MERKKI.
Pikku markiisitar de Rennedon nukkui vielä suljetussa ja hyvänhajuisessa huoneessaan, suuressa, pehmeässä ja matalassa vuoteessaan kevyissä, liinaisissa lakanoissaan, jotka olivat pitsinhienoja ja hyväileviä kuten suudelma; hän nukkui yksinään, rauhallisena, avioeronsaaneiden onnellista ja syvää unta.
Hän heräsi ääniin, jotka puhuivat kiihkeästi pienessä sinisessä salissa. Hän kuuli rakkaan ystävänsä, pikku paroonitar de Grangerien, väittelevän sisäänpääsystä kamarineitsyeen kanssa, joka suojeli emäntänsä ovea.
Silloin pikku markiisitar nousi, veti syrjään salvat, väänsi lukon auki, kohotti oviverhoa ja, pisti esiin päänsä, pelkän vaalean, hiuspilveen kätkeytyvän päänsä.
— Mikäs sinun on, hän sanoi, kun tulet näin aikaiseen? Kello ei ole vielä yhdeksääkään.
Pikku paroonitar vastasi, hyvin kalpeana, hermostuneena, kiihkeänä:
— Minun täytyy saada puhua sinulle. Minulle on tapahtunut jotakin niin hirveätä.
— Astuhan sisään, rakkaani.
Hän astui sisään, he syleilivät toisiaan, ja pikku markiisitar paneutui uudestaan vuoteeseen sillä aikaa kuin kamarineitsyt avasi ikkunat ja päästi sisään ilmaa ja valoa. Kun palvelija oli poistunut, niin rva de Rennedon jatkoi: "Kas niin, kerrohan."
Rva de Grangerie alkoi itkeä, vuodattaen kirkkaita, kauniita kyyneleitä, mitkä tekevät naiset hurmaavammiksi, ja kuivaamatta niitä, pelosta, että silmät kävisivät punaisiksi, hän änkytti:
"Oh, ystäväni, se on niin hirveätä, hirveätä, se, mitä minulle on tapahtunut. Minä en ole nukkunut yhtään yöllä, en minuuttiakaan, kuuletkos sinä, en minuuttiakaan. Kas, koetappas minun sydäntäni, miten se lyö."
Ja tarttuen ystävättärensä käteen hän vei sen rinnalleen, tuolle naisten sydämen pyöreälle ja vankalle suojavarustukselle, joka usein riittää miehille ja estää heidät hakemasta mitään alempaa. Hänen sydämensä löi tosiaankin kiivaasti.
Hän jatkoi:
"Se sattui minulle eilen päivällä… kellon lähestyessä neljää… tai puoli viittä. Minä en tiedä sitä niin tarkalleen. Sinä tunnet hyvin minun huoneustoni, sinä tiedät, että minun pikku salini, se, jossa minä aina oleskelen, on Saint-Lazaren kadulle päin, ensi kerroksessa, ja että minulla on tapana asettua ikkunaan katselemaan ohikulkevia ihmisiä. Se on niin iloinen, tuo rautatieaseman seutu, niin levoton, niin eloisa… Niin, minä pidän siitä! Minä istuin siis eilen matalalla tuolillani, jonka minä olen antanut asettaa ikkunakomerooni; se oli auki, tuo ikkuna, enkä minä ajatellut mitään: minä vain hengitin sinistä ilmaa. Muistathan sinä, miten ilma oli ihana, eilen! Yhtäkkiä minä huomasin, että toisella puolen katua oli myöskin nainen ikkunassa, punaisissa pukimissa oleva nainen; minä olin malvanvärisessä puvussani, sinähän tiedät sen sievän pukuni. Minä en tuntenut tuota naista, uutta asukasta, joka oli majoittunut siihen kuukausi sitten; ja kun oli satanut kuukauden päivät, niin minä en ollut häntä vielä nähnyt. Mutta minä havaitsin heti paikalla, että hän oli sivistymätön nainen. Alussa minua inhotti ja loukkasi se seikka, että hän oleskeli ikkunan ääressä kuten minäkin, mutta sitten, vähitellen, minua huvitti tarkastaa häntä. Hän nojasi kyynärpäihinsä ja piti silmällä miehiä, ja miehet tarkastivat myöskin häntä, kaikki tai melkein kaikki. Tekisi mieli sanoa, että he aavistivat jotakin lähestyessään tätä taloa ja että he vainusivat jotakin kuten koira metsänriistaa, sillä he kohottivat äkkiä päänsä ja vaihtoivat hänen kanssaan hyvin nopeasti katsetta, vapaamuurarin katsetta. Naisen katse sanoi: 'Haluttaako teitä?'
"Miesten katse vastasi: 'Ei ole aikaa', tai 'Joku toinen kerta', tai: 'Ei ole rahaa', tai: 'Kätke nyt itsesi, raukka!' Tämän viimeksimainitun lauseen sanoivat perheenisien silmät.
"Sinä et voi kuvitellakaan, miten hullunkurista oli katsella hänen metkujaan tai paremmin sanottuna ammatinharjoitustaan.
"Välistä hän sulki äkkiä ikkunan, ja minä näin jonkun herran kääntyvän portista sisälle. Nainen oli hänet siepannut, kuten onkimies sieppaa kalan. Silloin minä katsoin kelloani. He pysyivät näkymättömissä kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin, muttei koskaan kauemmin. Lopulta tämä hämähäkki sai minut kiihdyksiin, totta totisesti. Eikä hän ollutkaan mitenkään vastenmielinen, tuo tyttö.
"Minä kysyin itseltäni: Mitenkä hän menetteleekään, kun saa tarkoituksensa ymmärretyksi niin hyvin, niin pian, täydellisesti? Liittääkö hän katseeseensa jonkin merkin päällään, tai jonkin kädenliikkeen?
"Ja minä tartuin teatterikiikariini saadakseni selville hänen menettelynsä. Oh! se oli hyvin yksinkertainen: ensiksi silmänisku, sitten hymyily, sitten pienen pieni päännyökkäys, joka tahtoi sanoa: 'Tuletteko luokseni?' Mutta tämä kaikki kävi niin kevyesti, niin epämääräisesti, niin hillitysti, että hyvää aikaa tarvittiin, jos haluttiin siinä onnistua yhtä hyvin kuin hän.
"Ja minä kysyin itseltäni: Enköhän minäkin voisi tehdä sitä yhtä hyvin kuin hän, tuota pientä iskua ylhäältä alaspäin, rohkeata ja siroa, sillä se oli hyvin siro, tuo hänen liikkeensä. Ja minä aloin koettaa sitä peilin edessä. Rakkaani, minä onnistuin siinä paremmin kuin hän, paljon paremmin! Minä olin innoissani, ja minä asetuin uudestaan ikkunan ääreen.
"Hän ei ottanut enää tällä haavaa ketään vastaan, tuo tyttö rukka, ei ketään. Hänellä ei ollutkaan enää menestystä. Miten hirveätä mahtaneekaan olla elatuksen hankkiminen sillä lailla, hirveätä ja huvittavaa välistä, sillä heidän joukossaan on sellaisiakin, jotka eivät ole vastenmielisiä, noiden miesten joukossa, joita pyydetään kadulta.
"Nyt he kulkivat kaikki minun ikkunani ohitse, eikä kukaan astellut enää hänen katukäytäväänsä. Hänen aurinkonsa oli laskenut. Heitä tuli tulemasta päästyään nuoria ja vanhoja, tummia ja vaaleita, harmaita ja valkeita.
"Minä näin muutamia hyvin siroja, totisesti siroja, rakkaani, paljon parempia kuin minun mieheni ja sinunkin miehesi, sinun entinen miehesi, sillä sinähän olet saanut avioeron. Nyt sinulla on tilaisuus valita.
"Minä sanoin itselleni: Jos minä antaisin heille merkin, niin ymmärtäisivätköhän he minua, minua, joka olen kunniallinen nainen? Ja kas, kun minut valtasi hullu halu tehdä heille tuo merkki, minut valtasi oikeakiihtyneen naisen halu…kauhea halu, jonka sinä tiedät niiksi haluiksi… joita on mahdoton vastustaa! Minä joudun välistä sellaisen valtaan, minä. Eikös se ole hullunkurista, sanos eikös se ole hullua! Minä uskon, että meillä on apinan sielu, meillä naisilla. Minulle on muuten vakuutettu (sen on eräs lääkäri sanonut minulle), että apinan aivot muistuttavat suuresti meidän aivojamme. Meidän täytyy aina matkia jotakin. Me matkimme miehiämme niin kauan kuin me heitä rakastamme, sitten me matkimme rakastajiamme, sitten ystävättäriämme, rippi-isiämme, kun nämä ovat hyvänsävyisiä. Me omistamme heidän ajatustapansa, sanontatapansa, me teemme samoja liikkeitä, me käytämme samoja sanoja, me matkimme heitä kaikessa. Se on typerää.
"Mitä sitten minuun tulee, niin minä, kun minut valtaa halu tehdä jotakin, teen sen myöskin aina.
"Minä sanoin siis itselleni: Kas niin, minäpäs teen kokeen yhden kanssa, yhden ainoan kanssa, saadakseni nähdä, miten siinä käy. Ja mitäs siinä sitten voisi minulle tapahtua? Ei mitään! Me hymyilemme toisillemme, ja siinä kaikki, minä en näe häntä enää koskaan; ja jos minä hänet näen, niin hän ei enää tunne minua, ja jos tuntisikin, niin minä kieltäisin kaiken, totta totisesti.
"Ja niin minä alan valikoida. Minä etsin hyvin siroa, hyvin siroa. Äkkiä minä näin pitkän, vaaleaverisen nuoren miehen tulevan. Minä pidän vaaleaverisistä, kuten tiedät.
"Minä luon häneen katseeni. Hän katsahtaa minuun. Minä hymyilen, hän hymyilee; minä annan hänelle merkin, oh! tuskin huomattavan; hän vastaa päällään: 'Kyllä', ja niin hän kääntyy taloon, rakkaani! Hän tulee pääoven kautta.
"Sinä et osaa kuvitellakaan, miltä minusta tuntui sillä hetkellä! Minä luulin tulevani hulluksi. Oh! miten minua pelotti! Hänen piti puhutella palvelijaa! Josefia, joka on täysin uskollinen minun miehelleni. Josef olisi varmaankin luullut minun tunteneen tämän herran jo pitkän aikaa.
"Sanos, mitä tehdä? Mitä tehdä? Hän soittaisi ovikelloa heti paikalla, sekunnin sisällä. Sanos, mitä tehdä. Minä ajattelin, että parasta oli mennä häntä vastaan, sanoa hänen erehtyneen, pyytää häntä poistumaan. Hän säälisi naista, naisparkaa! Ja niin minä riennän ovelle ja avaan sen juuri sillä hetkellä kun hän on soittamaisillaan ovikelloa.
"Minä änkytin, aivan hulluna: 'Poistukaa, herrani, poistukaa, te erehdytte, minä olen kunniallinen nainen, minä olen naimisissa oleva nainen. Tämä on erehdys, hirveä erehdys, minä luulin teitä erääksi tuttavakseni, jota te muistutatte suuresti. Säälikää minua, herraseni.'
"Mutta hänkös alkaa nauraa, rakkaani, ja vastaa: 'Hyvää päivää, kissaseni. Tiedäkin, että minä sen tunnen, sinun historiasi. Sinä olet naimisissa, se merkitsee kahta kultarahaa yhden asemasta. Sinä saat ne kylläkin. Kas niin, näytä minulle tietä.'
"Ja hän työntää minut edelleen ja sulkee oven; ja kun minä kauhistuneena jäin seisomaan hänen eteensä, niin hän syleilee minua, käärii käsivartensa vyötäisteni ympäri ja pakottaa minut astumaan saliin, jonka ovi oli jäänyt auki.
"Ja sitten hän alkaa tarkastaa kaikkea kuten huutokaupanpitäjä, ja hän huomauttaa: 'Peijakas, kun sinulla onkin kaikki somaa, hyvin somaa! Ja mahdat olla tällä haavaa kovassa rahapulassa, kun esiinnyt akkunassasi!'
"Silloin minä alan hartaasti pyytää häntä: 'Oh, herrani! poistukaa! poistukaa! Minun mieheni palaa tuossa tuokiossa! Hän palaa aivan heti, nyt on hänen aikansa! Minä vannon teille, että olette erehtynyt!' Mutta hän vastaa minulle rauhallisesti: 'Kas niin, kaunokaiseni, riittää jo. Jos sinun miehesi palaa, niin minä annan hänelle viitosen, jolla hän voi saada jotakin suuhunsa.'"
Huomattuaan kamiinalla Raoulin valokuvan hän kysyy minulta:
— Siinä hän on, sinun… sinun miehesi?
— Kyllä, se on hän.
— Ja näyttää hauskalta hölmöltä. Ja entäs tämä? Joku ystävättäresi?
Se oli sinun valokuvasi, rakkaani, se, joka on otettu sinusta tanssiaispuvussa… En tiennyt enää, mitä olisin vastannut, minä änkytin:
— Kyllä niin, se on eräs ystävättäreni.
— Hän on hyvin sievä. Sinä toimitat hänet myöhemmin tuttavakseni.
Kas, kello alkaa lyödä viittä, ja Raoulilla on tapana saapua kotiin kello puoli kuusi! Jos hän saapuisi ennen kuin toinen on ennättänyt poistua, ajatteleppas sitä! Silloin… silloin… minä jouduin päästäni pyörälle… aivan kokonaan…minä ajattelin… minä ajattelin… että… että parasta oli… oli… oli vapautua tästä miehestä… mahdollisimman pian… Mitä pikemmin, sitä parempi… sinä ymmärrät kyllä…ja kas niin… kas niin… kun mikään muu ei auttanut… ja, rakkaani, mikään muuhan tässä ei auttanut… sillä hän ei olisi lähtenyt ilman sitä… Minä siis… minä siis… minä siis väänsin salin oven lukkoon…ja siinä se sitten oli.
Pikku markiisitar de Rennedon alkoi nauraa ja nauraa oikein katketakseen, pää tyynyissä, saattaen sänkynsä vapisemaan vallan kokonaan.
Kun hän oli hieman rauhoittunut, hän kysyi:
— Ja… ja… hän oli soma poika?…
— Olipa niinkin.
— Ja sinä olet sitten pahoillasi?
— Mutta… mutta… kas, kun hän… kun hän lupasi tulla huomenna samaan aikaan… ja minä… ja minä pelkään hirveästi… Sinä et osaa aavistaa, miten hellittämätön… ja miten tahtovainen hän… on. Mitä tehdä… sanoppas… mitä tehdä?
Pikku markiisitar nousi istualleen vuoteellaan miettiäkseen. Sitten hän lausahti äkisti:
— Anna pidättää hänet.
Pikku paroonitar hämmästyi. Hän änkytti:
— Mitenkä? Mitäs sinä sanot? Mitäs sinä ajattelet? Antaa pidättää hänet? Millä tekosyyllä?
— Oh! se on hyvin yksinkertaista. Sinä menet poliisikomisariuksen luo ja sanot hänelle, että eräs herra on seurannut sinua kolme kuukautta, että hän on ollut kylliksi julkea tullakseen sinun luoksesi eilen, että hän on uhannut tulla luoksesi uudelle vierailulle huomenna ja että sinä pyydät lain myöntämää turvaa. Sinulle annetaan kaksi poliisia, jotka pidättävät hänet.
— Mutta, rakkaani, jos hän kertoo…
— Mutta häntä ei uskota, hölmöseni, sen jälkeen kun sinä olet hyvin järjestänyt asiasi poliisikomisariuksen luona. Mutta sinua uskotaan, sinua, joka olet moitteettoman seurapiirin naisia.
— Oh! sitä minä en tule koskaan uskaltamaan.
— Sinun täytyy uskaltaa, rakkaani, taikka muuten sinä olet hukassa.
— Ajattelehan toki, että hän… että hän tulee herjaamaan minua… — kun hänet tullaan pidättämään.
— Kas niin, sinulla tulee olemaan todistajia ja sinä tulet tuomituttamaan hänet.
— Tuomituttamaan mihin?
— Hyvitykseen. Tällaisessa tapauksessa täytyy olla säälimätön!
— Ah! hyvityksen ollessa puheessa… on eräs seikka, joka saa minut hyvin hämilleni… totisesti hämilleni… Hän jätti minulle… kaksi kultarahaa… kamiinalle.
— Kaksi kultarahaa?
— Niin juuri
— Eikö enempää?
— Ei.
— Se on vähäsen. Se olisi koskenut kipeästi minun kunniaani, minun.
Entäs sitten?
— Entäs sitten! Mitä minun on tehtävä näillä rahoilla?
Pikku markiisitar epäröi hetken, mutta vastasi sitten vakavalla äänellä:
— Rakkaani… Sinun täytyy teettää… sinun täytyy teettää niillä pieni lahja miehellesi… se on vain oikeudenmukaista.