KUKKO LAULOI.
Rva Berthe d'Avancelles ei ollut tähän asti taipunut epätoivoisen ihailijansa, parooni Joseph de Croissardin hartaisiin pyyntöihin. Talvella oli parooni tavoitellut häntä kiihkeästi Pariisissa, ja, nyt hän järjesti hänen kunniakseen juhlia ja, metsästysretkiä normandilaisella Carville-nimisellä maatilallaan.
Aviomies, hra d'Avancelles, ei nähnyt mitään, ei tiennyt mitään, kuten aina tällaisissa tapauksissa. Hän eli erillään vaimostaan, sanottiin, fyysillisen kehnoutensa tähden, jota tämä ei antanut hänelle millään lailla anteeksi. Hän oli paksu, pieni mies, kaljupäinen, ja kaikki oli hänessä lyhyttä, kädet, jalat, kaula, nenä, kaikki.
Sensijaan rva d'Avancelles oli suuri, nuori, tummaverinen ja päättäväinen nainen, joka nauroi äänekkäästi vasten nenää miestään, joka kutsui häntä julkisesti "rouva Popoteksi", ja katseli ilmeisellä mieltymyksellä ja hellyydellä vakituisen ihailijansa, parooni Joseph de Croissardin leveitä olkapäitä, rotevaa vartaloa ja pitkiä, vaaleita viiksiä.
Hän ei ollut vielä kuitenkaan suostunut mihinkään. Parooni joutui perikatoon hänen tähtensä. Hän järjesti lakkaamatta juhlia, metsästysretkiä, uusia huvituksia, joihin hän kutsui paikkakunnalla asuvat aateliset.
Pitkin päivää haukkuivat koirat metsässä ketun ja villisian jäljillä, ja iltaisin yhtyivät häikäisevät ilotulitukset tähtien tuikkeeseen, samalla kuin salin valaistut ikkunat loivat valojuovia, missä liikkui varjoja, laajoille nurmikentille.
Oli syksy, kellastuneiden lehtien aikakausi. Lehdet lentelivät nurmella kuten lintuparvet. Ilmassa tuntui kostean, paljaan maan haju, samalla lailla kuin tunnetaan paljaan ihon haju, kun nainen riisutaan tanssiaisten jälkeen.
Eräänä iltana, eräässä juhlassa viime keväänä, rva d'Avancelles oli vastannut hra de Croissardille, joka kiusasi häntä pyynnöillään: "Jos minun täytyy antautua, ystäväni, niin se ei tapahdu ennen lehtien putoamista. Tänä kesänä minulla on liian paljon tehtäviä, niin että minulla ei ole siihen aikaa." Parooni kätki nämä arastelemattomat ja veitikkamaiset sanat sydämeensä, ja joka päivä hän lähenteli lähentelemistään ja voitti sijan tuon rohkean kaunottaren sydämessä, joka ei vastustellut enää, kuten näytti, muuta kuin muodon vuoksi.
Suuren metsästysretken piti tapahtua. Ja edellisenä iltana rva Berthe sanoi nauraen paroonille: "Parooni, jos te kaadatte otuksen, niin minulla on teille jotakin."
Aamun koittaessa parooni oli jalkeilla saadakseen selville, minne otus oli paneutunut maata. Hän seurasi jahtirenkien työtä, järjesti hevosten vaihdon ja kaikki itse valmistaakseen riemuvoittoaan. Ja kun torvet törähyttivät lähtömerkin, niin hän ilmaantui ahtaassa, punaisessa ja kultaisessa metsästyspuvussaan, vyö kireällä, rinta laajana, katse loistavana, tuoreena ja vahvana kuin juuri vuoteesta nousseena.
Metsästäjät läksivät. Pesästään karkoitettu villisika kiiti pitkin pensaikkoa, koirien ajamana; ja hevoset alkoivat laukata, kantaen selässään pitkin kapeita polkuja ratsastajattaria ja ratsastajia, samalla kuin pehmenneitä teitä pitkin vierivät äänettömästi vaunut, jotka seurasivat kaukaa ajoa.
Kiusaa tehden pidätti rva d'Avancelles paroonin lähellään viivytellen suurella puistotiellä, joka oli kuvaamattoman suora ja pitkä ja jonka yläpuolella neljän tammirivin oksat kietoutuivat toisiinsa, muodostaen ikäänkuin holvikaaren.
Väristen rakkaudesta ja levottomuudesta parooni kuunteli toisella korvallaan nuoren naisen ilvehtivää lörpöttelyä ja toisella seurasi jahtitorvien toitotuksia ja koirien haukuntaa, joka etääntyi etääntymistään.
— Te ette siis rakasta minua enää? sanoi rva d'Avancelles.
Parooni vastasi: "Voitteko te sanoa minulle mitään sellaista?"
Rouva jatkoi: "Metsästys näyttää kuitenkin olevan teistä mielenkiintoisempi kuin minä."
Parooni huokasi: "Ettekö te ole antanut määräystä, että minun itseni täytyy kaataa otus?"
Tähän rouva vastasi vakavasti: "Sitä minä toivon. Teidän täytyy tappaa otus minun silmieni edessä."
Silloin parooni värisi satulassaan, kannusti hevostaan, joka hyppäsi pystyyn, ja lausui kärsimättömästi: "Mutta hitto vieköön! rouvani, niin ei tule tapahtumaan, jos me jäämme tänne."
Silloin rouva puhui hellästi, laskien kätensä paroonin käsivarrelle, tai silittäen, ikäänkuin hajamielisyydessään, hevosensa harjaa.
Ja hän sanoi paroonille nauraen: "Siten pitää kuitenkin tapahtuman… taikka muuten… sen pahempi teille."
Sitten he kääntyivät oikealle, eräälle pienelle tielle, jonka yli oksat kurottautuivat, ja välttääkseen erästä oksaa, joka sulki tien, rva d'Avancelles kumartui äkkiä paroonin puoleen, niin lähelle, että tämä tunsi kaulallaan hänen hiustensa kutituksen. Silloin parooni kietoi käsivartensa rajusti rouvan vyötäisten ympärille ja painaen viiksensä hänen ohimoitaan vastaan suuteli häntä kiihkeästi.
Rouva ei liikahtanut aluksi, vaan jäi kiihkeästi hyväiltäväksi; sitten äkkinäisellä liikkeellä käänsi hän päänsä ja, tapahtuiko se sitten sattumalta tai tahallisesti, hänen pienet huulensa tapasivat paroonin huulet tuuheiden, vaaleiden viiksien alla.
Sitten hän, joko hämmennyksissään tai katuen, löi hevostaan, joka alkoi nelistää. He ajoivat kauan tällä lailla, vaihtamatta edes silmäystä keskenään.
Metsästyksen melu lähestyi; tiheiköt tuntuivat värisevän, ja äkkiä, ruhjoen oksia, verissään ja torjuen kimppuun käyviä koiria, villisika juoksi ohitse.
Silloin parooni, nauraen voitonriemuisesti, huudahti: "Joka minua rakastaa, seuraa minua!" Ja hän katosi näreikköön aivan kuin metsä olisi niellyt hänet.
Kun rva d'Avancelles saapui muutamia minuutteja myöhemmin erääseen aukeamaan, niin parooni nousi maasta, ryvettyneenä, takki repeytyneenä, kädet verisinä. Otuksella, joka oli pitkänään maassa, oli kylessään metsästyspuukko, mikä oli työnnetty sisään aivan vartta myöten.
Soihtujen valossa koirille annettiin niille tuleva osa. Yö oli leppoisa ja surumielinen. Kuu keltasi soihtujen punaiset valot, soihtujen, jotka sumensivat yön pihkaisella savullaan. Koirat söivät villisian haisevia sisälmyksiä, ulvoivat ja riitelivät keskenään. Jahtirengit ja herrat metsästäjät, kehässä koirien ympärillä, puhalsivat torviin täysin keuhkoin. Torventoitotus kuului kirkkaana yönä yli metsien, kaukaisiin laaksoihin häviävien kaikujen monistamana, herättäen rauhattomat hirvet, nalkuttavat ketut, ja häiriten pieniä harmaita kaniineja, jotka telmivät metsässä aukeamain reunoilla.
Yölinnut lentelivät pelästyneinä tuon innostuksen valtaaman joukon yläpuolella. Osa naisia, kaikkien näiden suloisten ja väkivaltaisten seikkain hellyttämänä, nojaten hieman miesten käsivarsiin, poistui pitkin lehtokujaa, ennenkuin koirat olivat lopettaneet ateriansa.
Tämän rasitusten ja hyväilyjen päivän raukaisemana rva d'Avancelles sanoi paroonille: — Ystäväni, haluatteko tehdä kanssani pienen kierroksen puutarhassa?
Sanaakaan sanomatta, vavisten ja riutumaisillaan ollen, parooni vei hänet mennessään.
Ja he syleilivät toisiaan heti kohta. He astuivat lyhyitä askelia melkein lehdettömien oksien alla, joiden välistä kuu paistoi. Heidän rakkautensa, heidän kaipuunsa, heidän syleilyviettinsä oli käynyt niin voimakkaaksi, että he olivat vähällä vaipua erään puun juurelle.
Jahtitorvet eivät soineet enää. Väsyneet koirat nukkuivat koiratarhassa.
"— Palatkaamme", sanoi nuori nainen, ja he palasivat.
Kun he olivat saapuneet linnan edustalle, kuiskasi rva d'Avancelles riutuvalla äänellä: "Ystäväni, minä olen niin väsynyt, että minä käyn heti kohta levolle." Ja kun parooni levitti kätensä syleilläkseen häntä vielä kerran, niin rouva riensi tiehensä, tokaisten hänelle ikäänkuin hyvästiksi: "Ei, ei… minä käyn levolle… Joka minua rakastaa, seuraa minua!"
Tuntia myöhemmin, kun rauhallinen linna tuntui kuolleelta, parooni läksi kamaristaan suden askelin ja saapui koputtamaan ystävättärensä ovelle. Kun tämä ei vastannut, niin parooni koetti avata ovea. Sitä ei oltu ollenkaan pantu salpaan.
Rva d'Avancelles uneksi, kyynärpäät ikkunalla.
Parooni heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja suuteli polvia kiihkeästi yöpaidan läpi. Rouva ei sanonut mitään, vaan upotti hienot sormensa, hyväillen, paroonin tukkaan.
Ja äkkiä, irroittautuen, aivankuin olisi tehnyt törkeän petoksen, rva d'Avancelles kuiskasi, arastelemattomasti, mutta matalalla äänellä: "Minä palaan. Odottakaa minua." Ja hänen sormensa, jonka hän kohotti hämärässä, osoitti huoneen perällä olevaa valkeaa sänkyä.
Hapuillen, poissa suunniltaan, vapisevin käsin riisuutui parooni kiireesti ja sukeltautui puhtaisiin lakanoihin. Hän oikaisi itsensä suloisesti, unhoittaen melkein ystävättärensä, siinä määrässä hänen liikehtimisestä väsyneelle ruumiilleen tuotti huvia liinavaatteen hyväilevä kosketus.
Rva d'Avancelles ei kuitenkaan palannut, viivytellen epäilemättä siksi, että saisi paroonin vallan riutumaan. Tämä sulki silmänsä tuntien erinomaista hyvinvointia ja uneksi suloisessa odotuksessa niin suuresti halajamaansa asiaa. Mutta vähitellen hänen jäsenensä uupuivat, hänen ajatuksensa lamaantui, kävi epämääräiseksi, harhailevaksi. Mahtava väsymys valtasi hänet lopulta, hän nukahti.
Hän nukkui syvää unta, uupuneen metsämiehen verratonta unta. Hän nukkui aina aamunkoittoon asti.
Äkkiä kuului puolittain aukijääneen ikkunan kautta kukon laulu, kukon, joka istui lähellä olevan puun oksalla. Silloin avasi parooni, tuon raikuvan äänen yllättämänä, silmänsä.
Tuntien naisen ruumiin vieressään, havaitessaan olevansa tuntemattomassa vuoteessa, hämillään sen johdosta, ettei muistanut tästä kaikesta niin mitään, hän änkytti, heräämisen touhussa:
— Mitä tämä on? Missä minä olen? Mitä nyt on tapahtunut?
Silloin rva d'Avancelles, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, katsellen tätä pörrötukkaista miestä, jonka silmät olivat punaiset, huulet paksut, vastasi sillä ynseällä äänellä, jolla hän puhutteli miestään:
— Ei se ole mitään. Se oli vaan kukko, joka lauloi. Nukahtakaa uudelleen, herrani, se ei liikuta teitä millään lailla.