PELASTETTU.
Pikku markiisitar de Rennedon tuli sisään pallon tavoin, joka särkee ikkunan, ja alkoi nauraa ennenkuin ryhtyi puhumaan, alkoi nauraa katketakseen, samalla lailla kuin kuukausi sitten, jolloin hän ilmoitti ystävättärelleen pettäneensä markiisia, kostoksi, yksinomaan kostoksi, ja yhden ainoan kerran, sillä hänen miehensä oli todellakin liian typerä ja liian mustasukkainen.
Pikku paroonitar de Grangerie laski sohvalle kirjan, jota hän oli lukenut, ja tarkasti Annettea uteliaasti, nauraen jo itsekin.
Lopulta hän kysyi:
— Mitäs sinä taas olet tehnyt?
— Oh!… rakkaani… rakkaani… Se on liian hullunkurista… liian hullunkurista…? kuvitteleppas mielessäsi… minä olen pelastettu!… pelastettu!… pelastettu!
— Miten niin pelastettu?
— Niin juuri, pelastettu!
— Mistä sitten?
— Mieheni vallanalaisuudesta, rakkaani, pelastettu! Vapautettu! vapaa! vapaa! vapaa!
— Miten niin vapaa? Missä suhteessa?
— Missä suhteessa! Avioero! Niin, avioero! Avioero on minun käsissäni!
— Sinä olet saanut avioeron?
— En, en vielä, mutta miten typerä sinä olet! Avioeroa ei saada kolmessa tunnissa! Mutta minulla on todistuksia… todistuksia… todistuksia siitä että hän pettää minua… veres rikos… aatteles!…veres rikos… hän on minun vallassani…
— Oh! kerroppas minulle! Hän on siis pettänyt sinua?
— Kyllä…oikeastaan ei…kyllä ja ei… minä en sitä tiedä. Mutta minulla on todistuksia, ja se tässä on pääasia.
— Miten sinä olet menetellyt?
— Miten minä olen menetellyt?…Kas näin! Oh! minä olen ollut ankara, kovin ankara. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän on käynyt inhoittavaksi, kerrassaan inhoittavaksi, raa'aksi, karkeaksi, mielivaltaiseksi, vieläpä halpamaiseksikin. Minä sanoin itselleni: Tätä ei saa jatkua, tästä täytyy tulla avioero! Mutta millä lailla? Se ei ollut helppoa. Minä olen koettanut saada hänet lyömään itseäni, mutta hän ei ole tahtonut. Hän vastusti minua aamusta iltaan, pakoitti minut menemään ulos silloin, kun minua ei haluttanut, ja pysymään kotona silloin, kun minä halusin syödä päivällistä kaupungilla; hän teki minun elämäni sietämättömäksi viikon alusta sen loppuun asti, muttei vain lyönyt minua.
Silloin minä koetin ottaa selvää siitä, oliko hänellä jalkavaimoa. Hänellä kyllä oli, mutta hän käytti tuhansia varokeinoja mennessään hänen luokseen. Heitä oli mahdoton yllättää yhdessä. Arvaappas, mitä minä silloin tein?
— Sitä minä en arvaa.
— Oh! sinä et tulisi arvaamaan sitä koskaan. Minä pyysin veljeäni hankkimaan minulle tuon tyttösen valokuvan.
— Miehesi jalkavaimon kuvan?
— Niin juuri. Se maksoi Jacquesille viisitoista kultarahaa, yhden illan hinnan, kello seitsemästä puoleenyöhön asti, kolme kultarahaa tunnilta. Hän sai valokuvan kaupanpäälliseksi.
— Minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt saada se vähemmällä, jollakin kujeella, tarvitsematta samalla kertaa ottaa originaalia, itse ihmistä.
— Oh! hän on sievä. Hän ei ollut ollenkaan vastenmielinen Jacquesille. Ja sitten minä tarvitsin häntä koskevia erikoistietoja, tietoja hänen vartalostaan, hänen rinnastaan, hänen ihostaan ja tuhansista muista seikoista.
— Minä en ymmärrä sinua.
— Kohta tulet näkemään. Kun minä sain tietää kaiken sen, mitä halusinkin, niin minä menin… kuinkas minä nyt sanoisinkaan… inä menin erään… affääri-ihmisen luokse… sinähän tiedät… erään niitä miehiä, jotka toimittavat kaikenkaltaisia… kaikenlaatuisia asioita… minä menin… jonkinlaiseen… ilmoitus- ja rikosasiaintoimistoon… tottahan sinä jo ymmärrät.
— Kyllä, melkein. Ja sinä sanoit hänelle?
— Minä sanoin hänelle, näyttäen Clarissen (hänen nimensä on Clarisse) valokuvaa: "Herrani, minun täytyy saada kamarineitsyt, joka muistuttaa tätä. Hänen täytyy olla kaunis, aistikas, hieno ja puhdas. Minä maksan hänelle, mitä häh pyytää. Jos se tulee maksamaan minulle kymmenentuhatta frangia, sitä pahempi. Minä en tarvitse häntä kolmea kuukautta enempää."
Mies näytti kovin hämmästyneeltä. Hän kysyi: "Tahtooko rouva, että hänen tulee olla nuhteeton?"
Minä punastuin ja änkytin: "Totta kai, kuin itse rehellisyys."
Hän jatkoi: "… Entäs… entäs tapoihin nähden…" Minä en uskaltanut vastata. Minä vain annoin kieltävän vastauksen päännyökkäyksellä. Sitten minä äkkiä käsitin, että hänessä oli syntynyt hirveä epäilys, ja minä huudahdin, kokonaan pois suunniltani: "Oh! herrani… minä tarvitsen häntä miestäni varten… joka minua pettää…joka pettää minua kaupungilla…ja minä tahdon… minä tahdon, että hän pettää minua kotona… ymmärrättekö te… voidakseni hänet yllättää…"
Silloin mies alkoi nauraa. Ja minä käsitin hänen katseestaan, että hän piti minua kunniallisena. Vieläpä hän havaitsi minut hyvin ankaraksikin. Minä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa, että hän olisi halunnut puristaa kättäni.
Hän sanoi minulle: "Viikossa, rouvani, minä järjestän tämän asian. Ja jos tarvitaan, niin me voimme neuvotella lisää asiasta. Minä vastaan menestyksestä. Teidän ei tarvitse maksaa mitään ennenkuin asia on saatu onnellisesti suoritetuksi. Tämä valokuva on siis teidän herra miehenne jalkavaimon kuva?"
— Kyllä, herrani.
— Kaunis nainen, teeskennellyn laiha. Ja mitä parfyymiä?
Minä en käsittänyt häntä ja toistin: Miten niin, mitä parfyymiä?
Hän hymyili: "Niin, rouvani, parfyymi on välttämätöntä miehen viettelemisessä, sillä se herättää hänessä tiedottomat muistot, jotka saavat hänet toimimaan, parfyymi synnyttää hämärän sekavuuden hänen sieluunsa, kiihdyttää sitä ja herpaisee sen palauttamalla hänen mieleensä entiset nautinnot. Olisi myöskin koetettava saada selville ne ruokalajit, mitä teidän herra miehellänne on tapana syödä tuon naisen kanssa. Te voisitte tarjota hänelle samoja ruokalajeja sinä iltana, jolloin te hänet tulette yllättämään. Oh! rouvaseni, me saatamme hänet kiikkiin, saatamme kun saatammekin!"
Minä läksin hänen luotaan täynnä innostusta. Minä olin sattunut tapaamaan oikein viisaan miehen.
Kolme päivää myöhemmin minä näin pitkän, tummaverisen, hyvin kauniin tytön tulevan luokseni. Hänen ilmeensä oli kaino ja julkea samalla, hänellä oli erikoinen ovela ilme. Hän tuli hyvin minun kanssani toimeen. Kun minä en tiennyt liioin, kuka hän oli, niin minä kutsuin häntä "neidiksi"; silloin hän sanoi minulle: "Oh! Rouva voi kutsua minua vain lyhyesti Roseksi." Ja me aloimme keskustella.
— No niin, Rose, te tiedätte, miksi teidät on lähetetty tänne?
— Minä aavistan sen, rouvani.
— Hyvä on, tyttöseni… ja se ei tunnu teistä… liian ikävältä?
— Oh! rouvani, se on kahdeksas avioero, jonka minä saan aikaan, minä olen siihen tottunut.
— Mainiota. Paljonko teiltä menee aikaa onnistumiseen?
— Oh! rouvani, se riippuu kokonaan herran temperamentista. Sitten kun saan olla viisi minuuttia herran kanssa kahden kesken, niin minä annan tarkan vastauksen rouvalle.
— Te saatte nähdä hänet heti paikalla, lapseni. Mutta minä ilmoitan teille etukäteen että hän ei ole kaunis.
— Se ei merkitse minulle mitään, rouvani. Minä olen eroittanut jo hyvin rumiakin. Mutta minä kysyisin rouvalta, oletteko selvillä parfyymistä?
— Kyllä, hyvä Roseni — mieheni rakastajatar käyttää verveineä.
— Sitä parempi, rouvani, minä pidän kovin sen tuoksusta! Voiko rouva sanoa minulle myöskin, käyttääkö herran rakastajatar silkkisiä alusvaatteita?
— Ei, lapseni, hän käyttää pitseillä varustettuja liinaisia.
— Oh! sitten hän on sellainen nainen kuin pitääkin. Silkkiset alusvaatteet alkavat käydä liian jokapäiväisiksi.
— On totta, mitä sanotte.
— No niin, rouvani, minä ryhdyn hommaani.
Ja hän ryhtyi tosiaankin hommaansa, heti kohta: aivan kuin hän ei olisi koskaan eläessään mitään muuta tehnytkään.
Tuntia myöhemmin mieheni saapui kotiin. Rose ei luonut katsettaankaan häneen, mutta kyllä hän loi, hän. Rose tunsi heti vahvan verveinen hajun. Viiden minuutin kuluttua hän poistui huoneesta. Mieheni kysyi minulta heti kohta:
— Kuka on tämä tyttönen, sanos?
— No mutta…minun uusi kamarineitsyeeni.
— Mistä te olette hänet keksinyt?
— Minä sain hänet paroonitar de Grangerielta, joka häntä suositteli mitä parhaiten.
— Ah! hän on hyvin sievä.
— Niinkös luulette?
— Kyllä… kamarineitsyeeksi.
Minä riemuitsin. Minä tunsin, että hän tarttui jo syöttiin.
Vielä samana iltana Rose sanoi minulle: "Minä voin nyt luvata rouvalle, että siihen ei mene kahta viikkoa pitempää aikaa. Herra on hyvin helposti houkuteltavissa!"
— Ah! te olette jo koettanut?
— En, rouvani; mutta sen näkee jo ensi silmäniskulta. Hänellä oli jo halu syleillä minua mennessään sivuitseni.
— Hän ei sanonut teille mitään?
— Ei, rouvani, hän kysyi vaan nimeäni… saadakseen kuulla ääneni soinnun.
— Mainiota, Roseni. Toimikaa vain niin nopeasti kuin voitte.
— Rouvalla ei ole mitään syytä pelätä. Minä en viivyttele muuta kuin sen verran, ett'en anna huonoa käsitystä itsestäni.
Viikon päästä minun mieheni ei poistunut kotoa tuskin ollenkaan. Minä näin hänen harhailevan koko iltapäivän huoneissaan; ja mikä hänen käyttäytymisessään oli merkillepantavinta, se oli se, että hän ei estellyt minua ensinkään, kun minä läksin kaupungille. Ja minä pysyttelin poissa kotoa koko päivän…jättääkseni…jättääkseni hänet vapaaksi.
Yhdeksäntenä päivänä, kun Rose riisui minua, hän sanoi minulle arkaillen:
— Se on tapahtunut, rouvani, tänä aamuna.
Minä hämmästyin hieman, vieläpä tulin hieman liikutetuksikin, en itse asian vuoksi, vaan pikemminkin sen tavan johdosta, jolla hän sen minulle sanoi. Minä änkytin:
— Ja… ja… se meni hyvin?…
— Oh! rouvani, sangen hyvin. Kolme päivää sitten hän jo minua ahdisti, mutta minä en pitänyt liiasta kiireestä. Rouva ilmoittaa vaan minulle hetken, jolloin hän tahtoo yllättää meidät itse rikoksessa.
— Kyllä, tyttöseni. Kuulkaahan!… valitkaamme torstai.
— Olkoon menneeksi torstai, rouvani. Minä en suostu mihinkään siihen mennessä pitääkseni herran vireessä.
— Oletteko varma siitä, että ette epäonnistu?
— Oh! rouvani, kyllä, aivan varma. Minä tulen kiihdyttämään herran äärimmilleen, sillä lailla, että minä antaudun juuri sillä hetkellä, minkä rouva suvaitsee minulle määrätä.
— Valitkaamme kello viisi, hyvä Roseni.
— Olkoon menneeksi kello viisi, rouvani; ja missä paikassa?
— Mutta…minun huoneessani.
— Olkoon menneeksi, rouvan huoneessa.
"Nyt sinä, rakkaani, käsität, mitä minä olen tehnyt. Minä kävin ensiksi hakemassa isän ja äidin ja sitten enoni d'Orvelinin, presidentin, ja sitten hra Rapletin, tuomarin, mieheni ystävän. Minä en ilmoittanut heille, mitä minä tulin heille näyttämään. Minä panin heidät kaikki kävelemään varpaillaan aina kamarini ovelle asti. Minä odotin kello viittä, tarkalleen kello viittä… Oh! miten minun sydämeni jyski. Minä olin kutsunut myöskin ovenvartijan, saadakseni vielä yhden lisätodistajan! Ja sitten… ja sitten, juuri sillä hetkellä kuin seinäkello alkaa lyödä, pau, minä avaan oven selkosen selälleen… Ah! ah! ah! me olimme saapuneet juuri parhaiksi…juuri parhaiksi… rakkaani…Oh! miltä minun mieheni näytti!… jospa sinä olisit nähnyt hänen naamansa!… Hän kääntyi vuoteessa…konna! Ah! miten hullunkuriselta hän näytti!… Minä nauroin, minä nauroin… Mutta isä suuttui ja tahtoi lyödä minun miestäni… Mutta ovenvartija, oiva palvelija, auttoi häntä pukeutumaan…meidän nähtemme…meidän nähtemme… Hän napitteli hänen olkaimiaan…miten hullunkurista se oli!… Mitä Roseen tulee, niin hän oli mainio! aivan täydellinen… Hän itki…hän itki sangen hyvin. Siinä on kallisarvoinen tyttö… Jos sinä joskus tarvitset sellaista, niin älä unhoita häntä!
"Ja tässä minä nyt olen… Minä saavuin heti kohta kertomaan sinulle tämän jutun…heti kohta. Minä olen vapaa. Eläköön avioero!…"
Ja hän alkoi tanssia keskellä salia, kun pikku paroonitar sitä vastoin, miettiväisenä ja harmissaan, mutisi:
— Mikset sinä kutsunut minuakin katsomaan sitä?