XIV.
Jeanne ei käynyt enää ulkosalla, ei hievahtanut enää paikaltaan. Hän nousi joka aamu samaan aikaan, katsoi ikkunasta, minkälainen ilma oli, ja meni sitten istumaan ruokasaliinsa uunin ääreen.
Siellä hän istui päivät pitkään liikkumatta, tuijottaen vain tuleen, antaen ikävien ajatustensa harhailla mielin määrin ja seuraten kurjuutensa surullista kulkua. Ja hämärä laskeutui vähitellen hänen pieneen huoneeseensa hänen hievahtamatta paikaltaan muuta kuin lisätäkseen puita pesään. Sitten toi Rosalie hänelle lampun ja sanoi:
— No, rouva Jeanne, teittiä pitää vähä ravistaa, ett' tulis' viel' ruokahalu tän' iltan'.
Häntä vaivasivat usein piintyneet ajatukset, ja turhanpäiväiset mietteet kiusasivat häntä niin, että vähäisimmätkin asiat näyttivät hänen sairaissa aivoissaan äärettömän tärkeiltä.
Hän eli vain menneisyydessä, ammoin jo olleessa ajassa, muisteli alati elämänsä ensimmäisiä aikoja ja häämatkaansa Korsikaan. Tämän saaren maisemat, jotka jo kauan sitten olivat jääneet häneltä unohduksiin, ilmestyivät yht'äkkiä hänen silmiensä eteen uunin hiiloksessa. Ja hän muisti kaikki yksityiskohdat, kaikki pikkuseikat, kaikki henkilöt, jotka oli siellä nähnyt. Hän oli näkevinään heidän oppaansa Jean Ravolin ja kuulevinaan hänen äänensäkin.
Sitten muisteli hän Paulin lapsuuden ajan suloisia vuosia, jolloin poika pani hänet istuttamaan vihanneskasveja ja hän oli polvillaan mullassa täti Lisonin vieressä ja he molemmat kilpailivat tehdäkseen mieliksi lapselle, joka tahtoi koettaa, kumpi heistä taitavammin pystyi istukkaita ottamaan ylös ja sai suurimman määrän uusia niistä kasvamaan. Ja hiljakseen sopersivat hänen huulensa: "Paulet, pikku Paulet poikani!" aivan kuin hän olisi puhutellut poikaansa. Ja kun hänen unelmansa tulivat tähän sanaan, niin kirjoitteli hän välistä tuntikausia tyhjään ilmaan sormellaan kirjeitä hänelle. Hän piirteli niitä verkalleen istuessaan uunin ääressä, kuvitteli oikein näkevänsä ne, ja kun luuli erehtyneensä, alkoi hän P:stä uudelleen, kirjoittaen väsymyksestä vapisevalla kädellään ja ponnistaen voimansa voidakseen kirjeen loppuun panna oman nimensä. Ja lopetettuaan alkoi hän uudelleen taas.
Lopulta ei hän enää jaksanut, sekoitti kaikki, kirjoitti ihan toisia sanoja ja hermostui aivan hulluuteen saakka.
Hän sai yksineläjän kaikki omituiset tavat. Häntä suututti, kun pieninkin esine ei ollut tavallisella paikallaan.
Usein pakoitti Rosalie hänet kävelemään ja vei hänet ulos maantielle, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua sanoi jo Jeanne: "En jaksa enää, lapsukaiseni!" Ja istuutui ojan reunalle.
Kohta oli kaikkinainen liikkuminen hänelle vastahakoista, ja hän oli vuoteessaan niin myöhään kuin mahdollista.
Yksi ainoa tapa oli hänessä pysynyt lapsuudesta asti aivan muuttumattomana, se, että hän heti kahvin juotuaan äkkiä nousi vuoteestaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt juomaan kahvia puolittain keitetyn maidon kanssa, ja häneen olisi koskenut kovasti, jos hänen olisi täytynyt jäädä ilman tätä juomaansa. Siksi odottikin hän joka aamu kärsimättömänä Rosalien tuloa huoneeseen, ja heti kun täysi kuppi vain oli asetettu hänen yöpöydälleen, hypähti hän istualleen ja tyhjensi sen nopeasti, jopa hieman ahmienkin. Ja heittäen sitten pois peitteensä hän alkoi nopeasti pukeutua.
Mutta vähitellen otti hän tavakseen ruveta haaveksimaan ja mietiskelemään vielä jonkun aikaa sen jälkeen, kun oli pannut kuppinsa pois, ja kävi uudelleen pitkäkseen vuoteeseensa. Ja päivästä päivään venytti hän tätä laiskotteluaan, kunnes Rosalie vihoissaan tuli ja miltei väkisin puki hänen päälleen.
Ei hänellä muuten ollut enää nimeksikään omaa tahtoa, ja kun hänen palvelijansa pyysi häneltä neuvoa, kysyi häneltä jotakin, tahtoi tietää hänen mielipidettään, niin vastasi hän: "Tee miten tahdot, kultaseni!"
Hän uskoi, että häntä suorastaan vainosi jonkinlainen hellittämätön kova kohtalo, niin että hänestä tuli oikea itämaalainen sallimaanuskoja, ja kun hän oli aina nähnyt, että hänen unelmansa häipyivät tyhjiin ja hänen toiveensa raukesivat, niin ei hän uskaltanut enää mitään yrittääkään, vaan horjui ja epäili päiväkaudet ennenkuin kävi yksinkertaisempiinkaan asioihin käsiksi, sillä hän oli varma siitä, että aina tekisi nurinkurin ja että kaikki kääntyisi hänelle pahoinpäin. Ja alati sanoi hän:
— Minulla vain ei koskaan ole ollut onnea elämässä.
Johon Rosalie vastasi:
— Mitähä te sanoisitt', jos teittin pitäis työt' tehdä leippänn' etteen, jos teittin pitäis' jok' aamu kello kuudelt' ylös noust' ja päivätyöhön menn'? Ja niit' semmoisii kyll' on senttää, ja kun he vanhoiksi tulee, niin kuolee he kaikk' kurjuuteen.
Jeanne sanoi silloin:
— Ajattelehan toki, että olen aivan yksin, että poikanikin on minut hylännyt.
Siitä Rosalie suuttui ja tiuskasi:
— Mokomaki juttu! Entäs sitt' ne lapset, jotk' ovat sotapalveluksess'?
Entäs ne, jotk' Ameriikkaha menee?
Ameriikka oli hänestä jokin epämääräinen maa, jonne ihmiset menevät rikkautta ansaitsemaan palaamatta sieltä koskaan takaisin.
Ja hän jatkoi:
— Ain' tulee kuitenk' hetk', kun erot' pitää, sill'ei vanhat ja nuoret voi koko ikääns' yhdess' elää. Entäs, jos hän kuollu' ois, mitäs te silloin sanoisitt'? — lopetti hän jäyhästi.
Silloin ei Jeanne vastannut enää mitään. Hän voimistui kuitenkin hiukan, kun ilma kevään tullen kävi lauhaksi, mutta tätä virkeyden paluuta käytti hän hyväkseen vain niin, että heittäytyi yhä enemmän synkkien ajatustensa valtaan.
Mentyään eräänä aamuna ullakolle jotakin esinettä etsimään, löysi hän sattumalta sieltä arkun, joka oli täynnä vanhoja almanakkoja. Niitä oli säilytetty, kuten on tapa muutamilla maalaisihmisillä. Ja Jeannesta tuntui silloin, että hän oli löytänyt entisen elämänsä vuodet. Ja hänet valtasi silloin omituinen, sekava mielenliikutus, kun hän seisoi tuon almanakkakasan ääressä.
Hän vei ne kaikki alas ruokasaliin. Niitä oli kaiken kokoisia, suuria ja pieniä. Ja hän alkoi järjestää niitä pöydälle vuosiluvun mukaan. Yht'äkkiä löysi hän ensimmäisen, jonka oli tuonut mukanaan Peuples'iin. Sitä hän katseli kauan. Siinä olivat ne päivät, jotka hän oli merkinnyt samana aamuna, jolloin lähti Rouen'ista, seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli päässyt luostarikoulusta. Ja hän alkoi itkeä. Hän itki karvaita, verkkaisia kyyneleitä, kuin vanha vaimo raukka ainakin istuessaan pöydälle levitetyn viheliäisen elämänsä edessä.
Hänet valtasi silloin ajatus, joka kohta vietteli hänet hirveällä, hellittämättömällä, hurjalla tavalla. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä, mitä oli tehnyt, melkein päivästä päivään.
Hän ripusti seinille peräkkäin kaikki nuo kellastuneet almanakat ja kulutti tuntikausia katsellessa niitä, milloin mitäkin, ja miettiessään:
— Mitä tapahtui minulle tuossa kuussa?
Hän oli alleviivannut elämänsä muistettavimmat päivät, välistä löysi hän kokonaisen sanankin, ja näin järjesti, ryhmitti ja liitti hän sitten yhteen kaikki pikkuseikat, jotka olivat sattuneet jonkun tärkeän tapauksen edellä tahi jälkeen. Itsepäisesti tarkastamalla kaikki, ponnistamalla muistiaan ja keskittämällä kaiken tahdonvoimansa onnistui hänen selvittää melkein kaikki Peuples'issa oloaikansa ensimmäiset vuodet, sillä hänen elämänsä etäisimmät muistot johtuivat hänelle tavattoman helposti ja havainnollisesti mieleen. Sitävastoin tuntuivat hänestä seuraavat vuodet häipyvän jonkinlaiseen usvaan ja sekaantuvan toinen toisiinsa, niin että hän välistä viipyi äärettömän kauan jonkun vuoden almanakan edessä seisoen pää painuksissa ja ajatus jännitettynä menneisyyttä kohti voimatta selvittää, oliko se muisto tästä vai tuosta almanakasta löydettävissä. Näin kulki hän toisesta almanakasta toiseen pitkin salia, jota ympäröivät aivan kuin ristintien kuvat nuo menneiden päivien muistomerkit. Äkkiä saattoi hän istuutua jonkun eteen ja jäädä paikalleen liikkumatta iltaan asti katsellen sitä mietteisiinsä vaipuneena.
Kun sitten auringon lämmittäessä kaikki elämännesteet elpyivät eloon, kun vilja alkoi pelloilla kasvaa ja puut vihannoida, kun omenakukat pihalla puhkesivat vienosti punertaviksi palloiksi ja levittivät tuoksuaan lakeudelle, silloin valtasi hänet yht'äkkiä kova levottomuus. Hän ei pysynyt enää paikoillaan, vaan käveli edestakaisin, meni ulos ja tuli jälleen takaisin monta monituista kertaa päivässä, ja kuljeksi välistä talosta taloon haltioissaan aivan kuin jonkinlaisen ikävän kuumeessa.
Kun hän näki ruohikossa päivänkukan piilevän tahi auringon säteen väreilevän puunlehvillä tahi sinisen taivaan kuvastuvan vesilätäkössä maantien kuopassa, niin käänsi ja myllersi se hänen mielensä kokonaan herättäen hänessä kuin kaiun nuoren tytön sydämen ailahduksista, tunteita niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin hän haaveksi kenttiä pitkin samoillessaan.
Hän oli tuntenut saman väristyksen, nauttinut samasta suloisesta hurmasta noina lämpiminä päivinä, jolloin hän odotti tulevaisuutta, kuten nyt, kun hänen tulevaisuutensa jo oli mennyt. Nyt nautti hän siitä vielä sydämessään, mutta kärsi samalla kertaa aivan kuin tuo uudelleen heränneen elämän ikuinen ilo tunkeutuessaan hänen kuihtuneeseen ruumiiseensa, hänen viileään vereensä ja lamautuneeseen sieluunsa olisi kyennyt luomaan häneen vain heikon ja tuskallisen viehätyksen tunteen.
Hänestä tuntui myöskin kuin jotakin olisi muuttunut kaikkialla hänen ympärillään. Aurinko ei ollut enää yhtä lämmin kuin hänen nuoruudessaan, taivas ei enää yhtä sininen, nurmi ei enää yhtä vihanta eikä kukkaset yhtä heleät ja tuoksuvat, yhtä juovuttavat.
Toisin päivin valtasi hänet kuitenkin niin suloinen elämän tunne, että hän alkoi uudelleen ikävöidä jotakin, toivoa ja odottaa, sillä onko edes mahdollista, olkoonpa kohtalo kuinka itsepintaisen kova tahansa, olla kokonaan toivomatta, kun luonnossa on kaunista.
Hän käveli kävelemistään tuntikausia kuin kiihtyneen mielensä pakoittamana. Ja toisinaan pysähtyi hän yht'äkkiä istuutuakseen maantien varrelle ja miettiäkseen noita ikäviä asioita. Miks'ei häntä oltu rakastettu niinkuin muita? Miks'ei hän ollut saanut osakseen rauhallisen elämän vaatimattomintakaan onnea?
Jopa hän toisinaan hetkiseksi unhoitti senkin, että oli tullut vanhaksi, ettei hänellä ollut enää muuta edessään kuin muutamia ikäviä, yksinäisiä vuosia ja että koko hänen elämänsä ura jo oli loppuun kuljettu. Ja kuin ennen muinoin, kuudentoista vuotiaana ollessaan, rakenteli hän silloin sydäntään viihdyttäviä suunnitelmia, pieniä suloisia tulevaisuuden unelmia. Mutta sitten tuli taas hänen sieluunsa todellisuuden kova tunne, hän nousi ylös masentuneena kuin jokin raskas paino olisi murtanut hänen voimansa, ja verkalleen lähti hän kulkemaan kotia kohti jupisten: "Senkin vanha hupsu! Senkin vanha hupsu!"
Silloin sanoi Rosalie hänelle yhtämittaa:
— Olkaas tok' rauhass', rouva! Mitäs te sill'viisii hääritt'.
Johon Jeanne alakuloisesti vastasi:
— Minkäs sille voin? Olen kuin "Massacre" viimeisinä päivinään.
Eräänä aamuna tuli Rosalie hänen huoneeseensa tavallista aikaisemmin ja, pannessaan hänen yöpöydälleen kahvin, sanoi hän:
— Juokaas pian ny'! Denis on tuoll' ulkon' oottamass'. Me lähdemm' kaikk' Peuples'iin, sill' mun on sinn' asiaa.
Jeanne luuli pyörtyvänsä, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä. Ja vavisten, päästä pyörällä ja voimattomana tuon ajatuksen johdosta, että sai nähdä entisen rakkaan kotinsa, alkoi hän pukeutua.
Taivas levisi heleänä yli maailman ja hilpeästi juoksi hevonen lähtien välistä laukkaamaan. Kun he olivat saapuneet Étouvant'in kuntaan, voi Jeanne tuskin hengittääkään, niin rajusti sykki hänen sydämensä. Ja kun hän sitten näki aitauksen tiilipatsaat, äännähti hän hiljaa ja aivan tietämättään: "Oi, oi, oi!" aivan kuin hänen sydämeensä olisi koskenut.
Couillard'in talossa riisuttiin hevonen valjaista, ja sillä välin kuin Rosalie poikansa kanssa meni asioilleen, tarjoutuivat moision vuokralaiset saattamaan Jeannea kartanoa katsomaan. Kartanon isäntäväki sattui juuri olemaan poissa ja hänelle annettiin avaimet käteen.
Hän meni sinne yksin, ja tultuaan vanhan kartanon eteen meren puolelle, pysähtyi hän katselemaan. Kaikki oli ulkona entisellään, ja sinä päivänä säteili aurinkokin hymyillen tuon ison, harmaan rakennuksen himmentyneille seinille, joissa ikkunaluukut olivat kiinni.
Pieni kuivettuneen oksan palanen putosi hänen hameelleen ja hän loi ylös silmänsä. Se oli kirvonnut plataanista. Jeanne meni sen luo ja taputteli kuin eläintä tuon suuren puun sileätä, vaaleata runkoa. Hänen jalkansa sattui sitten nurmella olevaan lahonneeseen puupalaseen. Se oli kappale penkkiä, jossa hän niin usein oli istunut omaistensa kanssa, sitä samaa penkkiä, joka oli laitettu samana päivänä, jolloin Julien ensimmäisen kerran kävi heillä.
Sitten tuli hän eteisen kaksoisovelle, jota hänen oli kovin vaikea saada auki, sillä ruostunut iso avain ei ottanut kiertyäkseen. Vihdoin aukeni kuitenkin lukko kovalla kitinällä ja ovenpuolisko, joka myös vähän piti vastaan, antoi myöten hänen sysäykselleen.
Melkein juosten riensi Jeanne heti ylös huoneeseensa. Hän ei tuntenut sitä entisekseen, sillä sen seinät olivat verhotut vaaleilla papereilla. Mutta hänen avattuaan ikkunan huumasi häntä ytimiin asti koko tuo rakas näky taivaanrantaa myöten, metsikkö, jalavat, lakeus ja meri ruskeine purjeineen ylt'ympäriinsä, jotka näyttivät liikkumattomilta kaukana aavalla ulapalla.
Sitten alkoi hän samoilla tyhjässä, avarassa rakennuksessa. Hän katseli noita seinillä olevia hänen silmilleen tuttuja tahroja. Hän pysähtyi pienen rei'än kohdalle, joka oli rappauksessa ja jonka paroni oli siihen tehnyt, kun nuoruuden aikojaan muistellen huvikseen usein ikäänkuin aseella iski kepillä seinään siitä ohi kulkiessaan.
Äitivainajansa huoneesta löysi hän oven takaa, pimeästä nurkasta, kultanuppisen neulan, jonka hän oli sinne ennen muinoin pistänyt (hän muisti sen nyt) ja jota hän sitten monta vuotta oli kaivannut. Ei kukaan ollut sitä silloin löytänyt. Hän otti sen sieltä kallisarvoisena muistona ja suuteli sitä.
Hän kävi joka paikassa ja etsi, tunsi taas nuo huoneiden seinäpapereissa olevat, melkeinpä näkymättömät jäljet, sillä uusia papereita ei oltu seinille pantu, näki jälleen nuo kummalliset kuvat, jotka mielikuvitus usein muodostaa kankaiden ja marmorin kuvioista ja ajan likaamien kattojen varjoista.
Hän astui äänettömin askelin tuossa suuressa, hiljaisessa kartanossa aivan kuin hautausmaalla, sillä siellä lepäsi koko hänen entinen elämänsä.
Hän meni alas saliin, joka oli pimeä ikkunaluukkujen ollessa kiinni, ja kesti kauan ennenkuin hän saattoi mitään eroittaa siellä. Mutta sitten kun hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, tunsi hän taas vähitellen seinäverhot lintukuvineen. Kaksi nojatuolia seisoi vielä uunin edessä aivan kuin niissä juuri olisi istuttu; ja huoneen hajukin, jonka hän hyvin tunsi ja joka on olemassa samoin kuin elävilläkin olennoilla, tuo epämääräinen, mutta silti helposti tunnettava vanhojen huoneustojen selittämätön haju tunkeutui hänen sieramiinsa, kietoi hänet muistoihin ja juovutti hänen ajatuksiaan. Hän seisoi siellä läähättäen, vetäen keuhkoihinsa tuota menneen ajan henkeä ja tuijottaen noihin kahteen tuoliin. Ja yht'äkkiä synnytti hänen aivoihinsa kiintynyt ajatus hänessä hetkellisen harhakuvan ja hän oli näkevinään, hän näki, aivan samoin kuin monta kertaa ennen oli nähnyt, isänsä ja äitinsä istuvan lämmittelemässä jalkojaan uunin edessä.
Pelästyneenä peräytyi hän, työkkäsi selin oven pieleen, piteli siitä kiinni, ettei kaatuisi, ja tuijotti tuijottamistaan tuoleihin.
Näky katosi.
Hämmästyksissään seisoi hän paikallaan muutamia minuutteja, sai sitten vähitellen vallan itsensä ylitse ja tahtoi paeta pois peläten tulevansa hulluksi. Sattumalta loi hän silmänsä oven pieleen ja huomasi siinä Paulet'n mitta-asteikon. Kaikki pienet viivat olivat paikoillaan maalissa eri pitkien välimatkojen päässä ja numerot, jotka olivat kynäveitsen kärjellä siihen merkityt, osoittivat Paulet'n iän kuukausittain sitä mukaa, kuin hän oli kasvanut. Paikoitellen oli siinä paronin, — isompaa, — käsialaa, paikoitellen hänen omaansa, pienempää, paikoitellen taas täti Lison'in hieman vapisevaa käsialaa. Ja hänestä tuntui, että hänen lapsensa, semmoisena kuin hän silloin oli, seisoi siinä hänen edessään vaaleatukkaisena ja painaen otsaansa oven pieltä vasten mitattaessa hänen pituuttaan.
Paroni huudahti:
— Jeanne, hän on kasvanut yhden senttimetrin kuudessa viikossa.
Ja rakkaudenpuuskassaan Jeanne alkoi suudella oven pieltä.
Samassa huudettiin hänelle ulkoa.. Se oli Rosalien ääni:
— Rouva Jeanne, rouva Jeanne, aamiainen on valmis.
Hän juoksi suinpäin ulos. Hän ei ymmärtänyt mitään, mitä hänelle sanottiin. Hän söi vain, mitä hänen eteensä pantiin, kuuli puhuttavan tietämättä mistä, puheli varmaankin talonpoikain kanssa, jotka kyselivät hänen vointiaan, antoi suudella itseään, suuteli itsekin poskia, joita hänen eteensä kurotettiin, ja sitten nousi hän rattaille.
Kun kartanon korkea katto oli kadonnut näkyvistä puitten taakse, alkoi hirveä ahdistus painaa hänen poveaan. Hän tunsi sydämessään, että oli sanonut kodilleen ainiaaksi hyvästi.
He tulivat takaisin Batteville'en. Juuri kun hän oli menemässä sisään uuteen asuntoonsa, huomasi hän jotakin valkoista oven alla. Se oli kirje, jonka postimies oli sinne pistänyt hänen poissaollessaan. Hän huomasi heti, että kirje oli Paulilta ja hän aukaisi sen tuskasta vavisten. Paul kirjoitti:
"Rakas äitini! En ole sinulle ennemmin kirjoittanut, sillä en tahtonut, että tekisit turhan matkan Pariisiin, koska minun itseni hetimmiten täytyy käydä Sinun luonasi. Minua on juuri kohdannut suuri onnettomuus ja olen kovassa pulassa. Vaimoni on kuolemaisillaan synnytettyään pikku tytön kolme päivää sitten ja minulla ei ole vähääkään rahaa. En tiedä, mitä tehdä lapselle, jota ovenvartijan vaimo elättää imukepullolla niin hyvin kuin voi, ja minä pelkään lapsen kuolevan. Etkö sinä voisi siitä huolehtia? En suorastaan enää tiedä, mitä tehdä, eikä minulla ole rahaa antaakseni lapsen elätettäväksi. Vastaa ensi postissa!
Sinua rakastava poikasi
Paul."
Jeanne vaipui tuolille jaksaen tuskin kutsua Rosalieta luokseen. Kun hän oli tullut, lukivat he kirjeen uudelleen ja istuivat kauan ääneti toistensa edessä.
Vihdoin lausui Rosalie:
— Mä lähden pikkast' hakemaan, rouva. Ei hänt' sill' viisii voi jättää.
Jeanne vastasi:
— Lähde, kultaseni!
He olivat vielä ääneti; sitten sanoi Rosalie:
— Pankaa hattu päähänn', rouva, niin mennään Goderville'en notaarin tykö. Jos se toinen kuolee, niin on herra Paulin nyt hänet naitava sen pikkase vuoks'.
Sanaakaan sanomatta pani Jeanne hatun päähänsä. Sanomaton, syvä ilo täytti hänen sydämensä, kavala ilo, jonka hän tahtoi salata mistä hinnasta tahansa, noita inhoittavia iloja, jotka nostavat punan kasvoille, mutta joista äärettömästi nauttii sielunsa sisimmässä sopessa: hänen poikansa jalkavaimo oli, näet, kuolemaisillaan.
Notaari antoi Rosalielle tarkkoja tietoja ja Rosalien pyynnöstä lausui hän ne moneen kertaan. Ja kun oli sitten varma siitä, ettei erehtyisi, sanoi Rosalie:
— Olkaa huolet' ny'! Kyll' mä asian toimitan.
Ja samana yönä hän matkusti Pariisiin.
Kaksi päivää oli Jeanne pää niin sekaisin, ettei hän kyennyt miettimään mitään. Kolmannen päivän aamuna sai hän pienen kirjeen Rosalielta, joka ilmoitti vain tulevansa, saman päivän iltana, ei mitään muuta.
Kello kolmen aikaan antoi Jeanne naapurinsa valjastaa kärryt ja viedä hänet Beuzevillen asemalle, jossa hän odotti palvelijattarensa tuloa.
Hän seisoi asemasillalla tuijottaen koko ajan raiteita pitkin, jotka kapenemistaan kaveten häipyivät etäisyyteen. Vähä väliä katsoi hän kelloa. — Vielä kymmenen minuttia. — Vielä viisi. — Vielä kaksi. — Nyt oli aika junan tulla. — Mutta ei mitään näkynyt tuolla etäisellä tiellä. Yht'äkkiä huomasi hän sitten valkoisen kohdan, savua, ja sitten sen alla mustan pisteen, joka alkoi suurenemistaan suureta läheten kovaa vauhtia. Ja vihdoin kulki iso kone vauhtiaan hiljentäen ja puhkuen Jeannen ohi, joka katseli tarkkaan vaunuihin. Useita ovia avautui ja ihmisiä tuli ulos, puseroihin puettuja talonpoikia, naisia korineen ja pikkuporvareja, lerppahatut päässään. Vihdoin huomasi hän Rosalien, joka tuli kantaen sylissään jonkinlaista valkoista kääröä.
Jeanne tahtoi mennä häntä vastaan, mutta hänen jalkansa olivat käyneet niin hervottomiksi, että hän pelkäsi kaatuvansa. Kun Rosalie huomasi hänet, meni hän emäntänsä luokse rauhallisena kuten aina ja sanoi:
— Päivää, rouva! Täss' mä taas oon. Mut ei se vaivatt' kulunn'.
— No? — kysyi Jeanne.
— No, — vastasi Rosalie, — hän kuol' viime yön'. Heiät vihittiin ja täss' on pikkanen.
Ja hän ojensi Jeannelle lapsen, jota ei näkynytkään vaatteiden sisältä.
Koneellisesti otti Jeanne lapsen häneltä; he poistuivat asemalta ja nousivat rattaille.
Sitten sanoi Rosalie:
— Herra Paul tulee hautajaisten peräst'. Huomenn' vissist tähä aikaa.
Jeanne sai vain soperretuksi:
— Paul!…
Aurinko oli painumaisillaan taivaanrantaan valaen kirkkauttaan vihannoiville lakeuksille, jossa siellä täällä heleinä kukki kullankarvaisia voikukkia ja veripunaisia valmuja. Ääretön rauha lepäsi yli tyynen maan, josta versoivat elämänidut. Kärryt kiitivät nopeaa vauhtia ajomiehen hoputtaessa hevostaan kieltään maiskauttamalla.
Ja Jeanne katsella tuijotti eteensä ylös ilmaan, kohti sinistä taivasta, jossa viilteli pääskysiä kiitäen, kaarrellen. Ja äkkiä tuntui hänen polvissaan, hänen ihossaan, läpi hänen hameensa, suloinen lämpö tuosta pikkuolennosta, joka nukkui hänen sylissään.
Silloin valtasi hänet ääretön mielenliikutus. Hän paljasti yht'äkkiä lapsen kasvot, joita ei vielä ollut nähnyt, poikansa tyttären kasvot. Ja kun tuo hento olento, kirkkaan valon häikäisemänä, aukaisi siniset silmänsä ja liikutti huuliaan, alkoi Jeanne sitä kiihkeästi halailla, nosti sen käsivarsilleen ja suuteli sitä suutelemistaan.
Tyytyväisenä, mutta karskisti hillitsi Rosalie häntä:
— No, no, rouva, riittää jo, tai laitatt' sen huutaan! Ja sitten lisäsi hän vastaten varmaankin omille ajatuksilleen:
— Elämä, nähkääs, ei oo niin hyvä eikä niin huono kuin miks' sit' luulee.