II.
Minä olin silloin Fanal des Charentesin päätoimittajana, ja minä näin
Morinin joka ilta Café du Commerce'ssa.
Seuraavana päivänä seikkailunsa jälkeen hän tuli minua tapaamaan, tietämättä mitä tehdä. Minä en salannut häneltä mielipidettäni: "Sinäpäs olet vasta sika. Sillä lailla ei saa käyttäytyä."
Hän itki; hänen vaimonsa oli lyönyt häntä; ja hän näki liikkeensä menevän perikatoon, nimensä loassa, häväistynä ja loukkaantuneiden ystäviensä olevan tervehtimättä häntä. Lopulta minun kävi häntä sääliksi, ja minä kutsuin toimittajatoverini Rivetin, joka oli pieni mies, koiranhammas ja hyvä antamaan hyviä neuvoja, saadakseni kuulla hänen mielipiteensä.
Hän kehoitti minua menemään yleisen syyttäjän puheille, joka oli minun ystäväni. Minä lähetin Morinin kotiinsa ja läksin sanotun viranomaisen luokse.
Siellä minä sain kuulla, että loukattu nainen oli nuori tyttö, neiti Henriette Bonnel, joka oli ollut Pariisissa hankkimassa itselleen opettajatarvaltakirjaa ja joka, orpo kun oli, vietti loma-aikansa enonsa ja tätinsä luona, jotka olivat Manzéssa asuvia, kunnon pikkuporvareita.
Se, mikä saattoi Morinin aseman vaikeaksi, oli se seikka, että eno oli pannut jutun vireille. Yleinen syyttäjä suostui kyllä jättämään asian sikseen, jos kanne peruutettiin. Ja tämä peruutus oli nyt saatava aikaan.
Minä palasin Morinin luokse. Tapasin hänet vuoteesta, sairaana mielenliikutuksesta ja surusta. Hänen vaimonsa, joka oli suuri, reipas, luiseva ja karvainen, piteli häntä pahoin lakkaamatta.
Rva Morin asettui vuoteen eteen, kädet puuskassa. Minä esitin asian ja hra Morin pyysi minua käymään tapaamassa tuota perhettä. Tehtävä oli vaikea, kuitenkin minä otin sen suorittaakseni. Miesraukka hoki yhtä mittaa: "Minä vakuutan sinulle, että minä en häntä edes suudellut, en tehnyt edes sitä. Sen minä sinulle vannon!"
Minä vastasin: "Samantekevä, sinä olet sittenkin sika." Ja minä otin häneltä tuhat frangia, jotka hän jätti minun käytettäväkseni parhaan ymmärrykseni mukaan.
Mutta kun minä en halunnut lähteä yksin tuolle seikkailuretkelle Bonnelien luokse, niin minä pyysin Rivetiä tulemaan mukaan. Hän suostui sillä ehdolla, että lähdettiin matkalle heti kohta, sillä hänellä oli huomispäivänä suoritettavana hyvin tärkeä asia La Rochellessa.
Kaksi tuntia myöhemmin me soitimme erään sievän maalaistalon ovikelloa. Kaunis, nuori tyttö tuli avaamaan meille oven. Se oli varmastikin hän. Minä sanoin hiljaa Rivetille: "Hitto vieköön, minä alan käsittää Morinia."
Eno, hra Tonnelet, oli Fanalin tilaajia, poliittisesti harras samanuskolainen. Hän otti meidät avosylin vastaan, onnitteli meitä, puristi meidän kättämme innoissaan sen johdosta, että oli saanut luokseen lehtensä molemmat toimittajat. Rivet kuiskasi korvaani: "Minä luulen, että me tulemme saamaan tämän Sika-Morinin jutun järjestymään."
Kun sisarentytär oli poistunut, niin minä esitin vaikean asiamme. Minä esitin hänelle häväistysjutun kaikki kauheudet, minä huomautin siitä välttämättömästä arvonalennuksesta, mikä tulisi nuoren tytön osaksi, kun sellainen juttu pääsisi leviämään, sillä koskaan ei uskottaisi, että kysymys oli vain pelkästä suutelemisesta.
Ukko näytti epäröivän; hän ei voinut mitään päättää ilman vaimoaan, jonka ei pitänyt palata kotiin ennenkuin myöhään illalla. Äkkiä hän päästi riemunhuudahduksen: "Katsokaas, minulla on mainio idea. Minä pidätän teidät, minä pidän teidät luonani. Te syötte meillä päivällistä ja jäätte meille yöksi, te molemmat; ja kun minun vaimoni saapuu, niin minä toivon, että me tulemme ymmärtämään toisiamme."
Rivet pani vastaan; mutta halu saada Sika-Morinin asia järjestetyksi sai hänet taipumaan, ja niin me hyväksyimme pyynnön.
Eno nousi istuimeltaan säteillen ilosta, kutsui sisarensa tytärtä ja ehdotti käyntiä omilla maillaan, julistaen: "Illaksi kaikki vakavat asiat."
Rivet ja hän alkoivat puhua politiikasta. Mitä minuun tulee, niin minä jäin pian muutamia askelia jälkeen, nuoren neidin keralla. Hän oli tosiaankin suloinen, hurmaava!
Ääretöntä varovaisuutta noudattaen minä aloin puhua hänelle hänen seikkailustaan koettaakseni saada hänestä liittolaisen.
Mutta hän ei näyttänyt olevan siitä vähimmässäkään määrässä hämillään; hän kuunteli minua sellaisen ihmisen eleellä, jota asia kovasti huvitti.
Minä sanoin hänelle: "Ajatelkaahan toki, neitiseni, kaikki niitä ikävyyksiä, joita teillä tulisi olemaan. Teidän pitäisi esiintyä oikeuden edessä, kestää kaikki ilkeämieliset katseet, puhua koko tuon kansan kesken, esittää julkisesti tuo surullinen vaununäytelmä. Nähkääs, meidän kesken sanottuna, ettekö te olisi tehnyt viisaammin, jos ette olisi hätyyttänyt, vaan työntänyt paikoilleen tuon siivottoman ihmisen, kutsumatta avuksenne rautatien palvelijoita, ja muuttanut yksinkertaisesti toiseen vaunuun?"
Hän alkoi nauraa. "Se on oikein, mitä te sanotte! mutta minkäs sille mahtaa? Minä pelkäsin, ja silloin kun ihminen pelkää, niin silloin hän ei käytä järkeään. Päästyäni tilanteesta selville minä kovastikin kaduin huutojani, mutta se oli liian myöhäistä. Ajatelkaapas, kun se tolvana syöksyi minun kimppuuni kuten raivostunut, sanomatta sanaakaan, hullun ilme kasvoillaan. Minä en edes käsittänyt, mitä hän minulta tahtoi." Hän katsoi minua suoraan silmiin olematta hämillään ja arastelematta. Minä sanoin itselleni: "Mutta hänpäs on velikulta, tämä tyttö. Minä käsitän hyvin, että Sika-Morin saattoi erehtyä."
Minä lisäsin leikilläni: "Neitiseni, teidän täytyy myöntää, että hänen käytöksensä on puolustettavissa, sillä eipä tosiaankaan kukaan voi joutua kahden kesken niin kauniin naisen kanssa kuin te olette tuntematta aivan oikeutettua halua suudella häntä."
Hän nauroi vielä vahvemmin, täydellä suulla: "Halun ja teon välillä on, herrani, tilaa kunnioitukselle."
Lause oli hullunkurinen, vaikkakin vähemmin selvä. Minä kysyin äkkiä: "No niin, nähkääs, jos minä nyt teitä suutelisin, minä, niin mitä te tekisitte?"
Hän pysähtyi tarkastaakseen minua kiireestä kantapäähän asti ja sanoi sitten rauhallisesti: "Oh, te, se ei ole sama asia." Minä sen tiesin, totisesti kylläkin koska minua kutsuttiin koko maakunnassa "kauniiksi Labarbeksi". Olin silloin kolmenkymmen vuotias, mutta minä kysyin: "Miksi niin sitten?"
Hän kohautti olkapäitään ja vastasi: "Nähkääs, siksi, että te ette ole yhtä hölmö kuin hän!" Sitten hän lisäsi, katsoen minuun alta kulmain: "Ettekä niin ruma."
Ennenkuin hän ennätti väistää pistin minä hänelle aimo muiskun poskeen. Hän hypähti syrjään, mutta liian myöhään. Sitten hän sanoi: "Kas vaan, te ette liioin ujostele, te. Mutta älkää uudistako tuota leikkiä."
Minä otin nöyrän ilmeen ja sanoin puoliääneen: "Oh! neitiseni, mitä minuun tulee, niin jos minä jotakin haluaisin, niin se olisi joutua oikeuden eteen samasta syystä kuin Morinkin."
Hän kysyi vuorostaan: "Miksi niin sitten?" Minä katsoin häntä vakavasti syvälle silmiin. "Siksi, että te olette kaikkein kauneimpia olentoja mitä on olemassa; siksi, että minulle olisi suuri suositus, arvonimi ja kunnia siitä, että olisin tahtonut tehdä teille väkivaltaa, sillä ihmiset sanoisivat nähtyään teidät: 'Kas vaan, Labarbe ei ole ryöstänyt sitä, mikä hänelle onnistuu, mutta yhtä kaikki hänellä on onnea.'"
Hän alkoi uudestaan nauraa täydestä sydämestä.
"Olettekos te hulluttelija?" Hän ei ollut vielä lopettanut hulluttelija-sanaa, kun minä jo syleilin häntä ja suutelin häntä ahneesti kaikkialle, missä vain löysin tilaa, hiuksiin, otsaan, silmille, välistä suulle, poskille, kaikkialle päähän, josta hän aina paljasti vasten tahtoaan jonkun nurkan koettaessaan varjella muita paikkoja.
Lopulta hän riuhtasi itsensä irti, punasena ja loukkaantuneena. "Te olette karkea, herrani, ja saatte minut katumaan sitä, että olen kuunnellut teitä."
Tartuin hänen käteensä, hieman hämilläni, sopertaen: "Anteeksi, neitiseni, anteeksi. Minä olen loukannut teitä, minä olen ollut raaka! Mutta älkää panko pahaksenne. Jospa te tietäisitte!… Etsin turhaan sopivaa puolustelua."
Hän lausui hetken päästä: "Herrani, minun ei tarvitse mitään tietää."
Sillä välin minä olin sen jo löytänyt, ja minä huudahdin: "Hyvä neiti, siitä on jo kokonainen vuosi, kun minä olen teitä rakastanut!"
Hän hämmästyi totisesti ja kohotti katseensa. Minä lisäsin: "Niin, neiti, kuulkaahan minua. Minä en tunne Morinia ja minä lasken mielelläni pilaa hänestä. Vähät siitä, vaikka joutuukin linnaan ja oikeuden eteen. Minä näin teidät täällä, vuosi sitten. Te olitte tuolla portilla. Nähdessäni teidät minä sain oikean iskun, eikä teidän kuvanne ole minua sen koommin jättänyt. Uskokaa minua tai älkää, vähät siitä. Minusta olette hurmaava. Teidän muistonne piti minua valloissaan; minä tahdoin nähdä teidät uudestaan, ja minä otin tekosyyksi tuon Morinin jutun ja niin minä saavuin tänne. Olosuhteet saivat minut menemään yli rajojen, antakaa minulle anteeksi, minä pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi!"
Hän koetti minun katseestani päästä totuuden perille, valmiina nauramaan uudestaan, ja hän mutisi: "Valhettelija!"
Minä kohotin käteni ja sanoin vakavalla äänellä (ja minä luulen olleeni vakava): "Minä vannon, etten valehtele."
Hän sanoi yksinkertaisesti: "Älkäähän joutavia!"
Me olimme kahden kesken. Rivet ja eno olivat kadonneet tien käänteiden taakse. Ja minä tein hänelle oikean rakkaudentunnustuksen, pitkän, lempeän, taivutellen häntä ja suudellen hänen sormiaan. Hän kuunteli tätä kuten uutta ja mieluisaa asiaa, tietämättä, mitä siitä piti oikein uskoa.
Lopulta minä tunsin itseni hämmentyneeksi sanojeni johdosta. Minä olin kalpea, rasittunut, ja minua värisytti. Ja hiljaa minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäistensä ympäri.
Minä puhelin matalalla äänellä hänen käherrettyihin kutreihinsa, jotka kiertelivät korvia. Hän tuntui kuolleelta, niin oli hän vaipunut unelmiinsa.
Sitten hänen kätensä osui minun käteeni ja puristi sitä; minä likistin häntä hiljaa vyötäisistä ja syleilin häntä vavisten ja yhä kiihkeämmin. Hän ei väistänyt ollenkaan. Minä kosketin hänen poskeaan huulillani, ja äkkiä minun huuleni etsimättä tapasivat hänen huulensa. Siitä tuli pitkä, pitkä suudelma, ja ties, miten kauan sitä olisi kestänytkään, jollen minä olisi kuullut takanani muutamien askelten päästä: "hm, hm."
Hän pakeni metsikön halki. Käännyin ympäri ja näin Rivetin, joka yhtyi minuun.
Hän pysähtyi keskelle tietä ja sanoi nauramatta: "Kas niin, silläkö lailla sinä järjestät Sika-Morinin asiaa?"
Vastasin itserakkaasti: "On parasta tehdä parhaansa, ystäväni. Ja entäs eno? Mitäs sinä olet saanut aikaan hänen kanssaan? Minä kyllä vastaan sisarentyttärestä, minä."
Rivet julisti: "Minulla on ollut vähemmän menestystä enon kanssa."
Tartuin hänen käsivarteensa, ja niin me sitten lähdimme taloon.