SIKA-MORIN.
Kuulehan, ystäväni, minä sanoin Labarbelle, sinä käytit tuota nimitystä "Sika-Morin". Mistä hitosta se johtuu, että minä en ole koskaan kuullut hänen nimeään mainittavan ilman tuota "sian" lisänimeä?
Labarbe, joka nykyään on kansanedustaja, katsahti minuun kissapöllön silmillä.
— Kuinka, sinä et siis tunne Morinin juttua, sinä, joka olet La
Rochellesta?
Minä myönsin, etten sitä tuntenut. Silloin Labarbe hieroi käsiään ja alotti kertomuksensa.
— Sinä tunsit Morinin, eikö totta, ja sinä muistat hänen suuren rihkamakauppansa La Rochellen rantakadulla?
— Kyllä, muistan hyvinkin.
— No niin, tiedä sitten, että vuonna 1862 tai 63 Morin lähti Pariisiin pariksi viikoksi huvittelemaan, selittäen matkansa tarkoitukseksi varastonsa uusimisen. Sinä tiedät, mitä pari viikkoa merkitsee Pariisissa maaseudun kauppiaalle. Se panee tulta suoniin. Kaiket illat näytäntöjä, naisten hameiden kohinaa, yhtämittaista mielenkiihoitusta. Se kaikki tekee ihmisen hulluksi. Hän ei voi nähdä enää mitään muuta kuin tanssijattaria sukkahousuissa, avokaulaisia näyttelijättäriä, pyöreitä jalkoja, lihavia olkapäitä, ja kaikki tämä on melkein käden otettavissa, ilman että siihen uskaltaa tai voi koskea. Töintuskin hän voi kerran tai kahdesti nauttia joistakin alempiarvoisista ruokalajeista. Ja hän jättää kaupungin sydän kokonaan järkytettynä, sielu kuohuksissa, täynnä huuliakutkuttavien suudelmien kiihkeää halua.
Morin oli sellaisessa mielentilassa, kun hän osti itselleen piljetin La Rochelleen menevään 8:40 ilta-pikajunaan, ja hän käveli harmissaan ja kiihtyneenä Orléansin radan suuressa yhteisessä salissa, joutuen aivan erään nuoren naisen eteen, joka suuteli erästä vanhaa rouvaa.
Nainen oli kohottanut harsonsa, ja Morin, hurmautuneena, mutisi:
"Hitto vieköön, miten kaunis ihminen!"
Jätettyään hyvästi vanhukselle nuori nainen astui erääseen odotussaliin, ja Morin seurasi häntä sinne. Sitten hän meni asemasillalle, ja Morin meni sinnekin hänen perässään. Sitten hän astui erääseen tyhjään vaunuun, ja Morin aina vaan seurasi häntä.
Pikajunaan oli menossa vähän matkustajia. Juna vihelsi ja läksi. He olivat kahdenkesken.
Morin ahmi häntä silmillään. Nainen näytti yhdeksäntoista, kahdenkymmen vuotiaalta, hän oli vaaleaverinen, pitkä, ja hänen käytöksensä oli ujostelematonta. Hän kääri jalkainsa ympäri matka viltin ja heittäytyi pitkäkseen penkille, nukkuakseen.
Morin kysyi itseltään: "Kuka hän on?" Ja tuhat olettamusta, tuhat arvelua syntyi hänen päässään. Hän sanoi itselleen: "Rautatieltä tiedetään kertoa niin paljon seikkailuja. Tässä minulle kenties tarjoutuu yksi sellainen. Kuka tietää? sopiva tilaisuus on täten tarjoutunut äkisti. Riittäisi vain kenties, jos olisin rohkea. Eikös se ollut Danton, joka sanoi: 'Rohkeutta, rohkeutta ja aina vaan rohkeutta.' Ja jollei se ollut Danton, niin se oli. Mirabeau. Saman tekevä. Niin, mutta minulta puuttuu rohkeutta, ja siinä mutka. Oh! Jospa tietäisi, jospa voisi lukea toisten ajatukset! Minä lyön vetoa siitä, että joka päivä me päästämme käsistämme, epäilemättä, erinomaisia tilaisuuksia. Kuitenkin tuon naisen pitäisi antaa pieni viittaus siihen, että mikään ei olisi hänelle mieluisempaa…"
Sitten ne teki suunnitelmia, joiden piti viedä hänen asiansa perille. Hän kuvitteli ritarillista esiintymistä, pieniä palveluksia, joita tekisi hänelle; elävä ja rohkea keskustelu päättyisi rakkaudentunnustukseen, mikä taas päättyisi… siihen, mitä sinä ajattelet.
Yö kului kuitenkin, ja nuori tyttö nukkui yhä, sillä aikaa kuin Morin mietti loppusäettään. Päivä valkeni, ja, aurinko loi pian ensimäisen säteensä, pitkän, kirkkaan säteensä, mikä tuli taivaanrannasta, nukkujan suloisille kasvoille.
Nainen heräsi, istuutui, katseli maaseutua, katsahti Moriniin ja hymyili. Hän hymyili onnellisen naisen hymyä, iloisin ja viehättävin ilmein. Morin säpsähti. Ei mitään epäilemistä, tuo hymyily oli tarkoitettu hänelle, se oli hyvinkin salainen kutsumus, hänen uneksimansa ja odottamansa merkki. Se tahtoi sanoa, tuo hymyily: "Olettekos te tyhmyri, olettekos te houkka, olettekos te hölmö, kun sillä lailla, olette istuneet paikallanne kuin tukki eilisillasta asti?"
"Nähkääs, tarkastakaahan minua, enkö minä ole viehättävä? Ja te jäätte tuolla lailla paikallenne koko yöksi, kahden kesken kauniin naisen kanssa, uskaltamatta mitään, suuri narri!"
Nainen hymyili edelleen, katsellen Morinia, vieläpä hän alkoi nauraakin. Morin joutui pois suunniltaan, hän etsi jotakin tilaisuuteen sopivaa sanaa, kohteliaisuutta jotakin sanottavaa, samantekevä, mitä. Mutta hän ei keksinyt mitään, ei mitään. Silloin, pelkurin rohkeuden valtaamana hän ajatteli: "Menköön syteen tai saveen", ja ryntäsi äkkiä, päistikkaa, kädet ojossa, suu himokkaana, naisen kimppuun, otti hänet käsivarsilleen ja suuteli häntä.
Yhdellä ponnahduksella nainen pääsi pystyyn ja huusi: "Auttakaa", ulvoen kauhusta. Ja hän avasi vaununoven, huiskutti käsiään, hulluna pelosta, yrittäen hypätä pois, samalla kuin Morin, epätoivoissaan, vakuutettuna siitä, että nainen joutuisi junan alle, pidätti häntä, pitämällä kiinni hameesta, änkyttäen: "Rouvani… oh!… rouvani."
Juna hiljensi vauhtiaan, pysähtyi. Kaksi rautatienpalvelijaa riensi avuksi nuoren naisen toivottomien merkinantojen kutsumana. Nainen vaipui heidän käsivarsilleen sammaltaen: "Tuo mies on tahtonut… on tahtonut… mi… mi…" Ja meni tainnoksiin.
Oltiin Manzén asemalla. Saapuvilla oleva santarmi pidätti Morinin.
Kun hänen raakamaisuutensa uhri oli tullut jälleen tajuihinsa, niin hän teki ilmiantonsa. Pöytäkirja laadittiin. Ja rihkamakauppias-parka ei päässyt kotiinsa ennenkuin seuraavana iltana, tietäen, että häntä odotti oikeusjuttu hyvien tapojen loukkaamisesta julkisella paikalla.