntä kertaakaan hänen luokseen ja joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin vanha, epätoivoon joutunut äiti, voimatta enää kauemmin vastustaa haluaan saada syleillä lastaan, oli tullut niin heikoksi, että suostui kaikkeen. Ja kova suru siitä, että Paul näin itsepäisesti antoi etuoikeuden tuolle naiselle, särki hänen sydäntään. Hän toisteli sentähden alati: "Hän ei minua rakasta! Hän ei minua rakasta!" Rosalien tultua sisään sopersi Jeanne:
— Hän tahtoo nyt naida sen naisen.
— Voi, rouva, — vastasi siihen hänen sisäkkönsä kiivastuen, — ette maar' sit' salli. Herra Paul ei saa sit' luuskaa ottaa.
Ja masentuneena, mutta kuohuksissaan sanoi Jeanne:
— En milloinkaan, lapsukaiseni, sitä salli. Ja koska hän ei tahdo tulla tänne, niin menen minä hänen luokseen. Sittepähän nähdään, kumpi meistä kahdesta voittaa.
Ja heti kirjoitti hän Paulille ilmoittaen hänelle tulevansa ja haluavansa tavata häntä muualla, vaan ei hänen asunnossaan, missä tuo huono nainen oli.
Odottaessaan sitten häneltä vastausta ryhtyi hän valmistuksiin matkaa varten. Rosalie alkoi sulloa vanhaan matkalaukkuun rouvansa liinavaatteita ja muita tavaroita. Kääntäessään erästä vanhanaikuista hametta, huudahti palvelija:
— Ei teill' oo oikein ees mitä pääll' panna. Enk' mä pääst' teit' sill' viisii lähteen. Näin te saisitt' koko maailman häpeen ja Pariisin rouvasväk' kattelisi teit' kuin jotaki piikaa just'.
Jeanne antoi hänen tehdä, mitä tahtoi. Ja molemmat lähtivät he Godervilleen valitsemaan viheriäistä, ruutukaista kangasta puvuksi, joka annettiin kauppalan ompelijattaren valmistettavaksi. Sitten menivät he notaarin, herra Roussel'in luo, joka vuosittain kävi pääkaupungissa oleskellen siellä parin viikon ajan, ja pyysivät häneltä tietoja, sillä Jeanne ei ollut kahdeksaan kolmatta vuoteen ollut Pariisissa. Hän antoikin koko joukon neuvoja, kuinka oli vältettävä ajurien käyttämistä ja kuinka pidettävä varansa varkaihin nähden ompelemalla rahansa vaatteiden vuoriin ja pitämällä taskussaan vain ihan välttämättömimmät; hän kertoi paljon ravintoloista, joissa hinnat olivat kohtuulliset, ja mainitsi niistä pari kolme, joissa enimmäkseen kävi naisväkeä, ja sitten suositteli hän Hôtel de Normandieta, jossa hän itse piti asuntoa ja joka oli likellä rautatien asemaa. Sinne tullessa saattoi viitata hänen suositukseensa.
Kuusi vuotta oli silloin Pariisin ja Havren välillä jo ollut rautatie, josta puhuttiin kaikkialla. Mutta Jeanne, jota suru yhä oli pitänyt vallassaan, ei ollut vielä nähnyt noita höyryllä kulkevia vaunuja, jotka panivat koko maan ylösalaisin.
Paulilta vain ei tullut mitään vastausta.
Jeanne odotti viikon, sitten kaksi, ja käveli joka aamu pitkin maantietä kirjeenkantajaa vastaan kysellen häneltä vavisten:
— Eikö teillä ole minulle mitään, ukko Malandain?
Ja aina vastasi postimies, jonka ääni oli käynyt käheäksi eri vuodenaikojen ankarista ilmanvaihteluista:
— Ei vielä tällä kertaa, rouva hyvä.
Varmaankin tuo naikkonen kielsi Paulia vastaamasta äidilleen.
Silloin päätti Jeanne lähteä heti paikalla. Hän tahtoi ottaa Rosalien mukaansa, mutta tämä kieltäytyi, ettei koituisi liikoja matkakustannuksia. Sitäpaitsi ei hän sallinut rouvansa ottaa mukaan enemmän kuin kolme sataa frangia. "Jos teitin viel' lisää tarvis tulee", — sanoi hän, — "niin kirjoittakaa mull' vain, ja mä menen notaarin tykö, ett' hän teitill' laittais. Sill' jos mä teitill' enemp' annan, niin pistää herra Paul sen kaikk' plakkariins'".
Eräänä joulukuun aamuna nousivat he sitten Denis Lecoqin kärryihin, joka oli tullut viemään heitä asemalle. Rosalie saattoi, näet, rouvaansa sinne.
Siellä ottivat he ensin selkoa lippujen hinnasta, ja kun sitten kaikki oli järjestetty ja matkalaukku pantu tavaroiden kirjoihin, odottivat he, katselivat tuota rautaista rataa ja koettivat saada selvää siitä, mitenkä se kapine oikein toimi, vaipuen niin tuohon salaperäiseen asiaan, etteivät enää ajatelleetkaan matkan surullista aihetta.
Vihdoin kuului kaukaa vihellys, joka sai heidät kääntämään päänsä, ja he huomasivat mustan koneen, joka suurenemistaan suureni. Se lähestyi kauhealla kolinalla ja kulki heidän ohitsensa, perässään pitkä jono pyöriviä rakennuksia. Ja kun eräs virkamies oli avannut oven, suuteli Jeanne kyyneleet silmissä Rosalieta ja nousi erääseen noista vaunuista.
Liikutettuna huusi Rosalie:
— Hyväst', rouva! Onnea matkalle! Ja tulkaa ny' koht' takaisi!
— Hyvästi, lapsukaiseni!
Sitten kuului vielä lyhyt vihellys ja koko tuo vaunujono lähti pyörimään, ensin hiljakseen, sitten sukkelammin ja lopuksi oikein huimaavaa vauhtia.
Siinä osastossa, missä Jeanne oli, nukkui kaksi herraa, loikoen kumpikin nurkassaan.
Jeanne katseli, kuinka pellot, puut, talot ja kylät kiitivät ohi, ja hänen päänsä oli aivan sekaisin tuosta nopeasta kulusta. Hän tunsi itsessään kuin uuden elämän, hänestä oli kuin hän olisi joutunut aivan uuteen maailmaan, joka ei ollut enää hänen, ei se, jossa hänen rauhallinen nuoruutensa ja yksitoikkoinen elämänsä oli kulunut.
Oli jo ilta, kun juna saapui Pariisiin. Kantaja otti Jeannen matkalaukun ja Jeanne seurasi häntä pää pyörällä, ihmisten survomana, tottumattomana kulkemaan väen vilinässä ja miltei juosten miehen perässä pelosta, ettei kadottaisi häntä näkyvistä.
Tultuaan hotelliin ilmoitti hän heti:
— Tulin herra Rousselin suosituksesta.
Hotellin omistaja, joka oli isokasvuinen, vakava nainen, ja istui konttorissaan, kysyi:
— Minkä herra Rousselin?
— No, Godervillen notaarin, joka käy joka vuosi täällä.
Toinen vastasi:
— Hyvin mahdollista. Minä en tunne häntä. Haluatteko huoneen?
— Kyllä, rouva.
Ja eräs hotellin palvelija otti hänen tavaransa ja astui hänen edellään ylös portaita.
Jeanne tunsi sydäntään ahdistavan. Hän istuutui pienen pöydän ääreen ja tilasi itselleen lihalientä ja paistetun kananpojan, sillä hän ei ollut syönyt mitään aamusta saakka.
Hänen syöntinsä kävi vaivaloisesti hänen siinä istuessaan yhden ainoan kynttilän valossa. Tuhansia asioita pyöri hänen päässään. Hän muisti olonsa tässä samassa kaupungissa silloin, kun hän palasi häämatkaltaan, ja Julienin luonteenominaisuuksien ensimmäiset merkit. Silloin oli hän vielä nuori, luottavainen ja rohkea. Nyt tunsi hän olevansa vanha, jopa pelkääväinenkin ja heikko ja joutui aivan joutavasta ymmälle. Lopetettuaan syöntinsä, istui hän ikkunan ääreen ja katseli katua, joka oli täynnä ihmisiä. Hänen teki mieli mennä ulos, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi eksyvänsä, pani maata ja puhalsi kynttilänsä sammuksiin.
Mutta hälinä, tietoisuus siitä, että hän oli oudossa kaupungissa, ja matkan tuottama hämminki estivät häntä saamasta unta. Kului tunti tunnin perästä. Vähitellen hälveni melu kaduilta, mutta hän ei voinut sittenkään nukkua, hän oli hermostunut tuosta suuren kaupungin puolinaisesta levosta, tottunut kun oli hiljaiseen, syvään maaelämän rauhaan, joka uuvuttaa uneen kaikki, ihmiset, eläimet ja kasvit. Nyt tunsi hän ympärillään koko ajan jonkinlaista salaperäistä liikettä. Hän oli kuulevinaan melkein huomaamattomia ääniä, jotka hiipivät hotellin seinissä. Ja välistä narahti lattia tahi sulkeutui ovi tahi soi kello.
Yht'äkkiä, kahden aikaan yöllä, kun hän juuri oli nukahtamaisillaan, kuului viereisestä huoneesta naisen huuto. Jeanne hypähti istualleen. Sitten tuntui hänestä kuin joku mies olisi nauranut.
Sikäli kuin päivä valkeni, valtasi hänet ajatus Paulista, ja hän alkoi pukeutua jo aamun hämärtäessä.
Paul asui Sauvage-kadun varrella Cité'ssa. Jeanne aikoi mennä sinne jalkaisin noudattaakseen Rosalien säästäväisyysneuvoja. Ilma oli kaunis, vaikka kylmä vähän nipistelikin ihoa. Ihmisiä juoksi kiireissään jalkakäytävillä. Jeanne astui mahdollisimman sukkelaan kulkien hänelle osoitettua katua pitkin, jonka päässä oli käännyttävä oikealle, sitten vasemmalle ja torille tultua kysyttävä taas. Toria ei hän kuitenkaan löytänyt ja kysyi neuvoa sitten eräältä leipurilta, joka antoi hänelle erilaisia tietoja. Hän lähti jälleen kulkemaan, hairahtui, harhaili, seurasi taas uusia neuvoja, ja joutui kokonaan eksyksiin.
Kuin hullu kulki hän nyt aivan umpimähkään. Hän aikoi jo ottaa ajurinkin, kun huomasi Seinen. Silloin alkoi hän kulkea pitkin rantakatua.
Noin tunnin kuluttua saapui hän vihdoin Sauvage-kadulle, joka oli aivan pimeä pieni kuja. Hän pysähtyi portille semmoisessa mielenliikutuksessa, ettei voinut enää astua askeltakaan.
Tuossa, tuossa talossa siis oli Paulet. Hän tunsi polviensa ja käsiensä vapisevan. Vihdoin meni hän sisään, kulki läpi porttikäytävän, löysi portinvartijan asunnon ja pyysi häntä, antaessaan hänelle hopearahan:
— Voisitteko mennä sanomaan herra Paul de Lamare'lle, että eräs vanha rouva, hänen äitinsä ystävä, odottaa häntä alhaalla.
Portinvartija vastasi:
— Hän ei asu enää täällä, rouva.
Kova väristys kulki läpi Jeannen ruumiin. Hän sopersi:
— Niinkö! Missä … missä hän nyt asuu?
— Sitä en tiedä.
Jeanne tunsi päätään huimaavan niin, että hän oli kaatua maahan ja seisoi kauan aikaa voimatta saada sanaa suustaan. Ankaran ponnistuksen jälkeen tuli hän vihdoin sen verran järkiinsä, että voi jupista:
— Milloin hän muutti täältä?
Portinvartija antoi hänelle koko joukon selityksiä:
— Pari viikkoa takaperin. He lähtivät vain eräänä iltana eivätkä sitten enää tulleet takaisin. Heillä oli velkoja joka paikassa tässä kaupunginosassa. Ymmärrättehän siis hyvin, etteivät he osoitettaan jättäneet.
Jeannen silmissä välähteli isoja liekkejä, aivan kuin olisi pyssystä ammuttu ihan hänen kasvojensa edessä. Mutta piintynyt ajatus piti häntä voimissa, seisoallaan, näöltään tyynenä ja miettivänä. Hän tahtoi saada tietää ja löytää Paulet'n.
— Eikö hän sanonut mitään lähtiessään?
— Ei mitään. He livistivät täältä tiehensä, ettei heidän tarvitsisi maksaa.
— Mutta varmaankin lähettää hän jonkun hakemaan täältä kirjeitänsä?
— Jopa minä ne heille antaisin! Ja sitäpaitsi ei hän niitä saanut kymmentäkään vuodessa. Yhden tässä vein hänelle paria päivää ennen kuin lähtivät.
Se oli varmaankin juuri hänen kirjeensä. Jeanne sanoi nopeasti:
— Kuulkaa! Minä olen hänen äitinsä ja minä tulin häntä hakemaan. Tässä on teille kymmenen frangia. Jos saatte hänestä jotakin kuulla, joitakin tietoja, niin ilmoittakaa minulle Hôtel de Normandie'hen, Havre-kadun varrella.
Vartija vastasi:
— Voitte luottaa minuun, rouva.
Ja Jeanne lähti nopeasti pois.
Hän alkoi kulkea välittämättä ollenkaan siitä, minne meni. Hän riensi kuin kiireessään jollekin tärkeälle asialle, pielsi seiniä pitkin, tuuppi ihmisiä, kulki katujen poikki huomaamatta ajajia ja ajomiesten kiroillessa hänelle, kompasteli jalkakäytävien astimiin varomatta niitä, riensi vain edelleen kuin mieletön.
Yht'äkkiä huomasi hän olevansa eräässä puistossa ja tunsi itsensä niin väsyneeksi, että istuutui penkille. Siellä viipyi hän nähtävästi hyvin kauan ja itki itse sitä huomaamatta, koska ohikulkijat pysähtyivät häntä katselemaan. Sitten tunsi hän itseään vilustavan ja nousi lähteäkseen pois. Hän oli niin väsynyt ja heikko, että hänen jalkansa tuskin kantoivat häntä enää.
Hänen teki mieli mennä erääseen ravintolaan syömään vähän lihalientä, mutta ei uskaltanut omituisesta häpeästä, pelosta ja ujoudesta, tuntien, että kaikki huomaisivat hänen masentuneen tilansa. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ovelle, katsoi sisään, näki paljon ihmisiä pöytien ääressä syömässä ja riensi pelästyneenä pois ajatellen itsekseen: "Minä menen seuraavaan ravintolaan". Mutta hän ei mennyt liioin sinnekään.
Lopuksi osti hän eräältä leipurilta puolikuunmuotoisen pienen leivän ja kävi sitä pureksimaan kulkiessaan edelleen. Hänen oli kova jano, mutta ei tietänyt, missä juoda.
Hän kulki erään holvin kautta ja huomasi nyt olevansa toisessa, pylväskäytävien ympäröimässä puistossa. Hän tunsi sen Palais-Royal'iksi. Hän istuutui sinne tunniksi, pariksi, sillä kulkiessaan auringonpaisteessa oli hänen tullut kuuma.
Sinne tuli paljon hienoa yleisöä puhellen, hymyillen, tervehtien toisiaan, tuota onnellista yleisöä, johon kuuluu kauniita naisia ja rikkaita herroja ja joka elää vain koreita pukuja ja huvitteluja varten.
Joutuen hämilleen sellaisen loistavan joukon keskellä Jeanne nousi paikaltaan ja aikoi lähteä tiehensä. Mutta yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä ajatus, että hän saattoi tavata siellä Paulin, ja hän alkoi kävellä ja tarkastella ihmisten kasvoja, kulki yhtämittaa edestakaisin puiston päästä toiseen, vaatimattomin, mutta nopein askelin.
Ihmiset kääntyivät ja katsoivat häneen, toiset nauroivat hänelle ja viittailivat keskenään häneen. Jeanne huomasi sen ja lähti pois ajatellen, että varmaankin naurettiin hänen pukunsa kuosille ja ruutukaiselle, viheriäiselle hameelleen, jonka vaatteen Rosalie oli valinnut ja joka oli Goderville'n ompelijattaren ompelema Rosalien neuvojen mukaan. Eikä Jeanne uskaltanut enää kysellä ohikulkijoilta tietäkään. Lopulta rohkaisi hän kuitenkin mielensä ja pääsi vihdoin hotelliinsa.
Sen päivän istui hän sitten kokonaan tuolillaan sänkynsä jalkopuolella hievahtamatta paikaltaan. Hän söi, kuten edellisenä iltana, keittoa ja vähän liharuokaa. Ja sitten pani hän maata, tehden kaikki aivan koneellisesti, totuttuun tapaan.
Seuraavana päivänä hän meni poliisipäällikön virastoon pyytääkseen, että ottaisivat selkoa hänen pojastaan. Ei voitu hänelle mitään varmaa sanoa, mutta luvattiin ryhtyä asiaan.
Sitten maleksi hän katuja pitkin yhä toivossa, että Paul sattuisi tulemaan häntä vastaan. Ja tuossa väenvilinässä hän tunsi olevansa vieläkin enemmän yksin, hukkaan joutunut ja kurjempi kuin koskaan autiolla maaseudun lakeudella.
Hänen palattuaan iltasella hotelliin sanottiin hänelle, että herra Paulin puolesta oli kyselty häntä ja että oli luvattu tulla uudelleen seuraavana päivänä. Veri tulvahti Jeannen sydämeen ja hän ei ummistanut silmiään koko yönä. Olikohan se hän? Kyllä, hän se oli varmasti, vaikk'ei Jeanne voinut päättää häntä siksi niistä merkeistä, jotka hänelle annettiin.
Yhdeksän aikaan aamulla kolkutettiin hänen ovelleen ja hän huusi: "Sisään!" ollen jo valmis avoimin sylin heittäytymään poikaansa vastaan. Mutta eräs tuntematon henkilö esittäytyi. Ja pyytäen anteeksi, että oli tullut häiritsemään, selitti hän asiansa ja ilmoitti tulleensa perimään rahoja, jotka Paul oli hänelle velkaa. Jeanne tunsi itkevänsä, vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, ja kuivasi sormensa päällä kyyneleitään niiden kiertyessä hänen silmäinsä kulmiin.
Vieras oli, näet, Sauvage-kadun varrella olevan talon portinvartijalta saanut kuulla rouvan tulosta, ja kun ei hänen ollut onnistunut saada käsiinsä tuota paennutta nuorta herraa, niin kääntyi hän nyt äidin puoleen. Ja hän ojensi paperin Jeannelle, joka alkoi sitä katsella mitään ajattelematta. Hän luki numeron 90, otti taskustaan rahat ja maksoi.
Sinä päivänä ei Jeanne enää käynyt kaupungilla.
Seuraavana päivänä tuli vielä toisia velkamiehiä, ja Jeanne antoi kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, jättäen itselleen vain parikymmentä frangia. Sitten kirjoitti hän Rosalielle ja ilmoitti hänelle tilastaan.
Päivänsä vietti hän maleksimalla kaupungilla odottaessaan vastausta palvelijaltaan ja tietämättä, mitä tehdä, miten saada ikävät, loppumattoman pitkät hetkensä kulumaan, tuntematta ketään, jolle olisi voinut ystävällisen sanan sanoa, ketään, joka olisi hänen kurjan asemansa tuntenut. Hän käveli vain umpimähkään ja häntä vaivasi nyt kova halu päästä lähtemään pois, palaamaan takaisin pieneen kotiinsa, joka siellä yksinäisen maantien varrella seisoi.
Häntä oli murhe masentanut siihen määrin, ettei hän muutamia päiviä aikaisemmin ollut voinut siellä enää elää, ja nyt tunsi hän päinvastoin, ettei voinut enää elää muualla kuin siellä, minne hänen synkän elämänsä tavat olivat juurensa laskeneet.
Eräänä iltana sai hän vihdoin kirjeen ja kaksi sataa frangia.
Rosalie kirjoitti:
"Rouva Jeanne! Tulkaa kohta takaisin, sillä minä en lähetä teille enää mitään. Ja herra Paulia lähden minä sitten hakemaan, kun olemme saaneet tietoja hänestä.
Terveiseni! Palvelijanne Rosalie."
Ja Jeanne palasi Batteville'en eräänä aamuna, jolloin satoi lunta ja oli hyvin kylmä.