Kaunis ystävä

by Guy de Maupassant

ENSIMMÄINEN OSA

1

Saatuaan kassanhoitajattarelta takaisin viiden frangin rahastaan
Georges Duroy poistui ravintolasta.

Hän oli ryhdiltään komea jo luonnostaan, mutta myös siksi, että hän oli entinen aliupseeri. Hän ojentautui suoraksi, sipaisi viiksiään tottuneella sotilaallisella liikkeellä ja loi myöhästyneisiin päivällisvieraisiin pikaisen ja tutkivan katseen, oikean valloittajakatseen, joka haukan tavoin iski saaliiseensa.

Naiset olivat kääntyneet katsomaan hänen jälkeensä. Heitä oli kolme työläisnaista, eräs keski-ikäinen, huonosti kammattu musiikinopettajatar, päässään huolimattomasti asetettu, ainaisen tomun peittämä hattu ja yllään huonokuosinen leninki, sekä kaksi porvarisrouvaa miehineen. Kaikki he olivat tämän halpahintaisen ruokapaikan jokapäiväisiä vieraita.

Tultuaan katukäytävälle hän seisahtui hetkeksi miettimään, mihin nyt ryhtyisi. Oli kesäkuun 28. päivä, ja hänellä oli vain kolme frangia neljäkymmentä centimea taskussaan. Tällä summalla hänen oli määrä tulla toimeen kuukauden loppuun, ja tämä rahamäärä vastasi kahta päivällistä ilman aamiaista tai kahta aamiaista ilman päivällistä, kuinka vain halusi. Hän laski, että koska päivällinen maksoi kolmekymmentä souta, mutta aamiainen vain kaksikymmentäkaksi, niin hänelle jäisi, jos hän tyytyisi aamiaiseen, yksi frangi ja kaksikymmentä centimea, jotka merkitsivät yhtä kevyttä illallista — leipää ja makkaraa — sekä kaupanpäällisiksi kahta lasia olutta jossakin bulevardikahvilassa. Nämä kahvilakäynnit olivat hänen suurimpia tuhlausaiheitaan ja iltahuvejaan. Hän lähti kävelemään rue Notre-Dame-de-Lorettea alaspäin.

Hän kulki samoin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä käytti husaarinpukua, rinta koholla ja sääret hiukan hajalla, ikäänkuin hän juuri olisi laskeutunut hevosen selästä. Hän tunkeutui häikäilemättä katukäytävän täyttävien ihmisten välitse tyrkkien heitä hartioillaan, sillä hän ei halunnut joutua pois suunnastaan. Hiukan kulunutta silinterihattuaan hän piti vähän toisella korvalla ja iski kantapäitään jäykästi katuun. Näytti siltä, kuin hän olisi alituisesti halveksinut jotakin, ohikulkijoita, taloja, koko kaupunkia, kuten ainakin reipas sotilas, joka on sattunut romahtamaan siviilisäätyyn.

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Oli niitä iltoja, jolloin ilma loppuu Pariisista. Suurkaupunki on kuuma kuin sauna ja näytti aivan hikoilevan tänä tukahduttavana iltana. Viemärikaivot huokuivat graniittikidoistaan myrkyllisiä henkäyksiä, ja kellarikerrosten matalista keittiönikkunoista työntyi kadulle pesuveden ja vanhojen kastikkeiden inhottava löyhkä.

Porttikäytävissä istuivat portinvartijat paitahihasillaan ja hajareisin olkituoleillaan ja polttivat piippua. Ihmiset kulkivat laahustavin askelin ja paljain päin, hattu kädessä.

Saavuttuaan bulevardille Georges Duroy pysähtyi vielä kerran, kahden vaiheilla siitä, mitä tekisi. Häntä halutti lähteä kävelemään pitkin Champs-Elysées’tä Boulognen puistoon päin saadakseen hengittää vähän raitista ilmaa puiden alla. Mutta hänellä oli myös toinen pyyde, halu joutua johonkin lemmenseikkailuun.

Kuinkahan se ilmautuisi? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli odottanut sitä jo kolme kuukautta, joka päivä ja joka ilta. Silloin tällöin hänen tosin oli onnistunut näpistää itselleen hiukan rakkautta sorean ulkomuotonsa avulla, mitä hän toivoi aina enemmän ja parempaa.

Hänen taskunsa olivat tyhjät, ja hänen suonensa sykkivät. Häntä kiihotti kosketus kadun ilotyttöihin, jotka kuiskailivat hänelle kadunkulmissa: "Lähtekää mukaan, kaunis poika!", mutta hän ei uskaltanut mennä, sillä hänellä ei ollut rahaa. Ja sitä paitsi hän odotti jotakin muuta, toisenlaisia, vähemmän karkeita suudelmia.

Kuitenkin hän rakasti paikkoja, joissa yleiset naiset täyttävät tanssihuoneistot, kahvilat ja kadut, hänestä oli hauskaa tungeskella heidän joukossaan, jutella heidän kanssaan, sinutella heitä, hengittää heidän väkeviä hajuvesiään, tuntea olevansa heitä lähellä. Olivathan he joka tapauksessa naisia, rakkautta tarjoavia naisia. Eikä hän suhtautunut heihin sitä synnynnäistä halveksuntaa tuntien, jolla hyvästä perheestä olevat miehet heitä katselevat.

Hän kääntyi Madeleinen kirkkoa kohti ja lähti kulkemaan ihmisvirran mukana, joka vetelänä laahusti eteenpäin kuumuudessa. Suurien kahviloiden edustalla katukäytävät olivat täynnä janoista väkeä, jota suurista ikkunoista tulviva räikeä, häikäisevä valo valaisi. Pienillä pyöreillä tai neliskulmaisilla pöydillä oli laseja, täynnä punaisia, keltaisia, vihreitä, ruskeita, kaikenvärisiä juomia ja vesikarahveissa välkkyivät suuret, läpinäkyvät jääputket, jotka jäähdyttivät karahvin kirkasta nestettä.

Duroy oli hiljentänyt kulkuaan, ja juomisen halu poltti hänen kurkkuaan.

Polttava jano, oikea huvi-illan jano kiusasi häntä, ja hän ajatteli sitä suloista tunnetta, jonka juokseva, kylmä juoma aiheuttaisi mennessään kurkusta alas. Mutta jos hän joisi vain kaksikin lasia oluita tänä iltana, hän jäisi huomenna vaille laihaa illallistaan, ja hän tunsi liiankin hyvin loppukuun nälkäiset hetket.

Hän ajatteli: "Pitänee odottaa, kunnes kello on kymmenen, mutta silloin menen juomaan lasin olutta Café Américainiin. Jumaliste, kuinka janottaa!" Ja hän katseli kaikkia noita ihmisiä, jotka istuivat pöytiensä ääressä juomassa, kaikkia noita, jotka mielensä mukaan saattoivat sammuttaa janoaan. Pöyhkeän ja huolettoman näköisenä hän kulki kahviloiden ohitse, päätellen henkilöiden puvuista ja ilmeistä, paljonko rahaa kullakin oli taskussaan. Ja hänen mielensä tuli katkeraksi noita rauhallisina ja tyytyväisinä istuvia ihmisiä kohtaan. Saisipa vain tutkia heidän taskunsa, niin kyllä löytäisi sekä kultaa että kirkasta hopeaa ja kuparia! Vähintään luulisi jokaisella olevan mukanaan kaksi louisdoria, ja jokaisessa kahvilassa oli hyvinkin sata vierasta; yhteensä siis sata kertaa kaksi louisdoria eli neljätuhatta frangia! Hän murahti itsekseen.: "Senkin siat!" ja jatkoi joustavin askelin kulkuaan. Mutta jos hän olisi voinut asettaa jonkun heistä seinää vasten jossakin pimeässä kadunkulmassa, niin totisesti hän olisi vääntänyt mieheltä niskat nurin, kuten hänellä aikaisemmin, suurten manööverien aikana, oli ollut tapana tehdä maalaisten kanoille.

Ja hänen mieleensä muistuivat hänen Afrikassa viettämänsä kaksi vuotta ja kuinka hän siellä Etelän pienissä varuskuntapaikoissa oli verottanut arabialaisia. Julma ja iloinen hymy välkähti hänen huulillaan, kun hän muisti erään kujeen, joka oli maksanut kolmen alkuasukkaan hengen, mutta tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen kaksikymmentä kanaa, kaksi lammasta ja muutamia kultarahoja sekä naurun aihetta kuudeksi kuukaudeksi.

Syyllisiä ei koskaan saatu kiinni, tuskinpa heitä sitä paitsi viitsittiin etsiäkään, sillä yleensä pidetään arabialaista Etelässä sotilaan luonnollisena saaliina.

Mutta Pariisissa oli toisin. Täällä ei voinut ryhtyä kunnolliseen rosvoretkeen, sapeli sivulla ja revolveri kädessä, kuten esteettömästi saattoi tapahtua kaukana siviilioikeuslaitoksista, Etelän vapaudessa. Sisimmässään hän tunsi kaikkien aliupseerivaistojensa värähtelevän. Kuinka hän kaipasikaan kahta erämaavuottaan! Mikä vahinko, ettei hän ollut jäänyt sinne! Mutta hän oli toivonut niin paljon tulostaan Pariisiin. Ja kuinka oli käynyt? Siitä ei todellakaan kannattanut puhua!

Hän pyöräytti kieltään ja läpäytti sitä kitalakea vasten, ikäänkuin todetakseen, kuinka kuiva hänen suunsa oli.

Ihmisjoukko liukui hänen ohitseen väsyneesti ja hitaasti, ja hän ajatteli yhä: "Senkin siat! Jokaisella noista pässinpäistä on rahaa liivintaskussaan!" Hän tyrkki ihmisiä olkapäillään vihellellen iloisia laulunpätkiä. Hänen kolhaisemansa herrat kääntyivät murahtaen katsomaan hänen jälkeensä, ja naiset huudahtivat hänelle ohi kulkiessaan: "Moukka!"

Hän kulki Vaudevillen ohitse ja pysähtyi Cafe Américainin edustalle miettien, menisikö sittenkin juomaan oluensa, sillä jano suorastaan kidutti häntä. Ennen kuin hän ratkaisi asian, hän katsahti bulevardin valaistuun kellotauluun. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Hän tunsi itsensä hyvin: niin pian kuin täysinäinen olutlasi olisi hänen edessään, hän joisi sisällyksen yhdellä siemauksella. Ja mitä hän sitten tekisi kello yhteentoista asti?

Hän meni kahvilan ohitse. "Kävelen takaisin Madeleinen luo", hän ajatteli, "ja palaan sitten hitaasti tänne."

Kun hän saapui place de l’Opéran kulmaan, hänen ohitseen meni pitkä nuori mies, jonka kasvot hän hämärästi muisti joskus nähneensä.

Hän lähti seuraamaan miestä pinnistäen muistiaan ja mumisten puoliääneen: "Missä hitossa olen nähnyt tuon ihmisen?"

Hän kaiveli turhaan muistinsa kätköjä. Sitten yht'äkkiä, ihmeellisen muisti-ilmiön kautta, ilmestyi hänen silmäinsä eteen kuva juuri tuosta samasta miehestä, mutta kuvassa mies oli sorjempi ja nuorempi sekä yllään husaarinpuku. Hän huudahti ääneen: "Hei Forestier!" ja kiiruhtaen askeltaan, kunnes saavutti kävelijän, löi tätä olalle. Toinen kääntyi, katsahti Duroy'hon ja sanoi: "Mitä haluatte, herra?"

Duroy purskahti nauruun: "Etkö tunne minua?"

"En."

"Georges Duroy, kuudennesta husaarirykmentistä."

Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Sinäkö, vanha ystävä! Mitä kuuluu?"

"Hyvää vain, entä itsellesi?"

"No, eipä erikoista. Voitko kuvitella, että rintani nykyään on heikko kuin lumppupaperi! Minulla on alituiseen yskää katarrin jälkeen, jonka sain Bougivalissa samana vuonna, jolloin palasin Pariisiin. Siitä on nyt neljä vuotta."

"Olet kuitenkin vankan näköinen."

Forestier pani kätensä vanhan toverinsa kainaloon, kertoi hänelle koko sairautensa, selosti hänelle käyntinsä lääkärien luona, heidän mielipiteensä ja neuvonsa ja ne vaikeudet, jotka hänen olosuhteissaan estivät häntä noudattamasta noita neuvoja. Häntä oli neuvottu viettämään talvensa Välimeren rannikolla. Mutta kuinka se kävisi laatuun? Hän oli sanomalehtimies, naimisissa ja hyvässä asemassa.

"Hoidan politiikkaa La Vie Françaisessa, kirjoitan senaattiselostuksia Le Salut-lehteen ja silloin tällöin kirjallisia katsauksia La Planeteen. Kuten näet, minua on onnestanut."

Duroy katseli häntä hämmästyneenä. Hän oli suuresti muuttunut, kypsynyt. Hänen käyntinsä, ryhtinsä ja pukunsa osoittivat itsetietoista miestä, ja hänen vatsansa näytti olevan tottunut hyviin päivällisiin. Ennen hän oli laiha, hintelä ja solakka, alituinen riitapukari ja tappelija, joka aina oli touhussa. Kolmessa vuodessa Pariisi oli muuttanut hänet aivan toisenlaiseksi, lihavahkoksi ja vakavaksi, sekä sirotellut muutamia harmaita hiuksia hänen ohimoilleen, vaikka hän iältään oli tuskin seitsemääkolmatta vanhempi.

"Minne olet matkalla?" Forestier kysyi.

"En minnekään", Duroy vastasi, "olen vain kävelemässä ennen kotiinmenoani!"

"Vai niin, lähde mukaan La Vie Françaisen toimitukseen. Minun on siellä luettava, muutamia korjausvedoksia. Sitten voimme yhdessä mennä juomaan lasin olutta."

"Mielelläni".

Ja he lähtivät kävelemään nojaten toistensa käsivarteen ja osoittaen tosiaan kohtaan sitä vaivatonta tuttavallisuutta, joka vallitsee koulu- ja rykmenttitoverien välillä.

"Mitä sinä puuhailet Pariisissa?" Forestier tiedusteli.

Duroy kohautti olkapäitään: "Näen yksinkertaisesti nälkää. Kun aikani päättyi sotaväessä, halusin lähteä tänne… ansaitsemaan rahaa tai pikemminkin saadakseni olla Pariisissa. Ja nyt olen kuusi kuukautta ollut virkamiehenä Pohjoisen rautatien konttorissa ja saanut tuhatviisisataa frangia vuodessa, siinä kaikki."

"Eipä ole lihavaa", Forestier mutisi.

"Eipä tosiaankaan. Mutta mitä minun sitten olisi tehtävä? Olen yksinäni. En tunne ketään, eikä minulla ole mitään suosituksia. Hyvää tahtoa ei puutu, mutta keinot ovat vähissä."

Forestier tarkasteli ystäväänsä kiireestä kantapäähän kuin liikemies, joka arvostelee tavaraansa, ja selitti sitten varmasti: "Katsohan, poikaseni, täällä kaikki riippuu röyhkeydestä. Mielevä mies pääsee helpommin ministeriksi kuin toimitusjohtajaksi. On vain oltava tärkeä eikä vaiettava. Mutta, tuhat tulimmaista, mistä johtuu, ettet ole keksinyt itsellesi parempaa hommaa?"

Duroy selitti: "Etsin kaikkialta, mutta en keksinyt mitään. Mutta tällä hetkellä minulla kuitenkin on jotakin kiikarissa. Minulle on tarjottu ratsumestarin paikkaa Pellerinin maneesissa. Siellä saisin, meidän kesken sanoen, kolme tuhatta frangia."

Forestier pysähtyi äkkiä: "Älä millään ehdolla ota sitä paikkaa; sehän olisi tyhmää, kun kerran voit ansaita vaikka kymmenentuhatta frangia. Katkaiset tulevaisuutesi yhdellä iskulla. Konttorissasi olet ainakin piilossa, kukaan ei tunne sinua, ja sinä voit, jos sinulla on kylliksi voimia, lähteä matkoihisi ja päästä vihreälle oksalle jollakin toisella alalla. Mutta jos rupeat ratsumestariksi, on kaikki lopussa. Se olisi samaa kuin olla hovimestarina jossakin ravintolassa, jossa koko Pariisi käy syömässä päivällistä. Sen jälkeen kun olet antanut ratsastustunteja herrasmiehille ja heidän pojilleen, he eivät koskaan totu pitämään sinua vertaisenaan."

Hän vaikeni, mietti muutaman sekunnin ja kysyi sitten:

"Oletko ylioppilas?"

"En. Sain reput kaksi kertaa."

"Ei tee mitään. Olethan joka tapauksessa käynyt koulusi loppuun asti. Jos puhutaan Cicerosta tai Tiberiuksesta, niin kai suunnilleen tiedät, mistä on kysymys?"

"Kyllä, suunnilleen."

"Hyvä. Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä, lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaikeaa esiintyä kykynä. Kaikki riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä. On luovittava, luiskahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet ylösalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla. Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Hän puhui rauhallisen toimenmiehen tavoin, joka tuntee maailman, ja katseli hymyillen kadun ihmisvilinää. Mutta äkkiä hän alkoi yskiä. Hän pysähtyi antaakseen yskänkohtauksen mennä ohitse ja jatkoi sitten alakuloisella äänellä: "Kirottua, ettei ihminen voi päästä tästä katarrista! Ja nyt on lisäksi vielä kesä! Totta tosiaankin, ensi talveksi matkustan Mentoniin hoitamaan itseäni. Maksoi mitä maksoi, terveys ennen kaikkea."

He olivat saapuneet boulevard Poissonnièrelle ja pysähtyivät erään ison lasioven eteen, jonka taakse oli liimattu levällään oleva kaksisivuinen sanomalehti. Kolme henkilöä seisoi sitä lukemassa.

Oven yläpuolella säteili, ikäänkuin ihmisiä luokseen kutsuen, kookkain kirjaimin kaasuliekkien muodostama nimi: La Vie Française. Ja ohikulkevat ihmiset, joita äkkiä valaisi näiden kolmen sanan loiste, näyttäytyivät muutaman sekunnin tässä kylmässä hohteessa, kirkkaasti ja selvästi kuin päivänvalossa, ja katosivat sitten jälleen pimeään.

Forestier työnsi oven auki ja kehotti Duroyta käymään sisään. Duroy astui edellä, nousi mukavia, hienoja portaita, jotka näkyivät koko kadulle, ja tuli erääseen halliin, jossa kaksi juoksupoikaa tervehti hänen toveriaan, sekä pysähtyi jonkinlaiseen odotushuoneeseen, joka oli tomuinen ja rähjäytynyt ja kalustettu väärennetyllä sametilla päällystetyin arvottomin huonekaluin. Niiden vihreä, haalistunut päällys, joka oli tuhruinen ja kulunut, vaikutti aivan rotansyömällä.

"Paina puuta", sanoi Forestier, "minä tulen viiden minuutin kuluttua."

Ja hän katosi eräästä niistä ovista, jotka johtivat tähän huoneeseen.

Harvinainen, kummallinen, sanoin kuvaamaton lemu, toimitushuoneiston lemu, täytti tämän huoneen. Duroy istui liikkumattomana, hieman hämillään ja ennen kaikkea hämmästyneenä. Silloin tällöin kiiruhti ihmisiä hänen ohitseen. He tulivat jostakin ovesta ja katosivat toisesta, ennen kuin hän ennätti heitä tarkastaa.

Milloin siitä kiiruhti nuoria, hyvin nuoria miehiä, jotka tärkeän näköisinä kantoivat kädessään rapisevia paperiliuskoja, milloin taas latojia, joiden painomusteen likaamien pellavapuseroiden alta saattoi nähdä moitteettoman valkoisen kauluksen ja hienosta kankaasta valmistetut herrasmieshousut. He kantoivat varovasti painettuja papereita, tuoreita ja vielä kosteita korjausvedoksia. Tulijoiden joukossa oli myös eräs pieni herra, joka oli silmiinpistävän hienosti pukeutunut liian ruumiinmukaiseen pitkääntakkiin, housuihin, jotka kiertyivät liian ahtaasti säärien ympärille ja kenkiin, jotka olivat liian teräväkärkiset. Hän oli arvattavasti joku hienostoreportteri, joka tuli tuomaan illan uutisia suuresta maailmasta.

Tuli toisenlaisiakin, vakavia ja tärkeän näköisiä miehiä, päässä korkeat, suorareunaiset hatut, joiden tarkoituksena kaiketi oli erottaa heidät muusta ihmiskunnasta.

Forestier ilmestyi jälleen, mukanaan kookas, laiha herrasmies. Tämä oli iältään kolmi- tai nelikymmenvuotias, hänen yllään oli hännystakki ja kaulassaan valkoinen liina. Hän oli tummaverinen, ja hänen viiksensä oli kierrelty teräviksi naskaleiksi. Muuten hänen ulkomuotonsa todisti ylimielisiä ja itsetyytyväistä olentoa.

Forestier sanoi hänelle: "Hyvästi, rakas mestari."

Toinen puristi hänen kättään sanoen: "Näkemiin, ystäväni" ja lähti vihellellen ja keppi kainalossa portaita alas.

"Kuka tuo oli?" Duroy kysyi.

"Se oli Jacques Rival, kuuluisa pakinoitsija ja kaksintaistelija, tiedäthän. Hän kävi lukaisemassa käsikirjoituksensa vedoksen. Garin, Montel ja hän ovat Pariisin kolme parasta pakinoitsijaa, mitä tulee päivänkysymysten henkevään ja sukkelaan käsittelyyn. Hän ansaitsee täällä kolmekymmentätuhatta vuodessa kahdesta artikkelista viikossa."

Ulos mennessään he kohtasivat pienen, pitkätukkaisen, lihavan ja epäsiistin näköisen herran, joka huohottaen kiipesi ylös portaita.

Forestier tervehti häntä hyvin kunnioittavasti sekä selitti toverilleen: "Norbert de Varenne, runoilija, Kuolleiden aurinkojen tekijä, myös eräs niitä, joille maksetaan hyvin. Jokaisesta kertomuksesta, jonka hän antaa lehdelle, maksetaan kolmesataa frangia, ja pisimmässä on tuskin kahtasataa riviä. Mutta nyt Napolitainiin, minä olen tukehtua janoon."

Niin pian kuin he olivat istuutuneet kahvilan pöydän ääreen, Forestier tilasi kaksi olutlasia ja tyhjensi heti omansa yhdellä siemauksella, kun taas Duroy joi oluensa hitain nielaisuin, maistellen sitä mielihyvällä kuin jotakin harvinaisia ja kallisarvoista juomaa.

Hänen toverinsa oli vaiti. Hän näytti miettivän jotakin ja sanoi vihdoin: "Miksi et yritä sanomalehtialaa?"

Toinen katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: "Mutta… tuota noin… en ole koskaan kirjoittanut mitään."

"Äh! Voihan aina koettaa. Kerta ensimmäinen! Minä voisin käyttää sinua uutisten hankkimiseen, haastatteluihin ja vieraskäynteihin. Saisit aluksi kaksisataaviisikymmentä frangia ja vapaat kulkuneuvot. Haluatko, että puhun johtajan kanssa?"

"Tietysti, mielelläni."

"Hyvä. Tule huomenna kotiini päivälliselle. Sinne tulee vain viisi tai kuusi henkilöä, johtaja Walter ja hänen rouvansa, Jacques Rivel ja Norbert de Varenne, jotka juuri näit, sekä eräs rouvani ystävätär. Onko sovittu?"

Duroy epäröi ja punastui hämillään. Vihdoin hän sammalsi:

"Mutta… minulla ei ole sopivaa pukua."

Forestier ällistyi: "Eikö sinulla ole hännystakkia? Saakeli! Se on kuitenkin välttämätön vaatekappale. Pariisissa, näetkös, voi paremmin tulla toimeen ilman sänkyä kuin ilman frakkia."

Mutta äkkiä hän otti liivintaskustaan muutamia kultarahoja, valitsi niistä kaksi louisdoria ja ojensi ne vanhalle toverilleen sanoen sydämellisesti ja tuttavallisesti: "Maksa takaisin, milloin voit. Vuokraa kuukaudeksi tai osta vähittäismaksulla ne puvut, joita tarvitset. Järjestä asia mielesi mukaan, mutta tule huomenna meille päivälliselle puoli kahdeksalta, 17 rue Fontaine."

Hämmästyneenä Duroy työnsi rahat laskuunsa ja änkytti: "Olet todella ystävällinen. Olen sinulle hyvin kiitollinen, ja voit olla varma siitä, etten unohda tätä koskaan…"

Toinen keskeytti hänet: "Hyvä, hyvä. Otetaanpa vielä lasi." Ja hän lausui: "Vahtimestari, kaksi olutta!"

Juotuaan lasinsa tyhjiin sanomalehtimies kysyi:

"Kävelemmekö vähän?"

"Kernaasti."

Ja he lähtivät astelemaan kohti Madeleinen kirkkoa.

"Mitä nyt tekisimme?" Forestier kysyi. "Väitetään, että pariisilaisella kävelijällä aina on jotakin puuhaa. Mutta se ei ole totta. Jos omasta puolestani haluan kävellä jonakin iltana, en koskaan tiedä, minne menisin. Boulognen metsään ei viitsi mennä ilman naisseuraa, eikä naisiakaan ole aina saatavissa. Musiikkikahvilat voivat huvittaa ruokatavarakauppiastani ja hänen vaimoaan, mutta ei minua. Mitä siis olisi tehtävä? Ei mitään. Pitäisi olla jonkinlainen kesäpuutarha, esimerkiksi Parc Monceaun tapainen, joka olisi auki yöllä ja jossa saisi kuunnella hyvää musiikkia ja juoda kylmiä juomia puiden siimeksessä. Se ei saisi olla huvittelupuisto, vaan kävelypaikka, ja pääsymaksujen tulisi olla korkeat, jotta sinne saataisiin houkutelluksi kauniita naisia. Siellä voisi käyskennellä hyvin hiekoitetuilla käytävillä, joita sähkölamput valaisisivat, ja istuutua, milloin haluttaisi, kuuntelemaan musiikkia lähellä tai kaukaa. Ennen vanhaan Musard oli vähän sinne päin, mutta meno siellä vaikutti liiaksi moukkamaiselta, siellä soitettiin liian paljon tanssimusiikkia, se ei ollut tarpeeksi tilava eikä tarpeeksi hämärä eikä tarpeeksi varjoisa. Sellaisen paikan pitäisi olla hyvin iso, ja siellä pitäisi olla hyvin kaunis puutarha. Se olisi ihastuttavaa. Minne haluaisit mennä?"

Duroy ei pelkältä hämmästykseltään voinut sanoa mitään, mutta teki kuitenkin vihdoin päätöksensä: "En ole koskaan ollut Folies-Bergères’issâ. Olisi hauskaa pistäytyä sitä katsomassa."

Hänen toverinsa huudahti: "Folies-Bergères, hyi hemmetti! Siellä me paistumme kuin pannussa, mutta olkoon menneeksi, saattaa siellä olla hauskaakin."

Ja he kääntyivät takaisin päästäkseen rue de Faubourg-Montmartrelle.

Huvittelupaikan valaistu fasadi levitti kirkasta valoaan niille neljälle kadulle, jotka sen edustalla kohtaavat toisensa.

Forestier astui sisään, mutta Duroy pysähdytti hänet:

"Mehän menemme lippumyymälän ohitse."

Forestier vastasi tärkeän näköisenä:

"Minun seurassani ei tarvitse maksaa."

Kun he tulivat kontrollipöydän luo, kaikki kolme kontrollööriä kohottivat hattuansa sanomalehtimiehelle, joka kysyi:

"Onko teillä hyvää aitiota vapaana?"

"Luonnollisesti, herra Forestier."

Hän otti pääsyliput, jotka hänelle annettiin, työnsi auki paljoitetut, nahalla päällystetyt ovet, ja he olivat salissa.

Tupakansavu leijaili hienona usvana salin kaukaisemmissa osissa melkein peittäen näkyvistä näyttämön ja salongin toisen puolen. Ja sikareista ja savukkeista, joita kaikki nämä ihmiset polttivat, kohosi tuo kevyt usva pieninä, ohuina, harmaina renkaina, kohosi lakkaamatta ja kokoutui katon vaiheilla ison kupolin alle, missä se muodosti sakean pilven valokruunun ja ylimmän parven ympärille, joka oli täynnä katselijoita.

Leveä käytävä johti ympyrän muotoiseen kävelypaikkaan, jossa kokottien kirjava parvi sekautui herrojen tummiin ryhmiin. Tällä kertaa käytävällä seisoi joukko naisia odottamassa uusia tulijoita kolmen tarjoilupöydän luona, joiden takana, maalattuina ja kuihtuneina, prameili kolme alkoholin ja rakkauden kaupustelijatarta.

Isoista peileistä, jotka olivat heidän takanaan, kuvastuivat heidän selkänsä ja ohikulkijain kasvot.

Forestier lähestyi nopein askelin kuin mies, joka tietää vaatia itselleen kunnioitusta, ja ihmiset väistyivät hänen tieltään.

Hän meni erään ovenvartijattaren luo: "Aitio numero 17!" hän sanoi.

"Tätä tietä, herra."

Ja heidät suljettiin pieneen avonaiseen, punaisella verhottuun laatikkoon, jossa oli neljä punaista tuolia niin lähekkäin, että oli vaikeaa pujottautua niiden välitse. Ystävykset istuutuivat. Oikealla ja vasemmalla näkyi pitkä linja, jonka molemmat päät päättyivät näyttämöön ja jonka muodosti rivi aivan samanlaisia laatikoita; ne olivat täynnä ihmisiä, jotka kaikki istuivat samalla tapaa ja joista näkyivät vain pää ja rinta.

Näyttämöllä oli kolme nuorta miestä: yksi iso, yksi keskikokoinen ja yksi pieni. Heillä oli yllään ruumiinmukaiset trikoot, ja he olivat trapetsivoimistelijoita.

Iso mies astui ensin esiin lyhyin, nopein askelin ja tervehti yleisöä kädenliikkeellä, aivan kuin hän olisi heittänyt lentosuukon.

Hänen trikoittensa alta piirtyivät käsivarsien ja jalkojen lihakset, ja hän kulki rinta pullollaan salatakseen liian ulkonevan vatsansa. Kasvoiltaan hän muistutti parturia, ja huolellisesti kammattu jakaus halkaisi hänen tukkansa kahteen samanlaiseen osaan. Sirosti hypähtäen hän tarttui trapetsiin ja alkoi käsivarsistaan riippuen pyöriä ympäri kuin hyrrä. Sen jälkeen hän pysähdytti pyörimisensä ja jäi seisomaan trapetsille pystysuorana ja liikkumattomana, pysyttäytyen tässä asennossa vain lanteittensa voiman avulla.

Sitten hän hyppäsi maahan, tervehti hymyillen ja kättentaputusten kaikuessa permannon yleisöä ja astui syrjään näytellen joka askeleella jalkansa lihaksia.

Toinen, tanakampi ja varreltaan lyhyempi, astui nyt vuorostaan esiin ja uudisti saman tempun. Sen suoritti vielä kolmaskin yleisön osoittaessa yhä äänekkäämmin suosiotaan.

Mutta Duroy ei välittänyt esityksistä. Lakkaamatta hän käänteli päätään tarkastellakseen avaraa kävelypaikkaa, joka oli täynnä herroja ja ilotyttöjä.

"Katsohan permantoa", Forestier sanoi hänelle. "Pelkkiä tyhmän näköisiä porvareita vaimoineen ja lapsineen, jotka ovat tulleet tänne töllistelemään! Aitioissa bulevardityyppejä, muutamia taiteilijoita, muutamia vähän parempia tyttöjä ja takanamme hullunkurisin sekamelska minkä Pariisissa saattaa nähdä. Silmäilehän vähän noita ihmisiä! Kuten näet, siinä ovat edustettuina kaikki ammatit ja kaikki yhteiskuntaluokat, mutta näkyvimpänä on roskaväki. Tuossa joukossa on virkamiehiä, pankkiherroja, liikeapulaisia, ministeriöiden virkailijoita, sanomalehtimiehiä, tyttökauppiaita, siviilipukuisia upseereita, frakkipukuisia huijareita, jotka ovat olleet syömässä päivällistä jossakin kabareessa ja jotka poikkeavat place de l’Opéralle, ennen kuin kääntyvät boulevard des Italiens’ille; ja lisäksi joukko epäilyttäviä olioita, joita ei tarkemmin voi määritellä. Mitä naisiin tulee, niin kaikki ne ovat samaa maata: nainen, joka illastaa Américainissa, kahdenkymmenen tai neljänkymmenen frangin tyttö, joka pyydystää vieraita ja ilmoittaa tuttavilleen, milloin hän on vapaa. Kuudessa vuodessa ne oppii tuntemaan kaikki tyynni. Heidät tapaa kautta vuoden joka ilta samoissa paikoissa, paitsi kun he hoitelevat terveyttään Saint-Lazaressa tai Lourcinessa."

Duroy ei enää kuunnellut. Eräs nainen katseli häntä nojaten kyynärpäillään heidän aitionsa reunakaidetta vasten. Se oli kookas, tummaverinen tyttö, jonka iho oli maalattu valkeaksi. Hänen kalpeiden, mustien silmiensä ympärystät oli värjätty tushilla, ja niitä kehysti pari suunnattomia, keinotekoisia kulmakarvoja. Hänen liian uhkean rintansa yli pingottui musta silkkileninki, ja maalatut huulet, punaiset kuin verinen haava, antoivat hänen ulkomuodolleen jonkinlaisen eläimellisyyden, ylenpalttisuuden ja turmion leiman, joka kuitenkin oli omansa herättämään halua.

Nainen kutsui luokseen erään ohikulkevan ystävättärensä, punatukkaisen vaaleaverikön, joka oli yhtä lihava kuin hän itsekin, ja sanoi hänelle äänellä, joka oli riittävän kova kuuluakseen: "Katsohan tuota sievää poikaa. Jos hän haluaa tarjota minusta kymmenen louisdoria, niin enpä tosiaankaan kieltäydy."

Forestier kääntyi ja taputti ystäväänsä polvelle: "Se oli tarkoitettu sinulle. Onnittelen, rakas ystävä. Sinulla on nähtävästi menestystä."

Entinen aliupseeri oli punastunut, ja hän hypisteli koneellisesti liivintaskussaan olevaa kahta kultarahaa.

Esirippu oli laskenut, orkesteri soitti valssia.

Duroy sanoi: "Mennäänpä vähän ravintolan puolelle."

"Kuten haluat."

He nousivat paikoiltaan, ja kävelevien virta vei heidät heti mukaansa. Toisten tyrkkiminä, lykkiminä ja tuuppimina he työntyivät eteenpäin tässä hattumeressä. Ja kokotit kuljeskelivat parittain herraryhmien keskellä, pujahtelivat liukkaasti ja kevyesti heidän välistään, liukuen kyynärpäiden, rintojen ja selkien ohitse, aivan kuin olisivat olleet kotonaan. He liikehtivät nokkelasti kuin kalat vedessä tässä koiraiden virrassa.

Duroy oli ihastunut ja antautui virran vietäväksi, hengittäen ahnaasti sisäänsä tupakansavua, kevytmielisten naisten hajuvesien ja ihmisten hien pilaamaa ilmaa.

Mutta Forestier hikoili, puhkui ja yski: "Mennään puutarhaan", hän sanoi.

He kääntyivät vasemmalle ja tulivat jonkinlaiseen talvipuutarhaan, jota vilvoitti kaksi isoa, rumaa suihkulähdettä. Puulaatikoissa kasvavien punakatajien ja tuijien väliin sijoitettujen sinkkipöytien ääressä istui miehiä ja naisia juomassa.

"Otammeko vielä oluen?" Forestier kysyi.

"Kernaasti."

He istuutuivat ja alkoivat tarkastella yleisöä.

Silloin tällöin joku kokotti pysähtyi heidän pöytänsä ääreen ja kysyi kuluneesti hymyillen: "Tarjoatteko minulle jotakin, herra?" Ja kun Forestier vastasi: "Saatte lasin vettä suihkukaivosta", he poistuivat mutisten: "Hävetkää, hölmöt."

Mutta lihava tummaverikkö, joka äsken oli nojannut ystävysten aitiota vasten, ilmestyi jälleen. Hän tuli itsetietoisin askelin, mukanaan vaaleaverinen ystävättärensä. He olivat todella kaunis ja sopusuhtainen pari.

Huomatessaan Duroyn nainen hymyili, ikään kuin heidän silmänsä jo olisivat ripittäneet toisilleen likeisiä salaisuuksia. Hän otti tuolin, istuutui varsin rauhallisesti vastapäätä Duroyta, kehotti ystävätärtään istumaan ja tilasi kirkkaalla äänellä: "Vahtimestari, kaksi omenamehua!" Forestier huudahti hämmästyneenä: "Etpä sinä haikaile!" Nainen vastasi: "Ystäväsi on niin viekoitteleva. Hän on todella sievä nuorukainen. Luulenpa, että voisin tehdä hullutuksia hänen tähtensä!"

Duroy oli hämillään eikä keksinyt mitään sanottavaa. Hän kierteli käherrettyjä viiksiään hymyillen yksinkertaisen näköisenä. Tarjoilija toi mehut, ja molemmat naiset joivat ne yhdellä siemauksella. Sitten he nousivat, ja tumma sanoi Duroylle nyökäten hänelle ystävällisesti ja näpsäyttäen hänen olkapäätään viuhkallaan: "Kiitos, rakkaani. Kylläpä sinä olet harvapuheinen."

Ja he poistuivat lanteitaan keinutellen.

Forestier alkoi nauraa: "Kuulehan, vanha ystävä, ymmärrätkö lainkaan, että sinulla on menestystä naisten piirissä? Sitä sinun on käytettävä hyväksesi. Sen avulla voit päästä pitkälle." Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten aivan kuin itsekseen: "Heidän kauttaan joka tapauksessa pääsee päämääräänsä nopeimmin."

Ja kun Duroy yhä vain mitään puhumatta hymyili, hän kysyi: "Jäätkö vielä tänne? Minä puolestani olen saanut tarpeekseni ja lähden kotiin."

Toinen mutisi: "Jään vähäksi aikaa. Eihän vielä ole myöhä."

Forestier nousi: "No, hyvästi sitten! Älä unohda huomista. Puoli kahdeksan, 17 rue Fontaine."

"Sovittu. Kiitos tästä päivästä."

He löivät kättä, ja sanomalehtimies poistui.

Hänen mentyään Duroy tunsi olonsa vapaammaksi, ja mielissään hän taas hypisteli taskussaan olevia kultarahoja. Sitten hän nousi ja ryhtyi tutkivasti silmäilemään yleisöä.

Pian hän sai näkyviinsä molemmat naiset, sekä tumman että vaalean, jotka yhä kuljeskelivat ylpeillen kerjäläisten kaltaisina meluavan yleisön joukossa.

Duroy meni suoraan heitä kohden, mutta kun hän tuli lähelle, hänen rohkeutensa katosi.

Tumma nainen kysyi silloin: "No, joko kielesi on irtautunut?"

Duroy sammalsi kirouksen, muuta hän ei keksinyt.

He seisahtuivat kolmihenkiseksi ryhmäksi keskelle kävelypaikan ihmisvirtaa, joka muodosti pyörteen heidän ympärilleen.

Silloin nainen kysyi suoraan:

"Lähdetkö luokseni?"

Ja halusta vavisten Duroy vastasi karkeasti:

"Kyllä, mutta minulla on vain pari kymppiä mukanani."

Nainen hymyili välinpitämättömästi. "Ei tee mitään."

Ja hän tarttui Duroyn käsivarteen merkiten siten omistusoikeutensa.

Heidän lähtiessään ravintolasta Duroy ajatteli, että hän jäljelle jäävillä kahdellakymmenellä frangilla helposti voisi vuokrata hännystakin seuraavaksi päiväksi.

2

"Missä herra Forestier asuu?"

"Kolmannessa kerroksessa, vasemmalla."

Portinvartija vastasi kohteliaalla äänellä, jossa oli havaittavissa kunnioitusta vuokralaista kohtaan. Ja Georges Duroy lähti astumaan portaita ylös.

Hän tunsi itsensä hieman pelokkaaksi, araksi, olonsa epämukavaksi. Hänellä oli ensimmäisen kerran elämässään yllään hännystakki, ja tämä puku teki hänet levottomaksi. Hän kärsi sen puutteista, kengistä, jotka, vaikka eivät olleetkaan kiiltonahkaiset, kuitenkin olivat sangen hienot, sillä hän oli turhamainen jalkineittensa suhteen, paidasta, jonka hän aamulla oli ostanut Louvresta neljällä frangilla viidelläkymmenellä centimella ja jonka liian ohuet laskokset jo alkoivat rypistyä. Hänen muut paitansa, arkipaidat, olivat kaikki enemmän tai vähemmän kuluneita, niin ettei hän voinut käyttää niistä edes vähimmän käytettyä.

Housut olivat vähän liian avarat. Ne sopivat huonosti ja kiertyivät pohkeiden ympärille ryppyisinä kuin ainakin juhlavaatteet, jotka aivan sattumalta joutuvat verhoamaan jonkun henkilön jäseniä. Vain itse takki sopi hyvin. Hänen oli onnistunut saada frakki, joka oli melkein kuin hänelle tehty.

Hän nousi portaita sydän pampattaen ja levottomana sekä ennen kaikkea peläten vaikuttavansa naurettavalta. Äkkiä hän huomasi erään iltapuvussa olevan herran, joka tuli häntä vastaan ja katseli häntä. He olivat niin lähellä toisiaan, että Duroy astui askelen taaksepäin ja pysähtyi sitten hämmästyneenä. Se oli hän itse, hänen oma kuvansa! Se näkyi korkeasta lattiakuvastimesta, joka muutti ensimmäisen kerroksen porraskäytävän isoksi peilisaliksi. Hän värähti ilosta, sillä hän huomasi olevansa paljon hienomman näköinen kuin oli luullutkaan.

Kotona hänellä oli ollut vain pieni parranajopeilinsä, josta hän ei ollut voinut nähdä koko vartaloaan, ja koska hän oli vain varsin huonosti voinut tarkastella siitä tilapäisen pukunsa eri osia, hän oli liioitellut puutteita ja pelännyt näyttävänsä hullunkuriselta.

Mutta kun hän nyt äkkiä sai nähdä kuvansa peilistä, hän ei ollut tuntea itseään. Hän oli luullut peilikuvaa toiseksi maailmanmieheksi, jonka hän ensi silmäyksellä oli arvostellut sekä hyvin pukeutuneeksi että hienoksi.

Ja kun hän nyt tarkoin katseli kuvaansa, hän tunnusti itselleen, että kokonaisvaikutus oli tyydyttävä.

Hän tarkasteli itseään kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa. Hän hymyili, ojensi kättään, teki liikkeitä, ilmaisi yllätyksen, ilon ja hyväksymisen tunteita, tutki erilaisia hymyjä ja erilaisia silmien ilmeitä, joilla hän tahtoi osoittaa kohteliaisuutta naisia kohtaan saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ihaili ja halusi heitä.

Ovi avautui porraskäytävässä. Hän pelästyi ja lähti nopeasti astumaan portaita ylös. Hän pelkäsi, että joku hänen ystävänsä vieraista oli nähnyt hänet vääntelemässä kasvojaan peilin edessä.

Toisessa kerroksessa hän huomasi peilin ja hiljensi käyntiään nähdäkseen itsensä kulkevan ohitse. Hänen ryhtinsä näytti todella hienolta. Hän käveli hyvin. Ja hänet täytti ääretön itseluottamus. Varmasti hänellä olisi menestystä; siitä olivat takeena hänen kasvonsa, hänen pyrkimyksensä päästä eteenpäin, päättäväisyys, jonka hän tiesi omistavansa. Häntä halutti juosta, syöstä ylös jäljellä olevat viimeiset portaat. Hän pysähtyi kolmannen peilin eteen, kiersi viiksiään tottuneella liikkeellä, otti hatun päästään järjestääkseen hiuksiaan ja mutisi puoliääneen, kuten hänellä usein oli tapana: "Tämäpä mainio keksintö!" Sitten hän tarttui ovikellon nauhaan ja soitti.

Ovi avautui melkein heti, ja hänen edessään seisoi mustapukuinen palvelija vakavana, sileäksi ajeltuna ja niin hienona, että Duroy jälleen hämmentyi voimatta käsittää, mistä tämä epämääräinen tunne tuli. Ehkä sen aiheutti väkisin mieleen pyrkivä halu vertailla heidän kummankin pukua. Kiiltonahkakenkäinen palvelija otti Duroyn päällystakin, jota tämä oli kantanut käsivarrellaan päästäkseen näyttämästä sen tahroja, ja kysyi:

"Kenet saan ilmoittaa?"

Ja hän sinkosi hänen nimensä erääseen saliin, jonka ovea peitti puoleksi syrjään vedetty oviverho.

Mutta äkkiä Duroy menetti tasapainonsa, tunsi itsensä alakuloiseksi ja aivan pelokkaaksi. Olihan hän ottamaisillaan ensimmäisen askelen kauan kaipaamaansa ja unelmoimaansa maailmaan. Hän astui kuitenkin saliin. Siellä odotti nuori, vaaleaverinen nainen, aivan yksinään isossa, kirkkaasti valaistussa huoneessa, joka oli täynnä ruukkukasveja kuin kasvihuone.

Duroy jähmettyi paikoilleen täydellisesti hämmästyneenä. Kuka tämä hymyilevä nainen mahtoi olla? Sitten hän muisti, että Forestier oli naimisissa, ja ajatus, että tämä ihastuttava, hieno vaaleaverikkö ehkä oli hänen ystävänsä vaimo, lisäsi hänen säikähdystään.

Hän sopersi: "Hyvä rouva, olen…" Nainen ojensi hänelle kätensä: "Kyllä tiedän. Charles on kertonut eilisestä tapaamisesta. Olen iloinen, että hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua teidät tänään luoksemme päivälliselle."

Duroy punastui korviaan myöten eikä kyennyt sanomaan mitään. Hän tunsi, että hänet tutkittiin, tarkastettiin kiireestä kantapäähän, punnittiin ja arvioitiin.

Hän tahtoi pyytää anteeksi, selittää jollakin tapaa pukunsa puutteellisuuksia. Mutta hän ei pystynyt keksimään mitään eikä niin ollen uskaltanut kajota tähän arkaluontoiseen asiaan.

Hän istuutui nojatuoliin, jonka rouva oli hänelle osoittanut, ja kun hän tunsi tuolin pehmeän, miellyttävän, kiiltävän sametin taipuvan allaan, kun hän tunsi vartalossaan tämän mukavan huonekalun syleilyn, huonekalun, jonka pehmeään selkämykseen ja käsivarsitukiin hän miellyttävästi nojasi, hän huomasi joutuneensa uuteen ja ihastuttavaan elämään, ikään kuin ottaneensa haltuunsa rakkaan esineen. Hänestä tuntui, kuin hänestä nyt olisi tullut jotakin. Hän tunsi pelastuneensa. Ja hän tuijotti rouva Forestier’ta, jonka silmät eivät olleet hetkeksikään lakanneet häntä tarkastamasta.

Rouvalla oli vaaleansininen kasimirleninki, joka mainiosti sopeutui hänen pehmeän vartalonsa ja uhkean rintansa ympärille.

Käsivarsien ja kaulan hipiä pilkisti näkyviin valkoisten pitsien alta, jotka reunustivat lyhyitä hihoja ja avokaulusta. Hiukset, jotka oli kammattu sykkyrälle keskelle päätä, olivat hieman kiharaiset luoden vaalean, untuvaisen varjon kaulalle.

Duroy alkoi rauhoittua rouvan häntä katsellessa. Tämä katse toi jostakin käsittämättömästä syystä hänen mieleensä tytön, jonka hän eilen illalla oli tavannut Folies-Bergères’issä. Nämä silmät olivat harmaat, teräksenharmaat, ilmeeltään vähän omituiset, huulet olivat kovat ja leuka hiukan lihava, kasvonpiirteet epäsäännölliset, mutta miellyttävät, täynnä suloutta ja veitikkamaisuutta. Näissä naiskasvoissa näytti jokaiseen piirteeseen kätkeytyvän erikoista viehätystä ja jokaisella olevan oma merkityksensä — ja jokainen liike tuntui joko puhuvan tai salaavan jotakin.

Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Forestier kysyi: "Oletteko ollut kauankin Pariisissa?"

Alkaen vähitellen päästä hermojensa herraksi Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia. Minulla on toimi rautatiellä. Mutta Forestier on antanut minulle toiveita, että hänen avullaan ehkä voisin päästä sanomalehtialalle."

Rouvan hymy kävi yhä selvemmäksi ja hyväntahtoisemmaksi. Hän sanoi hiljaa: "Niin, tiedän sen."

Ovikello soi jälleen. Palvelija ilmoitti rouva de Marellen.

Tulija oli pieni, tummaverinen nainen.

Hän tuli sisään nopein askelin ja näytti olevan aivan kuin valettu mustaan, hyvin yksinkertaiseen pukuunsa.

Hiuksiinsa hän oli pistänyt punaisen ruusun, johon katse väkisinkin kiintyi. Sen tarkoituksena tuntui olevan hänen olemuksensa tehostaminen, hänen erikoisen luonteensa valaiseminen; se myös antoi hänelle jonkinlaisen äkillisen ja terävän vivahduksen.

Hänen mukanaan oli lyhythameinen tyttö. Rouva Forestier riensi häntä vastaan.

"Päivää, Clotilde."

"Päivää, Madeleine."

He suutelivat toisiaan. Sitten lapsi ojensi otsansa rouva Forestier'n suudeltavaksi ja sanoi varmasti kuin aikaihminen:

"Päivää, serkku."

Rouva Forestier suuteli häntä. Sitten seurasivat esittelyt:

"Herra Georges Duroy, Charlesin hyvä ystävä."

"Rouva de Marelle, ystävättäreni ja kaukainen sukulaiseni."

Hän lisäsi: "Täällä ei tarvita mitään muodollisuuksia; olkaa kuin kotonanne."

Nuori mies kumarsi.

Mutta ovi avautui uudelleen, ja näkyviin tuli pieni, lihava, ja pyöreä herra, joka talutti käsipuolesta komeaa, kaunista naista. Nainen oli paljon pitempi miestä ja paljon häntä nuorempi, käytökseltään ylhäinen ja ryhdiltään vakava. Tulijat olivat herra Walter, edustajakamarin jäsen, pankkiiri, raha- ja liikemies, Etelän juutalainen ja La Vie Françaisen omistaja, sekä hänen vaimonsa, omaa sukua Basile-Ravalau, samannimisen pankkiirin tytär.

Sitten tulivat peräkkäin Jacques Rival erittäin hienona ja Norbert de Varenne, jonka hännystakin kauluksella kiilsi pitkästä tukasta valunutta hilsettä. Hänen tukkansa, joka riippui aina hartioille asti, oli sirotellut niillekin pieniä valkoisia hiutaleita. Huonosti solmittu solmuke näytti olleen käytännössä jo monesti.

Hän astui lattian poikki vanhan naissankarin varmoin askelin, tarttui rouva Forestier'n käteen ja suuteli häntä ranteelle. Hänen kumartuessaan hänen pitkä tukkansa valahti nuoren naisen paljaalle käsivarrelle.

Vihdoin saapui Forestier pyytäen anteeksi myöhäistä tuloaan. Mutta Morelin juttu oli pidättänyt häntä toimituksessa. Morel, radikaalinen edustajakamarin jäsen, oli tehnyt kyselyn siirtomaaministerille erään määrärahan myöntämisestä Algerian asuttamiseksi.

Palvelija ilmoitti: "Pöytä on katettu!"

Kaikki siirtyivät ruokasaliin.

Duroy sijoitettiin rouva de Marellen ja hänen tyttärensä väliin. Häntä alkoi jälleen vaivata pelko, tällä kertaa siksi, ettei hän ollut varma siitä, osaisiko hän oikealla tavalla käyttää haarukkaa, lusikkaa ja laseja. Viimeksimainittuja oli neljää lajia, joista yksi vaaleansininen. Mitähän siitä oli juotava?

Liemiruokaa syötäessä ei puhuttu mitään, mutta sen jälkeen Norbert de Varenne kysyi: "Oletteko lukeneet Gauthier’n oikeudenkäynnistä? Merkillinen juttu!"

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan tästä merkillisestä tapauksesta, johon liittyi avioliittorikoksia ja kiristyksiä. Siitä ei puhuttu niinkuin perhepiirissä on tapana puhua sanomalehtiuutisista, vaan kaikki puhuivat kuin lääkärit, jotka omassa piirissään keskustelevat jostakin sairaustapauksesta, tai kuin vihanneskauppiaat, jotka puhuvat vihanneksista. Kukaan ei osoittanut tapauksen johdosta suuttumusta tai edes hämmästystä, vaan jokainen koetti keksiä sen syvempiä salaisia vaikuttimia ammattimaisen uteliaana ja täydellisesti välinpitämättömänä itse rikoksen suhteen. Koetettiin selvästi valaista tekojen syitä, määritellä niitä psykologisia edellytyksiä, joista rikos oli versonut jonkin erikoisen sieluntilan tieteellisenä tuloksena. Naisetkin ottivat innokkaasti osaa tähän penkomistyöhön, tähän syiden arvailemiseen. Myös muita päiväntapahtumia pohdittiin, tarkasteltiin ja selviteltiin joka puolelta, punnittiin ja arvioitiin suhtautumalla asioihin sillä käytännöllisellä ja erikoisella tavalla, joka on ominainen uutisten kauppiaille, joiden ammattina on myyskennellä ihmiskunnan komediaa rivimaksua vastaan. Ja todella he muistuttivat kauppiaita, jotka punnitsevat ja tarkastavat myytäviksi tarkoitettuja esineitä.

Sen jälkeen tuli puheeksi eräs kaksintaistelu, ja nyt otti puheenvuoron Jacques Rival, sillä tämä oli hänen alaansa, eikä kukaan muu ymmärtänyt sitä niinkuin hän.

Duroy ei uskaltanut puuttua sanallakaan keskusteluun. Hän vilkuili toisinaan naapuriaan, jonka pyöreä kaula ärsytti ja viekoitteli häntä. Nuoren naisen korvasta riippui kultaketjussa timantti; se oli kuin vesipisara, joka oli valahtanut pehmeälle iholle. Silloin tällöin nainen teki jonkin huomautuksen, joka aina loihti hymyn hänen huulilleen. Hän oli leikillinen, rakastettava ja vilkas ja muistutti kokenutta tylönletukkaa, joka suhtautuu yliolkaisesti kaikkiin asioihin ja arvostelee niitä kevyesti ja hyväntahtoisesti epäillen.

Duroy koetti turhaan keksiä kohteliaisuutta naapurittarelleen, ja kun hän ei mitään keksinyt, hän kiinnitti huomionsa tämän tyttäreen, täytti hänen lasinsa, tarjosi hänelle ruokalajeja ja pani niitä hänen lautaselleen. Lapsi, joka oli jäykempi kuin äiti, kiitti vakavasti: "Teillä on minusta aivan liiaksi vaivaa", ja kuunteli aikuisten puheita miettiväisen näköisenä.

Päivällinen oli erittäin hyvä, ja kaikki olivat ihastuksissaan. Johtaja Walter söi kuin jättiläinen ja puhui vähän. Silmälasiensa takaa hän vilkuili salavihkaa jokaista ruokalajia, joka tuotiin pöytään. Norbert de Varenne oli syömisessä hänen veroisensa ja tiputteli silloin tällöin kastiketta paitansa rintamukselle.

Forestier valvoi kaikkea hymyilevänä ja vakavana ja vaihtoi toisinaan yhteisymmärryksestä kielivän katseen rouvansa kanssa. He olivat kuin kaksi salaliittolaista, jotka yhdessä suorittavat vaikeaa tehtävää, joka sujuu heidän toiveittensa mukaan.

Kasvot punertuivat, äänet kovenivat. Kerran toisensa jälkeen palvelija kuiskasi vieraiden korvaan: "Cortonia vai chateau-Larozea?"

Duroy oli havainnut cortonin makunsa mukaiseksi ja antoi palvelijan joka kerralla täyttää lasinsa. Miellyttävä ilon tunne täytti hänet; se nousi vatsasta päähän, virtasi läpi suonien ja tunkeutui koko hänen olemukseensa. Hän tunsi olonsa täysin hyväksi, ja tämä tunne valtasi hänen elämänsä ja ajatuksensa, hänen ruumiinsa ja sielunsa.

Hän olisi tahtonut puhua, tehdä itsensä huomatuksi ja arvossapidetyksi, tulla samanlaiseksi kuin nämä hänen ympärillään olevat ihmiset, joiden pienimmätkin huomautukset nieltiin herkkupaloina.

Puheensorina yltyi taukoamatta, eri ajatuskantoja risteili sinne tänne, vähäpätöisinkin sana aiheutti syrjähyppyjä kulloinkin puheena olevasta asiasta. Kun päivänkysymykset oli käsitelty loppuun ja sillä välin kosketeltu tuhansia muita aiheita, palattiin taas Morelin kyselyyn siirtomaiden asuttamisesta Algeriassa.

Johtaja Waller teki ruokalajien välissä joitakin leikillisiä huomautuksia, sillä hän oli suorasukainen ja epäileväinen luonne. Forestier selosti huomisen artikkelinsa sisällystä. Jacques Rival vaati sotilashallitusta ja ilmaista viljelysmaata kaikille upseereille, jotka olivat palvelleet kolmekymmentä vuotta siirtomaissa.

"Siten", hän sanoi, "luodaan vahva kansanluokka, joka pitkän ajan kuluessa on oppinut tuntemaan tämän maan ja joka sitä rakastaa ja osaa sen kieltä. He myös tuntevat tärkeät paikalliset asiat, jotka aina ovat hankalia kaikille tulokkaille."

Norbert de Varenne keskeytti hänet:

"Niin… He tulevat osaamaan kaikkea muuta paitsi maanviljelystä. He tulevat puhumaan arabiaa ja jäämään tietämättömiksi siitä, miten istutetaan juurikkaita tai kylvetään viljaa. He tulevat olemaan hyvin kyvykkäitä miekkailussa, mutta heikkoja lannoittamisessa. Sen sijaan tämä uusi maa on avattava selkosen selälleen jokaiselle. Siellä tulevat menestymään älykkäät, muut saavat sortua. Se on elämän laki."

Seurasi kevyt hiljaisuus. Hymyiltiin. Georges Duroy avasi suunsa ja selitti, hämmästyen oman äänensä kaikua, aivan kuin hän ei koskaan olisi kuullut itsensä puhuvan: "Algeriassa on pahin puute hyvästä maasta. Todella kannattavat maatilat maksavat siellä yhtä paljon kuin Ranskassa, ja niitä ostavat rikkaat pariisilaiset, jotka haluavat sijoituspaikkaa rahoilleen. Todelliset asuttajat, varaton väestö, joka matkustaa sinne leivän puutteen takia, ajetaan erämaahan, missä ei kasva mitään, koska siellä ei ole vettä."

Kaikki tuijottivat häneen. Hän tunsi punastuvansa.

Herra Walter kysyi: "Tunnetteko Algeriaa, herra?"

Duroy vastasi: "Kyllä, olen viettänyt siellä kaksikymmentäkahdeksan kuukautta ja oleskellut kolmessa maakunnassa."

Ja äkkiä unohtaen Morelin jutun Norbert de Varenne kysyi häneltä erästä pikkuseikkaa, josta hän oli kuullut joltakulta upseerilta. Hän halusi tietää mzab-heimon tavoista, tuosta kaukaisesta pienestä tasavallasta, joka oli syntynyt keskelle Saharaa, tämän auringon korventaman maan näivettyneimpään osaan.

Duroy oli kaksi kertaa käynyt Mzabissa, ja hän alkoi nyt kertoa tämän merkillisen seudun tavoista, seudun, jossa jokainen vesipisara oli kullan arvoinen, jossa jokainen asukas on velvollinen palvelemaan yhteiskuntaa ja jossa kaupallinen kunniantunto on paljon korkeammalle kehittynyt kuin sivistyneiden kansojen keskuudessa.

Hän puhui hieman liioitellun vuolaasti, viinin ja miellyttämishalun kiihottamana. Hän kertoi kaskuja rykmentistä, piirteitä arabialaisten elämästä, seikkailuja sotaretkiltä. Pystyipä hän keksimään muutamia värikkäitä sanojakin kuvatessaan keltaisia ja alastomia aavikoita, joita auringon kuluttavat säteet polttavat.

Kaikkien naisten katseet olivat kohdistuneet häneen. Rouva Walter lausui veltolla äänellään: "Te varmaankin osaisille kirjoittaa ihastuttavan artikkelisarjan muistoistanne."

Silloin Walter alkoi katsella nuorta miestä silmälasiensa ylitse, kuten hän aina teki halutessaan paremmin nähdä jonkun kasvot. Ruokalajeja hän tarkasti silmälasiensa alitse.

Forestier käytti tilaisuutta hyväkseen: "Rakas johtaja, olen juuri puhunut teidän kanssanne herra Duroysta, jonka haluaisin käytettäväkseni poliittisia uutisia varten. Marambot’n lähdettyä lehdestä minulla ei ole ketään, joka voisi hankkia tärkeitä salaisia tietoja, ja lehti alkaa siitä kärsiä."

Vanha Walter tuli vakavaksi ja otti silmälasit kokonaan pois nenältään voidakseen katsoa Duroyta suoraan kasvoihin. Sitten hän sanoi: "On ilmeistä, että herra Duroy kykenee omintakeisesti arvostelemaan asioita. Jos hän haluaa pistäytyä luonani huomenna kello kolmelta, niin järjestämme asian." — Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen herra Walter kääntyi kokonaan nuorta miestä kohden ja sanoi: "Mutta kirjoittakaa nyt heti pieni pakinasarja Algeriasta. Voitte siinä kertoa muistoistanne ja pujotella joukkoon mietteitä asutuskysymyksestä, niinkuin äskenkin teitte. Se on päivänpolttava kysymys tällä hetkellä, erittäin päivänpolttava, ja minä olen varma siitä, että se kiinnostaa lukijakuntaa. Mutta kiirehtikää! Minun on saatava ensimmäinen kirjoituksenne huomenna tai ylihuomenna, jotta se kiinnittäisi yleisön mieltä, sillä asia on nyt käsiteltävänä edustajakamarissa."

Ja rouva Walter lisäsi vakavan ystävällisesti, kuten hän aina puhui kaikesta, tavalla, joka antoi hänen sanoilleen suosionosoituksen vivahduksen: "Ja teillähän on niin mainio otsakekin: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia. Vai mitä, herra Norbert?"

Vanha runoilija oli saavuttanut maineensa myöhään. Hän inhosi ja pelkäsi nousukkaita, ja hän vastasi kuivasti:

"Kyllä, aivan erinomainen, edellyttäen, että jatko käy samaan tyyliin; sillä vaikeinta on saada esiin juuri oikea tunnelma, se, jota musiikissa voisimme nimittää sävellajiksi."

Rouva Forestier verhosi Duroyn suojelevalla ja hymyilevällä katseella, tuntijan katseella, joka näytti sanovan: "Sinä kyllä pääset eteenpäin." Rouva de Marelle oli useita kertoja kääntynyt katsomaan Duroyta, ja timantti hänen korvassaan värisi lakkaamatta aivan kuin hieno putoamaisillaan oleva vesipisara.

Hänen pieni tyttärensä tuijotti jäykkänä ja vakavana lautaseensa.

Mutta palvelija kierteli pöytää ja kaatoi johannisbergiä sinertäviin laseihin. Ja Forestier kohotti maljan kumartaen herra Walterille: "La Vie Françaisen onneksi ja menestykseksi!"

Kaikki kumarsivat johtajalle, joka hymyili, ja Duroy joi voittonsa huumaamana lasinsa pohjaan. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut tyhjentää kokonaisen tynnyrin, syödä kokonaisen härän, kuristaa leijonan. Hän tunsi yliluonnollisen voiman jäsenissään, voittamattoman tarmokkuuden ja loppumattoman toivon sielussaan. Nyt hän oli päässyt näiden ihmisten joukkoon, hankkinut itselleen aseman, vallannut oikean paikkansa. Hän silmäsi noita kasvoja uuden varmuuden täyttämänä, ja ensimmäisen kerran hän uskalsi puhutella naapuriansa:

"Teillä on, rouva, kauneimmat korvarenkaat, mitä koskaan olen nähnyt."

Nainen kääntyi hymyillen häntä kohti: "Olen itse keksinyt tavan ripustaa timantit yksinomaan kultalankaan. Ne ovat kuin kastehelmiä, eikö teistäkin?"

Duroy sanoi hiljaa, oman rohkeutensa hämmentämänä ja peläten esiintyvänsä tyhmästi:

"Ne ovat ihastuttavat… mutta niinpä ovat korvatkin niiden mukaiset."

Nainen kiitti häntä katseella, naisen valoisalla katseella, joka voi tunkeutua sydämeen asti.

Ja kun Duroy kääntyi katsomaan toisaalle, hän kohtasi jälleen rouva Forestier’n silmät, jotka edelleenkin olivat yhtä ystävälliset. Mutta hän oli huomaavinaan niissä myös suurempaa iloisuutta, ilkamointia, rohkaisua.

Kaikki herrat puhuivat nyt yht'aikaa säestäen kovaäänistä jutteluaan vilkkailla liikkeillä. Keskustelun alaisena oli suuri suunnitelma: maanalaisen rautatieverkoston rakentaminen Pariisiin. Asia saatiin loppuun käsitellyksi vasta jälkiruokaa syötäessä. Jokaisella oli ollut paljon sanottavaa kaupungin kulkuneuvojen hitaudesta, raitiotievaunujen epämukavuudesta, omnibussien haitoista ja ajurien hävyttömyydestä.

Sitten noustiin pöydästä ja siirryttiin juomaan kahvia. Duroy tarjosi leikillisesti käsivartensa pikkutytölle, joka kiitti häntä vakavasti ja nousi varpailleen ulottuakseen naapurinsa käsikoukkuun.

Tullessaan saliin Duroysta tuntui jälleen siltä, kuin hän saapuisi kasvihuoneeseen. Isot palmut levittelivät hienoja lehtiään huoneen kaikissa neljässä nurkassa, kohottivat ne aina kattoon asti, missä ne avautuivat aivan kuin vesisateiksi.

Kaakeliuunin molemmin puolin levitteli kaksi kumipuuta, sileinä kuin pilarit, tummanvihreitä lehtiään toistensa ylitse, ja pianon päällä oli kaksi tuntematonta ruukkukasvia, jotka olivat täydessä kukassa ja vaikuttivat pyöreiltä; toinen kasvi oli aivan punainen, toinen valkoinen, ja molemmat näyttivät kovin epätodellisilta, sillä ollakseen oikeita ne olivat aivan liian kauniita.

Ilma oli viileä, ja huoneen täytti vieno, miellyttävä tuoksu, jota ei voi kuvailla tai nimetä.

Nuori mies, joka jo oli päässyt kokonaan hermojensa herraksi, tarkasteli huonetta huolellisesti. Se ei ollut iso, ja kasvit olivat ainoat, jotka vetosivat katseeseen; räikeät värit eivät missään häirinneet silmiä, ja siellä tunsi olonsa viihtyisäksi, levolliseksi ja rauhalliseksi. Huone kietoutui ihmisen ympärille hiljaa ja suloisesti. Se hiipi ruumiiseen hyväilyn tavoin.

Seiniä verhosivat vanhanaikaiset, kudotut, himmeän sinipunaiset tapetit, joihin oli siroteltu keltaisia silkkikukkia. Ne olivat kuin kultakärpäsiä.

Oviverhot olivat sinivihreää verkaa, ja niihin oli punaisella silkillä kirjailtu muutamia neilikoita; tuolit, joita oli siellä täällä vailla tiettyä järjestystä, olivat monenmuotoisia ja erikoisia, leposohvat, mahtavat nojatuolit ja pienoissohvat, pielukset ja jakkarat oli verhottu Ludvig XVI:n aikaa jäljittelevällä silkillä tai Utrechtin sametilla, jossa oli granaatinpunaisia kirjailuja kellertävällä pohjalla.

"Haluatteko kahvia, herra Duroy?"

Rouva Forestier tarjosi hänelle täyttä kahvikuppia hymyillen ystävällistä hymyään, joka aina oli hänen huulillaan.

"Kiitos, rouva."

Hän otti vastaan kupin, ja kun hän varovasti kumartui ottamaan hopeapihdeillä sokeripalaa pienen tytön ojentamasta rasiasta, emäntä sanoi puoliääneen:

"Käyttäkää nyt tilaisuutta hyväksenne ja lausukaa rouva Walterille jokin kohteliaisuus!"

Hän poistui, ennen kuin Duroy ennätti vastata.

Duroy joi ensin kahvinsa peläten läikyttävänsä sitä matolle; keventynein mielin hän sitten mietti miten hän voisi lähestyä uuden isäntänsä rouvaa ja ryhtyä hänen kanssaan puheisiin.

Äkkiä hän huomasi tyhjän kahvikupin, jota rouva piti kädessään. Pöytä oli kaukana, eikä rouva tietänyt, mihin olisi kuppinsa laskenut. Duroy ryntäsi esiin.

"Sallitteko minun auttaa?"

"Kiitos!"

Duroy vei kupin pois ja palasi takaisin: "Kunpa tietäisitte, miten hauskoja hetkiä La Vie Française on minulle valmistanut erämaa-aikoinani. Se on todella ainoa sanomalehti, jota voi lukea Ranskan ulkopuolella; se on paremmin toimitettu, hauskempi ja vilkkaampi kuin kaikki muut. Se sisältää kaiken."

Rouva hymyili ystävällisen välinpitämättömänä ja vastasi vakavasti:

"Niin, miehelläni on todella ollut paljon työtä, ennen kuin hänen onnistui luoda sanomalehti, joka täytti kaikki uudet vaatimukset."

Ja he alkoivat puhella. Duroylla oli liukas ja lipeä kieli, lämmin äänenväri, lumousvoimaa katseessaan ja vastustamattoman viekoittelevissa viiksissään. Ne varjostivat ylähuulta kauniina vaaleanruskeina kiharoina, joiden ylöspäin kierretyissä kärjissä oli vielä vaaleampi vivahdus.

He keskustelivat Pariisista, sen ympäristöstä, Seinen rannoista, kylpylaitoksista, kesäajan huvituksista, kaikista tuollaisista pikkuasioista, joista voi puhella loppumattomasti aivojen siitä väsymättä.

Sitten lähestyi herra Norbert de Varenne liköörilasi kädessä, ja silloin Duroy väistyi huomaamatta syrjään.

Rouva de Marelle, joka oli istunut juttelemassa rouva Forestier’n kanssa, huusi hänelle: "Aiotteko siis koettaa sanomalehtialaa?"

Duroy alkoi epämääräisin sanoin puhua suunnitelmistaan ja palasi sitten samoihin asioihin, joista hän äsken oli puhellut rouva Walterin kanssa. Mutta koska hän nyt hallitsi aiheensa paremmin, hän saattoi vaikuttaa ylimieliseltä ja toistella ominaan asioita, joita juuri oli saanut kuulla. Ja hän katseli lakkaamatta naapuriaan silmiin aivan kuin antaakseen sanoilleen jonkin syvemmän merkityksen.

Rouva de Marelle vuorostaan kertoi hänelle kaikenlaista vapaaseen ja vaivattomaan tapaan, kuten nainen, joka tietää olevansa henkevä ja joka aina tahtoo olla huvittava; hän tuli tuttavalliseksi, laski kätensä Duroyn käsivarrelle ja hiljensi ääntään sanoakseen vähäpätöisyyksiä siten, että ne kuulostivat salaisuuksilta. Duroy kuumeni sisäisesti toisen ulkonaisesta kosketuksesta. Hän olisi heti tahtonut omistaa elämänsä tuolle naiselle, puolustaa häntä, näyttää hänelle, mihin hän kykeni. Hänen hitaat vastauksensa osoittivat hänen ajatustensa olevan toiminnassa.

Mutta äkkiä rouva de Marelle huusi ilman erikoista syytä: "Laurine!" ja hänen pikku tyttärensä tuli esiin. "Istu tänne, lapseni, sinä vilustut siellä ikkunan luona."

Ja Duroyn valtasi mieletön halu suudella tyttöä, aivan kuin osa hänen suudelmastaan olisi voinut siirtyä äidille.

Hän kysyi kohteliaalla, mutta isällisellä äänellä: "Suvaitsetteko, pikku neiti, että suutelen teitä?"

Lapsi katsahti häneen hämmästyneenä. Rouva de Marelle sanoi nauraen:

"Vastaa nyt: Olkoon menneeksi tänään, mutta se ei saa muuttua tavaksi vastaisuudessa!"

Duroy, joka oli istuutunut, otti Laurinen polvilleen ja kosketti huulillaan tyttösen hienoja, aaltoilevia hiuksia.

Äiti hämmästyi: "Katsokaa, hän ei juoksekaan tiehensä. Muuten hän sallii vain tätien suudella itseään. Mutta te olette vastustamaton, herra Duroy."

Duroy punastui eikä vastannut mitään. Sitten hän alkoi hiljalleen keinuttaa tyttöä polvellaan.

Rouva Forestier lähestyi ja päästi pienen hämmästyneen huudahduksen:
"Mutta katsokaas, Laurine on kesytetty, mikä ihme!"

Jacques Rival tuli myöskin paikalle tupruttaen sikanaan, ja Duroy nousi lähteäkseen, jottei tulisi jollakin typerällä sanalla hävittäneeksi sitä, minkä hän juuri oli pannut alulle, nimittäin valloitustyötään.

Hän meni sanomaan hyvästi, puristi varovasti naisten pieniä kätösiä ja ravisti sen jälkeen lujasti herrojen käsiä. Hän huomasi, että Jacques Rivalin käsi oli kuiva ja lämmin ja että hän vastasi sydämellisesti kädenpuristukseen. Norbert de Varennen käsi oli kylmä ja kostea ja luisui poispäin sormien kohdalta, johtaja Walterin käsi oli kylmä ja veltto, vailla voimaa, vailla ilmettä, Forestier'n käsi taas lihava ja haalea. Ystävä sanoi puoliääneen:

"Älä unohda: huomenna kello kolmelta."

"En unohda, älä pelkää!"

Kun Duroy tuli porraskäytävään, valtasi hänet halu juosta, sillä hänen ilonsa oli ääretön. Hän syöksyi alas hypäten kaksi porrasta kerrallaan. Mutta äkkiä hän näki toisen kerroksen isosta peilistä juoksujalkaa rientävän herran ja hän pysähtyi häpeissään, aivan kuin hänet olisi tavattu pahanteosta.

Multa sitten hän tarkasteli huolellisesti omaa kuvaansa ja ihmetteli, että hän todella oli niin komea mies. Hän hymyili ystävällisesti ja sanoi hyvästi kuvalleen kumartaen sille kohteliaasti kuin arvohenkilölle ainakin.

3

Tultuaan kadulle hän alkoi miettiä, mihin hän nyt ryhtyisi. Hän olisi mielellään antautunut haaveittensa valtaan, käyskennellyt kaduilla unelmiinsa vaipuneena, hengittäen yön lempeää viileyttä. Mutta ajatus siitä kirjoitelmasarjasta, jonka johtaja Walter oli häneltä tilannut, ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän päätti heti lähteä kotiin ja ryhtyä työhön.

Hän kulki pitkin askelin, tuli ulkobulevardille, jota hän kulki rue Boursault’ille asti. Sen varrella oli hänen asuntonsa. Talossa, joka oli kuusikerroksinen, asui noin parikymmentä työläis- ja käsityöläisperhettä. Hän kiipesi portaat valaisten vahatulitikuilla likaisia askelmia, joilla oli paperinpalasia, savukkeenpätkiä ja kaikenlaisia ruoanjätteitä. Kuvottava inhon tunne valtasi hänet ja samalla halu heti muuttaa asumaan rikkaiden ihmisten joukkoon hienoihin matoilla varustettuihin taloihin. Raskas ilma, joka johtui ruoan, mukavuuslaitosten ja ihmisten hajusta, kaalin ja vanhojen sienien aiheuttama tunkkautunut ilma, jota mikään tuuletus ei koskaan voinut puhdistaa, täytti talon yltä päältä.

Nuoren miehen huone oli viidennessä kerroksessa, ja ikkunasta oli näköala syvään kuiluun. Sen pohjalla olivat läntisen rautatien lukemattomat kiskot, jotka tulivat esiin Batignollen tunnelista. Duroy avasi ikkunan ja kumartui ruostuneen rauta-aitauksen ylitse.

Hänen alapuolellaan loisti mustan reiän pohjalta isojen häränsilmien kaltaisina kolme punaista signaalilyhtyä, vähän kauempana näkyi niitä useampia ja vielä kauempana vielä useampia. Joka hetki kajahteli läpi yön lyhyitä ja pitkiä vihellyksiä, muutamia aivan läheltä, toisia niin kaukaa, että niitä tuskin kuuli. Niissä oli ihmisääntä muistuttavia vivahduksia. Yksi niistä lähestyi, lakkaamatta päästellen valittavia vinkaisuja, jotka kasvoivat sekunti sekunnilta, ja äkkiä tuli näkyviin voimakas keltainen valo, joka kiiti eteenpäin suunnattoman jyrinän saattamana; ja Duroy näki tunnelin nielaisevan vaunujen pitkän jonon.

Hän sanoi itsekseen: "Ryhdytään työhön!" Hän pani kynttilän pöydälle, mutta kun hänen piti aloittaa, hän huomasi, ettei hänellä ollut kotona muuta kuin kirjepaperia.

Välipä sillä, se kyllä kelpaa, jos avaa kirjearkin ja kirjoittaa vain toiselle puolelle. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti arkin yläreunaan kauneimmalla käsialallaan:

"Afrikkalaisen sotilaan muistelmia."

Sitten hän alkoi miettiä, miten aloittaisi ensimmäisen lauseen.

Hän istui pää käden varassa ja silmät tuijottaen valkoista paperiarkkia, joka oli levällään hänen edessään.

Mitä hän kirjoittaisi? Nyt hän ei muistanut sanaakaan kaikesta siitä, mitä äsken oli kertonut, ei ainoaakaan kaskua, ei ainoaakaan tapahtumaa, ei yhtään mitään. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että kirjoituksen voisi alottaa saapumisesta Afrikkaan. Ja hän kirjoitti:

"Oltiin suunnilleen toukokuun puolivälissä vuonna 1874, jolloin Ranska, väsyneenä kauhean vuoden hirveistä koettelemuksista, jälleen alkoi toipua…"

Ja hän pysähtyi epätietoisena siitä, kuinka hän nyt pääsisi seuraaviin asioihin, laivain lastaukseen, matkaan ja ensimmäisiin vaikutelmiin.

Kymmenen minuuttia mietittyään hän päätti lykätä johdannon seuraavaksi päiväksi ja ryhtyä heti kuvailemaan Alger’ta.

Ja hän piirsi paperille: "Alger on aivan valkoinen kaupunki…" Mutta enempää hänen ei onnistunut keksiä. Hän näki ajatuksissaan tuon kauniin, kimmeltävän kaupungin, joka laskeutui vuorensa huipulta alas mereen matalien valkoisten talojen muodostamana vaahtona, mutta hän ei voinut keksiä useampia sanoja kaiken sen ilmaisemiseksi, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut.

Ankaran aivojen ponnistuksen jälkeen hän lisäsi: "Osaksi siellä asuu arabialaisia." Sitten hän heitti kynän pöydälle ja nousi.

Kapean rautasängyn päällä, jossa hänen ruumiinsa paikkaa osoitti kuoppa, hän keksi arkipukunsa. Hän oli heittänyt sen siihen, ja siinä se nyt lojui tyhjänä, väsyneenä, velttona ja kurjana kuin paarihuoneen unohdettu käärinliina. Ja eräällä olkituolilla törrötti hänen silkkihattunsa, hänen ainoa hattunsa, ja ammotti kuin almua anoen.

Seinissä, joita peittivät sinikukkaiset, harmaat tapetit, oli yhtä paljon likatahroja kuin kukkia, vanhoja, epäiltävän näköisiä ja alkuperältään erilaisia tahroja, joiden syntyä ei enää voinut tietää, kuoliaaksi litistettyjä luteita ja öljyläiskiä, rasvaisia sormenjälkiä ja saippuanvaahtoa, jota oli sinkoillut ympäri pesuvadista aamupesujen aikana. Kaikki maistui häpeälliseltä kurjuudelta, pariisilaisten kalustettujen vuokrahuoneiden rappiolta. Ja hänet täytti katkeruus tätä hänen oman elämänsä kurjuutta kohtaan. Hän ajatteli, että hänen täytyi muuttaa täällä pois, heti paikalla. Jo huomenna täytyi tämän alennustilan loppua.

Äkkiä hänet jälleen valtasi palava työinto. Hän istuutui uudelleen pöydän ääreen ja alkoi miettiä sattuvia lauseparsia, jotka olisivat kelvanneet kuvailemaan Alger’ta tuota syvän ja salaperäisen Afrikan harvinaista ja hurmaavaa esikartanoa — ja tuota arabialaisten paimentolaisheimojen ja tuntemattomien neekerien Afrikkaa, jonka ihmeellisiä eläimiä eläintieteelliset puutarhat olivat täynnään. Hän etsi sanoja kuvaillakseen niitä jättiläisvuohia, joita sanotaan gaselleiksi, Afrikan merkillisiä, oudon näköisiä kirahveja, juhlallisia kameleja, kammottavia virtahevosta, rumia sarvikuonoja — ja gorilloja, noita ihmisen pelottavia serkkuja.

Hän tunsi heikosti, miten ajatukset alkoivat tulla, ja ehkä hän olisi osannut niitä lausuakin, mutta hänen oli mahdotonta muovailla niitä kirjoitetuiksi sanoiksi. Tämä kykenemättömyys kiihotti häntä, ja hän nousi uudelleen pöydän äärestä kädet hiestä märkinä ja veren jyskyttäessä ohimoissa.

Hänen katseensa osui sattumalta pesulaskuun, jonka portinvartija oli illalla tuonut hänen huoneeseensa. Hänet valtasi äkkiä ääretön epätoivo, koko hänen ilonsa katosi ja sen mukana koko hänen itseluottamuksensa, koko hänen tulevaisuudentoivonsa. Kaikki oli lopussa, auttamattomasti lopussa, hän ei osannut mitään, hänestä ei tulisi mitään, hän tunsi olevansa tyhjä, lahjaton, kelvoton, tuomittu.

Ja hän meni uudelleen ikkunan ääreen, ja samassa syöksyi tunnelista rajusti kolisten juna. Se kiiti eteenpäin merta kohden läpi metsien ja tasankojen. Ja Duroyn sydämessä heräsi muisto hänen vanhemmistaan.

Tuo juna sivuuttaisi hänen vanhempiensa talon muutamien kilometrien päässä siitä. Hän näki ajatuksissaan tuon pienen asumuksen. Se sijaitsi aivan Canteleun kylän laidassa, kukkulalla, jolla oli ihana näköala Roueniin ja mahtavaan Seinen laaksoon.

Vanhemmilla oli pieni majatalo, pieni maalaiskapakka, jonne vaatimattomilla kaupunkilaisilla oli tapana sunnuntaiaamuisin saapua syömään aamiaista. Sen nimi oli Kauniin Näköalan Majatalo. He olivat tahtoneet tehdä pojastaan herrasmiehen ja lähettäneet hänet kymnaasiin. Lopetettuaan koulunkäyntinsä ja saatuaan reput ylioppilastutkinnossa hän oli matkustanut suorittamaan asevelvollisuuttaan siinä vakaassa tarkoituksessa, että hänestä tulee upseeri, eversti, kenraali. Mutta koska hän kyllästyi sotilaselämään jo aikoja ennen viisivuotisen palvelusaikansa päättymistä, hänen päähänsä pälkähti ruveta etsimään onneaan Pariisista.

Hän saapui sinne asevelvollisuusaikansa päätyttyä ja huolimatta isänsä ja äitinsä rukouksista. Hänen vanhempansa, joiden unelmat olivat särkyneet, olisivat halunneet pitää hänet luonaan kotona. Mutta nyt hän uskoi tulevaisuuteen, aavisti saavansa voiton tapahtumain avulla, jotka hänen aivonsa vain sekavasti oivalsivat, mutta jotka varmasti osuisivat hänen tielleen ja joita hän varmasti ymmärtäisi käyttää hyväkseen.

Rykmentissä hänellä oli ollut sotilaallista menestystä, tavallista moukanonnea, mutta myös seikkailuja piireissä, jotka olivat häntä ylempänä. Hän oli vietellyt erään veronkantajan tyttären, joka tahtoi luopua kaikesta seuratakseen häntä, ja erään asianajajan vaimon, joka yritti hukuttautua, kun hän jätti hänet.

Hänen toverinsa sanoivat hänestä: "Hän on hurjimus, vekkuli, joka aina osaa selviytyä pulasta." Ja itse hän oli luvannut itselleen pysyä hurjimuksena ja vekkulina, joka taitavasti osaa päästä pälkähästä.

Hänen synnynnäinen normandialainen älykkyytensä oli hioutunut kasarmielämän jokapäiväisissä harjoituksissa. Sitä olivat kiihottaneet ryöstöretket Afrikassa, luvattomat varkaudet, epäilyttävät kepposet. Mutta sitä olivat myös terästäneet armeijassa vallitsevat erikoiset kunniakäsitteet, sotilaalliset urotyöt, isänmaalliset tunteet ja kerskuvat jutut, joita aliupseerit ammattiinsa kuuluvassa turhamaisuudessaan toisilleen kertoivat. Hänen älynsä oli muodostunut jonkinlaiseksi kolminkertaisilla pohjilla varustetuksi laatikoksi, jossa oli vähän yhtä ja toista.

Mutta suurin sija siinä oli hänen halullaan päästä eteenpäin.

Hän oli jälleen huomaamattaan vaipunut unelmiin, kuten hänen tapanaan oli joka ilta. Mielikuvituksessaan hän oli päähenkilönä suurenmoisessa rakkausseikkailussa, joka yhdellä iskulla johti hänet kaikkien toiveiden päämäärään. Hän nai jonkun pankkiirin tai ylhäisen miehen tyttären, jonka hän on tavannut kadulla ja valloittanut ensi silmäyksellä…

Hänet herätti näistä unelmista veturin sihisevä ääni. Aivan yksinäinen veturi syöksyi ulos tunnelista kuin iso jänis kolostaan ja kiiti täydellä höyryllä pitkin kiskoja veturitallia kohden levätäkseen siellä päivän vaivoista.

Sen innokkaan ja sekavan toivon rauhoittamana, joka aina täytti hänen mielensä, hän heitti umpimähkään lentosuukon yöhön, kuvittelemansa naisen kuvaa kohden, suukon, jonka aiheutti halu saavuttaa toivottu onni. Sitten hän sulki ikkunan ja alkoi riisuutua mumisten itseksensä:

"No, olen huomenna paremmassa vireessä. Ajatukseni eivät ole selvät tänä iltana, ja sitä paitsi olen juonutkin aika lailla. Sellaisissa olosuhteissa ei tehdä hyvää työtä."

Hän meni vuoteeseen, sammutti kynttilän ja nukahti melkein heti.

Hän heräsi aikaisin, kuten ihminen niinä päivinä, jolloin hän innokkaasti toivoo jotakin tai levottomana huolehtii jostakin, ja meni heti avaamaan ikkunan saadakseen kupillisen tuoretta ilmaa, kuten hänen oli tapana sanoa.

Vastapäätä olevat talot rue de Romen varrella rautatien leveän vallihaudan toisella puolella loistivat nousevan auringon valossa ja näyttivät kuin hopealla silatuilta. Kaukana oikealla näkyivät Argentueil’n kukkulat, Sannois’n ylängöt ja Ogremont’in myllyt verhoutuneina sinertävään, kevyeen autereeseen, joka muistutti ohutta, häilyvää, läpinäkyvää harsoa, jonka joku oli heittänyt maiseman ylle.

Duroy seisoi hetken katsellen tätä laajaa näköalaa, sitten hän muisti: "Tuolla ulkona olisi hiton ihanaa tällaisena päivänä." Mutta samassa hän muisti, että hänen oli ruvettava työhön aivan heti, ja lähetti portinvartijan pojan kymmenen soun palkkiosta viemään sanaa konttoriin, että hän oli sairaana.

Hän istuutui pöydän ääreen, kastoi kynän mustetolppoon, painoi otsansa käden varaan ja alkoi etsiä aiheitaan. Mutta turhaan. Ei syntynyt mitään.

Hän ei kuitenkaan lannistunut. Hän ajatteli: "No, en ole vielä tottunut
tähän työhön. Se on ammatti, joka on opittava kuten kaikki muukin.
Jonkun täytyy neuvoa minua ensi kerroilla. Menen hakemaan käsiini
Forestier’n. Hän antaa kirjoitukselleni muodon kymmenessä minuutissa."

Ja hän pukeutui.

Kun hän oli tullut kadulle, hän huomasi, että oli vielä liian aikaista mennä ystävän luo, joka varmaankin nousi myöhään. Hän siis lähti rauhallisesti kävelemään ulkoboulevardin puiden alle.

Kello ei ollut vielä yhdeksää, kun hän tuli Parc Monceauhon, joka vielä oli viileä ja kostea aamukastelun jäljiltä.

Hän istuutui penkille ja alkoi haaveilla. Eräs nuori mies asteli edestakaisin hänen edessään; hänellä oli hieno puku, ja hän odotti varmaan jotakin naista.

Nainen tuli kiirehtien ja hunnutettuna ja tarttui miehen käsivarteen lyhyen kädenpuristuksen jälkeen; sitten he katosivat.

Ääretön halu saada osakseen rakkautta valtasi Duroyn — rakkautta, joka olisi hienoa, hyvältä tuoksuvaa, tunteellista. Hän nousi ja lähti kävelemään. Hänen ajatuksensa risteilivät Forestier’n ympärillä. Sillä miehellä oli ollut onnea.

Hän saapui Forestier’n portille juuri samalla hetkellä, jolloin tämä oli lähdössä ulos.

"Sinä täällä näin aikaisin? Tahdotko jotakin?"

Duroy, joka oli hämmästynyt siitä, että tapasi hänet juuri hänen lähtiessään kotoa, änkytti:

"Asianlaita on niin… sillä tavalla, että minä en osaa kirjoittaa sitä artikkelia Algeriasta, sitä, tiedäthän, jota johtaja Walter pyysi minulla. Eihän se niin vaikeaa ole, mutta minähän en ole kirjoittanut mitään ennen. Siihenkin täytyy tottua niinkuin kaikkeen muuhunkin. Minulla on kyllä näkökohtia, minulla on kaikkea, mutta en keksi oikeita ilmaisuja."

Hän keskeytti. Forestier hymyili pisteliäästi:

"Kyllä ymmärrän!"

Duroy jatkoi: "Niin, voihan tällaista tapahtua kenelle tahansa näin alkuaikoina. Kuitenkin, niin… tulin kuitenkin pyytämään sinulla hyviä ohjeita… Kymmenessä minuutissa järjestät kaikki ja annat jutulle asianmukaisen muodon. Minä tarvitsen hyödyllisen opetustunnin kielenkäytössä. Ilman sinua en saa tätä asiaa toimeksi."

Toinen hymyili iloisesti koko ajan. Hän taputti vanhaa ystäväänsä olalle ja sanoi:

"Mene puhumaan vaimoni kanssa, hän kyllä selvittää asiasi yhtä hyvin kuin minä. Olen opettanut hänelle sen taidon. Minulla ei nyt ole aikaa, muuten tekisin sen kyllä mielelläni itse."

Duroy lannistui äkkiä, epäröi eikä uskaltanut:

"Mutta enhän minä voi mennä vaimosi luokse näin aikaisin."

"Voit kyllä. Hän on jo noussut. Hän istuu parhaillaan työhuoneessani järjestämässä muistiinpanojani."

Toinen kieltäytyi menemästä.

"Ei… ei… Se on mahdotonta."

Silloin Forestier tarttui häntä molempiin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi hänet suopean väkivaltaisesti porttia kohti. "Ala painua vain, aasi, kun minä kerran pyydän. Ethän kai halua pakottaa minua kapuamaan kolmanteen kerrokseen vain siksi, että esittäisin sinut uudelleen ja selittäisin asiasi."

Silloin Duroy teki päätöksensä: "Kiitos, minä menen. Mutta aion sanoa, että sinä olet pakottanut minut, ehdottomasti pakottanut minut, tekemään tämän vierailun."

"Sano mitä haluat. Voit olla levollinen, ei hän sinua syö. Mutta älä unohda kello kolmea."

"Ole huoletta."

Ja Forestier meni matkoihinsa kiirehtivän näköisenä. Duroy sen sijaan alkoi hitaasti nousta portaita, askelman askelmalta, miettien mitä sanoisi ja levottomana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Palvelija tuli avaamaan. Hänellä oli esiliina edessään ja lattiaharja kädessään.

"Herra on mennyt ulos", hän sanoi odottamatta kysymystä.

Duroy oli itsepäinen: "Kysykää rouva Forestier’lta, voiko hän ottaa minut vastaan. Sanokaa hänelle, että tulen hänen miehensä luota, jonka tapasin kadulla."

Sitten hän odotti. Mies tuli takaisin, avasi oikealla olevan oven ja ilmoitti: "Rouva odottaa."

Rouva Forestier istui kirjoituspöydän ääressä pienessä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä mustille hyllyille järjestettyjä kirjoja. Niiden eriväriset selät, keltaiset, punaiset, vihreät, violetit ja siniset, antoivat väriä ja eloa kirjahyllyille.

Alituista hymyään hymyillen rouva kääntyi ja ojensi Duroylle kätensä, paljastaen valkoisen pitsiaamunutun väljän hihan alta valkoisen käsivartensa.

"Joko nyt?" hän sanoi ja jatkoi sitten: "Tämä ei ole mikään moite, vaan vain pieni vaatimaton kysymys."

Duroy alkoi änkyttää: "Oh, hyvä rouva, en olisi tahtonut tulla, mutta miehenne, jonka tapasin tuolla kadulla, pakotti minut. Olen niin hämilläni, etten edes uskalla sanoa, mikä asia minut on tänne tuonut."

Rouva osoitti tuolia: "Istukaahan kuitenkin ja kertokaa."

Hän piti parin sormen välissä kynää, jolla hän näppärästi leikitteli. Hänen edessään pöydällä oli iso paperiarkki, jonka hän oli ennättänyt täyttää puoliväliin, ennen kuin nuoren miehen tulo keskeytti hänet.

Hän näytti olevan tottunut kirjoituspöydän ääressä istumiseen. Huomasi selvästi, että se kuului hänen jokapäiväisiin toimiinsa ja että hän puuhaili miehensä työhuoneessa yhtä vaivattomasti kuin omassa salongissaan. Hänen aamunutustaan tuntui kevyt hajuveden lemu, äsken suoritetun aamupesun tuoksu. Ja Duroy koetti aavistaa ja oli puvun alta näkevinään nuoren valkoisen ruumiin, joka oli lämpimänä ja hienona miellyttävästi kiedottu pehmeään kankaaseen.

Duroy sammalsi epäröiden: "Niin, tuota… en oikein uskalla… Asia on siten, että tein eilen työtä myöhäiseen iltaan ja aloitin taas tänä aamuna varhain… saadakseni valmiiksi sen Algeriaa koskevan artikkelin, jota herra Walter on minulta pyytänyt… Mutta minun on mahdotonta saada mitään kokoon… olen repinyt kaikki konseptini… En ole tottunut sellaiseen työhön… ja lähdin tänne pyytämään Forestier’ltä apua… vain tämän kerran…"

Rouva keskeytti hänet sydämellisesti nauraen, onnellisena, iloisena, mairiteltuna: "Ja hän pyysi teitä tulemaan minun luokseni. Siinä hän teki oikein kiltisti…"

"Aivan niin. Hän sanoi, että te osaatte selvittää tämän asian paremmin kuin hän… Mutta minä en oikein uskaltanut, en halunnut. Te ymmärrätte?"

Rouva nousi. "Tästä tulee ihastuttava yhteistyö. Olen kovin innostunut aatteeseenne. Kas niin, istukaa tähän minun paikalleni, sillä minun käsialani tunnetaan lehdessä. Ja sitten laadimme yhdessä kirjoituksen, kerrankin sellaisen, joka menee yleisöön."

Duroy istuutui, tarttui kynään, otti paperiarkin eteensä ja odotti.

Rouva Forestier seisoi hänen vieressään ja katseli hänen valmistuksiaan. Sitten hän ojensi kätensä, otti uuninreunalta savukkeen ja sytytti sen.

"En osaa työskennellä tupakoimatta", hän sanoi. "Siis, mistä aiotte kirjoittaa?"

Duroy kääntyi hämmästyneenä häntä kohden.

"Mutta juuri sitähän en tiedä! Juuri siksihän olen tänne tullut."

Rouva vastasi: "Minä järjestän asian. Valmistan kyllä kastikkeen, mutta ensiksi minun on saatava paisti."

Duroy istui edelleenkin hämmentyneenä. Lopuksi hän seitti epäröiden:
"Haluaisin kertoa koko matkani aina Afrikkaan tulostani alkaen…"

Nyt rouva istuutui häntä vastapäätä ison pöydän toiselle puolelle ja katsoi häntä suoraan silmiin.

"No, kertokaa nyt asia ensin minulle, ymmärrättekö, järjestyksessä ja jättämättä mitään pois. Sitten poimin kertomuksestanne sen, mikä otetaan kirjoitukseen."

Mutta kun Duroy ei tietänyt, miten hän aloittaisi, rouva alkoi udella häneltä aivan kuin pappi rippituolissa, tehdä hänelle tarkkoja kysymyksiä, jotka palauttivat hänen mieleensä unohtuneita yksityiskohtia, henkilöitä, joita hän oli tavannut, kasvoja, joita hän oli nähnyt.

Pakotettuaan Duroyn puhumaan kokonaisen neljänneksen, rouva Forestier keskeytti: "Nyt aloitamme. Ensiksi kuvittelemme, että te kerrotte vaikutelmianne jollekulle hyvälle ystävälle. Siten menetellen voitte sanoa joitakin tuhmuuksia, tehdä huomautuksia kaikenlaisesta, olla luonnollinen ja hauska, jos siihen kykenette. Siis: 'Rakas Henry! Sinä haluat tietää, mikä Alger on, ja toiveesi on täyttyvä. Koska minulla ei tällä hetkellä ole mitään tekemistä tässä savimajassa, joka nyt on asuntonani, aion lähettää sinulle jonkinlaisen päiväkirjan elämästäni. Selostan siinä jokaista päivää, jokaista tuntia. Siitä tulee ehkä paikka paikoin jonkin verran eloisa, mutta eihän sinun pahimmassa tapauksessa ole pakko näyttää sitä naistuttavillesi…'"

Rouva keskeytti sytyttääkseen savukkeen, joka oli sammunut, ja heti lakkasi teräskynän rapiseva ääni.

"Jatkakaamme", aloitti rouva uudelleen. "Algeria on laaja ranskalainen alue sen ison tuntemattoman seudun reunalla, jota nimitetään erämaaksi, Saharaksi, Keski-Afrikaksi jne. Alger on se häikäisevän valkoinen, ihastuttava portti, joka johtaa tähän ihmeelliseen maanosaan.

"Mutta ensin sinne on päästävä, eikä se ole kaikille varsin helppoa. Niinkuin tiedät, minä olen mainio hevosmies, koska olen saanut hoitooni everstin hevoset, mutta voihan samalla olla hyvä ratsastaja ja huono merimies. Juuri niin on minun laitani.

"Muistatko majuri Simbretas’n, jota me nimitimme tohtori Ipêcaksi? Kun joku katsoi olevansa kypsä kahdenkymmenenneljän tunnin sairaslomaan laiskuuden siunatussa maassa, hän meni sairastarkastukseen. Majuri istui tuolillaan, punahousuiset jalat hajalla, kädet polvilla, kyynärpäät törröttäen kohti itää ja länttä ja isot silmät pyörien.

"Sinä muistat hänen määräyksensä: Sotilasta vaivaa vatsakipu. Antakaa hänelle oksennuspulveria, n:o 3, minun reseptini mukaan valmistettua, ja sen jälkeen kahdentoista tunnin lepo. Se kyllä parantaa hänet.

"Tämä oksennuspulveri oli suurenmoinen, suurenmoinen ja vastustamaton.
Se nieltiin, koska se oli välttämätöntä. Ja kun oli kestetty tohtori
Ipécan resepti n:o 3, päästiin nauttimaan kahdentoista tunnin
hyvinansaittua lepoa.

"Siis, rakas ystävä, päästäkseen Algeriaan on neljänkymmenen tunnin aikana myös alistuttava eräänlaiseen vatsakäsittelyyn, mutta tällä kertaa Transatlanttisen höyrylaivayhtiön reseptin mukaan."

Rouva Forestier hieroi käsiään ylen ylpeänä keksinnöstään.

Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Sytyttäen savukkeen toisensa jälkeen hän jatkoi sanelemistaan savukiehkuroiden lomissa, jotka ensin työntyivät suoraan ulos hänen yhteen nipistyneiden huuliensa muodostamasta pienestä pyöreästä reiästä, sen jälkeen laajeten ja levittäytyen huoneeseen harmaina rihmoina, läpinäkyvänä usvana, hämähäkinverkkoa muistuttavana harsona. Väliin hän huitaisi tieltään kevyet, mutta yhä itsepäisemmät savurihmat tai katkaisi ne iskevällä peukalonliikkeellä ja katseli vakavin, tutkivin ilmein, kuinka molemmat savupätkät hitaasti katosivat.

Ja Duroy seurasi tarkkaavin silmin kaikkia hänen liikkeitään, kaikkia hänen vartalonsa ja päänsä käännähdyksiä hänen suorittaessaan tätä epämääräistä leikkiä, johon hänen ajatuksensa eivät ottaneet osaa.

Mielikuvituksessaan rouva Forestier nyt kehitteli matkan seikkailuja, kertoi matkatovereista, joita hän omasta päästään keksi, ja kutoi joukkoon rakkausjutun eräästä naisesta, joka oli naimisissa jalkaväenkapteenin kanssa ja matkalla miehensä luokse.

Jälleen istuuduttuaan hän teki Duroylle kysymyksiä Algerian topografiasta, josta hän ei tietänyt mitään. Kymmenen minuutin kuluttua hän tiesi yhtä paljon kuin Duroykin ja laati pienen kappaleen valtio- ja siirtomaatiedettä perehdyttääkseen lukijan aineeseen ja saadakseen hänet paremmin ymmärtämään seuraavissa artikkeleissa käsiteltäviä tärkeitä kysymyksiä.

Sitten hän teki matkan Oraniin, mielikuvituksellisen huvimatkan, jossa pääasiallisesti käsiteltiin maurilaisia, juutalaisia ja espanjalaisia naisia.

"Kaikki se kiinnostaa yleisöä", hän sanoi.

Loppukuvaukseksi hän valitsi Saidan, joka sijaitsee korkeiden vuorten juurella, ja pienen jännittävän seikkailun, jonka henkilöinä olivat aliupseeri Georges Duroy ja eräs Ain-el-Hadjarista kotoisin oleva alfankutojatar. Hän kuvasi salaiset yölliset kohtaukset alastoman, karun vuoren juurella, jonka rotkoissa shakaalit, hyeenat ja koirat kiljuivat, haukkuivat ja ulvoivat.

Ja iloisesti hän julisti: "Jatkoa seuraavassa numerossa!" Sitten hän nousi sanoen: "Tällä tavalla, hyvä herra, kirjoitetaan artikkeleita. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne sen alle."

Duroy epäröi.

"No, kirjottakaahan!"

Duroy purskahti nauruun ja kirjoitti paperin alareunaan:

"Georges Duroy."

Rouva Forestier poltteli edelleen kävellen edestakaisin. Ja Duroy katseli häntä silmää räpäyttämättä, keksimättä mitään tapaa kiitoksensa esittämiseen, onnellisena hänen läheisyydestään, täynnä eroottista hyväntunnetta ja kiitollisena tämän luottamuksellisen suhteen alkamisesta. Hänen mielestään tämän naisen olemuksesta huokui kaikki, mikä häntä ympäröi, aina kirjojen verhoamia seiniä myöten. Kaikkeen, tuoleihin, muihin huonekaluihin, ilmaan, jossa tupakansavu leijaili, liittyi jotakin erikoista, jotakin hyvää, suloista, viehättävää, ja kaikki se oli lähtöisin rouva Forestier’stâ.

Kesken kaiken tämä kysyi:

"Mitä pidätte ystävättärestäni, rouva de Marellesta?"

Duroy hämmästyi: "Mielestäni… mielestäni hän on sangen suloinen."

"Todellako?"

"Aivan varmasti."

Häntä halutti lisätä: "Mutta ei niin sievä kuin te." Mutta hän ei uskaltanut.

Rouva Forestier jatkoi: "Ja jospa tietäisitte, kuinka hauska hän on, kuinka omalaatuinen ja älykäs. Hän on oikea taiteilijaluonne, todellinen boheemi. Siksi hänen miehensä ei juuri pidäkään hänestä. Hän näkee vain hänen vikansa eikä pidä arvossa hänen avujaan."

Duroy hämmästyi kuullessaan, että rouva de Marelle oli naimisissa.
Olihan se kuitenkin aivan luonnollista.

Hän kysyi: "Vai niin… Hän on naimisissa? Entä mikä hänen miehensä on?"

Rouva Forestier kohautti hitaasti olkapäitään ja nosti silmäkulmiaan, ja tähän yht’aikaiseen eleeseen näytti sisältyvän joukoittain epämääräisiä selityksiä.

"Oh — hän on liikennetarkastaja Pohjoisrautateillä. Hän on kuukauden aikana vain viikon Pariisissa. Hänen rouvansa nimittää sitä 'pakolliseksi palvelukseksi' tai 'viikkopäivätyöksi' tai myös 'hiljaiseksi viikoksi'. Kun olette tutustunut ystävättäreeni paremmin, huomaatte, miten hieno ja kiltti hän on. Menkää tervehtimään häntä jonakin päivänä."

Duroy ei ajatellutkaan poistumista. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt jäädä tänne ainiaaksi, kuin hän olisi ollut siellä kotonaan. Mutta ovi avautui hiljaa, ja eräs pitkä herrasmies astui ilmoittamatta sisään.

Hän pysähtyi huomatessaan, että huoneessa oli ennen häntä toinen vieras. Rouva Forestier näytti hetkeksi tulevan hämilleen, mutta sanoi sitten luonnollisella äänellään, kevyen punerruksen kuitenkin kohotessa kaulalta kasvoille:

"Käykää toki peremmälle, rakkaani. Saanko esitellä teille Charlesin hyvän ystävän, herra Georges Duroyn, tulevan sanomalehtimiehen."

Sitten, vaihtaen äänensävyä, hän ilmoitti: "Kreivi de Vaudrec, paras ja läheisin ystävämme."

Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Heti sen jälkeen Duroy rupesi tekemään lähtöä.

Häntä ei pyydetty jäämään. Hän sopersi joitakin kiitoksia, puristi nuoren naisen ojennettua kättä, kumarsi uudelleen vastatulleelle herrasmiehelle, joka koko ajan säilytti; kylmän, vakavan maailmanmiehenilmeensä, ja poistui huoneesta hyvin hämmentyneenä, aivan kuin hän olisi tehnyt jonkin suuren tyhmyyden.

Kadulla hän tunsi mielensä alakuloiseksi ja haluttomaksi, ja häntä, alkoi painaa salaisen levottomuuden raskas tunne. Hän kulki suoraan eteenpäin ihmetellen, mistä tämä äkillinen raskasmielisyys oli ilmestynyt. Hän ei kyennyt keksimään sen todellista syytä, mutta kreivi de Vaudrecin vakavat kasvot, jotka jo olivat vähän vanhentuneet ja harmaiden hiuksien ympäröimät, sekä hänen jäykkä, ylhäinen ilmeensä, joka osoitti hyvin rikasta ja itsetietoista miestä, palautuivat alituisesti hänen mieleensä.

Ja hän huomasi, että tämä vieras herrasmies, joka oli keskeyttänyt sen ihastuttavan kahdenkeskisen kohtauksen, johon hänen sydämensä jo oli ennättänyt mukautua, oli kietonut hänen ympärilleen jäätävän epätoivon tunteen, sellaisen, jonka jokin sattumalta kuultu sana, jokin onnettomuuden aavistus tai jotkut aivan pienet seikat joskus riittävät meissä herättämään.

Ja hänestä tuntui myös, että tämä herrasmies oli jostakin käsittämättömästä syystä ollut tyytyväinen tavatessaan hänet rouva Forestier’n luona.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä kello kolmeen mennessä, eikä kello ollut vielä kahtakaantoista. Hänellä oli vielä taskussaan kuusi frangia viisikymmentä centimea. Hän meni syömään aamiaista erääseen Duvalin ravintolaan, harhaili sen jälkeen bulevardilla, ja kun kello löi kolme, hän kapusi La Vie Françaisen toimitukseen.

Juoksupojat istuivat penkillä käsivarret ristissä ja odottivat, ja jonkinlaisen kateederin takana eräs vahtimestari järjesteli äsken saapunutta postia. "Näyttämöllepano" oli täydellinen ja omiaan tekemään vieraisiin suurenmoisen vaikutuksen. Kaikelle antoi leimansa ryhti, vakavaraisuus, arvokkuus ja tyylikkyys, kuten asiaan kuuluu suuren lehden hallissa.

Duroy tiedusteli: "Onko herra Walter tavattavissa?"

Vahtimestari vastasi: "Herra johtaja on tällä hetkellä eräässä neuvottelussa. Olkaa hyvä ja istukaa hetkiseksi!" Ja hän osoitti odotushuonetta, joka jo oli täynnä väkeä.

Siellä oli vakavia, ritarimerkkinauhoin koristautuneita herroja, kasvoillaan juhlallinen ilme, ja raiteiltaan suistuneita miehiä, paidat näkymättömissä ja takit napitettuina aina kaulaan asti, lakit, joiden etupuolella oli isoja, likaisen näköisiä, maailmankartan meriä ja mantereita muistuttavia tahroja. Joukossa oli myös kolme naista. Yksi heistä oli nuori, hymyilevä ja jalokivin koristeltu; hän vaikutti kokotilta. Hänen vierustoverillaan oli traagillinen ilme, hän oli ryppyinen ja myös jalokiviä säihkyvä. Hän kantoi niitä kuitenkin vähän vakavampaan tapaan. Hänessä oli jotakin kulunutta, jotakin keinotekoista, jotakin sellaista, jota tapaa vanhoissa näyttelijättärissä, jonkinlaista väärää nuoruutta, laimistunutta kuin pilautunut lemmenhajuvesi.

Kolmas nainen oli surupukuinen. Hän oli piiloutunut huoneen nurkkaan, ja hänen kasvoillaan oli lohduttoman lesken ilme. Duroy arveli hänen tulleen pyytämään almua.

Kuitenkaan ei ketään päästetty sisään, ja yli kaksikymmentä minuuttia oli jo kulunut.

Vihdoin Duroy keksi keinon ja meni vahtimestarin luokse: "Herra Walter on pyytänyt minua tulemaan tänne kello kolmelta", hän sanoi. "Ja katsokaa joka tapauksessa, olkaa hyvä, onko ystäväni herra Forestier täällä!"

Silloin hänen annettiin mennä läpi pitkän käytävän, joka vei erääseen isoon saliin. Siellä istui neljä herraa kirjoittamassa ison, vihreän pöydän ympärillä.

Forestier seisoi uunin edessä ja poltti savuketta leikitellen samalla bilboquet’lla. Hän oli hyvin taitava tässä pelissä ja sai joka kerralla ison keltaisen puksipuupallon putoamaan lelun puuvarren kärkeen. Hän laski: "Kaksikymmentäkaksi — kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä — kaksikymmentäviisi."

"Kaksikymmentäkuusi", Duroy huudahti, ja hänen ystävänsä kohotti katsettaan pysähdyttämättä silti käsivartensa säännöllistä liikettä. "Sinäkö siinä", hän sanoi. "Eilen sain kaksikymmentäseitsemän osumaa yhteen menoon. Ainoastaan Saint-Potin on täällä minua taitavampi. Oletko tavannut johtajaa? Ei ole mitään hullunkurisempaa kuin nähdä sen vanhan Norbert-huuhkajan pelaavan bilboquet’ta. Hänen suunsa on ammollaan, aivan kuin hän tahtoisi nielaista koko pallon."

Eräs toimittajista kääntyi häntä kohden:

"Kuule Forestier, minä tiedän erään ainoalaatuisen bilboquet’n, joka on myytävänä; se on ilex-puuta. Kerrotaan, että Espanjan kuningatar on sen omistanut. Siitä pyydetään kuuttakymmentä frangia. Se ei ole paljon."

Forestier kysyi: "Missä se on?" Ja kun hänen kolmaskymmenesseitsemäs heittonsa oli epäonnistunut, hän avasi kaapin, jossa Duroy näki tusinan mainioita bilboquet’ita, jotka oli järjestetty ja numeroitu kuin museoesineet. Pantuaan lelunsa sen tavalliselle paikalle Forestier kysyi uudelleen: "Missä se on saatavissa?"

Sanomalehtimies vastasi: "Se on eräällä Vaudevillen lipunmyyjällä. Tuon sen tänne huomenna, jos tahdot."

"Olkoon menneeksi. Jos se todella on hyvä, niin otan sen. Sellaisia ei ole koskaan liiaksi."

Sitten hän kääntyi Duroyn puoleen: "Tule mukaan, niin vien sinut johtajan luo, niin että pääset lahoamasta täällä kello seitsemään illalla."

He menivät odotushuoneen läpi, jossa samat ihmiset istuivat samassa järjestyksessä. Niin pian kuin Forestier astui huoneeseen, sekä nuori nainen että vanha näyttelijätär nousivat nopeasti ja kiirehtivät hänen luokseen.

Hän johdatti heidät vuorotellen syrjäiseen ikkunakomeroon, ja vaikka he koettivat puhua hiljaa, Duroy kuuli, että hän sinutteli heitä molempia.

Työnnettyään paljoitetut ovet auki Forestier ja Duroy sitten astuivat johtajan huoneeseen.

Neuvottelun, jota oli kestänyt tunnin verran, muodosti écarté-peli. Johtaja Walterin peliseurana olivat eräät niiden leveälieristen hattujen omistajista, jotka Duroy oli nähnyt edellisenä iltana.

Herra Walter oli jakajana. Hän pelasi hyvin tarkkaavaisesti ja lystillisin elein. Hänen vastapelaajansa pani pöydälle ja otti taas käteensä kirjavia, kevyitä kortteja, joita hän käsitteli taitavasti, nopeasti ja hienosti kuin ainakin harjautunut pelaaja. Norbert de Varenne istui johtajan pöydän ääressä kirjoittamassa jotakin artikkelia, ja Jacques Rival makasi silmät ummessa sohvalla ja poltti sikaria.

Huoneessa oli tunkkautunut ilma, joka johtui nahkakaluston, vanhan tupakansavun ja kirjapainon kaikille sanomalehtimiehille tutusta hajusta.

Mustalla, kuparireunaisella kirjoituspöydällä oli suunnaton kasa papereita: kirjeitä, kortteja, sanomalehtiä, aikakauskirjoja, laskuja ja kaikenlaisia painotuotteita.

Forestier puristi pelaajien takana istuvien vedonlyöjien käsiä ja alkoi sanaakaan sanomatta katsella peliä. Mutta heti kun johtaja Walter oli saanut voiton, hän kiiruhti esittelemään:

"Tässä on ystäväni."

Johtaja katsahti Duroyta silmälasiensa takaa ja kysyi:

"Onko teillä kirjoitus mukananne? Se sopisi mainiosti huomiseen lehteen
Morelia koskevan kamarikeskustelun yhteyteen."

Duroy otti esiin taskustaan paperiliuskat, jotka oli taitettu neljään osaan: "Olkaa hyvä, herra johtaja!"

Johtaja ihastui, ja hymy väikähti hänen kasvoilleen: "Hyvä, erittäin hyvä. Te pidätte sananne." Ja Forestier’n puoleen kääntyen hän jatkoi: "Onko minun luettava se lävitse?"

Forestier kiiruhti vastaamaan:

"Ei ole tarvis, herra Walter. Olen tehnyt artikkelin yhdessä hänen kanssaan perehdyttääkseni hänet ammattiin. Se on erittäin hyvä."

Ja johtaja, jolle nyt jakoi kortteja eräs pitkä, laiha herra, kansanedustaja ja keskustan vasemman siiven jäsen, lisäsi välinpitämättömästi: "Mainiota!" Forestier ei päästänyt häntä jatkamaan uutta pelierää, ennen kuin oli kuiskannut hänen korvaansa: "Muistattehan, että lupasitte ottaa Duroyn Marambol’n paikalle? Sallitteko, että otan hänet samoin ehdoin?"

"Tehkää niin."

Ja sanomalehtimies tarttui ystävänsä käsivarteen ja veti hänet mukanaan johtajan jatkaessa peliään.

Norbert de Varenne ei koko aikana ollut nostanut päätään; näytti sillä, kuin hän ei aikaisemmin olisi nähnyt Duroyta tai tuntenut häntä. Jacques Rival sen sijaan puristi hänen kättään huomattavan ja tarkoituksellisen lämpimästi, kuten hyvä ja varma toveri, johon voi luottaa kunnia-asioissa.

He menivät jälleen odotushuoneen lävitse, ja kun kaikki siellä olevat kohottivat päätään. Forestier sanoi nuorimmalle naisista niin äänekkäästi, että muutkin odottajat sen kuulivat: "Johtaja on kyllä kohta vapaa. Tällä hetkellä hän neuvottelee parin finanssivaliokunnan jäsenen kanssa."

Sitten hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja kasvoillaan kiirehtivä, tärkeä ilme, aivan kuin hänen juuri olisi mentävä laatimaan jotakin erittäin tärkeää sähkösanomaa.

Heti kun he olivat tulleet toimitussaliin, Forestier otti esille bilboquet’nsa ja alkoi pelata, selittäen Duroylle ja samalla laskien osumiaan: "Siis selvä. Sinä tulet tänne joka päivä kello kolme, jolloin minä annan sinulle tehtävät ja mainitsen ne käynnit, jotka sinun on suoritettava päivällä, illalla tai aamulla. — Yksi —, annan sinulle ensin suosituskirjeen poliisilaitoksen ensimmäiselle osastolle — kaksi —, jonka kautta pääset yhteyteen erään poliisivirkailijan kanssa. Hänen kanssaan sinun on sovittava kaikista tärkeistä poliisiuutisista — kolme —, virallisista uutisista ja tietysti myös epävirallisista. Yksityiskohdat selittää sinulle Saint-Potin, joka on perillä kaikista asioista — neljä —, ja jonka tapaat huomenna. Sinun on opittava taito saada ihmiset, joiden luokse sinut lähetän — viisi —, puhumaan ja taito kulkea suljettujen ovien lävitse — kuusi —. Kiinteää palkkaa saat kaksisataaviisikymmentä frangia ja lisäksi kymmenen centimea riviltä mielenkiintoisista omatekoisista jutuista — seitsemän —, edelleen kymmenen centimea riviltä kaikista artikkeleista, joita eri aloilta saat kirjoittaa — kahdeksan."

Sitten hän kohdisti huomionsa yksinomaan peliin ja jatkoi hitaasti laskemistaan: "Yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista — kolmetoista." Neljästoista heitto epäonnistui, ja Forestier kirosi: "Pahuksen kolmetoista! Se aiheuttaa aina vastoinkäymisiä. Jumaliste, varmasti vielä kuolenkin kolmantenatoista päivänä!"

Myös eräs toimittajista, joka oli lopettanut työnsä, otti nyt bilboquet’nsa esiin kaapista. Hän oli pienikasvuinen mies, aivan lapsen näköinen, vaikka jo oli kolmenkymmenenviiden. Ja joukko muita huoneeseen tulleita toimittajia kävi myös vuoronsa perään noutamassa kaapista lelunsa. Pian heitä oli kuusi. He seisoivat vieretysten seinänvierellä ja heittivät säännöllisin, samanlaisin liikkein palloja ilmaan, punaisia, keltaisia ja mustia palloja. Heidän keskensä syntyi kilpailu, jolloin nekin kaksi toimittajaa, jotka vielä istuivat työssä, nousivat arvostelemaan peliä.

Forestier voitti yksitoista pistettä, ja pioni, lapsellisen näköinen toimittaja, joka oli hävinnyt, soitti juoksupoikaa ja tilasi: "Yhdeksän olutta!" Ja virvokkeita odotellessaan he alkoivat uudelleen pelata.

Duroy joi lasin olutta uusien tovereittensa kanssa ja kysyi sitten ystävältään:

"Mitä minun on tehtävä?" Toinen vastasi: "Tänään minulla ei ole mitään sinua varten. Voit mennä, jos haluat."

"Ja… meidän… artikkelimme… tuleeko se lehteen huomenna?"

"Kyllä, mutta älä ole huolissasi sen asian takia. Minä pidän huolta oikoluvusta. Kirjoita jatko huomiseksi ja tule tänne täsmälleen kello kolmelta niinkuin tänäänkin."

Ja Duroy puristi käsiä, tietämättä edes niiden omistajain nimiä, ja laskeutui kadulle pitkin komeita portaita, sydän riemuiten ja mieli keveänä.

4

Georges Duroy nukkui huonosti, sillä hänet teki levottomaksi halu saada nähdä kirjoituksensa painettuna. Heti päivän koittaessa hän oli jalkeilla ja harhaili kaduilla jo aikoja ennen kuin sanomalehdenmyyjät aloittivat juoksunsa kioskista kioskiin.

Hän meni Saint-Lazaren asemalle, koska hän tiesi, että La Vie
Française tulisi sinne aikaisemmin kuin hänen omaan kaupunginosaansa.
Oli vielä liian aikaista, ja hänen täytyi kävellä edestakaisin ja
odottaa.

Hän näki sanomalehdenmyyjättären tulevan ja avaavan lasikojunsa.
Sitten saapui eräs mies kantaen päänsä päällä suuria, kokoontaitettuja
papereita. Duroy hyökkäsi esiin. Siinä oli Le Figaro, Le Gil-Blas, Le
Gaulois, L’Evénement ja pari kolme muuta aamulehteä. Mutta La Vie
Française puuttui.

Hänet valtasi säikähdys. Ehkä Afrikkalaisen sotilaan muistelmia oli lykätty seuraavaksi päiväksi tai ehkei se viime hetkessä ollutkaan miellyttänyt johtaja Walteria!

Kun hän tuli takaisin kioskin luo, hän näki lehteään jo myytävän, vaikk’ei hän ollut huomannut, milloin se oli tullut. Hän kiiruhti paikalle, sieppasi lehden heitettyään myyjättärelle kolme souta ja silmäsi pikaisesti ensimmäisen sivun otsakkeet. — Ei mitään. — Hänen sydämensä alkoi lyödä. Hän avasi lehden, ja ankara liikutus valtasi hänet, kun hän erään palstan alapäästä sai lukea isoin kirjaimin painetut sanat: "Georges Duroy". Siinä se oli! Mikä onni!

Hän alkoi mitään ajattelematta kävellä sanomalehti kädessä ja hattu vinossa. Hänellä oli tavaton halu pysähdyttää ohikulkijat ja sanoa heille: "Ostakaa tämä — ostakaa tämä! Siinä on minun kirjoittamani artikkeli!" Hän olisi tahtonut huutaa keuhkojensa täydellä voimalla, kuten sanomalehdenmyyjät iltaisin bulevardilla. "Lukekaa La Vie Française, lukekaa Georges Duroyn kirjoitus: 'Afrikkalaisen sotilaan muistelmia'." Ja äkkiä hän sai halun itse lukea kirjoituksensa, lukea sen jossakin julkisessa paikassa, jossakin kahvilassa, kaikkien nähden. Hän koetti etsiä paikkaa, jossa jo olisi vieraita. Hänen oli käveltävä hitaasti, ja vihdoin hän poikkesi erääseen viinitupaan, jossa jo oli useita henkilöitä. Hän tilasi rommia aivan kuin siihen aikaan päivästä tavallisesti tilataan absinttia, lainkaan ajattelematta, että oli aamu. Sitten hän komensi: "Viinuri, tuokaa minulle La Vie Française!"

Mies, jolla oli valkoinen esiliina, lähestyi:

"Meillä ei ole sitä lehteä. Meille on tilattu vain Le Rappel, Le
Siècle, La Lanterne ja Le Petit Parisien."

Duroy puuskahti kiihkeällä ja suuttuneella äänellä: "Mokoma kapakka!
Menkää heti ostamaan minulle La Vie Française!"

Viinuri kiiruhti kadulle ja toi tullessaan pyydetyn lehden.

Duroy alkoi lukea kirjoitustaan, mutisten itsekseen kerran toisensa jälkeen: "Mainiota, mainiota!" Siten hän koetti herättää ympärillään istuvien ihmisten huomiota ja synnyttää heissä halun saada tietää, mitä lehdessä oli. Lähtiessään hän jätti sanomalehden pöydälle. Viinituvan isäntä huomasi sen ja huusi hänelle:

"Herra, herra! Unohditte lehtenne!"

Mutta Duroy vastasi: "Pitäkää se, olen sen jo lukenut. Siinä sattuukin tänään olemaan eräs hyvin mielenkiintoinen juttu."

Sitä juttua hän ei näyttänyt, mutta mennessään, hän näki erään vieraan ottavan La Vie Françaisen pöydällä, jolle hän oli sen jättänyt.

Hän alkoi miettiä, mitä hän nyt tekisi. Ja hän päätti mennä konttoriinsa irtisanoutumaan. Hän värisi jo etukäteen ilosta ajatellessaan, kuinka hänen päällikkönsä ja toverinsa tulisivat ällistymään. Varsinkin häntä ilahdutti aavistus päällikkönsä yllätyksestä.

Hän kulki hitaasti, jottei tulisi konttoriin ennen puolta kymmentä, koska kassa avattiin vasta kello kymmeneltä.

Se osasto, johon hän kuului, oli sijoitettu isoon ja synkkään huoneeseen, jossa kaasun täytyi talvisaikaan palaa melkein koko päivän. Sen ikkunat olivat ahtaalle pihalle päin, ja niistä näki toisiin konttoreihin. Huoneessa istuivat kaikki virkamiehet ja osastopäällikkö, joka viimeksi mainittu oli kätketty verhon taakse erääseen nurkkaan.

Duroy meni ensin nostamaan palkkansa, satakahdeksantoista frangia ja kaksikymmentäviisi centimea, jotka olivat keltaisessa kirjekuoressa kassanhoitajan laatikossa. Sitten hän astui ryhdikkäästi kuin voittaja siihen isoon työhuoneeseen, jossa hän jo oli viettänyt niin monta päivää.

Heti kun hän astui sisään, hänelle huusi osastopäällikkö, herra Potel:

"Tekö siinä, herra Duroy? Johtaja on jo useita kertoja kysynyt teitä. Tiedättehän, ettei saa olla sairaana kahta päivää peräkkäin ilman lääkärintodistusta."

Duroy, joka oli pysähtynyt keskelle huonetta valmistaakseen esiintymisensä tehoa, vastasi kovalla äänellä:

"Siitä minä vähät välitän!"

Virkamiesten keskuudesta kuului hämmästynyt kohahdus, ja herra Potelin pää ilmestyi äkkiä verhon reunan yläpuolelle.

Hänellä oli tapana istua verhon takana vedon pelosta, sillä häntä vaivasi luuvalo. Hän oli leikannut tähän verhoon kaksi reikää voidakseen niiden lävitse valvoa virkailijoitaan.

Kuultiin kärpästen surisevan. Vihdoin osastopäällikkö kysyi epäröiden:
"Mitä sanoitte?"

"Minä sanoin, että vähät minä siitä. Tulin tänne vain sanoakseni itseni irti. Olen ryhtynyt toimittajaksi La Vie Françaiseen, ja siellä saan palkkaa viisisataa kuussa sekä lisäksi rivimaksun. Olen jo aloittanut: lehdessä on tänään minun kirjoittamani artikkeli."

Hän tosin oli päättänyt koettaa pitkittää huviaan niin kauan kuin mahdollista, mutta kiusaus lingota esiin kaikki yhdellä kertaa oli ollut liian voimakas.

Vaikutus oli täydellinen. Kukaan ei liikahtanut.

Sitten Duroy selitti: "Menen ilmoittamaan asian herra Perthuis’lle ja tulen sitten tänne sanomaan hyvästi." Ja hän lähti tapaamaan johtajaa, joka heti hänet nähtyään tiuskaisi:

"Ahaa, siinä te olette! Ettekö tiedä, etten minä salli…"

Duroy keskeytti hänet:

"Ei teidän sen takia tarvitse noin huutaa!"

Herra Perthuis, joka oli hyvin lihava ja lisäksi punainen kuin kukonheltta, muuttui aivan hengettömäksi hämmästyksestä.

Duroy jatkoi: "Olen saanut aivan tarpeekseni teidän roskaisesta virastostanne. Olen tästä aamusta alkaen sanomalehtimies, ja minulla on jo erittäin hyvä paikka. Pyydän sulkeutua suosioonne."

Ja hän poistui. Hän oli suorittanut kostonsa.

Hän meni puristamaan entisten tovereittensa käsiä. He tuskin uskalsivat puhutella häntä, jotteivät olisi paljastaneet itseään, sillä he olivat kuulleet hänen keskustelunsa johtajan kanssa, ja ovi oli vielä auki.

Vihdoin hän seisoi kadulla, palkka taskussaan. Hän söi vahvan aamiaisen eräässä hyvässä ravintolassa, jossa oli kohtuulliset hinnat ja jonka hän ennestään tunsi. Ravintolassa hän jälleen osti La Vie Françaisen ja jätti sen aamiaispöydälleen. Sitten hän kävi muutamissa puodeissa, joista hän osti erinäisiä vähäpätöisiä tavaroita vain saadakseen ne lähetetyiksi kotiinsa ja sanoakseen nimensä Georges Duroy, johon hän lisäsi: "La Vie Françaisen toimittaja".

Sitten hän mainitsi kadun ja numeron, mutta piti tärkeänä huomauttaa:
"Paketti on jätettävä portinvartijalle."

Kun hänellä vielä oli aikaa, hän etsi käsiinsä erään painajan, joka valmisti yhdessä minuutissa, katuyleisön nähden nimikortteja. Hän teetti heti sata korttia, joihin oli painettu hänen nimensä ja hänen uusi yhteiskunnallinen asemansa.

Sitten hän lähti toimitukseen.

Forestier vastaanotti hänet kylmästi kuin ainakin käskynalaisen: "Jaha, sinäkö siinä. Hyvä, minulla on juuri erinäisiä juttuja sinua varten. Odota kymmenen minuuttia. Minä vain kirjoitan loppuun erään asian." Ja hän jatkoi aloittamaansa kirjettä.

Pöydän toisessa päässä istui pieni, hyvin kalpea ja pöhökasvoinen mies, lihava ja kaljupäinen, jonka päälaki oli aivan kiiltävä. Hän kirjoitti nenä melkein paperissa kiinni, sillä hän oli kovin likinäköinen.

Forestier kysyi häneltä: "Kuulehan, Saint-Potin, koska aiot lähteä haastatteluillesi?"

"Kello neljältä."

"Ota mukaasi tämä nuori mies ja paljasta hänelle ammatin salaisuudet."

"Hyvä."

Forestier kääntyi ystäväänsä päin ja jatkoi:

"Onko sinulla valmiina jatko Algerian juttuun? Tämänaamuinen alku on herättänyt suurta huomiota."

Duroy änkytti hämillään: "Ei… luulin ennättäväni kirjoittaa sen iltapäivällä… minulla on ollut joukko asioita toimitettavana… en ole voinut…"

Toinen kohautti tyytymättömänä olkapäitään: "Ellet ole täsmällisempi, niin pilaat tulevaisuutesi. Johtaja Walter on luottanut siihen, että hän saisi käsikirjoituksesi. Minun täytyy sanoa hänelle, että hän saa sen huomenna. Mutta jos luulet saavasi palkkaa tyhjäntoimittamisesta, niin petyt."

Hetken vaiettuaan hän lisäsi: "Rauta on taottava kuumana, hitto vieköön!"

Saint-Potin vastasi: "Minä olen valmis."

Forestier käännähti tuolillaan, otti melkein juhlallisen asennon ja ryhtyi antamaan ohjeitaan sanoen ensin Duroylle: "Siis. Pariisissa on oleskellut jo kaksi päivää kiinalainen kenraali Li-Theng-Fao, joka asuu Continentalissa, ja rajah Taposahib Ramaderao Pali, joka asuu Bristolissa. Teidän on mentävä heitä haastattelemaan."

Sitten hän kääntyi Saint-Potinin puoleen: "Älä unohda pääkohtia, jotka olen sinulle sanonut. Kenraalilta ja rajahilta on tiedusteltava heidän mielipidettään Englannin puuhista Kauko-Idässä, heidän ajatuksiaan siirtolaisuuskysymyksestä ja vieraasta yliherruudesta sekä heidän toiveitaan Euroopan ja erittäinkin Ranskan väliintulon suhteen."

Hän vaikeni ja lisäsi sitten teatterimaisella äänellä: "Lukijakunnalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin saada samalla kertaa tietää, mitä Kiinassa ja Intiassa ajatellaan näistä kysymyksistä, jotka tällä hetkellä niin suuresti huolestuttavat yleistä mielipidettä."

Duroylle hän huomautti: "Ota varteen, kuinka Saint-Potin työskentelee. Hän on mainio reportteri. Koeta oppia taito urkkia ihmisiltä tiedot viidessä minuutissa."

Sen jälkeen hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, kasvoillaan vakavuus, josta huomasi selvän tarkoituksen pidentää välimatkaa ja pidättää vanha toveri uusine virkaveljineen oikealla paikallaan.

Heti kun he olivat tulleet kadulle, Saint-Potin alkoi nauraa ja sanoi Duroylle: "Kylläpä hän teeskentelee! Hän koettaa asettua yläpuolellemme. Voisi todellakin luulla, että hän pitää meitä suurena yleisönä."

He menivät bulevardille päin, ja reportteri kysyi: "Joisitteko jotakin?"

"Kernaasti. Nyt onkin lämmin."

He menivät erääseen kahvilaan ja tilasivat virvoitusjuomia. Ja Saint-Potin alkoi jutella. Hän juorusi lehdestään ja kaikista ihmisistä ladellen ällistyttävän runsaasti jos jonkinlaisia yksityiskohtia.

"Johtaja? Oikea juutalainen! Ja tiedättehän, ettei juutalaisia voi koskaan muuttaa. Kummallinen rotu!" — Ja hän kertoi ihmeellisiä piirteitä ahneudesta, Israelin lapsille ominaisesta ahneudesta, tavattomasta säästäväisyydestä, inhottavista tinkimisistä, rumista alennuksista, joita vaadittiin ja saatiin sekä kokonaisesta koronkiskomis- ja panttilainausjärjestelmästä.

"Ja kaikesta huolimatta hän on kunnon mies, joka ei usko mihinkään ja joka osaa pitää kaikki ihmiset puuhassa. Sanomalehtensä, joka on puoluelehti, katolilainen, vapaamielinen, tasavaltalainen ja legitimistinen, kerman ja rahan äänenkannattaja, hän on perustanut tukeakseen pörssikeinottelujaan ja kaikkia muita sekä mahdollisia että mahdottomia yrityksiään. Sellaisessa hän on erittäin taitava ja ansaitsee miljoonia yhtiöillä, joiden osakepääoma tuskin on neljää souta…"

Hän puhui väsymättä ja nimitti Duroyta koko ajan rakkaaksi ystäväkseen.

"Se veitikka puhuu asioita, jotka olisivat Balzacin arvoisia! Ajatelkaahan, olin hiljattain hänen huoneessaan Norbert’in, tuon vanhan pöhkön, ja Don Quijote Rivalin kanssa, kun Montelin taloudenhoitaja, tuli huoneeseen kainalossaan nahkasalkku, jonka koko Pariisi tuntee. Walter nosti nenänsä ja kysyi: 'Mitä uutta kuuluu?'"

Montelin vastasi viattomasti: 'Olen maksanut ne kuusitoistatuhatta frangia, jotka olimme velkaa paperinvälittäjälle.'

Johtaja ponnahti pystyyn hämmästyneenä:

'Mitä sanotte?'

'Olen maksanut herra Privas’n laskun.'

'Mutta tehän olette hullu.'

'Miksi?'

'Miksi… miksi… miksi…'

Hän otti silmälasinsa nenältään ja pyyhki ne. Sitten hän hymyili sitä hullunkurista hymyään, joka kiertää hänen paksuja poskiaan joka kerta, kun hän aikoo sanoa jotakin pahaa tai mahtipontista, ja selitti äänellä, joka vaikutti sekä leikilliseltä että vakavalta:

'Miksi? Siksi, että olisimme voineet saada alennusta noin neljä- tai viisituhatta frangia.'

Montelin vastasi hämmästyneenä: 'Mutta, herra johtaja, laskuthan olivat järjestyksessä, minä olin ne varmentanut ja te olitte ne hyväksynyt.'

Silloin johtaja tuli vakavaksi ja selitti: "Ihminen ei saa olla niin tyhmä kuin te. Ettekö tiedä, herra Montelin, että täytyy aina kartuttaa velkojaan, jotta voisi tinkiä."

Ja pudistaen tietorikasta päätään Saint-Potin lisäsi: "No, eikö se ole
Balzacia, häh?"

Duroy ei ollut lukenut Balzacia, mutta hän vastasi jyrkästi:

"On, hitto vie!"

Sitten reportteri puhui rouva Walterista, jota hän piti suurena hanhena, Norbert de Varennesta, joka oli vanha epäonnistunut huuhkaja, ja Rivalista, joka on itserakas narri. Sitten tuli Forestier’n vuoro: "Mitä häneen tulee, niin hänen on onnistunut päästä naimisiin todellisen naisen kanssa, siinä kaikki."

Duroy kysyi: "Mikä hänen rouvansa oikeastaan on?"

Saint-Potin hieroi käsiään: "Hän on sangen hieno pikkulintu ja kevytkenkäinen. Hänellä on rakastajana eräs vanha elostelija, jonka nimi on Vaudrec, kreivi de Vaudrec, joka naitti hänet ja antoi hänelle myötäjäiset…"

Duroy tunsi äkkiä koko ruumiinsa viilenevän, hermojensa vetäytyvän kokoon. Häntä halutti haukkua tuo juoruilija pataluhaksi tai antaa hänelle selkään. Multa hän keskeytti hänet rauhallisesti ja kysyi: "Onko nimenne Saint-Potin?" [Juorukello. — Suom.] Toinen vastasi vaatimattomasti:

"Ei, nimeni on Thomas. Saint-Potiniksi minua sanotaan vain toimituksessa."

Ja Duroy, joka maksoi laskun, jatkoi: "Eikö jo ala olla aika lähteä?
Meidänhän on mentävä tapaamaan kahta mahtavaa miestä."

Saint-Potin purskahti nauruun: "Olettepa te vielä viaton. Luuletteko todella, että minä aion kysyä siltä kiinalaiselta ja hindulta, mitä he ajattelevat Englannista? Ikään kuin minä en tietäisi paremmin kuin he, mitä heidän on ajateltava La Vie Françaisen lukijoille! Olen jo haastatellut viittäsataa kiinalaista, persialaista, hindua, chileläistä, japanilaista ja monta muuta. Nähdäkseni he vastaavat aina samalla tapaa. Minun tarvitsee vain etsiä viimeinen artikkelini ja kopioida se sanasta sanaan. Uutta ei tarvita muuta kuin heidän nimensä, arvonsa, ikänsä ja seurueensa. Oh, siitä seikasta ei voi erehtyä, sillä muuten minut kyllä olisi kiinnitetty Le Figarohon tai Le Gaulois’han. Mutta Hotel Bristolin ja Continentalin ovenvartijat kertovat minulle kyllä viidessä minuutissa, mitä minun tarvitsee tietää. Menemme sinne jalkaisin ja poltamme sikarin matkalla. Siten ansaitsemme viisi frangia, jotka otamme lehdeltä ajurimenoihin. Sillä tavoin, ystäväni, menetellään, jos tahtoo olla käytännöllinen."

Duroy kysyi: "Sellaisin ehdoin kannattaa kai mainiosti olla reportterina?"

Sanomalehtimies vastasi salaperäisesti: "Kyllä, mutta mikään ei kannata niin hyvin kuin pikku-uutiset, sellaiset näet, jotka ovat naamioituja mainoksia."

He olivat nousseet ja alkaneet astella pitkin bulevardia Madeleinen kirkkoa kohden. Äkkiä Saint-Potin sanoi toverilleen:

"Jos teillä on jotakin muuta tekemistä, niin — ymmärrättehän — minä en tarvitse teitä."

Duroy puristi hänen kättään ja lähti.

Ajatus, että hänen olisi illalla kirjoitettava artikkeli lehteen, kiusasi häntä, ja hän rupesi sitä suunnittelemaan. Hän kokoili mielessään aatteita, ajatuksia, näkökohtia, kertomuksia ja käveli sitä tehdessään avenue des Champs-Elysées’n päähän asti, jossa hän näki vain muutamia harvoja kävelijöitä, sillä kuumuus oli näinä lämpiminä päivinä ajanut ihmiset pois Pariisista.

Syötyään päivällistä eräässä Riemukaaren luona olevassa viinituvassa hän lähti hiljalleen kotiinsa ulkobulevardien kautta ja istuutui pöytänsä ääreen tekemään lyötä.

Mutta heti kun iso valkoinen paperiarkki oli hänen edessään, koko hänen päähänsä kaduilla keräytynyt aineisto lensi tiehensä, aivan kuin hänen aivonsa olisivat haihtuneet olemattomiin. Hän koetti koota muistojensa rippeitä ja pitää niistä kiinni, mutta heti palattuaan ne luiskahtivat taas pakoon, tai sitten ne rynnistivät esiin kaikki yht’aikaa, niin ettei hän todellakaan tietänyt, mistä päästä olisi aloittanut ja kuinka jatkanut.

Tunnin ponnistelujen jälkeen ja tuhrittuaan viisi arkkia täyteen jatkoa vailla olevia johdantoja hän sanoi itsekseen: "En ole vielä tarpeeksi tottunut tähän ammattiin. Minun täytyy saada uusi oppitunti." Ja heti hän alkoi ajatella uutta työhetkeä rouva Forestier’n kanssa, ja toive, että hän jälleen saisi viettää pitkän, sydämellisen, tuttavallisen ja suloisen kahdenkeskisen tunnin, pani hänet värisemään mielihyvästä. Hän meni kiireesti vuoteeseen, melkein peläten ryhtyä uudelleen työhön ja siinä äkkiä ehkä onnistuvansa.

Seuraavana päivänä hän nousi vähän myöhään siirtäen tahallaan tuonnemmaksi aikomansa vierailun iloja ja jo etukäteen niistä nauttien.

Kello oli yli kymmenen, kun hän soitti ystävänsä ovikelloa.

Palvelija ilmoitti:

"Herralla ei ole aikaa. Hän työskentelee."

Duroy ei ollut ajatellut, että aviomies olisi kotona. Hän ei kuitenkaan peräytynyt: "Sanokaa hänelle, että täällä olen minä ja että on kysymyksessä tärkeä asia."

Viiden minuutin odotuksen jälkeen hänet päästettiin työhuoneeseen, jossa hän edellisenä päivänä oli viettänyt niin ihanan aamupäivän.

Sillä paikalla, jolla hän itse oli istunut, istui nyt kirjoittamassa Forestier yllään aamunuttu, jalassaan tohvelit ja päässään pieni englantilainen tupakkamyssy. Hänen vaimonsa, joka oli pukeutunut somaan valkoiseen aamupukuun, istui uuniin nojaten ja saneli, savuke suussa.

Duroy pysähtyi kynnykselle ja änkytti: "Pyydän anteeksi, häiritsenkö?"

Hänen ystävänsä, joka käänsi häntä kohden kasvonsa, vihaisen näköiset kasvonsa, tiuskaisi: "Mitä sinä nyt taas tahdot? Sano nopeasti! Meillä on kiire!"

Toinen sammalsi hämmentyneenä: "Suokaa anteeksi, en mitään erikoista."

Mutta Forestier suuttui: "Tuhat tulimmaista, älä tuhlaa aikaa! Et suinkaan ole tunkeutunut tänne vain sanoaksesi meille hyvää huomenta."

Duroy hämmästyi yhä enemmän ja teki päätöksensä: "Niin… asia… asia on sillä tavalla… etten… etten minä kykene saamaan kokoon artikkeliani… ja koska sinä olit niin… koska te olitte niin… ystävällisiä viime kerralla, niin minä toivoin… että rohkenisin tulla…"

Forestier keskeytti hänet: "Oletpa sinä aika poika! Kuvitteletko ehkä, että minä tekisin sinun työsi ja sinun vain tarvitsisi käydä nostamassa palkkasi kuukauden lopussa? Oletpa sinä todella leikillinen!"

Nuori nainen vain poltti savukettaan mitään sanomatta, huulillaan alituinen epämääräinen hymynsä, joka nyt näytti ivallisten ajatusten peittämiseksi valitulta rakastettavalta naamiolla.

Duroy punastui ja änkytti: "Pyydän tuhannesti anteeksi… luulin… ajattelin…" Äkkiä hänen äänensä muuttui täysin hallituksi: "Pyydän anteeksi, rouva. Pyydän vielä kerran saada sydämellisesti kiittää teitä siitä erinomaisesta artikkelista, jonka teitte minulle eilen."

Sitten hän tervehti ja sanoi Charlesille: "Kello kolme olen toimituksessa." Ja hän poistui.

Hän juoksi takaisin asuntoonsa mutisten itsekseen: "Hyvä, minä teen sen itse, ja he saavat nähdä…"

Kotiin tultuaan hän heti ryhtyi kirjoittamaan vihan kiihottamana.

Hän jatkoi rouva Forcstier’n aloittamaa seikkailua, liitti siihen yksityiskohtia jatkoromaaneista, ihmeellisiä tapahtumia ja mahtipontisia kuvauksia, käyttäen kömpelöä lyseolaistyyliä ja tavallisia aliupseerien ilmaisuja. Tunnin kuluessa hän oli saanut valmiiksi artikkelin, joka oli täynnä mitä suurimpia mielettömyyksiä, ja vei sen itsetietoisena La vie Françaisen toimitukseen.

Ensimmäiseksi hän tapasi Saint-Potinin, joka puristi hänen kättään rikostoverin tarmolla ja kysyi:

"Oletko lukenut kiinalaisen ja intialaisen haastattelut? Eivätkö ne ole mainiot? Koko Pariisilla on ollut hauskaa. Enkä minä ole nähnyt heidän nenänpäätäänkään!"

Duroy ei ollut niitä lukenut, mutta hän otti lehden, jossa hänen silmäänsä osui pitkä artikkeli: "Intia ja Kiina." Hän lukaisi sen läpi Saint-Potinin osoittaessa hänelle sormellaan mielenkiintoisimpia paikkoja.

Forestier tuli puhkuen sisään, kasvoillaan kiirehtivä ja huolestunut ilme:

"Hyvä on, tarvitsen teitä molempia."

Ja hän mainitsi joukon poliittisia uutisia, joista heidän oli otettava selko vielä samana iltana.

Duroy ojensi hänelle artikkelinsa.

"Tässä on jatko Algerian juttuun."

"Mainiota! Anna tänne! Minä vien sen johtajalle."

Siinä kaikki.

Saint-Potin otti uudelleen virkaveljensä mukaansa, ja kun he tulivat eteiseen, hän kysyi:

"Oletteko käynyt kassassa?"

"En. Minkä tähden?"

"Minkä tähden? Hakemassa palkkaanne! Nähkääs on aina parasta ottaa kuukausi etukäteen. Eihän voi tietää, mitä tapahtuu."

"Mutta… en todellakaan pyydä parempaa.

"Minä esittelen teidät kassanhoitajalle. Hän ei rettelöi. Hän on reilu mies."

Ja Duroy meni nostamaan palkkansa, kaksisataa frangia, sekä kaksikymmentäkahdeksan frangia edellisen päivän artikkelistaan. Nämä rahat sekä hänen rautatieltä saamansa kuukausipalkan jätteet tekivät yhteensä kolmesataa neljäkymmentä frangia.

Hän ei koskaan ollut omistanut niin suurta summaa ja luuli nyt olevansa rikas määräämättömäksi ajaksi.

Sitten Saint-Potin otti hänet mukaansa muutamiin kilpailijalehtiin. Niiden toimituksissa ensinmainittu lörpötteli siinä toivossa, että ne uutiset, joiden hankkimisen hän oli saanut tehtäväkseen, olisivat jo toisilla ja että hän voisi siepata ne keskustelutaitonsa älykkyyden ja hienouden avulla omalle lehdelleen.

Illalla Duroylla ei ollut mitään tekemistä, ja hän päätti vielä kerran mennä Folies-Bergéres’iin. Kooten kaiken rohkeutensa hän esittäytyi eräälle kontrollöörille:

"Nimeni on Georges Duroy, La Vie Françaisen toimittaja. Olin täällä äskettäin herra Forestier’n kanssa, joka lupasi pyytää minulle pääsylippua. En tiedä, onko hän muistanut sitä tehdä."

Asiaa katsottiin eräästä luettelosta. Hänen nimeään ei löytynyt siitä.
Kontrollööri, joka oli erittäin kohtelias mies, sanoi kuitenkin:

"Käykää vain sisään, hyvä herra, ja kääntykää johtajan puoleen. Hän kyllä järjestää asianne."

Hän meni saliin ja tapasi siellä melkein heti Rachelin, jonka hän edellisellä käynnillään oli ottanut mukaansa.

Nainen tuli hänen luokseen: "Päivää, rakkaani, kuinka voit?"

"Erittäin hyvin! Entä sinä itse?

"Kohtalaisesti. Tiedätkö, että olen nähnyt sinusta kaksi kertaa unta, sen jälkeen kun viimeksi tapasimme."

Duroy hymyili hyvillään: "Kas vain, mitähän se tietää?

"Se tietää, että minä pidän sinusta, poikaseni, ja että sinä tulet uudelleen luokseni, kun sinua huvittaa."

"Vaikka tänä iltana, jos tahdot."

"Sopii mainiosti."

"Mutta, kuulehan…" Duroy epäröi hieman hämillään siitä, mitä hän aikoi sanoa. "Asia on niin, että minulla ei ole lainkaan rahaa. Olin juuri eräässä ravintolassa ja menetin siellä kaikki."

Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin vainuten valhetta, sillä hänellä oli ilotytön vaisto, ja hän oli tottunut ihmisten tinkimisiin ja temppuihin.

Hän sanoi: "Veijari! Nyt et käyttäydy kauniisti minua kohtaan!"

Duroy hymyili vaivautuneena: "Voitko tyytyä kymmeneen frangiin? Sen enempää minulla ei ole jäljellä."

Tyttö kuiskasi epäitsekkäänä kuin kurtisaani, joka tekee uhrauksen jonkin oikkunsa lakia:

"Kuten tahdot, rakkaani. Minä en halua muuta kuin sinut."

Ja hän kohotti ihastuneet silmänsä nuoren miehen viiksiä kohti ja otti hänen käsivartensa, johon hän rakastuneesti nojautui: "Nyt menemme juomaan lasin mehua. Ja sitten lähdemme yhdessä vähän kävelemään. Tahtoisin mennä kanssasi bulevardille voidakseni oikein näytellä sinua. Mutta sitten menemme aikaisin kotiin, eikö niin?"

* * * * *

Duroy nukkui kauan tytön luona. Oli täysi päivä, kun hän tuli kadulle, ja hän kiiruhti heti ostamaan La Vie Françaisen. Vapisevin käsin hän avasi lehden. Siinä ei ollut hänen kirjoitustaan. Hän seisoi katukäytävällä ja tarkasteli huolestuneena noita painettuja palstoja, toivoen lopuksi löytävänsä sen, mitä etsi.

Jotakin raskasta laskeutui äkkiä hänen sydämelleen, sillä lemmenyön rasitusten jälkeen vastoinkäyminen kouraisi hänen velttouttaan todellisen onnettomuuden voimalla.

Hän meni asuntoonsa ja nukahti riisuutumatta vuoteelleen.

Muutamia tunteja myöhemmin hän tuli toimitukseen ja meni johtaja Walterin puheille: "Hämmästyin tänä aamuna suuresti, kun en löytänyt artikkeliani lehdestä."

Johtaja kohotti päätään ja vastasi kuivasti: "Olen antanut sen ystävällenne Forestier’lle tarkastettavaksi. Hän ei pitänyt sitä tyydyttävänä. Teidän täytyy kirjoittaa se uudelleen."

Duroy poistui huoneesta sanaakaan sanomatta ja syöksyi raivostuneena ystävänsä luokse: "Miksi et ole pannut kirjoitustani lehteen?"

Forestier istui savuke suussa syvällä nojatuolissaan ja jalat pöydällä, tuhrien koroillaan aloittamaansa kirjoitusta. Hän vastasi rauhallisesti, ikävystyneellä ja hajamielisellä äänellä: "Johtajan mielestä se oli huono, ja hän pyysi minua antamaan sen sinulle takaisin uudelleen kirjoitettavaksi. Tuossa se on." Ja hän osoitti sormellaan muutamia papereita, jotka lepäsivät kokoon taitettuina kirjeenpuristimen alla.

Duroy ällistyi eikä tietänyt, mitä sanoisi. Kun hän työnsi tekeleensä taskuunsa, Forestier jatkoi: "Tänään sinun on ensiksi mentävä poliisilaitokseen…"

Ja hän selosti erinäisiä tehtäviä ja mainitsi joukon hankittavia uutisia. Duroy poistui keksimättä sitä purevaa sanaa, jonka hän olisi tahtonut ystävälleen sanoa.

Seuraavana päivänä hän toi artikkelinsa taas toimitukseen. Se hylättiin jälleen. Hän kirjoitti sen kolmannen kerran uudelleen, ja kun se vielä kerran hylättiin, hän ymmärsi, että hän oli ollut käänteissään liian nopea ja että vain Forestier’n käsi saattoi häntä auttaa.

Hän ei siis enää puhunut Afrikkalaisen sotilaan muistelmista, vaan lupasi sen sijaan itselleen, että hän rupeaisi liukkaaksi ja viekkaaksi, koska se kerran oli välttämätöntä, ja että hän sillä välin ahkerasti suorittaisi tehtävänsä.

Hän oppi tuntemaan teatterin ja politiikan kulissit, valtiomiesten ja kansanedustajain eteiset ja odotushuoneet, yksityissihteerien tärkeät persoonat ja uneliaiden vahtimestarien vihaiset katseet.

Hän kohtasi alinomaa ministereitä, portinvartijoita, kenraaleja, etsiviä, ruhtinaita, ilotyttöjä, välittäjiä, kurtisaaneja, suurlähettiläitä, piispoja, parittajia, ulkomaalaisia, nousukkaita, maailmanmiehiä, pelihelvettien isäntiä, ajureita, tarjoilijoita ja monia muuta. Hän oli kaikkien näiden sekä kiinnostunut että välinpitämätön ystävä. Hän arvioi heitä kaikkia saman mittapuun mukaan, katseli heitä kaikkia samoin silmin, koska hänen täytyi tavata heitä joka päivä kaikkina aikoina ja aina puhua heidän kanssaan ammattinsa vaatimista asioista. Hän vertasi itseään mieheen, jonka on maisteltava kaikenlaisia viinejä ja joka sen vuoksi ei voi erottaa château-Margaux’ta argenteuil’stä.

Pian hän tuli mainioksi reportteriksi, joka varmasti vainuten löysi uutisensa. Hän oli taitava, nopea, kohtelias, arvokas voima lehdessä, kuten johtaja Walter, joka osasi arvioida sanomalehtimiehiä, monesti lausui.

Mutta koska hän sai vain kymmenen centimea riviltä ja kaksisataaviisikymmentä frangia vakinaista palkkaa ja koska bulevardielämä, kahvilaelämä ja ravintolaelämä on kallista, hän oli aina ilman rahaa ja valitteli alituiseen huonoja raha-asioitaan.

Jokin keino tässä on keksittävä, hän ajatteli nähdessään toverinsa kulkevan tyttöjen kanssa ja sirottelevan kultaa ympärilleen. Hän ei tuntenut niitä salaperäisiä keinoja, joita hänen virkaveljensä käyttivät näin vauraiksi päästäkseen. Ja hän epäili kateellisena, että he käyttivät joitakin outoja, epäilyttäviä menettelytapoja, että he ottivat maksun palveluksistaan, että kysymyksessä oli todellinen salakuljetusjärjestelmä, jolle ihmiset antoivat hyväksymisensä tai jota he katselivat sormiensa lävitse. Hänen täytyi päästä tämän salaisuuden perille, päästä jäseneksi tähän vaiteliaaseen reportteriyhtymään ja tunkeutua niiden toveriensa seuraan, jotka jakelivat rahoja keskenään hänen pääsemättä niistä osalliseksi.

Ja usein iltaisin, kun hän katseli junia ikkunastaan, hän uneksi niistä keinoista, joita hän tulisi käyttämään.

5

Kaksi kuukautta oli kulunut, ja syyskuu lähestyi. Se nopea onni, jota Duroy oli toivonut, näytti sangen hitaalta. Häntä huolestutti erittäinkin se keskinkertainen asema, jossa hän oli. Eikä hän keksinyt mitään keinoa, jonka avulla hän olisi voinut kavuta niille kukkuloille, missä ihminen saa arvonantoa ja rahaa. Hän tunsi olevansa suljettu yksinkertaisen reportterinammatin rajojen sisälle, olevansa umpeen muurattu tähän ammattiin, ilman ulospääsyn toivoa. Hänestä pidettiin, mutta häntä arvioitiin vain hänen toimensa mukaisesti. Forestier’kaan, jolle hän teki tuhansia palveluksia, ei enää kutsunut häntä päivällisille, vaan kohteli häntä aivan kuin alaistansa, vaikka sinuttelikin häntä kuten ystävää.

Silloin tällöin Duroy tosin otti tilaisuudesta vaarin, kirjoitti artikkelin ja sai sen julkaistuksi. Uutistensa avulla hän oli oppinut sujuvan tyylin ja sen tahdikkuuden, joka häneltä vielä puuttui hänen kirjoittaessaan toista Algerian-juttuansa, eikä nyt enää tarvinnut pelätä, että hänen artikkelejaan hylättäisiin. Mutta tästä oli vielä pitkä matka täysin omintakeisten artikkelien kirjoittamiseen tai oikeuteen saada arvostellen käsitellä poliittisia kysymyksiä, yhtä pitkä matka ja yhtä suuri askel kuin siitä, että saa ajella Bois de Boulognessa kuskina, siihen, että saa ajella siellä omana herranaan. Varsinkin häntä nöyryytti se, että hän huomasi olevansa seuraelämän ulkopuolella, ettei hänellä ollut tuttavuuksia, joita hän olisi voinut kohdella vertaisinaan, ettei hän voinut päästä naisten kammioihin, vaikka monet hänen tuntemansa näyttelijättäret olivat ottaneet hänet vastaan kiinnostuneen tuttavallisesti.

Kokemuksestaan hän sitä paitsi tiesi, että he kaikki, sekä maailmannaiset että näyttelijättäret, tunsivat häntä kohtaan merkillistä vetovoimaa, ensi hetkestä ilmi leimahtavaa ystävyyttä, ja hän oli kärsimätön kuin liekaan pantu hevonen siitä, ettei hän saanut tutustua sellaisiin naisiin, jotka olisivat voineet vaikuttaa hänen kohtaloonsa.

Hyvin usein häntä oli houkutellut halu käydä tervehtimässä rouva Forestier’tä, mutta ajatus heidän viimeisestä tapaamisestaan pidätti ja nöyryytti häntä, ja sitä paitsi hän odotti kutsua hänen mieheltään. Silloin hänen mieleensä muistui rouva de Marelle. Hän muisti, että tämä oli kehottanut häntä käymään luonaan. Hän meni sinne eräänä iltapäivänä, kun hänellä ei ollut muuta tekemistä.

"Olen aina kotona puoli kolmeen asti", rouva oli sanonut.

Duroy soitti hänen ovikelloaan puoli kolmelta.

Bouva de Marelle asui rue Varneuil’n varrella viidennessä kerroksessa.

Kellon kilahtaessa palvelijatar tuli avaamaan, kampaamaton pieni palvelustyttö, joka sitoi kiinni myssyään, vastatessaan: "Rouva on kyllä kotona, mutta en tiedä, onko hän jo noussut."

Ja hän avasi oven salonkiin.

Duroy astui sisään. Huone oli pienenlainen, harvaan kalustettu ja vähän sekaisen näköinen. Vanhat ja kuluneet nojatuolit seisoivat pitkin seiniä siinä järjestyksessä kuin palvelija oli ne siihen asettanut, eikä missään huomannut jälkiä siitä hienosta huolenpidosta, jota naiset osoittavat, kun he rakastavat kotiaan. Neljä vaatimatonta taulua, jotka esittivät veneitä joella, laivaa merellä, myllyä tasangolla ja puunhakkaajaa metsässä, riippui vinossa seinillä. Saattoi arvata, että ne olivat jo kauan riippuneet siinä siten välinpitämättömien silmien katseltavina.

Duroy istuutui odottamaan. Hän sai odottaa kauan. Sitten ovi avautui, ja rouva de Marelle tuli juosten sisään, yllään japanilainen punasilkkinen aamupuku, johon oli kirjailtu kultaisia maisemia, sinisiä kukkia ja valkoisia lintuja. Hän huudahti:

"Voitteko ajatella, että minä vielä olin makuulla! Teittepä kiltisti tullessanne minua tervehtimään! Olin jo varma siitä, että olitte minut unohtanut."

Hän ojensi molemmat kätensä ihastuneella liikkeellä, ja Duroy, jolle huoneen huolimaton asu antoi rohkeutta käyttäytyä vapaasti, tarttui niihin ja suuteli niitä molempia, kuten hän oli nähnyt Norbert de Varennen tekevän.

Rouva de Marelle pyysi häntä istuutumaan ja tarkasti hänet sitten kiireestä kantapäähän, sanoen: "Olettepa te muuttunut! Näytätte terveeltä. Pariisi on tehnyt teille hyvää. No, kertokaahan nyt jotakin uutta!"

Ja he alkoivat heti molemmat pakista, aivan kuin olisivat olleet vanhoja tuttavia. Ensi hetkestä alkaen he tunsivat toisiaan kohtaan keskinäistä luottamusta, tunsivat välilleen syntyvän suoran, läheisen ja tuttavallisen suhteen, joka viidessä minuutissa teki kaksi samanluontoista ja -rotuista olentoa ystäviksi.

Äkkiä nuori nainen sanoi hämmästyneenä: "Kummallista, miten tuttavallisesti me juttelemme. Minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut teidät kymmenen vuotta. Meistä tulee varmasti hyvät toverit. Toivoisitteko sitä?"

"Se on harras toivomukseni", Duroy vastasi hymyillen hymyä, joka sanoi enemmänkin.

Duroyn mielestä rouva de Marelle oli kovin viekoitteleva istuessaan siinä kiiltävässä, pehmeässä aamupuvussaan. Hän ei ollut niin hieno kuin valkoiseen aamunuttuun verhoutunut rouva Forestier, hän oli vähemmän hauras, vähemmän herkullinen, mutta toisaalta kiihottavampi, maukkaampi.

Kun Duroy oli rouva Forestier’n läheisyydessä tämän hymyillessä liikkumatonta, siroa hymyään, joka yhtäaikaa sekä kutsui luokseen että työnsi pois aivan kuin sanoakseen: "Te miellytätte minua" tai: "Varokaa itseänne!" ja jonka todellisesta merkityksestä ei voinut koskaan päästä selville, hän tunsi aina halua syöksyä tuon nuoren naisen jalkoihin tai suudella hänen kaulaansa ympäröivää ohutta pitsiä ja hitaasti hengittää sisäänsä sitä lämmintä, tuoksuavaa ilmaa, joka virtasi hänen puvustaan ja verhosi hänen rintojaan. Rouva de Marellen luona hän tunsi väkivaltaisempaa ja kouraantuntuvampaa halua, joka pani hänen kämmenensä kihelmöimään, kun hän katseli kevyen silkkikankaan alta häämöttäviä nuoren naisruumiin ääriviivoja.

Rouva de Marelle puhui lakkaamatta, sirotellen lepertelyynsä alituisesti sitä kevyttä leikinlaskua, joka oli muodostunut hänelle tavaksi. Hän muistutti siinä suhteessa työmiestä, jolla oli tapana käyttää työssään vähitellen oppimiaan liikkeitä, joita toiset pitävät vaikeana ja ihmettelevät. Duroy kuunteli häntä ja ajatteli: "Saattaa olla hyvä painaa kaikki mieleensä. Antamalla hänen jutella voi saada aiheita Pariisin-kirjeisiin."

Mutta ovea, josta rouva oli tullut, koputettiin hiljaa, aivan hiljaa, ja hän huudahti: "Tule sisään vain, tyttöseni!" Hänen pieni tyttärensä tuli huoneeseen. Hän meni suoraan Duroyn luo ja ojensi hänelle kätensä.

Hämmästynyt äiti mutisi: "Mutta tämähän on suorastaan valloitus. Minä en enää tunne häntä." Nuori mies suuteli tyttöä, antoi hänen istuutua viereensä ja kyseli häneltä vakavan näköisenä, mitä hän oli tehnyt sen jälkeen, kun he viimeksi olivat tavanneet. Lapsi vastasi kysymykseen ohuella huiluäänellä ja kasvoillaan vakava, pikkuvanha ilme.

Pöytäkello löi kolme. Sanomalehtimies nousi.

"Tulkaa tervehtimään minua usein", rouva de Marelle pyysi. "Saamme sitten jutella niinkuin tänäänkin. Teidän kanssanne minulla on aina hauskaa. Mutta miksi käytte niin harvoin herrasväki Forestier’n luona?"

Duroy vastasi:

"Siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta minulla on ollut niin paljon työtä. Toivottavasti tapaamme heidän luonaan lähipäivinä."

Hän poistui, ja hänen sydämensä oli täynnä toivoa, vaikk’ei hän tietänyt, miksi.

Forestier’lle hän ei maininnut sanaakaan vierailustaan.

Mutta seuraaviksi päiviksi hänelle jäi siitä muisto, enemmänkin kuin muisto: jonkinlainen tunne, että tuo nainen oli alituisesti jollakin epätodellisella tavalla hänen läheisyydessään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut tuosta naisesta jotakin mukaansa, kuin hänen vartalonsa kuva olisi tarttunut kiinni hänen silmäkalvoonsa, kuin hänen olemuksensa tuoksu olisi jäänyt hänen sydämeensä. Hänen kuvansa seurasi aina hänen mukanaan, kuten usein sattuu, kun olemme viettäneet ihania hetkiä yhdessä jonkun kanssa. Silloin tuntuu siltä, kuin olisimme jonkin kummallisen, läheisen, hämärän vaikutuksen alaisia, vaikutuksen, joka johtuu jonkun ihmisen omistamisesta ja joka on hämmennyttävä ja kiihottava, koska se on täynnä mystiikkaa.

Muutamien päivien kuluttua hän teki uuden vierailun.

Palvelustyttö johdatti hänet saliin, ja heti sinne ilmestyi pikku Laurine. Tyttö ei ojentanut vain kättään, vaan myös otsansa ja sanoi: "Äiti pyysi sanomaan, että olisitte hyvä ja odottaisitte. Hän tulee neljännestunnin kuluttua, sillä hän ei ole vielä pukeutunut. Minä pidän teille seuraa."

Duroyta huvitti tytön juhlallinen käytös, ja hän vastasi: "Todellako, hyvä neiti? Olen hyvin mielissäni saadessani viettää hetken seurassanne. Mutta sanon jo etukäteen, etten ole lainkaan vakava. Minä leikin päivät päästään. Leikitäänpä siis nyt kissaa ja hiiriä!"

Tyttö hämmästyi, mutta hymyili sitten kuin kypsä nainen, jolle tehdään odottamaton ja yllättävä tarjous. Hän sanoi:

"Huoneet eivät ole leikkimistä varten."

Mutta Duroy ei välittänyt vastaväitteistä: "Se on samantekevää. Minä leikin joka paikassa. Siis, ottakaa nyt kiinni minut." Ja hän alkoi juosta pöydän ympäri ja sai tytön houkutelluksi ajamaan häntä takaa. Tyttö tuli hänen perässään, yhä vain hymyillen jonkinlaista kohteliaan anteeksiantavaa hymyä ja väliin ojentaen kättään koskettaakseen nuorta miestä. Mutta juoksuksi hän ei vahingossakaan pistänyt.

Duroy pysähtyi ja kumartui. Kun tyttö lähestyi pienin epäröivin askelin, hän hyppäsi ilmaan kuin vieteriukko ja juoksi sitten salin toiseen päähän. Tyttö piti leikkiä hauskana, purskahti nauruun, innostui ja alkoi jo juostakin Duroyn jäljessä, kirkaisten iloisesti ja pelokkaasti luullessaan saavansa hänet kiinni. Duroy siirteli tuoleja, kokosi esteitä, pakotti tytön pitkän aikaa pyörimään saman tuolin ympärillä ja hyppäsi sitten toisen tuolin taakse. Laurine juoksi nyt innostuneena ja antautui kokonaan uuden leikin iloille. Hänen kasvonsa punertuivat, ja hänet valtasi oikea lapsen riemu joka kerta, kun hänen leikkitoverinsa pakeni tai keksi uusia kujeita.

Äkkiä ja samassa hetkessä, kun tyttö luuli saaneensa Duroyn kiinni, tämä tarttui häntä käsivarsiin ja nosti hänet korkealle ilmaan huudahtaen: "Kissa on kiinni!"

Ihastunut tyttö sätkytteli jalkojaan ja kirkui riemastuneen sydämensä koko voimalla.

Rouva de Marelle tuli hämmästyneenä huoneeseen: "Mutta Laurine,
Laurine, sinähän leikit… Te olette oikea taikuri, herra Duroy."

Duroy laski tytön lattialle ja suuteli äitiä kädelle. Sitten he sijoittivat lapsen istumaan väliinsä. He tahtoivat jutella, mutta muuten niin hiljainen Laurine oli nyt innoissaan ja puhui koko ajan, niin että hänet täytyi lähettää pois.

Hän totteli vastustelematta, mutta kyyneleet silmissä.

Kun he olivat yksin, rouva de Marelle alensi ääntään: "Tiedättekö, minulla on eräs suuri suunnitelma, joka koskee teitäkin. Asia on tämä: Koska kerran viikossa käyn päivällisellä herrasväki Forestier’n luona, tarjoan silloin tällöin omasta puolestani päivällisen ravintolassa. En ota mielelläni vieraita vastaan kotonani, en ole sellaiseen varustautunut enkä muuten ymmärrä mitään talouspuuhista tai ruoanlaitosta, en yhtään mitään, en vähintäkään. Haluan elää vapaana. Minä siis järjestän silloin tällöin päivälliset johonkin ravintolaan, mutta ne eivät ole lainkaan hauskoja tilaisuuksia, kun meitä on vain kolme eivätkä omat tuttavani oikein mielellään seurustele heidän kanssaan. Tämän sanon selittääkseni teille aikomukseni teihin nähden. Ymmärrättehän? Tahtoisin siis teidät mukaan lauantaina kello puoli kahdeksalta Cafe Richeen. Tunnettehan sen paikan?"

Duroy suostui onnellisena. Rouva jatkoi: "Me olemme vain nelisin, oikea neliapila! Tuollaiset pienet juhlat ovat usein hyvin hauskoja meille naisille, jotka emme ole niihin niin tottuneita."

Hänellä oli yllään tummanruskea leninki, joka kohottavasti ja keimailevasti mukautui hänen vartalonsa, lanteillensa, kaulansa ja käsivarsiensa ympärille, ja Duroy tunsi hämärää hämmästystä, melkein painoa, jonka syytä hän ei oikein ymmärtänyt, mutta joka aiheutui naisen oman huolitellun hienouden ja hänen asuntonsa silmäänpistävän huolimattoman asun välisestä ristiriidasta.

Kaikki, mikä verhosi hänen vartaloaan, kaikki, mikä välittömästi ja läheisesti kosketti hänen ihoaan, oli herkullista ja hienoa, mutta kaikki, mikä häntä ympäröi, oli aivan merkityksetöntä.

Duroy lähti hänen luotaan vieden nytkin mukanaan jonkinlaisen eroottisen harha-aistimuksen hänen alituisesta läsnäolostaan. Ja reportteri odotti päivällisiltaa hyvin kärsimättömästi.

Vuokrattuaan toisen kerran hännystakin, koska hänen tulonsa eivät olleet sallineet hänen ostaa juhlapukua, hän saapui sovittuun ravintolaan ensimmäisenä, muutamia minuutteja ennen määräaikaa.

Hänet ohjattiin kolmanteen kerrokseen ja vietiin pieneen kabinettiin, jonka seinät oli verhottu punaisella ja jonka ainoasta ikkunasta oli näköala bulevardille.

Neliskulmainen pöytä, jonka valkoinen liina loisti kuin kiillotettuna, sekä lasit, hopeat ja lautastenlämmittäjät kimaltelivat houkuttelevan näköisinä kahden kynttilänjalan kannattaman kahdentoista kynttilän valossa.

Ikkunasta näki ison vaaleanvihreän läikän. Se oli erään bulevardilla kasvavan puun lehvistö, johon lankesi valo ravintolan yksityishuoneista.

Duroy istuutui matalalle leposohvalle, joka oli punainen kuten seinätkin ja jonka kuluneet vieterit taipuivat hänen allaan, niin että hänestä tuntui, kuin hän olisi vajonnut kuoppaan. Hän kuunteli sitä epäselvää surinaa, sitä sekavaa hälyä, joka suurissa ravintoloissa syntyy pöytäkaluston ja -hopean kilinästä, tarjoilijain nopeista askelista, joiden ääntä käytävien matot hiljentävät, ovien kolinasta, kun ne silmänräpäykseksi avataan, jolloin niiden kautta tulvahtaa ilmoille puheensorinaa niistä ahtaista suojista, joihin ihmiset sulkeutuvat aterioidakseen. Forestier tuli sisään ja tervehti Duroyta tuttavallisen toverilliseen tapaan, jota hän ei koskaan osoittanut La Vie Françaisen toimituksessa.

Sitten hän katsahti pöytään, käski sammuttamaan erään kaasuliekin, joka paloi kuin yölamppu, sulki ikkunan peläten vetoa ja valitsi itselleen hyvin suojatun paikan sekä selitti: "Minun täytyy olla hyvin varovainen. Terveyteni on ollut hyvä koko kuukauden, mutta pari päivää takaperin on se alkanut taas huonontua. Luulen, että vilustuin tiistaina tullessani teatterista."

Ovi avautui, ja molemmat nuoret naiset tulivat sisään hovimestarin seuraamina. Harsojensa ja viittojensa verhoamina he vaikuttivat hyvin salaperäisiltä. He huokuivat sitä ihastuttavaa mystiikkaa, joka kietoutuu naisten ympärille paikoissa, missä ympäristö on epäilyttävä.

Duroy tervehti rouva Forestier’tä, joka torui häntä siitä, ettei hän ollut käynyt heidän luonaan. Ystävättäreensä päin kääntyen hän sitten hymyillen lisäsi: "Mutta luonnollisesti te mieluummin käytte rouva de Marellen luona. Häntä varten teillä kyllä on aikaa."

Istuuduttiin pöytään. Kun hovimestari ojensi viinilistan Forestier’lle, rouva de Marelle huudahti: "Antakaa herroille, mitä he haluavat. Me naiset tahdomme kylmää samppanjaa, parasta mitä teillä on, makeaa esimerkiksi, eikä mitään muuta." Ja kun mies oli poistunut, hän selitti vallattomasti nauraen: "Tänä iltana tahdon päästä pieneen humalaan. Meidän täytyy saada juhla, oikea juhla."

Forestier, joka nähtävästi ei ollut kuullut mitään, kysyi: "Onko teillä mitään sitä vastaan, että suljen ikkunan? Minulla on ollut vähän vaivoja rinnassa viime päivinä."

"Olkaa hyvä!"

Hän meni sulkemaan ikkunan, joka oli jäänyt vähän raolleen ja istuutui sitten paikalleen hiukan hyväntuulisemman ja rauhallisemman näköisenä.

Hänen vaimonsa ei sanonut mitään. Hän näytti hajamieliseltä ja hymyili pöytää tuijottaen kummallista hymyään, joka aina näytti lupaavan ja aina pettävän.

Pöytään tuotiin Ostenden ostereita, pieniä ja lihavia, pienten korvien näköisiä. Ne sulivat kielen ja kitalaen välissä kuin suolaiset karamellit.

Liemiruoan jälkeen tarjottiin lohta, joka oli haurasta kuin nuoren tytön liha, ja vieraat alkoivat jutella.

Ensin puhuttiin eräästä liikkeellä olevasta juorusta. Se koski erästä seurapiirien naista, jonka joku hänen miehensä ystävä oli yllättänyt ravintolan yksityishuoneessa hänen juuri illastaessaan erään ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa.

Forestier nauroi jutulle makeasti, mutta molemmat naiset selittivät, että jutun lörpöttelevä levittäjä oli suuri lurjus. Duroy oli heidän kanssaan samaa mieltä ja julisti äänekkäästi, että sellaisissa tapauksissa miehen velvollisuus oli vaieta kuin hauta, välittämättä siitä, oliko hän jutussa itse päähenkilö tai vain joku uskottu tai todistaja. Hän lisäsi: "Miten täynnä elämä olisikaan ihanuutta, jos voisimme luottaa toistemme ehdottomaan vaiteliaisuuteen. Juuri pelko salaisuuden pahastumisesta pidättää meitä usein, hyvin usein, ja naisia melkein aina."

Sitten hän kysyi hymyillen: "Vai enkö ole oikeassa? Kuinka monet antautuisivatkaan äkilliselle halulle, hetken kiihkeälle ja väkivaltaiselle oikulle, rakkauden satuleikille, elleivät he pelkäisi, että saavat maksaa hauraan ja lyhyen onnensa auttamattomalla häväistysjutulla ja tuskallisilla kyynelillä!"

Hän puhui sytyttävän innostuneesti. Hän puhui kuin ainakin oman asiansa puolesta, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minun seurassani teidän ei tarvitse pelätä sellaisia vaaroja. Koettakaa, niin saatte nähdä!"

Molemmat naiset katselivat häntä hyväksyvästi. Heidän mielestään hän puhui hyvin ja oikein, ja heidän ystävällinen vaitiolonsa ilmaisi, ettei heidän taipumaton pariisilainen moraalinsa voisi kauankaan vastustella, jos vain salaisuuden säilyminen taattaisiin.

Ja Forestier, joka puolittain makasi leposohvallaan, toinen jalka toisen päällä ja lautasliina kaulassaan puvun suojaamiseksi, selitti äkkiä vakaumuksellisen epäilijän ivalliseen tapaan: "Tuhat tulimmaista, kylläpä tulisi kalliiksi, jos salaisuudet säilytettäisiin. Aviomiesraukat!"

Keskustelu siirtyi rakkauteen. Korottamatta sitä ikuiseksi Duroy piti sitä jonkinlaisena pysyvänä käsitteenä, joka muodosti siteen, hellän ystävyyden, läheisen suhteen. Aistien yhtyminen oli vain sielujen yhtymisen sinetti. Mutta hän ilmaisi suuttumuksensa sitä repivää mustasukkaisuutta, niitä murhenäytelmiä ja kohtauksia, sitä kurjuutta kohtaan, joka melkein aina on seurauksena välien särkymisestä.

Hänen vaiettuaan rouva de Marelle huokaili: "Niin, rakkaus on parasta, mitä elämä tarjoaa, ja kuitenkin me usein turmelemme sen liiallisilla vaatimuksilla."

Rouva Forestier leikitteli veitsellä ja lisäsi: "Niin… niin… on ihanaa rakastaa…"

Ja hän näytti johtavan unelmansa kauemmaksikin, ajattelevan asioita, joita ei uskalleta sanoa.

Odotellessaan seuraavaa ruokalajia he silloin tällöin maistoivat samppanjaa, lohkaisivat palasia pienistä pyöreistä leivistä ja pureskelivat niitä. Ja rakkauden ajatus hiipi hitaasti ja vastustamattomasti heidän pariinsa ja humallutti vähitellen heidän sielunsa, sitä mukaa kuin vaalea viini, joka pisara pisaralta valui alas heidän kurkuistaan, kiihdytti heidän vertaan ja hämmensi heidän mieltään.

Sisään tuotiin vasikankyljyksiä, jotka lepäsivät mureina ja kevyinä pienillä tukevilla parsavuoteilla.

"Hitto, tuo näyttää herkulliselta", Forestier huudahti. Ja he söivät hitaasti, nauttien hienosta lihasta ja parsasta, joka oli paksua kuin kerma.

Duroy jatkoi: "Kun minä rakastan naista, koko se maailma häviää, joka häntä ympäröi."

Hän sanoi tämän täynnä vakaumusta, ja lemmennautintojen ajatteleminen kiihdytti häntä keskellä pöydän nautintoja, joiden kimpussa hän juuri oli.

Rouva Forestier lausahti tavalliseen välinpitämättömään tapaansa: "Ei mitään onnea voida verrata siihen, joka syntyy, kun kädet kohtaavat ja toinen kysyy: 'Rakastatteko minua?' ja kun toinen vastaa: 'Kyllä, minä rakastan sinua.'"

Rouva de Marelle, joka juuri oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt samppanjalasinsa, laski sen kovakouraisesti pöydälle ja sanoi iloisesti: "Minä puolestani olen vähemmän platoninen."

Ja kaikki alkoivat silmät loistaen laskea leikkiä hyväksyen täysin hänen sanansa.

Forestier ojentautui pitkälleen leposohvalle, levitti käsivartensa, nojasi ne tyynyjä vasten ja sanoi vakavalla äänellä: "Tämä suoruus on teille kunniaksi ja osoittaa, että olette käytännöllinen nainen. Mutta saisimmeko tietää, mitä herra de Marelle arvelee asiasta?"

Rouva de Marelle kohautti hitaasti olkapäitään ja vastasi selvällä äänellä, joka ilmaisi loputonta, suunnatonta halveksuntaa: "Herra de Marellelta ei ole tiedusteltu hänen mielipidettään tästä asiasta. Hänen on vain… pidättäydyttävä."

Ja keskustelu laskeutui ylevien rakkausteoriojen tasolta alas hienojen säädyttömyyksien kukoistavaan yrttitarhaan.

Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin. Oli päästy niihin huntuihin, joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi kohottelee hameita. Oli päästy kielen kärkevyyksiin, rohkeihin, nokkelasti naamioituihin ajatuksiin, tekopyhiin, kauniin sananparren verhoamiin törkeyksiin, joiden hunnutetut ilmaisut paljastavat alastomia kuvia — kuvia sellaisia, jotka loihtivat silmien ja aistien eteen kaiken, mitä ei voida sanoin sanoa ja mikä sivistyneelle yläluokalle merkitsee jonkinlaista ylevää ja salaperäistä rakkautta, sitä epäpuhdasta ajatusten kosketusta, joka liittyy kaikkiin lemmensyleilyn aikana lumottuihin salaisiin ja häpeällisiin seikkoihin. Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin muotoisen maljakon. He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin makua ja niitä ajattelematta. Koko heidän huomionsa oli kohdistunut vain siihen, mitä he sanoivat. He olivat aivan hukkuneet rakkauden mereen.

Molemmat naiset alkoivat nyt tehdä hyökkäyksiä, rouva de Marelle luontevan rohkeasti, aivan kuin otteluun haastaen, rouva Forestier hurmaavan pidättyvästi, olemuksessaan, äänessään ja hymyssään häveliäisyyttä, joka vielä enemmän korosti hänen huuliltaan tulevia rohkeita lauseita, vaikka hänen suunsa näyttikin tahtovan niitä lieventää. Forestier, joka oli kokonaan heittäytynyt tyynyjen varaan, nauroi, joi ja söi lakkaamatta ja sinkosi silloin tällöin jonkin uskalletun sanan, joka välistä oli niin raaka, että naiset, sekä vähän pelästyneinä että myös hävyn vuoksi, valitsivat kasvoilleen hieman hämmästyneen ilmeen, joka viipyi parin kolmen sekunnin ajan. Päästettyään ilmoille jonkin törkeän säädyttömyyden hän lisäsi: "Jatkakaa vain, kyyhkyseni! Kun jatkatte tuolla tapaa, niin vielä joskus lopetatte tyhmyyksien tekemisen."

Jälkiruoka tuli ja sen jälkeen kahvi. Ja liköörit alkoivat valaa kiihottuneisiin mieliin raskaampaa ja kuumempaa kiihkoa.

Kuten hän päivällisten alussa oli ilmoittanut haluavansa, rouva de Marelle tuli humalaan ja tunnusti sen iloisesti ja leikittelevän suloisesti kuin ainakin nainen, joka vieraitaan huvittaakseen tietoisesti lisää entistä humalaansa.

Rouva Forestier oli nyt vaiti, arvattavasti varovaisuudesta. Ja Duroy, joka tunsi olevansa liian rakastunut voidakseen paljastaa itseään, noudatti viekasta hiljaisuutta. Sikarit sytytettiin, ja Forestier sai äkkiä yskänkohtauksen.

Se oli kauhea kohtaus, joka repi kurkkua ja jonka hän kasvot tulipunaisina ja otsa hikisenä koetti tukahduttaa lautasliinaansa. Kun yskä oli ohi, huusi hän raivostuneena: "Tällaisista tilaisuuksista ei ole mihinkään. Ne ovat typeriä." Koko hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Sen oli karkoittanut hänen pelkonsa sitä pahaa kohtaan, joka alati vainosi hänen ajatuksiaan.

"Me menemme kotiin", hän ilmoitti.

Rouva de Marelle soitti tarjoilijaa ja pyysi laskun. Se tuotiin melkein heti. Hän koetti lukea sitä, mutta numerot tanssivat hänen silmissään, ja hän ojensi paperin Duroylle: "Maksakaa minun puolestani, minä en voi nähdä, olen aivan sekaisin."

Ja hän heitti samalla Duroylle kukkaronsa.

Loppusumma oli satakolmekymmentä frangia. Duroy tarkisti laskun, antoi tarjoilijalle kaksi seteliä ja sai takaisin loput. Samalla hän puoliääneen kysyi: "Paljonko annan juomarahaa?"

"En tiedä. Antakaa mitä haluatte."

Duroy pani lautaselle viisi frangia, antoi rahakukkaron takaisin nuorelle naiselle ja kysyi:

"Haluatteko, että saatan teidät ovellenne?"

"Luonnollisesti. Yksin en löytäisi kotiin."

He puristivat herra ja rouva Forestier’n kättä, ja hetken kuluttua Duroy istui kahden rouva de Marellen kanssa eteenpäin kiitävissä ajopeleissä.

Duroy tunsi naisen aivan lähellään istuessaan hänen kanssaan tuohon mustaan laatikkoon suljettuna, jota silloin tällöin hetkeksi valaisivat katukäytävien kaasulyhdyt. Hän tunsi hihansa lävitse naisen lämpimän olkapään, mutta ei keksinyt mitään sanomista, ei ainoaakaan sanaa, sillä voittamaton halu kietoa käsivartensa naisen ympärille oli puuduttanut hänet.

"Jos uskaltaisin, niin mitähän hän tekisi?" hän ajatteli. Ja muisto kaikista päivällisten aikana lausutuista säädyttömyyksistä teki hänet rohkeaksi, mutta samalla häntä pidätti häväistysjutun pelko.

Nainenkaan ei sanonut mitään, vaan istua kyyhötti liikkumattomana nurkassaan. Duroy olisi voinut luulla hänen nukkuvan, ellei hän olisi nähnyt hänen silmiensä väikähtävän joka kerta, kun vaunuihin osui valonsäde kadulta.

Duroy mietti, mitä nainen mahtoi ajatella. Hän tunsi, ettei nyt sopinut puhua, sillä pieninkin sana olisi rikkonut hiljaisuuden ja hävittänyt hänen toiveensa. Mutta häneltä puuttui rohkeutta, rohkeutta toimia päättäväisesti ja häikäilemättä.

Äkkiä hän tunsi seuralaisensa jalan liikahtavan. Se oli äkillinen, hermostunut, kärsimätön nytkähdys, joka ehkä oli tarkoitettu kehotukseksi. Tämä melkein huomaamaton liikahdus aiheutti Duroyssa kylmän väristyksen päästä jalkoihin, ja hän kääntyi nopeasti, heittäytyi naisen kimppuun, etsi huulillaan hänen suutaan ja käsillään hänen paljasta ihoaan.

Rouva de Marelle päästi kirkaisun, kevyen kirkaisun ja yritti nousta, ponnistella vastaan ja vapautua. Mutta sitten hän lakkasi vastustelemasta, aivan kuin hänen voimansa olisivat loppuneet kesken.

Mutta vaunut pysähtyivät pian rouva de Marellen asunnon edustalle, eikä Duroylla, jonka tämä seikka yllätti, ollut aikaa lausua niitä intohimoisia sanoja, joilla hän olisi tahtonut kiittää häntä, siunata häntä ja ilmaista hänelle sanomattoman rakkautensa. Mutta nainen ei noussut, ei liikahtanutkaan, aivan kuin lamautuneena äskeisestä. Silloin Duroy alkoi pelätä, että ajuri huomaisi jotakin, ja hyppäsi ensimmäisenä vaunuista ojentaen sitten kätensä nuorelle naiselle.

Vihdoin rouva de Marelle laskeutui horjuen ja sanaakaan sanomatta vaunuista. Duroy soitti, ja kun portti avattiin, hän kysyi vapisten: "Koska saan nähdä teidät jälleen?"

Niin hiljaa, että sitä tuskin saattoi kuulla, nainen kuiskasi: "Tulkaa huomenna syömään aamiaista kanssani." Ja hän katosi porttikäytävään, minkä jälkeen portti sulkeutui, paukahtaen kuin tykki.

Duroy antoi ajurille viisi frangia ja lähti kulkemaan nopein, voitokkain askelin ja sydän täynnä onnea.

Vihdoinkin hän oli saanut valtaansa naimisissa olevan naisen! Hienon naisen, todella hienon naisen, Pariisittaren! Ja kaikki oli tapahtunut niin helposti ja odottamatta!

Tähän asti hän oli kuvitellut, että näitä niin suuresti haluttuja olentoja lähestyttäessä ja heitä valloitettaessa oli noudatettava ääretöntä huolellisuutta, tyydyttävä loputtomaan odottamiseen, harjoitettava taitavaa piirittämistä, johon kuuluvat tervehdyskäynnit, lempivät sanat, huokaukset ja lahjat. Ja nyt antautui heti ensi hyökkäyksestä ensimmäinen, jonka hän tapasi, vieläpä niin äkkiä, että hän oli asiasta aivan ymmällä.

"Hän oli humalassa", Duroy ajatteli. "Huomenna on toinen ääni kellossa. Silloin tulevat kyynelet." Tämä ajatus teki hänet levottomaksi, mutta hän rohkaisi itseään: "Vähätpä siitä, hitto soikoon! Kun nyt kerran olen hänet saanut, niin minun on vaan pidettävä hänet."

Ja siinä sekavassa kangastuksessa, jossa hänen toiveensa harhailivat, kaikki hänen menestyksen, suuruuden, maineen, rahan ja rakkauden toiveensa, hän näki äkkiä aivan kuin statistiryhmänä, jota käytetään elävöittämään näytelmäapoteoosien loppukuvaelman taivasta, johon hienoja, rikkaita, vaikutusvaltaisia naisia, jotka hymyillen astuivat esiin kadotukseen toinen toisensa jälkeen siihen kultaiseen pilveen, joka muodosti hänen tulevaisuudenunelmiensa taustan.

Ja hänen unensa olivat täynnä näkyjä.

Hän oli vähän kiihdyksissään, kun hän seuraavana päivänä nousi rouva de Marellen portaita. Kuinka rouva de Marelle ottaisi hänet vastaan? Tai entäpä, ellei hän lainkaan ottaisi häntä vastaan? Ehkä hän olikin kieltänyt päästämästä häntä luokseen? Ehkä hän oli kertonut…? Mahdotonta, hän ei olisi voinut sanoa mitään paljastamatta koko totuutta. Duroy oli siis tilanteen herra.

Palvelijatar avasi oven. Hän oli entisensä näköinen. Duroy rauhoittui aivan kuin hän olisi odottanut saavansa nähdä kiihtymystä jo palvelijattarenkin kasvoissa.

"Voiko rouva hyvin?" Duroy tiedusteli.

"Kyllä, kuten tavallisesti", tyttö vastasi johdattaen Duroyn salonkiin.

Duroy meni suoraan uunin luokse katsoakseen peilistä, oliko hänen tukkansa kunnossa ja pukunsa järjestyksessä. Sormeillessaan juuri solmiotaan hän huomasi peilistä nuoren naisen, joka tarkasteli häntä huoneen kynnykseltä.

Nuori mies ei ollut häntä huomaavinaankaan. He katselivat toisiaan muutaman sekunnin peilistä, tarkastelivat ja vakoilivat toinen toistaan, ennen kuin seisoivat silmä silmää vasten.

Duroy kääntyi. Nainen ei ollut liikahtanut, vaan näytti odottavan. Duroy syöksyi hänen luokseen änkyttäen: "Minä rakastan teitä! Minä rakastan teitä!" Nainen levitti käsivartensa ja vaipui hänen rintaansa vasten. Sitten hän kohotti päätään ja he suutelivat kauan.

Duroy ajatteli: "Tämähän on helpompaa kuin luulinkaan. Kaikki käy mainiosti." Ja kun heidän huulensa erosivat, hän hymyili sanaakaan sanomatta, mutta koettaen sen sijaan ilmaista katseellaan rakkautensa ääretöntä syvyyttä.

Myös rouva de Marelle hymyili. Hän hymyili sitä hymyä, jolla naiset ilmaisevat kaipuutaan, suostumustaan, halua antautua. Hän sopersi: "Me olemme yksin. Olen lähettänyt Laurinen pois, aamiaiselle erään hänen toverinsa luokse."

Duroy huokasi ja suuteli hänen ranteitaan: "Kiitos, minä jumaloin teitä."

Nainen otti hänen käsivartensa, aivan kuin Duroy olisi ollut hänen miehensä ja johdatti hänet leposohvan luokse, jolle he vieretysten istuutuivat.

Duroy halusi aloittaa keskustelun hienosti ja viettelevästi. Mutta kun hän ei keksinyt mitään sopivaa, hän änkytti:

"Te ette siis ole minulle vihainen?"

Nainen laski kätensä hänen huulilleen:

"Ole vaiti!"

He istuivat hiljaa tuijottaen toisiaan ja pitäen kiinni toistensa polttavista käsistä.

"Kuinka minä ikävöinkään sinua!"

Nainen toisti:

"Vaiti! Vaiti!"

Viereisessä ruokasalissa palvelijatar kolisteli lautasia.

Duroy nousi: "En voi istua niin lähellä teitä. Voisin menettää malttini."

Ovi avattiin: "Pöytä on katettu."

Ja Duroy tarjosi emännälleen arvokkaasti käsivartensa.

He istuivat toisiaan vastapäätä, katsellen toisiaan ja hymyillen toisilleen lakkaamatta, ajatellen vain itseään sen suloisen lumouksen vallassa, jonka tuottaa äsken puhjennut lempi. He eivät tietäneet, mitä he söivät. Duroy tunsi jalan, pienen jalan liikahtelevan etsivästi pöydän alla. Hän tavoitti sen omien jalkojensa väliin ja puristi sitä kaikin voimin.

Palvelijatar meni ja tuli, kantoi sisään ja ulos ruokalajeja, kasvoillaan välinpitämätön ilme ja aivan kuin mitään huomaamatta.

Lopetettuaan syömisen he palasivat saliin ja istuutuivat vieretysten leposohvalle.

Vähitellen Duroy alkoi siirtyä lähemmäksi nuorta naista ja koetti syleillä häntä, mutta hänen yrityksensä torjuttiin rauhallisesti: "Varokaa, joku voi tulla."

Duroy sammalsi: "Koska saan olla teidän kanssanne aivan yksin, niin että voin sanoa, kuinka paljon rakastan teitä?"

Nainen kumartui häntä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa: "Lupaan tulla luoksenne kotiinne lyhyeksi, aivan lyhyeksi hetkeksi jonakin päivänä."

Nuori mies tunsi punastuvansa: "Mutta… mutta minä… asun hyvin vaatimattomasti."

Nainen hymyili: "Se ei tee mitään. Tulen katsomaan teitä enkä teidän asuntoanne."

Silloin Duroy koetti kiristää häneltä tiedon päivästä, milloin hän tulisi. Nainen määräsi erään päivän seuraavan viikon lopulla, ja Duroy rukoili häntä siirtämään sen aikaisemmaksi, kieli sammaltaen ja silmät hehkuen. Samalla hän puristeli ja hieroi naisen käsiä omissaan, kasvot punaisina kuumeesta ja sielu palavana niistä haluista, jotka seuraavat kahden kesken nautittuja aterioita.

Naista huvitti nähdä hänen rukoilevan niin tulisesti, ja hän alkoi siirtää kohtausta aikaisemmaksi päivän kerrallaan. Mutta Duroy hoki: "Huomenna… sanokaa… huomenna."

Vihdoin rouva de Marelle myöntyi: "No, olkoon, huomenna. Kello viisi."

Duroy huokasi pitkään ilosta. Ja he alkoivat jutella melkein rauhallisesti ja aivan tuttavallisesti, aivan kuin olisivat olleet tuttuja jo kaksikymmentä vuotta.

Äkkiä heitä hätkähdytti ovikellon soitto, ja he loittonivat toisistaan nopeasti.

Rouva de Marelle mutisi: "Se on kai vain Laurine."

Lapsi tuli sisään, pysähtyi ujona ja juoksi sitten Duroyn luo, jonka nähdessään hän ilosta suunniltaan taputti, käsiään ja huudahti: "Bel-Ami!" [Bel-Ami = kaunis ystävä. — Suom.]

Rouva de Marelle purskahti nauruun: "Mainiota! Bel-Ami! Laurine on antanut teille nimen. Se sopii mainiosti teidän hyväilynimeksenne. Minäkin rupean nimittämään teitä sillä nimellä!"

Duroy istutti tytön polvelleen ja alkoi leikkiä hänen kanssaan niitä pieniä leikkejä, joita hän oli tälle opettanut.

Kahtakymmentä vaille kolme hän nousi lähteäkseen toimitukseen.
Porraskäytävästä hän kuiskasi aivan hiljaa rouva de Marellelle:
"Huomenna kello viisi."

Nuori nainen vastasi hymyillen: "Niin." Sitten hän katosi.

Lopetettuaan päivätyönsä toimituksessa Duroy alkoi ajatella, kuinka hän järjestäisi huoneensa ottaakseen vastaan rakastajattarensa ja kuinka hän parhaiten voisi peittää asuntonsa puutteellisuudet. Hän päätti ripustaa seinille japanilaisia koristuksia ja osti viidellä frangilla kokonaisen kokoelman silkkitilkkuja, viuhkoja ja pieniä verhoja, joilla hän peitti seinäpaperien pahimmat tahrat. Ikkunaruutuihin hän liimasi läpinäkyviä kuvia, jotka esittivät joella lipuvia veneitä, punaisten taivaiden muodostamaa taustaa vasten lenteleviä lintuja, parvekkeilla seisoskelevia kirjavapukuisia naisia ja lumisten tasankojen poikki tallustelevia pieniä mustia ukkoja.

Huone, johon juuri mahtui nukkumaan ja istumaan, muistutti pian värillisen lyhdyn sisustaa. Hän tarkasteli aikaansaamaansa tulosta tyytyväisenä ja vietti illan liimailemalla kattoon lintusilhuetteja, joita hän leikkasi väripaperinsa tähteistä.

Sitten hän meni maata, ja junien vihellykset tuudittivat hänet uneen.

Seuraavana päivänä hän tuli hyvissä ajoin kotiin mukanaan pussillinen makeisia ja madeirapullo, jonka hän oli ostanut eräästä sekatavarakaupasta. Hänen täytyi kuitenkin mennä uudelleen ulos ostamaan kaksi lautasta ja kaksi lasia. Koko tämän komeuden hän kattoi pesupöydän kannelle, jonka likaisen pinnan hän peitti pyyheliinalla; pesuvadin ja -kannun hän työnsi pöydän alle.

Sitten hän odotti.

Rouva de Marelle saapui neljännestä yli viiden ja huudahti huoneen kirkuvien värien hämmentämättä: "Teillähän on oikein hauska asunto, vaikka portaissa olikin hirveän paljon väkeä."

Duroy sulki hänet syliinsä ja suuteli innokkaasti hänen hiuksiaan ja otsaansa harson ja hatun lävitse.

Puolitoista tuntia myöhemmin Duroy saattoi hänet rue de Romen ajuriasemalle. Kun nainen oli astunut vaunuihin, Duroy kuiskasi: "Tiistaina, samaan aikaan."

Nainen vastasi: "Samaan aikaan tiistaina." Ja koska jo oli tullut ilta, hän veti nuoren miehen pään vaunun ikkunasta luokseen ja suuteli häntä huulille. Mutta ajuri läimäytti piiskalla juhtaansa, ja rouva de Marelle huudahti: "Hyvästi, Bel-Ami!" ja vanhat ajurinvaunut lähtivät liikkeelle väsyneen, valkoisen hevosen vetäminä.

Kolmen viikon ajan Duroy otti näin rouva de Marellen; vastaan, joka toinen tai kolmas päivä milloin aamupäivällä, milloin illalla.

Kun hän eräänä iltapäivänä istui odottamassa rakastajatartaan, hän kuuli porraskäytävästä kovaa meteliä ja meni ovelle. Joku lapsi kirkui. Kiukkuinen miehenääni pauhasi: "Mitä tuo kirottu penikka taas ulvoo?" Mariseva, vihainen naisääni vastasi: "Yläkerrassa asuvan sanomalehtimiehen inhottava kokotti kaatoi Nicolasin portaissa. Ei pitäisi antaa tuollaisten marakattien kulkea vapaina, kun he eivät edes osaa varoa lapsia portaissa!"

Duroy vetäytyi pelästyneenä taaksepäin, sillä hän kuuli hameiden kiirehtivää kahinaa ja nopeita askelia, jotka olivat tulossa alempana olevasta kerroksesta.

Pian koputettiin ovea, jonka hän oli lukinnut. Hän avasi, ja rouva de
Marelle syöksyi huoneeseen hengästyneenä, säikähtyneenä ja änkyttäen:

"Kuulitko?"

Duroy ei ollut tietävinäänkään asiasta:

"En. Mitä sitten?"

"Minua häpäistiin!"

"Kuka häpäisi?"

"Alakerran roskaväki."

"Todellako, mitä sanotkaan, kerro!"

Rouva de Marelle alkoi nyyhkyttää saamatta enää sanaakaan suustaan.

Duroyn täytyi ottaa hattu hänen päästään, avata hänen kureliivinsä, panna hänen pitkälleen sänkyyn ja hautoa hänen ohimoitaan märällä pyyheliinalla. Nuori nainen oli vähällä tukehtua, mutta kun hänen kiihtyneet tunteensa olivat ennättäneet vähän asettua, koko hänen raivostunut vihansa purkautui ilmoille.

Hän tahtoi, että Duroy olisi heti mennyt alas kurittamaan noita häpäisijöitä, ottamaan heidät hengiltä.

Duroy toisti yhä uudelleen ja uudelleen: "Mutta nehän ovat työmiehiä. moukkia. Ajattele, että juttu voi joutua oikeuteen, ja silloin sinä olet paljastettu, sinut pidätetään, olet hukassa. Tuollaisen väen kanssa ei ryhdytä mihinkään tekemisiin!"

Kesken kaiken rouva de Marellea alkoi huolestuttaa eräs toinen asia:
"Mitä meidän nyt on tehtävä? Minun on mahdotonta enää tulla tänne."
Duroy vastasi: "Se on varsin yksinkertaista, minä muutan täältä."

Nainen kuiskasi: "Niin, mutta se kestää niin kauan." Sitten hän äkkiä keksi keinon ja sanoi, saaden nopeasti takaisin tasapainonsa:

"Kuule, kuule, minä tiedän! Anna minun järjestää tämä asia! Lähetän sinulle huomenna 'sinilinnun'."

Siten hän nimitti pariisilaisia paikallissähkeitä.

Nyt hän jo hymyili, ihastuneena keksinnöstään, jota hän ei tahtonut ilmaista, ja osoitti tuhansin tavoin rakkauttaan.

Hän oli kuitenkin vielä sangen kiihtynyt mennessään alas portaita, ja hänen täytyi koko painollaan nojautua rakastajansa käsivarteen, sillä hän tunsi jalkojensa pettävän.

He eivät kohdanneet ainoatakaan ihmistä.

Duroylla oli tapana maata myöhään, ja hän oli vielä vuoteessa, kun lennätinlähetti toi hänelle luvatun "sinilinnun".

Duroy avasi sen ja luki:

"Tule kello viisi rue de Constantinople 127. Kysy huoneistoa, jonka rouva Duroy on vuokrannut. Tuhansia suudelmia omalta

Clo’ltasi."

Tasan kello viisi Duroy tiedusteli erään ison vuokrakasarmin portinvartijalta: "Täältäkö rouva Duroy on vuokrannut huoneiston?"

"Täältä, herra."

"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne."

Mies, joka nähtävästi oli tottunut arkaluontoisiin tilanteisiin, joissa varovaisuus on tarpeen, katsahti häntä silmiin ja alkoi etsiä avainta isosta avainnipustaan samalla kysyen:

"Varmaankin olette herra Duroy?"

"Olen, tietysti."

Ja portinvartija avasi oven pieneen, kahden huoneen huoneistoon, joka oli pohjakerroksessa vastapäätä hänen omaa komeroaan.

Sali, jonka kukalliset seinäpaperit vaikuttivat melkein uusilta, oli kalustettu mahonkisin huonekaluin, joiden päällys oli vihertävää, keltakuvioista kangasta. Lisäksi huoneessa oli surkean näköinen matto, joka oli niin ohut, että permantolaudat tuntuivat sen alta.

Sänkykamari oli niin pieni, että sänky täytti siitä kolme neljäsosaa. Sen hallussa oli huoneen koko toinen puoli seinästä toiseen. Se oli leveä hotellisänky, jota ympäröivät paksut siniset verhot ja jota painoi raskaana paksu, punainen, epäilyttävän tahrainen untuvapatja.

Duroy ajatteli levottomana ja tyytymättömänä: "Tämä juttu tulee maksamaan minulle paljon rahaa. Täytyy taas lainata. Tämä on aivan hullutusta hänen puoleltaan."

Ovi avautui, ja Clotilde syöksyi sisään kuin pyörretuuli, käsivarret levällään ja vaatteet kahisten. Hän oli tavattoman ihastunut: "Eikö tämä ole mukavaa, sano, eikö olekin? Ei mitään portaita, vaan suoraan sisään kadulta! Voi tulla ja mennä vaikka ikkunasta, ilman että portinvartija näkee. Kuinka me täällä rakastammekaan toisiamme!"

Duroy suuteli häntä kylmästi, uskaltamatta tehdä kysymystä, joka oli hänen huulillaan.

Rouva de Marelle oli laskenut ison paketin pienelle pyöreälle pöydälle, joka oli keskellä huonetta. Hän avasi sen ja otti esiin saippuan, pullon lubiniä, sienen, rasian hiusneuloja, korkkiruuvin ja pienen käherrysraudan ohimokiharoittensa järjestämistä varten, ne kun aina pyrkivät menemään sekaisin.

Kotiutuminen huoneistoon kävi kuin tanssi, ja jokaiselle esineelle keksittiin sen oikea paikka. Rouva de Marelle oli äärettömästi innoissaan.

Hän puhui koko ajan availlessaan laatikoita: "On kai parasta tuoda tänne myös vähän liinavaatteita, joita tarvittaessa voisi vaihtaa. Täällä tulee olemaan hyvin mukavaa. Jos minut yllättää sadekuuro, kun olen kaupungilla, voin tulla tänne kuivumaan. Meillä on kummallakin avaimemme, ja sitä paitsi portinvartijallakin on avain, jos me sattuisimme unohtamaan omamme. Olen vuokrannut tämän kolmeksi kuukaudeksi, sinun nimiisi tietysti, koska en voinut ilmoittaa omaa nimeäni."

Duroy kysyi:

"Sinä kai sitten sanot minulle, kun on maksettava."

Nainen vastasi mutkattomasti: "Mutta kaikki on jo maksettu, rakkaani."

Duroy jatkoi: "Minä jään sinulle velkaa?"

"Et suinkaan, aarteeni, tämä ei kuulu sinuun lainkaan. Minähän tätä pientä ylellisyyttä halusin."

Nuori mies oli olevinaan vihainen: "Ei, saakeli sentään, sitä minä en salli."

Rouva de Marelle meni hänen luokseen ja laski rukoilevasti kätensä hänen olkapäilleen: "Oh, pyydän sinua, Georges, olisin niin onnellinen, jos saisin huolehtia pienestä pesästämme, aivan yksinäni! Ethän sinä suutu siitä? Vai mitä? Minähän teen sen meidän rakkautemme takia. Sano, että suostut, sano, pikku Geo, sano, että suostut!"

Hän rukoili rakastettuaan katseellaan, huulillaan, koko olemuksellaan.

Duroy antoi hänen rukoilla, kieltäytyi suuttuneen näköisenä ja myöntyi lopulta, koska koko ajan oli toivonut asian juuri näin järjestyvänkin.

Ja kun Clotilde oli mennyt, hän hieroi käsiään ja mutisi, selvittämättä itselleen sen tarkemmin, mistä juuri tänään tämä mielijohde tuli: "Hän on sentään hyvin mukava."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli uusi "sinilintu", jossa kerrottiin:

"Mieheni tulee kotiin tänä iltana kuuden viikon tarkastusmatkalta.
Saamme siis olla viikon erillämme. Kurjaa elämää, rakkaani! Clo.""

Duroy hämmästyi. Hän oli aivan unohtanut, että Clothilde oli naimisissa. Siinäpä mies, jota hän olisi tahtonut silmäillä vähän tarkemmin, vaikkapa vain yhden ainoan kerran, oppiakseen hänet tuntemaan.

Hän odotti kuitenkin kärsivällisesti aviomiehen lähtöä. Hän vietti kaksi iltaa Folies-Bergères’issâ ja ne päättyivät Rachelin luona.

Sitten eräänä aamuna tuli uusi sähkösanoma, jossa oli neljä sanaa:
"Vihdoinkin, kello viisi. — Clo."

Molemmat tulivat jo ennen määräaikaa kohtaukseen. Clotilde heittäytyi rakastajansa syliin aivan huumautuneena ja suuteli hänen kasvojansa. Sitten hän sanoi: "Jos haluat niin voimme mennä ulos syömään päivällistä jonnekin, sitten kun olemme oikein kovasti rakastaneet. Olen järjestänyt iltani vapaaksi."

Oli juuri kuukauden alku, ja vaikka Duroy oli nostanut palkkansa etukäteen pitkäksi aikaa eteenpäin ja eli päivästä päivään kaikilta mahdollisilta tahoilta haalimillaan rahoilla, hän oli nyt sattumalta varoissaan. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän nyt saisi tilaisuuden uhrata jotakin Clotilden puolesta.

Hän vastasi: "Mielelläni, rakkaani, minne vain haluat."

Kello seitsemältä he lähtivät ulos ja tulivat ulkobulevardille. Clotilde nojasi raskaasti rakastajansa käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Jospa tietäisit, kuinka onnellinen olen saadessani kulkea rinnallasi ja tuntea sinun olevan lähelläni!"

Duroy kysyi: "Tahtoisitko Lathuillen ravintolaan?"

Clotilde vastasi: "Oh, en, se on aivan liian hieno. Tahtoisin jotakin hauskaa, johonkin vaatimattomaan paikkaan, jossa käy vain työmiehiä ja konttoristeja. Sellaiset laitakaupungin kapakat ovat ihastuttavia! Ah, jospa olisimme voineet mennä maalle!"

Koska Duroy ei tuntenut mitään sellaista paikkaa lähistöllä, he harhailivat pitkin bulevardia ja menivät lopulta erääseen viinikauppaan, jossa tarjoiltiin ruokaa sivuhuoneessa. Rouva de Marelle oli nähnyt ikkunasta kaksi tytönletukkaa, joilla oli hiukset palmikolla ja jotka istuivat viinituvassa kahden sotamiehen seurassa.

Kolme ajuria istui syömässä illallista pitkän, matalan salin perukassa, ja eräs olento, jota oli mahdotonta luokittaa mihinkään ammattiin kuuluvaksi, istui pöydän ääressä piippua poltellen, jalat suorina ja kädet työnnettyinä housunkaulukseen. Hän oli puolittain makaavassa asennossa, niin että hänen päänsä lepäsi tuolin selkänojaa vasten. Hänen takkinsa vaikutti oikealta tahramuseolta, ja hänen taskuistaan, jotka olivat pullollaan kuin pussit, pisti esiin pullonkaula, leivänkappale, sanomalehtipaperiin kääritty paketti ja nuoranpätkä, joka riippui permannolle. Hänellä oli paksu, kiharainen ja takkuinen tukka, joka oli liasta harmaa, ja hänen hattunsa oli lattialla tuolin alla.

Clotilden tulo herätti huomiota, jonka aiheutti hänen hieno pukunsa. Molemmat rakastuneet parit lakkasivat kuiskailemasta, ajurit keskeyttivät väittelynsä, ja olio, joka poltti, otti piipun suustaan ja sylkäisi suoraan eteensä, kääntäen hieman päätään.

Rouva de Marelle kuiskasi: "Täällähän on hauskan näköistä! Täällä meidän kelpaa istua. Joskus toiste pukeudun työläisnaiseksi." Ja hän istuutui kursailematta ja vähintäkään vastenmielisyyttä osoittamatta puisen pöydän ääreen, joka oli aivan kiiltävä rasvaisista ruoanjätteistä ja täynnä viiniläiskiä, joita tarjoilijan pyyheliinan läimäyksen ei ollut onnistunut kuivata. Duroy etsi vähän hämillään ja häpeissään vaatenaulakkoa, mutta kun hän ei sellaista keksinyt, hän pani silkkihattunsa eräälle tuolille.

He söivät lampaanmuhennosta sekä vähän paistia ja vihanneksia. Clotilde toisti: "Minusta tämä on ihastuttavaa. Minun makuni on vähän katupoikamainen. Minulla on täällä paljon hauskempaa kuin Café Anglais’ssa." Sitten hän lisäsi: "Jos tahdot olla minulle oikein kiltti, niin otat minut mukaasi joihinkin piikatanssiaisiin. Tässä aivan lähellä tiedän erään hyvin hauskan paikan, jonka nimi on La Reine Blanche."

Duroy kysyi hämmästyneenä: "Kenen kanssa sinä siellä olet käynyt?"

Hän katseli rakastajatartaan ja huomasi hänen vähän hämillään punastuvan, aivan kuin tämä äkillinen kysymys olisi tuonut hänen mieleensä arkaluontoisen muiston. Oltuaan vaiti lyhyen hetken, naisten tavoin niin lyhyen, että sen huomasi vain arvaamalla, Clotilde vastasi: "Erään ystävän kanssa…" Uuden vaitiolon jälkeen hän sitten lisäsi: "…joka on kuollut." Ja hän loi silmänsä alas, kasvoillaan hyvin luonnollinen surun ilme.

Ja ensimmäisen kerran Duroy tuli ajatelleeksi kaikkea sitä, mikä hänelle tämän naisen menneisyydestä oli tuntematonta, ja hän tuli miettiväiseksi. Varmasti Clotildella oli ollut rakastajia ennenkin, mutta minkälaisia, mistä piireistä? Hänessä nousi rakastajatartaan kohtaan pieni mustasukkaisuus, jonkinlainen vastenmielisyys. Samalla hän tunsi vihamielisyyttä kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ei tietänyt, kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen omaansa tämän naisen sydämessä ja ruumiissa. Hän katseli Clotildea, ja häntä kiusasi salaisuus, joka kätkeytyi tuohon kauniiseen, mykkään päähän, joka ehkä juuri tällä hetkellä kaivaten muisteli luota toista, noita toisia. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut päästä selville tästä menneisyydestä, saada tietää kaikki, tuntea kaikki!…

Clotilde toisti: "Ota minut mukaasi La Reine Blancheen. Ilta olisi silloin täydellinen!"

Duroy ajatteli: "Äh, mitä minuun kuuluu hänen menneisyytensä! Olen hölmö, kun sellaista viitsin miettiä."

Ja hymyillen hän vastasi: "Vien sinut sinne mielelläni, rakkaani."

Kun he olivat tulleet kadulle, Clotilde sanoi matalalla, salaperäisellä äänellä, jollaisella on tapana paljastaa salaisuuksia. "En ole uskaltanut sitä sinulta pyytää, mutta et voi uskoa, kuinka minä pidän tällaisista retkistä näihin paikkoihin, joihin naiset tavallisesti eivät uskalla tulla. Karnevaalin aikana pukeudun kymnasistiksi. Koulupojan puvussa näytän hyvin hauskalta."

Kun he tulivat tanssisaliin, Clotilde painautui peloissaan ja mielissään Duroyta vasten ja katseli ihastunein silmin ilotyttöjä ja heidän rakastajiaan. Silloin tällöin, aivan kuin rauhoittaakseen mieltään mahdollisen vaaran varalta, hän kuiskasi nähdessään vakavan, liikkumattoman poliisikonstaapelin: "Tuo poliisi näyttää varmalta." Neljännestunnin kuluttua hän oli nähnyt kylliksi, ja Duroy vei hänet ajurilla hänen asuntoonsa.

Sen jälkeen alkoi kokonainen sarja käyntejä kaikenlaisissa huonomaineisissa paikoissa, joissa rahvas huvittelee, ja Duroy huomasi rakastajattarensa intohimoisesti rakastavan tällaista kuljeskelemista syrjäkaupungin pikkukapakoissa.

Rouva de Marelle tuli heidän tavallisiin kohtauksiinsa pukeutuneena pumpulileninkiin ja päässään teatterimainen palvelijattarenmyssy. Mutta huolimatta pukunsa hienosta, aistikkaasta yksinkertaisuudesta hän ei suostunut, vaikka Duroy sitä pyysi, luopumaan sormuksistaan, rannerenkaistaan ja jalokivillä koristetuista korvarenkaistaan, ilmoittaen syykseen: "Mitä turhia, ihmiset tietysti vain luulevat, että ne ovat väärennettyjä kiviä."

Hän luuli näin olevansa mainiosti naamioitu, ja vaikka hän ainoastaan oli suojassa samalla tapaa kuin päänsä pensaaseen pistänyt jänis, hän meni näin pukeutuneena mitä pahamaineisimpiin paikkoihin.

Hän oli tahtonut, että Duroy olisi pukeutunut työmieheksi, mutta tämä oli jyrkästi kieltäytynyt, pitäen edelleenkin kaikilla näillä retkillä mallikelpoista bulevardipukuaan ja vaihtamatta edes korkeata silkkihattuaan pehmeään huopahattuun.

Clotildea tämä itsepäisyys vähän harmitti, mutta sitten hän lohduttautui tuumimalla: "Ihmiset luulevat, että minä olen kamarineitsyt, jonka on onnistunut saada rakastajakseen hieno herra." Ja häntä huvitti tämä ilveily äärettömästi.

He kävivät siis rahvaankahviloissa ja istuskelivat savuttuneissa huonerähjissä vanhojen puupöytien ääressä ja ontuvilla tuoleilla. Kitkerä savupilvi, jossa vielä tuntui päivälliseksi paistetun kalan käry, täytti salin. Puseropukuiset miehet metelöivät ja joivat pienistä laseista, ja tarjoilija, joka ihmeissään tuijotti tätä omituista paria, toi kaksi lasillista kirsikkaviinaa heidän pöytäänsä.

Pelosta ja ihastuksesta väristen Clotilde alkoi juoda tuota punaista viinaa luoden levottomia ja ilakoivia katseita ympärilleen. Jokainen lasi, jonka hän joi, oli sopimaton teko, jokainen pisara, jonka hän tätä polttavaa, maustettua juomaa lähetti kurkustaan alas, antoi hänelle mieluisan nautinnon tunteen, rikollisen ja kielletyn riemun tunteen.

Sitten hän sanoi puoliääneen: "Nyt mennään." Ja he poistuivat. Clotilde kulki juopuneiden lomitse, jotka kyynärpäät pöydällä silmäilivät häntä vihaisin ja epäluuloisin katsein. Hän asteli pienin nopein askelin kuin näyttelijätär, joka poistuu näyttämöllä. Ja tultuaan kadulle hän huokasi syvään, aivan kuin hän juuri olisi pelastunut kauheasta vaarasta.

Väliin hän väristen kysyi Duroylta: "Jos minua jossakin noista paikoista loukattaisiin, niin mitä tekisit?"

Duroy vastasi urhealla äänellä: "Puolustaisin sinua, saakeli soikoon!"

Ja Clotilde painautui onnellisena hänen käsivarttaan vasten, ehkä hämärästi toivoen, että häntä loukattaisiin, että häntä tarvitsisi puolustaa, että hän saisi nähdä miesten, vieläpä tuollaisten miesten, tappelevan hänen rakastettunsa kanssa hänen takiaan.

Mutta nämä retket, jotka uudistuivat kaksi tai kolme kertaa viikossa, alkoivat väsyttää Duroyta, jonka sitä paitsi oli viime aikoina ollut hyvin vaikea hankkia edes niitä frangeja, jotka tarvittiin ajurin ja ruoan maksamiseen.

Nykyään hänen oli äärettömän vaikea tulla toimeen, paljon vaikeampi kuin siihen aikaan, jolloin hän oli Pohjoisrautatien palveluksessa, sillä hän oli ensimmäisinä sanomalehtimieskuukausinaan sirotellut rahaa ympärilleen sitä laskematta, aina toivoen seuraavana päivänä voivansa ansaita suuria summia. Tällä tavoin hän oli tyhjentänyt kaikki apulähteensä ja mahdollisuutensa saada rahaa.

Hyvin yksinkertainen keino lainata lehden kassasta oli pian käytetty loppuun, ja hän oli nyt velkaa lehdelle neljä kuukausipalkkaa sekä kuusisataa frangia, jotka hän oli saanut etukäteen rivimaksuista. Edelleen oli hän velkaa Forestier’lle sata frangia ja Jacques Rivalille, jolla oli antelias kukkaro, kolmesataa frangia. Lisäksi hänellä oli korviaan myöten kahdenkymmenen frangin ja sadan soun pikkuvelkoja, joista hän ei ollut tietävinäänkään.

Saint-Potin, jolta hän oli tiedustellut keinoja, joiden avulla olisi vielä voinut hankkia sata frangia, ei ollut keksinyt mitään, vaikka hän olikin hyvin neuvokas mies. Ja Duroy tunsi katkeruutta tätä taloudellista kurjuutta kohtaan, joka oli entistä tuntuvampi nyt, kun hänellä oli suuremmat tarpeet. Hänessä kiehui koko maailmaa vastaan synkkä viha, yhä lisääntyvä ärtyisyys, joka purkautui ilmoille joka hetki pienimpienkin pikkuseikkojen takia.

Väliin hän laski, kuinka hän oli menetellyt saadessaan kulumaan keskimäärin tuhat frangia kuussa ilman mitään erikoista tuhlausta. Laskelman tuloksena oli, että jos hän söi kahdeksan frangin aamiaisen ja kahdentoista frangin päivällisen jossakin bulevardiravintolassa, se teki yhden louisdorin. Kun tähän lisäsi kymmenkunta frangia pientä rahaa, joka vieri kaikille suunnille, ties’ minne, niin päivän menoksi tuli kolmekymmentä frangia. Ja kolmekymmentä frangia päivässä on yhdeksänsataa frangia kuussa. Eikä laskelmassa ollut vielä silloin mukana vaatteisiin, kenkiin, liinavaatteisiin, pesuun ym. tarvittavia rahoja…

Joulukuun 14. päivänä hänellä siis ei ollut ainoaakaan souta taskussaan, ja rahantekomahdollisuudet olivat olemattomat.

Hän teki niinkuin hän oli tehnyt usein ennenkin: jätti aamiaisensa syömättä ja vietti iltapäivän toimituksessa raivokkaasti ja ahkerasti työskennellen.

Kello neljän aikaan hän sai rakastajattareltaan "sinilinnun", joka ilmoitti hänelle seuraavaa: "Haluatko syödä kanssani päivällisiä tänään? Teemme sitten jälkeenpäin pienen retken."

Duroy kirjoitti heti vastaukseksi: "Mahdotonta tulla päivälliselle." Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että olisi sangen tyhmää kieltäytyä niistä miellyttävistä hetkistä, joita rouva de Marelle saattoi hänelle valmistaa, ja lisäsi "Mutta odotan sinua kello yhdeksältä kohtauspaikassamme."

Ja sitten hän lähetti erään toimituksen juoksupojista viemään kirjelappua perille säästääkseen sähkekustannukset. Sen jälkeen hän syventyi miettimään, mistä saisi päivällisen.

Kello tuli seitsemän, eikä hän vieläkään ollut päässyt mihinkään tulokseen, ja pelottava nälkä kalvoi hänen sisuksiaan. Silloin hän tarttui epätoivoiseen keinoon. Hän odotti, kunnes kaikki hänen toverinsa olivat toinen toisensa jälkeen menneet, ja jäätyään yksin hän soitti kiivaasti. Johtajan vahtimestari, joka oli jäänyt vartioimaan toimitushuoneistoja, tuli sisään ja kumarsi.

Duroy, joka seisoi pöytänsä ääressä hermostuneesti sormeillen taskujensa pohjia, sanoi mahtavalla äänellä: "Foucart, olen unohtanut rahakukkaroni kotiin, ja minut on kutsuttu päivälliselle Luxembourg’in palatsiin. [Ranskan senaatin talo. — Suom.] Lainatkaa minulle viisikymmentä souta voidakseni maksaa ajurin."

Mies poimi liivintaskustaan kolme frangia ja kysyi:

"Eikö herra Duroy tarvitse enempää?"

"En, en, tämä riittää. Monet kiitokset!"

Saatuaan nuo kolme valkeaa rahaa hän juoksi kiireesti alas portaita ja syöksyi erääseen pieneen kapakkaan, jossa hänellä oli ollut tapana käydä aikaisempinakin pahoina päivinään.

Kello yhdeksältä hän istui heidän pienessä salissaan odottamassa rakastajatartaan ja lämmitellen jalkojaan uunin edessä.

Clotilde tuli virkeänä ja iloisena, kylmän ulkoilman piristämänä: "Jos tahdot, niin menemme ensin vähän kävelemään ja tulemme sitten tänne takaisin yhdeltätoista. Nyt on ihana kävelyilma."

Duroy vastasi kiivaasti: "Miksi menisimme ulos? Täällähän on hyvä olla."

Clotilde jatkoi ottamatta hattua päästään: "Jospa tietäisit, kuinka kaunis kuutamo nyt on. Olisi todella nautinto mennä tänä iltana kävelemään."

"Mahdollisia kyllä, mutta minä puolestani en välitä kävelemisestä."

Duroy oli sanonut tämän suuttuneella äänellä. Clotilde hämmästyi ja kysyi loukkaantuneena: "Mikä sinun on? Minkä tähden käyttäydyt tuolla tapaa? Minua haluttaa lähteä kävelylle, enkä voi käsittää, miksi se suututtaisi sinua."

Duroy hyppäsi pystyyn aivan vimmastuneena: "Se ei suututa minua lainkaan. Se ikävystyttää minua, jos haluat sen tietää."

Clotilde oli niitä ihmisiä, joita vastustus ärsyttää ja jotka töykeys saattaa raivoon.

Ylpeästi ja jäätävän kylmästi hän sanoi:

"En ole tottunut siihen, että minua puhutellaan tuolla tapaa. Menen siis yksin. Hyvästi."

Duroy ymmärsi hänen olevan vakavissaan ja syöksyi kiivaasti hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja änkytti:

"Anna anteeksi rakkaani, anna anteeksi, olen tänään hyvin hermostunut ja ärtyinen. Minulla oli ollut vähän vastoinkäymisiä, vähän ikävyyksiä, ymmärräthän, toimituksessa."

Vähän leppyneempänä, mutta silti vielä tuohtuneena Clotilde vastasi:

"Se ei kuulu minuun! En halua olla pahantuulisuutenne maalitauluna."

Duroy suuteli häntä ja talutti hänet leposohvan luo:

"Kuule minua, rakas pikku ystäväni, en tahtonut loukata sinua. En ajatellut, mitä sanoin."

Hän oli pakottanut Clotilden istuutumaan ja polvistui nyt hänen eteensä: "Oletko antanut minulle anteeksi? Sano, että olet antanut anteeksi!"

Clotilde mutisi kylmästi: "Olkoon menneeksi, mutta älä tee sitä uudelleen." Ja noustuaan hän lisäsi:

"Mennään nyt kävelemään."

Duroy oli vielä polvillaan syleillen molemmin käsivarsin hänen jalkojaan sekä sammaltaen: "Pyydän sinua, ollaan täällä. Rukoilen sinua. Tee se minun takiani. Tahtoisin tänä iltana niin mielelläni pitää sinut vain itseäni varten, tässä hiilloksen ääressä. Sano, että suostut!"

Clotilde vastasi kylmästi ja kovasti: "Ei. Tahdon mennä ulos. En halua myöntyä oikkuihisi."

Duroy oli itsepäinen: "Pyydän sinua! Minulla on eräs syy. Hyvin tärkeä syy…"

Clotilde sanoi uudelleen: "Ei. Ja koska et tahdo lähteä ulos kanssani, niin menen tieheni. Hyvästi."

Hän irrottautui äkkiä ja lähti ovea kohden. Duroy juoksi hänen jälkeensä ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen:

"Kuule, Clo, pikku Clo’ni, kuule, jää tänne minun takiani…" Clotilde pudisti mitään vastaamalta päätään, koetti välttää hänen suudelmiaan ja vapautua hänen syleilystään yrittäen yhä poistua.

Duroy sopersi: "Clo, pikku Clo, minulla on eräs syy."

Clotilde pysähtyi ja katsoi häntä silmiin: "Sinä valehtelet… Mikä syy?"

Kun Duroy punastui eikä keksinyt vastausta, hän jatkoi suuttuneena: "Enkös sitä sanonut! Sinä valehtelet, hölmö!" Ja raivostunein elein ja kyynelet silmissä hän torjui Duroyn käsivarret.

Duroy tarttui häntä vielä kerran olkapäihin. Epätoivoisena ja valmiina tunnustamaan kaikki estääkseen välien särkymisen hän selitti murtuneella äänellä: "Seikka on se, ettei minulla ole ainoatakaan souta…"

Clotilde pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä syvälle silmiin saadakseen selville totuuden: "Mitä sinä sanot?"

Duroy oli punastunut hiusmartoaan myöten: "Minä sanon, ettei minulla ole ainoatakaan souta. Ymmärrätkö? Ei kahtakymmentä souta eikä kymmentä, ei edes niin paljon, että voisin maksaa liköörin kahvilassa, jonne menemme. Sinä pakotat minut tunnustamaan asian, jota häpeän. Olisi ollut mahdotonta lähteä mukaasi ja sitten kahvilan pöydän ääressä aivan yksinkertaisesti ilmoittaa, etten voi maksaa tilaustamme…"

Clotilde katsoi häntä vakavasti: "Onko… se… siis totta?"

Sekunnissa Duroy oli kääntänyt nurin kaikki taskunsa, housuntaskunsa, liivintaskunsa ja takintaskunsa mutisten: "Oletko nyt tyytyväinen?"

Ja äkkiä Clotilde kiersi voimakkaan intohimon pakottamana käsivartensa hänen kaulaansa ja sopersi:

"Voi oma, oma rakkaani… oma rakkaani… jospa olisin tietänyt…!
Kuinka sinun näin on käynyt?"

Ja hän pakotti Duroyn istuutumaan, heittäytyi itse hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, suuteli häntä tuhat kertaa, suuteli häntä viiksille, suuteli häntä suulle ja silmille, pakottaen hänet kertomaan, kuinka hän oli joutunut tähän pulaan.

Duroy keksaisi liikuttavan kertomuksen. Hänen oli ollut pakko auttaa vanhaa isäänsä, joka oli joutunut ahdinkoon. Hän oli antanut hänelle kaikki säästönsä, ja lisäksi hänen oli ollut pakko tehdä velkaa.

Hän lisäsi: "Minun täytyy nyt kärsiä nälkää kuusi kuukautta, sillä kaikki apulähteeni ovat lopussa. Mutta mitäpä siitä, onhan elämässä vaikeuksia. Eivätkä rahat kaiken lopuksi ansaitse sitä huolta, jota niihin tuhlataan."

Clotilde kuiskasi hänen korvaansa: "Minä lainaan sinulle. Tahdotko?"

Duroy vastasi arvokkaasti: "Sinä olet kovin ystävällinen, lapseni, mutta pyydän sinua, älkäämme puhuko enää siitä asiasta. Se vain loukkaisi minua."

Clolilde vaikeni, mutta puristaen rakastettuaan syliinsä hän kuiskasi:
"Sinä et koskaan tajua, kuinka paljon minä sinua rakastan."

Siitä tuli heidän parhaita lemmenöitään.

Tehdessään lähtöä Clolilde sanoi hymyillen:

"Hm! Kun on sinun tilanteessasi, ei mikään ole hauskempaa kuin löytää rahaa taskustaan, esimerkiksi jonkin kolikon, joka on joutunut vuorin väliin."

Duroy vastasi syvästi vakuuttuneena: "Niinpä niin, hitto vieköön!"

Rouva de Marelle tahtoi mennä jalkaisin kotiin sanoen haluavansa ihailla kuutamoa, ja koko ajan hän katseli haltioituneena rakastettuaan.

Oli kylmä ja kirkas yö, joka ennusti talven tuloa. Hevoset ja jalankulkijat kiiruhtivat kulkuaan purevan pakkasen ajamina. Korot kajahtelivat katukäytävillä.

Hyvästi sanoessaan Clolilde kysyi: "Haluatko, että kohtaamme ylihuomennakin?"

"Tietysti, kultaseni."

"Samaan aikaan?"

"Samaan aikaan."

"Hyvästi, rakkaani."

Ja he suutelivat toisiaan hellästi.

Duroy alkoi pitkin askelin harppoa kotiaan kohti. Hän mietti, miten hän huomenna selviytyisi pulastaan. Mutta avattuaan huoneensa oven ja kaivaessaan tulitikkuja liivintaskustaan hän pysähtyi hämmästyneenä. Hän oli tuntenut taskussaan rahan, joka pyöri hänen sormiensa välissä.

Sytytettyään valon hän poimi rahan esiin ja tarkasti sen. Se oli louisdori, kaksikymmentä frangia.

Hän luuli tulleensa sekapäiseksi.

Hän käänsi ja väänsi rahaa ja koetti miettiä, millä salaperäisellä tavalla se oli hänelle joutunut. Ei kai se ainakaan taivaasta ollut voinut hänen taskuunsa tipahtaa!

Multa äkkiä asia hänelle selvisi, ja hän harmistui.

Olihan hänen rakastajattarensa maininnut rahoista, jotka liukuvat vuorin väliin ja löytyvät rahapulan aikana. Clotilde siis oli antanut hänelle tämän almun. Mikä häpeä!

Hän vannoi: "Hyvä! Ylihuomenna puhun hänelle suuni puhtaaksi. Tuleepa siitä hänelle hauska hetki!"

Ja hän meni vuoteeseen, sielu kapinassa kiukusta ja häpeästä.

Hän heräsi myöhään. Hänen oli nälkä. Hän koetti nukahtaa uudelleen, jottei hänen olisi tarvinnut nousta ennen kello kahta. Sitten hän ajatteli: "Tästä ei ole mitään hyötyä. Täytyyhän minun joka tapauksessa hankkia rahaa." Hän lähti ulos toivoen kadulla keksivänsä jonkin keinon.

Mutta hän ei keksinyt mitään, ja joka kerta kun hän meni jonkin ravintolan ohi, hänet valtasi kauhea halu saada syödä, ja vesi nousi hänen kielelleen. Kello tuli kaksitoista, ja kun hän vielä silloinkaan ei ollut keksinyt mitään, hän teki nopeasti päätöksensä: "No niin, syön aamiaista Clotilden rahoilla. Eihän se estä minua maksamasta niitä huomenna hänelle takaisin."

Hän siis söi eräässä oluttuvassa aamiaisen, joka maksoi kaksi ja puoli frangia. Kun hän tuli toimitukseen, hän antoi vahtimestarille takaisin tällä lainaamansa kolme frangia: "Kas tässä, Foucart, kiitos lainastanne, jonka eilen illalla sain ajuria varten."

Hän työskenteli kello seitsemään asti. Sitten hän meni syömään päivällistä ja otti taas kolme frangia samoista rahoista. Illan kaksi olutlasia nosti päivän menot yhdeksään frangiin ja kolmeenkymmeneen centimeen.

Mutta kun hän ei voinut saada uutta luottoa eikä kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa keksinyt muitakaan keinoja, hän lainasi seuraavana päivänä vielä kuusi frangia Clotilden rahoista, jotka hänen olisi pitänyt maksaa takaisin jo samana iltana. Näin ollen, kun hän tuli sovittuun kohtaukseen, hänellä oli taskussaan neljä frangia ja kaksikymmentä centimeä.

Hän oli huonolla tuulella, ja hän oli luvannut itselleen tekevänsä nopeasti lopun koko asiasta. Hän oli päättänyt sanoa rakastajattarelleen: "Sinä tiedät, että olen löytänyt ne kaksikymmentä frangia, jotka toissapäivänä panit taskuuni. En maksa niitä takaisin tänään, koska tilanne ei ole muuttunut ja koska minulla ei ole ollut aikaa ajatella raha-asioita. Mutta aion antaa ne sinulle takaisin, kun ensi kerran tapaamme."

Clotilde saapui innokkaana ja hellänä, täynnä pelkoa siitä, miten Duroy oltaisi hänet vastaan. Hän suuteli rakastajaansa lakkaamatta välttääkseen selityksiä ainakin ensi hetkinä.

Duroy puolestaan ajatteli: "Onhan aikaa puhua asiasta myöhemminkin.
Keksin varmasti jonkin syyn, jonka nojalla voin ottaa sen puheeksi."

Mutta hän ei keksinyt mitään syytä ja häntä aristutti käydä ensimmäisenä puhumaan tästä arkaluontoisesta asiasta.

Clotilde ei maininnut mitään kävelylle lähtiessään ja oli kaikin tavoin suloinen.

He erosivat puoliyön aikaan määrättyään seuraavan kohtauksen vasta tulevan viikon keskiviikoksi, sillä rouva de Marelle oli kutsuttu päivällisille useiksi illoiksi peräkkäin.

Maksaessaan seuraavana päivänä aamiaistaan ja kaivaessaan taskustaan niitä neljää hopearahaa, joiden siellä vielä piti olla, Duroy huomasi, että rahoja oli viisi ja niistä yksi kultaraha.

Ensin hän luuli saaneensa edellisenä iltana erehdyksessä takaisin kaksikymmentä frangia, mutta sitten hän ymmärsi, miten asia oli. Ja hän sai sydämentykytyksen näiden itsepäisten almujen nöyryytyksestä.

Minkä tähden hän ei ollut tullut sanoneeksi mitään! Jos hän olisi puhunut riittävän painokkaasti, niin tätä ei olisi tapahtunut.

Neljän päivän aikana hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja ja teki yhtä lukuisia kuin hyödyttömiäkin ponnistuksia saadakseen lainatuksi viisi louisdoria. Sillä välin hän kulutti loppuun Clotilden toisen kultarahan.

Kun he taas tapasivat, Duroy ilmoitti vihaisen näköisenä rakastajattarelleen: "Sanon sinulle vain, että älä yritä jatkaa viime iltojen leikkiäsi, sillä tämä rupeaa minua suututtamaan." Mutta Clotilden onnistui kuitenkin taas pistää kaksikymmentä frangia hänen housuntaskuunsa.

Löytäessään ne hän kirosi: "Piru vieköön!" Sitten hän siirsi ne liivintaskuunsa, jotteivät ne olisi pudonneet, sillä hän oli aivan pennitön.

Hän rauhoitti omaatuntoaan ajatellen: "Maksan kaikki takaisin samalla kertaa. Nämähän ovat oikeastaan vain lainoja."

Vihdoin lehden kassanhoitaja suostui hänen epätoivoisista pyynnöistään antamaan hänelle viisi frangia päivässä. Se riitti hädin tuskin ruokaan, mutta ei kuudenkymmenen frangin velan maksamiseen.

Ja kun Clotildeen jälleen tarttui hänen hullu halunsa tehdä yöllisiä retkiä Pariisin kaikenlaisiin epäilyttäviin paikkoihin, ei Duroy enää viitsinyt vihoitella siitä, että hän noiden matkojen jälkeen löysi kultarahan jostakin taskustaan, eräänä päivänä jopa kengästäänkin ja eräänä toisena päivänä kellonsa kansien välistä.

Koska kerran Clotilde halusi huveja, joiden kustannuksia hänen rakastajansa ei nyt voinut suorittaa, niin mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että hän maksoi ne itse?

Sitä paitsi Duroy pani tarkasti muistiin kaikki, minkä hän tällä tapaa sai, voidakseen jonakin päivänä maksaa takaisin.

Eräänä iltana Clotilde sanoi: "Ajattelehan, minä en ole vielä koskaan ollut Folies-Bergères’issä! Etkö veisi minua sinne?" Duroy epäröi, sillä hän pelkäsi, että he tapaisivat Rachelin. Mutta sitten hän ajatteli: "No, mitä siitä, enhän minä ole naimisissa. Jos tuo nainen näkee minut, niin hän ymmärtää tilanteen eikä puhuttele minua. Voimmehan sitä paitsi ottaa aition."

Hänen päätökseensä vaikutti myös eräs toinenkin seikka. Hän oli näet hyvin mielissään saadessaan täten tilaisuuden tarjota rouva de Marellelle teatteriaition tarvitsematta sitä maksaa. Se kävi jonkinlaisesta korvauksesta.

Mennessään noutamaan pilettejä hän jätti Clotilden vaunuihin, jottei tämä näkisi, että ne olivat vapaalippuja. Sitten hän kävi hänet noutamassa, ja he astuivat sisään kontrollöörin syvään kumartaessa.

Valtava ihmisjoukko tungeskeli käytävässä. He pääsivät vaivoin tyhjäntoimittaja- ja kokottilauman läpi aitioonsa, jonne heidät suljettiin liikkumattoman permannon ja vilkkaan gallerian väliin.

Mutta rouva de Marelle ei lainkaan katsellut näyttämölle, vaan tarkasteli yksinomaan ilotyttöjä, jotka parveilivat hänen selkänsä takana. Hän kääntyi lakkaamatta luomaan heihin silmäyksiä, haluten koskea heitä, sormeilla heidän pukujaan, heidän poskiaan, heidän hiuksiaan saadakseen tietää, minkälaisia nämä olennot oikein olivat.

Äkkiä hän sanoi: "Eräs iso, tumma tyttö katselee meitä koko ajan. Näyttää siltä, kuin hän tahtoisi puhutella meitä. Oletko huomannut hänet?"

Duroy vastasi: "En. Sinä kai erehdyt." Mutta hän oli huomannut jo kauan sitten. Se oli Rachel. Tyttö kierteli heidän ympärillään silmissään viha ja huulillaan kiivaat sanat!

Duroy oli hipaissut häneen heidän tunkeutuessaan ihmisjoukon lävitse, ja tyttö oli sanonut: "Päivää!" aivan hiljaa ja iskien silmää, mikä merkitsi: "Kyllä ymmärrän." Mutta Duroy ei ollut vastannut tähän kohteliaisuuteen peläten rakastajattarensa sen huomaavan, vaan mennyt ohitse aivan kylmästi, pää pystyssä ja halveksiva hymy huulillaan. Tyttö, jota jo itsetiedoton mustasukkaisuus kiusasi, kääntyi, kosketti Duroyn hihaa uudelleen ja sanoi kovemmalla äänellä: "Päivää, Georges."

Duroy ei vastannut nytkään. Silloin tyttö päätti, että hänet oli tunnettava ja häntä tervehdittävä, maksoi mitä maksoi, ja tuli alituiseen aition viereen odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Huomattuaan, että rouva de Marelle katseli häntä, hän nykäisi Duroyta olkapäästä sanoen: "Päivää. Mitä kuuluu?"

Mutta Duroy ei kääntynyt vastaamaan.

Tyttö jatkoi: "Mitä nyt? Oletko tullut kuuroksi torstain jälkeen?"

Duroy ei vastannut, vaan heittäytyi halveksuvan näköiseksi, aivan kuin haluten olla puuttumatta moisen naisen asioihin.

Rachel purskahti nauruun, kiukkuiseen nauruun, ja sanoi:

"Vai niin, oletko mykkä? Onko rouvasi purrut kielesi poikki?"

Duroy liikahti vihaisesti ja vastasi raivoissaan:

"Millä oikeudella puhuttelette minua? Menkää matkoihinne, muuten haen poliisin."

Silloin Rachel parkaisi silmät säihkyen ja ääni kähisten: "Vai sillä tavalla! Mokomakin rähjä! Kun on maannut naisen kanssa, voi häntä ainakin tervehtiä. Vaikka oletkin täällä toisen kanssa, niin se ei ole mikään syy olla minua tuntematta. Jos olisit edes tehnyt minulle jonkin merkin, kun äsken kuljin ohitse, olisin antanut sinun olla rauhassa. Mutta sinä tahdoit näytellä ylpeää, keljuilija! Odota, kyllä saat tämän takaisin! Vai niin, sinä et edes tervehdi minua, kun kohtaan sinut…"

Hän olisi huutanut kauemminkin, mutta rouva de Marelle avasi aition oven ja lähti juoksemaan tungoksen lävitse etsien epätoivoissaan uloskäytävää.

Duroy syöksyi hänen jälkeensä ja koetti tavoittaa häntä. Kun Rachel näki heidän juoksevan, hän alkoi voitokkaasti kirkua: "Pysäyttäkää hänet! Pysäyttäkää! Hän on varastanut rakastajani!"

Ihmiset alkoivat nauraa. Kaksi iloista herraa tarttui pakenijan olkapäihin koettaen pysähdyttää hänet ja suudella häntä. Mutta Duroy oli ennättänyt paikalle. Hän vapautti Clotilden väkisin herrojen käsistä ja laahasi hänet kadulle.

Rouva de Marelle hyppäsi tyhjiin ajurinvaunuihin, jotka olivat pysähtyneet katuvierelle. Duroy syöksyi hänen perässään vaunuihin, ja kun ajuri kysyi: "Minne ajetaan, herra?" hän vastasi: "Minne tahansa."

Vaunut lähtivät hitaasti ja täristen liikkeelle. Clotilde, joka oli saanut hysteerisen kohtauksen, piti käsiä kasvoillaan ollen vähällä tukehtua nyyhkytyksiin. Duroy ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Vihdoin, kuullessaan Clotilden itkevän, hän änkytti: "Kuule, pikku Clo! Pikku Clo… anna minun selittää! Se ei ollut minun syyni… Tunsin tämän naisen aikoinani… ennen vanhaan…"

Clotilde paljasti äkkiä kasvonsa, rakastuneen naisen raivon, mielettömän raivon valtaamana, joka antoi hänelle puhekyvyn takaisin, ja läähätti sekavasti, lyhyin, katkonaisin lausein: "Oh… sinä lurjus… sinä konna… sinä kurja roisto!… Onko se mahdollista?… mikä häpeä?… Oh, Jumalani!… mikä häpeä!…"

Hän kiihtyi yhä enemmän, sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa selvenivät: "Minun rahoillaniko sinä olet hänelle maksanut, mitä? Ja minä kun olen antanut tuolle miehelle rahaa… tuota kokottia varten… Oh, senkin roisto!"

Hän näytti hetken ajan etsivän jotakin vielä voimakkaampaa sanaa, joka ei heti tullut hänen mieleensä. Sitten hän väänsi suutaan aivan kuin sylkeäkseen ja huusi: "Oh!… sika… sika… Sinä olet maksanut hänelle minun rahoillani… sika… sika!…"

Hän ei keksinyt muita sanoja, vaan hoki yhä: "Sika… sika!…"

Lopuksi hän kumartui ulos vaunuista, nykäisi kuskia hihasta, käski hänen pysähdyttää, avasi oven ja hyppäsi kadulle.

Duroy tahtoi seurata häntä, mutta nainen huusi: "Minä kiellän sinua tulemasta mukaani!" Hän huusi niin kovalla äänellä, että ohikulkijat pysähtyivät piiriin hänen ympärilleen, eikä Duroy uskaltanut liikahtaakaan skandaalin pelosta.

Rouva de Marelle otti esiin rahakukkaronsa ja alkoi vaunujen lyhdyn valossa poimia siitä rahoja. Hän otti kaksi frangia ja viisikymmentä centimea, jotka hän painoi ajurin käteen sanoen vapisevalla äänellä: "Olkaa hyvä… tässä ovat rahanne… Minä maksan… Viekää kotiinsa tuo rähjä… rue Boursault, Batignolles."

Ympärillä seisova ihmisjoukko riemuitsi. Eräs herrasmies sanoi: "Mainiota, tyttöseni!" Ja eräs vaunujen luona seisova sakilainen pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta ja huusi kimakalla äänellä: "Hyvästi, äijä!"

Vaunut lähtivät liikkeelle naurunremakan seuraamana.

6

Seuraavana päivänä Georges Duroy heräsi sangen murheellisena.

Hän pukeutui hitaasti ja istuutui sitten ikkunan ääreen miettimään. Koko hänen ruumistaan kivisti, aivan kuin hän olisi illalla saanut hyvän selkäsaunan.

Pakko hankkia rahaa teki hänet levottomaksi, ja hän lähti Forestier’n luo.

Hänen ystävänsä otti hänet vastaan työhuoneessaan, lämmitellen jalkojaan pesän edessä.

"Oletpa sinä aikaisin liikkeellä."

"Tärkeä asia. Olen joutunut kunniavelkaan."

"Pelissäkö?"

Duroy epäröi, mutta tunnusti sitten: "Pelissä."

"Onko velka suurikin?"

"Viisisataa frangia."

Hän oli velkaa vain kaksisataakahdeksankymmentä.

Forestier kysyi epäilevänä:

"Kenelle olet ne velkaa?"

Duroy ei tietänyt, mitä olisi vastannut:

"Niin… eräälle… eräälle herra de Carlevillelle."

"Vai niin, missä hän asuu?"

"Hän asuu… hän asuu…"

Forestier purskahti nauruun: "Aamupäivänkadun varrella kello neljätoista, eikö niin? Kyllä minä tunnen sen herran, poikaseni. Mutta jos tyydyt kahteenkymmeneen frangiin, niin ne ovat heti käytettävissäsi. Mutta penniäkään enempää et saa."

Duroy otti tarjotut kaksikymmentä.

Sitten hän kulki ovelta ovelle kaikkien tuttaviensa luona ja oli kello viiteen mennessä onnistunut saamaan kokoon kahdeksankymmentä frangia.

Mutta koska hänen olisi pitänyt saada vielä kaksisataa frangia, hän päätti pitää kokoamansa rahat itse, arvellen: "Enpä viitsi liiaksi vaivautua tuon porton takia. Maksan rahat kun jaksan."

Neljäntoista päivän ajan hän vietti säästäväistä, säännöllistä ja siveää elämää, mieli täynnä tarmokkaita päätöksiä. Mutta sitten hänet valtasi suuri rakkauden kaipuu. Hänestä tuntui, kuin olisi kulunut monta vuotta siitä, jolloin viimeksi oli syleillyt naista. Ja kuten merimiehen, jonka maan näkeminen saattaa hurmioon, saattoi hänetkin naisten hameiden kahina sellaiseen kiihkotilaan, että hän rupesi vapisemaan.

Silloin hän meni eräänä iltana Folies-Bergères’iin toivoen siellä tapaavansa Rachelin. Hän huomasikin tytön heti sisään astuessaan, sillä Rachel vietti nykyään kaiken aikansa tässä paikassa.

Duroy meni tyttöä vastaan hymyillen ja käsi ojennettuna. Mutta tämä katsoi häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: "Mitä haluatte?"

Duroy koetti nauraa: "No, no, älä nyt ole lapsellinen."

Rachel pyörähti ympäri kantapäillään: "En tahdo olla missään tekemisissä tuollaisen huorapukin kanssa."

Hän oli singonnut karkeimman loukkaussanansa. Duroy tunsi kasvojensa lehahtavan tulipunaisiksi ja meni yksinään kotiin.

Forestier, joka oli heikko ja sairas ja yski alituiseen, teki hänen elämänsä sanomalehdessä happamaksi ja näytti oikein keksimällä keksivän hänelle vaikeita ja ikäviä tehtäviä. Ja eräänä päivänä, ollessaan pitkän yskänkohtauksen jälkeen hyvin hermostunut ja kun Duroy ei ollut voinut hankkia pyydettyä uutista, Forestier tuli hävyttömäksi: "Sinä olet, piru vieköön, tyhmempi kuin luulinkaan."

Duroy oli vähällä antaa takaisin, mutta hillitsi itsensä ja meni tiehensä mumisten: "Sen vielä saat takaisin." Eräs ajatus juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi itsekseen: "Niin, niin, ukkoparka, teenpä sinusta aisankannattajan." Ja sitten hän meni tiehensä hieroen käsiään tyytyväisenä suunnitelmaansa.

Jo seuraavana päivänä hän päätti panna sen alulle ja lähti valmistavalle vierailulle rouva Forestier’n luokse.

Duroyn saapuessa rouva Forestier makasi leposohvallaan lukien romaania.

Viitsimättä nousta hän ojensi Duroylle kätensä ja sanoi, vain hieman taivuttaen päätään: "Päivää, Bel-Ami." Duroy ällistyi: "Mistä sellainen nimi?"

Nainen vastasi hymyillen: "Tapasin viime viikolla rouva de Marellen ja kuulin häneltä, millä tavalla olette sen nimen saanut."

Duroy rauhoittui nähdessään rouva Forestier’n rakastettavan ilmeen.
Mitäpä hänen sitä paitsi olisi tarvinnut pelätä!

Rouva Forestier jatkoi: "Te hemmottelette hänet piloille. Minun luokseni te sitä vastoin tulette vain silloin, kun sattumalta tulette minua muistaneeksi, esimerkiksi kuukauden kuudentenaneljättä päivänä tai jonakin muuna samantapaisena ajankohtana."

Duroy oli istuutunut hänen viereensä ja tarkasteli häntä aivan uusin silmin, kuten asiaan perehtynyt kokoilija tarkastelee haluamaansa esinettä. Rouva Forestier oli ihastuttava. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen vaaleutensa oli kuin hyväilyjä varten luotu. Ja Duroy ajatteli: "Hän on ehdottomasti parempi kuin Clotilde." Nuori mies ei epäillyt menestystään. Hänestä tuntui, kuin hänen olisi tarvinnut vain ojentaa kätensä ja ottaa tuo nainen niinkuin otetaan hedelmä puusta.

Päättäväisesti hän sanoi: "Minusta tuntuu varmimmalta olla teitä näkemättä."

Ymmärtämättä näitä sanoja rouva Forestier kysyi: "Mitä? Mitä tarkoitatte?"

"Mitäkö? Ettekö arvaa?"

"En".

"Koska olen teihin rakastunut… oh! vain vähän, aivan vähän… enkä ole tahtonut rakastua korviani myöten…"

Rouva ei näyttänyt hämmästyvän enempää kuin loukkaantuvankaan tai olevan mielissään. Hän hymyili tavallista epämääräistä hymyään ja vastasi rauhallisesti:

"Oh, olisitte siitä huolimatta voinut tulla. Minua ei kukaan ole kauan rakastanut."

Duroy hämmästyi enemmän hänen sävystään kuin hänen lausumistaan sanoista ja kysyi: "Kuinka niin?"

"Koska se on aivan turhaa ja koska minä heti sanon sen suoraan. Jos olisitte kertonut asianne aikaisemmin, olisin heti rauhoittanut teidät ja kehottanut teitä käymään täällä mahdollisimman usein."

Duroy huudahti juhlallisesti: "Luuletteko, että kukaan voi hallita tunteitaan?"

Nainen kääntyi hänen puoleensa: "Rakas ystävä, minusta rakastunut mies ei enää kuulu elollisten joukkoon. Hän käy typeräksi, eikä vain typeräksi, vaan vieläpä vaaralliseksikin. Ihmisiin, jotka rakastavat minua rakkaudesta tai väittävät rakastavansa, rikon kaikki läheiset suhteeni, koska he ensinnäkin ikävystyttävät minua ja koska heitä toiseksi täytyy epäillä kuin vesikauhuisia koiria, jotka äkkiä voivat saada taudinkohtauksen. Minä siis panen heidät moraaliseen karanteeniin, kunnes tauti on mennyt ohitse. Älkää unohtako sitä. Tiedän varsin hyvin, että teidän rakkautenne on vain jonkinlaista ruokahalua, kun se sitä vastoin minulle saattaa muodostua jonkinlaiseksi… jonkinlaiseksi sielun sakramentiksi, joka kokonaan puuttuu miesten uskonnosta. Te ymmärrätte kirjaimen, minä hengen. Mutta… katsokaa minua oikein silmiin…"

Hän ei enää hymyillyt. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kylmät, ja korostaen joka sanaa hän jatkoi: "Minä en koskaan rupea teidän rakastajattareksenne, ymmärrättekö? On sen tähden aivan turhaa, vieläpä tyhmää, että pidätte kiinni toivomuksestanne… Ja nyt… kun leikkaus on tehty… haluatteko, että olemme ystäviä, hyviä ystäviä, mutta, kuten ainakin oikeat ystävät, täysin vilpittömään tapaan?"

Duroy ymmärsi, että tämän tuomion jälkeen kaikki vetoaminen tai valittaminen oli täysin turhaa. Hän teki heti päätöksensä ja ihastuksissaan tästä uudesta liittolaisestaan ojensi rouva Forestier’lle molemmat kätensä:

"Olen teidän, rouva, aivan kuten haluatte."

Rouva Forestier tunsi, että Duroyn ääni huokui rehellisyyttä. Niinpä hänkin ojensi molemmat kätensä.

Duroy suuteli niitä, toista toisensa jälkeen, ja sanoi koruttomasti kohottaessaan päätään: "Hitto, jos olisin kohdannut teidän kaltaisenne naisen, olisin ollut onnellinen, jos olisin saanut mennä naimisiin hänen kanssaan."

Rouva Forestier heltyi hänen sanoistaan. Ne hyväilivät häntä niinkuin naista aina hyväilevät kohteliaisuudet, jotka löytävät tien hänen sydämeensä. Hän loi Duroyhon nopean kiitollisen katseen, sellaisen, joka on omansa tekemään miehestä naisen orjan.

Kun Duroy ei sen jälkeen keksinyt, kuinka hän olisi jälleen solminut keskustelun katkenneet langat, rouva Forestier sanoi pehmeästi, samalla kun hän kosketti hänen käsivarttaan:

"Tahdon heti käydä toimeen ystävänänne. Te olette hyvin saamaton, rakas ystävä…"

Hän epäröi ja kysyi: "Voinko puhua vapaasti?"

"Olkaa hyvä!"

"Aivan vapaasti?"

"Niin."

"Hyvä. Menkää siis tervehtimään rouva Walteria, joka pitää teitä suuressa arvossa, ja olkaa hänelle jollakin tavoin mieliksi. Voitte hyvin imarrella häntä, vaikka hän onkin kunniallinen, ymmärrättekö, ehdottomasti kunniallinen. Oh, sillä taholla teillä ei ole mitään… mitään valloituksen toiveita. Mutta voitte saavuttaa paljon, jos osaatte tehdä itsenne suosituksi. Minä tiedän, että teillä on varsin vähäpätöinen toimi sanomalehdessä. Mutta älkää pelätkö, he ottavat yhtä hyväntahtoisesti vastaan kaikki toimittajansa. Voitte hyvin mennä sinne, luottakaa minuun!"

Duroy vastasi hymyillen: "Kiitos, te olette enkeli… oikea suojelusenkeli." Sitten he puhuivat muista asioista.

Duroy viipyi kauan tahtoen osoittaa, miten hyvin hän viihtyi rouva Forestier’n seurassa. Ja hyvästellessään hän vielä kysyi: "Onko siis sovittu, että olemme ystäviä?"

"Sovittu."

Koska hän oli huomannut äskeisen kohteliaisuutensa tehon, hän lisäsi vielä:

"Ja jos joskus tulette leskeksi, niin pyydän, että pidätte minut muistissanne."

Hän poistui nopeasti, jottei rouva Forestier olisi ennättänyt osoittaa suuttumustaan.

Meno rouva Walterin luokse teki Duroyn vähän levottomaksi, sillä häntä ei ollut koskaan pyydetty käymään johtaja Walterin kotona, eikä hän tahtonut tehdä mitään tyhmyyttä. Johtaja osoitti häntä kohtaan hyväntahtoisuutta, piti arvossa hänen palveluksiaan ja lähetti hänet mielellään suorittamaan vaikeita tehtäviä. Mikä esti häntä käyttämästä hyväkseen johtajansa suopeutta ja yrittämästä päästä suhteisiin hänen perheensä kanssa.

Eräänä päivänä Duroy siis nousi varhain, meni halliin ja osti kymmenellä frangilla tusinan hyviä päärynöitä. Hän sulloi ne huolellisesti koriin, niin että ne näyttivät kaukaa maaseudulta tulleilta, ja vei ne johtajan portinvartijalle, jolle hän samalla jätti seuraavasti tekstatun nimikorttinsa:

GEORGES DUROY

pyytää kunnioittavimmin Rouva Walteria ottamaan vastaan nämä muutamat päärynät, jotka tänä aamuna ovat saapuneet Normandiasta.

Seuraavana päivänä hänen toimituksessa olevassa kirjelaatikossaan oli kirjekuori, jossa oli rouva Walterin lähettämä kortti: "Lähettäen kiitolliset terveiseni ilmoitan, että olen kotona joka lauantai."

Seuraavana lauantaina Duroy meni rouva Walterin vastaanottoon.

Johtaja Walter asui boulevard Malesherbes’in varrella, omassa kaksiosaisessa talossaan, josta hän, säästäväisenä kuin ainakin käytännön mies, oli vuokrannut toisille puolet. Portinvartija, jonka asunto oli molempien porttien välissä, palveli sekä isäntää että vuokralaisia ja antoi molemmille sisäänkäytäville komean ja vakavaraisen leiman, sillä hänellä oli korea univormu, johon kuuluivat voimakkaita pohkeita peittävät valkoiset sukat sekä kultanappinen ja tulipunaisin taittein varustettu takki.

Salongit olivat ensimmäisessä kerroksessa erään etuhuoneen takana, jonka seiniä verhosivat gobeliinit ja jonka ovia peittivät raskaat verhot. Kaksi palvelijaa torkkui tuoleillaan. Toinen otti Duroyn päällystakin, toinen hänen keppinsä. Sen jälkeen toinen heistä avasi erään oven, astui muutaman askelen vieraan edellä, kääntyi sitten syrjään ja antoi vieraan mennä ohitseen, samalla kun hän huusi hänen nimensä tyhjään huoneistoon.

Nuori mies katseli hämillään ympärilleen, kunnes hän eräästä peilistä huomasi ihmisiä, jotka näyttivät istuvan hyvin kaukana. Hän erehtyi ensin suunnasta peilin harhauttamana ja marssi sitten kahden tyhjän salongin lävitse jonkinlaiseen pieneen, sinisin ja kultakoristeisin silkkitapetein somistettuun naistenhuoneeseen. Siellä istui puoliääneen jutellen neljä naista pyöreän pöydän ääressä, jolla oli teekuppeja.

Huolimatta siitä esiintymisvarmuudesta, jonka hän oli saavuttanut ottaessaan osaa Pariisin elämään ja jota varsinkin oli kehittänyt hänen reportteritoimensa, se kun alituiseen saattoi hänet kosketuksiin huomattavien henkilöiden kanssa, Duroy tunsi hiukan hämmennystä juhlallisen kävelynsä jälkeen läpi tyhjien salonkien.

Etsien silmillään emäntää hän änkytti: "Hyvä rouva, minulla on kunnia…"

Rouva Walter ojensi hänelle kätensä, johon hän tarttui kumartuen, ja sanoi pyytäessään vierastaan istumaan: "Olette hyvin rakastettava, herra, kun tulitte minua tervehtimään." Duroy istuutui tai oikeammin putosi istualleen, sillä hän oli luullut tuolia paljon korkeammaksi.

Kaikki vaikenivat. Eräs naisista alkoi puhua. Keskustelu kosketteli pakkasta, joka alkoi kiristyä, mutta joka kuitenkaan ei ollut kyllin kova hillitäkseen kaupungissa raivoavaa kuumetautia tai jäädyttämään järviä, niin että olisi voitu luistella. Ja jokainen lausui mielipiteensä talven tulosta Pariisiin. Sitten vaihdettiin mielipiteitä siitä, mikä vuodenaika on kaikkein parhain, ja keskustelun apuna käytettiin kaikkia niitä typeriä ajatuksia, jotka keräytyvät tuhrimaan aivokomeroita kuin tomu huonekaluja.

Avautuvan oven heikko narina sai Duroyn kääntämään päätään, ja hän näki kahden lasiruudun läpi lihavan naisen, joka oli tulossa huoneeseen. Hänen saavuttuaan eräs naisista nousi, hyvästeli ja poistui. Ja nuoren miehen katse seurasi hänen mustaa selkäänsä, jossa gagaattihelmet kiilsivät ja joka lopuksi katosi näkyvistä.

Kun henkilövaihdoksesta aiheutunut liikehtiminen oli asettunut,
keskustelu siirtyi koneellisesti ja ilman ylimenoa koskettelemaan
Marokon kysymystä ja sotaa idässä sekä englantilaisten vaikeuksia
Afrikassa.

Naiset keskustelivat näistä asioista ulkomuistista, aivan kuin he olisivat esittäneet vakavaa seuranäytelmää, jota he moneen kertaan olivat harjoitelleet.

Saapui jälleen uusi vieras, pieni vaaleakiharainen rouva, joka aiheutti uuden poistumisen. Tällä kertaa lähti eräs pitkä ja kuiva keski-ikäinen nainen.

Nyt puhuttiin herra Linet’in toiveista päästä Akatemian jäseneksi.
Vastatullut nainen oli varmasti vakuuttunut siitä, että herra
Linet’n löisi laudalta herra Gabanon-Lebas, Don Quijoten kauniin
runomittaisen näytelmämuodostelman tekijä.

"Se tulee, niinkuin tiedätte, esitettäväksi Odéonissa."

"Todellako! Sinne täytyy ehdottomasti mennä katsomaan tätä erittäin mielenkiintoista kirjallista koetta."

Rouva Walter puhui rauhallisesti ja siron välinpitämättömästi, koskaan miettimättä, mitä hänen tulisi sanoa, sillä hänen mielipiteensä olivat aina etukäteen valmiit.

Mutta hän huomasi päivän alkavan hämärtyä ja soitti palvelijaa tuomaan lamppuja. Samalla hän kuunteli metsäpurona solisevaa keskustelua ja ajatteli, että hän oli unohtanut tilata kirjapainosta seuraavien päivällistensä kutsukortit.

Hän oli vähän liian lihava, mutta silti vielä kaunis, siinä vaarallisessa iässä, jolloin kuihtumista ei enää voi välttää. Hän oli säilynyt hyvin huolellisen hoidon, kohtuullisuuden ja ihovoiteen avulla. Hän näytti suhtautuvan ymmärtäväisesti kaikkeen, olevan maltillinen ja järkevä. Hän oli niitä naisia, joiden sielu muistuttaa ranskalaista puutarhaa. Siellä käyskennellessään ei kohtaa mitään yllätyksiä, mutta tuntee kuitenkin jonkinlaista viihtymystä. Hänessä oli sitä hienoa, hienotunteista ja varmaa viisautta, joka korvaa mielikuvituksen, herkkyyden ja intohimon, ja lisäksi rauhallista hyvänsuopaisuutta, joka kohdistui kaikkiin ja kaikkeen.

Hän huomasi, ettei Duroy ollut koko aikana sanonut mitään, ettei kukaan ollut häntä edes puhutellut ja että hän näytti vähän vaivautuneelta. Ja koska naiset eivät olleet päässeet eroon Akatemiasta, tuosta jo kauan vatkaamastaan mieliaiheestaan, rouva Walter kysyi: "Entä te, herra Duroy, jonka parhaiten pitäisi tuntea asia, kenelle te annatte etusijan?"

Duroy vastasi epäröimättä: "Tällaisesta asiasta puheen ollen, hyvä rouva, en välitä ehdokkaiden ansioista, jotka muuten aina voivat olla vähän epäilyttävät, vaan heidän iästään ja terveydestään. En kysy, mitä arvonimiä heillä on, vaan mitkä ovat heidän tautinsa. En ota selkoa siitä, ovatko he runomittaisesti kääntäneet Lope de Vegaa, mutta sen sijaan olen hyvin halukas hankkimaan tietoja heidän maksastaan, sydämestään, munuaisistaan ja selkäytimestään. Minun mielipiteeni on, että rasvoittunut sydän ja varsinkin epäsäännöllinen valtimo ovat sata kertaa arvokkaammat kuin neljäkymmentä nidosta väitöskirjoja jonkun berberirunoilijan isänmaallisista aatteista."

Hämmästynyt hiljaisuus seurasi tätä selitystä.

Rouva Walter kysyi hymyillen: "Mistä tällainen mielipide?" Duroy vastasi: "Koska en milloinkaan välitä muusta kuin siitä, mikä tuottaa naisille huvia. Ja totuus on, hyvä rouva, että Akatemia kiinnostaa teitä naisia vain silloin, kun joku sen jäsenistä kuolee. Ja mitä useampia kuolemantapauksia, sitä enemmän ilon aiheita teille. Mutta jotta he kuolisivat pian, Akatemiaan on valittava vanhuksia ja sairaita."

Kun naiset yhä näyttivät vähän hämmästyneiltä, hän lisäsi: "Olen muuten aivan samaa mieltä kuin tekin ja luen mielelläni Pariisin lehdistä Akatemiassa sattuneista kuolemantapauksista. Kysyn heti itseltäni: 'Kenestä tulee hänen seuraajansa?' Ja sitten laadin luetteloni. Se on hyvin hauska leikki, jota leikitään Pariisin kaikissa salongeissa jonkun kuolemattoman kuollessa, ja sille voisi antaa nimeksi. 'Kuolema ja neljäkymmentä ukkoa'."

Naiset, jotka vieläkään eivät olleet päässeet aivan omiin oloihinsa, alkoivat kuitenkin hymyillä, sillä hänen sanoissaan oli jonkinlaista perää.

Hän lopetti, samalla kun hän nousi: "Te, hyvät naiset valitsette heidät, ja te valitsette heidät ainoastaan nähdäksenne heidän kuolevan. Valitkaa siis vanhoja, oikein vanhoja, niin vanhoja kuin suinkin, älkääkä välittäkö muusta."

Sitten hän poistui ylväästi kumartaen.

Hänen lähdettyään eräs naisista sanoi: "Sepä vasta hauska mies. Kuka hän oli?" Rouva Walter vastasi: "Eräs toimittajamme, jolla tosin vielä on sangen mitätön asema toimituksessamme, mutta joka epäilemättä pääsee vielä pitkälle."

Duroy kulki boulevard Malesherbes’iä pitkin tanssiaskelin. Hän oli loistavalla tuulella ja hyvin tyytyväinen äskeiseen vierailuunsa. Hän mutisi: "Olipa tämä onnistunut päivä!"

Samana iltana hän teki sovinnon Rachelin kanssa.

Seuraavalla viikolla hänelle sattui kaksi suurta tapahtumaa. Hänet nimitettiin lehden "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi ja kutsuttiin päivälliselle rouva Walterin luokse.

La Vie Française oli ennen kaikkea liikeyritys. Sen johtaja oli rahamies, jolle sanomalehti ja puoluepolitiikka olivat vain vipuja. Hän oli tehnyt hyväntahtoisuudestaan vaakunakilven ja kätkeytyi kelpo miehen naamion taakse, mutta käytti kaikkiin tehtäviinsä, olivatpa ne mitä lajia tahansa, ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka hän oli tarkoin tutkinut, koetellut ja punninnut ja joiden hän tiesi olevan liukkaita, hioutuneita ja rohkeita. Vastanimitettyä Duroyta hän piti suuressa arvossa.

"Nähtyä ja kuultua"-osaston päällikkönä oli tähän asti ollut toimitussihteeri herra Boisrenard, vanha tunnontarkka journalisti, joka oli säännöllinen ja täsmällinen kuin virkamies. Kolmentoista vuoden aikana oli hän ollut toimitussihteerinä yhdessätoista eri sanomalehdessä eikä ollut tänä aamuna missään suhteessa tinkinyt tavastaan katsella ja kuunnella asioita. Hän vaihtoi toimitushuoneistoja niinkuin vaihdetaan ravintoloita — tuskin huomaamatta, ettei ruoka maistukaan samanlaiselta joka paikassa. Poliittiset ja uskonnolliset mielipiteet olivat hänelle vieraat. Hän oli uskollinen lehdelleen, olipa lehti mikä tahansa. Häneltä kyseltiin työtä koskevia neuvoja, ja häntä pidettiin arvossa hänen kokemuksensa takia. Hän työskenteli kuin sokea, joka ei näe mitään, kuin kuuro, joka ei kuule mitään ja kuin mykkä, joka ei koskaan puhu sanaakaan. Hänessä oli kuitenkin hyvä annos ammattiylpeyttä, eikä hän milloinkaan alentunut mihinkään, mitä hän ei erikoiselta ammattinäkökannaltaan pitänyt kunniallisena, lojaalina ja suorana.

Johtaja Walter piti häntä kyllä arvossa, mutta oli usein toivonut saavansa uskoa jonkun toisen miehen huostaan lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston, joka, kuten hänen oli tapana sanoa, oli lehden selkäranka. Sen kautta lingotaan uutiset maailmalle, sen kautta levitetään huhuja, sen kautta harjoitetaan painostusta lukijakuntaan ja pörssinoteerauksiin. Tässä osastossa työnnetään kahden seuraelämäuutisen väliin aivan viattomasti jokin tärkeä seikka, joka pikemminkin voidaan vihjaista kuin sanoa. Kaksimielisin lausein tämä osasto tyrkyttää yleisölle kaiken haluamansa peruutellen huhuja siten, että ne vain lujittuvat, ja vakuutellen niitä tosiksi siten, ettei kukaan usko niistä sanaakaan. Tästä osastosta täytyy jokaisen joka päivä löytää jotakin, mikä häntä kiinnostaa, jotta vain kaikki sitä lukisivat. Sitä toimitettaessa täytyy ajatella kaikkia ja kaikkea, kaikkia piirejä, kaikkia ammatteja, Pariisia ja maaseutua, upseereja ja taiteilijoita, kirkkoa ja yliopistomaailmaa, virkamiehiä ja ilotyttöjä.

Miehen, joka sitä hoitaa ja jonka komennossa on sen reportterilauma, tulee aina olla varuillaan, aina valmiina taisteluun. Hänen tulee olla epäluuloinen, viekas nopea, joustava, kaikin keinoin aseistettu. Hänellä tulee olla pettämätön vainu, joka oitis opastaa hänet huomaamaan valheellisen uutisen, joka auttaa hänet oivaltamaan mitä sopii sanoa, mitä ei, joka opettaa hänet arvaamaan, mikä tekee vaikutuksen lukijakuntaan, ja jonka avulla hän kykenee esittämään asian niin, että tämä vaikutus kasvaa moninkertaiseksi.

Herra Boisrenard’illa tosin oli takanaan pitkä ammattikokemus, mutta hänestä ei ollut käskijäksi, ja varsinkin häneltä puuttui se synnynnäinen vaisto, jota joka päivä tarvittiin johtajan syvimpien ajatusten arvaamiseen.

Duroyn arveltiin pystyvän tähän toimeen ihanteellisesti ja hän täyttikin mainiosti paikkansa tässä lehdessä, joka "eli valtion salaisten ja lukijakunnan julkisten apurahojen turvin", kuten Norbert de Varenne sanoi.

La Vie Françaisen poliittisina johtajina ja todellisina julkaisijoina oli puolikymmentä edustajakamarin jäsentä, joilla oli etuja valvottavana kaikissa johtaja Walterin keinotteluyrityksissä. Heitä nimitettiin edustajakamarissa "Walterin koplaksi", ja heitä kadehdittiin, koska he arvatenkin ansaitsivat paljon rahaa yhdessä hänen kanssaan ja hänen kauttaan.

Forestier, lehden poliittinen toimittaja, oli vain näiden liikeherrojen puskuri, ja hän pani paperille ne ajatukset, joita he olivat keksineet. He antoivat aiheet hänen johtaviin kirjoituksiinsa, jotka hän aina kyhäsi kotona saadakseen olla rauhassa, kuten hän väitti.

Jotta lehti saisi kirjallisen ja pariisilaisen leiman, siihen oli kiinnitetty kaksi tunnettua, eri aloja edustavaa kirjailijaa, Jacques Rival, päiväntapahtumien seuloja, ja Norbert de Varenne, runoilija ja uuden koulun pakinoitsija.

Sitten oli hankittu halvalla teatteri-, taide- ja musiikkiarvostelijat, poliisiasiain toimittaja ja hevoskilpailujen toimittaja, jotka oli otettu pikkukynäilijäin laajasta palkkalaumasta. Kaksi hienoston naista, "Punainen domino" ja "Valkoinen käpälä", lähetti seurapiiriuutisia, käsitteli muoti-, pukeutumis-, etiketti- ja elämänohjekysymyksiä sekä julkaisi tyhmyyksiä tunnetuista naisista.

Ja La Vie Française eleli apurahoistaan kaikkien näiden eri käsien hoitaessa lankoja.

Juuri riemuillessaan nimityksestään "Nähtyä ja kuultua" osaston päälliköksi Duroy sai pienen painelun koriin, josta hän luki: "Herra ja rouva Walter pyytävät herra Georges Duroyta läsnäolollaan kunnioittamaan heidän päivällisiään torstaina tammikuun 20. päivänä."

Tämä uusi suosionosoitus, jonka hän sai osakseen heti ensimmäisen jälkeen, täytti hänet sellaisella ilolla, että hän suuteli kutsukorttia, aivan kuin se olisi ollut rakkauskirje. Sitten hän meni kassanhoitajan luo neuvottelemaan suuresta rahakysymyksestä.

Pariisilaisen lehden "Nähtyä ja kuultua"-osaston päälliköllä on tavallisesti oma tilinsä, jolla hän maksaa reportterinsa ja uutisensa sitä mukaa kuin he ovat hyviä tai huonoja. Toinen toisensa jälkeen reportterit tuovat hänelle uutisiaan, samalla tapaa kuin puutarhurit vievät tuotteitaan vihanneskauppiaalle.

Duroyn käytettäväksi osoitettiin aluksi tuhatkaksisataa frangia kuussa, ja hän päätti pidättää siitä itseään varten huomattavan osan.

Kassanhoitaja oli hänen innokkaista pyynnöistään lopuksi suostunut antamaan hänelle etukäteen neljäsataa frangia. Ensin hän oli aikonut hävyn vuoksi lähettää rouva de Marellelle takaisin häneltä lainaksi saamansa kaksisataakahdeksankymmentä frangia, mutta hän ajatteli melkein heti, että hänelle silloin jäisi vain satakaksikymmentä frangia, joka olisi ollut aivan liian pieni summa uuden viran asianmukaista hoitamista varten. Hän siis lykkäsi tämän takaisinmaksun kaukaisempiin aikoihin.

Kahden päivän ajan hän puuhaili uuden toimensa järjestelytöissä, sillä hän oli saanut haltuunsa erikoisen pöydän ja joukon hyllyjä koko toimituksen isossa yhteisessä salissa. Hän sai erään pöydän toisen puolen, ja toisella puolella istui Boisrenard, jonka musta norsunluutukka hänen iästään huolimatta aina riippui jonkin paperiarkin päällä.

Keskellä olevaa pitkää pöytää hallitsivat lentävät reportterit. Yleensä sitä käytettiin lepopenkkinä: joko istuttiin sen reunalla jalat riippuen tai turkkilaiseen tapaan sen päällä. Viisi tai kuusi miestä, jotka muistuttivat kiinalaisukkoja, istui aina tällä pöydällä pelaamassa bilboquet’ta lannistumattoman sitkeästi.

Myös Duroy oli vihdoin oppinut pitämään tästä pelistä, ja Saint-Potinin johdolla ja hänen neuvojensa avulla hän alkoi tulla sangen taitavaksi.

Forestier, joka oli käynyt entistä huonommaksi, oli luovuttanut hänelle Ilex-puisen bilboquet’nsa, jonka hän äskettäin oli ostanut ja jota hän piti liian raskaana. Duroy lennätteli voimakkaalla kädellä langassa riippuvaa isoa, mustaa kuulaa ja laski hiljaa itsekseen: "Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi."

Samana päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu päivällisille rouva Walterin luo, Duroyn onnistui ensi kerran tavoittaa kuula kaksikymmentä kertaa peräkkäin. "Onnellinen päivä", hän ajatteli. "Minulla on pelkkää menestystä." Sillä taitavalla bilboquet’n pelaajalla oli todella jonkinlaista arvoa La Vie Françaisen toimituksessa.

Hän lähti aikaisin toimituksesta ennättääkseen pukeutua. Tultuaan rue de Londres’ille hän huomasi solakan naisen, joka sipsutti hänen edellään. Naisella oli rouva de Marellen käynti ja ryhti. Duroy tunsi poskiensa kuumenevan, ja hänen sydämensä alkoi läpättää. Hän meni kadun toiselle puolelle voidakseen tarkastaa naista sivulta päin. Myös nainen pysähtyi mennäkseen kadun poikki. Duroy oli erehtynyt. Hän hengitti jälleen.

Hän oli usein miettinyt, mitä hänen olisi tehtävä, jos hän sattuisi tapaamaan rouva de Marellen. Olisiko tervehdittävä vai mentävä ohitse muina miehinä.

"En olisi häntä näkevinänikään", hän ajatteli.

Oli kylmä, ja jäinen kuori peitti vesirännejä. Katukäytävät olivat kuivat ja harmaat lyhtyjen valossa.

Tultuaan kotiinsa nuori mies ajatteli: "Minun täytyy muuttaa asuntoa. Tämä ei enää sovi minulle." Hän tunsi olevansa iloinen ja kiihdyksissään. Hän oli valmis vaikka juoksemaan katoilla, ja kävellessään edestakaisin sängyn ja ikkunan väliä hän toisteli ääneen itsekseen: "Onni tulee! Onni tulee! Minun täytyy kirjoittaa isäukolle."

Silloin tällöin hän kirjoitti kotiin isälleen. Ja hänen kirjeensä tuottivat aina iloa tuossa pienessä normandialaisessa kapakassa, joka sijaitsi tien varrella korkealla kukkulalla, mistä voi nähdä koko Rouenin ja Seinen laajan laakson. Silloin tällöin hän puolestaan sai kotoaan sinisen ison kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu leveällä, vapisevalla käsialalla. Ja aina hän sai lukea tästä isän kirjeestä samanlaisen johdannon:

"Rakas poikani, minä kirjoitan sinulle kertoakseni, että me voimme hyvin, äiti ja minä. Eipä erikoisempaa uutta seudulta. Kuitenkin voin mainita…"

Syvimmässään Duroy yhä tunsi harrastusta kotikylänsä asioita, uutisia, naapureita ja saloa kohtaan.

Solmiossaan valkoista solmiotaan peilin edessä hän toisti: "Täytyy kirjoittaa ukolle jo huomenna. Näkisipä hän minut tänä iltana, niin kylläpä hän ällistyisi, ukkeli. Hitto vieköön, pian olen päivällisillä, jollaisia hän ei ole ikinä nähnyt!" Ja sielunsa silmien edessä hän jälleen äkkiä näki tyhjän krouvinsalin takana olevan likaisen keittiön, kasarit, joista lankesi seinille keltainen kajastus, kissan, joka kyyrötti hellalla kuono tulta kohden aivan kuin lukien siitä tulevia tapahtumia, puupöydän, jonka aika ja sille tipahtaneet juomat olivat kuluttaneet kiiltäväksi, liemimaljan, joka oli keskellä pöytää, ja talikynttilän, joka törrötti kahden lautasen välissä. Ja hän näki myös heidät, ukon ja eukon, isän ja äidin, nuo kaksi talonpoikaista ihmistä, jotka raskain liikkein lusikoivat suuhunsa lientä ja nielivät sitä pienin annoksin. Hän tunsi pienimmätkin rypyt heidän vanhoissa kasvoissaan, heidän käsiensä ja päänsä pienimmätkin eleet. Vieläpä hän tiesi, mitä he keskenään puhuivatkin siinä joka ilta istuessaan toisiaan vastapäätä lientään hörppien.

Hän ajatteli: "Minun kai täytyy joskus käydä heitä tervehtimässä." Mutta pukeuduttuaan valmiiksi hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos.

Ulkobulevardilla häntä ahdistelivat katutytöt, mutta hän riuhtaisi käsivartensa vapaaksi ja käski heidän mennä hiiteen, singoten sanansa ankaran halveksivasti, aivan kuin he olisivat häntä loukanneet, erehtyneet henkilöstä… Keneksi he häntä luulivatkaan? Eivätkö nuo lutkat osanneet erottaa ihmistä ihmisestä? Iltapuku ja tietoisuus siitä, että hän oli menossa päivälliselle hyvin rikkaiden, hyvin tunnettujen ja hyvin tärkeiden ihmisten luo, saivat aikaan, että hän tunsi muuttuneensa aivan kuin toiseksi mieheksi, maailmanmieheksi, oikeaksi maailmanmieheksi.

Varmoin askelin hän astui eteishalliin, jota valaisi kaksi korkeaa pronssista kynttilänjalkaa, ja luovutti tottuneesti ja luontevasti keppinsä ja päällystakkinsa kahdelle hänen luokseen kiiruhtavalle palvelijalle.

Kaikki salongit olivat valaistut. Rouva Walter otti vastaan vieraat toisessa, isommassa salissa. Hän hymyili kohteliaasti Duroylle, joka tervehti kädestä pitäen kahta ennen häntä saapunutta herraa, herra Firminiä ja herra Laroche-Mathieutä. Nämä herrat olivat molemmat edustajakamarin jäseniä ja La Vie Françaisen salaisia toimittajia. Herra Laroche-Mathieullä oli lehdessä aivan erikoinen arvoasema, joka aiheutui hänen suuresta vaikutusvallastaan edustajakamarissa. Kukaan ei epäillyt hänen vielä joskus pääsevän ministeriksi.

Sitten saapuivat Forestier’t, rouva kukoistavana ja viehättävänä. Duroy hämmästyi huomatessaan hänen hyvin tuntevan molemmat kansanedustajat. Hän jutteli uuninnurkassa yli viiden minuutin ajan matalalla äänellä herra Laroche-Mathieun kanssa. Charles oli kärsivän näköinen. Hän oli kovin laihtunut kuukauden kuluessa, ja alituisesti yskien hän sanoi: "Minun täytyisi välttämättä matkustaa talveksi etelään."

Norbert de Varenne ja Jacques Rival saapuivat yhdessä. Sitten huoneen perällä avautui ovi ja sisään astui herra Walter taluttaen kahta täysikasvuista nuorta tytärtään, joista toinen oli kuusitoistavuotias ja kaunis ja toinen kahdeksantoistavuotias ja ruma.

Duroy kyllä tiesi, että johtaja oli perheenisä, mutta sittenkin hän hämmästyi. Hän oli aina ajatellut päällikkönsä tyttäriä suunnilleen samaan tapaan kuin ajatellaan kaukaisia maita, joita ei koskaan päästä näkemään. Hän oli kuvitellut heidät aivan pieniksi ja saikin nyt nähdä kaksi neitoa. Hänet valtasi pieni sisäinen hämminki kuin ainakin ihmisen, jonka täytyy luopua jostakin kuvitelmastaan.

Esiteltäessä he puristivat vuoronsa jälkeen hänen kättään. Sitten he istuutuivat pienen pöydän ääreen, joka varmaankin oli heille etukäteen osoitettu, ja alkoivat hypistellä pöydällä olevan korin silkkilankarullia.

Odotettiin vielä jotakuta vierasta, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, tuollainen kiusallinen hiljaisuus, joka on niin tavallinen päivällisten edellä ja ihmisten kesken, jotka päivän erilaisten puuhien jälkeen ovat joutuneet toiseen ilmapiiriin.

Duroy oli paremman puutteessa ruvennut katselemaan seiniä. Herra Walter huomasi sen ja kysyi häneltä kaukaa, ilmeisesti haluten ylvästellä vauraudellaan: "Katseletteko taulujani?" Viimeisellä sanalla oli erikoinen paino. "Minäpä näytän niitä teille." Ja hän otti lampun käteensä jotta yksityiskohtia voisi paremmin tarkastella.

"Tässä on maisemia", hän selitti.

Keskellä seinää oli eräs iso Guillaumet’n teos, normandialainen merenranta myrskyisen taivaan alla. Sen yläpuolella oli eräs Harpignies’n metsämaisema sekä eräs Guillaumet’n maalaama algerialainen tasanko. Tasangolla seisoi taivaanrantaa vasten kuvastuva kameli, iso korkeajalkainen kameli, joka muistutti kummallista muistopatsasta.

Johtaja Walter siirtyi seuraavan seinän ääreen ja ilmoitti juhlallisella äänellä kuin seremoniamestari: "Laatumaalauksia". Niitä oli neljä: Gervexin "Eräs sairaskäynti", Bastien-Lepagen "Elonleikkaajatar", Bouguereaun "Leskivaimo" ja Jean-Paul Laures’in "Teloitus". Viimeksimainittu teos esitti erästä vendéelaista pappia, jonka osasto Sinisiä [eräs Vendéessa toiminut tasavaltalainen ryhmä Ranskan suuren vallankumouksen aikana. — Suom.] ampui hänen oman kirkkonsa seinän vierellä.

Hymy väikähti johtajan vakavilla kasvoilla, kun hän osoitti seuraavaa seinää. Ensimmäisenä oli pieni taulu, jonka oli maalannut Jean Béraud ja jonka nimi oli: "Ylhäältä ja alhaalta". Kuva esitti pientä sievää pariisitarta, joka kiipesi kiertoportaita omnibussin katolle. Hänen päänsä oli vaunun katon tasalla, ja muutamat katolla istuvat herrat tarkastelivat ahneen tyytyväisinä noita lähestyviä nuoria kasvoja, kun taas alhaalla istuvat miehet katselivat nuoren naisen jalkoja toisten ilmeiden ilmaistessa halua, toisten harmia.

Herra Walter piti lamppua käsivarsi ojossa ja sanoi rivosti naurahtaen:
"Mitä arvelette? Eikö olekin lystikäs?"

Sitten hän selitti: "Lambert’in 'Hätäapu'."

Ruoka-astioista tyhjennetyllä pöydällä istui takalistollaan kissanpoika tarkastellen uteliaana ja hämmästyneenä kärpästä, joka oli tipahtanut vesilasiin. Kissan toinen käpälä oli pystyssä valmiina nopeasti iskemään kärpästä. Mutta se ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Se epäröi. Mitähän se päättäisi?

Sitten johtaja näytti erästä Detaille’ta. "Oppitunti" esitti sotilasta, joka opetti kasarmissa pientä villakoiraa lyömään rumpua. Johtaja Walter selitti: "Tuossa on paljon sukkeluutta."

Duroy naurahti hyväksyvästi ja heittäytyi innostuneeksi: "Kylläpä se on ihastuttava, todella ihastuttava, ihast…" Äkkiä hän keskeytti. Hän oli tuntenut rouva de Marellen äänen. Clotilde oli juuri saapunut.

Johtaja Walter valaisi ja selitti taulujaan.

Nyt hän näytti Maurice Leloirin akvarellia: "Este". Kuvassa näkyi kantotuoli, joka ei päässyt eteenpäin, koska kadun sulki kaksi miestä, kaksi lurjusta, jotka tappelivat kuin kaksi herkulesta. Ja kantotuolin ikkunasta pilkistivät ihastuttavat naiskasvot, jotka katselivat noiden kahden tappelupukarin kahakkaa, katselivat sitä kärsivällisinä, rohkeina, tavallaan ihaillen…

Johtaja Walter jatkoi yhä: "Minulla on näitä lisää seuraavissa huoneissa, mutta ne eivät ole niin tunnettujen taiteilijain maalaamia. Tämä on taidesalonki. Nykyisin osteskelen nuorten taiteilijain maalauksia, aivan nuorten, ja pidän ne varastossa sisähuoneissa odottamassa aikaa, jolloin heistä tulee kuuluisia nimiä." Sitten lisäsi hän hiljaa: "Sanon teille, että nyt on sopiva aika ostaa tauluja. Maalarit ovat nälkään kuolemaisillaan. Heillä ei ole ainoatakaan souta, ei niin ainoatakaan…"

Mutta Duroy ei nähnyt mitään, ja hän kuunteli tajuamatta mitään. Rouva de Marelle oli tulossa, seisoi hänen takanaan. Mitä hän tekisi? Jos Duroy tervehtisi, kääntäisikö hän selkänsä tai heittäisikö ehkä jonkin solvauksen vasten kasvoja? Jollei Duroy menisi hänen luokseen, mitä ihmiset siitä ajattelisivat?

Hän sanoi itsekseen: "Nyt on vain voitettava aikaa." Hän oli niin jännittynyt, että hän silmänräpäyksen ajan ajatteli vedota äkilliseen pahoinvointikohtaukseen saadakseen vain tekosyyn kadota.

Taulujen tarkastelu oli päättynyt. Johtaja Walter vei lampun paikoilleen ja meni tervehtimään uutta tulokasta. Duroy jatkoi sillä välin yksinään taulujen tarkastelua, aivan kuin hän ei olisi koskaan väsynyt niiden ihailemiseen.

Hänen päänsä oli aivan sekaisin. Mitä hänen piti tehdä. Hän kuuli keskustelun, erotti äänet. Rouva Forestier huusi hänelle. "Kuulkaa, herra Duroy." Hän riensi rouva Forestier’n luo. Tämä suositteli erästä ystävätärtään, jonka piti järjestää jokin tilaisuus ja joka mielellään tahtoi tulla mainituksi "Nähtyä ja kuultua"-osastossa.

Duroy änkytti: "Suurimmalla mielihyvällä, rouva, suurimmalla mielihyvällä…"

Rouva de Marelle seisoi nyt aivan hänen vieressään. Duroy ei uskaltanut kääntyä, jottei hänen olisi tarvinnut siirtyä muualle.

Äkkiä Duroy luuli menettävänsä järkensä. Rouva de Marelle sanoi äänekkäästi: "Hyvää päivää, Bel-Ami. Ettekö enää tunne minua?"

Duroy pyörähti äkkiä ympäri. Rouva de Marelle seisoi hänen edessään hymyillen ja silmät täynnä ystävällistä iloa. Ja hän ojensi Duroylle kätensä.

Duroy tarttui siihen. Hän vapisi, sillä hän pelkäsi petosta. Rouva de
Marelle lisäsi kirkkaalla äänellä:

"Mikä teihin on mennyt? Eihän teitä enää näe koskaan."

Duroy änkytti onnistumatta pääsemään tasapainoon: "Minulla on ollut niin paljon työtä, rouva, niin paljon työtä. Johtaja Walter on uskonut hoidettavakseni uuden toimen, joka vie kaiken aikani."

Rouva de Marelle vastasi katsoen häntä suoraan kasvoihin, ja Duroy näki hänen katseessaan pelkkää hyväntahtoisuutta: "Tiedän sen. Mutta eihän sellaisen syyn takia saa unohtaa ystäviään."

Heidät erotti toisistaan eräs tanakka, isokokoinen, avokaulainen nainen, joka juuri tuli sisään. Hänellä oli punaiset käsivarret ja punaiset posket, hän oli pukeutunut ja kammattu silmiinpistävällä tavalla, ja hänen käyntinsä oli niin vaivalloinen, että jo hänet nähdessään tunsi hänen sääriensä painon ja tukevuuden.

Kun Duroy näki häntä kohdeltavan erikoisen kunnioittavasti, hän kysyi rouva Forestier’lta:

"Kuka tuo on?"

"Varakreivitär de Percemur, nimimerkki 'Valkoinen käpälä’."

Duroy hämmästyi ja purskahti nauruun: "Valkoinen käpälä! Valkoinen käpälä! Hänkö! ja minä kun olin ajatuksissani kuvitellut hänet teidän kaltaiseksenne nuoreksi naiseksi. Vai niin, hän siis on Valkoinen käpälä! Eipä ole hullumpi!"

Palvelija näyttäytyi ovella ja ilmoitti: "Rouva, pöytä on katettu."

Päivälliset olivat tuollaiset jokapäiväiset ja iloiset syömingit, joiden aikana puhutaan kaikesta sanomatta kuitenkaan mitään. Duroy istui johtajan vanhemman tyttären, ruman neiti Rosen, ja rouva de Marellen välissä. Tämä viimeksimainittu naapuruus häiritsi hieman, vaikka rouva de Marelle hyvin näyttikin sopeutuvan tilanteeseen ja käytti tavallista kevyttä puhetapaansa. Duroy oli ensin hämmentynyt, epäröivä, epävarma, kuin soittaja, joka on unohtanut kappaleensa. Mutta vähitellen hän tuli varmemmaksi, ja heidän taukoamatta toisiaan tähyilevät silmänsä alkoivat vaihtaa tutkivia katseita tuttavallisesti, melkeinpä aistillisesti, aivan kuten ennenkin.

Äkkiä Duroy luuli tuntevansa, että jokin kosketti hänen sääriään pöydän alla. Hän työnsi hitaasti jalkansa eteenpäin ja kohtasi naapurittarensa jalan, joka ei väistänyt hänen kosketustaan. Sillä hetkellä ei puhuttu mitään, molemmat istuivat kääntyneinä toisiin naapureihinsa päin.

Duroy työnsi sykkivin sydämin eteenpäin vähän polveansakin. Heikko puristus oli vastauksena. Silloin hän ymmärsi, että heidän rakkautensa alkoi uudelleen.

Mitä sanottavaa heillä vielä oli toisilleen? Ei juuri mitään; mutta heidän huulensa vavahtivat joka kerta, kun he katsahtivat toisiinsa.

Nuori mies tahtoi kuitenkin olla kohtelias päällikkönsä tytärtä kohtaan ja lausui hänelle silloin tällöin jonkin kohteliaisuuden. Tämä vastasi hänelle samoin kuin äitinsäkin olisi vastannut, toisin sanoen suoraan ja epäröimättä.

Johtaja Walterin oikealla puolella istui varakreivitär de Percemur, joka elehti kuin prinsessa. Ja Duroy, joka tuskin saattoi pidättää nauruaan, kysyi rouva de Marellelta:

"Tunnetteko sen toisen myös, nimimerkki 'Punaisen Dominan'?"

"Tietysti: paronitar de Livarin?"

"Painaako hänkin yhtä paljon?"

"Ei, mutta hän on yhtä naurettava. Hän on pitkä, kuiva olento, iältään noin kuusikymmenvuotias, hänellä on irtotukka, irtohampaat, hänen mielipiteensä ovat Restauraation aikakaudelta ja pukunsa samoilta ajoilta."

"Mistä, Herran nimessä, moiset elukat on löydetty?"

"Nousukasporvaristo pyydystää aina verkkoihinsa ylhäisön hylyt."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin."

Johtajan, molempien edustajakamarin jäsenten sekä Norbert de Varennen ja Jacques Rivalin välillä sukeutui poliittinen mielipiteidenvaihto, jota riitti jälkiruokaan asti.

Kun oli jälleen palattu saliin, Duroy lähestyi taas rouva de Marellea ja katsoi häntä syvälle silmiin: "Sallitteko minun saattaa teidät kotiin tänä iltana?"

"En."

"Miksi ette?"

"Siksi, että herra Laroche-Mathieu, joka asuu aivan lähellä, aina saattaa minut kotiin silloin, kun olen täällä päivällisellä."

"Milloin saan tavata teidät?"

"Tulkaa huomenna syömään kanssani aamiaista."

Ja he erosivat sanomatta toisilleen enää mitään.

Duroyn mielestä ilta oli ikävä, eikä hän viipynyt kauan. Mennessään portaita alas hän tapasi Norbert de Varennen, joka myös oli juuri lähtenyt talosta. Vanha runoilija pisti kätensä Duroyn kainaloon. Kun hänen ei enää tarvinnut pelätä Duroyta kilpailijana, koska heillä oli lehdessä kummallakin oma alansa, hän osoitti nyt nuorta miestä kohtaan isällistä hyväntahtoisuutta.

"No, haluatteko saattaa minua kappaleen matkaa?" hän sanoi.

Duroy vastasi: "Mielelläni, rakas mestari."

Ja he lähtivät kulkemaan pitkin boulevard Malesherbes’iä hitain askelin.

Pariisi oli miltei autio tänä iltana. Oli kolea ilta, tuollainen ilta, jolloin äärettömyyden tuntu on tehoavampi kuin tavallisesti, jolloin tähdet tuikkivat korkeammalla kuin muulloin ja jolloin ilmassa värjyy se jäinen henkäys, joka tulee niin kaukaa, kauempaa kuin taivaan tähdet.

Molemmat miehet puhuivat aluksi sangen vähän. Sitten Duroy virkkoi jotakin sanoakseen:

"Herra Laroche-Mathieu tuntuu hyvin älykkäältä ja taitavalta mieheltä."

Vanha runoilija mutisi: "Vai sellaiselta hän teistä tuntuu."

Nuori mies hämmästyi ja epäröi: "Niinpä niin. Sitä paitsi häntä pidetään eräänä kamarin pystyvimmistä voimista."

"Mahdollista kyllä. Sokeiden valtakunnassa silmäpuolikin on kuningas. Kaikki nuo ihmiset ovat hyvin keskinkertaisia, sillä heidän ajatuskykynsä on sulloutunut kahden seinän, rahan ja politiikan, väliin. He ovat hölmöjä, ystäväni, joiden kanssa ei voi puhua mistään, ei mistään sellaisesta, josta me mielellämme puhumme. Heidän älynsä on laakea kuin malja, tai oikeammin kuin kaukalo, matala kuin Seine Asnières’in kohdalla.

"Ja kuinka vaikea onkaan löytää miestä, jolla on ajatusten avaruutta ja näköpiiriä, joka herättää meissä tunteen niistä meren raskaista tuulahduksista, joita saa hengittää rannikolla. Olen tuntenut muutamia sellaisia miehiä, mutta he ovat jo kuolleet."

Norbert de Varenne puhui kirkkaalla, mutta verhoutuneella äänellä, joka olisi komeasti kaikunut yön hiljaisuudessa, jos hän olisi päästänyt sen valloilleen. Hän tuntui olevan kiihtynyt ja masentunut. Sellainen alakuloisuus valtaa joskus sielun ja panee sen kopisemaan routaisen maan kaltaisena.

Hän jatkoi: "Mutta mitä merkitsee hiukkanen enemmän tai vähemmän neroutta, kun kaikki kuitenkin kerran päättyy?"

Ja hän vaikeni. Duroy, joka tänä iltana oli hyvällä päällä, sanoi hymyillen: "Te olette tänään huonolla tuulella, rakas mestari."

Runoilija vastasi: "Minä olen aina huonolla tuulella, ystäväni, ja muutaman vuoden kuluttua te olette samanlainen kuin minä. Elämä on kukkula. Niin kauan kun kuljemme ylöspäin, katselemme huippua ja tunnemme itsemme onnelliseksi. Mutta kun pääsemme huipulle, näemmekin äkkiä tien viettävän alaspäin, kohti loppua, joka on kuolema. Kulku ylöspäin käy hitaasti, mutta alaspäin nopeasti. Teidän iässänne olemme iloisia. Silloin toivomme niin paljon. Ne toiveet eivät koskaan toteudu. Minun iässäni ei odoteta enää mitään muuta kuin… kuolemaa."

Duroy naurahti: "Hitto, te panette kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni."

Norbert de Varenne jatkoi: "Ei, te ette vielä ymmärrä mitään, mutta koittaa päivä, jolloin muistatte, mitä nyt olen teille sanonut.

"Se päivä koittaa, ja se koittaa monille jo varhain. Silloin, sinä päivänä, nauru lakkaa, sillä kaikesta, mitä silloin näemme, meitä vastaan tirkistelee kuolema.

"Oh, ettehän te ymmärrä koko sitä sanaa! Kuolema! Teidän ikäisellenne se sana ei merkitse mitään. Minun ikäiselleni se on kauhistus.

"Niin, se selviää ihmiselle yhtäkkiä, ja silloin koko elämä muuttaa muotoaan, vaikka onkin vaikea tietää, kuinka ja miksi. Viidentoista vuoden ajan minusta on tuntunut siltä kuin sisässäni olisi musta nälkäinen peto. Olen vähän kerrassaan, kuukausi kuukaudelta, tunti tunnilta alkanut tuntea kuinka jokin kalvaa perustuksiani, jäytää kuin taloa, joka on luhistumaisillaan. Se on turmellut minut niin, etten tunne itseäni. Minusta ei ole enää mitään jäljellä. Siitä entisestä loistavasta, vahvasta, terveestä minästäni, siitä mikä olin kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ei ole enää mitään jäljellä. Olen nähnyt tuon jonkin muuttavan mustan tukkani valkeaksi. Ja kuinka vahingoniloisen hitaasti ja viisaasti suunnitellen se on sen tehnyt! Se on ottanut minulta pois kimmoisen ihoni, entisen ruumiini, jäseneni, hampaani ja jättänyt jäljelle vain toivottoman sielun, jonka senkin se minulta pian riistää.

"Niin, tuo kirottu eläin on nakertanut minut murskaksi, se on hiljaa ja kaameasti sekunti sekunnilta tehnyt tuhotyötään sisässäni. Ja nyt tunnen kuoleman kaikessa, mihin ryhdyn. Joka askeleella se lähestyy minua, joka liike, joka henkäys jouduttaa sen inhottavaa työtä. Hengittäminen, nukkuminen, juominen, syöminen, työnteko, uneksiminen, kaikki mitä teemme, on kuolemaa. Elämä on kuolemaa.

"Tekin vielä joskus sen ymmärrätte. Jos vain neljännestunninkaan ajan sitä ajattelette, niin sen ymmärrätte.

"Mitä te odotatte? Rakkauttako? Muutama suudelma vielä, ja sitten olette voimaton.

"Mitä vielä? Rahaako? Mihin tarkoitukseen? Naisiako varten? Onpa se onnea! Tai saadaksenne syödä paljon? Jotta tulisitte lihavaksi ja huutaisitte öisin luuvalon takia?

"Mitä vielä? Kunniaako? Mitä hyötyä on kunniasta, kun ei voi poimia sen hedelmiä rakkauden muodossa?

"Ja sitten? Aina vain kuolema kaiken loppuna.

"Nykyään näen sen niin läheltä, että minua usein haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois. Se peittää maan ja täyttää avaruuden. Se tulee esiin kaikkialta. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutama valkoinen parranhaiven ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee.

"Se turmelee kaiken, mihin ryhdyn, kaiken, mitä näen, mitä syön ja juon, kaiken, mitä rakastan, kuutamon, auringonnousun, aavan meren, kauniit joenrannat ja kesäiltojen lauhkean ilman, joka on niin suloista hengittää."

Hän kulki hiljalleen eteenpäin, vähän hengästyneenä, uneksien ääneen, itseksensä ja melkein unohtaen, että joku häntä kuunteli.

Hän jatkoi: "Eikä mikään olento palaa enää milloinkaan, ei milloinkaan… Kuvapatsaiden muotteja säilytetään, jotta voitaisiin uudelleen valaa samanlaisia esineitä, mutta minun ruumiini, minun kasvoni, minun ajatukseni ja toiveeni eivät milloinkaan palaa takaisin. Ja kuitenkin on syntyvä miljoonia, miljardeja olentoja, jotka kaikki poikkeavat minusta vain muutaman neliösentin verran. Heillä on kuten minullakin nenä, silmät, otsa, posket, suu, ja heillä on myös sielu niinkuin minullakin on sielu. Mutta sittenkään minä en enää milloinkaan palaa takaisin. Minusta ei mikään osa, jonka voisi tuntea, esiinny näissä lukemattomissa olennoissa, jotka ovat keskenään niin äärettömän erilaiset ja joista jokainen sittenkin niin läheisesti muistuttaa minua.

"Mihin on ihmisen turvauduttava? Kenen puoleen suunnattava avunhuutonsa? Mihin uskottava?

"Kaikki uskonnot ovat tylsiä lapsellisine moraaleineen ja itsekkäine lupauksineen, kaikki yhtä mielettömän tyhmiä. Ainoastaan kuolema on varma."

Hän pysähtyi, tarttui Duroyn rintapieliin ja sanoi hitaasti:

"Ajatelkaa tätä kaikkea, nuori mies, ajatelkaa sitä monta päivää, monta kuukautta ja vuotta, ja te olette näkevä, että elämämme muuttuu aivan toisenlaiseksi. Koettakaa vapautua kaikesta, mikä teitä sitoo. Tehkää yli-inhimillinen ponnistus ja tunkeutukaa elävänä ulos omasta ruumiistanne, omista harrastuksistanne, omista ajatuksistanne, koko ihmiskunnasta. Silloin olette vapaa katselemaan ympärillenne, ja silloin ymmärrätte, kuinka vähäpätöinen on jokin romantikkojen ja naturalistien välinen riita ja kuinka mitätön jokin talousarviokäsittely."

Hän joudutti askeliaan.

"Mutta te joudutte kokemaan myös epätoivoon langenneen pelottavan hädän. Te saatte taistella hylättynä ja vajota pettymysten suohon. Te huudatte 'auttakaa' joka taholle, mutta kukaan ei tule teitä auttamaan. Te ojennatte käsivartenne, anotte tukea, rakkautta, lohtua, pelastusta.

"Mutta kukaan ei tule.

"Miksi meidän on kärsittävä näin kauheasti? Olemme kai syntyneet elääksemme enemmän aineessa kuin hengessä. Mutta ajatuskykymme on saanut aikaan, että enentyneen ymmärryksemme ja elämän muuttumattomien lakien välille on syntynyt puutteellinen tasapaino.

"Katselkaa keskitason ihmisiä: elleivät suuret onnettomuudet heitä kohtaa, he tuntevat itsensä onnellisiksi, eivätkä kärsi yhteisestä kurjuudesta. Eivätkä siitä kärsi eläimetkään."

Hän pysähtyi uudelleen, ajatteli muutaman sekunnin ja sanoi väsyneellä ja alistuneella äänellä:

"Minä puolestani olen mennyttä miestä. Minulla ei ole isää eikä äitiä, ei veljiä, siskoa, vaimoa, lapsia eikä Jumalaa."

Sitten, hetken vaiettuaan, hän virkkoi: "Minulla on vain runo."

Ja luoden katseensa kohti kalpean täysikuun hopeoimaa taivasta hän deklamoi:

"Mä tutkin taikasanaa oudon ongelman
tuikkeesta taivaan ja tähden kalpean."

He tulivat place de la Concordelle, jonka poikki he kulkivat ääneti. Sitten he sivuuttivat Palais-Bourbonin. Norbert de Varenne alkoi jälleen puhua: "Menkää naimisiin, ystäväni. Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun tässä minun iässäni täytyy elää yksinään. Tämä yksinäisyys täyttää minut kauhealla tuskalla. Väliin minusta tuntuu, kuin olisin koko maailmassa aivan ypö yksin ja salaperäisten vaarojen, kamalien väijytysten ympäröimä. Seinä, joka erottaa minut tuntemattomasta naapuristani, loitontaa minut hänestä ikkunastani näkemieni tähtien etäisyyteen. Ja seinien hiljaisuuden värisyttäessä minua minut valtaa kumma kuume, tuskan ja pelon kuume. Huoneessa, jossa täytyy asua yksin, hiljaisuus on syvä ja kolkko. Eikä tämä hiljaisuus vallitse ainoastaan ruumiini ympärillä, vaan myös sieluni ympärillä on hiljaista, ja jonkin huonekalun narahtaessa hätkähdän rajusti, sillä synkässä asunnossani en osaa odottaa mitään ääniä."

Hän vaikeni vielä kerran. Sitten hän lisäsi: "Kun tulee vanhaksi, lapset olisivat joka tapauksessa hyvät olemassa."

He olivat tulleet rue de Bourgognen puoliväliin. Runoilija pysähtyi korkean talon edustalle, soitti, puristi Duroyn kättä ja sanoi: "Unohtakaa kaikki tämä ukkorähjän lörpöttely, nuori mies, ja eläkää ikänne mukaisesti: hyvää yötä!"

Ja hän katosi mustaan porttikäytävään.

Duroy jatkoi alakuloisin sydämin yksin matkaansa. Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi näytetty kuoppaa, joka oli täynnä lahoavia ihmisjätteitä, väistämätöntä kuoppaa, johon hänenkin jonakin päivänä täytyi pudota. Hän mutisi: "Perhana, eipä hänellä taida olla hauskaa kotonaan. Enpä haluaisi istua aitiossa katselemassa hänen ajatustensa revyytä!"

Hän pysähtyi päästääkseen erään hajuvesiltä tuoksuvan naisen ohitseen. Nainen oli tulossa kotiinsa ja laskeutui juuri vaunuistaan. Duroy hengitti pitkään ja ahnaasti ilmassa leijuvaa rautayrtin ja iiriksen tuoksua. Hänen keuhkonsa ja sydämensä alkoivat äkkiä paisua toivosta ja ilosta, ja ajatus, että hän seuraavana päivänä jälleen tapaisi rouva de Marellen, täytti hänet päästä jalkoihin.

Kaikki hymyili hänelle, elämä kohteli häntä ystävällisesti. Oli suloisia saada toiveensa täyttymään!

Hän nukahti huumaansa ja nousi aamulla jo varhain tehdäkseen kävelymatkan avenue du Bois-de-Boulognelle ennen lemmenkohtaukseensa menoa.

Tuuli oli kääntynyt, sää oli yön kuluessa tullut lauhemmaksi, huhtikuun aurinko paistoi, ja ilma oli ihana. Kaikki Boulognen metsän vakinaiset vieraat olivat tänä aamuna noudattaneet lempeän, kirkkaan taivaan kehotusta ja lähteneet kävelylle.

Duroy asteli hitaasti hengittäen raikasta ilmaa, joka oli keväisen suloinen. Hän kulki Riemukaaren ohitse ja saapui tuolle lavealle valtakadulle, joka oli täynnä ratsastajia. Hän katseli noita tämän maailman rikkaita, herroja ja naisia, jotka ratsastivat neliä tai ravia, ja tuskinpa hän nyt enää heitä kadehti. Hän tunsi heidät nimeltä melkein kaikki, tiesi heidän omaisuutensa suuruuden ja heidän elämänsä salaiset tarinat, sillä hänen toimensa oli tehnyt hänestä Pariisin kuuluisuuksien ja häväistysjuttujen tietosanakirjan.

Naisratsastajia kiiti ohitse. He olivat kireävyötäröisiä, aivan kuin tummiin verkapukuihinsa valettuja ja vaikuttivat, kuten yleensä satulassa istuvat naiset, ylpeiltä ja saavuttamattomilta. Ja kuin kirkossaan messua lukeva pappi Duroy höpisi huvikseen puoliääneen noiden naisten kuviteltujen ja todellisten rakastajien nimiä, arvonimiä ja toimia.

Tämä leikki huvitti häntä suuresti. Juhlavan kuoren alta hän aivan kuin kiskoi päivänvaloon ihmisten ikuisen ja uskomattoman kauhean kierouden, joka näytti häntä ilahduttavan, riemastuttavan ja lohduttavan.

Sen jälkeen hän huudahti ääneen: "Kurjat teeskentelijät!" ja hänen katseensa etsi niitä ratsastajia, joista olivat kulussa karkeimmat juorut.

Hän näki heidän joukossaan useita, joita epäiltiin pelipetturuudesta tai joille pelipöydät joka tapauksessa olivat suurena tulolähteenä.

Toiset suuret kuuluisuudet elivät, kuten kaikki tiesivät, yksinomaan vaimojensa tuloilla, toiset taas, kuten väitettiin, rakastajattariensa tuloilla. Monet olivat maksaneet velkansa — mikä oli rehellinen teko — kenenkään olematta selvillä siitä, mistä he olivat saaneet rahat — mikä taas oli löyhkäävä salaisuus. Hän näki rahamiehiä, joiden omaisuuden alkuna oli ollut varkaus ja jotka otettiin vastaan kaikkialla, hienoimmissakin taloissa, edelleen miehinä, jotka olivat niin kunnioitettuja, että pikkuporvarit kumarsivat heidän mennessään ohitse, mutta joiden röyhkeät keinottelut suurissa valtionyrityksissä eivät olleet tuntemattomia niille, jotka olivat saaneet silmätä heidän kulissiensa taakse.

Kaikilla oli ylhäinen ilme, ylpeä suu, häikäilemätön katse, olipa heillä sitten viikset tai poskiparta.

Duroy nauroi toistellen: "Koreita miehiä olette, pirun roistot!"

Mutta ohi ajoivat avovaunut, pienet ihastuttavat vaunut, joita veti nelistäen kaksi pientä valkoista hevosta. Hevosilla oli liehuva harja ja häntä, ja niiden ohjia piteli pieni, nuori vaaleaverinen nainen, tunnettu hienostokokotti. Takana istui kaksi palvelijaa. Duroy pysähtyi tuntien halua tervehtiä tuota rakkauden nousukasta ja taputtaa hänelle käsiään. Rohkenihan tuo nainen tänä kauniina aamuhetkenä ja keskellä tätä teeskentelevän hienoston valtaväylää häikäilemättä pöyhkeillä sillä karkealla loistolla, jonka hän oli ansainnut lakanoittensa välissä. Duroy ehkä hämärästi tunsi, että heidän välillään oli jotakin yhteistä, jokin luonnollinen side, että he molemmat olivat lajiltaan ja luonteeltaan samanlaisia ja että hänen oma menestyksensä käytti hyväkseen yhtä karkeita keinoja.

Hän kääntyi takaisin päin hitaasti, sydän kuumana mielihyvästä, ja saapui vähän liian aikaisin entisen rakastajattarensa ovelle.

Rouva de Marelle otti hänet vastaan ojennetuin huulin, aivan kuin ei mitään väliensärkymistä olisi koskaan tapahtunut, ja unohti hetkeksi sen viisaan varovaisuudenkin, jolla hän kotonaan tavallisesti koetti hillitä rakastajansa hyväilyjä. Sitten hän sanoi suudellessaan Duroyn viiksien käherrettyjä kärkiä: "Et tiedä mitä ikävää on tapahtunut. Olin toivonut ihanaa kuherruskuukautta, ja nyt saankin mieheni niskoilleni kuudeksi pitkäksi viikoksi. Hän on ottanut eron. Mutta minä en voi kestää kuutta viikkoa näkemättä sinua, varsinkaan pienen kiistamme jälkeen, ja nyt saat kuulla, kuinka olen ajatellut järjestää asian. Sinä tulet tänne päivälliselle maanantaina. Olen jo puhunut sinusta ja esittelen sinut."

Duroy epäröi hieman hämmentyneenä, sillä hän ei ollut vielä koskaan silmästä silmään tavannut aviomiestä, jonka vaimo oli hänen rakastajattarensa. Hän pelkäsi, että hän saattaisi jollakin tapaa paljastaa itsensä syyllistymällä jäykkään käytökseen, varomattomaan katseeseen tai johonkin muuhun sellaiseen. Hän änkytti: "Ei, en halua tulla miehesi tuttavaksi!" Clotilde pysyi pyynnössään ja kohotti hyvin hämmästyneenä viattomat silmänsä häntä kohden: "Mutta miksi? Oletpa sinä naurettava. Tällaistahan sattuu joka päivä. En todellakaan olisi luullut sinua noin lapselliseksi."

Duroy loukkautui: "No hyvä, minä tulen maanantaina."

Rouva de Marelle lisäsi: "Jotta näyttäisi luonnolliselta, niin kutsun myös Forestier’t. Vaikk’ei minua huvitakaan ottaa kotonani vieraita vastaan."

Maanantaihin mennessä Duroy ei juuri ajatellut tulevaa kohtausta. Mutta kun hän nousi rouva de Marellen portaita, hän tunsi omituista hämmennystä. Se ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut vastenmielistä tarttua tämän aviomiehen käteen, juoda hänen viiniään ja syödä hänen leipäänsä, vaan siitä, että hän pelkäsi jotakin, tietämättä tarkemmin mitä.

Häntä pyydettiin astumaan saliin, ja hän sai odottaa kuten tavallisesti. Sitten ovi avautui, ja hän näki kookkaan harmaatukkaisen herran, vakavan maailmanmiehen, jolla oli ritarimerkkinauha napinreiässä ja joka hyvin kohteliaana tuli häntä kohden: "Vaimoni on puhunut teistä paljon, hyvä herra, ja minua ilahduttaa saada tehdä tuttavuuttanne."

Duroy nousi, koettaen saada kasvoilleen lämpimän sydämellisyyden ilmeen ja puristi liioitellun voimakkaasti isäntänsä ojennettua kättä. Kun he istuutuivat, hän ei keksinyt mitään sanomista.

Herra de Marelle heitti halon uuniin ja kysyi: "Oletteko kauankin ollut sanomalehtialalla?"

Duroy vastasi: "Vain muutamia kuukausia."

"Niinkö! Te olette edistynyt nopeasti."

"Kutakuinkin." Ja Duroy alkoi puhua umpimähkään, paljonkaan ajattelematta, mitä sanoi, ja purki ilmoille kaikki ne jokapäiväisyydet, joita tuntemattomien henkilöiden on tapana lausua toisilleen. Pian hän rauhoittui ja alkoi pitää tilannetta sangen huvittavana. Hän katseli herra de Marellen vakavia ja arvokkaita piirteitä, tuntien halua nauraa ääneen, ja ajatteli: "Olenpa tehnyt sinut aisankannattajaksi, ystäväiseni." Ja hänet täytti alhainen sisäinen tyydytys, ilo, jota tuntee onnistuneen varkauden tehnyt varas, jota kukaan ei epäile. Hänet valtasi makea, siivoton nautinnon tunne. Äkkiä hän sai halun tulla tämän miehen ystäväksi, saavuttaa hänen luottamuksensa ja saada hänet paljastamaan elämänsä salaisimmat seikat.

Rouva de Marelle ilmestyi nopeasti huoneeseen ja, verhottuaan heidät tutkimattomaan hymyynsä, tuli tervehtimään Duroyta, joka aviomiehen läsnäollessa ei uskaltanut suudella hänen kättään, kuten hänellä muuten aina oli tapana tehdä.

Rouva de Marelle oli rauhallinen ja iloinen kuin ainakin ihminen, joka on tottunut kaikkeen ja joka, ollen synnynnäinen ja teeskentelemätön juoniniekka, pitää tällaisia kohtauksia täysin luonnollisina. Myös Laurine tuli sisään ja ojensi otsansa Georgesin suudeltavaksi, mutta hän oli tavallista hiljaisempi, sillä isän läsnäolo ujostutti häntä. Hänen äitinsä sanoi: "No, tänään et sanokaan häntä Bel-Amiksi." Ja lapsi punastui, aivan kuin olisi osoitettu suurta tahdittomuutta ilmaisemalla asia, jota ei olisi saanut sanoa ja joka paljasti hänen sydämensä syvän ja hieman rikollisen salaisuuden.

Herrasväki Forestier’in saapuessa kaikki pelästyivät Charlesin huonoa tilaa. Yhden ainoan viikon kuluessa hän oli laihtunut ja tullut kauhean kalpeaksi, ja hän yski lakkaamatta. Hän kertoi, että he lääkärin nimenomaisesta määräyksestä matkustaisivat seuraavana torstaina Cannes’iin.

He poistuivat aikaisin, ja Duroy sanoi päätään pudistaen:

"Eipä hänellä luulisi olevan hauskaa. Hän ei arvattavasti tule kovin vanhaksi." Rouva de Marelle vakuutti juhlallisesti: "Oh, hän on mennyttä miestä. Mutta hänen on onnistunut saada kyvykäs vaimo."

Duroy kysyi: "Rouva Forestier kai auttaa miestään paljon?"

"Hän toisin sanoen tekee kaiken. Hän on perillä kaikesta ja tuntee kaikki ihmiset, vaikka näyttää siltä, kuin hän ei koskaan tapaisi ketään. Hän saavuttaa kaiken, mihin hän pyrkii, ja hän saavuttaa sen sillä tavalla ja sillä hetkellä, jonka hän suvaitsee määrätä. Oh, tuo olento on viekkaampi, taitavampi ja juonittelevampi kuin useimmat muut. Hän on oikea aarre miehelle, joka tahtoo päästä eteenpäin."

Georges sanoi: "Hän menee kyllä pian uusiin naimisiin."

Rouva de Marelle vastasi: "Niin. Minä en hämmästyisi, vaikka hänellä jo nyt olisi joku kiikarissa… joku edustajakamarin jäsen… sillä mikäli… hän, se joku… tahtoo… niin… pitäisi olla suuria esteitä… moraalisia… No niin. Omasta puolestani en tiedä mitään."

Herra de Marelle torui häntä hiljaisen kärsimättömästi: "Sinä olet aina epäluuloinen tavalla, josta minä en pidä. Älkäämme puuttuko toisten ihmisten asioihin. Meillä on yllin kyllin tekemistä huolehtiessamme omasta tunnonrauhastamme. Sen pitäisi olla kaikkien sääntönä."

Duroy meni kotiinsa sydän hämmentyneenä ja pää täynnä hämäriä ajatuksia.

Seuraavana päivänä hän meni vierailulle herrasväki Forestier’lle ja tapasi heidät järjestelemässä matkavarustuksiaan. Charles makasi leposohvalla, liioitteli hengittämisvaikeuksiaan ja puheli: "Minun olisi pitänyt matkustaa jo kuukausi sitten." Sitten hän antoi Duroylle muutamia sanomalehtiä koskevia ohjeita, vaikka kaikki oli jo järjestetty ja sovittu johtaja Walterin kanssa.

Poistuessaan Georges puristi vahvasti toverinsa kättä: "Näkemiin, vanha ystävä!" Mutta kun rouva Forestier saattoi häntä ovelle, hän sanoi vilkkaasti: "Ettehän ole unohtanut sopimustamme? Olemmehan me ystäviä ja liittolaisia? Siis, jos tarvitsette minua, olipa asia mikä hyvänsä, niin älkää epäröikö. Lähettäkää vain sähke tai kirje, ja minä tottelen."

Rouva Forestier mumisi: "Kiitos. En unohda." Ja myös hänen silmänsä sanoivat: "Kiitos", mutta paljon syvemmällä ja suloisemmalla tavalla.

Portaissa Duroy tapasi herra de Vaudrecin, joka tuli hitain askelin häntä vastaan. Hänet Duroy oli jo kerran ennenkin tavannut rouva Forestier’n luona. Kreivi näytti alakuloiselta — arvatenkin matkan takia?

Näyttääkseen kohteliaalta sanomalehtimies tervehti häntä innokkaasti.

Kreivi vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta vähän pidättyvästi.

Herrasväki Forestier matkusti torstai-iltana.

7

Charlesin poissaolo lujitti Duroyn asemaa La Vie Françaisen toimituksessa. Hän kirjoitti muutamia pääkirjoituksia ja varusti nimimerkein "Nähtyä ja kuultua"-uutiset, sillä johtaja tahtoi, että kukin vastasi omista kirjoituksistaan. Hän aiheutti joitakin polemiikkejä, joihin hän vastasi nokkelaan tapaansa, ja hänen alituinen seurustelunsa poliitikkojen kanssa muodostui hänelle vähitellen kouluksi, joka saattoi auttaa hänet itsensä taitavaksi ja terävänäköiseksi poliitikoksi.

Hän ei nähnyt taivaallaan muuta kuin yhden ainoan pilven. Se oli eräs pieni vastustuslehti, joka alituisesti hyökkäili hänen kimppuunsa tai oikeammin haukuskeli hänen persoonassaan La Vie Françaisen "Nähtyä ja kuultua"-osaston johtajaa, herra Walterin ripeiden juoru-uutisten päällikkönä, kuten mainitun lehden, La Plumen, nimetön toimittaja lausui. Joka päivä tässä lehdessä oli kaikenlaisia salaviittauksia, purevia pistosanoja ja ilkeyksiä.

Eräänä päivänä Jacques Rival sanoi Duroylle: "Olettepa te kärsivällinen."

Toinen änkytti: "Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Eiväthän ne ole suoranaisia henkilökohtaisia hyökkäyksiä."

Mutta eräänä iltapäivänä, kun hän tuli toimitukseen, Boisrenard ojensi hänelle La Plumen numeron:

"Katsokaahan, tuossa taaskin teihin kohdistettu hävytön juttu."

"Mikä nyt on ollut aiheena?"

"Eipä juuri mikään, ainoastaan eräs rouva Aubert, jonka siveyspoliisi on pidättänyt."

Georges otti lehden ja luki jutun, joka kuului seuraavasti:

DUROY PILAILEE.

La Vie Françaisen kuuluisa reportteri ilmoittaa tänään, että rouva Aubert, jonka pidättämisestä eilen kerroimme, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Mainittu henkilö asuu kuitenkin Montmartrella rue de l’Ecureuil’n numerossa 18. Käsitämme muuten varsin hyvin, että Walterin koplan kätyrien kyllä kannattaa tukea poliisipäällikköä, joka suvaitsee heidän puuhiaan. Mitä erikoisesti sanottuun raporttiin tulee, hän tekisi viisaimmin tarjoamalla meille jonkin niistä hälyuutisista, joiden alalla hän on sellainen taituri: jonkin kuolemantapauksen, joka peruutetaan seuraavana päivänä, jonkin tiedon taistelusta, jota ei ole ollut, jonkun hallitsijan tärkeän lausunnon, jota ei ole koskaan annettu. Tällaisten herra Walterin harrastuspiiriin kuuluvien juttujen ohessa hänen sopisi julkaista naisesta, jolla on ollut menestystä, tai uutisiaan erinäisten tuotteiden erinomaisuudesta — tuotteiden, jotka ovat niin suurena tulolähteenä muutamille virkaveljillemme.

Nuori mies joutui pikemmin hämilleen kuin suuttui. Hän ymmärsi vain, että asia oli hänelle jollakin tapaa hyvin kiusallinen.

Boisrenard jatkoi: "Mistä saitte sen uutisen?"

Duroy mietti, mutta ei voinut muistaa. Äkkiä asia kuitenkin selvisi hänelle:

"Oh! Aivan niin. Se oli Saint-Potin." Sitten hän luki uudelleen La Plumen sepustuksen ja punastui ankarasti, kun hän pääsi lahjomissyytökseen.

Hän huudahti: "Mitä? Hän väittää, että minua lahjotaan…"

Boisrenard keskeytti hänet: "Niinpä niin. Se on teille hyvin ikävä juttu. Sillä johtaja on kovin tarkka näissä asioissa. Tällaistahan voisi sattua usein…"

Samassa Saint-Potin tuli huoneeseen. Duroy juoksi häntä vastaan:

"Oletteko lukenut La Plumen jutun?"

"Olen. Tulen juuri Aubert’in muijan luota. Hän on todella olemassa, mutta siveyspoliisi ei ole häntä pidättänyt. Huhussa ei ole perää."

Duroy syöksyi johtajan luo, joka oli hiukan kylmä ja katseli häntä epäilevin silmin. Kuultuaan asian herra Walter selitti: "Menkää ottamaan selko tuosta naisesta ja peruuttakaa juttu, niin ettei teistä enää kirjoiteta siten. Sanon teille, mikä voi olla seurauksena. Se on hyvin ikävää sanomalehtimiehelle, minulle ja teille. Sanomalehtimies saa yhtä vähän olla epäilyksenalainen kuin Caesarin puoliso."

Duroy otti ajurin ja oppaakseen Saint-Potinin ja huusi kuskille: 18, rue de l’Ecureuil, Montmartre.

Se oli iso talo, jossa täytyi kiivetä kuudenteen kerrokseen. Villahameinen vanha eukko tuli avaamaan: "Mitä te nyt taas tahdotte?" hän kysyi nähdessään Saint-Potinin.

Tämä vastasi: "Mukanani on eräs herra, joka on poliisitarkastaja ja joka tahtoo saada tarkempia tietoja asiastanne."

Eukko päästi heidät sisään ja kertoi: "Täällä kävi aikaisemmin kaksi herraa eräästä toisesta lehdestä, en tiedä mistä." Sitten kääntyi hän Duroyn puoleen: "Herra siis haluaa saada tietää kuinka tämän asian laita on?"

"Niin. Teidät pidätti eräs siveyspoliisi?"

Eukko kohotti käsivartensa: "Ei, herra, ei! Näin se oli. Minulla on lihakauppias, joka kyllä on hyvä, mutta hän punnitsee niin kurjasti. Olen nähnyt sen useita kertoja sanomatta sanaakaan, mutta kun pyysin saada kilon kyljystä, sillä olin kutsunut tyttäreni ja vävyni päivälliselle, niin näin, että hän punnitsi kelvottomia luita, kyljysluita tietysti, mutta ei sellaisia kuin olisin halunnut. Olisinhan tosin voinut tehdä siitä kalopsia, mutta kun haluaa saada kyljyksiä, niin ei tietenkään tahtoisi ottaa toisten jätteitä. Minä siis kieltäydyin niitä ottamasta, ja silloin hän sanoo minua vanhaksi marakatiksi, ja minä vastaan sanomalla häntä lurjukseksi. Lyhyesti sanoen me hyökkäsimme toistemme kimppuun, ja puodin ulkopuolelle kokoutui sata ihmistä nauramaan ja irvistelemään. Sitten lopuksi tuli poliisi ja sanoi, että meidän täytyi esittää asia komissaarille. Me menimme sinne, ja hän lähetti meidät heti matkoihimme. Minä käyn nyt muualta ostamassa enkä edes kulje hänen puotinsa sivuitse, sillä en halua rettelöidä."

Hän vaikeni. Duroy kysyi: "Siinäkö kaikki?"

"Siinä koko totuus, rakas herra." Eukko tahtoi tyrkyttää Duroylle lasin likööriä, mutta Duroy kieltäytyi, minkä jälkeen eukko välttämättä tahtoi, että sanomalehtiin kirjoitettaisiin jotakin lihakauppiaiden vääristä painoista.

Palattuaan toimitukseen Duroy kirjoitti vastauksensa:

Eräs nimetön kirjoittaja La Plumessa hakee kanssani riitaa erään vanhan naisen takia, jonka hän väittää joutuneen siveyspoliisin pidättämäksi, minkä seikan minä puolestani olen kieltänyt. Olen itse tavannut rouva Aubert’in, joka on ainakin kuusikymmentä vuotta vanha, ja hän on yksityiskohtaisesti kertonut minulle riitansa lihakauppiaan kanssa, joka riita aiheutui viimeksimainitun tavasta punnita muutamia kyljyksiä. Riita vaati sitten selvittelyn piirin poliisikomissaarin kansliassa.

Tämä on koko totuus.

Mitä tulee La Plumen toimittajan muihin ilkeämielisyyksiin, niin torjun ne halveksuen. Nimettömästi julkaistuihin salaviittauksiin ei sitä paitsi kannata vastata.

Georges Duroy.

Johtaja Walter ja Jacques Rival, joka juuri oli saapunut, pitivät vastausta tyydyttävänä, ja niin päätettiin että se seuraavana päivänä julkaistaisiin "Nähtyä ja kuultua" -osastossa.

Duroy meni aikaisin kotiin. Hän oli vähän kiihtynyt ja levoton. Mitä mahtaisi toinen vastata? Kuka hän oli? Miksi tällaiset häikäilemättömät hyökkäykset? Sanomalehtimiesmaailmassa vallitsevat kiihkeät tavat saattoivat johtaa asian pitkälle, hyvin pitkälle. Hän nukkui huonosti.

Kun hän seuraavana päivänä luki uutisensa lehdestä, se tuntui hänestä jyrkemmältä painettuna kuin käsikirjoituksena. Hän olisi mielestään voinut lieventää sen muutamia kohtia.

Koko päivän hän kulki kuin kuumeessa ja nukkui huonosti myös seuraavan yön. Jo aamunkoitteessa hän lähti liikkeelle hankkiakseen La Plumen numeron, jossa vastauksen piti olla.

Ilma oli käynyt kylmäksi, ja maassa oli paksulti huurretta. Katuojat, jotka olivat jäätyneet laineille, reunustivat jalkakäytäviä pitkine jäänauhoineen.

Sanomalehdet eivät vielä olleet tulleet kioskeihin, ja Duroy muisti sen päivän, jolloin hänen ensimmäinen kirjoituksensa, Afrikkalaisen sotilaan muistelmia, oli julkaistu. Hänen kätensä ja jalkansa olivat puuduksissa, ja varsinkin sormenpäitä pisteli. Ja hän alkoi juosta lasikioskin ympärillä, jonka ikkunasta saattoi nähdä sanomalehtieukon kyyryllään kamiinansa ääressä, vain nenä ja punaiset posket näkyvissä paksun villahuivin takaa.

Vihdoin lehtienjakaja tuli ja työnsi odotetun pinkan sisään kioskin neliskulmaisesta luukusta, minkä jälkeen kunnon eukko ojensi Duroylle La Plumen avaten sen samalla taitoksistaan.

Duroy etsi silmä tarkkana nimeään, mutta ei aluksi keksinyt mitään. Hän jo hengähti, mutta sai sitten nähdä etsimänsä palasen, joka oli työnnetty kahden tähden väliin.

La Vie Françaisessa herra Duroy kunnioittaa meitä peruutuksella, mutta peruuttaessaan hän valehtelee. Hän ilmoittaa, että rouva Aubert on olemassa ja että eräs konstaapeli on vienyt hänet poliisiasemalle. Tarvitsee siis vain panna eräs pieni sana 'konstaapelin' eteen, nimittäin sana 'siveys', ja koko asia on sanottu.

Mutta muutamien sanomalehtimiesten omatunto on täysin samalla tasolla kuin heidän kynänsäkin.

Minkä täten nimelläni allekirjoitan:

Louis Langremont.

Georges Duroy sai ankaran sydämentykytyksen ja meni kotiin muuttamaan pukua oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Häntä siis oli häväisty, vieläpä tavalla, josta ei voinut olla epäilystäkään. Minkä tähden? Ei minkään. Vanhan ämmän takia, joka oli riidellyt lihakauppiaansa kanssa.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti tapaamaan johtaja Walteria hänen kotiinsa, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla.

Johtaja Walter oli juuri noussut ja istui lukemassa La Plumea. "No", hän sanoi vakavan näköisenä, kun Duroy saapui, "nyt ette enää voi peräytyä."

Nuori mies ei vastannut mitään. Johtaja jatkoi: "Etsikää heti käsiinne
Rival. Hän hoitaa asian."

Duroy sammalsi jonkin epäselvän sanan ja meni tapaamaan pakinoitsijaa, joka vielä oli makuulla. Hän hyppäsi sängystä kellon soidessa ja huudahti luettuaan hyökkäyksen: "Piru vieköön, meidän täytyy iskeä. Kuka teillä on toisena todistajana?"

"En tiedä, ei minulla ole ketään."

"Boisrenard? Mitä arvelet hänestä?"

"Niin, Boisrenard."

"Osaatteko käytellä sapelia?"

"En lainkaan."

"Jumaliste! Entä pistoolia?"

"Osaan vähän ampua."

"Hyvä. Voitte sitten mennä harjoittelemaan, sillä välin kun minä huolehdin muusta. Odottakaa nyt hetkinen!"

Hän pujahti pukuhuoneeseensa ja ilmestyi sieltä pian takaisin pestynä, ajeltuna ja hienona.

"Tulkaa mukaan", hän sanoi.

Hän asui erään pienen vuokrahotellin pohjakerroksessa. Hän vei Duroyn kellariin, suunnattomaan kellariin, joka oli järjestetty sekä miekkailusaliksi että ampumaradaksi ja jonka kaikki kadulle päin olevat luukut oli huolellisesti tukittu.

Sytytettyään rivin kaasuliekkejä, jotka ulottuivat aina viereisen kellarin päähän asti, jonne oli asetettu punaiseksi ja siniseksi maalattu rautainen miehenkuva, hän pani pöydälle pari uudenaikaista, takaa ladattavaa revolveria ja alkoi komentaa ankaralla äänellä, aivan kuin hän olisi ollut harjoituskentältä:

"Huomio! Tulta! Yksi, kaksi, kolme!"

Duroy totteli tahdottomana, kohotti käsivartensa, tähtäsi, ampui, ja kun hän usein osasi rautakuvaa vatsaan, sillä hän oli pikkupoikana ampunut monta lintua isänsä vanhalla ratsupistoolilla, Jacques Rival selitti tyytyväisenä: "Hyvä — oikein hyvä — oikein hyvä — te edistytte — te edistytte."

Sitten hän jätti Duroyn yksin: "Ampukaa tällä tavoin päivälliseen asti. Tuossa on luoteja, älkää pelätkö niiden kuluttamista. Minä tulen noutamaan teidät päivälliselle ja kerron sitten kuulumiset." Ja niin hän lähti.

Jäätyään yksin Duroy ampui vielä muutamia laukauksia. Sitten hän istahti miettimään.

Kuinka typerää tämä kaikki oli! Ja mitä tämä kaikki hyödytti? Jos joku oli konna, niin oliko hän sen pienempi konna oltuaan kaksintaistelussa? Ja mitä taas kunniallinen mies, jota oli loukattu, hyötyisi siitä, että pani henkensä alttiiksi jonkun elukan takia? Duroyn ajatukset harhailivat pimeässä, ja hänen mieleensä muistuivat Norbert de Varennen sanat ihmisten henkisestä vajaamittaisuudesta, heidän latteista ajatuksistaan ja puuhistaan ja heidän typerästä moraalistaan.

Ja hän virkkoi ääneen, niin yksin kuin olikin: "Se mies on piru vieköön oikeassa."

Häntä janotti. Hän oli huomannut, että hänen takaansa kuului pisaroimista. Siellä oli vesiallas, ja hän meni juomaan sen suppilosta. Sitten hän taas syventyi mietteisiinsä. Tämä kellari oli synkkä, synkkä kuin hauta. Kaukainen, kumiseva häly, joka johtui ohikiitävistä ajoneuvoista, muistutti etäisen myrskyn ääntä. Mikähän aika päivästä nyt oli? Tunnit kuluivat täällä alhaalla samaan tapaan kuin ne arvattavasti kuluvat vankiloissa, joissa niistä ilmoittavat vain vanginvartijan askelet hänen tuodessaan ruokaa. Duroy odotti kauan, kauan.

Äkkiä hän kuuli askelia ja ääniä, ja Jacques Rival tuli sisään Boisrenard’in seuraamana. Hän huusi heti Duroyn huomattuaan: "Kaikki on järjestyksessä!"

Toinen luuli, että asia oli järjestetty anteeksipyyntökirjeellä. Hänen sydämensä sykähti ja hän änkytti: "Oi… kiitos." Pakinoitsija jatkoi: "Tuo Langremont oli hyvin ystävällinen ja suostui kaikkiin ehtoihimme. Kaksikymmentäviisi askelta, laukaus komennuksesta, kättä kohottaen. Käsivarsi on siten varmempi kuin ylhäältä alas laskettaessa. Katsos näin, Boisrenard!"

Ja hän otti aseen ja laukaisi osoittaakseen, kuinka paljon helpompi oli pysyä ampumalinjassa käsivartta kohotettaessa.

Sitten hän sanoi: "Nyt menemme syömään. Kello on kaksitoista."

Ja he lähtivät erääseen lähellä olevaan ravintolaan. Duroy oli harvasanainen. Hän söi, jottei olisi paljastanut pelkoaan, ja seurasi sitten Boisrenard’ia sanomalehden toimitukseen, jossa hän teki työnsä hajamielisesti ja koneellisesti. Toisten mielestä hän oli kylmäverinen.

Jacques Rival tuli puristamaan hänen kättään iltapäivällä. Ja sitten sovittiin, että hänen todistajansa tulisivat noutamaan hänet vaunuilla kello seitsemältä seuraavana aamuna Vésinet’n metsään, jossa kaksintaistelun piti tapahtua.

Kaikki tämä oli yllättänyt hänet perin odottamatta. Hän ei ollut ottanut mihinkään osaa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan. Hän ei ollut ilmaissut omaa mielipidettään. Hän ei ollut hyväksynyt eikä kieltänyt mitään. Ja kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hän tuskin tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän oli vain ylimalkaan hämmentynyt ja kauhuissaan.

Yhdeksän aikaan hän huomasi olevansa kotonaan syötyään päivällistä Boisrenardin kanssa. Tämä ei ollut pelkästä ystävyydestä jättänyt häntä koko päivänä. Jäätyään yksin Duroy asteli hetken edestakaisin huoneensa lattialla. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen ajatella mitään. Yksi ainoa ajatus täytti hänen aivonsa: Huomenna on kaksintaistelu! Tämä ajatus ei herättänyt hänessä muuta kuin voimakasta ja sekavaa mielenkuohua. Hän oli ollut sotilas, hän oli ampunut afrikkalaisia, tosin olematta itse vaarassa, ampunut heitä kuin metsästäjä metsäkarjuja.

Tänään hän oli tehnyt kaikki, mitä häneltä oli vaadittu. Hän oli ollut sellainen kuin hänen tulikin olla. Nyt hänestä puhuttaisiin, hänen tekoaan ylistettäisiin, häntä onniteltaisiin. Mutta äkkiä hän sanoi ääneen kuin houruinhoitolainen: "Se perhanan elukka!"

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Hän oli paiskannut kortin, jonka Jacques Rival oli hänelle antanut, pienelle pöydälle muistaakseen vastustajansa osoitteen. Hän luki sen uudelleen, niinkuin hän oli tehnyt jo kaksikymmentä kertaa päivän kuluessa: Louis Langremont, 176, rue Montmartre. Ei mitään muuta.

Hän tutki tarkoin näitä yhteenkuuluvia kirjaimia. Ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä ja levottomuutta herättäviltä. "Louis Langremont", mikä mies hän oikein oli? Kuinka vanha hän oli? Kuinka pitkä? Millaiset kasvot? Onpa tosiaan paksua, että tuollainen tuntematon, vieras mies näin häiritsevällä tavalla sekaantuu toisen ihmisen elämään ilman mitään syytä, pelkästä oikusta, vanhan eukon takia, joka on joutunut riitaan lihakauppiaansa kanssa!

Hän virkkoi vielä kerran ääneen: "Se elukka!"

Ja hän istui tuota käyntikorttia tuijottaen liikkumattomana ja mietteissään. Hänessä syttyi viha tuota paperipalaa kohtaan, kiivas viha, johon sisältyi omituinen epämiellyttävä tunne. Koko juttuhan oli sulaa hulluutta! Hän otti käteensä kynsisakset, jotka olivat sattumalta esillä, ja pisti niillä kortin puhki nimen kohdalla, aivan kuin hän olisi tikarinpistolla lävistänyt jonkun.

Hänen siis piti tapella, tapella pistooli kädessä! Miksi hän ei ollut valinnut miekkaa? Siitä taistelusta hän olisi selviytynyt naarmu käsivarressa tai kädessä. Mutta pistoolin seurauksista ei koskaan voinut mennä takuuseen.

Hän sanoi: "Ei, minun täytyy olla rohkea."

Hänen oman äänensä kaiku pelästytti häntä, ja hän alkoi vilkuilla ympärilleen. Hänestä alkoi tuntua äärimmäisen hermostuttavalta. Hän joi lasin vettä ja meni makuulle.

Heittäydyttyään sänkyyn hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki silmänsä.

Vuode oli hyvin lämmin, vaikka huoneessa oli kylmä, mutta hänen ei onnistunut saada unta. Hän kääntelehti vuoteessaan, makasi viisi minuuttia selällään, kääntyi sitten vasemmalle kyljelleen ja siitä taas oikealle.

Häntä vaivasi alituinen jano. Hän nousi juomaan, mutta uusi levottomuus valtasi hänet: "Pelkäänkö minä?"

Miksi hänen sydämensä alkoi niin mielettömästi tykyttää pienimmästäkin huoneessa kuuluvasta risahduksesta? Kun hänen seinäkellonsa hankkiutui lyömään, sai vieterin heikko surina hänet hypähtämään pystyyn, ja hänen täytyi pitää suutaan auki muutama sekunti voidakseen hengittää; siinä määrin hän oli hermostunut.

Hän koetti tarkastella filosofin kannalta tätä mahdollisuutta:
"Pelkäänkö minä?"

Ei, hän ei todellakaan pelännyt, koska hän tahtoi ajaa asian loppuun asti ja koska hän oli vakavasti päättänyt tapella eikä vapista. Mutta hän tunsi olevansa niin järkyttynyt, että hän kysyi itseltään: "Voiko ihminen pelätä vastoin tahtoaan?" Ja epäilys, levottomuus ja kauhu valtasi hänet. Jos voima, joka oli hänen tahtoaan väkevämpi, käskevämpi ja vastustamattomana lannistaisi hänet, mitä tapahtuisi silloin? Niin, mitä tapahtuisi silloin?

Luonnollisesti hän menisi kohtauspaikalle, koska hän tahtoi sinne mennä. Mutta jos häntä vapisuttaisi? Tai jos häntä alkaisi huimata? Ja hän ajatteli tointaan, mainettaan, tulevaisuuttaan.

Ja hänet valtasi omituinen tarve nousta vuoteesta ja mennä katsomaan kuvaansa peilistä. Hän sytytti kynttilän. Nähdessään kuvansa peilin kirkkaasta pinnasta hän tuskin tunsi itseään, aivan kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt omaa kuvaansa. Hänen silmänsä näyttivät suunnattoman suurilta, ja hän oli kalpea, hän oli todella kalpea, tavattoman kalpea.

Äkkiä hänen aivoissaan käväisi ajatus: "Huomenna tähän samaan aikaan ehkä olen kuollut." Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hurjasti.

Hän kääntyi vuoteeseensa päin ja näki itsensä aivan selvästi makaamassa selällään, verhonaan sama lakana, jonka alta hän äsken oli noussut. Hänen kasvonsa olivat kuopalla kuin ainakin ruumiin kasvot, ja hänen kätensä olivat valkeat kuin ainakin sellaiset kädet, jotka eivät enää voi liikkua.

Silloin hänet valtasi kauhu sänkyä kohtaan, ja päästäkseen sitä katselemasta hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos.

Jäätävä kylmyys pani ihon kirvelemään päästä jalkoihin asti, ja hän väistyi hytisten sivuun.

Hänen päähänsä pälkähti ajatus sytyttää tuli uuniin. Hän kohenteli sitä hitaasti, kääntymättä katsomaan taakseen. Hänen kätensä värähtivät heikosti sattuessaan johonkin esineeseen. Hänen päätään pyörrytti, hänen harhailevien, raadeltujen ajatustensa pako tuotti tuskaa. Hänet valtasi huumaus, kuin hän olisi ollut humalassa.

Ja lakkaamatta hän kyseli itseltään: "Mitä minun tulee tehdä? Kuinka minun käy?"

Hän alkoi taas kulkea lattialla edestakaisin, toistellen koneellisesti, keskeytymättä: "Minun täytyy olla luja, hyvin luja."

Sitten hän ajatteli: "Minun täytyy kirjoittaa vanhemmilleni tapaturman varalta."

Hän istuutui uudelleen, otti paperiarkin ja kirjoitti: "Isä kulta, armas äiti…"

Mutta sitten tällaiset sananparret tuntuivat hänestä liian mitättömiltä näin traagillisissa oloissa. Hän repi rikki paperin ja aloitti uudelleen: "Rakas isä, rakas äiti. Minä ryhdyn huomenna kaksintaisteluun, ja siltä varalta, että…"

Hän ei uskaltanut kirjoittaa jatkoa, vaan ponnahti äkkiä pystyyn.

Ajatus tuntui nyt aivan musertavalta. Hänen täytyi kaksintaistella. Sitä oli mahdotonta välttää. Kuinka hänen kävisi? Hänhän tahtoi taistella, hänhän oli sen vakaasti päättänyt, ja tämä päätös oli luja.

Silloin tällöin hänen hampaansa kalahtivat hiljaa ja kuivasti. Hän kysyi itseltään:

"Onko vastustajani taistellut aikaisemmin? Onko hän harjoitellut ampumista? Onko hän tunnettu? Onko hän taitava?" Duroy ei ollut koskaan kuullut mainittavan hänen nimeään. Mutta joka tapauksessa, ellei mies olisi ollut erikoisen taitava juuri revolverinkäyttäjänä, hän ei olisi ilman muuta valinnut tätä vaarallista asetta, vieläpä niin helposti, yhtään epäröimättä ja hangoittelematta vastaan.

Sitten Duroy kuvitteli mielessään heidän kohtauksensa, sen osan, jota hän itse tulisi näyttelemään, sekä vastustajansa osan. Hän pinnisti ajatuksiaan käymällä pienimpienkin yksityiskohtien lävitse, ja äkkiä hän näki edessään sen pienen, syvän, mustan reiän, josta kuula lentäisi ulos.

Ja samassa hänet valtasi kauhu ja epätoivo. Koko hänen ruumiinsa vapisi voimakkain nytkähdyksin. Hän puristi hampaansa yhteen ollakseen huutamatta. Hän olisi kuin mielenvikainen tahtonut kieritellä ympäri lattiaa ja repiä ja raapia jotakin. Mutta hän huomasi juomalasin uunin reunalla ja muisti samassa, että hänen kaapissaan oli miltei kokonainen litra viinaa. Hän oli säilyttänyt sotilaallisen tapansa "tappaa matoja" joka aamu.

Hän tarttui pulloon ja joi siitä pitkin, ahnain siemauksin. Hän keskeytti vain hengittääkseen välillä. Pullosta tyhjentyi kolmannes.

Alkoholi poltti pian hänen sisuksiaan kuin liekki. Se tunkeutui jäseniin ja vahvisti hänen sieluaan, huumasi sen voimallaan.

Hän sanoi itsekseen: "Nyt keksin keinon." Ja koska koko hänen ruumistaan poltti, hän avasi ikkunan.

Päivä valkeni kalpeana ja huurteisena. Kaukana vaalenevalla taivaanrannalla tähdet näyttivät sammuvan ja syvällä kuilussa kalpenivat rautatien vihreät, punaiset ja valkeat merkkilyhdyt.

Ensimmäiset veturit lähtivät tallista ja vierivät sieltä viheltäen lähimmille raiteille. Toiset, kauempana olevat, viheltelivät terävästi ja kertailivat aamuhuutojaan kuin kukot maaseudulla.

Duroy ajatteli: "Ehkä en saa nähdä tätä koskaan enää." Mutta kun hän tunsi taas alkavansa herpautua hän asettui ankaraan vastarintaan. "Ei, ei saa ajatella mitään siihen asti, kunnes taistelu on ohitse. Se on ainoa keino pysyä rohkeana."

Ja hän alkoi pukeutua. Ajaessaan partaansa hän tunsi taaskin itsensä heikoksi ajatellessaan, että hän nyt ehkä viimeisen kerran katseli kasvojaan.

Hän otti ryypyn viinaa ja lopetti pukeutumisensa.

Seuraavaa tuntia oli vaikea saada kulumaan. Hän kulki edestakaisin huoneessaan koettaen turruttaa sieluaan liikkumattomaksi. Kun ovelle koputettiin, hänen täytyi hetkiseksi heittäytyä selälleen vuoteelleen, niin kovan liikutuksen valtaan hän joutui.

Todistajat astuivat sisään. Jo nyt!

He olivat pukeutuneet turkkeihin. Rival puristi hoidokkinsa kättä ja selitti:

"Nyt on kylmä kuin Siperiassa." Sitten hän kysyi: "Miten voitte?"

"Kiitos, oikein hyvin."

"Oletteko levollinen."

"Hyvin levollinen."

"No, lähdemme siis. Oletteko syönyt ja juonut jotakin."

"Kiitos. En tarvitse mitään."

Boisrenard’illa oli tapahtuman kunniaksi ulkomainen ritarimerkki, vihreä ja keltainen, jota Duroy ei ollut ennen nähnyt hänen rintapielessään.

He menivät kadulle. Eräs herra istui odottamassa vaunuissa. Rival esitti: "Tohtori Le Brument." Duroy puristi hänen kättään änkyttäen: "Kiitän teitä", ja tahtoi sitten istuutua etupenkille, mutta istuutuikin jonkin kovan esineen päälle. Hän hypähti pystyyn kuin vieteri. Siinä oli revolverilaatikko.

Rival toisti: "Ei sinne! Menkää takaistuimelle! Kaksintaistelija ja lääkäri takaistuimelle." Vihdoinkin Duroy käsitti ja putosi istumaan tohtorin viereen.

Molemmat todistajat nousivat sen jälkeen ajopeleihin, ja kuski antoi vaunujen lähteä liikkeelle. Hän tiesi, minne hänen oli ajettava.

Mutta revolverilaatikko häiritsi kaikkia, erittäinkin Duroyta, joka mieluummin olisi ollut sitä katselematta. Se koetettiin kätkeä selän taakse, mutta siinä se teki istumisen hankalaksi. Se aseteltiin syrjälleen Rivalin ja Boisrenard’in väliin, mutta se putosi yhtenään alas. Vihdoin se lykättiin jalkojen väliin.

Keskustelu sujui laimeasti, vaikka tohtori kertoili kaskuja. Rival yksin vastaili. Duroy olisi mielellään tahtonut antaa todistuksia mielentyyneydestään, mutta hän pelkäsi kadottavansa ajatustensa langan ja paljastavansa kapinoivan sielunsa. Häntä vaivasi koko ajan kiduttava pelko, että hän rupeaisi tärisemään.

Vaunut olivat pian tavallisella maaseudulla. Kello oli noin yhdeksän. Oli kylmä talviaamu: koko luonto oli kimmeltävä, hauras ja kova kuin kristalli. Huurteiset puut näyttivät jäähän upotetuilta, maa kajahti jalkojen alla, kuiva ilma kuljetti mukanaan pienimmänkin äänen, sininen taivas kiilsi kuin kuvastin, ja itse aurinko, loistavana ja kylmänä, nousi esiin taivaanrannalta valaen luonnon ylle pakkassäteitään, jotka eivät lämmittäneet.

Rival sanoi Duroylle: "Tilasin revolverit Castine-Renetteltä. Hän on itse ladannut ne ja sinetöinyt laatikon. Muuten heitämme arpaa meidän ja vastustajaimme revolvereista."

Duroy vastasi koneellisesti:

"Kiitoksia paljon."

Sitten Rival alkoi ladella hänelle tarkkoja määräyksiä, sillä hän piti kovin tärkeänä, ettei hänen hoidokkinsa vain missään suhteessa erehtyisi. Hän korosti joka seikkaa monta kertaa: "Kun kysytään: 'Ovatko herrat valmiit?' te vastaatte selvällä äänellä: 'Kyllä'.

"Kun komennetaan: 'Tulta!' te kohotatte käsivartenne ja ammutte, ennen kuin on laskettu kolmeen."

Ja Duroy kertasi itsekseen: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan, tulta, kohotan käteni, — kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Hän harjoitteli tätä kuten lapset lukevat läksyjään, kertasi sitä itsekseen kuiskaavalla äänellä oikein takoakseen sen päähänsä. — "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Vaunut ajoivat metsään, kääntyivät oikealle lehtokujaa pitkin ja sitten taas oikealle. Rival avasi äkkiä oven ja huusi kuskille: "Tuonne päin! Seuratkaa tuota pientä polkua!" Vaunut kääntyivät nyt raivaamattomalle tielle ja seurasivat muutamia pyörienjälkiä pensaiden lomitse, jossa värisi kuihtuneita, reunoiltaan jäätyneitä lehtiä.

Duroy jupisi yhtä: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni." Ja hän tuli ajatelleeksi, että vaunujen kaatuminen voisi järjestää koko asian. Voi, jos hän voisi kaataa vaunut! Olisipa suuri onni, jos hän voisi katkaista jalkansa!…

Mutta metsäaukean toisessa päässä hän huomasi toiset vaunut, jotka olivat pysähtyneet sinne, ja neljä herraa, jotka tömisyttivät jalkojaan pitääkseen ne lämpiminä. Ja Duroyn täytyi pitää suutaan auki, sillä hänen oli hyvin vaikea hengittää.

Todistajat poistuivat vaunuista edellä; sitten poistui lääkäri ja viimeisenä kaksintaistelija. Rival oli ottanut revolverilaatikon ja meni Boisrenard’in kanssa vieraiden luo, jotka tulivat heitä vastaan. Duroy näki heidän tervehtivän toisiaan juhlallisesti ja sitten menevän yhdessä metsäaukeamaa kohden milloin tuijottaen maahan, milloin puihin, aivan kuin olisivat hakeneet jotakin, mikä ehkä oli pudonnut maahan tai lentänyt tiehensä. Sitten he laskivat askelet ja pistivät hyvin vaivalloisesti kaksi keppiä pystyyn jäätyneeseen maahan. Vihdoin he kokoutuivat uudelleen yhteen ja tekivät toisilleen käsittämättömiä liikkeitä.

Tohtori Le Brument kysyi Duroylta:

"Kuinka voitte? Tarvitsetteko jotakin?"

"Kiitos, en tarvitse mitään."

Duroy luuli tulevansa hulluksi tai nukkuvansa ja näkevänsä unta, että jokin yliluonnollinen oli kietonut hänet pauloihinsa.

Pelkäsikö hän? Ehkä. Mutta hän ei tietänyt sitä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään.

Jacques Rival tuli takaisin ja kertoi hyvin hiljaa ja tyytyväisen näköisenä: "Kaikki on selvää. Meillä on ollut onni pistoolien arvonnassa."

Se seikka ei liikuttanut Duroyta vähääkään.

Häneltä riisuttiin päällystakki. Hän salli sen tapahtua. Hänen takintaskujaan tunnusteltiin, jotta oltaisiin varma siitä, ettei niissä ollut mitään papereita tai suojelevaa lompakkoa.

Hän toisteli itsekseen kuin rukousta: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni."

Sen jälkeen hänet vietiin toisen maahan pystytetyn kepin kohdalle ja hänelle annettiin revolveri käteen. Silloin hän huomasi erään miehen, joka seisoi aivan lähellä häneen päin kääntyneenä. Mies oli pieni, paksu, kaljupäinen herra, silmälasit nenällä. Se oli hänen vastustajansa.

Duroy näki hänet aivan hyvin, mutta ajatteli vain: "Kun komennetaan tulta, kohotan käteni ja ammun." Silloin kajahti luonnon suuressa hiljaisuudessa ääni, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Ääni kysyi: "Ovatko herrat valmiit?" Georges huusi: "Kyllä."

Silloin sama ääni komensi: "Tulta!…"

Duroy ei kuullut enää mitään, ei nähnyt enää mitään, ei välittänyt enää mistään, hän tunsi vain kohottavansa kätensä ja painavansa liipasinta kaikin voimin.

Eikä hän kuullut mitään.

Mutta hän näki heti pienen savupilven tuprahtavan revolverin suusta. Häntä vastapäätä oleva mies seisoi yhä samassa asennossa kuin hän itsekin, ja Duroy näki hänenkin päänsä yläpuolella leijailevan pienen valkean savupilven.

He olivat molemmat ampuneet. Kaksintaistelu oli päättynyt.

Lääkäri ja todistajat tunnustelivat ja pusertelivat häntä, availivat hänen vaatteitaan ja kyselivät huolestuneina: "Oletteko haavoittunut?" Hän vastasi umpimähkään: "En. En luule."

Langremont oli muuten pelastanut nahkansa yhtä hyvin kuin hänkin, ja Jacques Rival mutisi tyytymättömänä: "Noita kirottuja pistooleja käytettäessä käy aina näin. Joko niillä ammutaan ohitse tai tapetaan. Kirotut vehkeet!" Duroy ei liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuin halvautunut pelkästä hämmästyksestä ja ilosta. Kaksintaistelu oli ohitse! Häneltä otettiin ase, jota hän vieläkin pusersi kädessään. Hänestä tuntui nyt, kuin hän olisi taistellut koko maailmaa vastaan. Nyt se oli ohitse! Mikä onni!

Hän tunsi olevansa kyllin rohkea uhmatakseen ketä hyvänsä.

Todistajat puhelivat keskenään muutaman minuutin ja päättivät pöytäkirjan laatimista varten tavata seuraavana päivänä. Sitten palattiin vaunuihin ja kuski, joka istui nauraen pukillaan, sivalsi hevosia piiskallaan, ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Kaikki neljä söivät yhdessä aamiaista bulevardilla ja juttelivat äskeisestä tapahtumasta. Duroy kertoi vaikutelmiaan: "Koko juttu ei liikuttanut minua vähääkään, ei rahtuakaan. Tottapa sen huomasitte?"

Rival vastasi: "Kyllä huomasimme. Hoiditte itsenne mainiosti."

Kun pöytäkirja oli kirjoitettu, se annettiin Duroylle, jonka piti julkaista se omassa osastossaan. Hän hämmästyi lukiessaan siitä, että hän oli vaihtanut kaksi laukausta herra Louis Langremont’in kanssa ja kysyi hieman huolestuneena Rivalilta: "Mutta mehän ammuimme vain yhden laukauksen?"

Toinen hymyili: "Niinpä niin, laukaus mieheen tekee kaksi laukausta."

Duroy tyytyi selitykseen eikä ollut itsepäinen. Johtaja Walter syleili häntä:

"Mainiota, mainiota! Te olette puolustanut La Vie Françaisen värejä!
Mainiota!"

Illalla Georges näyttäytyi suurten sanomalehtien toimituksissa ja bulevardien isoissa kahviloissa. Hän tapasi kaksi kertaa vastustajansa, joka myös oli näyttelemässä itseään yleisölle.

He eivät tervehtineet toisiaan. Jos jompikumpi olisi haavoittunut, he olisivat kätelleet toisiaan. Molemmat muuten vannoivat kuulleensa vastustajan kuulan viheltävän.

Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan Duroy sai pienen sinisen sähkeen: "Jumalani, miten olen pelännyt. Tule heti rue de Constantinoplelle, niin että saan syleillä sinua, rakkaani. Kuinka rohkea sinä olet — minä ihailen sinua. — Clo."

Duroy meni kohtauspaikalle, ja Clotilde heittäytyi hänen syliinsä peittäen hänet suudelmillaan.

"Oi, rakkaani, jospa tietäisit, kuinka liikuttuneeksi tulin aamulla lukiessani sanomalehteä. Oi, kerro minulle! Kerro kaikki! Minä tahdon tietää kaikki."

Duroyn täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat, vähäpätöisetkin. Clotilde kysyi:

"Yö ennen kaksintaistelua kai oli sinusta hirmuinen?"

"Ei ollenkaan. Minä nukuin kuin tukki."

"Minä en olisi voinut nukkua lainkaan. No, kuinka metsässä kävi, kerro siitä!"

Duroy kuvasi tapahtuman draamallisesti: "Kun seisoimme toisiamme vastapäätä, välissämme vain kaksikymmentä askelta, toisin sanoen neljä kertaa tämän huoneen pituus, Jacques kysyi, olemmeko valmiit, ja komensi: 'Tulta!' Minä nostin heti käsivarteni suoraan ampumalinjalle, mutta olin kyllin tyhmä tähdätäkseni päähän. Minun revolveriani oli hyvin vaikea saada laukeamaan, ja minä olen tottunut keveisiin aseisiin, niin että liipasimen vastustus sai aikaan sen, että kuula lensi liian korkealle. Mutta kuitenkaan se ei lentänyt ohi kaukaa. Vastustajani, se veijari, ampui myös hyvin. Hänen kuulansa hipaisi ohimoani, ja minä tunsin ilmanpaineen."

Clotilde istui hänen polvellaan ja piti käsivarsiaan hänen kaulallaan, aivan kuin ottaen osaa hänen vaaraansa. Hän änkytti:

"Voi, oma ystävä raukkani, oma ystävä raukkani…"

Kun Duroy oli lopettanut kertomuksensa, rouva de Marelle sanoi: "Tiedätkö, minä en voi elää ilman sinua. Minun täytyy saada tavata sinua, mutta nyt, kun mieheni on Pariisissa, se ei ole helppoa. Joskus ehkä voisin vapautua tunniksi aamuisin, ennen kuin olet noussut vuoteestasi, ja silloin voisin tulla syleilemään sinua, mutta en voi tulla siihen kauheaan taloon, jossa asut. Mitä meidän olisi tehtävä?"

Duroyn päähän juolahti keino, ja hän kysyi:

"Paljonko maksat tästä huoneistosta?"

"Sata frangia kuussa."

"Hyvä, minä otan nämä huoneet itselleni ja muutan tänne heti. Se huone, jossa nyt asun, ei sovi enää nykyiselle arvolleni."

Rouva de Marelle mietti hetken ja vastasi sitten:

"Ei, minä en tahdo."

Duroy hämmästyi:

"Miksi et tahdo?"

"Siksi, että…"

"Se ei ole mikään syy. Tämä asunto sopii minulle hyvin. Minä olen täällä ja pysyn täällä." Ja Duroy purskahti nauruun:

"Muuten se on vuokrattukin minun nimiini."

Mutta rouva de Marelle vastusti yhä: "Ei, ei, minä en tahdo…"

"Mutta sano nyt, miksi et tahdo?"

Silloin rouva de Marelle kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: "Siksi, että sinä voit tuoda tänne toisia naisia, ja sitä minä en tahdo."

Duroy loukkaantui: "Ei, sitä en tee! Tuhat tulimmaista! Lupaan sen sinulle."

"Älä lupaa, teet sen kuitenkin."

"Minä vannon!"

"Oikeinko todella? Kunniasanallasi? Tämä on meidän kotimme, vain meidän."

Rouva de Marelle syleili häntä rakkauden hellyttämänä: "Siinä tapauksessa suostun mielelläni, rakkaani. Mutta sinä tiedät, että jos petät minut kerran vielä, vain yhden ainoan kerran vielä, niin kaikki on lopussa väliltämme, lopussa, ainaiseksi lopussa!"

Duroy vannoi ja vakuutti vielä kerran, ja he sopivat, että Duroy muuttaisi sinne jo samana päivänä, jotta Clotilde voisi tavata hänet mennessään talon ohitse.

"Joka tapauksessa tule luokseni päivällisille sunnuntaina. Mieheni mielistyi sinuun suuresti."

Duroy oli hyvillään.

"Oh, todellako?"

"Niin, sinä valtasit hänet heti. Ja vielä eräs asia. Sanoithan kerran, että sinut on kasvatettu maalla, jossakin herraskartanossa, vai kuinka?"

"Niin, miksi sitä kysyt?"

"Silloin kai ymmärrät vähän maanviljelystä?"

"Kyllä."

"No, puhu vähän puutarhanhoidosta ja vuodentuloista, mieheni pitää sellaisesta."

"Hyvä. En unohda sitä."

Ja rouva de Marelle jätti Duroyn suudeltuaan häntä lukemattomia kertoja, sillä kaksintaistelu oli kiihottanut hänet äärimmilleen.

Ja Duroy ajatteli mennessään toimitukseen: "Kylläpä hän on hullunkurinen! Oikea kananpää! Tietääkö hän, mitä hän tahtoo ja mitä hän rakastaa? Ja onpa sekin avioliitto! Mikähän sattuma on vienyt yhteen tuon vanhan ukon ja tuollaisen hupakon? Mistähän syystä tuo rautatientarkastaja on nainut tuollaisen letukan? Salaperäistä! Kukapa tietää? Ehkä se on ollut rakkautta?"

Ja lopuksi hän ajatteli: "Olkoon kuinka tahansa, Clotilde on mainio rakastajatar. Olisinpa todella tavattoman tyhmä jos luopuisin hänestä."

8

Kaksintaistelu kohotti Duroyn La Vie Françaisen johtavien pakinoitsijoiden riviin. Mutta kun aiheiden keksiminen oli hänelle suunnattoman vaikeaa, hän valitsi erikoisalakseen tapojen turmeltumisen, luonteiden löyhtymisen, isänmaallisten tunteiden höltymisen ja Ranskan kunnian verenvähyyden sättimisen. (Hän oli keksinyt sanan "verenvähyys", josta hän oli ylpeä).

Ja kun rouva de Marelle pistelevään, epäilevään ja vallattomaan tapaansa, mikä on pariisilaisnaisille ominainen, laski leikkiä hänen kirjallisista tuotteistaan, Duroy vastasi hymyillen: "Pyh! Ne tuottavat minulle vastaisuudessa mainetta."

Duroy asui nyt rue de Constantinoplen talossa, jonne hän oli kantanut matkalaukkunsa, partaveitsensä ja saippuansa. Siinä kaikki hänen muuttotavaransa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa nuori nainen tuli hänen luokseen, ennen kuin hän oli ennättänyt nousta vuoteesta, riisuutui minuutissa ja pujahti sänkyyn vielä väristen kylmästä.

Duroy vuorostaan söi joka torstai Clotilden luona päivällistä ja koetti olla mieliksi rakastajattarensa miehelle, jonka kanssa hän keskusteli maanviljelyksestä. Ja kun hän itsekin oli innostunut tämäntapaisiin kysymyksiin, he toisinaan syventyivät siinä määrin keskusteluunsa, että kokonaan unohtivat naisensa, joka torkkui leposohvalla.

Laurine nukahti myös usein milloin isänsä, milloin Bel-Amin polvelle.

Ja sanomalehtimiehen mentyä herra de Marelle ei milloinkaan unohtanut sanoa: "Hän on todella hyvin hauska mies ja niin sivistynyt." Ja näissä sanoissa oli sama opettava sävy, jolla hänen oli tapanaan lausua julki vähäpätöisimmätkin seikat.

Oli helmikuun loppupuoli. Kaduilla alkoi tuntua orvokintuoksua, joka aamuisin levisi kukkakauppiaiden kärryistä.

Duroyn taivas oli pilvetön.

Eräänä iltana tullessaan kotiin hän löysi kirjeen, joka oli pantu ovenrakoon. Hän katsahti postileimaa: Cannes. Hän repäisi kuoren auki ja luki:

Cannes, Villa Jolie.

Rakas ystävä, te sanoitte, että saan luottaa teihin kaikessa. Nyt minun täytyy pyytää teiltä hyvin vaikeaa palvelusta. Tulkaa auttamaan minua, älkää jättäkö minua yksin Charles’in viimeisinä hetkinä. Hän on kuolemaisillaan. Hän ei luultavasti elä tätä viikkoa loppuun. Hän on kyllä vielä jalkeilla, mutta lääkäri on antanut minulle selvän vihjauksen.

Minulla ei enää ole rohkeutta eikä voimia katsella tätä kuolinkamppailua, jota kestää yöt ja päivät. Ja minä kauhistun ajatellessani niitä viimeisiä tunteja, jotka ovat tulossa. Tällaisen pyynnön voin tehdä vain teille, sillä miehelläni ei ole enää sukulaisia. Te olette ollut hänen toverinsa, hän on hankkinut teille paikan toimituksessa. Tulkaa, pyydän teitä! Minulla ei ole muita, joiden puoleen voisin kääntyä.

Uskollinen ystävänne

Madeleine Forestier.

Ihmeellinen tunne valtasi Georgesin sydämen. Se tuli kuin tuulenpuuska, vapauttavana ja näköaloja avartavana, ja hän mumisi: "Tietysti matkustan, Charles parka! Mitä me ihmiset oikeastaan olemme?"

Johtaja, jolle hän kertoi nuoren naisen kirjeestä, antoi muristen hänelle luvan matkustaa, mutta toisti moneen kertaan:

"Tulkaa pian takaisin. Me tarvitsemme teitä."

Seuraavana päivänä kello seitsemältä Georges Duroy matkusti Cannes’iin pikajunassa ilmoitettuaan ensin sähkeellä lähdöstään herrasväki de Marellelle.

Hän saapui perille kello neljältä seuraavana iltapäivänä.

Kantaja saattoi hänet Villa Joliehin. Se sijaitsi Cannes'in ja Juanin lahden välisellä kuusimetsän rinteellä, joka oli täynnä valkoisia taloja.

Villa Jolie oli aivan tien vieressä. Se oli matala ja italialaiseen tyyliin rakennettu. Tie poimutteli puiden välissä, ja joka mutkassa avautui ihana näköala.

Palvelijatar avasi oven ja huudahti:

"Oh herra Duroy! Rouva on odottanut teitä hyvin kärsimättömästi."

Duroy kysyi:

"Kuinka isäntänne voi?"

"Huonosti, herra. Hänellä ei ole jäljellä montakaan päivää."

Huoneessa, johon nuori mies tuli, lattiaa peitti vaalea, sinikuvioinen persialaismatto. Korkeasta ja leveästä ikkunasta oli laaja näköala kaupunkiin ja merelle.

Duroy mumisi: "Jumaliste, tämähän on hieno ollakseen maalaishuvila!
Mistä hitosta he saavat rahaa?"

Hameen kahina sai hänet kääntymään.

Rouva Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Olitte hyvin ystävällinen, kun tulitte!" Ja äkkiä hän sulki Duroyn syliinsä. Sitten he katselivat toisiaan.

Rouva Forestier oli hieman kalpea ja laihtunut, mutta kuitenkin terveen näköinen. Hän näytti ehkä vieläkin kauniimmalta ja hienommalta kuin ennen. Hän kuiskasi:

"Mieheni on hirmuinen, tiedättekö. Hän tietää päiviensä olevan lopussa ja kohtelee minua kuin tyranni. Olen kertonut hänelle, että te olette saapunut. Mutta missä matkalaukkunne on?"

Duroy vastasi: "Jätin sen asemalle. En tietänyt, mihin hotelliin te kehottaisitte minua asettumaan, jotta olisin lähellänne."

Rouva Forestier epäröi, mutta sanoi sitten: "Te jäätte asumaan tänne meille. Huoneenne on jo kunnossa. Mieheni voi kuolla millä hetkellä tahansa, ja jos se tapahtuisi yöllä, olisin aivan yksin. Lähetän noutamaan matkalaukkunne."

Duroy kumarsi kohteliaasti: "Kuten tahdotte."

"Mennään nyt", rouva Forestier sanoi.

Duroy seurasi häntä. Rouva avasi erään oven alakerrassa; ikkunan luona, nojatuolissa, huopapeittoon käärittynä, istui kuolleen näköinen mies, jonka kasvot hohtivat sinisenkalpeina laskevan auringon punertavassa valossa. Hän tuijotti Duroyta. Tämä tuskin tunsi häntä. Hän oikeastaan vain arvasi, että hänen edessään oleva mies oli hänen ystävänsä Forestier.

Huoneessa tuntui kuumeen, lääkkeiden ja karbolin hajua. Ilma oli ällöttävä ja painostava kuten aina rintatautisten ympärillä.

Forestier kohotti kättään hitaasti ja vaivalloisesti: "Vai niin, sinä olet täällä", hän sanoi. "Tulet katsomaan minun kuolemaani. Kiitos siitä."

Duroy koetti nauraa: "Katsomaan sinun kuolemaasi! Sepä ei taitaisi olla mikään hauska näky. Enkä muutenkaan valitsisi juuri sellaista syytä Cannes’iin tuloani varten. Tulen tervehtimään sinua ja saadakseni vähän itsekin levätä."

Toinen mutisi: "Istuhan nyt", ja painoi sitten päänsä aivan kuin vajoten epätoivoisiin mietiskelyihin.

Forestier hengitti nopeaan ja läähättäen sekä päästeli silloin tällöin valittavia äännähdyksiä, aivan kuin tahtoen muistuttaa muille, miten sairas hän oli.

Kun rouva Forestier huomasi, että hänen miehensä oli lakannut puhumasta, hän meni ikkunan luo ja sanoi viitaten päällään taivaanrantaa kohden:

"Katsokaa! Eikö olekin kaunista?"

He näkivät huviloita täynnä olevan rinteen, joka vietti kohti kaupunkia. Puoliympyrään rakennettu kaupunki oli rannalla, sen toinen pää ulottui aallonmurtajaan asti. Sen takana kohosi vanha kaupunki vanhanaikaisine kellotapuleineen. Sen talot ulottuivat Croisetten niemen kärkeen täyttäen vastapäätä Lérinin saaria olevan rinteen. Nämä saaret erottuivat kahtena vihreänä läiskänä tummansinisestä merestä. Huvilasta katsoen ne näyttivät niin litteiltä, että niitä olisi helposti voinut luulla kahdeksi veden pinnalla kelluvaksi suunnattoman suureksi lehdeksi.

Ja kaukana etäisyydessä, lahden toisella puolen, aallonmurtajan ja kellotapulin takana, näkyi kirkasta taivasta vasten pitkä jono sinertäviä vuoria. Niiden ääriviivat olivat vuoroin pyöreitä, vuoroin vinoja ja teräviä ja koko vuorijono päättyi suureen kalliopyramiidiin, jonka juuret kylpivät meressä.

Rouva Forestier osoitti sitä: "Tuo tuolla on Esterel."

Tummien vuorenhuippujen takana avaruus oli punainen, veripunainen, niin kirkkaanpunainen, että sen katseleminen teki pahaa silmille.

Tämän sammuvan päivän majesteettisuus teki vaikutuksensa Duroyhan vastoin hänen lähtöäänkin, ja hän tunsi pientä alakuloisuutta.

Mutta kun hän ei keksinyt sopivaa tapaa tunteittensa ilmaisemiseksi, hän vain mumisi: "Voi sentään, miten kaunista."

Forestier käänsi päätään vaimoaan kohden ja sanoi: "Anna minulle vähän raitista ilmaa."

Madeleine vastasi: "Se ei ole viisasta. On myöhä, ja aurinko laskee. Voit vilustua, ja tiedäthän hyvin, ettei se ole sinulle terveellistä nykyisessä tilassasi."

Forestier teki oikealla kädellään heikon, kuumeisen liikkeen, joka ehkä oli tarkoitettu nyrkiniskuksi, ja sai vihaisen virnistyksen, oikean kuolemanvirnistyksen avulla puserretuksi esiin murinan: "Etkö kuule, minä tukehdun. Mitä sillä on väliä, kuolenko päivää aikaisemmin vai päivää myöhemmin, koska minun joka tapauksessa on kuoltava…" Ja hänen laihat poskensa ja ulkonevat poskipäänsä kävivät entistä kelmeämmiksi.

Rouva Forestier avasi ikkunan selkosen selälleen.

Sisään tulvahtava tuuli yllätti heidät kaikki kuin suloinen hyväily. Se oli lempeä, hiljainen kevättuulahdus, täynnä puiden ja pensaiden huumaavaa tuoksua, josta saattoi erottaa pihkan ja eukalyptuspuun vahvan hajun.

Forestier hengitti sitä lyhyin ja katkonaisin hengähdyksin. Hän puristi kyntensä tuolin käsinojiin ja sanoi matalalla kähisevällä äänellä: "Sulje ikkuna. Tuuli ei ole minulle hyväksi. On parempi tukehtua tähän kellariin."

Ja hänen vaimonsa sulki hitaasti ikkunan ja jäi sitten, otsa ruutua vasten painuneena, tuijottamaan kauas illan hiljaisuuteen.

Duroy, jonka olo tuntui tukalalta, olisi tahtonut jutella sairaan kanssa, lohduttaa häntä.

Mutta hän ei keksinyt mitään lohdutuksen sanoja.

Hän yritti änkyttää: "Eikö vointisi ole lainkaan parantunut tultuasi tänne?"

Toinen kohautti kärsimättömänä olkapäitään: "Näethän itse." Ja hän antoi päänsä jälleen vaipua rinnalleen.

Duroy jatkoi: "Hitto vieköön, täällähän on turkasen ihanaa Pariisiin verrattuna. Siellä on vielä täysi talvi. Siellä sataa lunta ja rakeita ja vettä ja siellä on niin pimeää, että lamput täytyy sytyttää jo kello kolmelta."

Forestier kysyi: "Mitä uutta lehdestä?"

"Ei mitään. Sinun sijaiseksesi on otettu Voltairen pikku Lacrin, mutta hän on jotenkin mahdoton. On jo aika, että tulet takaisin."

Sairas änkytti: "Minäkö? Minä saan kirjoittaa seuraavan kirjoitukseni kuusi kyynärää maan alla."

Tämä päähänpisto tuli säännöllisesti esiin joka asian yhteydessä ja takertui joka ajatukseen, joka lauseeseen.

Syvä hiljaisuus seurasi, syvä, kiusallinen hiljaisuus. Laskevan auringon hehku vaaleni vähitellen, ja vuoret alkoivat tummua punaista, hämärtyvää taivasta vasten. Vaihtelevat varjot, nuo yön ennustajat, joita taivaan sammuvan lieden liekit vielä loihtivat esiin, hiipivät huoneeseen ja näyttivät verhoavan huonekalut, seinät, tapetit ja nurkat mustin ja purppuraisin harsoin. Uunipeili, johon taivaanranta kuvastui, muistutti veristä läkkipeltiä.

Rouva Forestier seisoi liikkumattomana, selin huoneeseen, ja katseli ulos ikkunasta.

Ja Forestier rupesi puhumaan kähisevällä, sortuneella äänellä, jota oli tuskallista kuunnella: "Montako auringonlaskua minulla vielä on jäljellä?… Kahdeksan… kymmenen… viisitoista tai kaksikymmentä… ehkä kolmekymmentä… mutta ei enempää… Teillä on aikaa, teillä… minun jälkeeni kaikki sujuu niinkuin ennenkin… niinkuin minä edelleenkin olisin mukana…"

Hän oli muutaman minuutin vaiti, mutta jatkoi sitten: "Kaikki mitä näen muistuttaa minulle, että muutaman päivän perästä en sitä enää näe… Se on kamalaa… Sitten en enää näe mitään… en mitään kaikesta siitä, mikä on ympärilläni… en pienimpiäkään esineitä… laseja… lautasia… sänkyjä, joissa on ollut niin hyvä levätä… vaunuja… Iltaisin on ihanaa ajella vaunuilla… Kuinka olenkaan rakastanut tätä kaikkea!"

Hänen molempien käsiensä sormet liikkuivat hermostuneesti, aivan kuin hän olisi soittanut pianoa tuolin käsinojilla. Ja hänen vaitiolonsa muodostuivat kiusallisemmiksi kuin hänen sanansa, sillä niiden aikana saattoi aavistaa hänen ajattelevan kauheita asioita.

Ja Duroy muisti äkkiä, mitä Norbert de Varenne oli muutamia viikkoja aikaisemmin sanonut: "Nykyään näen kuoleman niin läheltä, että minua haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois… Minä näen sen kaikkialla. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutamat valkoiset parranhaivenet ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee."

Hän ei ollut silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt katsellessaan Forestier’ta hän ymmärsi. Ja hänet valtasi salaperäinen, kauhea levottomuus, aivan kuin hän olisi tuntenut kammottavan kuoleman aivan lähellään, tuolilla, jossa tuo huohottava mies istui niin lähellä, että hän melkein saattoi tarttua siihen kädellään. Hän tahtoi nousta, mennä tiehensä, paeta, matkustaa heti Pariisiin takaisin. Oh, jos hän olisi tietänyt tämän, hän ei koskaan olisi tullut tänne.

Yö laskeutui huoneeseen kuin ennenaikainen suru, joka verhoaa kuolevan huntuunsa. Vain ikkunan saattoi enää erottaa. Sen edessä näkyivät nuoren naisen liikkumattomat ääriviivat.

Ja Forestier kysyi ärtyneenä: "Eikö lamppua tuodakaan tänään? Voiko tällaista sanoa sairaanhoidoksi?"

Ikkunan luona seisonut varjo katosi, ja pian kajahti kautta koko talon sähkökellon kirkas ääni.

Palvelijatar tuli huoneeseen ja laski lampun uunin reunustalle. Rouva Forestier kysyi mieheltään: "Tahdotko mennä levolle vai tuletko päivälliselle kanssamme?"

Sairas vastasi: "Tulen syömään."

Ja ateriaa odoteltaessa kaikki kolme istuivat melkein tunnin ajan aivan liikkumattomina. Silloin tällöin vain sanottiin jokin sana, jokin mitätön, umpimähkäinen, turhanpäiväinen lause, aivan kuin liian pitkässä hiljaisuudessa olisi väijynyt vaara, salaperäinen vaara, aivan kuin olisi ollut vaarallista antaa vaikenevan ilman jähmettyä tähän huoneeseen, jossa kuolema oleili.

Vihdoin ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Duroyn mielestä se tuntui pitkältä, loppumattomalta. He eivät puhuneet mitään, vaan söivät ääneti, murennellen sormenpäillään leivänviipaleita. Ja palvelijatar tarjoili ruokia tullen ja mennen kuulumattomin askelin, sillä hänen oli täytynyt panna jalkaansa tohvelit, koska kenkäin kopina oli hermostuttanut Charles’ia. Hiljaisuutta häiritsi vain kaappikellon koneellinen, säännöllinen tikutus.

Kun ateria oli ohi, Duroy syytti väsymystä ja meni huoneeseensa. Ikkunaan nojaten hän sitten katseli täysikuuta, joka loisti suunnattomana lampunkupuna keskellä taivasta valaisten viileällä, himmeällä valollaan huviloiden valkoisia muureja ja luoden lainehtivalle merelle liikkuvia, kalpeita suomujaan. Ja nuori mies mietti keinoa, jonka turvin hän olisi päässyt lähtemään. Hän koetti keksiä tekosyitä suunnitellen mielessään sähkösanomia tai herra Walterilta äkkiä tulevia määräyksiä, jotka olisivat voineet pakottaa hänet palaamaan Pariisiin.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi, tuntui karkaamisaikeiden toteuttaminen perin hankalalta. Mikään veruke ei olisi voinut pettää rouva Forestier’ta, ja pelkuruuden osoittaminen olisi voinut saada aikaan, että nuori mies olisi menettänyt kaikki uhrausten avulla saavuttamansa edut. Hän ajatteli: "Hitto, onpa tämä kiusallista. Mutta täytyyhän elämässä olla epämiellyttäviäkin hetkiä. Eikä tämä missään tapauksessa voi kestää kauan."

Ilma oli täynnä sineä, oikeaa Etelän sineä, joka valaa riemua sydämeen. Duroy lähti kävelylle ulottaen sen aina rantaan asti, sillä hän arveli olevan liian aikaista mennä tervehtimään Forestier’ta.

Kun hän tuli aamiaiselle, palvelijatar sanoi: "Herra Forestier on pari kertaa kysynyt herraa. Ehkä herra haluaa mennä häntä tapaamaan?"

Duroy meni sairaan huoneeseen. Forestier näytti nukkuvan nojatuolissaan. Hänen vaimonsa oli pitkällään leposohvalla ja luki jotakin kirjaa.

Sairas kohotti päätään. Duroy kysyi: "No, mitä kuuluu? Sinähän näytät oikein reippaalta tänä aamuna."

Toinen mutisi: "Niin, voin tänään vähän paremmin. Tunnen olevani voimakkaampi. Joudu nyt aamiaiselle Madeleinen kanssa, niin menemme sitten ajelemaan."

Jäätyään kahden Duroyn kanssa nuori nainen sanoi: "Huomasitko? Tänään hän luulee olevansa pelastunut. Aamusta alkaen hän on tehnyt tulevaisuudensuunnitelmia. Meidän on nyt heti lähdettävä Juanin lahdelle ostamaan fajanssitavaroita asuntoomme Pariisiin. Hän tahtoo itsepintaisesti päästä ulos, mutta minä pelkään kauheasti, että jotakin voi tapahtua. Hän ei varmasti voi sietää vaunujen tärinää."

Kun vaunut ajoivat esiin, Forestier tuli pihaan. Hänen palvelijansa tuki häntä askel askelelta. Mutta nähtyään vaunut hän tahtoi, että kuomu laskettaisiin alas.

Hänen vaimonsa pani vastaan: "Mutta sinä vilustut. Se on hullutusta."

Forestier oli itsepäinen: "Ei, voin nyt paljon paremmin. Itsehän sen tunnen parhaiten."

Ensin ajeltiin varjoisia teitä, jotka täällä kaikkialla pujottelevat puutarhojen välissä ja antavat Cannes’ille englantilaisen puiston leiman. Sitten poikettiin Antibes’iin johtavalle rantatielle.

Forestier selitteli seutua. Hän näytti Pariisin kreivin huvilaa ja mainitsi muidenkin huviloiden nimiä. Hän oli iloinen. Se oli kuolemaantuomitun tahallista, teeskenneltyä, haurasta iloa. Hän nosteli sormeaan, sillä hänellä ei ollut kylliksi voimaa kohottaakseen kättään.

"Katsokaa tuonne! Tuolla on Sainte-Margueriten linna, josta Bazaine karkasi. Se juttu opettaa meitä ajattelemaan yhtä ja toista."

Sitten tulvahtivat rykmentinaikaiset muistot hänen mieleensä. Hän mainitsi nimeltä upseereja, jotka vuorostaan johdattivat hänen ajatuksensa muihin asioihin. Mutta äkkiä tie kääntyi, ja heidän eteensä levisi Juanin lahti, jonka takaa näkyi valkoinen kylä ja jonka toisella puolella oli Antibes’in niemi.

Ja Forestier, jonka oli vallannut lapsellinen ilo, änkytti: "Oi, katsokaa eskaaderia! Ettekö näe eskaaderia?"

Keskellä avaraa lahtea näkyi todella puoli tusinaa isoja laivoja, jotka muistuttivat rosoisia kallioita. Ne olivat tavattoman isoja, muodottomia, eriskummallisia lisäkkeineen, torneineen, etuvarustuksineen, jotka työntyivät veden alle aivan kuin muodostaen sinne juuria.

Oli vaikea käsittää, että ne kaikki saattoivat liikkua, muuttaa paikkaa, siksi raskailta ja pohjaan kiinni juuttuneilta ne näyttivät. Ne muistuttivat korkeita, uivia pattereita. Ja samalla ne muistuttivat tähtitorneja tai majakoita, joita näkee kallioilla.

Forestier pinnisti muistiaan tunteakseen niitä. Hän mainitsi niiden
nimiä: Colbert, Suffren, L’Amiral-Duperre, Le Redoutable, Le
Dévastation ja jatkoi sitten: "Ei, minä erehdyin, tuo tuossa on La
Dévastation."

He tulivat eräänlaisen ison huvimajan luo, jonka seinässä oli kilpi: "Taiteellista Juanin lahden fajanssia." Vaunut kiersivät ruohokentän ja pysähtyivät ovelle.

Forestier tahtoi ostaa kirjastoonsa kaksi maljakkoa. Kun hän ei voinut nousta vaunuista, tuotiin maljakot hänen nähtäväkseen, toinen toisensa jälkeen. Hän valikoi kauan ja kyseli neuvoja vaimoltaan ja Duroylta: "Tiedäthän, että tarvitsen näitä työhuoneessani. Kirjoitustuoliltani voin ne alituisesti nähdä. Tahdon mieluimmin antiikkisen, kreikkalaistyylisen." Hän tarkasteli malleja, antoi tuoda niitä ulos yhä useampia ja pyysi taas katseltavakseen ensimmäisiä. Vihdoin hän teki päätöksensä, ja suoritettuaan maksun hän vaati, että ne heti lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Olen muutaman päivän kuluttua jälleen Pariisissa", hän sanoi.

He olivat paluumatkalla. Mutta lahdelta päin tuli äkkiä kylmä ilmavirta, joka oli noussut laaksosta, ja sairas rupesi yskimään.

Ensin tämä kohtaus oli aivan vähäpätöinen. Mutta sitten se muuttui vaikeammaksi, hänen täytyi yskiä keskeytymättä, ja lopuksi kuului vain röhinää, korinaa.

Forestier oli tukehtumaisillaan, ja joka kerta, kun hän yritti hengittää, yskä nousi rinnasta ja repi kurkkutorvea. Mikään ei voinut sitä lopettaa. Hänet täytyi kantaa vaunuista taloon, ja Duroy, joka kantoi häntä jaloista, tunsi niiden nytkähtelevän joka kerralla, kun keuhkoista lähti puistatus.

Vuoteen lämpö ei saanut yskänkohtausta taukoamaan. Sitä kesti aamuyöhön asti, ja vasta silloin unilääkkeet turruttivat tämän kauhean kohtauksen kuolinpuistatukset. Ja silmät avoinna, puolittain makuuasennossa, sairas istui koko yön aamunkoitteeseen asti.

Ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, koskivat parturia, sillä hän tahtoi, että hänen partansa ajettiin joka aamu. Hän kohottautui vuoteeltaan tätä toimitusta varten, mutta hänet täytyi heti painaa takaisin pielusten väliin. Silloin hän rupesi hengittämään niin kovasti, niin lyhyeen, niin vaivalloisesti, että rouva Forestier käski herättämään Duroyn. Tämä oli juuri mennyt levolle, ja rouva pyysi häntä nyt toimittamaan lääkärin paikalle.

Duroy palasi pian mukanaan tohtori Gavant, joka määräsi lääkkeitä ja antoi muutamia neuvoja. Mutta kun Duroy seurasi häntä ulos saadakseen kuulla hänen mielipiteensä, hän sanoi: "Kuolinkamppailu on alkanut. Hän kuolee ennen huomisaamua. Valmistakaa hänen nuorta vaimoraukkaansa ja hankkikaa tänne pappi. Omasta puolestani en voi enää tehdä mitään. Mutta luonnollisesti olen kokonaan käytettävissänne."

Duroy kutsui luokseen rouva Forestier’n: "Hän kuolee pian. Tohtori kehottaa meitä hankkimaan tänne papin. Mitä arvelette?"

Rouva Forestier mietti kauan, ja punnittuaan asiaa tarkoin hän sanoi hiljaa: "Niin, se on parasta… monessakin suhteessa… Minä valmistan häntä… sanon, että kirkkoherra haluaa käydä tervehtimässä… niin, no niin… sanon mitä tahansa… Olisitte hyvin ystävällinen, jos noutaisitte papin, mutta valitkaa tarkoin. Ottakaa sellainen, joka ei temppuile liikaa. Pyytäkää häntä tyytymään synnintunnustukseen ja säästämään meidän kaikesta muusta."

Nuori mies tuli takaisin vanhan papin seurassa, joka ymmärsi mukautua tilanteeseen. Papin mentyä kuolevan huoneeseen rouva Forestier palasi Duroyn luokse viereiseen saliin.

"Hän säikähti kauheasti", hän sanoi. "Kun puhuin papista, hänen kasvoilleen tuli kauhistunut ilme, aivan kuin… aivan kuin hän olisi tuntenut… tuntenut… tuulahduksen… te ymmärrätte… Hän tietää, että loppu lähestyy… että hän jo voi laskea tunnit…"

Rouva Forestier oli hyvin kalpea. Hän jatkoi: "En voi koskaan unohtaa hänen kasvojensa ilmettä. Varmasti hän näki sillä hetkellä kuoleman. Hän näki sen…"

Pappi oli hiukan huonokuuloinen, ja he kuulivat hänen vähän kovaäänisen puheensa. Hän sanoi:

"Ei, ei suinkaan. Ei teidän laitanne niin huonosti ole. Te olette sairas, mutta mitään vaaraa ei ole. Siitä on todistuksena, että tulen tervehtimään teitä ystävänänne, naapurinanne."

He eivät erottaneet Forestier’in vastausta. Vanha pappi jatkoi: "Ei, en minä anna teille Herran ehtoollista. Siitä voimme puhua sitten, kun olette parantunut. Mutta jos tahdotte ottaa tilaisuudesta vaarin ja tunnustaa syntinne, nyt kun olen täällä, niin en pyydä muuta. Olen paimen, ja minun on käytettävä jokaista tilaisuutta lampailleni kokoamiseen."

Seurasi pitkä hiljaisuus. Forestier arvatenkin vastasi jotakin läähättävällä, käheällä äänellään.

Äkkiä taas kuului papin ääni, mutta nyt sävyllään toisenlaisena. Nyt hän puhui kuin jumalanpalveluksen toimittaja alttarilla:

"Jumalan armo on loppumaton. Poikani, lukekaa Confiteor… Ehkä olette sen unohtanut, minä autan teitä. Toistakaa minun perässäni: 'Confiteor… Deo omnipotenti… Beatae Mariae semper virgini'…"

Hän pysähtyi silloin tällöin antaakseen kuolevalle aikaa hengittää.
Sitten hän sanoi:

"Ja tunnustakaa nyt syntinne…"

Nuori nainen ja Duroy istuivat liikkumattomina, oudon levottomuuden vallassa, täynnä tuskallista odotusta.

Sairas mumisi jotakin. Pappi kertaili:

"Teillä on ollut syntisiä haluja… minkälaisia, poikani?"

Nuori nainen nousi ja sanoi mutkattomasti: "Menkäämme hetkeksi puutarhaan. Me emme saa kuunnella hänen salaisuuksiaan."

Ja he menivät puutarhaan ja istuutuivat portin luona olevalle penkille, kukkivan ruusupuun alle. Heidän takanaan levitti neilikkapenkki kuumaa, suloista tuoksuaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Duroy kysyi:

"Viivyttekö vielä kauankin täällä, ennen kuin palaatte Pariisiin?"

Rouva Forestier vastasi: "Oh, en. Heti kun tämä on ohitse, matkustan kotiin."

Duroy jatkoi:

"Eikö hänellä ole sukulaisia?"

"Ei ketään, ainoastaan joitakuita kaukaisia serkkuja… Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat hänen ollessaan aivan nuori."

Heidän katseensa seurasivat perhosta, joka etsi ravintoaan neilikoista liidellen niiden keskellä nopeasti lepattavin siivin. He istuivat kauan hiljaa.

Palvelija tuli ilmoittamaan: "Herra kirkkoherra on lopettanut." Ja he palasivat yhdessä taloon.

Forestier näytti vielä laihemmalta kuin edellisenä päivänä.

Pappi piti hänen kättään: "Näkemiin, poikani, tulen uudelleen huomenaamulla."

Ja hän lähti.

Hänen mentyään kuoleva koetti läähättäen ojentaa käsivarsiaan kohti vaimoaan ja sopersi: "Pelasta minut… pelasta minut… rakkaani… en tahdo kuolla… en tahdo kuolla… Voi, pelasta minut… sano, mitä minun pitäisi tehdä… mene hakemaan tohtoria… teen kaiken, mitä hän tahtoo… En tahdo… en tahdo…"

Hän itki. Isot kyynelet vuolivat pitkin hänen kuihtuneita poskiaan, ja hänen laihtuneet suupielensä menivät ryppyyn kuin pienten lasten, jotka huutavat.

Hänen kätensä hervahtivat takaisin vuoteelle ja alkoivat liikkua lakkaamalla, säännöllisesti, hitaasti, aivan kuin koettaen poimia jotakin peitteen päältä.

Hänen vaimonsa, joka myös oli alkanut nyyhkyttää, änkytti: "Ei, ei, ei se ole mitään vaarallista. Se on vain kohtaus. Sinä väsyit eilen ajelullamme."

Forestier’n hengitys muuttui lyhyemmäksi kuin hengästyneen koiran ja niin vaivalloiseksi ja heikoksi, että sitä tuskin saattoi kuulla.

Hän toisteli lakkaamalta: "Minä en tahdo kuolla!… Oi, Jumalani… Jumalani… Jumalani… mitä minulle tapahtuu? En enää koskaan saa nähdä mitään… en mitään… Oi, Jumalani!"

Hän tuijotti johonkin, jota muut eivät voineet nähdä, johonkin kamalaan, ja hänen silmistään kuvastui kauhu. Ja hänen molemmat kätensä jatkoivat tuskallisia, väsyneitä liikkeitään.

Äkkiä hän alkoi täristä, ja puistatukset kulkivat pitkin hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, kun hän kuiskasi: "Hautausmaa… minä… Jumalani…"

Hän ei puhunut enää. Hän makasi vaiti, synkkänä ja läähättäen.

Aika kului. Läheisen luostarin kello kutsui päivälliselle. Duroy lähti huoneesta saadakseen jotakin syömistä. Hän palasi tunnin kuluttua. Rouva Forestier kieltäytyi syömästä. Sairas ei ollut liikahtanutkaan. Hän siveli alinomaa lakanaa laihoilla sormillaan, aivan kuin vetääkseen sen kasvoilleen.

Nuori nainen istui tuolilla sairaan jalkopäässä. Duroy nosti toisen tuolin hänen viereensä, ja he odottivat ääneti.

Sairaanhoitajatar, jonka lääkäri oli lähettänyt, oli saapunut. Hän torkkui ikkunan luona.

Duroy oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänestä äkkiä tuntui, että jotakin tapahtui. Hän avasi silmänsä ja ennätti juuri nähdä Forestier’n sulkevan omansa; ne muistuttivat kynttilöitä, jotka sammuvat. Kuolevan kurkusta kuului pieni korahdus, ja suupielissä näkyi kaksi kapeaa verijuovaa. Veri virtasi alas paidalle. Hänen kätensä lakkasivat liikkumasta. Hän ei enää hengittänyt.

Hänen vaimonsa ymmärsi. Hän huudahti heikosti ja lankesi polvilleen kätkien nyyhkytyksensä peitteen poimuihin. Georges teki hämillään ja kauhistuneena koneellisen ristinmerkin. Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt, lähestyi vuodetta. "Loppu", hän sanoi. Ja Duroy, joka oli saanut kylmäverisyytensä takaisin, mumisi helpotuksesta huokaisten: "Se kävi nopeammin kuin luulinkaan."

Kun ensimmäinen järkytys oli kestetty ja ensimmäiset kyynelet vuodatettu, ryhdyttiin kaikkiin niihin puuhiin, jotka aina seuraavat kuolemantapausta. Duroy oli liikkeellä iltaan asti.

Tultuaan kotiin hän oli hyvin nälissään. Rouva Forestier söi hiukkasen.
Sitten he menivät kuolleen huoneeseen valvomaan hänen vuoteensa ääreen.

Kaksi vahakynttilää paloi yöpöydällä, ja niiden vieressä oli malja, jossa oli vähän vettä. Siihen oli pistetty mimoosanoksa, sillä tavanmukaista puksipuunoksaa ei ollut löydetty.

Nuori mies ja nuori nainen olivat yksinään sen luona, jota ei enää ollut. He istuivat ajatuksissaan, puhumatta mitään, ja katselivat vainajaa.

Georges tuijotti itsepintaisesti ruumista. Häntä kiusasi tämä pimeässä istuminen. Nuo kuihtuneet kasvot lumosivat vastustamattomasti hänen silmänsä ja ajatuksensa, ja hän tuijotti herkeämättä vainajaa, jonka piirteet lepattavan kynttilänliekin valossa vaikuttivat entistä kaameammilta. Siinä makasi Charles Forestier, joka vielä eilen oli puhunut hänen kanssaan. Kuinka kummallinen ja kauhea olikaan ihmisen täydellinen tuhoutuminen! Oh, nyt hän muisti Norbert de Varennen sanat kuoleman kauhusta: "Ihminen ei koskaan tule takaisin." Olisi syntyvä miljoonia ja miljardeja ihmisiä, joilla kaikilla olisi melkein samanlaiset silmät, nenä, suu, pää ja ajatukset, mutta tuo ihminen, joka makasi tuossa sängyssä, hän ei palaisi koskaan.

Muutamia vuosia hän oli elänyt, syönyt, nauranut, rakastanut, toivonut, kuten kaikki muutkin. Ja nyt hänen elämänsä oli loppunut, loppunut ainiaaksi. Elämä. Muutamia päiviä, ja sitten ei enää mitään! Ihminen syntyy, kasvaa, on onnellinen, odottaa ja… kuolee… Hyvästi! Mies tai nainen, sinä et koskaan palaa maan päälle takaisin! Ja kuitenkin on jokaisen ihmisen sielussa polttava, vastustamaton iäisyydenkaipuu, jokainen ihminen on kuin maailma maailmassa, ja jokainen ihminen muuttuu pian täysin olemattomaksi, lannaksi, josta nousee uusia taimia. Planeetat, eläimet, ihmiset, tähdet, maailmat, kaikki saavat elämän ja sitten kuolevat muuttuakseen! Eikä kukaan eikä mikään tule enää koskaan takaisin!

Sekava, ääretön, musertava kauhu hiipi Duroyn sieluun, kauhu tätä väistämätöntä, tätä rajatonta tyhjäksi tulemista kohtaan, joka erotuksetta nielee kaikki olennot ja heidän lyhyen, kurjan elämänsä. Hänen päänsä jo painui sen uhkauksen alla. Hän ajatteli kärpäsiä, jotka elivät muutamia tunteja, eläimiä, jotka elävät muutamia päiviä, ihmisiä, jotka elävät muutamia vuosia, maailmoita, jotka elävät muutamia vuosituhansia. Mikä arvo niiden välillä oli? Muutama aamunkoitto enemmän, siinä kaikki.

Hän käänsi katseensa pois päästäkseen näkemästä ruumista.

Rouva Forestier istui pää painuneena ja hänkin näytti ajattelevan surullisia asioita. Hänen vaalea tukkansa ympäröi niin kauniina hänen suloisia, surullisia kasvojaan, että nuoren miehen sydämen hetkeksi valtasi hellä tunteen ailahdus, joka oli lempeä kuin hauras toive. Miksi joutua epätoivoon, kun on vielä monta vuotta elettävänä?

Ja Duroy alkoi katsella rouva Forestier’ta. Tämä ei huomannut häntä, sillä hän oli syventynyt omiin ajatuksiinsa. Duroy ajatteli: "Ainoa hyvä maailmassa on rakkaus! Korkein ihmisonni on syleillä rakastettua naista."

Onnellinen tämä vainaja, jolla oli ollut näin hieno ja suloinen puoliso! Kuinka he olivat tulleet tuntemaan toisensa? Kuinka tuo nainen oli voinut suostua tämän keskinkertaisen ja köyhän miehen vaimoksi? Kuinka tuon naisen lopuksi oli onnistunut kohottaa miehensä?

Ja Duroy ajatteli kaikkia niitä salaisuuksia, joita aina kätkeytyy jokaiseen ihmiseen. Hänen mieleensä muistui, mitä kuiskailtiin kreivi de Vaudrec’sta, joka oli naittanut Madeleinen ja lahjoittanut hänelle myötäjäiset, kuten kerrottiin.

Mitä rouva Forestier nyt tekisi? Kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin? Ottaisiko hän miehekseen jonkun edustajakamarin jäsenen, kuten rouva de Marelle luuli, vai valitsisiko hän jonkun nuoren älyniekan, joka olisi Forestier’ta paljon etevämpi? Oliko hänellä suunnitelmia, toiveita? Kuinka mielellään nuori mies olisikaan tahtonut ne tietää! Mutta miksi huolehtia siitä, mihin tämä nainen ryhtyisi! Duroy huomasi, että hänen levottomuutensa aiheutui niistä salaisista piilotajunnan ajatuksista, joista ihminen tuskin itsekään tietää mitään ja jotka hän keksii vasta sitten, kun hän tunkeutuu sielunsa syvimpiin kammioihin.

Mikä esti häntä itseään, Duroyta, yrittämästä tätä valloitusta? Kuinka vahva hän olisikaan tämän naisen rinnalla, ja kuinka pelottava! Kuinka nopeasti hän menisikään eteenpäin, nopeasti, pitkälle ja varmasti!

Ja miksi hän ei onnistuisi? Hän vaistosi, että hän miellytti rouva Forestier’ta, että tämä tunsi häntä kohtaan enemmänkin kuin mieltymystä, jotakin sentapaista, mikä vetää toisiinsa kahta samanlaista luonnetta ja mikä johtuu yhtä paljon molemminpuolisesta viehtymyksestä kuin jonkinlaisesta mykästä toveruudesta. Rouva Forestier tiesi, että Duroy oli älykäs, päättäväinen, kestävä, lyhyesti sanoen mies, johon voisi luottaa.

Olihan rouva Forestier antanut hänen, Duroyn, olla läsnä tämän tärkeän tapahtuman aikana. Miksi nuori nainen oli kutsunut hänet? Eikö tästä kutsusta saattanut aavistaa jonkinlaista valintaa, jonkinlaista tunnustusta, jonkinlaista suopeudenosoitusta? Rouva Forestier oli ajatellut häntä juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli tulemaisillaan leskeksi. Oliko hän silloin tahtonut ajatella sitä, joka nyt tulisi hänen puolisokseen, hänen liittolaisekseen?

Ja Duroyn valtasi kärsimätön halu päästä selville nuoren naisen aikeista, tunnustella maaperää. Duroyn oli määrä matkustaa ylihuomenna, eikä hän siis saisi jäädä tähän taloon Madeleinen kanssa kahden. Oli siis kiirehdittävä, oli ennen Pariisin matkaa vallattava tämä nainen taitavasti ja hienosti, jottei hän saisi tilaisuutta myöntyä jonkun toisen pyyntöihin, ehkä sitoa itseään lopullisesti.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä häiritsi vain uuninreunustalla tikuttavan kellon säännöllinen, metallinkirkas ääni.

Duroy kuiskasi:

"Oletteko kovin väsynyt?"

Madeleine vastasi:

"Olen, mutta ennen kaikkea olen suruissani."

Heidän ääntensä kaiku hämmästytti heitä: se tuntui niin vieraalta tässä synkässä huoneessa. Ja he katsahtivat äkkiä vainajaan, aivan kuin odottaen hänen alkavan liikkua ja puhella, kuten hän oli tehnyt vielä muutamia tunteja sitten.

Duroy jatkoi:

"Ah, tämä on teille suuri isku. Nyt kaikki muuttuu, kaikki tunteenne, koko elämänne."

Madeleine huokasi hiljaa, mutta ei vastannut.

Duroy jatkoi edelleen:

"On tuskallista nähdä nuori nainen niin yksinäisenä kuin te nyt olette."

Hän vaikeni. Nuori nainenkaan ei sanonut mitään. Sitten Duroy änkytti: "Muistakaa joka tapauksessa sopimuksemme. Te saatte käyttää minua mielenne mukaan hyväksenne. Olen kokonaan teidän."

Madeleine ojensi hänelle kätensä ja loi häneen surumielisen, suloisen katseen:

"Te olette kovin hyvä. Jos uskaltaisin ja voisin tehdä jotakin hyväksenne, niin minäkin sanoisin: Luottakaa minuun."

Duroy tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, palavasti haluten painaa sen huulilleen. Vihdoin hän uskalsi sen tehdä ja painoi pitkän suudelman tuolle kalpealle, vähän kuumalle, kuumeiselle ja hajuvesiltä tuoksuvalle kädelle.

Mutta huomattuaan, että tämä hellyydenosoitus oli vähällä kestää liian kauan, hän päästi hetken kuluttua käden irti. Se putosi hervottomana nuoren naisen syliin, ja Madeleine sanoi juhlallisesti:

"Niin, tulen olemaan hyvin yksinäinen, mutta minun on koetettava olla urhea."

Duroy mietti, kuinka hän saisi Madeleinen ymmärtämään, että hän olisi onnellinen, hyvin onnellinen, jos hän saisi nuoren naisen vaimokseen. Tietysti sitä ei saattanut sanoa nyt, tässä huoneessa, tämän ruumiin vieressä. Mutta hän koetti keksiä jotakin kaksimielistä, monella tapaa tulkittavaa sananpartta, jollaisilla seuraelämässä niin yleisesti ilmaistaan kaikki, mitä halutaan.

Mutta häntä vaivasi tämän kangistuneen ruumiin läsnäolo, tämän ruumiin, joka makasi tuossa heidän edessään ja jonka hän tunsi olevan hänen ja Madeleinen välissä. Hän oli sitä paitsi alkanut tuntea huoneen ummehtuneessa ilmassa epäilyttävää hajua, aivan kuin mädäntyneiden, loppuun kuluneiden keuhkojen lemua. Hän tunsi ruumiinhajun ensi oireet, tämän hajun, jota vuoteessaan makaavat vainaja raukat levittävät ympärilleen heidän sukulaistensa valvoessa heidän vierellään. Hän tunsi kalmanhajun, jonka ruumisarkun kupera kansi pian sulkisi sisäänsä.

Hän kysyi:

"Emmekö avaisi ikkunaa? Minusta täällä on huono ilma."

Madeleine vastasi:

"Olette oikeassa. Olen tehnyt saman havainnon."

Duroy meni ikkunan luo ja avasi sen. Yön tuoksuva, raitis henki tulvahti sisään, ja ruumiin pääpuolessa olevien vahakynttilöiden liekit alkoivat lepattaa. Kuu loi nytkin, kuten myös pari päivää sitten, tuhlailevaa valoaan huviloiden valkeille muureille ja meren kimmeltävälle pinnalle. Duroy hengitti ahnaasti yön tuoksua. Hänen rintansa täytti toivo, aivan kuin häntä olisi koskettanut onnen värisevä aavistus.

Hän kääntyi Madeleinea kohden:

"Tulkaa hengittämään vähän raitista ilmaa", hän sanoi. "On ihana yö."

Madeleine tuli ja istuutui levollisesti hänen viereensä.

Silloin nuori mies kuiskasi hiljaa: "Kuunnelkaa ja ymmärtäkää oikein, mitä nyt sanon. Älkää pahastuko, älkää suuttuko siitä, että puhun tästä tällaisella hetkellä. Mutta ylihuomenna minun on erottava teistä, ja tultuanne Pariisiin saattaa jo olla myöhäistä puhua. Siis… Minähän olen vain tällainen mitätön mies, jolla ei ole omaisuutta ja jonka täytyy itse luoda tulevaisuutensa. Mutta minussa on tahdonvoimaa ja luullakseni vähän älykkyyttäkin, ja minä olen jo päässyt sangen pitkälle. Miehestä, joka jo on päässyt eteenpäin, voi sanoa, minkälainen hän on, kun taas miehestä, joka vasta on alulla, ei koskaan voi tietää, mitä hänestä tulee. Sanoin teille kerran käydessäni luonanne, että rakkain unelmani olisi saada teidän kaltaisenne nainen vaimokseni. Toistan tänään nämä sanat. Älkää vastatko minulle. Antakaa minun jatkaa. En pyydä teiltä mitään. Paikka ja aika ovat siihen tarkoitukseen sopimattomat. Voin vain sanoa teille, että yhdellä ainoalla sanalla voitte tehdä minut onnelliseksi, voitte tehdä minusta veljen, ystävän, vieläpä puolisonkin, aivan mielenne mukaan. Sydämeni ja ruumiini ovat teidän. En tahdo, että vastaatte minulle nyt, enkä myöskään tahdo, että me tällä paikalla puhuisimme tästä asiasta enemmän. Kun tapaamme toisemme Pariisissa, niin voitte ilmoittaa minulle päätöksenne. Ja siihen asti olemme vaiti, eikö niin?"

Duroy oli puhunut katsomatta Madeleineen, aivan kuin sirotellen sanansa yöhön, joka levittäytyi heidän edessään. Nainen ei näyttänyt niitä kuulleen, vaan tuijotti liikkumattomana, epämääräisin katsein laajaa, kalpeaa maisemaa, jota kuu valaisi.

He seisoivat kauan vierekkäin, käsivarsi käsivartta vasten, hiljaisina ja miettiväisinä.

Sitten Madeleine kuiskasi: "Alkaa tulla vähän kylmä." Ja hän kääntyi ja meni takaisin vuoteen viereen. Duroy seurasi häntä.

Tullessaan vuoteen lähelle hän tunsi, että Forestier’sta todella lähti ruumiinhajua. Ja hän siirsi tuolinsa kauemmaksi, sillä hänen oli mahdotonta enää sietää tuota kalmantuoksua. Hän sanoi: "Hänet täytyy välttämättä panna kirstuun huomenna."

Madeleine vastasi:

"Luonnollisesti. Puuseppä tulee huomenna kello kahdeksan tienoissa."

Duroy kuiskasi: "Poika parka." Ja Madeleine huokaisi pitkään ja lohduttoman alistuvasti.

Nyt he katsahtivat vainajaan vain silloin tällöin, sillä he olivat jo tottuneet kuoleman ajatukseen. Ja heidän sydämensä alkoivat mukautua tähän katoamiseen, joka vielä äsken oli heitä kiihdyttänyt ja loukannut, heitä, jotka itsekin olivat kuolevaisia.

He eivät puhuneet enää mitään, mutta järjestivät valvontansa niin mukavaksi kuin mahdollista. Keskiyön aikaan Duroy kuitenkin nukahti. Kun hän hetkeksi heräsi, hän näki myös rouva Forestier’n nukkuvan, ja ojentauduttuaan mukavampaan asentoon hän sulki uudelleen silmänsä mumisten: "Hitto vieköön, kyllä lakanoiden välissä olisi sentään paljon parempi nukkua."

Hän heräsi äkilliseen kolinaan. Sairaanhoitajatar tuli huoneeseen. Oli kirkas päivä. Rouva Forestier oli yhtä hämmästynyt kuin Duroy. Nuori nainen oli hieman kalpea, mutta silti yhtä kaunis, terve ja suloinen, huolimatta tuolilla vietetystä yöstä.

Duroy, joka oli katsahtanut ruumista, säpsähti ja huudahti: "Oh, katsokaa partaa!" Se oli kasvanut, se oli muutaman tunnin kuluessa kasvanut, kasvanut tuossa parhaillaan mätänevässä tomumajassa, kasvanut aivan kuin elävän ihmisen kasvoissa. Ja he tuijottivat vainajaa typertyneinä, kauhistuen sitä elämää, joka yhä iti tässä kuolleessa ruumiissa. He kauhistuivat sitä kuin hirveää ihmettä, kuin yliluonnollista ylösnousemuksen uhkaa, kuin luonnotonta, julmaa tapahtumaa, joka voi hämmentää ja sekoittaa järjen.

Sitten he molemmat menivät vuoteeseen levätäkseen kello yhteentoista asti. Kun he jälleen nousivat, Charles oli jo pantu kirstuun, ja he tunsivat olonsa heti kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. He istuutuivat aamiaispöytään toisiaan vastapäätä, ja heissä heräsi halu jutella hauskoista ja iloisista asioista, halu palata takaisin elämään, koska kuolema nyt oli loppunut.

Avoimesta ikkunasta tulvi sisään kevään lämpöä ja sen mukana neilikkain tuoksua.

Rouva Forestier ehdotti, että he menisivät puutarhaan, ja he alkoivat hiljalleen kävellä pienen ruohokentän ympärillä. Ja he virkistyivät hengittäessään leppoisaa ilmaa, jossa tuntui vahva pihkan ja eukalyptuksen tuoksu.

Ja ilman mitään esipuheita ja katsoen suoraan eteensä Madeleine alkoi puhua Duroylle. Hän puhui samaan tapaan kuin nuori mies oli puhunut yöllä, hitaasti, hiljaa ja vakavasti:

"Kuulkaa, ystäväni, olen jo ajatellut… jo nyt… kaikkea sitä, mistä puhuitte minulle yöllä, enkä anna teidän matkustaa sanomatta teille jotakin. En aio antaa kieltävää enkä myöntävää vastausta. Meidän täytyy odottaa, oppia tuntemaan toisemme paremmin. Ajatelkaa asiaa omalta osaltanne hyvin tarkoin. Älkää tehkö päätöstänne liian kevyen tunnelman vallassa. Charles raukkaa ei vielä ole haudattu, mutta kuitenkin puhun teille tästä jo nyt. Puhun siksi, että teidän täytyy välttämättä saada tietää, kuka minä olen. Puhun siksi, että voisitte luopua niistä ajatuksista, joista eilen puhuitte, jollette ole… jollette ole… sellainen, että voisitte ymmärtää minua ja mukautua minuun.

"Ymmärtäkää minut oikein. Avioliitto ei ole minulle side, vaan liitto. Tahdon olla vapaa, täysin vapaa, tahdon toimia, käyttäytyä, tulla ja mennä aivan mieleni mukaan. En voi kärsiä silmälläpitoa, mustasukkaisuutta tai puuhiini kohdistuvaa arvostelua. Mieleeni ei luonnollisesti juolahtaisi häväistä sen miehen nimeä, jonka kanssa olen mennyt naimisiin. En myöskään tahdo saattaa häntä naurunalaiseksi tai inhottavaksi. Mutta toisaalta vaadin, että tämä mies sitoutuu pitämään minua vertaisenaan, liittolaisenaan, eikä alempana olentona tai tottelevaisena ja palvelevana vaimona. Tätä pyrkimystä kaikki eivät hyväksy, tiedän sen, mutta missään tapauksessa en aio sitä muuttaa. Se siitä.

"Lisään vielä: älkää vastatko minulle, se olisi turhaa ja nyt vähemmän sopivaa. Me tapaamme pian ja ehkä sitten puhumme tarkemmin. Menkää nyt vähän kävelemään. Minä palaan hänen luokseen. Illalla tavataan."

Duroy suuteli hiljaa hänen kättään ja poistui sanomatta sanaakaan.

Illalla he tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Sitten he menivät huoneisiinsa, sillä he olivat hyvin uuvuksissa.

Seuraavana päivänä Charles Forestier haudattiin Cannes’in kirkkomaalle ilman mitään juhlallisuuksia. Ja Georges Duroy päätti palata Pariisiin pikajunassa, jonka lähtöaikaan oli puolitoista tuntia.

Madeleine saattoi hänet asemalle. He käyskentelivät levollisesti asemalaiturilla puhellen jokapäiväisistä asioista.

Juna saapui. Se oli lyhyt pikajuna, jossa oli vain viisi vaunua.

Sanomalehtimies haki itselleen paikan ja palasi sitten asemasillalle puhuakseen vielä hetken nuoren naisen kanssa. Hänet oli äkkiä vallannut masennus, murhe, katkera kaipaus, sillä hänestä tuntui, kuin hänen olisi jätettävä nuori nainen ainiaaksi.

Asemapäällikkö huusi: "Marseille—Lyon—Pariisi. Matkustajat paikoilleen!" Duroy nousi vaunuun ja kumartui ulos sen ikkunasta sanoakseen rouva Forestier’lle vielä muutamia sanoja. Veturi vihelsi, ja juna lähti hiljalleen liikkeelle.

Nuori mies, joka yhä seisoi kumartuneena ulos vaunun ikkunasta, katseli nuorta naista, jonka katseet seurasivat häntä asemalaiturilta. Äkkiä, aivan viime hetkessä, Duroy lähetti hänelle molemmin käsin lentosuudelman.

Madeleine lähetti sen hänelle takaisin. Mutta nuoren naisen lentosuukko oli epäröivämpi, varovaisempi, vain hahmoteltu.