Kaunis ystävä

by Guy de Maupassant

TOINEN OSA

1

Georges Duroy oli palannut vanhoihin tapoihinsa.

Hän asui nyt rue de Constantinoplen pienessä alakertahuoneistossa elellen ymmärtäväisesti kuin mies, joka valmistautuu uuteen elämään. Hänen suhteensa rouva de Marelleen oli luonteeltaan muuttunut aivan avioliittomaiseksi; oli kuin Duroy olisi etukäteen harjoittautunut tulevaa muutosta varten. Ja hänen rakastajattarensa hämmästeli usein sitä levollista järjestystä, joka oli ominainen heidän suhteelleen, ja väliin hänen täytyi nauraen huudahtaa: "Sinähän olet vielä suurempi kotikissa kuin mieheni. Eipä juuri kannattanut vaihtaa."

Rouva Forestier ei vielä ollut palannut. Hän viipyi Cannes’issa. Duroy sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti palaavansa vasta huhtikuun puolivälissä. Kirjeessä ei sanallakaan viitattu heidän jäähyväisiinsä. Nuori mies oli nyt lujasti päättänyt käyttää kaikkia keinoja saadakseen hänet vaimokseen, jos hän näyttäisi epäröivän. Mutta Duroy luotti onneensa, hän luotti siihen viehätysvoimaan, jonka hän tiesi omistavansa, siihen epämääräiseen, mutta vastustamattomaan voimaansa, joka kukisti kaikki naiset.

Lyhyt kirjelippu ilmoitti hänelle, että ratkaisun hetki oli ovella:

"Olen Pariisissa. Tulkaa tervehtimään minua.

Madeleine Forestier."

Siinä kaikki. Hän sai kirjeen aamupostissa kello yhdeksältä ja meni rouva Forestier’n luo kello kolmelta samana päivänä. Tämä ojensi hänelle molemmat kätensä hymyillen kaunista, rakastettavaa hymyään. Ja he katsoivat toisiaan silmiin muutaman sekunnin ajan.

Sitten rouva Forestier kuiskasi: "Teitte kiltisti tullessanne luokseni noiksi kauheiksi päiviksi."

Duroy vastasi: "Olisin tehnyt kaiken, mitä olisitte vaatinut."

Ja he istuutuivat. Rouva Forestier halusi kuulla uutisia, hän tiedusteli johtaja Walterin perheestä, sanomalehtimiehistä, lehdestä. Hän oli usein ajatellut lehteä.

"Kaipaan sitä paljon", hän sanoi, "hyvin paljon. Olen tullut koko sielultani sanomalehtimieheksi. Se on ammatti, josta pidän."

Sitten hän vaikeni. Duroy luuli ymmärtävänsä, luuli näkevänsä hänen hymystään, hänen äänensä väristä, vainuavansa hänen sanoistaan jonkinlaisen kehotuksen, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä maltillisena, hän sopersi:

"No!… miksi… miksi… ette voisi ryhtyä… siihen ammattiin uudelleen… Duroyn nimisenä?"

Rouva Forestier muuttui äkkiä vakavaksi, laski kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: "Älkäämme puhuko siitä asiasta vielä."

Mutta Duroy arvasi, että hän suostui. Hän lankesi polvilleen ja suuteli intohimoisesti hänen käsiään soperrellen: "Kiitos, kiitos! Kuinka rakastankaan teitä!"

Rouva Forestier nousi. Duroy teki samoin ja huomasi, että nainen oli hyvin kalpea. Silloin hän ymmärsi, että hän ehkä jo kauan oli miellyttänyt rouva Forestier’ta, ja kun he seisoivat vastatusten, hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle pitkään, hellästi, vakavasti.

Irtauduttuaan Duroysta liukumalla hänen rintaansa vasten rouva
Forestier jatkoi vakavalla äänellä:

"Kuulkaa, rakas ystävä! En ole vielä tehnyt päätöstäni. Kuitenkin saattaa olla mahdollista, että vastaukseni on myöntävä. Mutta teidän täytyy luvata minulle ehdotonta vaiteliaisuutta, kunnes vapautan teidät lupauksestanne."

Duroy vannoi olevansa vaiti ja poistui sydän täynnä onnea.

Hän noudatti mitä suurinta hienotunteisuutta seuraavilla vierailuillaan rouva Forestier’n luona eikä vaatinut selvempää suostumusta, sillä rouva Forestier sanoi aina: "Tuonnempana", samalla kun hän hahmotteli heidän tulevaisuuttaan tavalla, joka oli vastauksena täydellisempi, parempi ja hienompi kuin muodollinen "kyllä" sana.

Duroy teki ankarasti työtä. Hän eli säästäväisesti ja koetti koota vähän rahoja, jottei olisi aivan tyhjä, kun häät oli pidettävä. Hän muuttui nyt yhtä saidaksi kuin hän ennen oli ollut tuhlaavainen.

Kesä meni ja samoin syksy, ilman että kukaan epäili mitään, sillä he tapasivat toisiaan harvoin ja silloinkin mitä luontevimpaan tapaan.

Eräänä iltapäivänä Madeleine katsoi Duroyta silmiin sanoen: "Ette kai ole vielä kertonut suunnitelmistanne mitään rouva de Marellelle?"

"En, rakas ystävä. Olen luvannut olla vaiti enkä ole sanonut sanaakaan kenellekään."

"Hyvä. Ehkä nyt olisi aika ilmoittaa hänelle. Minä puolestani otan huolehtiakseni Waltereista. Teettehän sen jo tällä viikolla?"

Duroy punastui: "Kyllä, jo huomenna."

Rouva Forestier katsahti ääneti syrjään aivan kuin ollakseen huomaamatta Duroyn hämmennystä. Sitten hän jatkoi: "Jos haluatte, niin voimme viettää häät toukokuun alussa. Se sopisi erittäin hyvin."

"Tottelen ilolla kaikessa."

"Toukokuun kymmenes on lauantai, ja se sopisi minulle mainiosti, koska se on syntymäpäiväni."

"Siis toukokuun kymmenentenä."

"Teidän vanhempanne asuvat Rouenin läheisyydessä, eikö niin? Niin olette ainakin minulle kertonut."

"He asuvat Ganteleussä Rouenin lähellä."

"Mitä väkeä he ovat?"

"He… he elävät pienillä koroillaan."

"Oh, tahtoisin kovin mielelläni tulla heidät tuntemaan!"

Duroy epäröi. Hän oli hyvin hämillään. "Mutta… mutta asia on niin… että he ovat…"

Sitten hän rohkaisi mielensä kuin ainakin voimastaan tietoinen mies: "Rakas ystävä, he ovat talonpoikaisväkeä. Heillä on pieni majatalo, ja he ovat raataneet kätensä verille valmistaakseen minulle tilaisuuden opiskella. En häpeä heitä, mutta he… he ovat yksinkertaisia, sivistymättömiä ihmisiä, jotka ehkä voisivat vaikuttaa teihin vastenmielisesti."

Rouva Forestier hymyili ihastuttavasti, ja hänen kasvojaan kirkasti lempeä hyvyys. Hän sanoi: "Pitäisin heistä päinvastoin paljon. Puhumme siitä sitten myöhemmin. Minäkin olen pieneläjäin lapsi… mutta minulla ei enää ole vanhempia. Minulla ei ole ketään koko maailmassa… paitsi te." Ja hän ojensi kätensä Duroylle.

Ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut. Koskaan ei kukaan nainen ollut häntä niin hurmannut.

"Olen ajatellut erästä asiaa", rouva Forestier sanoi, "mutta sitä on hyvin vaikea selittää."

Duroy kysyi: "Mikä asia se on?"

"No, kuulkaa, rakkaani! Minä olen muiden naisten kaltainen, minulla on… heikkouteni, ja minä pidän siitä, mikä loistaa, siitä, mikä kuulostaa komealta. Mielestäni olisi ihastuttavaa, jos minulla olisi aatelinen nimi. Etteköhän voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?"

Nyt rouva Forestier vuorostaan oli punastunut, aivan kuin hän olisi tehnyt Duroylle jonkin epähienon ehdotuksen.

Duroy vastasi avoimesti: "Olen itse usein ajatellut samaa asiaa, mutta sen toteuttaminen näyttää sangen mutkallisella."

"Kuinka niin?"

Duroy purskahti nauruun: "Koska pelkään tekeväni itseni naurettavaksi."

Rouva Forestier kohautti olkapäitään: "Siitä ei pelkoa. Sellaista tekevät kaikki ihmiset, eikä kukaan sille naura. Jakakaa nimenne kahteen osaan 'Du Roy'. Se kuulostaa oikein hyvältä."

Nuori mies vastasi heti kuin henkilö, joka on perillä tämäntapaisista asioista:

"Ei, se ei käy laatuun. Sellainen menettely on liian mutkaton, liian tavallinen, liian paljon käytetty. Olin ajatellut ottaa nimen kotiseutuni mukaan. Ensin ottaisin sen kirjalliseksi salanimekseni ja liittäisin sen sitten vähitellen omaan nimeeni, jonka jälkeen halkaisisin kahtia, aivan kuten te ehdotitte."

Rouva Forestier kysyi: "Teidän kotipaikkanne on Canteleu?"

"Niin?"

Mutta Madeleine epäröi: "Ei, en pidä tuon sanan lopusta. Mutta odottakaahan, emmekö voisi sitä vähän muuttaa… Canteleu?"

Hän oli ottanut pöydällä kynän ja töhersi nyt paperille nimiä, joita hän arvostelevasti katseli. Äkkiä hän huudahti: "Jopa keksin, jopa keksin! Katsokaa!"

Ja hän ojensi Duroylle paperin, jolle oli kirjoitettu: "Rouva Du Roy de
Cantel."

Duroy mietti muutaman sekunnin ja julisti sitten juhlallisesti:

"Se on mainio!"

Madeleine oli ihastunut ja toisteli moneen kertaan: "Du Roy de Cantel,
Du Roy de Cantel, rouva Du Roy de Cantel! Mainiota, mainiota!"

Vakuuttuneen näköisenä hän lisäsi: "Saattepa nähdä, kuinka helppoa on saada koko maailma antamaan hyväksymisensä tälle nimelle. On vain otettava varteen oikea hetki. Muuten voi olla liian myöhäistä. Jo huomenna panette kronikoillenne alle merkin 'D. de Cantel' ja pakinanne varustatte yksinkertaisesti merkillä 'Duroy'. Niin tapahtuu joka päivä sanomalehdissä, eikä kukaan ihmettele, vaikka näkee teidän ottavan uuden nimimerkin. Häitämme viettäessämme voimme ottaa vielä yhden askelen ja sanoa tuttavillemme, että olitte luopunut 'de' tunnuksestanne vaatimattoman asemanne tähden. Tai ehkä on parempi olla sanomatta mitään. Mikä on isänne etunimi?"

"Alexandre."

Rouva Forestier lausui pariin, kolmeen kertaan: "Alexandre, Alexandre", kuunteli tavujen sointia ja kirjoitti sitten aivan valkealle paperille:

"Herra ja rouva Alexandre Du Roy de Cantelilla on kunnia ilmoittaa
Teille poikamme herra Georges Du Roy de Cantelin ja rouva Madeleine
Forestier’n vihkimisestä."

Hän katseli kirjoitustaan vähän etäämpää ja selitti sen tehosta ihastuneena: "Käyttämällä vähän taitavuutta onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy."

Kun Georges oli tullut kadulle lujana päätöksessään, että hän tästälähtien käyttäisi nimeä Du Roy, vieläpä Du Roy de Cantel, hän oli mielestään noussut entistä suurempaan arvoon ja kunniaan. Hän kulki pitkin katua entistä mahtavampana, pää entistä enemmän pystyssä, viikset entistä komeampina; hän oli kuin ainakin aatelismies. Hän tunsi jonkinlaista iloista intoa sanoa kaikille ohikulkijoille:

"Nimeni on Du Roy de Cantel."

Mutta heti kun hän oli tullut kotiin, rouva de Marelle alkoi kiusata hänen ajatuksiaan ja hän kirjoitti tälle heti pyytäen tapaamista seuraavaksi päiväksi.

"Paha juttu", hän ajatteli. "Taidanpa saada ankaran kohtauksen niskoilleni."

Mutta sitten hän teki päätöksensä turvautuen siihen luonnolliseen huolettomuuteen, joka auttoi häntä vähät välittämään elämän ikävistä puolista, ja istuutui kirjoittamaan pakinaa niistä uusista veroista, joiden avulla hallitus aikoi saattaa talousarvion tasapainoon.

Hän ehdotti uutta veroa: aateliskilvestä sata frangia vuodessa sekä paronin, ruhtinaan ym. arvonimistä viidestäsadasta tuhanteen frangiin.

Ja pakinansa hän varusti nimimerkillä: D. de Cantel.

Seuraavana päivänä hän sai pienen sähkösanoman rakastajattareltaan, joka ilmoitti, että hän tulisi kello yhdeltä.

Georges odotti häntä hieman kuumeisena. Mutta hän oli lujasti päättänyt käydä asiaan kovin kourin, sanoa kaikki heti alusta pitäen ja sitten, ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi, puhua rakastajattarelleen järkeä ja todistaa hänelle, ettei hän, Georges, tietenkään voinut jäädä vanhaksipojaksi koko iäkseen, ja koska herra de Marelle ei näyttänyt haluavan kuolla, hänen oli täytynyt valita toinen nainen kuin Clotilde lailliseksi elämänkumppanikseen.

Duroy tunsi kuitenkin olevansa vähän liikuttunut. Kun hän kuuli ovikellon soivan, hänen sydämensä alkoi ankarasti läpättää.

Clotilde heittäytyi hänen syliinsä: "Päivää, Bel-Ami!" Ja huomatessaan toisen viileän syleilyn hän kysyi katsoen Duroyn silmiin:

"Mikä sinua vaivaa?"

"Istuhan", kuului vastaus. "Meidän on puhuttava vakavasta asiasta."

Rouva de Marelle istuutui ottamatta hattua päästään.. Hän kohotti vain harson otsalleen ja odotti.

Duroy katsoi permantoa — hän valmisteli johdantoa — ja aloitti hitaasti:

"Pikku ystäväni, näethän, kuinka hämilläni olen. Olen hyvin pahoillani ja hyvin ikävissäni, mutta minun on kuitenkin puhuttava tästä sinulle. Pidän sinusta paljon, pidän sinusta todella sieluni syvintä myöten, ja juuri sen tähden olenkin pahoillani ja pelkään tekeväni sinulle pahaa. Se surettaa minua enemmän kuin itse asia, josta minun on sinulle puhuttava."

Rouva de Marelle kalpeni, hän tunsi vapisevansa ja alkoi änkyttää:
"Mistä on kysymys? Sano pian!"

Duroy sanoi surullisella, mutta päättäväisellä äänellä, teeskennellen masennusta, jolla sopii ilmaista suotuisia onnettomuuksia: "Asia on niin, että minä aion mennä naimisiin."

Rouva de Marelle huokaisi. Hänen huokauksensa oli naisen, joka on pyörtymäisillään, ja se tuli rinnan syvimmistä kätköistä. Hän alkoi huohottaa ja haukkoa ilmaa, niin ettei hän saanut sanotuksi mitään.

Kun Duroy näki, ettei rouva de Marelle sanonut mitään, hän jatkoi: "Et voi kuvitella, kuinka paljon olen kärsinyt, ennen kuin tein päätökseni. Mutta eihän minulla ole asemaa eikä rahaa. Olen yksin, olen hukassa täällä Pariisissa. Tarvitsen jonkun rinnalleni, jonkun, joka voisi olla minulle neuvonantajana, lohdutuksena ja tukena. Olen etsinyt toveria, liittolaista, ja nyt olen hänet löytänyt!"

Hän vaikeni toivoen rakastajattarensa vastaavan jotakin ja valmistautui riehuvaan vihaan, väkivaltaisuuksiin, häväistyksiin.

Rouva de Marelle painoi käden sydämelleen aivan kuin hillitäkseen sitä ja hengitti edelleenkin vaivalloisen nytkähtelevästi, niin että hänen rintansa tärisi ja päänsä nyökytti ylös alas.

Duroy tarttui hänen toiseen käteensä, joka lepäsi tuolin käsinojalla, mutta Clotilde veti sen kiivaasti takaisin. Sitten hän sopersi kuin tylsyyteen vajonneena: "Oh!… Jumalani…!"

Duroy lankesi polvilleen hänen eteensä uskaltamatta kuitenkaan häneen koskea ja änkytti, enemmän järkkyneenä hänen äänettömyydestään kuin hän olisi ollut vihanpurkauksen johdosta: "Clo, pikku Clo, sinun täytyy ymmärtää, kuinka laitani on, ymmärtää, kuka minä olen. Oh, jospa olisin voinut mennä naimisiin sinun kanssasi, niin kuinka onnellinen olisin ollut! Mutta sinä olet naimisissa! Mitä minun pitäisi tehdä? Ajattele itse, ajattele itse! Täytyyhän minun saada asema yhteiskunnassa, enkä minä voi tehdä mitään niin kauan kun minulla ei ole kotia. Jospa vain tietäisit!… On ollut päiviä, jolloin olisin tahtonut kuristaa miehesi…"

Hän puhui vienolla, sulavalla äänellä, äänellä, joka musiikin tavoin hiveli korvaa.

Hän näki, kuinka kaksi isoa kyyneltä hitaasti puhkesi hänen rakastajattarensa silmiin ja sitten vieri alas pitkin poskia, kahden uuden kyynelen jo tunkeutuessa silmäripsien väliin.

Hän kuiskasi: "Oh, älä itke, Clo, älä itke, minä pyydän! Sinä särjet sydämeni."

Silloin Clotilde teki ponnistuksen, suuren ponnistuksen ollakseen arvokas ja ylpeä ja kysyi häilyvällä äänellä, niiden naisten äänellä, jotka hankkiutuvat puhkeamaan nyyhkytyksiin:

"Kuka hän on?"

Duroy epäröi hetken, mutta ymmärsi sitten, ettei pakoon pääseminen ollut mahdollista: "Madeleine Forestier."

Rouva de Marellen koko ruumis värähti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän näytti ajattelevan niin väkevästi, ettei hän huomannut jalkainsa juuressa olevaa miestä.

Ja kyynelpari toisensa jälkeen tunkeutui hänen silmistään, valahti poskille ja puhkesi uudelleen.

Hän nousi. Duroy arvasi, että hän aikoi poistua soimaamatta ja anteeksi antamatta. Hän tahtoi pidättää häntä ja tarttui ojennetuin käsivarsin hänen hameeseensa, kietoi käsivartensa kankaan läpi hänen jalkainsa ympärille ja tunsi niiden jäykistyvän vastarintaan.

Hän rukoili: "Pyydän sinua, älä mene luotani tuolla tapaa." Silloin nainen katsoi häneen, loi häneen silmäyksen kiireestä kantapäähän, katsoi häneen sillä kostealla ja epätoivoisella katseella, joka on niin surullinen ja viehättävä ja joka paljastaa naissydämen koko tuskan, sekä sopersi: "Minulla… minulla ei ole… mitään… sinulle sanottavaa… minulla ei enää… ole täällä mitään tekemistä… Olet oikeassa… sinä… sinä… olet valinnut… sen, jonka tarvitsit…"

Ja hän riuhtaisi itsensä irti astumalla askelen taaksepäin ja riensi pois. Eikä toinen koettanut häntä enää pidättää.

Jäätyään yksin Duroy nousi. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Sitten hän tointui ja sanoi itsekseen: "Tuhat tulimmaista, olipa nyt asia niin tai näin! Kaikki on kunnossa… ilman mitään riitaa. Sen parempi!" Ja hän tunsi äkkiä vapautuneensa raskaasta taakasta, hän tunsi olevansa vapaa ja kevyt ja valmis uutta elämää varten. Ja hän alkoi voimansa ja menestyksensä huumauksessa takoa seinää kovin nyrkiniskuin aivan kuin hän olisi taistellut itse kohtaloa vastaan.

Kun rouva Forestier kysyi hänellä: "Oletteko ilmoittanut rouva de
Marellelle", hän vastasi rauhallisesti: "Luonnollisesti…"

Madeleine loi häneen tutkivasti kirkkaan katseensa.

"Eikö hän tullut surulliseksi?"

"Ei. Ei lainkaan. Hänen mielestään se päinvastoin oli aivan paikallaan."

Uutinen tuli pian tunnetuksi. Muutamat hämmästyivät, toiset väittivät arvanneensa näin käyvän, toiset taas hymyilivät ja vihjaisivat, etteivät he olleet lainkaan yllättyneitä.

Nuori mies, joka nyt allekirjoitti pakinansa nimellä D. de Cantel, "Nähtyä ja kuultua"-uutisensa nimellä Duroy ja poliittiset artikkelinsa, joita hän aika ajoin laati, nimellä Du Roy, vietti aina puolen päivää morsiamensa luona. Tämä osoitti häntä kohtaan toverillista hiottavaisuutta, johon kuitenkin sekautui aitoa, vaikkakin salattua hellyyttä, jonkinlaista kaipausta, joka täytyi kätkeä kuin heikkous. Rouva Forestier oli päättänyt, että vihkiminen toimitettaisiin suurimmassa salaisuudessa vain todistajain läsnäollessa ja että he jo samana iltana matkustaisivat Roueniin. Seuraavana päivänä käytäisiin tervehtimässä sanomalehtimiehen iäkkäitä vanhempia ja viivyttäisiin muutama päivä heidän luonaan.

Duroy oli koettanut saada hänet luopumaan tästä suunnitelmasta, mutta onnistumatta, ja niin hänen oli lopulta täytynyt taipua.

Toukokuun kymmenes tuli, ja vastanaineet, jotka olivat pitäneet kirkollista vihkimistä tarpeettomana, koska he eivät olleet kutsuneet ketään, ajoivat pikaisesti pormestarin luona käytyään kotiin, panemaan kokoon matkatavaroitaan ja astuivat kello kuusi illalla Saint-Lazare’in asemalla junaan, joka oli vievä heidät Normandiaan.

He olivat tuskin ennättäneet vaihtaa kahtakymmentä sanaa, kun he jo olivat yksinään vaununosastossaan. Niin pian kuin he tunsivat junan olevan kulussa, he katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun salatakseen eräänlaisen hämilläolon, josta he eivät tahtoneet olla tietävinään.

Juna liukui hitaasti Batignolles’in aseman ohitse ja kapusi sitten sille vuoriselle tasangolle, joka johtaa Seinen linnoituksille.

Duroy ja hänen vaimonsa lausuivat silloin tällöin jonkin merkityksettömän sanan ja kääntyivät sitten jälleen ikkunaan päin.

Asnières’in sillalla heidät valtasi ilo, kun he näkivät virran, jonka pinnalla vilisi purjeita, kalastajalaivoja ja soutuveneitä. Kirkas toukokuun aurinko sirotteli vinoja säteitään laitureille ja rauhalliselle virralle, joka näytti liikkumattomalta, levätessään siinä koskettomana ja pyörteettömänä, aivan kuin mailleen menevän päivän lämpöön ja valoon jähmettyneenä. Eräs purjevene, joka hiljalleen liikkui eteenpäin virrassa ja joka oli levittänyt kaksi isoa valkoista palttinakolmiota vangitakseen iltatuulen pienimmätkin henkäykset, näytti suunnattomalta linnulta, joka oli valmis nousemaan lentoon.

Duroy kuiskasi: "Minä rakastan Pariisin ympäristöjä. Minulla on sieltä kauniita muistoja, jotka ovat elämäni parhaimpia."

Hänen vaimonsa vastasi: "Entä soutuveneet! On ihanaa liukua yli veden auringon laskiessa."

Sitten he vaikenivat, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet jatkaa muisteloita entisestä elämästään, ja istuivat sitten hiljaa, ehkä jo nauttien kaipauksen runoudesta.

Duroy istui vaimoaan vastapäätä ja tarttui hänen käteensä suudellen sitä hitaasti.

"Kun palaamme kotiin, menemme joskus syömään päivällistä Chatouhun", hän sanoi.

Hänen vaimonsa vastasi: "Meillä tulee olemaan niin paljon tekemistä."
Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: "Huvit on uhrattava hyödyn takia."

Duroy piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja ajatteli levottomana, minkä tekosyyn turvin pääsisi aloittamaan hyväilyt. Häntä ei olisi lainkaan huolestuttanut nuoren tytön tietämättömyys, mutta häntä vaivasi se valveutunut ja hioutunut äly, jonka hän tiesi asuvan Madeleinen aivoissa. Hän pelkäsi näyttävänsä liian typerältä, liian häveliäältä tai liian väkivaltaiselta, liian hitaalta tai liian hätiköivältä.

Hän kohdisti tuohon pikku käteen pieniä puristuksia, mutta ei saanut vastausta kehotuksiinsa. Hän sanoi:

"Minusta tuntuu hullunkuriselta, että te olette vaimoni."

"Miksi niin?"

Rouva näytti hämmästyneellä.

"En tiedä. Tuntuu vain niin hullunkuriselta. Haluaisin syleillä teitä, ja minua ihmetyttää, että minulla todella on siihen oikeus."

Hänen vaimonsa ojensi hänelle rauhallisesti poskensa, jota hän suuteli kuin toinen olisi ollut hänen sisarensa.

Duroy jatkoi: "Nähdessäni teidät ensimmäisen kerran noilla päivällisillä, muistattehan, joille Forestier oli minut kutsunut, ajattelin: 'Tuhat tulimmaista, jospa löytäisin hänen kaltaisensa naisen.' No, nyt olen löytänyt. Olen saanut hänet."

Madeleine kuiskasi: "Se oli kaunis ajatus." Ja hän loi mieheensä suoran ja viisaan katseen alituisesti hymyilevistä silmistään.

Duroy ajatteli: "Olen siis liian kylmä. Olen typerä. Täytyypä jouduttaa tahtia." Ja hän kysyi: "Kuinka oikeastaan jouduitte Forestier’n tuttavuuteen?"

Madeleine vastasi ärsyttävän pisteliäästi:

"Matkustammeko me Roueniin puhuaksemme hänestä?"

Duroy punastui: "Olen aasi. Mutta te teette minut todella häveliääksi."

Madeleine ihastui: "Minä! Mahdotonta! Mistä se johtuisi?"

Duroy oli muuttanut hänen sohvalleen ja istui nyt aivan hänen vieressään. Madeleine huudahti: "Katsokaa! Hirvi!"

Juna kulki Saint-Germainin metsässä, ja hän oli nähnyt pelästyneen kauriin hyppäävän tien poikki.

Duroy oli kumartunut eteenpäin Madeleinen katsoessa ulos avoimesta ikkunasta ja painoi nyt pitkän rakastuneen suudelman hänen niskaansa.

Madeleine oli hiljaa muutaman sekunnin. Sitten hän kohotti päätään: "Te kutitatte minua. Lopettakaa!"

Mutta Duroy ei lopettanut, vaan antoi viiksiensä pitkänä, kiihottavana suudelmana liukua hänen valkealla ihollaan.

Madeleine ravisti itseään: "Mutta lopettakaahan!"

Duroy oli tarttunut hänen päähänsä oikealla kädellään, jonka hän oli työntänyt hänen taakseen, ja väänsi vaimonsa kasvoja puoleensa. Sitten hän iskeytyi hänen huuliinsa kuin haukka saaliiseensa.

Madeleine vääntelehti, työnsi häntä pois, koetti irrottautua. Vihdoin hän pääsi vapaaksi ja toisti:

"Lopettakaa toki!"

Duroy ei enää kuullut mitään, vaan puristeli häntä, suuteli häntä himokkain, vapisevin huulin ja koetti kaataa hänet pitkälleen sohvan tyynyille.

Madeleine vapautui ankarasti ponnisteltuaan ja nousi kiivaasti seisaalleen:

"Ei, ei Georges, älkää viitsikö! Emmehän me enää ole mitään lapsia.
Voimme kai odottaa Roueniin asti!"

Duroy jäi istumaan kasvoiltaan hyvin punaisena ja tämän järkevän puheen viilentämänä. Päästyään jälleen jonkin verran tasapainoon hän sanoi iloisesti: "Hyvä, minä odotan. Mutta en sano enää kahtakaankymmentä sanaa koko matkalla. Ja ajatelkaa, että me vasta olemme Poissyssa."

"Siinä tapauksessa puhun minä", Madeleine vastasi.

Ja hän istuutui hiljaa miehensä viereen.

Hän alkoi täsmällisesti puhua kaikesta, mitä heidän olisi tehtävä palattuaan Pariisiin. He pitäisivät edelleenkin sen asunnon, joka hänellä ja hänen ensimmäisellä miehellään oli ollut, ja Duroy saisi myös periä Forestier’n palkan ja toimen La Vie Françaisessa.

Madeleine oli muuten hyvissä ajoin ennen vihkimistä järjestänyt kaikki rahakysymykset tottuneesti ja varmasti kuin liikemies.

He olivat tehneet pesäeron, ja kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon: kuolema, avioero, yhden tai useamman lapsen syntyminen. Nuori mies toi kotiin neljätuhatta frangia, kuten hän väitti, mutta tästä summasta hän oli lainannut tuhatviisisataa. Loput olivat säästöjä, jotka hän, tätä tapahtumaa ajatellen, oli vuoden kuluessa koonnut. Nuori nainen taas toi mukanaan neljäkymmentätuhatta frangia, jotka, kuten hän puolestaan väitti, Forestier oli jättänyt hänelle perinnöksi.

Keskustelun kuluessa Madeleine otti tavan takaa puheeksi vainajan vedoten hänen esimerkkiinsä: "Hän oli hyvin säästäväinen mies, hyvin vakava ja ahkera. Hän olisi lyhyessä ajassa voinut luoda itselleen omaisuuden."

Duroy ei enää kuunnellut. Häntä askarruttivat toiset ajatukset.

Madeleine keskeytti väliin seuratakseen sisäistä ajatuksenkulkuaan ja jatkoi sitten:

"Kolmen tai neljän vuoden kuluttua tästä lähtien voitte varsin hyvin ansaita kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia vuodessa. Sellaiset tulot Charlesillakin olisi ollut, jos hän olisi saanut elää."

Georges, jota opetus rupesi pitkästyttämään, vastasi:

"En luullut, että me matkustaisimme Roueniin puhuaksemme hänestä."

Madeleine läimäytti häntä naurahtaen poskelle: "Tepä sen sanoitte! Minä olen väärässä."

Duroy oli olevinaan pieni kiltti koulupoika ja piti itsepintaisesti käsiään polvillaan.

"Te olette hassun näköinen istuessanne tuolla tapaa", Madeleine sanoi.

Duroy vastasi: "Mutta näinhän minun on istuttavakin — muistutittehan minua siitä juuri äsken. Ja näin aion istua loppuun asti."

Madeleine kysyi:

"Minkä tähden?"

"Koska te hoidatte perheen ohjaksia, vieläpä hallitsette minun persoonaanikin. Se muuten onkin tehtävänne, koska olette leski."

Madeleine hämmästyi:

"Mitä tarkoitatte?

"Että teillä on kokemusta, jonka tulee hälventää minun tietämättömyyteni, ja että teillä on aviollista harjautuneisuutta, jonka täytyy karkottaa minun nuorenmiehenviattomuuteni. Juuri sitä tarkoitan."

Madeleine huudahti:

"Tuo on liian paksua!"

Duroy vastasi:

"Niin se vain on! Minä en tunne naisia, minä… mutta te tunnette miehet, te, koska olette leski… ja siis teidän on opetettava minua… tänä iltana… voitte vaikka aloittaa nyt heti, jos haluatte…"

Madeleine oli hyvin huvittunut:

"Jopa nyt jotakin! Ettäkö te muka tarvitsisitte siinä minulta opetusta!"

Läksyjään latelevan koulupojan äänellä Duroy selitti: "Kyllä, tarvitsenpa niinkin. Vieläpä tarvitsen hyvin perusteellisen opetuksen… kaksikymmentä oppituntia… kymmenen alkeisaineissa… lukemisessa ja oikeinkirjoituksessa… kymmenen aritmetiikassa ja korkeammassa matematiikassa… Minä en osaa mitään, en yhtään mitään."

Madeleine kirkaisi ihastuneena:

"Oh, oletpa sinä tyhmä!"

Duroy jatkoi:

"Koska alat sinutella minua, niin seuraan heti esimerkkiäsi, ja minun täytyy sanoa sinulle, rakkaani, että rakastun sinuun yhä enemmän joka sekunti, ja Rouen on mielestäni aivan liian kaukana."

Hän puhui nyt kuin näyttelijä väännellen hauskasti kasvojaan, mikä huvitti nuorta naista, joka oli tottunut kirjallisten piirien boheemitapoihin ja kujeisiin.

Madeleine katseli miestään sivulta, huomasi hänet todella miellyttäväksi ja tunsi halua ihanan hedelmän nauttimiseen, mutta epäröi samalla kuin ainakin järkevä ihminen, joka odottaa päivällisaikaa syödäkseen oikealla hetkellä.

Punastuneena omista ajatuksistaan, jotka alkoivat häntä vaivata, hän sanoi:

"Rakas oppilaani, luottakaa minun kokemukseeni, minun suureen kokemukseeni. Suudelmat rautatievaunussa eivät ole suuren arvoiset. Ne turmelevat ruokahalun."

Sitten hän punastui vielä enemmän ja kuiskasi: "Ei koskaan saa korjata satoa, ennen kuin se on kypsä."

Duroy oli tukehtua nauruun. Häntä kiihottivat nuo kaksimieliset viittaukset, joita tuosta kauniista suusta virtasi. Hän teki ristinmerkin, liikutti huuliaan kuin olisi rukoillut ja selitti sitten: "Otan suojelijakseni pyhän Antoniuksen, joka varjelee kiusauksilta. Nyt olen terästä."

Yö tuli hiljaa ja verhosi läpikuultavaan tummuuteensa, aivan kuin kevyeen harsoon, oikealla levittäytyvän laajan tasangon. Juna kulki pitkin Seinen rantaa, ja molemmat nuoret alkoivat tuijottaa virtaa, joka leveän, loistavan teräsnauhan kaltaisena kehitti viivaansa rautatien vierellä muodostaen pinnalleen siellä täällä läikkiä, jotka olivat kuin taivaasta pudonneita ja jotka aurinko mailleen mennessään oli silannut purppuralla ja kullalla. Vedessä väikkyvät tulenliekit häipyivät vähitellen, tummuivat ja sammuivat surullisesti ja hiljaa. Ja tasanko peittyi pimeään ja siihen synkkään suhinaan, siihen kuolonkuiskeeseen, jonka pimeys aina tuo mukanaan maailmaan.

Illan kaihomieli, joka tunkeutui sisään avoimesta ikkunasta, tarttui myös molempiin nuoriin puolisoihin, jotka äsken olivat olleet niin iloisia, mutta jotka nyt olivat vaiti.

He olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan katsellakseen yhdessä kuolevan päivän, kauniin, valoisan toukokuun päivän viimeisiä jäähyväisiä.

Mantes’issa sytytettiin vaunuosaston pieni öljylamppu, joka levitti keltaista, lepattavaa valoaan istuimien harmaille päällyksille.

Duroy kiersi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja painoi hänet lähemmäksi itseään. Hänen äskeinen kuuma kaipuunsa oli nyt muuttunut hellyydeksi, ikävöiväksi hellyydeksi, veltoksi haluksi saada pieniä lohduttavia hyväilyjä, samanlaisia, joilla lapsi tuuditetaan uneen.

Hän kuiskasi hiljaa: "Pikku Made, minä rakastan sinua."

Äänen hellyys liikutti nuorta naista ja pani nopean värähdyksen kulkemaan läpi hänen ihonsa. Hän kumartui miehensä ylitse, sillä Georges oli painanut poskensa vaimonsa poven lämmintä tukea vasten, ja ojensi hänelle huulensa.

Siitä tuli pitkä, mykkä, syvä suudelma, joka äkkiä vaihtui kiihkeään, mielettömään puristukseen, lyhyeen, hengästyttävään taisteluun ja sitten syleilyyn, joka oli väkivaltainen ja hankala. Sen jälkeen he lepäsivät toistensa sylissä, hieman pettyneinä molemmat, puutuneina, mutta vielä täynnä hellyyttä, kunnes junan vihellys ilmoitti, että lähestyttiin jotakin asemaa.

Koettaessaan sormenpäillään järjestää ohimoilta pörröytyneitä hiuksiaan
Madeleine sanoi: "Se oli hyvin tyhmää. Mehän käyttäydyimme kuin lapset."

Mutta Georges suuteli kuumeisen hätäisesti hänen käsiään, vuoroin toista, vuoroin taas toista, ja vastasi: "Minä rakastan sinua, pikku Made."

Roueniin asti he istuivat melkein liikkumattomina poski poskea vasten ja silmät tuijottaen vaunun ikkunaan, yöhön, jossa he silloin tällöin näkivät valojen kiitävän ohitse. Ja he olivat haaveellisia ja onnellisia ollessaan siinä niin lähellä toisiaan, ja hetki hetkellä he yhä enemmän kaipasivat vapaampaa ja läheisempää syleilyä.

He asettuivat erääseen rannalla olevaan hotelliin, ja nautittuaan kevyen, hyvin kevyen illallisen he menivät levolle. Seuraavana aamuna, kellon juuri lyötyä kahdeksan, siivoojatar herätti heidät.

Kun he olivat juoneet teensä, joka oli katettu yöpöydälle, Duroy katseli vaimoaan ja äkkiä, aarteenomistajan onnellisessa riemuhuumassa, otti hänet syliinsä ja sopersi: "Pikku Made, tunnen rakastavani sinua äärettömän paljon… paljon… paljon…"

Madeleine hymyili luottavaista, tyytyväistä hymyään, ja hänkin kuiskasi: "Minä myös… ehkä."

Mutta Duroyta huolestutti edelleenkin hänen vanhempiensa luo tehtävä vierailu. Hän oli jo useita kertoja koettanut selittää vaimolleen heidän olojaan, valmistanut häntä, torunut häntä. Hän arveli, että hänen täytyi ryhtyä asiaan vielä kerran:

"Ymmärräthän, he ovat talonpoikaisväkeä, oikeita maalaistalonpoikia eivätkä mitään teatteritalonpoikia."

Madeleine nauroi: "Tiedän, tiedän. Olethan sanonut sen jo monta kertaa.
No, nousehan nyt ja anna minunkin nousta."

Duroy hyppäsi sängystä, veti sukat jalkaansa ja selitti: "Meillä tulee olemaan hyvin epämukavaa vanhusteni luona, hyvin epämukavaa. Minun huoneessani on vain yksi sänky, jossa on olkipatja. Vieteripatjoja ei Canteleussä tunneta."

Madeleine näytti olevan hyvin ihastunut: "Sehän on mainiota! On hauskaa nukkua huonosti… sinun… sinun kanssasi… ja herätä kukonlauluun."

Hän oli pukeutunut kampausnuttuunsa, väljään valkoiseen pitsinuttuun, jonka Duroy heti tunsi. Näky ei häntä miellyttänyt. Miksi? Hänen vaimollaan, sen hän tiesi sangen hyvin, oli tusinoittain tällaisia aamupukuja. Tosinhan Madeleine ei ollut voinut hävittää koko entistä pukuvarastoaan ostaakseen uutta. Mutta joka tapauksessa Duroy olisi toivonut, että hänen vaimonsa liinavaatteet, hänen yöpukunsa, hänen lemmenpukunsa eivät olisi olleet samat kuin tuon toisen aikana. Hänen mielestään oli aamupuvun pehmeään, lämpimään kankaaseen jäänyt jokin jälki kosketuksesta Forestier’hen.

Ja hän meni ikkunan luo ja sytytti savukkeen.

Hänen edessään levittäytyi satama ja leveä virta, täynnä ohutmastoisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja, joiden lasteja pyörivät nostokurjet suurta pauhua pitäen tyhjensivät laitureille. Vaikka hän tunsi kaiken tämän ennestään, hän kuitenkin ihastui. Ja hän huudahti:

"Hitto, kylläpä täällä on kaunista!"

Madeleine juoksi myös ikkunan luo. Hän laski molemmat kätensä miehensä toiselle olkapäälle, jota vasten hän antautuvaisena nojautui. Liikuttuneena ja ihastuneena hän huudahti: "Oh, miten kaunista! Oh, miten kaunista! En koskaan olisi uskonut, että on olemassa noin paljon laivoja!"

Tuntia myöhemmin he lähtivät matkaan, sillä heidän piti syödä aamiaista vanhuksien luona, joille oli ilmoitettu heidän tulostaan muutamia päiviä aikaisemmin. He ajoivat kuluneissa ja tärisevissä avovaunuissa, jotka rämisivät kuin ravistunut sepänpaja. Ensin ajettiin läpi pitkän ja sangen ruman bulevardin, sitten yli erään tasangon, jonka keskellä virtasi joki, ja sitten alettiin nousta ylös rinnettä.

Madeleine, joka oli väsynyt, oli nukahtanut auringon läpitunkeviin hyväilyihin, jotka miellyttävästi lämmittivät häntä vaunuissa, aivan kuin hän olisi levännyt suloisessa valo- ja ilmakylvyssä.

Hänen miehensä herätti hänet:

"Katso!" hän sanoi.

He olivat nousseet noin kaksi kolmannesta rinteestä ja olivat nyt paikalla, joka oli kuuluisa näköalastaan ja jonne kaikki matkailijat aina tuotiin.

Tältä paikalta saattoi nähdä koko valtavan laakson pitkänä ja leveänä. Sen halkaisi isoine mutkineen kirkas virta päästä päähän. Joen saattoi nähdä tulevan kaukaa täynnä lukuisia saaria ja tekevän ison kaarroksen, ennen kuin se virtasi läpi Rouenin. Sen jälkeen näkyi kaupunki oikealla rannalla ohuen aamu-usvan verhoamana, auringon kimallusta katoillaan. Ja sitten kaupungin tuhannet kapeat huiput, terävinä tai tylppinä, hauraina tai reiällisinä ja jättiläiskoruja muistuttavina, sitten kaupungin neliskulmaiset tai pyöreät, heraldisin kruunuin koristelut tornit, koko tuo kirkontornien goottilainen sotajoukko. Ja kaiken yläpuolella komeili tuomiokirkon terävä torninhuippu, mielikuvituksellinen pronssineula, ruma, kummallinen, epäsuhtainen — maailman korkein kirkontorni.

Mutta vastapäätä, virran toisella puolella, kohosivat kohti taivasta pyöreinä ja tasaisina aina huippujaan myöten Saint-Severin esikaupungin tehtaanpiiput.

Vielä lukuisampina kuin veljensä kirkontornit ne kohottivat kaukana maaseudullakin ilmaan pitkiä tiilisiä pilareitaan ja lähettivät kohti sinistä taivasta pikimustia henkäyksiään.

Alhaalla työläisten kaupunginosan takana levittäytyi kuusimetsä, ja Seine, joka virtasi molempien kaupunginosien lävitse, jatkoi matkaansa eteenpäin. Se lipui pitkien, mutkaisten lehtipuiden peittämien rantojen välissä, jotka siellä täällä paljastivat valkoisen kiviluurankonsa, ja katosi vihdoin näköpiirin taakse tehtyään uuden pitkän ja pyöreän kaaren. Virtaa ylös ja alas kulki aluksia, joita pienet, kärpästen kokoiset höyrylaivat hinasivat työntäen lakkaamatta sisuksistaan ilmoille paksuja savupilviä. Saaret, jotka erottuivat virran pinnasta, olivat vieri vieressä, ja joskus niitä erotti vähän pidempi väli. Ne muistuttivat vihreäkimmelteisen rukousnauhan epätasaisia helmiä.

Ajuri odotti, kunnes vieraat olivat tarpeekseen ihastelleet. Kokemuksesta hän tiesi, että maisema aiheutti turisteissa pitkäaikaista ihastusta.

Mutta kun ajoneuvot jälleen lähtivät liikkeelle, Duroy huomasi äkkiä muutaman sadan metrin päässä kaksi vanhaa ihmistä, jotka astelivat pitkin tietä, ja hän hyppäsi heti vaunuista huutaen: "Tuolla he ovat! Minä tunnen heidät!"

Vastaantulijat olivat kaksi maalaisia, mies ja nainen, jotka kulkivat epätasaisin askelin, silloin tällöin tukien toisiaan ja nojaten toistensa olkapäihin. Mies oli pieni, tanakka, punakka kasvoiltaan ja hieman lihavahko, mutta voimakas ikäisekseen, vaimo taas pitkä, kuiva, kumarainen vakava nainen, joka oli kasvanut maaseudun totisissa vaivoissa, joka oli saanut tehdä työtä lapsuudestaan saakka ja joka koskaan ei ollut nauranut miehen juodessa ja laskiessa leikkiä kapakkavieraiden kanssa.

Madeleine oli myös laskeutunut vaunuista, ja kun hän näki noiden molempien ihmisraukkojen tulevan, hänet valtasi masennus ja ikävä, jollaista hän ei koskaan ollut voinut kuvitella. He eivät lainkaan tunteneet poikaansa, tuota hienoa herraa, eivätkä he koskaan olisi voineet kuvitella, että tuo vaaleapukuinen kaunis nainen olisi heidän poikansa vaimo.

He astelivat nopeasti ja ääneti odotettua poikaansa vastaan eivätkä edes katsoneet näihin kävelivät vaunujen perässä.

He menivät ohitse. Georges huusi nauraen: "Päivää, isä Duroy!"

Molemmat pysähtyivät heti aivan mykkinä hämmästyksestä. Eukko tointui ensin ja änkytti paikallaan seisten: "Sinäkö se olet, poika?"

Nuori mies vastasi: "Minähän se olen, äiti kulta." Ja hän meni muorin luo ja painoi hänen molemmille poskilleen voimakkaan, pojallisen suudelman. Sitten hän hieroi ohimoitaan isän ohimoita vasten. Ukko oli ottanut hatun päästään, mustasilkkisen rouenilaishatun, joka oli hyvin korkea ja muistutti karjakauppiaiden päähinettä.

Sitten Georges esitteli: "Vaimoni." Ja molemmat maalaiset tuijottivat Madeleinea. He tuijottivat häntä kuin ihmettä jonkinlaisen levottoman säikähdyksen vallassa, johon isässä liittyi eräänlaista tyytyväistä hyväksymisiä, äidissä taas mustasukkaista vihamielisyyttä.

Mies, joka oli vilkas, makean omenaviinin ja alkoholin läpiliottama luonne, rohkaisi vihdoin mielensä ja kysyi silmiään veitikkamaisesti räpyttäen: "Saa kai sinulle sentään antaa pusun?"

Poika vastasi: "Tottakai, hitto vieköön." Ja Madeleine ojensi epämääräisiä vastenmielisyyttä tuntien molemmat poskensa vastaanottamaan talonpoikaisukolta kaksi kajahtavaa suudelmaa, joiden jälkeen ukko pyyhki suunsa kämmenensä selkäpuolella.

Kun tuli eukon vuoro, hän suuteli poikansa vaimoa epäluuloisen karsaasti. Ei, tämä ei ollut se miniä, josta hän oli uneksinut, tämä ei vähääkään muistuttanut lihavaa, tervettä talonpoikaisnaista, joka on punainen kuin omena ja pyöreä kuin siitostamma. Hän oli lutkan näköinen, tuo nainen hetaleineen ja myskinhajuineen. Sillä kaikki, mikä kävi hajuvesistä, oli eukolle samaa kuin myski.

Ja jälleen lähdettiin kulkemaan ajopelien jäljessä, kuljettivat vastanaineiden matkatavaroita.

Ukko tarttui poikansa käsivarteen pidätti hänet toisten jälkeen ja kysyi jännittyneenä:

"No, onko taloutesi hyvällä tolalla?"

"Onpa niinkin, kaikki on hyvässä kunnossa."

"Mainiota. Mutta entä vainiosi, onko hänelläkin rahoja?"

Georges vastasi: "Neljäkymmentätuhatta frangia."

Isä päästi pienen ihailevan vihellyksen ja saattoi vain mutista itsekseen: "Piru vieköön!" Sillä summa teki vaikutuksensa. Sitten hän lisäsi vilpittömästi vakuuttuneena: "On se tosiaankin hieno nainen." Madeleine oli näet hänen makunsa mukainen, ja häntä oli pidetty suurena tuntijana, juuri häntä, ennen vanhaan.

Madeleine ja äiti astelivat rinnakkain puhumatta sanaakaan toisilleen.
Molemmat miehet tavoittivat heidät.

Tultiin kylään, pieneen tien reunalla olevaan kylään, johon kuului kymmenkunta taloa tien molemmilla puolilla, hienoja tiilitaloja ja kalkkisohjosta rakennettuja hökkeleitä, joista edellisissä oli liuskakivi-, jälkimmäisissä olkikatot. Ukko Duroyn majatalo, mökki, johon kuului pohjakerros, ja ullakko, oli aivan kylän alkupäässä vasemmalla. Kuusenoksa, joka oli kiinnitetty oven yläpuolelle, ilmoitti vanhan tavan mukaan, että janoisilla ihmisillä oli oikeus astua sisään.

Kapakkasaliin ruoka oli katettu kahdelle toistensa jatkoksi siirretylle pöydälle, joita peitti kaksi pöytäliinaa. Eräs naapurieukko, joka oli pyydetty avuksi, tervehti syvään niiaten nähdessään niin kauniin, hienon naisen, mutta sitten hän äkkiä tunsi Georgesin ja parkaisi: "Herra Jeesus, oletko se sinä, poika!"

Duroy vastasi iloisesti: "Minäpä tietenkin, muori Brulin!"

Ja hän syleili eukkoa niinkuin hän äsken oli syleillyt isäänsä ja äitiään.

Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "Tule huoneeseemme, niin saat riisua hattusi."

Hän avasi oikealla olevan oven. Se johti pieneen kylmään, tiilipermantoiseen huoneeseen, joka oli aivan valkoinen laastittuine seinineen ja pumpuliverhoisine sänkyineen. Vihkivesimaljan yläpuolella riippui krusifiksi. Kaksi taulua, jotka esittivät Paulia ja Virginiaa sinisen palmun alla ja Napoleon ensimmäistä keltaisen hevosen selässä, oli tämän siistin, lohduttoman huoneen ainoina koristuksina.

Niin pian kuin he olivat yksin, Georges suuteli Madeleinea: "Miten voit, Made? Olen iloinen nähdessäni jälleen vanhukset. Pariisissa heitä tuskin tulee ajatelleeksikaan, mutta heidän tapaamisensa on joka tapauksessa hauskaa."

Mutta isäukko koputti rystysillään seinää ja huusi: "Tulkaa, tulkaa ruoka on valmiina."

Oli siis istuuduttava pöytään.

Siitä muodostui pitkä, maalainen aamiainen, johon kuului huonosti sommiteltu sarja ruokia: lihamakkaraa lampaanpaistin jälkeen ja munakas lihamakkaran jälkeen. Isä Duroy, jonka muutamat viinilasit saattoivat oikeaan tunnelmaan, löysensi parhaiden kokkapuheittensa hanaa, jotka puheet muuten säästettiin vain suuria juhlatilaisuuksia varten. Ne olivat kömpelöitä ja karkeita juttuja kommelluksista, joita oli sattunut hänen ystävilleen, kuten hän väitti. Georges, vaikka hän tunsi ne kaikki, nauroi kuitenkin kotiseutunsa ilman huumaamana. Hänessä asui synnynnäinen rakkaus tähän seutuun, paikkoihin, jotka hän tunsi lapsuudestaan saakka, kaikkiin jälleen heränneisiin muistoihin, kaikkiin ennestään tuttuihin asioihin, jotka hän nyt taas näki, vähäpätöisyyksiin sellaisiin kuin eräässä ovessa olevaan veitsenjälkeen, tuoliin, joka ontui ja joka toi hänen mieleensä jonkin pienen tapahtuman, tuoksuun, joka uhosi maasta, pihkan ja puiden hajuun, joka tuli läheisestä metsästä. Ja myös huoneiden, ojien ja lantatunkioiden hajua hän rakasti.

Äiti Duroy ei puhunut sanaakaan, ja raskasmielisen ja tiukan näköisenä hän tarkasteli koko ajan poikansa vaimoa, sydämessään juuri herännyt viha, vanhan työläisen viha, talonpoikaisnaisen, jolla on kuluneet sormet ja karkeiden töiden rumentamat jäsenet, viha kaupunkilaista kohtaan, joka herätti hänessä vastenmielisyyttä ja joka tuntui tuomittavalta, likaiselta, vain laiskuutta ja syntiä varten luodulta esineeltä. Hän nousi alituisesti pöydästä asettaakseen esille ruokia ja kaataakseen laseihin hapanta, keltaista viiniä karahvista tai vaahtoavaa, ruskeaa, makeaa omenaviiniä pulloista, joiden korkit paukahtelivat kuin kivennäisvesipullojen tulpat.

Madeleine söi vähän, puhui vähän ja istui pöydässä alakuloisena. Hänen tavallinen hymynsä oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja hänen kasvoillaan oli surullinen ja alistuva ilme. Hän oli pettynyt, murheellinen. Miksi? Hänhän oli itse tahtonut tulla. Hänhän oli varsin hyvin tietänyt tulevansa maalaisten, pikkutalonpoikien luo. Minkälaisiksi hän oli heitä uneksinut, hän, joka ei koskaan muuten uneksinut?

Mahtoiko hän sitä tietää? Eikö olekin niin, että naiset aina toivovat sitä, mitä ei ole? Oliko hän, heitä matkan päästä ajatellessaan, kuvitellut heidät runollisemmiksi? Ei, mutta ehkä enemmän kirjoissa kuvattujen talonpoikien kaltaisiksi, jalommiksi, sydämellisemmiksi, koristeellisemmiksi. Silti hän ei ollut toivonut heitä läheskään niin erinomaisiksi kuin maalaiset olivat romaaneissa. Mistä sitten johtui, että he herättivät hänessä vastenmielisyyttä? Hänen tympeään tunteeseensa vaikuttivat tuhannet huomaamattomat pikkuseikat, tuhannet epämääräiset karkeudet, vieläpä noiden ihmisten aito talonpoikaisluonnekin, heidän liikkeensä ja ilonpurkauksensa, kaikki mitä he sanoivat.

Hän muisti oman äitinsä, josta hän ei koskaan puhunut kenellekään, vietellyn opettajattaren, joka oli kasvatettu Saint-Denis’ssä ja joka oli kuollut suruun ja köyhyyteen Madeleinen ollessa kahdentoista vuoden vanha. Joku tuntematon oli ottanut pienen tytön hoiviinsa. Ehkä hänen isänsä? Kuka hän oli? Sitä Madeleine ei varmaan tietänyt, vaikka hänellä olikin asiasta omat epäilyksensä.

Aamiainen ei ottanut koskaan päättyäkseen. Nyt alkoi tulla sisään kapakkavieraita. He puristivat isä Duroyn kättä, huusivat äänekkäästi nähdessään pojan ja vilkuilivat nuoreen naiseen iskien leikillisesti silmää aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Hitto vieköön! Eipä näytä Georges Duroyn vaimo madonsyömältä!"

Saapui toisiakin, vähemmän tuttavallisia. He istuutuivat puupöytien ääreen: "Litra! — Kolpakko! — Kaksi konjakkia! — Viiniä!" Ja he alkoivat pelata dominoa paukuttaen alituisesti pieniä mustia ja valkoisia luulevyjä.

Äiti Duroy kulki lakkaamatta edestakaisin, tarjoili vieraille alakuloisen näköisenä, otti vastaan rahoja ja kuivasi pöytiä sinisellä esiliinallaan.

Liitupiippujen ja halpojen sikarien savu täytti ilman. Madeleine alkoi yskiä ja kysyi: "Emmekö mene ulos? Minä en enää kestä."

Ateria ei ollut vielä päättynyt. Isä Duroy tuli pahalle tuulelle. Silloin Madeleine nousi ja meni istumaan oven ulkopuolella olevalle penkille. Siinä hän odotti, että hänen appiukkonsa ja miehensä lopettaisivat kahvinsa ja siihen kuuluvat lisäkkeet.

Georges tuli pian ulos hänen luokseen: "Haluatko, että lähdemme kävelylle Seinen rantaan?" hän kysyi.

Ja Madeleine vastasi ihastuneena: "Mielelläni. Lähdetään heti!"

He menivät virran rantaan, vuokrasivat veneen Croisset’n luona ja viettivät lopun päivästä erään saaren luona puiden alla, molemmat kevään suloisen lämmön herpaisemina ja virran pienten aaltojen tuudittamina.

Hämärän tullen he palasivat kotiin.

Illallinen, joka nautittiin talilampun valossa, oli Madeleinelle vielä kiusallisempi kuin aamiainen. Isä Duroy, joka oli puolijuovuksissa, ei enää puhunut. Äidin kasvoilla oli edelleenkin raskas ilme.

Niukka valo loi harmaisiin seinäpintoihin varjokuviaan, liikkuvia päitä, suunnattomia neniä ja muodottomia liikkeitä. Kun joku käänsi profiilinsa keltaiseen, lepattavaan liekkiin päin, saattoi nähdä jättiläiskäden vievän talikon kokoisen haarukan suuhun, joka avautui kuin villipedon kita.

Heti kun illallinen oli päättynyt, Madeleine vei miehensä mukanaan ulos, jottei hänen olisi tarvinnut istua pimeässä salissa, jossa koko ajan leijaili vanhojen piippujen ja pöydille kaadettujen juomatavaroiden ilkeä haju.

Heidän tultuaan ulos Georges sanoi:

"Sinulla on jo ikävä."

Madeleine alkoi vastustella, mutta Georges keskeytti hänet: "Ei. Olen sen jo huomannut. Jos haluat, niin voimme palata kotiin jo huomenna."

Madeleine kuiskasi:

"Lähden kyllä mielelläni."

He astelivat suoraan eteenpäin hitain askelin. Oli lauha ilta, jonka syvä, hyväilevä pimeys tuntui olevan täynnä kevyitä ääniä, kahinaa ja huokauksia. He poikkesivat kapealle polulle ja kulkivat korkeiden puiden alla, joiden rivit ylenivät kahtena synkkänä, mustana aitana heidän molemmilla puolillaan.

Madeleine kysyi:

"Missä me olemme?"

Georges vastasi:

"Metsässä?"

"Onko se suurikin?"

"Hyvin suuri. Ranskan suurimpia."

Polku tuntui huokuvan maan, puiden ja sammalen hajua, varjoisan metsän raikasta, vanhaa tuoksua, joka muodostuu nuppujen mehusta ja tiheiden pensaikkojen alla mätänevästä ruohosta. Nostaessaan päätään Madeleine näki tähdet puiden latvojen välisiä, ja vaikk’ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut oksia, hän tunsi ympärillään tämän lehtivaltameren epämääräisen imuvoiman.

Kummallinen värähdys kulki hänen lävitsensä, kiiti hänen ihonsa yli. Epämääräinen tuska alkoi painaa häntä. Miksi? Hän ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän tunsi olevansa hukassa, eksyksissä, vaarojen ympäröimänä, kaikkien hylkäämä, yksinään, yksinään maailmassa, tämän elävän holvin alla, joka värähteli tuolla ylhäällä.

Hän kuiskasi:

"Minua vähän pelottaa. Tahtoisin jo palata."

"Niinkö, voimmehan sitten kääntyä."

"Ja… huomenna matkustamme Pariisiin?"

"Niin, huomenna."

"Huomenaamulla?"

"Huomenaamulla, jos tahdot."

He tulivat kotiin. Vanhukset olivat jo menneet levolle. Madeleine nukkui huonosti, hän heräsi alituiseen maaseudun hänelle outoihin ääniin, huuhkajan huhuiluun, lättiinsä suljettujen porsaiden röhkinään ja kukon kiekumiseen, joka alkoi jo keskiyöllä.

Hän nousi ja oli valmis matkustamaan jo aamun ensimmäisessä sarastuksessa.

Kun Georges ilmoitti vanhemmilleen, että heidän täytyi matkustaa kotiin, molemmat pelästyivät, mutta pian he ymmärsivät, mistä päätös oli lähtöisin.

Isä kysyi yksinkertaisesti:

"Saammehan pian taas nähdä sinut?"

"Varmasti. Joskus kesällä."

"Sepä hyvä."

Ukko mutisi:

"Kunhan et vain katuisi kauppojasi."

Nuoret antoivat vanhuksille kaksisataa frangia karkottaakseen heidän tyytymättömyytensä, ja kun ajoneuvot, joita he olivat lähettäneet erään pojan hakemaan, kello kymmenen aikaan tulivat, vastanaineet suutelivat vanhuksia ja lähtivät.

Heidän ajaessaan mäkeä alas Duroy alkoi nauraa:

"Eikö käynytkin niinkuin olin sanonut? Sinua ei olisi pitänyt päästää herra ja rouva Du Roy de Cantelin tuttavuuteen."

Madeleinekin alkoi nauraa ja vastasi: "Nyt olen ihastunut. He ovat kunnon ihmisiä, joista jo alan pitää. Lähetänpä heille sokerileivoksia Pariisista."

Sitten hän kuiskasi: "Du Roy de Cantel… Saatpa nähdä, ettei kukaan ihmettele hääkorttejamme. Kerromme, että olemme viettäneet kahdeksan päivää vanhempiesi maatilalla."

Ja hän painautui miehensä viereen antaen suudelman hipaista hänen viiksiään: "Mitä kuuluu, Geo?"

Duroy vastasi: "Mitä kuuluu, Made?" ja kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen.

Kaukana laakson pohjalla näkyivät ison virran hopeasuomut aamuauringon valossa, tehtaanpiiput, jotka työnsivät kivihiilipilviään taivaalle, ja terävät torninhuiput, jotka kohosivat yli vanhan kaupungin.

2

Herrasväki Du Roy oli ollut kaksi päivää jälleen Pariisissa, ja sanomalehtimies oli ryhtynyt vanhaan toimeensa. Hän vain odotti saavansa luopua "Nähtyä ja kuultua" osaston päällikkyydestä ottaakseen lopullisesti haltuunsa, Forestier’n työn ja antautuakseen yksinomaan politiikkaan.

Tänä iltana hän oli matkalla kotiin päivälliselle, kotiin, edeltäjänsä huoneistoon. Hänen sydämensä oli iloinen, ja hänessä kyti aina uudistuva halu saada pian hyväillä vaimoaan, joka hallitsi häntä ulkonaisella viehätysvoimallaan ja huomaamattomalla vaikutusvallallaan. Kun hän rue Notre-Dame-de-Lorettella meni erään kukkakaupan ohitse, hänen päähänsä pälkähti ostaa kukkavihko Madeleinelle, ja hän valitsi kokonaisen kimpun puoliavoimia ruusuja, kokonaisen sylillisen tuoksuvia nuppuja.

Uudessa porraskäytävässään hän joka kerroksessa katseli mielihyvin kuvaansa peilistä, joka aina palautti hänen mieleensä hänen ensimmäisen tulonsa tähän taloon.

Hän oli unohtanut avaimensa ja soitti, ja sama palvelija, jonka hän oli vaimonsa neuvosta pitänyt, tuli avaamaan.

Georges kysyi: "Onko rouva kotona?"

"Kyllä, herra."

Mutta mennessään ruokasalin lävitse hän hämmästyi suuresti nähdessään, että pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ja salongin ovella olevan kohotetun verhon sivuitse hän näki Madeleinen, joka järjesti uuninkulmalla olevaan maljakkoon aivan samanlaisia ruusuja kuin hän itse oli ostanut. Hän loukkaantui ja tuli pahalle tuulelle, aivan kuin joku olisi varastanut hänen aatteensa, hänen kohteliaisuudenosoituksensa ja sen ilon, jota hän siitä oli odottanut.

Astuessaan salonkiin hän kysyi: "Oletko kutsunut tänne jonkun?"

Madeleine vastasi kääntymättä miehensä puoleen kukkasista, joita hän yhä järjesteli: "Olen ja en ole. Tänne tulee vanha ystäväni, kreivi de Vaudrec, jolla on tapana syödä täällä päivällistä joka maanantai ja joka käy täällä nyt niinkuin ennenkin."

Georges mutisi: "Vai niin, hyvä on."

Hän oli pysähtynyt vaimonsa taakse kukkavihko kädessään. Hän olisi tahtonut piilottaa sen, heittää sen menemään. Mutta hän sanoi: "Katsohan, minulla on mukanani muutamia ruusuja!"

Madeleine kääntyi äkkiä ja huudahti hymyn valaistessa hänen kasvonsa:

"Oletpa kiltti, kun muistit minua!"

Ja hän ojensi miestään kohti käsivartensa ja huulensa osoittaen niin vilpitöntä iloa, että Georges tunsi itsensä lohdutetuksi.

Madeleine otti kukat, hengitti niiden tuoksua ja pani ne sitten, riemuiten kuin pieni lapsi, tyhjään maljakkoon vastapäätä toista ruusumaljakkoa. Sen jälkeen hän sanoi tarkastellen kukkiensa vaikutusta:

"Miten hauskaa! Nyt uunini on kauniisti koristettu."

Vakuuttuneen näköisenä hän melkein heti lisäsi:

"Tiedätkö, Vaudrec on aivan ihastuttava. Sinä varmasti ystävystyt hänen kanssaan."

Ovikellon kilahdus ilmoitti kreivin saapumisen. Hän tuli rauhallisena ja huolettomana, aivan kuin olisi saapunut kotiinsa. Suudeltuaan kohteliaasti nuoren naisen sormenpään hän kääntyi hänen miehensä puoleen ja ojensi tälle sydämellisesti kätensä kysyen: "Mitä kuuluu, rakas Du Roy?"

Hänen ilmeensä ei enää ollut jäykkä ja karu niinkuin aikaisemmin, vaan hän oli hyvin rakastettava ja osoitti monin tavoin, ettei tilanne enää ollut sama kuin ennen. Sanomalehtimies oli hämmästynyt ja koetti olla mahdollisimman kohtelias vastatakseen toisen rakastettavuuteen. Viiden minuutin kuluttua olisi voinut luulla, että he olivat tunteneet toisensa ja kunnioittaneet toisiaan jo kymmenen vuotta.

Madeleine, jonka kasvot loistivat, sanoi: "Saatte nyt jäädä kahden. Minun täytyy mennä katsomaan keittiöön." Ja hän katosi molempien miesten katseiden seuraamana.

Hänen palatessaan herrat keskustelivat teatterista. He puhuivat eräästä uudesta kappaleesta ja olivat niin täydellisesti samaa mieltä, että jonkinlainen pikainen ystävyys heräsi heidän silmissään heidän keksiessään käsityskantojensa ehdottoman yhtäläisyyden.

Päivällinen oli viehättävä, hyvin tuttavallinen ja sydämellinen ja kreivi viipyi myöhäiseen iltaan näyttäen viihtyvän mainiosti tässä talossa ja tämän hauskan vastanaineen parin luona.

Hänen lähdettyään Madeleine sanoi miehelleen:

"Eikö hän olekin suurenmoinen? Hänestä täytyy pitää, kun oppii hänet tarkemmin tuntemaan. Ja hän on luotettava, uskollinen, vakaa ystävä. Oh, ilman häntä…"

Hän ei lopettanut lausettaan, ja Georges vastasi:

"Minunkin mielestäni hän on hyvin miellyttävä. Meistä tulee varmasti hyvät ystävät."

Mutta Madeleine jatkoi heti: "Etpä tiedäkään, kuinka paljon meillä on tekemistä tänä iltana, ennen kuin menemme levolle. Minulla ei ollut aikaa puhua sinulle asiasta ennen päivällistä, kun Vaudrec tuli niin pian. Olen juuri äsken saanut tärkeitä tietoja Marokosta. Ne on antanut minulle Laroche-Mathieu, edustajakamarin jäsen ja tuleva ministeri. Meidän on tehtävä suuri artikkeli, huomiotaherättävä artikkeli. Minulla on asiat ja numerot. Ryhdymme työhön heti. Ole hyvä ja ota lamppu."

Georges otti lampun ja he menivät työhuoneeseen.

Samat kirjat olivat rivissä hyllyllä, joiden päällä nyt upeilivat ne kaksi Juanin lahden maljakkoa, jotka Forestier oli ostanut päivää ennen kuolemaansa. Pöydän alla oli vainajan jalkamatto valmiina lämmittämään Du Royn jalkoja. Heti pöydän ääreen istuuduttuaan Du Roy tarttui samaan norsunluiseen kynänvarteen, jonka päätä toisen hampaat olivat pureskelleet.

Madeleine nojasi uuniin, sytytti savukkeen ja kertoi uutisensa, minkä jälkeen hän esitti omat näkökantansa ja ajattelemansa artikkelin suunnitelman.

Du Roy kuunteli tarkkaan töhertäen silloin tällöin paperille pieniä muistiinpanoja, ja kun Madeleine oli lopettanut, hän otti uudelleen kysymyksen tarkasteltavaksi, vuorostaan laajensi sitä ja kehitti sitä, joten siitä ei muodostunutkaan yksinomaan artikkelisuunnitelma, vaan kokonainen sotasuunnitelma vallassa olevaa ministeriötä vastaan. Hänen vaimonsa ei enää polttanut, niin jännittynyt hän oli asiasta ja niin tarmokkaasti hänen ajatuksensa toimivat, kun hän edelleen kehitteli Georgesin näkökohtia.

Yhtenään hän mutisi: "Niin… niin… mainiota… erinomaista… hyvin osuvaa…"

Ja kun Du Roy vuorostaan oli lopettanut, Madeleine määräsi:

"Ja nyt kirjoittamaan!"

Mutta Du Royn oli aina vaikea päästä alkuun, ja tuskastuneena hän etsi sanoja. Silloin Madeleine tuli hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen olkapäänsä yli ja alkoi aivan hiljaa kuiskailla lauseita hänen korvaansa.

Silloin tällöin hän epäröi ja kysyi:

"Niin kai oli tarkoituksesi sanoa?"

Du Roy vastasi: "Aivan niin."

Madeleinella oli kyky antaa purevia iskuja, iskuja, jotka olivat täynnä pääministerin haavoittamiseksi tarkoitettua naisellisia myrkkyä. Hän osasi taitavasti sekoittaa kirjoitukseen ilkeyksiä hallituksen päämiehen ulkomuodosta ja politiikasta ja teki sen niin huvittavalla tavalla, että lukijan oli pakko nauraa, ja samalla tunnustaa havainnot oikeiksi.

Välistä Du Roy lisäsi joukkoon muutamia rivejä, jotka antoivat hyökkäykselle syvemmän ja voimakkaamman sisällyksen. Hän osasi sitä paitsi taidon tehdä kaksimielisiä salaviittauksia. Sen hän oli oppinut terästäessään "Nähtyä ja kuultua"-osastonsa uutisia, ja kun jokin seikka, jonka Madeleine ilmoitti varmaksi, tuntui hänestä epäilyttävältä tai liian häpäisevältä, hän osasi vihjaista siihen tavalla, joka vaikutti lukijaan tehokkaammin kuin jos se olisi sanottu suorin sanoin.

Kun heidän artikkelinsa oli valmis, luki Georges sen lävitse, kovaäänisesti pauhaten. Molemmat pitivät sitä aivan ihailtavana ja hymyilivät toisilleen ihastuneina ja yllättyneinä, aivan kuin he vasta nyt olisivat alkaneet päästä perille toistensa lahjoista. He katsoivat toisiaan silmiin ihailun ja hellyyden liikuttamina ja suutelivat toisiaan kiihkeästi tuntien polttavaa rakkaudenkaipuuta, joka heidän ajatuksistaan siirtyi heidän ruumiiseensa.

Du Roy otti lampun: "Ja nyt, rakkaani!" hän sanoi silmät hehkuen.

Madeleine vastasi:

"Menkää edellä, herra, koska kerran kannatte lamppua." Du Roy meni hänen ohitseen, ja Madeleine seurasi häntä heidän huoneeseensa kutittaen häntä sormellaan niskaan kauluksen ja tukan väliin saadakseen hänet kulkemaan joutuisammin, sillä tätä hyväilyä Georges pelkäsi.

Artikkeli julkaistiin varustettuna allekirjoituksella Georges Du Roy de Cantel, ja se herätti suurta huomiota. Edustajakamarissa se aiheutti kovan metelin. Johtaja Walter onnitteli kirjoittajaa ja luovutti hänen hoitoonsa La Vie Françaisen poliittisen osaston. "Nähtyä ja kuultua"-osasto joutui takaisin Boisrenard’ille.

Tämän jälkeen lehti ryhtyi viekkaaseen ja häikäilemättömään taisteluun vallassa olevaa ministeristöä vastaan. Hyökkäykset, jotka aina tehtiin taitavasti ja aina perustuivat tosiasioihin, olivat milloin ivallisia, milloin vakavia, milloin leikillisiä, milloin myrkyllisiä ja osuivat maaliinsa niin hellittämättömän varmasti, että kaikki ihmettelivät.

Toiset lehdet lainasivat otteita La Vie Françaisen artikkeleista, leikkasivat kokonaisia kirjoituksia, ja poliitikot kysyivät toisiltaan, eikö prefektuurin toimesta voitaisi tukkia tuon tuntemattoman ja katkeran vihollisen suuta.

Du Roy tuli tunnetuksi poliittisissa piireissä. Kädenpuristuksista ja hatunnostamisista hän ymmärsi, miten hänen vaikutusvaltansa kasvoi. Sitä paitsi hänen vaimonsa oli hänelle alati yllättyneen ihastelun aiheena. Hän ihmetteli ja ihaili hänen keksimiskykyään, hänen taitoaan hankkia itselleen tietoja ja hänen suurta tuttavapiiriään.

Tullessaan kotiin Du Roy tapasi salongissaan milloin jonkun senaattorin, milloin jonkun edustajakamarin jäsenen, milloin jonkun korkean virkamiehen tai kenraalin, jotka kaikki kohtelivat Madeleinea vakavan luottavaisesti kuten vanhaa, hyvää ystävää. Missä hän oli oppinut tuntemaan kaikki nämä ihmiset? Seuraelämässä, sanoi Madeleine. Mutta miten hänen oli onnistunut saavuttaa heidän luottamuksensa ja heidän ystävyytensä? Sitä Du Roy ei ymmärtänyt.

"Hänestä olisi voinut tulla taitava diplomaatti", hän ajatteli.

Väliin Madeleine tuli liian myöhään aterioille, hengästyneenä, punaisena, värisevänä ja sanoi, ennen kuin oli ennättänyt riisua edes harsoaan:

"Tiedätkö, tänään minulla on ollut hauska päivä. Ajattelehan, että oikeusministeri on nimittänyt kaksi sekakomitean jäsentä. Siitä hän ansaitsee löylytyksen, jonka hän kerrankin muistaa."

Ja ministeri sai löylytyksensä ja seuraavana päivänä uuden löylytyksen ja kolmantena päivänä vielä uuden. Edustaja Laroche-Mathieu, joka joka tiistai söi päivällistä rue Fontainella kreivi de Vaudrecin jälkeen, joka aloitti viikon, puristi voimakkaasti molempien aviokumppanien käsiä ilmaisten selvästi tyytyväisyytensä, jota hän ei pystynyt salaamaan. Hän sanoi lakkaamatta:

"Tuhat tulimmaista, minkälainen taistelu! Tämän jälkeen meidän on pakko onnistua."

Hän toivoi voivansa vallata ulkoministerin salkun, jota hän jo kauan oli tavoitellut.

Hän kuului niiden monikasvoisten poliitikkojen joukkoon, joilla ei ole vakaumusta, ei suurta älyä, ei rohkeutta eikä todellisia tietoja. Hän oli pieni asianajaja, jota oli onnistanut maaseutukaupungissa. Hän piti itsensä viekkaassa tasapainoasennossa äärimmäisyyspuolueiden välillä, ollen jonkinlainen tasavaltalainen jesuiitta ja vapaamielinen taistelupukari.

Hänen kylämachiavellismistaan johtui, että hänen toverinsa pitivät häntä älykkäänä, samoin kaikki ne nousukkaat, joista tehdään valtiopäivämiehiä. Häntä onnisti, koska hän oli tarpeeksi hienoasuinen, tarpeeksi kohtelias, tarpeeksi ystävällinen, tarpeeksi rakastettava. Hänellä oli menestystä seuraelämässä, siinä sekalaisessa, levottomassa ja varsin vähän hienostuneessa seuraelämässä, jonka muodostavat nykyhetken vallassaolijat.

Kaikkialla sanottiin: "Larochesta tulee ministeri." Ja itse hän oli vielä vakuuttuneempi kuin muut siitä, että Larochesta tulee ministeri.

Hän oli pääosakkaita johtaja Walterin lehdessä, jotapaitsi hän oli
Walterin kumppani monissa liikeyrityksissä.

Du Roy avusti häntä luottavaisesti toivoen hämärästi jotakin tulevaisuudelta. Muuten hän vain jatkoi sitä työtä, jonka Forestier oli aloittanut. Laroche-Mathieu oli luvannut Forestier’lle Kunnialegioonan komentajanauhan, kunhan voiton päivä koittaisi. Ritarimerkin saisi nyt Madeleinen uusi mies, siinä koko ero. Kaiken lopuksi mikään ei ollut muuttunut.

Niin hyvin oltiin selvillä siitä, ettei mitään ollut muuttunut, että Du Royn virkaveljet keksivät vakituisen leikkipuheen, joka pian alkoi häntä suututtaa.

Häntä sanottiin nyt vain Forestier’ksi.

Hänen tullessaan toimitukseen joku huusi: "Hei, Forestier!"

Hän ei ollut kuulevinaan, vaan etsi vain kirjeitä hyllyltään. Mutta ääni jatkoi entistä ponnekkaammin: "Hei, Forestier!" Kuului tuhahdettua naurua.

Kun Du Roy aikoi lähteä johtajan huoneeseen, jonne hänet oli kutsuttu, hänet pysähdytti toimitustoveri, joka oli hänelle huudellut: "Oh, suo anteeksi, sinullehan minulla oli asiaa. Niin hullulta kuin se kuuluukin, minä erehdyn aina nimittämään sinua Charles raukan nimellä. Se johtuu kai siitä, että artikkelisi niin hiivatisti muistuttavat hänen kirjoituksiaan. Niiden suhteen erehtyy jokainen."

Du Roy ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän raivosi. Hänessä alkoi kiehua synkkä viha vainajaa kohtaan.

Johtaja Walter itse oli sanonut, kun joku ihmetteli uuden poliittisen toimittajan ja toimen entisen johtajan kirjoitusten käänteiden ja tyylin hämmästyttävää yhtäläisyyttä: "Niin, hän muistuttaa jollakin tapaa Forestier’ta, mutta hän on sukkelasanaisempi, ärsyttävämpi, voimakkaampi kuin Forestier."

Kerran taas, kun Du Roy sattumalta tuli avanneeksi bilboquet-kaapin, hän huomasi, että hänen edeltäjänsä bilboquet’n varren ympärille oli kiedottu suruharso, kun taas se bilboquet, jota hän itse tavallisesti oli käyttänyt harjoitellessaan peliä Saint-Potinin johdolla, oli koristettu sievällä silkkinauhalla. Kaikki kepit olivat kokonsa mukaan järjestyksessä samalla hyllyllä, ja erääseen kilpeen, jollaisia näkee museoissa, oli kirjoitettu: "Vanha kokoelma, omist. toiminimi Forestier & Co, Forestier—Du Royn jälk. Kulumattomia artikkeleita, jotka sopivat käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, myös matkoilla."

Hän sulki rauhallisesti kaapin ja lausui niin kovasti, että kaikki sen kuulivat:

"Tylsimyksiä ja kateellisia ihmisiä on kaikkialla."

Mutta hänen turhamaisuutensa oli saanut iskun, hänen ylpeyttään oli loukattu, samoin hänen arkaa kynämiehenmainettaan, sitä hermostunutta epäluuloisuutta, joka aina on varuillaan ja joka on luonteenomainen yhtä hyvin reportterille kuin runoilijoillekin.

Sana Forestier kiusasi hänen korvaansa. Hän pelkäsi sitä kuulla, ja hän tunsi punastuvansa, kun hän sen kuuli.

Hänelle tämä nimi merkitsi kirvelevää pilantekoa, vieläpä enemmänkin
kuin pilantekoa, se merkitsi melkein häväistystä. Se huusi hänelle:
"Vaimosi se tekee työsi, niinkuin hän ennen teki tuon toisen työn.
Ilman häntä et olisi mitään!"

Hän tosin myönsi, ettei Forestier olisi ollut mitään ilman Madeleinea.
Mutta mitä häneen itseensä tuli, niin saatiinpa nähdä!

Mutta kun hän tuli kotiin, niin kiusa jatkui. Nyt häntä muistutti vainajasta koko talo, koko huonekalusto, jokainen koristusesine, kaikki, mihin hän kosketti. Ensi aikoina hän oli sitä tuskin huomannut, mutta toverien pilanteko oli haavoittanut hänen sieluaan, johon sen jälkeen alkoivat valaa myrkkyään monet tähän asti huomiotta jääneet pikkuseikat.

Hän ei enää voinut tarttua mihinkään esineeseen, ilman että hänestä tuntui, kuin Charles’in käsi olisi levännyt sen yllä. Hän näki ympärillään ja käsitteli vain sellaisia esineitä, jotka ennen olivat palvelleet Forestier’ta, esineitä, joita tämä oli ostanut, rakastanut ja omistanut.

Väliin hän ihmetteli tätä sielunsa kapinaa ja kysyi usein itseltään: "Mistä pirusta tämä johtuu? Enhän ole vähintäkään mustasukkainen Madeleinen ystäville. Enhän koskaan välitä siitä, mitä hän tekee. Hän tulee ja menee mielensä mukaan, mutta tuo pässinpää Charles saattaa minut raivoon."

Itsekseen hän lisäsi: "Oikeastaan hän todella olikin pässinpää. Se kai minua nyt lonkkaa. Minua harmittaa, että Madeleine saattoi mennä naimisiin sellaisen hölmön kanssa."

Ja lakkaamatta hän toisteli: "Mistä johtuu, että hänen kaltaisensa nainen hetkeäkään saattoi sulattaa sellaista elukkaa?"

Ja hänen kiukkuaan lisäsivät päivä päivällä tuhannet vähäpätöiset seikat, jotka pistivät häntä kuin okaat tuomalla alituisesti hänen mieleensä vainajan. Ja niitä saattoi aiheuttaa milloin Madeleinen, milloin palvelijan, milloin kamarineitsyen jokin sana.

Eräänä iltana Du Roy, joka piti kaikesta makeasta, kysyi vaimoltaan:

"Miksi meillä ei koskaan ole jälkiruokaa? Sinä et milloinkaan käske valmistamaan sellaista."

Nuori nainen vastasi huolettomasti: "Olet oikeassa. En ole tullut sitä ajatelleeksi. Se johtuu siitä, että Charles aivan inhosi…"

Du Roy keskeytti hänet kärsimättömällä huitaisulla, jota hän ei kyennyt hillitsemään:

"Oh, Charles kiusaa minut kohta kuoliaaksi. Charles siellä ja Charles täällä, Charles joka paikassa, Charles piti siitä ja Charles piti tästä. Koska hän on kuollut, voisi hänet mielestäni jo jättää rauhaan."

Madeleine katseli miestään hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt tätä äkillistä vihanpuuskaa. Mutta koska hän oli älykäs nainen, hän aavisti hiukkasen siitä, mitä hänen miehensä sielussa tapahtui, aavisti sen hitaan työn, jota vainajaan kohdistunut mustasukkaisuus joka sekunti suoritti kaiken sen avulla, mikä muistutti tuosta toisesta.

Hän ehkä piti sitä lapsellisena, mutta oli kuitenkin hyvillään eikä vastannut mitään.

Du Roy puolestaan suuttui omasta kiukustaan, jota hän ei ollut voinut hillitä. Kun hänen illalla päivällisen jälkeen oli kirjoitettava artikkeli seuraavaksi päiväksi, hän yritti työntää jalkansa kirjoituspöydän alla olevaan jalanlämmittäjään. Kun hän ei siinä oikein onnistunut, hän potkaisi sen kauas huoneeseen ja kysyi nauraen:

"Charles’in kintut kai aina palelivat?"

Madeleine vastasi, hänkin nauraen: "Oh, hän pelkäsi aina vilustumista.
Hänen rintansa ei ollut vahvimpia."

Du Roy jatkoi karkeasti: "Niin, sen hän osoittikin erittäin hyvin." Sievistellen hän lisäsi: "Minun onnekseni." Ja hän suuteli vaimonsa kättä.

Levolle mennessään hän vielä kysyi ollen yhä saman ajatuksen pauloissa:
"Pitikö Charles yömyssyä, jottei korviin olisi vetänyt?"

Madeleine yhtyi pilantekoon ja vastasi: "Ei, vaan silkkinenäliinaa, jonka hän solmi otsalleen."

Georges kohautti olkapäitään ja sanoi halveksuen, kuten ainakin väkevämpi:

"Se rähjä!"

Siitä lähtien Charles oli hänelle ehtymättömänä puheenaiheena. Hän puhui hänestä joka tilaisuudessa ja nimitti häntä vain "Charles raukaksi", kasvoillaan äärettömän säälin ilme.

Ja kun hän tuli kotiin toimituksesta, jossa hän pari kolme kertaa oli saanut kuulla nimitettävän itseään Forestier’ksi, hän kosti siten, että hän lakkaamalta vainosi vainajaa mitä katalimmin. Hän puhui hänen vioistaan, hänen naurettavista puolistaan, hänen heikkouksistaan, luetteli niitä mielihyvin, kehitteli ja suurenteli niitä, aivan kuin hän olisi tahtonut nyhtää vaimonsa sydämestä pelätyn kilpailijan viho viimeisetkin vaikutusvallan rippeet.

Hän toisteli: "Sanohan, Made, muistatko sitä päivää, jolloin tuo Forestier raukka koetti todistaa meille, että lihavat miehet ovat voimakkaampia kuin laihat?"

Sitten hän halusi kuulla vainajasta erinäisiä arkaluontoisia ja salaisia asioita, joita tympääntynyt nuori nainen kuitenkin kieltäytyi kertomasta. Mutta Du Roy oli itsepäinen ja intti:

"Äh, kerro nyt vain. Mahtoi hän olla hyvin naurettava sellaisina hetkinä!"

Madeleine mutisi hiljaa:

"No, no, anna hänen nyt vihdoinkin olla rauhassa!"

Du Roy jatkoi: "Ei, sano nyt vain! Kyllä se aasi varmaankin käyttäytyi hyvin tökerösti sängyssä?"

Ja hän lopetti aina johtopäätökseen: "Hölmö hän oli, suuri hölmö!"

Eräänä kesäkuun iltana, kun hän poltteli savuketta ikkunansa ääressä, saattoi vielä illalla vallitseva ankara kuumuus hänet haluamaan pientä retkeilyä.

Hän kysyi: "Pikku Made, etkö haluaisi lähteä Boulognen metsään?"

"Lähden kernaasti."

He ottivat avovaunut ja tulivat Champs-Elysées’lle, ja sitten avenue du Bois-de-Boulognelle. Oli tyyni ilta, oikea pariisilainen saunailta, jolloin kuumuutta hehkuva ilma tunkeutuu keuhkoihin kuin leivinuunin höyry. Kokonainen ajopeliarmeija kuljetti puiden alla Pariisin rakastelevaa väestöä. Ne ajoivat lakkaamatta edestakaisin kaupungin ja puiston väliä.

Georges’ia ja Madeleinea huvitti katsella kaikkia noita vaunuissa ajelevia yhteen kietoutuneita pareja, joista aina nainen oli vaaleapukuinen ja mies tummapukuinen. Siinä vyöryi loppumaton rakastavien virta kohti Boulognen puistoa tähdikkään, polttavan taivaan alla. Pyörät kumisivat ontosti katua vasten, muuta ääntä ei kuulunut. Vaunuja, yhä uusia vaunuja lakkaamatta, kaksi olentoa kussakin vaunussa. He lojuivat istuimilla mykkinä, toisiaan vasten puristuneina, viettiharhoihinsa menehtyneinä ja väristen odottaen tulevaa syleilyä. Polttava pimeys tuntui olevan ääriään myöten täynnä suudelmia. Ilmassa leijailevan kevytmielisyyden ja kaikkialla läsnäolevan eläimellisen rakkauden tuntu teki ilman paksuksi ja vielä tukahduttavammaksi. Kaikki nämä parittumista odottavat ihmiset, joita huumasi sama ajatus, sama kaipuu, tartuttivat kuumetta ympärilleen. Kaikki nämä rakkautta täynnä olevat ajoneuvot, joissa hyväilyt keinuivat, sirottelivat tielleen jonkinlaisia hienoja, huomaavia aistillisuuden tuulahduksia.

Georges ja Madeleine tunsivat lemmentartunnan siirtyvän heihinkin. He tarttuivat hiljaa, sanaakaan sanomatta toistensa käsiin, vähän masentuneina ilman raskaudesta ja siitä liikutuksesta, joka heidät valtasi.

Kun he saapuivat kaarrokseen, joka kiertää linnoituksia, he suutelivat toisiaan, ja Madeleine kuiskasi hiukan hämmentyneenä: "Me olemme yhtä lapsellisia kuin matkustaessamme Roueniin."

Suuri vaunuvirta oli jakautunut. Järvien reunaa noudattavalla tiellä, josta nuoriso piti, ajoneuvot vähän hajautuivat, mutta puiston tiheä pimeys, ilma, jota viilensivät lehtevät puut ja puiden välissä solisevat purot, jonkinlainen vilpas tuulahdus avaralta, tähtien täyttämältä taivaalta, kaikki se antoi ajelevien parien suudelmille vielä läpitunkevamman viehätyksen, vielä salaperäisemmän houkutuksen.

Georges kuiskasi: "Ah, pikku Made", ja painoi häntä lähemmäksi.

Madeleine sanoi hänelle: "Muistatko kotiseutusi metsän, kuinka synkkä se oli? Minusta tuntui kuin se olisi ollut täynnä kauheita eläimiä, kuin sillä ei olisi ollut mitään loppua. Mutta täällä, täällä metsä on lumoava. Täällä tuntee hyväilyjä tuulenhenkäyksissä, ja minähän tiedän, että Sevres on puiston toisella puolella."

Du Roy vastasi: "Oh, meidän puolen metsissä ei ole muuta kuin hirviä, kettuja, metsäkauriita ja villisikoja, ja siellä täällä ehkä jokin metsänvartijanmaja." [Metsänvartijanmaja on ranskaksi; une maison de forestier — Suom.]

Tämä sana, kuolleen nimi, joka kirposi hänen omilta huuliltaan, hämmästytti häntä, aivan kuin joku olisi huutanut sen pensaikosta, ja hän vaikeni äkkiä. Hänet oli vallannut kummallinen, itsepintainen vastenmielisyyden tunne, se mustasukkaisesti kalvava, hellittämätön ärtyisyys, joka jo jonkin aikaa oli häirinnyt hänen elämäänsä.

Hetken kuluttua hän kysyi: "Olitko joskus Charles’in kanssa samalla tapaa ajelemassa kuin tänä iltana?"

Madeleine vastasi: "Olin kyllä, hyvin useinkin."

Du Royn valtasi äkkiä halu ajaa takaisin kotiin, hermostunut into, joka puristi kokoon hänen sydämensä. Hänen sieluunsa oli tunkeutunut Forestier’n kuva, joka kiusasi häntä, ahdisti häntä. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin häntä, puhumaan muusta kuin hänestä.

Vihaisella äänellä hän sanoi:

"Sano minulle eräs asia, Made."

"Mikä sitten, ystäväni?"

"Teitkö Charles raukan aisankannattajaksi?"

Madeleine mutisi halveksuvasta "Sinä olet tyhmä lörpötyksinesi."

Mutta Du Roy ei luopunut ajatuksestaan.

"Kas niin, pikku Made, ole nyt oikein suora! Myönnä, että teit hänet aisankannattajaksi. Myönnä! Sinä olet tehnyt hänet aisankannattajaksi, varmasti! Myönnätkö, että olet tehnyt hänet aisankannattajaksi?"

Madeleine oli vaiti. Tämä sana kiusasi häntä, niinkuin se aina kiusaa kaikkia naisia.

Georges jatkoi itsepäisesti: "Perhana, jos joku ansaitsi sellaisen häpeän, niin varmasti ainakin hän. Kyllä, kyllä! Minua huvittaisi todellakin tietää, olitko uskoton Forestier’lle. Hän ei kai mitään huomannut?"

Hän tunsi, että Madeleine hymyili, arvatenkin jollekin muistolle, ja intti edelleen: "No niin, sano pois! Eihän se mitään tee! Luulisihan olevan hauskaa saada tunnustaa minulle, että petit häntä, oikein hauskaa."

Häntä todella vapisutti toivo siitä, että Charles, vihattu Charles, tuo inhottu, kirottu vainaja oli saanut kantaa tätä naurettavaa häpeää. Ja kuitenkin… kuitenkin hänen haluaan päästä varmuuteen yllytti oikeastaan eräs toinen, vielä sekavampi tunne.

Hän toisti: "Made, pikku Made, kun nyt pyydän sinua! Olisihan ollut aivan väärin olla tekemättä häntä aisankannattajaksi. Kas niin, Made, tunnusta nyt!"

Madeleinesta oli hänen itsepäisyytensä epäilemättä huvittava, sillä hän alkoi nauraa pienin, katkonaisin purskahduksin.

Du Roy oli kumartunut aivan vaimonsa korvaan: "Kas niin… kas niin… tunnusta!"

Madeleine siirtyi hänestä kiivaasti kauemmaksi ja sanoi lyhyesti: "Sinä olet tyhmä. Luuletko, että sellaisiin kysymyksiin vastataan?"

Hän oli sanonut sen niin kummallisella äänellä, että kylmä värähdys kulki läpi miehen suonien, ja hän joutui hämilleen, pelästyi, hieman hengästyi, aivan kuin hän olisi saanut sisäisen tärähdyksen.

Nyt vaunut ajoivat jälleen pitkin järvenrantaa. Taivas näytti sirotelleen tähtiään veteen, jossa kaksi joutsenta, pimeässä tuskin näkyvinä, hitaasti uiskenteli.

Georges huusi ajurille: "Kääntykää takaisin!" ja vaunut kääntyivät ja ajoivat toisten vaunujen ohitse, joiden hevoset kulkivat käyden ja joiden isot lyhdyt kimaltelivat kuin silmät Boulognen metsän yössä.

Miten omituisesti hän oli sen sanonut! Du Roy mietti: "Olikohan se tunnustus?" Ja tämä puolittainen varmuus siitä, että Madeleine oli pettänyt ensimmäistä miestään, saattoi Du Royn nyt suunniltaan vihasta. Häntä halutti lyödä vaimoaan, kuristaa hänet, repiä hiukset hänen päästään!

Oh, jospa Madeleine vain olisi vastannut: "Mutta, rakkaani, jos olisin pettänyt häntä, niin olisin tehnyt sen sinun kanssasi." Silloin olisi Georges häntä suudellut, puristanut hänet syliinsä, rakastanut!

Georges istui liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmät taivasta kohden. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen vielä mitään ajatella. Hän tunsi vain, kuinka suuttumus kiehui hänen sisässään, kuinka se kasvoi, tuo viha, joka valtaa kaikki miehet heidän joutuessaan kosketuksiin naisten viettielämän oikkujen kanssa. Ensimmäisen kerran hän tunsi epäilevän puolison epämääräistä tuskaa! Hän siis oli mustasukkainen, mustasukkainen vainajalle, mustasukkainen Forestier’lle. Mustasukkainen kummallisella, masentavalla tavalla, ja tähän tunteeseen sekautui äkkiä viha Madeleinea kohtaan. Koska Madeleine oli pettänyt tuota toista, kuinka siis Georges puolestaan voisi luottaa häneen?

Vähitellen Du Royn valtasi jonkinlainen viileys, ja terästäytyessään kärsimystään vastaan hän alkoi ajatella: "Kaikki naiset ovat lutkia. Heitä on vain käytettävä, mutta oltava antamatta mitään itse."

Hänen sydämensä katkeruus nousi hänen huulilleen inhon ja halveksunnan sanoina. Mutta hän ei kuitenkaan päästänyt niitä julki. Hän toisteli itsekseen: "Maailma kuuluu väkeville. Täytyy olla väkevä. Täytyy asettautua kaiken yläpuolelle."

Vaunut ajoivat nopeammin. Ne sivuuttivat linnoitukset. Du Roy näki edessään taivaalla punertavan valon, joka muistutti suunnattoman uunin liekkiä, hän kuuli sekavan, huumaavan, korvia särkevän kohinan, jossa yhtyivät lukemattomat erilaiset äänet, kumean melun, joka nousi ja laski kuin epävarmasti sykkivä jättiläisvaltimo, hän kuuli Pariisin hengityksen, suurkaupungin, joka tänä kesäyönä huohotti kuin väsymyksen murtama jättiläinen.

Georges ajatteli: "Olisin hyvin tyhmä, jos turmelisin maksani hänen takiaan. Jokaisen on huolehdittava itsestään. Onni on rohkean puolella. Kaikki on vain itsekkyyttä. Itsekkyys, joka kohdistuu rahaan ja menestykseen, on suurempi kuin itsekkyys, joka kohdistuu vain naisiin ja rakkauteen."

Kaupungin rajalla törrötti Riemukaari kahden ruman jalkansa varassa. Se muistutti muodotonta jättiläistä, joka aivan kuin hankkiutui lähtemään kävelylle edessään aukeavalle leveälle valtakadulle.

Georges ja Madeleine olivat jälleen siinä pitkässä vaunujonossa, joka nyt vei ikuisia lemmenpareja, mykkiä ja toisiinsa kietoutuneita, takaisin kotiin ja ikävöityyn sänkyyn. Georgesista tuntui, kuin koko ihmiskunta olisi lipunut heidän ohitseen huvien, riemun ja onnen humalluttamana.

Nuori nainen, joka varsin hyvin arvasi, mitä hänen miehensä ajatteli, kysyi lempeällä äänellä:

"Mitä mietit, ystäväni? Puoleen tuntiin et ole sanonut sanaakaan."

Georges vastasi vähän nolostuneena naurahtaen: "Ajattelen kaikkia noita suutelevia hölmöjä ja sanon itselleni, että maailmassa on todella muutakin tekemistä."

Madeleine kuiskasi: "Niinpä kyllä… mutta on se sentään joskus suloisia."

"Onhan se suloista… suloista… kun ei ole mitään parempaa tekemistä!"

Georgesin ajatukset kiersivät koko ajan jonkinlaista kiukkuisen raivon kehää, joka riisti elämältä kaiken runollisuuden: "Olisinpa hyvin tyhmä, jos luopuisin mistään, jos tekisin itseni levottomaksi, kiusaisin itseäni, repisin rikki itseni, kuten nyt olen jonkin aikaa tehnyt." Forestier’n kuva kulki hänen sielunsa lävitse herättämättä mitään kaunaa. Hänestä tuntui, kuin Forestier ja hän olisivat jälleen tehneet sovinnon ja tulleet ystäviksi. Häntä halutti huutaa Charlesille: "Terve, vanha veli!"

Madeleine, jota hänen vaitiolonsa vaivasi, kysyi: "Emmeköhän poikkeaisi ennen kotiinmenoa Tortonille syömään vähän jäätelöä?"

Du Roy vilkaisi häneen. Hänen hieno sivukuvansa piirtyi erään musiikkikahvilan edustalla loistavan kaasukilven terävää valoa vasten.

Du Roy ajatteli, "Hän on kaunis! No, sen parempi. Oletpa sievä hiiri, kaunis kissa, pikku ystäväni. Mutta jos minua syytetään siitä, että kiusaisin itseäni sinun tähtesi, niin saapa silloin pohjoisnapa muuttua kuumaksi." Sitten hän vastasi: "Poiketaan vain, rakkaani." Ja jottei hänen vaimonsa mitään aavistaisi, hän suuteli häntä.

Nuoresta naisesta tuntui, kuin hänen miehensä huulet olisivat olleet jäätä.

Du Roy hymyili kuitenkin tavallista hymyään, kun hän ojensi vaimolleen kätensä auttaakseen hänet vaunuista, jotka olivat pysähtyneet kahvilan sisäänkäytävän eteen.

3

Kun Du Roy seuraavana päivänä tuli toimitukseen, hän etsi käsiinsä
Boisrenard’in.

"Kuulehan nyt, hyvä ystävä", hän sanoi, "minun täytyy pyytää sinulta erästä palvelusta. Jo jonkin aikaa täällä on huviteltu nimittämällä minua Forestier’ksi. Minusta se alkaa tuntua typerältä. Tahtoisitko nyt olla niin hyvä ja hiljaa ja varovasti valmistaa tovereita siihen, että minä isken korvalle ensimmäistä, joka vielä päästää tämän sanan suustaan. Heidän on tehtävä itselleen selväksi, pitävätkö he tätä pilaa miekanmittelyn arvoisena. Käännyn sinun puoleesi, koska sinä olet maltillinen mies ja voit ehkäistä ikävät äärimmäisyydet, ja myös siksi, että olit todistajana kaksintaistelussani."

Boisrenard otti suorittaakseen tehtävän.

Du Roy meni ulos toimittaakseen muutamia asioita ja palasi tunnin kuluttua. Kukaan ei nimittänyt häntä Forestier’ksi. Kun hän tuli kotiin, hän kuuli salongista naisten ääniä. Hän kysyi: "Kuka siellä on?"

Palvelija vastasi: "Rouva Walter ja rouva de Marelle."

Hänen sydämessään tuntui pieni sävähdys, mutta hän sanoi vain: "Vai niin", ja avasi oven.

Clotilde istui uuninnurkassa ikkunasta tulevan valojuovan valaisemana. Georgesista tuntui, kuin rouva de Marelle olisi hieman kalvennut hänet nähdessään. Tervehdittyään ensiksi rouva Walteria ja hänen molempia tyttäriään, jotka kahden vartijan kaltaisina istuivat äitinsä molemmilla puolilla, Georges kääntyi entiseen rakastajattareensa päin. Clotilde ojensi hänelle kätensä. Hän tarttui siihen ja puristi sitä tarkoituksellisen kovasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Rakastan teitä edelleenkin." Clotilde vastasi puristukseen.

Georges kysyi: "No, hyvinkö olette voinut sen vuosisadan aikana, joka on kulunut viime tapaamisestamme?"

Rouva de Marelle vastasi huolettomasti: "Kiitos, hyvin. Entä te,
Bel-Ami?"

Ja kääntyen Madeleinen puoleen hän lisäsi:

"Sallithan, että edelleenkin sanon häntä Bel-Amiksi?"

"Tietysti, rakas ystävä. Suostun kaikkeen, mitä haluat."

Madeleinen sanoihin tuntui kätkeytyvän pieni ivan vivahdus.

Rouva Walter puhui eräästä juhlasta, jonka Jacques Rival aikoi järjestää nuorenmiehenasunnossaan, suuresta asenäytöksestä, jossa tulisivat olemaan läsnä hienoston naiset. Hän sanoi: "Siitä tulee varmasti hyvin mielenkiintoinen. Mutta minä olen aivan epätoivoinen. Meillä ei ole ketään, joka seuraisi meitä sinne, sillä mieheni on poissa siihen aikaan."

Du Roy tarjoutui heti. Rouva Walter otti tarjouksen vastaan: "Olemme hyvin kiitollisia, sekä tyttäreni että minä."

Du Roy katseli nuorempaa neiti Walteria ja ajatteli: "Pikku Suzanne ei ole lainkaan hullumpi, ei lainkaan." Suzanne oli kuin hauras, vaalea nukke, aivan liian pieni, mutta hieno ja siro. Hänen vyötärönsä oli kapea, lanteet, rinta ja kasvot kuin pienoistaideteoksia, silmät harmaansinistä, hienolla siveltimellä siveltyä emaljia, turhantarkan, mutta mielikuvitusrikkaan maalarin kätten työtä, iho hieman liian vaalea, vähän liian kiiltävä ja tasainen, vailla epätasaisuuksia, vailla väriä. Ja kevyt kiharainen tukka, joka ympäröi hänen päätään ihastuttavana pilvenä, muistutti tarkalleen pikkutyttöjen loistonukkeja, jotka ovat paljon isompia kuin pienet omistajansa.

Vanhempi sisar Rose oli ruma, lattea ja vähäpätöinen, niitä tyttöjä, joita ei nähdä, joiden kanssa ei keskustella ja joista ei puhuta.

Äiti nousi ja kääntyi Georgesin puoleen: "Odotan siis teitä ensi torstaina kello kahdelta."

Du Roy vastasi: "Saavun varmasti, rouva."

Rouva Walterin lähdettyä alkoi myös rouva de Marelle hankkiutua pois:

"Näkemiin, Bel-Ami."

Nyt Clotilde vuorostaan puristi Georges’in kättä hyvin lujasti ja hyvin kauan, ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut tästä mykästä tunnustuksesta. Hänet valtasi äkkiä lämmin tunne tuota pientä porvariboheemia kohtaan, tuota hyvää lasta kohtaan, joka ehkä rakasti häntä vilpittömästi.

"Menenpä tervehtimään häntä huomenna", hän ajatteli.

Kun aviopuolisot olivat jääneet kahden, Madeleine purskahti nauruun, vastustamattomaan, iloiseen nauruun ja katsoi miestään silmiin: "Tiedätkö, että olet herättänyt oikean intohimon rouva Walterissa?"

Georges vastasi epäillen: "Mitä kummia?"

"Oikein totta, vakuutan sinulle. Hän on puhunut sinusta aivan naurettavan innostuneesti. Sangen omituista, kun hänestä on kysymys! Hän tahtoi saada tyttäriään varten kaksi sinun kaltaisiasi miestä!… Mitä häneen itseensä tulee, niin asialla ei onneksi ole mitään merkitystä."

Georges ei käsittänyt, mihin Madeleine pyrki: "Mitä? Ei mitään merkitystä?"

Vakuuttuneena kuin ainakin nainen, joka on varma asiastaan, Madeleine vastasi: "Oh, rouva Walter on niitä, joista kenelläkään ei koskaan ole ollut mitään kuiskailtavaa, ymmärrätkö, ei koskaan! Häneen ei missään suhteessa voi päästä käsiksi. Sinä tunnet hänen miehensä yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta häntä et. Hän on kärsinyt aivan tarpeeksi jouduttuaan naimisiin juutalaisen kanssa, mutta hän on ollut hänelle uskollinen. Hän on kunniallinen nainen."

Du Roy hämmästyi: "Minä luulin, että hänkin on juutalainen."

"Hänkö! Ei ollenkaan. Hän on kaikkien hyväntekeväisyysyritysten suojelijatar seurakunnassaan. Vieläpä hän on kirkollisesti vihittykin. En sitten tiedä, oliko mies olevinaan kastettu vai ummistiko kirkko silmänsä."

Georges mutisi: "Ah… ja hän… hän on nyt siis… ihastunut minuun…?"

"Niin, niin, siitä voit olla varma, vieläpä täydellisesti. Ellet jo olisi kiinni toisaalla, neuvoisin sinua pyytämään… Suzannen kättä… mieluummin hänen kuin hänen sisarensa, eikö niin?"

Georges vastasi viiksiään kierrellen: "Hm. Eipä ole äitikään vielä madonsyömä."

Mutta Madeleine tuli kärsimättömäksi:

"Rakas ystävä, eukon suon sinulle kyllä kernaasti. Mutta minulla ei ole syytä pelkoon. Ensimmäistä harha-askelta ei oteta hänen iällään. Sellaiseen on totuttauduttava vähän aikaisemmin."

Georges ajatteli: "Olisikohan totta, että olisin voinut mennä naimisiin
Suzannen kanssa…?"

Sitten hän kohautti olkapäitään: "Äh!… Hullutuksia… Isä ei koskaan olisi minua hyväksynyt."

Hän päätti kuitenkin tästä lähtien huolellisemmin tarkata rouva Walterin käyttäytymistä häntä kohtaan, kuitenkaan ajattelematta, että hänellä voisi olla siitä jotakin hyötyä.

Koko illan hän oli Clotildeen liittyvien muistojen pauloissa. Ne olivat suloisia ja samalla aistillisia muistoja. Hän muisteli hänen kujeitaan, hänen hellittelyjään, heidän yhteisiä retkeilyjään. Hän toisteli itsekseen: "Hän on kerrassaan viehättävä. Täytyy todella mennä katsomaan häntä huomenna."

Ja aivan oikein, kun hän seuraavana päivänä oli syönyt aamiaisensa, hän lähti rue de Verneuil’lle. Sama palvelijatar kuin ennenkin avasi oven ja kysyi porvariskotien sisäkköjen tuttavalliseen tapaan: "Mitä herralle kuuluu?"

Hän vastasi: "Kiitos, hyvää, tyttöseni."

Ja hän tuli salonkiin, jossa kömpelöt kädet harjoittelivat juoksutuksia pianolla. Se oli Laurine. Du Roy odotti, että tyttö hyökkäisi pystyyn ja lentäisi hänen kaulaansa. Mutta Laurine nousi vakavasti, tervehti juhlallisesti kuin vanha ihminen ja poistui arvokkaasti huoneesta.

Hän vaikutti siinä määrin loukkaantuneelta naiselta, että Du Roy ällistyi. Äiti tuli sisään. Du Roy tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.

"Olen ajatellut teitä paljon", hän sanoi.

"Niin minäkin teitä", nainen vastasi.

He istuutuivat. He hymyilivät katsellen toisiaan silmiin ja tuntien halua saada suudella.

"Rakas pikku Clo, minä rakastan teitä."

"Minäkin rakastan teitä."

"Sinä… siis… sinä et enää ole minulle vihainen?

"Tavallaan olen, tavallaan en… Olin ensin vihoissani, mutta sitten ymmärsin syysi ja sanoin itselleni: 'Mitäs turhista! Hän tulee kyllä takaisin jonakin päivänä'!"

"En uskaltanut tulla takaisin. Minua pelotti ajatus, kuinka minut otettaisiin vastaan. En uskaltanut, mutta minulla oli kova halu. Muuten, sanohan, mikä Laurinea vaivaa? Hän tuskin tervehti minua ja katosi vihaisen näköisenä."

"En tiedä. Mutta melkeinpä luulen, että hän on mustasukkainen."

"Älä nyt!"

"Kyllä, rakkaani. Hän ei sano sinua enää Bel-Amiksi. Nyt hän nimittää sinua herra Forestier’ksi."

Du Roy punastui. Sitten hän siirtyi lähemmäksi nuorta naista:

"Ojenna minulle suusi."

Clotilde totteli. "Missä tapaamme jälleen?" Georges kysyi.

"Mutta… rue de Constantinoplella tietenkin."

"Ah!… Eikö huoneita ole vuokrattu muille?"

"Ei… Minä olen ne pitänyt."

"Oletko pitänyt ne?"

"Olen. Ajattelin, että sinä tulisit takaisin."

Ylpeys ja ilo paisuttivat Du Royn rintaa. Clotilde siis rakasti häntä, rakasti häntä vilpittömästi, uskollisella, syvällä rakkaudella.

Hän kuiskasi: "Minä rakastan sinua." Sitten hän kysyi: "Miten voi miehesi?"

"Kiitos, oikein hyvin. Hän on juuri ollut kuukauden täällä. Hän matkusti toissapäivänä."

Du Roy ei voinut olla nauramatta: "Sepä sopi mainiosti!"

Clotilde vastasi viattomasti: "Todella mainiosti. Mutta eihän hän muutenkaan paljon häiritse ollessaan täällä. Vai mitä?"

"Olet oikeassa. Hän on muuten hyvin hauska mies."

"Entä sinä, mitä pidät uudesta elämästäsi?"

"Käyhän se laatuun. Vaimoni on toverini, liikekumppanini."

"Eikö mitään muuta?"

"Ei mitään muuta… Mitä sydämeen tulee…"

"Kyllä ymmärrän. Mutta hän on joka tapauksessa hyvin kiltti?"

"Niin, ei hän minua häiritse."

Georges lähestyi Clotildea ja kuiskasi: "Koska tapaamme?"

"Koska… koska vain haluat… huomenna?"

"Hyvä, huomenna. Kello kaksi?"

"Kello kaksi."

Du Roy nousi lähteäkseen, mutta änkytti sitten vähän hämillään:

"Tahtoisin ottaa, ymmärrätkö, yksinäni haltuuni rue de Constantinoplen huoneiston. Tahdon ehdottomasti. Puuttuisipa vielä, että sinä edelleenkin maksaisit sen vuokran."

Nyt oli Clotilden vuoro ihaillen suudella rakastettunsa käsiä: "Saat tehdä kuten haluat. Minulle riittää, että olen pitänyt huoneet meitä varten voidaksemme siellä jälleen tavata."

Ja Du Roy lähti sydän täynnä tyytyväisyyttä.

Kun hän meni erään valokuvausliikkeen näytekaapin ohitse, niin erään
komean, suurisilmäisen naisen kuva johdatti hänen ajatuksensa rouva
Walteriin: "Miksipä ei" hän ajatteli, "hän voi vielä olla sangen hyvä.
Kuinka on selitettävissä, etten koskaan aikaisemmin ole sitä huomannut?
Onpa hauska nähdä, kuinka hän suhtautuu minuun torstaina."

Kävellessään hän alituisesti hieroi käsiään. Sen aiheutti sisäinen riemu, kaikkinaisen menestyksen aiheuttama riemu, onnen suosiman taitavan miehen itsekäs riemu, se suunnaton riemu, jossa yhtyvät mairiteltu turhamaisuus ja naisten suosion kautta saatu aistillinen tyydytys.

Kun torstai tuli, hän sanoi Madeleinelle: "Etkö lähde mukaan Rivalin miekkailunäytökseen?"

"En. Se ei huvita minua. Aion mennä edustajakamariin."

Ja Du Roy lähti noutamaan rouva Walteria avovaunuissa, sillä oli suurenmoinen ilma.

Hän hämmästyi nähdessään päällikkönsä rouvan, joka vaikutti perin nuorelta ja kauniilta. Hän oli pukeutunut vaaleaan pukuun, joka oli sen verran avoin, että valkoisten pitsien alta saattoi aavistaa rintojen täyteläiset kummut. Hän ei koskaan ollut näyttänyt Du Roysta niin tuoreelta, ja nuori mies alkoi pitää häntä mitä suurimmassa määrin tavoittelemisen arvoisena. Hänellä oli rauhallinen, sovinnainen ilmeensä, ja hänen ryhtinsä oli levollinen äidin ryhti, niin että hän saattoi huomaamatta sivuuttaa naisia katselevien miesten silmät. Sitä paitsi hän puhui vain silloin, kun olivat kysymyksessä aivan tunnetut, tavalliset ja intohimottomat asiat, sillä hänen mielipiteensä olivat viisaat, metodiset ja järkevät ja kaihtoivat kaikkea liioittelua.

Hänen tyttärensä Suzanne, jota päästä jalkoihin verhosi vaalea silkki, muistutti juuri vernissattua Watteauta.

Ja hänen vanhempi sisarensa näytti opettajattarelta, jonka tehtäväksi oli annettu pitää seuraa kauniille tyttölelulle.

Rivalin portin edustalla seisoi jono vaunuja. Du Roy tarjosi rouva
Walterille käsivartensa ja he menivät sisään.

Miekkailunäytäntö annettiin kuudennen piirikunnan orpolasten hyväksi, ja sen suojelijoina olivat kaikkien La Vie Françaisea lähellä olevien senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvat.

Rouva Walter oli luvannut tulla tyttärineen, mutta hän oli kieltäytynyt ryhtymästä juhlan suojelijattareksi, koska hän avusti vain papiston alkuunpanemia yrityksiä, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut tekopyhä, vaan koska hän arveli juutalaisen kanssa solmimansa avioliiton pakottavan hänet noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta uskonnollisissa asioissa. Ja tällä sanomalehtimiehen järjestämällä juhlalla oli eräänlainen tasavaltalainen vivahdus, joka saattoi vaikuttaa antiklerikaaliselta.

Kaikkiin puolueisiin kuuluvissa lehdissä oli viimeisten kolmen viikon aikana ollut luettavana:

"Tunnettu virkaveljemme Jacques Rival on keksinyt yhtä onnellisen kuin avokätisenkin tuuman: hän aikoo järjestää miekkailunäytännön kauniissa miekkailusalissaan, joka kuuluu hänen nuorenmiehenasuntoonsa. Kutsukorteissa ovat allekirjoittajina rouvat Laloine, Remontel ja Rissolin, joiden miehet ovat senaattoreita, sekä rouvat Laroche-Mathieu, Percerol ja Firmin, joiden puolisot ovat tunnettuja edustajakamarin jäseniä. Väliajalla järjestetään rahankeräys, ja summa luovutetaan heti kuudennen piirikunnan määrille tai hänen edustajalleen."

Nokkela sanomalehtimies oli keksinyt juhlansa hyväksi suurenmoisen reklaamin.

Jacques Rival otti vieraansa vastaan huoneistonsa hallissa, jonne oli katettu tarjoilupöytä, jonka antimien kulungit oli määrä vähentää tuloista.

Sitten hän osoitti rakastettavin elein pieniä portaita, joita pitkin pääsi kellariin, jossa hänen miekkailu- ja ampumasalinsa sijaitsi. Ja hän sanoi: "Alaspäin, hyvät naiset, alaspäin. Miekkailu suoritetaan kellarikerroksessa."

Hän kiiruhti päällikkönsä rouvaa vastaan ja puristi sitten Du Royn kättä: "Päivää, Bel-Ami."

Toinen hämmästyi: "Kuka kumma sinulle on sanonut…"

Rival keskeytti hänet: "Rouva Walter tässä, jonka mielestä se on hyvin sievä hyväilynimi."

Rouva Walter punastui: "Niin, tunnustan kyllä, että jos olisimme paremmin tultuja, niin tekisin kuten pikku Laurine ja nimittäisin minäkin teitä Bel-Amiksi. Se sopii teille oikein hyvin."

Du Roy nauroi: "Oh, rakas rouva, pyydän teitä, tehkää niin!"

Rouva Walter katsoi maahan: "Ei, emme ole tarpeeksi tuttuja."

Du Roy kuiskasi: "Annatteko minun toivoa, että joskus tulemme paremmiksi tuttaviksi?"

"Saammepa nähdä", rouva vastasi.

Du Roy väistyi sivuun kapean portaikon kohdalla. Äkillinen siirtyminen päivänvalosta kellarin kellertävään valoon vaikutti vähän aavemaiselta. Vieraita vastaan kohosi kiertoportaissa kellarinhaju, kostean kalkin, äskettäin kuivuneiden homehtuneiden seinien haju. Siihen sekautui pyhistä toimituksista muistuttavaa bensoen hajua sekä naisista uhoavia lubinin, rautayrtin, iiriksen ja orvokin tuoksuja.

Porrasaukosta kantautui ylöspäin kova ääntensorina, vilkkaan väkijoukon kohina.

Koko kellari oli valaistu kaasuliekein ja venetsialaisin lyhdyin. Ne oli sijoitettu vihreiden puunoksien väliin, joiden taakse hiekkakiviseinät oli piilotettu. Vain koristukset olivat näkyvissä. Katto oli peitetty kanervilla, ja permannolle oli siroteltu lehtiä ja kukkia.

Vieraiden mielestä kaikki oli ihastuttavaa ja osoitti suurenmoista keksintäkykyä. Sisimpään pieneen kellariin oli rakennettu lava miekkailijoita varten, ja sen molemmille puolille oli asetettu palkintotuomarien tuolit.

Kellarin kaikille penkeille, jotka oli järjestetty kahteen riviin, kymmenen lavan oikealle ja kymmenen sen vasemmalle puolelle, mahtui istumaan kaksisataa henkilöä. Kutsuttuja oli neljäsataa.

Lavan edessä seisoi jo vieraiden katseltavina nuoria miekkailupukuisia miehiä, joilla oli laihat, pitkät jäsenet, notkeat selät ja ylöspäin kierretyt viikset. Heidän nimiään mainittiin, osoiteltiin mestareita ja amatöörejä, jotka kaikki olivat miekkailutaiteen kuuluisuuksia. Heidän ympärillään seisoi juttelemassa mustiin lievetakkeihin pukeutuneita herroja, nuoria ja vanhoja, jotka näyttivät hyvin tuntevan miekkailupukuiset ottelijat. He koettivat myös herättää huomiota, tulla nähdyiksi, tunnetuiksi ja osoitelluiksi, sillä hekin olivat miekan ritareita ja miekaniskujen asiantuntijoita, vaikk’ei heillä ollutkaan miekkailupukuja.

Melkein kaikki penkit olivat täynnä naisia, joiden joukosta kuului kahisevien hameiden ja puhelevien äänien kohinaa. He leyhyttelivät viuhkojaan kuin teatterissa, sillä tässä lehtisalissa vallitsi jo hiottava kuumuus. Joku leikillinen herra huusi vähän väliä: "Vettä! Mehua! Olutta!"

Rouva Walter ja hänen tyttärensä menivät varatuille paikoilleen, jotka olivat ensimmäisellä penkkirivillä. Kun Du Roy oli saattanut heidät sinne, hän sanoi hiljaa:

"Minun täytyy jättää teidät. Herrat eivät saa ottaa haltuunsa istuinpaikkoja."

Rouva Walter vastasi epäröiden:

"Mutta minä haluaisin pidättää teidät täällä joka tapauksessa. Te osaatte sanoa meille miekkailijain nimet. Jos seisotte tuossa penkin päässä, niin ette häiritse ketään."

Rouva katseli häneen suurine lempeine silmineen ja pysyi vaatimuksessaan. "Jääkää nyt meidän luoksemme… herra… herra Bel-Ami. Me tarvitsemme teitä täällä."

Du Roy vastasi:

"Minä tottelen… kernaasti hyvä rouva."

Joka taholta kuului huudahduksia: "Onpa tämä lystikäs paikka, tämä kellari, ja niin viihtyisä!"

Georges tunsi hyvin tämän holvikattoisen salin. Hän muisti sen aamupäivän, jonka hän oli siellä viettänyt aivan yksinään pienen valkoisen kortin seurassa, joka tuijotti häneen toisesta kellarista suunnattoman, pelottavan silmän kaltaisena.

Jacques Rivalin ääni kajahti portailta: "Nyt aloitamme, hyvät naiset!"

Ja kuusi herraa, joilla oli hyvin ruumiinmukaiset puvut, jotta vartalon piirteet paremmin näkyisivät, astui lavalle ja istuutui arvostelulautakunnalle varatuille tuoleille.

Vieraat selittivät toisilleen heidän nimiään: kenraali de Raynaldi,
puheenjohtaja, pieni, tuuheaviiksinen mies, taidemaalari Joséphin
Roudet, pitkä, kaljupäinen ja isopartainen herra, Matthéo de Ujar,
Simon Ramoncel, Pierre de Garvin, kolme nuorta, hienoa herrasmiestä, ja
Gaspard Merleron, eräs miekkailunopettaja.

Kaksi ilmoitustaulua ripustettiin kellarin molemmille puolille. Oikeanpuoleiseen oli kirjoitettu: herra Crévecourer, ja vasemmanpuoleiseen: herra Plumeau.

He olivat kaksi mestaria, kaksi hyvää toisen luokan mestaria. Molemmat olivat laihoja, ryhdiltään sotilaallisia ja liikkeiltään hiukan jäykkiä. Tervehdittyään toisiaan koneellisin liikkein he alkoivat taistella muistuttaen valkoisissa liina- ja nahkapuvuissaan kahta ilveilijäsotilasta, jotka ottelevat houkutellakseen ihmiset nauramaan.

Silloin tällöin kuului huuto: "Touché!" Ja kuusi juryn herraa nyökkäsi asiantuntevan näköisinä. Yleisö näki vain kaksi elävää marionettia, jotka heiluttelivat käsivarsiaan. Se ei ymmärtänyt asiasta mitään, mutta oli tyytyväinen. Molempia taistelupukareita se ei kuitenkaan pitänyt erikoisen siroina, vaan pikemminkin vähän naurettavina. Mieleen johtuivat sätkyttäjät, joita uudenvuodenpäivinä myydään bulevardeilla.

Kahden ensimmäisen miekkailijan jälkeen seurasivat herra Planton ja Carapin, siviilimestari ja sotilasmestari. Herra Planton oli hyvin pieni ja herra Carapin hyvin lihava. Olisi luullut, että ensimmäinen floretinpisto repäisisi tämän ilmapallon halki kuin kumielefantin. Kuului naurua. Herra Planton hyppi kuin apina. Herra Carapin liikutti vain toista kättään, hänen muita ruumiinosiaan piti kahleissaan lihavuus. Joka viides minuutti hän syöksyi hyökkäysasentoon, ponnistellen niin raskaasti, että näytti siltä, kuin hän olisi tehnyt elämänsä tarmokkaimman päätöksen.

Tuntijat selittivät, että hän miekkaili hyvin kiinteästi ja hyvin suljetusti. Ja yleisö taputti luottavaisesti käsiään.

Sitten tulivat herrat Porion ja Lapalme, mestari ja amatööri, jotka toimeenpanivat jonkinlaisen päättömän voimisteluesityksen, syöksyivät raivokkaasti toistensa kimppuun, pakottivat tuomarit pakenemaan syrjään tuoleineen, juoksivat lavan toisesta päästä toiseen tehden kiihkeitä, naurettavia hyppyjä. He astelivat pienin lystikkäin askelin taaksepäin saattaen naiset nauramaan ja tekivät hurjia hyppyjä eteenpäin, saavuttaen niillä kaikesta huolimatta jonkinlaista ihailua. Tämän hyppykaksintaistelun aikana eräs tuntematon olento huusi yleisön joukosta: "Älkää vain katkaisko niskojanne!" Yleisö, jota suututti tällainen maun puute, hyssytti. Juryn arvostelu kiersi suusta suuhun. Miekkailijat olivat osoittaneet suurta voimakkuutta, mutta olivat väliin laiminlyöneet mahdollisuutensa.

Ohjelman ensimmäisen osaston lopetti Jacques Rivalin ja kuuluisan belgialaisen ammattimiekkailijan Lobéguen hyvin kaunis ottelu. Naiset ihailivat Rivalia suuresti.

Hän oli todella komea nuori mies, kaunisvartaloinen, voimakas, notkea ja hänen liikkeensä olivat paljon sirommat kuin kenenkään aikaisemman miekkailijan. Asettuessaan asentoon tai tehdessään hyökkäyksen hän liikkui jonkinlaiseen hienoon maailmanmiehen tapaan, joka herätti suosiota ja suuresti poikkesi hänen vastustajansa tarmokkaasta, mutta epäkauniista liikehtimisestä. "Kyllä heti huomaa sivistyneen miehen", sanottiin.

Hänellä oli menestystä. Hänelle taputettiin käsiä.

Mutta muutamien minuuttien aikana oli yläkerrasta kuuluva merkillinen meteli alkanut herättää katsojissa levottomuutta. Kuului kovaa jalkaintöminää, jota säesti kova naurunremakka. Ne kaksisataa vierasta, jotka eivät olleet mahtuneet kellariin, nähtävästi huvittelivat omalla tavallaan. Pienillä kiertoportailla seisoi ankarassa ahdingossa viitisenkymmentä herraa. Kuumuus kellarissa oli tukahduttava. Huudeltiin: "Ilmaa! Juotavaa!" Sama leikinlaskija kirkui kimakalla äänellä, joka tunkeutui matalaäänisen puheensorinan lävitse: "Vettä! Mehua! Olutta!" Rival ilmestyi lavalle kasvot punaisina ja edelleenkin miekkailupuvussa sekä huusi: "Minä järjestän tänne virvokkeita!" Ja hän syöksyi portaita kohden. Mutta kaikki yhteys yläkertaan oli katkaistu. Yhtä helposti olisi voinut tehdä reiän kattoon kuin tunkeutua sen ihmismuurin lävitse, joka oli puristautunut portaisiin.

Rival huusi: "Virvoitusjuomia naisille!"

Viisikymmentä ääntä toisti: "Virvoitusjuomia!" Vihdoin ilmestyi näkyviin tarjotin. Mutta sillä oli vain tyhjiä laseja, sillä juomat olivat matkalla menneet parempiin suihin.

Joku ääni hoilasi: "Me tukehdumme täällä alhaalla! Lakatkaa tungeskelemasta siellä ja menkää tiehenne!"

Toinen ääni huusi: "Rahankeräys!" Ja koko yleisö toisti läähättäen, mutta silti iloisena: "Rahankeräys… rahankeräys… rahankeräys…"

Kuusi naista lähti kulkemaan pitkin penkkirivejä, ja rahat alkoivat kilahdella laatikkoihin.

Du Roy mainitsi rouva Walterille tunnettujen henkilöiden nimiä: maailmanmiesten, journalistien, suurten, vanhojen sanomalehtien toimittajain, jotka kokemukseensa nojautuen suhtautuivat vähän epäillen ja halveksuvasti La Vie Françaiseen. He olivat jo nähneet monien näistä poliittis-taloudellisista sekayrityksistä, näistä kevyiden suhteiden hedelmistä, kuolevan tai murskautuvan ministeristöjen vaihtuessa. Joukossa oli myös maalareita ja kuvanveistäjiä, jotka yleensä ovat urheilun harrastajia, eräs runoilija, joka kuului Akatemiaan, kaksi musiikkimiestä ja useita aatelisia ulkomaalaisia, joiden nimien jälkeen Du Roy lisäsi tavun Rast (Rastaquoère) [epäilyttävä ulkomaalainen nousukas. — Suom.], jota, kuten hän sanoi, voitaisiin heidän nimikorteissaan käyttää korvaamaan englantilaisten lyhennystä Esq.

Joku huusi hänelle: "Päivää, rakas ystävä!" Se oli kreivi de Vaudrec.
Pyytäen naisilta anteeksi Du Roy meni puristamaan kreivin kättä.

Tullessaan takaisin hän selitti: "Tuo Vaudrec on ihastuttava ihminen.
Hänessä huomaa heti rodun."

Rouva Walter ei vastannut. Hän oli vähän väsynyt, ja Du Roy huomasi, että hänen rintansa nousi ja laski vaivalloisesti hänen hengittäessään. Silloin tällöin nuori mies kohtasi "rouva johtajan" katseen, hämmentyneen, epäröivän katseen, joka suuntautui häneen ja sitten pakeni. Ja Du Roy ajatteli: "Kas vain… kas vain! — Olenko nyt saanut hänetkin pauloihini?"

Rahankerääjättäret kulkivat ohitse. Heidän laatikkonsa olivat täynnä kultaa ja hopeaa. Ja lavalle ripusteltiin uusi ilmoitustaulu, jossa oli tiedonanto: "Ylimääräinen numero!" Arvostelulautakunnan jäsenet asettuivat paikoilleen. Odotettiin.

Kaksi naista astui esiin floretti kädessä. He olivat pukeutuneet miekkailupukuihin, tummiin trikoihin ja lyhyihin hameisiin, jotka ulottuivat tuskin polviin asti, sekä rintasuojuksiin, jotka olivat niin korkeat, että heidän täytyi pitää päätään takakenossa. He olivat nuoria ja kauniita, ja he hymyilivät tervehtiessään yleisöä. Heille taputettiin käsiä kauan.

He asettuivat asentoon yleisön kohteliaasti mumistessa ja laskiessa heistä matalaäänistä leikkiä.

Rakastettava hymy oli levinnyt tuomarien huulille, jotka sinkosivat pienen hyvähuudon joka kerta, kun jokin pisto osui.

Yleisö oli hyvin ihastunut tästä ohjelmanumerosta eikä salannut sitä noilta kahdelta amatsonilta, jotka sytyttivät miesten halun ja herättivät naisissa eloon pariisilaisen yleisön rakkauden köykäisiin säädyttömyyksiin, hienoihin markkinakujeisiin, pintapuoliseen kauneuteen ja sirouteen, kahvilalaulajattariin ja operettikupletteihin.

Joka kerta, kun toinen miekkailijattarista hyökkäsi, yleisön läpi kulki tyydytyksen värähdys. Kun toinen taistelijattarista käänsi yleisölle selkänsä, täyteläisen selkänsä, kaikkien suut aukenivat ja kaikkien silmät avartuivat. Eikä eniten suinkaan ihailtu ranteiden taitavuutta!

Esitystä seurasivat hurjat suosionosoitukset.

Sitten oli ohjelmassa sapelimiekkailua, mutta siitä ei kukaan enää välittänyt, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut siihen, mitä yläkerrassa tapahtui. Muutamien minuuttien ajan oli kuulunut kovaa kolinaa, aivan kuin olisi siirrelty huonekaluja paikasta toiseen, aivan kuin huoneistoa olisi tyhjennetty. Sitten katon lävitse äkkiä kuului pianonsoittoa, ja saattoi selvästi erottaa tanssin tahdissa liikkuvien jalkojen töminää. Yläkerrassa oleva yleisö oli järjestänyt tanssiaiset korvatakseen sen, ettei sillä ollut tilaisuutta katsella miekkailua.

Miekkailusalin yleisö puhkesi ensin nauruun, mutta sitten naisissa heräsi halu päästä myös tanssimaan, ja he lakkasivat katselemasta lavalle ja alkoivat äänekkäästi puhua.

Myöhemmin tulleiden tanssiaiskeksintöä pidettiin hyvin hauskana. Yläkertalaisilla ei varmastikaan ollut ikävä. Olisi ollut hauskaa olla mukana.

Mutta kaksi uutta miekkailijaa oli tervehtinyt toisiaan, ja he aloittivat taistelun niin taidokkaasti, että kaikki seurasivat heidän liikkeitään.

He tekivät hyökkäyksiä ja asettuivat asentoon niin joustavan sulavasti, osoittaen niin hallittua voimaa, niin suurta varmuutta, niin hienoa puhtautta liikkeissään, niin mainiota täsmällisyyttä ryhdissään, niin kauniin hillittyä taistelutapaa, että tietämätön yleisö hämmästyi ja joutui haltioihinsa.

Heidän levollinen nopeutensa, heidän viisas joustavuutensa, heidän äkilliset liikkeensä, jotka olivat niin hyvin punnitut, että ne vaikuttivat hitailta, vetosivat mielenkiintoon ja vangitsivat katsojain silmät pelkästään täydellisyytensä voimalla. Yleisö aavisti, että se nyt katseli jotakin kaunista ja harvinaista, että kaksi suurta alansa taiteilijaa tässä näytti parasta, mitä tällä alalla voitiin saada aikaan, ja kaikkea, mihin kaksi mestaria suinkin kykeni taitavuuden, kekseliäisyyden, tieteellisten laskelmien ja ruumiillisen voiman puitteissa.

Kukaan ei enää puhunut, siinä määrin huomio oli keskittynyt esitykseen. Ja kun taistelijat viimeisen piston jälkeen olivat puristaneet toistensa kättä, yleisö puhkesi hurraahuutoihin. Tömistettiin permantoa, hurrattiin. Kaikki tunsivat heidän nimensä: he olivat Sergent ja Ravignac.

Innostuneet mielet kiihtyivät. Herrat katselivat naapureitaan kuin riitaa haastaen. Näytti siltä kuin pelkkä hymyilykin olisi voinut johtaa kaksintaisteluun. Henkilöt, jotka eivät koskaan olleet pitäneet florettia kädessään, tekivät hyökkäyksiä ja väistöjä kepeillään.

Mutta vähitellen yleisö alkoi siirtyä kiertoportaille. Vihdoinkin saataisiin jotakin juotavaa. Syntyi suuri suuttumus kun huomattiin, että tanssivieraat olivat ryöstäneet tarjoilupöydän ja sitten poistuneet selittäen, että oli hävytöntä houkutella kaksisataa henkilöä juhlaan, jossa ei saanut mitään nähdä.

Ei ollut jäljellä ainoaakaan leivosta, ei pisaraakaan samppanjaa, mehua tai oluita, ei ainoaakaan makeista, ei pienintäkään hedelmää, ei mitään, ei mitään, ei mitään. He olivat hävittäneet, ahmineet, puhdistaneet kaiken.

Palvelijat, jotka koettivat olla surullisen näköisiä salatakseen naurunhalunsa, kertoivat yksityiskohtia. "Naiset", he vakuuttivat, "olivat vielä enemmän raivoissaan kuin miehet. He söivät ja joivat itsensä sairaiksi." Olisi voinut luulla kuulevansa eloon jääneiden kertomuksia vihollisen ryöstämästä ja hävittämästä kaupungista.

Täytyi siis lähteä tiehensä. Herrat katuivat rahankerääjättärille antamiaan kahtakymmentä frangia ja olivat vihoissaan siitä, että yläkerran vieraat olivat saaneet herkutella ilmaiseksi.

Juhlan suojelijattaret olivat koonneet yli kolmetuhatta frangia. Kaikkien poistojen jälkeen jäi kuudennen piirikunnan orpojen hyväksi kaksisataakaksikymmentä frangia.

Du Roy, jonka tuli saattaa rouva Walter tyttärineen kotiin, odotti vaunujaan. Ajaessaan rouvan seurassa tämän istuessa vaunuissa häntä vastapäätä, hän kohtasi vielä kerran hänen hyväilevän, pakenevan katseensa, johon kätkeytyi jotakin hämmentynyttä. Hän ajatteli: "Hitto vieköön, luulenpa, että hän on jo kypsä." Ja hän hymyili tunnustaessaan itselleen, että hänellä todella oli menestystä naisten keskuudessa, sillä myös rouva de Marelle tuntui, sen jälkeen kun he jälleen olivat solmineet hellän suhteensa, rakastavan häntä aivan rajattomasti.

Hän tuli kotiin iloisin askelin.

Madeleine odotti häntä salongissa.

"Minulla on uutisia", hän sanoi. "Marokon juttu mutkistuu. Saattaa hyvinkin tapahtua, että Ranska muutaman kuukauden kuluttua lähettää sinne sotilasretkikunnan. Joka tapauksessa juttu kelpaa aseeksi ministeriön kukistamiseen, ja Laroche tulee käyttämään tilaisuutta hyväkseen siepatakseen itselleen ulkoministerin salkun."

Kiusoittaakseen vaimoaan Du Roy ei ollut uskovinaan hänen uutisiaan. Eihän nyt muka oltu niin typeriä, että ryhdyttäisiin uudelleen Tunisin tuhmuuksiin.

Mutta Madeleine kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kuulethan, mitä sanon! Kuulethan, mitä sanon! Etkö ymmärrä, että tämä juttu merkitsee heille suurta rahasummaa. Nykyään, ystäväni, politiikassa ei enää kysytä: 'Missä on nainen?', vaan kysytään: 'Paljonko rahaa?'"

Du Roy murahti jotakin halveksuvan näköisenä kiihdyttääkseen vaimoaan vielä enemmän.

Madeleine suuttui: "Sinä olet yhtä tyhmä kuin Forestier." Hän tahtoi loukata miestään ja odotti vihanpurkausta. Mutta Du Roy vastasi hymyillen: "Kuin tuo aisankannattaja raukka."

Madeleine tuli hämilleen ja mutisi: "Mutta Georges!" Hävyttömän ja ivallisen näköisenä Du Roy jatkoi: "Vai niin, eikö? Etkö juuri eräänä iltana tunnustanut, että Forestier oli aisankannattaja?"

Ja syvää sääliä ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: "Mies parka!"

Madeleine käänsi hänelle selkänsä eikä viitsinyt vastata. Mutta hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Me saamme vieraita tiistaina. Rouva Laroche-Mathieu ja varakreivitär de Percemur tulevat meille päivälliselle. Tahtoisitko sinä puolestasi kutsua Rivalin ja Norbert de Varennen? Minä menen huomenna kutsumaan rouva Walterin ja rouva de Marellen. Ehkä voisimme ottaa mukaan myös rouva Rissolinin."

Hän oli jo jonkin aikaa solminut erilaisia suhteita ja koettanut käyttäen hyväkseen miehensä poliittista vaikutusvaltaa, sekä hyvällä että pahalla vetää luokseen La Vie Françaisen tukea tarvitsevien senaattorien ja valtiopäivämiesten rouvia.

Du Roy vastasi: "Hyvä. Otan kyllä huolehtiakseni Rivalista ja
Norbert’ista."

Hän oli mielissään ja hieroi käsiään, sillä hän oli keksinyt mainion keinon vaimonsa suututtamiseksi ja sen sekavan vihan, sen synkän, viiltävän mustasukkaisuuden taltuttamiseksi, joka hänessä oli herännyt Boulognen metsään tehdyllä ajelulla. Nyt hän ei enää koskaan puhunut Forestier’sta nimittämättä häntä aisankannattajaksi. Hän tiesi hyvin, että se lopuksi saattaisi Madeleinen raivoon. Samana iltana hän keksi kymmenen tilaisuutta mainitakseen hyväntahtoisen ivallisesti "aisankannattaja Forestier’n" nimen.

Hän ei enää vihannut vainajaa. Hän kosti hänen puolestaan.

Hänen vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan, vaan istui häntä vastapäätä hymyillen ja välinpitämättömänä.

Seuraavana päivänä Madeleinen piti viedä kutsunsa rouva Walterille. Mutta Du Roy tahtoi ennättää ennen vaimoaan tavatakseen rouva Walterin yksinään ja todella nähdäkseen, välittikö tämä hänestä. Asia huvitti ja mairitteli häntä. Ja sitten… miksipä ei… jos se vain oli mahdollista…

Hän saapui boulevard Malesherbes’ille jo kello kahdeksalta. Hänet ohjattiin salonkiin. Hän odotti.

Rouva Walter tuli ja ojensi hänelle kätensä onnellisen innokkaana.

"Mikä hyvä tuuli teidät tänne lennättää?".

"Ei mikään tuuli, vaan ainoastaan halu saada nähdä teidät. Minut on tuonut tänne sisäinen voima, en tiedä miksi, eikä minulla ole teille mitään sanottavaa. Olen tullut, olen täällä ja pyydän teitä suomaan anteeksi varhaisen käyntini ja vilpittömän tunnustukseni."

Hän sanoi tämän kohteliaaseen ja leikilliseen sävyyn, hymy huulillaan ja vakava vivahdus äänessään.

Rouva Walter oli ihmeissään. Hän punehtui hiukan ja sanoi:
"Todellako… en ymmärrä… te hämmästytätte minut…"

Du Roy selitti: "Se on tunnustus, jossa on iloinen sävel, jotta ette pelästyisi."

He istuutuivat vierekkäin. Rouva Walter pyrki katselemaan asiaa sen leikilliseltä puolelta.

"Se on siis tunnustus… vakava tunnustus?"

"Tietysti! Tunnustus, jonka jo kauan sitten olisin tahtonut teille tehdä. Mutta en ole uskaltanut. Tehän kuulutte olevan niin vakava, niin ankara…"

Rouva Walter oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Hän vastasi:

"Miksi olette valinnut juuri tämän päivän?"

"En tiedä." Du Roy alensi ääntään: "Tai oikeammin… siksi, että eilisestä alkaen ajattelen vain teitä."

Rouva Walter kalpeni äkkiä ja änkytti: "Lopettakaahan! Ei mitään lapsellisuuksia! Puhukaamme jostakin muusta."

Mutta Du Roy oli heittäytynyt polvilleen niin kiihkeästi, että rouva pelästyi. Hän tahtoi nostaa nuoren miehen pystyyn, mutta tämä pysyi asennossaan, kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja sopersi intohimoisella äänellä:

"Niin, on totta, että olen kuin hullu rakastanut teitä jo kauan. Älkää vastatko minulle. Olen aivan hullu! Rakastan teitä… Oh, jospa tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"

Rouva Walter huohotti, hengitti vaivalloisesti ja koetti puhua, mutta ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän työnsi Gcorges’ia luotaan molemmin käsin, tarttui häntä tukkaan välttääkseen hänen suunsa, jonka hän tunsi tulevan lähemmäksi. Ja hän väänteli päätään oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle salamannopein liikkein, sulkien samalla silmänsä ollakseen näkemättä nuorta miestä.

Du Roy puristeli ja hyväili hänen ruumistaan leningin lävitse ja nainen lamautui hänen karkeiden ja voimakkaiden hyväilyjensä huumaamana. Äkkiä Du Roy nousi ja tahtoi syleillä häntä, mutta päästyään näin sekunniksi irti rouva Walter pääsi taaksepäin heittäytymällä hänen käsistään ja pakeni nojatuolien taakse.

Du Royn mielestä takaa-ajo olisi ollut naurettavaa, ja siksi hän vaipui eräälle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja oli saavinaan itkukouristuksen.

Sitten hän nousi ja huusi: "Hyvästi, hyvästi!" Minkä jälkeen hän juoksi tiehensä.

Eteisessä hän otti rauhallisesti keppinsä ja ajatteli kadulle tullessaan: "Perhana, luulenpa, että asia on selvä!"

Ja hän meni lennätinkonttoriin lähettääkseen pienen sinisen sähkeen
Clotildelle ja pyytääkseen häneltä kohtausta seuraavaksi päiväksi.

Hän tuli kotiin tavalliseen aikaan ja kysyi vaimoltaan: "No, oletko saanut toimitetuksi sanan kaikille vieraillesi?" Madeleine vastasi: "Vain rouva Walter ei oikein tiedä, pääseekö hän tulemaan. Hän epäröi ja puhui kaikenlaista, jota en oikein käsittänyt, velvollisuuksistaan, omastatunnosta ja muusta sellaisesta. Lyhyesti sanoen hän vaikutti kovin kummalliselta. Toivon hänen kuitenkin tulevan."

Du Roy kohautti olkapäitään: "Ole huoletta, kyllä hän tulee."

Mutta hän ei ollut siitä itsekään varma, ja hän oli levoton aina seuraavan päivän päivälliseen asti.

Aamulla Madeleine sai rouva Walterilta pienen kirjelipun: "Olen vaivoin päässyt vapautumaan ja tulen päivällisellenne. Mutta mieheni valitettavasti ei voi tulla mukaan."

Du Roy ajatteli: "Teinpä hiton viisaasti, kun en mennyt uudelleen hänen luokseen. Nyt hän on rauhallinen. Olkaamme varuillamme."

Kuitenkin hän odotti rouva Walterin tuloa vähän levottomana. Rouva tuli. Hän oli hyvin rauhallinen ja hieman kylmä ja ylpeä. Du Roy tekeytyi hyvin nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja palvelevaiseksi.

Rouvat Laroche-Mathieu ja Rissolin saapuivat miestensä seuraamina. Varakreivitär de Percemur puheli ylhäisimmän hienoston elämästä. Rouva de Marelle oli pukeutunut ihastuttavaan ja hauskaan mustankeltaiseen leninkiin, espanjalaiseen pukuun, joka hyvin sopeutui hänen kauniin vartalonsa, rintansa ja pyöreiden käsivarsiensa ympärille ja antoi hänen pienelle linnunpäälleen tarmokkaan ilmeen.

Du Roy oli asettunut rouva Walterin oikealle puolelle ja keskusteli päivällisten aikana vain vakavista asioista, äänessään liioitellun kunnioituksen sävy. Silloin tällöin hän silmäsi Clotildea. "Hän on todella sekä kauniimpi että tuoreempi", hän ajatteli. Sitten hänen katseensa siirtyi hänen vaimoonsa, jota hän ei myöskään pitänyt hullumman näköisenä, vaikka hän edelleenkin tunsi häntä kohtaan pidätettyä, itsepäistä, ilkeää vihaa.

Mutta rouva Walter kiihotti häntä valloitukseensa liittyvillä vaikeuksilla ja sillä uutuudenviehätyksellä, jota miehet aina etsivät.

Rouva Walter tahtoi lähteä kotiin aikaisin. "Minä saatan teitä", Du Roy sanoi.

Rouva kielsi. Du Roy oli itsepäinen: "Miksi ette tahdo? Te loukkaatte minua todella julmasti. Annatte minun olla siinä uskossa, ettette ole antanut minulle anteeksi. Näettehän, kuinka rauhallinen olen."

Rouva Walter vastasi: "Ettehän voi jättää vieraitanne sillä tapaa."

Du Roy hymyili: "Joutavia! Olen täällä jälleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kukaan ei edes huomaa poissaoloani. Jos kieltäydytte, niin loukkaatte minua sydänjuuria myöten."

Rouva Walter mutisi: "No niin, minä suostun."

Mutta istuuduttuaan vaunuihin Du Roy otti hänen kätensä ja suuteli sitä intohimoisesti: "Rakastan teitä, rakastan teitä. Saanhan luvan sanoa sen? En koske teihin. Tahdon vain sanoa, tahdon vain sanoa, että rakastan teitä."

Rouva Walter änkytti: "Oh!… Tehän lupasitte… Teette hyvin väärin… hyvin väärin…"

Du Roy oli hillitsevinään itseään ja jatkoi sitten hiljaisemmin: "Katsokaa nyt! Minähän hillitsen itseni. Mutta kuitenkin… Antakaa minun edes sanoa teille… Minä rakastan teitä… ja sanoa se monta kertaa… niin, antakaa minun tulla luoksenne ja polvistua viisi minuuttia jalkainne juuressa saadakseni sanoa nämä kolme sanaa ja katsella ihania kasvojanne."

Rouva Walter oli antanut kätensä hänen hallittavakseen ja huohotti: "Ei, en voi, en tahdo. Ajatelkaa, mitä ihmiset sanoisivat, palvelijat, tyttäreni. Ei, ei, se ei ole mahdollista…"

Du Roy jatkoi: "En voi elää näkemättä teitä. Kotona teidän luonanne tai muualla, mutta minun täytyy saada nähdä teidät, vaikkapa vain aivan pienen tuokion verran joka päivä. Minun täytyy saada koskettaa kättänne, hengittää sitä ilmaa, jota teidän pukunne on koskettanut, katsella teidän vartalonne ääriviivoja ja teidän suuria ihania silmiänne, jotka tekevät minut hulluksi."

Rouva Walter kuunteli tätä arkipäiväistä rakkausmusiikkia ja sai sanotuksi: "Ei… ei… se on mahdotonta. Olkaa vaiti, minä pyydän!"

Du Roy puhui hyvin hiljaa. Hän oli kumartunut aivan rouva Walterin korvan juureen, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi voittaa tämä yksinkertainen nainen askel askelelta, että hänen täytyi pakottaa hänet myöntämään hänelle kohtaus jossakin. Tämän kohtauspaikan saisi nainen määrätä ensin; sitten olisi hänen, Du Royn vuoro.

"Kuulkaa… minun täytyy… minun täytyy… saada nähdä teidät… asetun portillenne… kuin kerjäläinen. Ellette tule kadulle, niin tulen luoksenne… mutta minun täytyy saada nähdä teidät… minun täytyy saada nähdä teidät… jo huomenna."

Rouva Walter toisti: "Ei, ei, älkää tulko. En ota teitä vastaan.
Ajatelkaa tyttäriäni."

"Sanokaa sitten, missä voin teidät tavata… kadulla… missä tahansa… milloin vain haluatte… kunhan vain saan nähdä teidät… En sano muuta kuin hyvän päivän… ja sen jälkeen sanon: 'Minä rakastan teitä.' Sitten menen matkoihini."

Rouva Walter oli murtunut ja epäröi. Ja kun vaunut ajoivat hänen portilleen, hän sopersi kiireesti: "Tulen Kolminaisuudenkirkkoon huomenna puoli neljältä."

Sitten hän hyppäsi vaunuista ja huusi kuskille: "Viekää herra Du Roy takaisin kotiinsa."

Kun Georges tuli kotiin, hänen vaimonsa kysyi: "Missä olet ollut?"

Du Roy vastasi matalalla äänellä: "Kävin lennätinkonttorissa lähettämässä erään tärkeän sähkösanoman."

Rouva de Marelle lähestyi: "Te saatatte minut kotiin, Bel-Ami!
Tiedättehän, etten lähde päivällisille näin kauas muulla ehdolla."

Sitten hän kääntyi Madeleinen puoleen: "Ethän ole mustasukkainen?"

Rouva Du Roy vastasi viivytellen:

"En erikoisesti."

Vieraat lähtivät. Rouva Laroche-Mathieu muistutti pientä maalaispalvelijatarta. Hän oli ollut erään kaupunginnotaarin tytär mennessään naimisiin Larochen kanssa, joka silloin oli vain keskinkertainen asianajaja. Rouva Rissolin, vanha ja teennäinen nainen, vaikutti iäkkäältä kätilöltä, joka on saanut sivistyksensä lainakirjastosta. Varakreivitär de Percemur halveksi heitä. Hänen "valkoinen käpälänsä" kosketti vastenmielisesti noita arkipäiväisiä käsiä.

Kun Clotilde pitseihinsä verhoutuneena seisoi eteisessä jalka kynnyksellä, hän sanoi Madeleinelle: "Sinun päivällisesi olivat mainiot. Pian sinulla on Pariisin huomattavin poliittinen salonki."

Jäätyään yksin Georgesin kanssa hän puristi hänet rintaansa vasten:
"Oh! Rakas Bel-Ami! Päivä päivältä rakastan sinua yhä enemmän!"

Vaunut, joissa he ajoivat, keinuivat kuin laiva.

"Näitä ei voi verrata meidän pieneen huoneeseemme", Clotilde sanoi.

Du Roy vastasi: "Eipä todellakaan." Mutta hän ajatteli rouva Walteria.

4

Place de la Trinité oli melkein autio tuona häikäisevänä heinäkuun päivänä. Tukahduttava lämpö puristi Pariisia aivan kuin ilma olisi raskaana ja polttavana, paksuna ja kiehuvana, rintaa ahdistavana laskeutunut kaupungin ylle.

Kirkon edustalla oleva suihkukaivo loiski veltosti. Vesisäteetkään eivät näyttäneet jaksavan juosta; nekin olivat väsyneet ja veltot, ja altaan vesi, jossa uiskenteli lehtiä ja paperinjätteitä, oli vihertävää, paksua ja öljymäistä.

Altaan kivireunustalta hyppäsi koira uimaan tähän epäilyttävään nesteeseen. Muutamat ihmiset, jotka istuivat kirkon edustalla olevan puistikon penkeillä, katselivat eläintä kadehtien.

Du Roy katseli kelloaan. Se oli vasta kolme. Hän oli tullut puolta tuntia liian aikaisin.

Ajatellessaan kohtaustaan hän nauroi: "Kirkot sopivat hänelle kaikkiin tarkoituksiin", hän sanoi itsekseen. "Ne lohduttavat häntä siitä, että hän on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa, antavat hänen toimilleen vastustuksen vivahduksen poliittisessa elämässä, aseman seuraelämässä ja suojan hänen lemmenkohtauksilleen. Hänellä on kyky käyttää hyväkseen uskontoa niinkuin käytetään kaikkeen sopivaa keppiä. Jos on kaunis ilma, se on keppi, jos aurinko paistaa, se on päivävarjo, jos sataa, se on sateenvarjo, ja ellei mennä ulos, se pannaan eteisen nurkkaan. On satoja samanlaisia kuin hän, ihmisiä, jotka vähän välittävät hyvästä Jumalasta, mutta eivät siedä, että hänestä puhutaan pahaa ja käyttävät häntä tilaisuuden tullen parittajana. Jos heitä pyytää tulemaan johonkin hotelliin, he pitävät sitä syntinä, mutta heidän mielestään ei ole asia eikä mitään harjoittaa lemmenkuhertelua alttarin edessä."

Hän kulki hitaasti altaan ympäri. Sitten hän katsoi kirkon kelloa, joka oli kaksi minuuttia hänen kellostaan edellä. Kirkon kello oli viisi minuuttia yli kolmen.

Hän arveli olevan mukavampaa odottaa sisällä kirkossa ja astui sisään sen ovesta.

Häntä vastaan lehahti kellarimainen viileys. Hän hengitti nauttien ja alkoi kävellä pitkin keskikäytävää perehtyäkseen paikkaan vähän tarkemmin.

Hänen askeliinsa, jotka kajahtelivat korkean holvin alla, vastasivat valtavan rakennuksen hämäristä toiset säännölliset askelet, jotka väliin keskeytyivät, mutta sitten jälleen alkoivat kuulua. Hän tuli uteliaaksi ja halusi nähdä tuon toisen kirkonkävijän. Se oli paksu, kaljupäinen herra, joka kulki nenä pystyssä ja hattu selän takana.

Siellä täällä oli joku vanha nainen polvillaan rukoilemassa, kasvot käsiin kätkettyinä.

Yksinäisyyden, autiuden, levon tunne valtasi Du Royn. Valo, joka heijastui ikkunaruutujen lävitse, teki hyvää silmille.

Du Royn mielestä täällä oli "hiton mukavaa".

Hän tuli jälleen ovelle ja katsoi kelloa. Vain neljännestä yli kolmen. Hän istuutui pääoven luo ja harmitteli, ettei voinut sytyttää savuketta. Koko ajan hän kuuli temppelin toisesta päästä, kuorin läheltä, tuon lihavan herran kävelyn.

Joku tuli sisään, ja Du Roy kääntyi nopeasti katsomaan. Se oli villahameinen kansannainen, joku vaimoraukka, joka heti heittäytyi polvilleen ensimmäiselle rukousjakkaralle. Siinä hän sitten virui liikkumattomana, kädet ristissä ja katse korkeuteen tähyten. Hän rukoili.

Du Roy katseli häntä kiinnostuneena ja aprikoi, mikä suru, mikä tuska, mikä onnettomuus tuota vähäpätöistä sydäntä mahtoi painaa. Nainen oli suuressa hädässä, se oli ilmeistä. Hänen miehensä ehkä kiusasi häntä, tai ehkä hänellä oli kuolemansairas lapsi.

Du Roy mutisi: "Ihmisraukat. Näyttää olevan sellaisiakin, jotka kärsivät." Ja hänet valtasi viha kylmää luontoa kohtaan. Sitten hän ajatteli, että nämä kurjat pyytäjät ainakin uskoivat, että joku tuolla ylhäällä huolehti heistä ja että heidän maallinen vaelluksensa oli viety taivaan kirjoihin velka- ja ansiopuolineen. — Tuolla ylhäällä. Mutta missä?

Ja Du Roy, jonka ajatukset temppelin hiljaisuus johdatti ikuisuuskysymyksiin, kokosi arvostelunsa luomakunnasta yhteen ainoaan lauseeseen ja ilmaisi sen itsekseen seuraavasti: "Kaikki tyynni on pelkkää typeryyttä."

Kahisevan hameen ääni hätkähdytti häntä. Se oli rouva Walter.

Du Roy nousi ja meni joutuin häntä vastaan. Nainen ei ojentanut hänelle kättään, vaan mutisi hiljaa: "Minulla on hyvin vähän aikaa. Menkäämme sisään. Polvistukaa sitten viereeni, niin ettei meitä huomata."

Ja hän lähti kulkemaan pitkin keskilaivaa etsien sopivaa ja varmaa kätköä kuin henkilö, joka hyvin tuntee paikan. Hänen kasvojaan peitti tiheä harso, ja hän kulki niin hiljaisin askelin, että niitä tuskin kuuli.

Tultuaan kuorin lähelle hän kääntyi ja mutisi juhlallisella äänellä, sellaisella, jota käytetään kirkoissa:

"Sivulaivat ovat parempia. Täällä olemme aivan liiaksi näkyvissä."

Hän tervehti pääalttarin krusifiksia syvään kumartaen ja tehden pienen niiauksen. Sitten hän kääntyi oikealle, kulki vähän matkaa pääovea kohden ja päätti vihdoin valita erään rukousjakkaran, jolle hän lankesi polvilleen.

Georges valtasi toisen rukousjakkaran, ja niin pian kuin he olivat vaipuneet liikkumattomaan, rukoilevaan asentoon, hän sanoi: "Kiitos, kiitos! Minä rakastan teitä. Tahtoisin toistaa sitä lakkaamatta, sanoa teille, kuinka teitä rakastan, kuinka aloin teitä rakastaa, kuinka hurmauduin heti ensi kerralla, kun teidät näin… Antakaa minun joskus tyhjentää teille sydämeni ja selittää kaikki!"

Rouva Walter kuunteli häntä, kasvoillaan syvän mietinnän ilme, aivan kuin hän ei olisi kuullut mitään. Hän vastasi sormiensa lomitse: "Olen mieletön, kun annan teidän puhua tuolla tapaa, mieletön, kun tulin, mieletön, kun teen tällaista, mieletön, kun annan teidän uskoa, että tämä… tämä… seikkailu saa jatkua. Unohtakaa se! Teidän täytyy! Älkääkä koskaan kertoko siitä kenellekään."

Hän odotti. Du Roy mietti vastausta, ratkaisevaa, intohimoista sanaa, mutta kun hän ei voinut tukea sanojaan vakuuttavin elein, tunsi hän olevansa voimaton. Hän jatkoi kuitenkin:

"En odota mitään… en toivo mitään. Rakastan teitä. Teittepä mitä tahansa, niin toistan sen niin usein ja niin voimakkaasti ja tulisesti, että teidän lopuksi on se ymmärrettävä. Tahdon valaa teihin hellyyteni, valaa teihin sieluni sana sanalta, tunti tunnilta, päivä päivältä, niin että se vihdoin kauttaaltaan täyttää teidät kuin neste, joka pisara pisaralta putoaa sisimpäänne ja joka pehmittää teidät, hellyttää teidät ja antaa teille lopuksi voimia vastataksenne: 'Minäkin rakastan teitä.'"

Hän tunsi rouva Walterin hartiain värisevän olkapäätään vasten ja hänen kurkkunsa ponnistelevan auetakseen. Ja hyvin nopeasti nainen sopersi: "Minäkin rakastan teitä."

Du Roy hypähti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä päätän ja huokaisi:
"Oh, suuri Jumala…!"

Rouva Walter jatkoi läähättäen: "Ehk’ei minun olisi pitänyt sitä sanoa? Tunnen olevani rikollinen ja halveksittava… minä… jolla on kaksi tytärtä… mutta minä en voi… minä en voi… En olisi koskaan luullut… en olisi koskaan uskonut… se tunne on liian väkevä… se on väkevämpi minua… Kuulkaa… kuulkaa… en ole koskaan rakastanut ketään toista… kuin teitä… vannon sen. Ja minä olen jo kokonaisen vuoden rakastanut teitä salaa, sydämeni syvimmässä sopukassa. Oh, kuinka olen kärsinyt, kuuletteko, ja taistellut, en kestä enää, rakastan teitä…"

Hän itki käsiinsä, jotka hän oli painanut kasvoilleen, ja koko hänen ruumistaan vapisutti voimakas liikutus.

Georges kuiskasi: "Antakaa minulle kätenne, niin että saan sitä koskettaa, puristaa…"

Rouva Walter otti toisen kätensä kasvoiltaan. Georges huomasi, että naisen poski oli aivan märkä ja että silmäripsistä oli putoamaisillaan kyynel. Hän tarttui tuohon käteen ja puristi sitä: "Oh, kuinka mielelläni joisin kyyneleenne."

Rouva Walter sanoi matalalla, murtuneella äänellä, joka muistutti valitusta: "Älkää vietelkö minua… minä olen hukassa!"

Georges’ia hymyilytti. Kuinka olisi ollut mahdollista vietellä häntä tällaisessa paikassa? Hän pani naisen käden sydämelleen ja kysyi: "Tunnetko, kuinka se lyö?" Sillä hän oli tyhjentänyt kaikki intohimoiset sanansa.

Mutta etäällä kulkevan lihavan kirkonkävijän säännölliset askeleet olivat muutamien minuuttien aikana lähestyneet. Hän oli käynyt kuorin luona ja marssi nyt ainakin toistamiseen pitkin oikeaa sivulaivaa. Kun rouva Walter huomasi miehen olevan aivan hänet peittävän pilarin luona, riuhtaisi hän kätensä Georges’in puristuksesta ja peitti uudelleen kasvonsa.

Ja he viruivat molemmat liikkumattomina polvillaan, aivan kuin he yhdessä olisivat lähettäneet palavia rukouksia taivaaseen. Lihava herra meni aivan heidän ohitseen, silmäsi heihin välinpitämättömästi ja eteni ovea kohden yhä pitäen hattua selkänsä takana.

Mutta Du Roy, joka halusi saada kohtauksen muuallakin kuin
Kolminaisuudenkirkossa, mutisi: "Koska saan tavata teidät, huomenna?"

Rouva Walter ei vastannut. Hän näytti aivan ehdottomalta, rukousta esittäväksi patsaaksi kivettyneeltä.

Du Roy jatkoi: "Haluatteko, että tapaamme huomenna Parc Monceaussa?"

Rouva Walter käänsi häneen kasvonsa, jotka hän jälleen oli paljastanut, nuo lyijynharmaat kasvot, jotka hirveä tuska oli raadellut, ja sanoi katkonaisesti: "Lähtekää… jättäkää minut nyt… menkää pois… menkää pois… vain viideksi minuutiksi… kärsin liian paljon teidän läheisyydessänne… tahdon rukoilla… en voi… menkää… antakaa minun rukoilla… yksinäni… viisi minuuttia… en voi… antakaa minun rukoilla Jumalaa, että hän antaisi minulle anteeksi… että hän pelastaisi minut… jättäkää minut… viideksi minuutiksi…"

Hänen kasvonsa olivat niin surkeat, hänen ilmeensä niin tuskallinen, että Georges nousi sanaakaan sanomatta ja uskalsi vasta hetken epäröityään kysyä: "Tulenko pian takaisin?"

Rouva Walter nyökkäsi aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Tulkaa." Ja
Georges lähti kulkemaan keskikäytävää kohden.

Rouva Walter yritti rukoilla. Hän teki yliluonnollisia ponnistuksia rukoillakseen Jumalaa, ja ruumis vapisten ja sielu menehtyneenä hän huusi kohti taivasta: "Armoa!"

Hän sulki epätoivon puuskassa silmänsä päästäkseen näkemästä sitä, joka äsken poistui. Hän karkotti hänet ajatuksistaan, puolustautui häntä vastaan, mutta sen taivaallisen ilmestyksen asemesta, jota hän sielunsa hädän avuksi odotti, hän näki alituisesti edessään nuoren miehen soreat viikset.

Jo vuoden hän oli tällä tapaa taistellut joka päivä, joka ilta, sitä kasvavaa kiusausta, sitä kuvaa vastaan, joka häntä vainosi hänen unissaan, joka houkutteli hänen lihaansa ja kiusasi hänen öitään. Hän tunsi olevansa kiedottu verkkoon kuin eläin. Hänet oli köytetty ja heitetty tuon koiran syliin, joka oli hänet voittanut ja valloittanut vain huulikarvojensa ja silmiensä värin avulla.

Ja nyt kirkossa, Jumalan läheisyydessä, hän tunsi olevansa vielä heikompi, vielä hylätympi, vielä lähempänä kadotusta kuin kotonaan. Hän ei voinut rukoilla, hän saattoi vain ajatella Georgesia. Hän kärsi jo siitä, että nuori mies oli poistunut. Hän taisteli kuitenkin epätoivon vimmalla, hän puolustautui, huusi apua koko sielunsa voimalla Hän olisi mieluummin tahtonut kuolla kuin langeta, hän, joka ei koskaan ollut langennut. Hän kuiskaili mielettömiä rukouksia, mutta kuuli vain Georgesin askelet, joiden kaiku kävi yhä heikommaksi pilarien välissä.

Hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, että taistelu oli turha. Mutta hän ei tahtonut sortua. Ja hänet valtasi hermokohtaus, joka paiskaa naiset maahan vapisevina, kirkuvina, vääntelehtivinä. Hänen kaikki jäsenensä tärisivät, ja hän tunsi, että hän kaatuisi, että hän vierisi tuolien väliin ja että hän huutaisi ääneen.

Joku lähestyi nopein askelin. Hän käänsi päätään. Se oli pappi. Silloin hän nousi, juoksi papin luokse kädet ristissä ja sopertaen: "Oh, pelastakaa minut! Pelastakaa minut!"

Pappi pysähtyi hämmästyneenä: "Mitä haluatte, rouva?"

"Tahdon, että pelastatte minut. Armahtakaa minua. Ellette auta minua, olen hukassa."

Pappi tuijotti häneen miettien, oliko nainen ehkä hullu. Hän kysyi uudelleen: "Mitä voin tehdä puolestanne?"

Hän oli kookas ja lihavahko nuori mies. Hänen täyteläiset, riippuvat poskensa olivat mustansiniset, vaikka hän oli ne huolellisesti ajellut. Hän oli sievä kaupunkilaispappi, hyvinvoivan kaupunginosan ja rikkaiden rippilasten pappi.

"Antakaa minun ripittäytyä", rouva Walter sanoi, "ja neuvokaa minua, tukekaa minua, sanokaa, mitä minun on tehtävä!"

Pappi vastasi: "Minulla on rippi joka lauantai kolmesta kuuteen."

Rouva Walter tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä toistaen: "Ei! Ei! Ei! Heti! Heti! Minun täytyy! Hän on täällä! Täällä kirkossa! Hän odottaa minua!"

Pappi kysyi: "Kuka? Kuka teitä odottaa?"

"Eräs mies… joka tahtoo syöstä minut kadotukseen… joka tahtoo turmella minut, ellette pelasta minua… En voi paeta häntä… Olen liian heikko… liian heikko… niin heikko… niin heikko!…"

Hän lankesi polvilleen ja nyyhkytti: "Oh, armahtakaa minua, isä!
Pelastakaa minut, Jumalan nimessä pelastakaa minut!"

Hän piti kiinni papin mustasta hameesta estääkseen häntä poistumasta. Ja pappi katsoi levottomasti joka taholle, jottei kukaan ilkeämielinen ihminen tai uskovainen näkisi naista, joka virui hänen jaloissaan.

Kun hän lopuksi käsitti, ettei hän pääsisi naisesta eroon, hän sanoi: "Nouskaa, minulla on sattumalta rippituolin avain mukanani." Ja hän kaivoi taskustaan avainnipun, josta hän valitsi avaimen, ja lähti nopein askelin astelemaan niitä pieniä puukojuja, niitä sielujen rikkalaatikkoja kohden, joihin uskovaiset tyhjentävät syntinsä.

Hän astui rippituoliin keskiovesta sulkien sen jälkeensä, ja rouva Walter, joka oli heittäytynyt ahtaaseen sivulokeroon, sopersi intohimoisesti toivoen:

"Siunatkaa minua, isä, sillä minä olen tehnyt syntiä!"

Du Roy, joka oli kiertänyt pääalttarin, kääntyi vasempaan sivulaivaan. Hetken kuljettuaan hän jälleen kohtasi tuon lihavan, kaljupäisen herran, joka rauhallisin askelin käveli pitkin kirkkoa. Du Roy ihmetteli itsekseen. "Mitähän tuo olento täältä etsii?"

Vieras oli myös hiljentänyt askeliaan ja katsoi Georgesia ilmeisesti haluten häntä puhutella. Tullessaan aivan Georgesin kohdalle hän tervehti hyvin kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, herra, että vaivaan, mutta voisitteko sanoa, milloin tämä kirkko on rakennettu?"

Du Roy vastasi:

"En tosiaankaan tiedä, mutta arvelen, että siitä on kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta. Olen muuten täällä ensimmäisen kerran."

"Niin minäkin. En ole koskaan ennen nähnyt tätä kirkkoa."

Sanomalehtimiehen valtasi uteliaisuus, ja hän kysyi:

"Näyttää siltä kuin katselisitte kirkkoa hyvin tarkoin. Tutkitte sitä ehkä yksityiskohtaisesti?"

Toinen vastasi alakuloisesti: "En tutki sitä, vaan odotan vaimoani, joka valitsi tämän kohtaamispaikaksemme. Mutta hän on myöhästynyt."

Sitten hän vaikeni ja sanoi muutaman sekunnin kuluttua: "On hiton kuuma tuolla ulkona."

Du Roy katsoi häneen, ja mies näytti hänen mielestään miellyttävältä.
Ja äkkiä hänestä tuntui, kuin vieras olisi muistuttanut Forestier’ta.

"Oletteko maaseudulta?" hän kysyi.

"Olen Rennes’istä. Entä te, herra, oletteko te tullut tänne uteliaisuudesta?"

"En, odotan myös erästä naista." Ja sanomalehtimies tervehti ja poistui hymyillen.

Hän lähestyi isoa pääovea ja näki jälleen vanhan köyhän eukon, joka edelleenkin oli polvillaan ja rukoili. Hän ajatteli: "Hitto, onpa hän sitkeä!" Hän ei enää ollut liikuttunut eikä enää säälinyt tuota naisia.

Hän meni ohitse ja kulki sitten hitain askelin pitkin oikeaa laivaa löytääkseen rouva Walterin.

Hän näki kaukaa paikan, jonne hän oli rouvan jättänyt, ja hämmästyi, kun ei nähnyt häntä. Hän luuli erehtyneensä pilarista, kulki niiden kaikkien ohitse ja kääntyi vihdoin takaisin. Rouva Walter oli siis mennyt! Du Roy oli yllättynyt ja harmissaan. Sitten hän arveli kuitenkin löytävänsä hänet ja kiersi koko kirkon uudelleen. Kun hän ei sittenkään löytänyt etsimäänsä, hän palasi takaisin ja istuutui samalle tuolille, jolta rouva Walter juuri oli lähtenyt. Hän toivoi rouvan etsivän hänet käsiinsä. Ja niin hän alkoi odottaa.

Pian hänen huomionsa kohdistui heikkoon muminaan. Hän ei ollut nähnyt ketään kirkon tässä osassa. Mistä nuo kuiskaukset tulivat? Hän nousi ottaakseen asiasta selon ja huomasi, että kappelista, rippituolien ovien luota, valui kivipermannolle hameenlieve. Hän meni lähemmäksi katsoakseen, kuka tuo nainen oli. Hän tunsi hänet. Rouva Walter oli ripittäytymässä!…

Du Roy tunsi kovaa halua tarttua hänen hartioihinsa ja temmata hänet ulos kojusta. Mutta sitten hän ajatteli: "No, tänään on papin vuoro, huomenna minun." Ja hän istuutui vastapäätä rippituolia ja odotti rauhallisesti, hymyillen leveästi koko seikkailulle.

Hän sai odottaa kauan. Vihdoin rouva Walter nousi, kääntyi, näki hänet ja tuli hänen luokseen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ankarat.

"Hyvä herra", hän sanoi, "pyydän teitä, älkää enää seuratko minua älkääkä tulko yksin luokseni. En ota teitä vastaan. Hyvästi!"

Ja hän poistui, pää pystyssä.

Du Roy antoi hänen mennä, sillä hänen sääntönään oli, ettei saanut väkisin vaikuttaa tapahtumain kulkuun. Mutta kun pappi hieman hämillään astui ulos varustuksestaan, meni hän suoraan hänen luokseen, katsoi häntä silmiin ja murahti päin hänen kasvojaan:

"Ellei teillä olisi hametta, niin antaisin pari hyvää läimäystä vasten sievää suutanne."

Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui vihellellen kirkosta.

Portailla seisoi äskeinen lihava herra hattu päässä ja kädet selän takana. Hän katseli odottamiseen väsyneenä edessään olevaa toria ja siltä lähteviä katuja.

Du Royn mennessä ohitse he tervehtivät toisiaan.

Sanomalehtimies tunsi olonsa vapautuneeksi ja meni La Vie Françaiseen. Jo ovella hän huomasi juoksupoikien tärkeistä ilmeistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja meni suoraan johtajan huoneeseen.

Johtaja Walter kulki hermostuneena edestakaisin ja saneli katkonaisin lausein artikkelia jakaen samalla tehtäviä ympärillään touhuaville reporttereille, antaen ohjeita Boisrenard’ille ja availlen kirjeitä.

Kun Du Roy astui sisään, johtaja huudahti ilosta:

"Oh, mainiota! Tuossahan on vihdoinkin Bel-Ami!"

Sitten hän äkkiä pysähtyi ja pyysi hieman hämillään anteeksi: "Suokaa anteeksi, että nimitän teitä siten, mutta tämä tilanne tekee minut hyvin hermostuneeksi. Olen kuullut rouvani ja tyttäreni aamusta iltaan sanovan teitä Bel-Amiksi, kunnes se on tullut minullekin tavaksi. Ettehän ole vihainen?"

Georges nauroi: "En suinkaan. Se liikanimi ei ole minulle lainkaan vastenmielinen."

Johtaja Walter jatkoi: "Mainiota, sitten ristin minäkin teidät Bel-Amiksi, kuten kaikki muutkin. No niin, täällä on suuria uutisia. Hallitus on kukistunut äänestykseen, jossa annettiin kolmesataakolmekymmentä ääntä kahtasataa vastaan. Parlamentin loma on jälleen lykätty, lykätty epämääräiseksi ajaksi, ja nyt on jo heinäkuun kahdeksaskolmatta päivä. Espanja on suuttunut meille Marokon takia, ja se seikka on kukistanut Durand de l’Ainen ja hänen joukkionsa. Nyt olemme liemessä kaulojamme myöten. Marrot on saanut tehtäväkseen uuden hallituksen muodostamisen. Hän ottaa kenraali Boutin d’Acren sotaministeriksi ja ystävämme Laroche-Mathieun ulkoministeriksi. Itse hän pitää sisäministerin salkun ja kabinetin johdon. Meistä tulee hallituksen äänenkannattaja. Teen itse johtavan artikkelin, mutkattoman suunnanselityksen, jossa hahmottelen ministerien ohjelman."

Ukko hymyili ja jatkoi: "Toisin sanoen sen ohjelman, jonka mukaan he aikovat toimia, luonnollisesti. Mutta minun täytyy saada jotakin mielenkiintoista Marokonkysymyksestä, jotakin oikein huomiotaherättävää. En vain tiedä mitä. Voitteko te hankkia minulle jotakin?"

Du Roy ajatteli sekunnin ja vastasi sitten: "Järjestän kyllä asian. Teen tutkielman poliittisesta asemasta kaikissa afrikkalaisissa siirtomaissamme, Tunisiassa, Algeriassa ja Marokossa. Kirjoitan tällä laajalla alueella asuvien heimojen historian ja laadin matkaselostuksen retkestä Marokon rajalta Figuigin erämaahan, jonne kukaan eurooppalainen ei vielä ole jalallaan astunut ja joka on syynä koko selkkaukseen. Sopiiko se?"

Johtaja Walter huudahti: "Suurenmoista! Entä mikä otsakkeeksi?"

"Tunisista Tanger’hen."

"Mainiota."

Ja Du Roy meni kaivamaan La Vie Françaisen kätköjä löytääkseen ensimmäisen artikkelinsa: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia, joka uudelleen ristittynä ja joka kohdaltaan vähän kohenneltuna ja muunneltuna erinomaisesti kelpasi tarkoitukseen, koska kerran oli kysymys siirtomaapolitiikasta, Algerian väestöstä ja Oranin departementtiin lähetettävästä sotilasretkikunnasta.

Kolmessa neljännestunnissa koko kirjoitus oli muovailtu uudelleen ja siroteltu täyteen nykyhetken kastiketta ja uuden hallituksen ylistystä.

Johtaja luki kirjoituksen ja julisti: "Se on mainio… mainio… mainio… Te olette korvaamaton apulainen. Onnittelen teitä."

Ja Du Roy meni kotiin päivälliselle tyytyväisenä päiväänsä huolimatta Kolminaisuudenkirkossa kärsimästään tappiosta, sillä hän piti varmana, että peli oli voitettu.

Hänen vaimonsa odotti häntä kuumeisena. Nähdessään miehensä hän huusi:
"Tiedätkö, että Laroche on ulkoministeri?"

"Tiedän. Olen kirjoittanut sen takia Algeriaa koskevan artikkelinkin."

"Minkä artikkelin?"

"Oh, tunnet sen kyllä, ensimmäisen, jonka kirjoitimme yhdessä: Afrikkalaisen sotilaan muistelmia. Luin sen lävitse ja muovailin uuteen tilanteeseen sopivaksi."

Madeleine hymyili: "Niinkö! Sehän sopii mainiosti."

Ja hetken mietittyään hän lisäsi: "Kun tarkemmin ajattelen, niin muistan erään jatkon, joka sinun silloin piti kirjoittaa ja jonka… jätit sikseen. Voimme ryhtyä siihen nyt. Saisimme siitä hauskan sarjan, joka sopii tilanteeseen."

Du Roy vastasi istuutuen liemilautasensa ääreen: "Erinomaista. Nythän ei enää ole mitään esteitä, kun aisankannattaja Forestier on kuollut."

Madeleine vastasi kylmällä ja loukkaantuneella äänellä:

"Sinun leikinlaskusi on enemmän kuin sopimatonta, ja minä pyydän sinua lopettamaan sen. Olet jatkanut sitä jo aivan liian kauan."

Du Roy aikoi antaa ivallisen vastauksen, mutta samassa hänelle tuotiin
sähke, jossa olivat vain seuraavat allekirjoitusta puuttuvat sanat:
"Olin suunniltani. Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc
Monceauhon."

Du Roy ymmärsi, ja mieli äkkiä iloisena hän sanoi vaimolleen pannen paperin taskuunsa:

"En sano niin enää, rakkaani. Se on tyhmää. Myönnän sen."

Ja hän alkoi syödä.

Syödessään hän koko ajan muisteli sähkeen sanoja: "Olin suunniltani.
Antakaa anteeksi ja tulkaa huomenna kello neljä Parc Monceauhon." Rouva
Walter siis taipui. Sähke merkitsi: "Minä antaudun, olen teidän, missä
ja milloin vain haluatte."

Georges purskahti nauruun. Madeleine kysyi:

"Mikä nyt naurattaa?"

"Ei mikään erikoinen. Ajattelen vain erästä pappia, jonka äskettäin tapasin ja joka nyt lienee sangen ällistyneen näköinen."

Du Roy saapui täsmällisesti kohtauspaikalle. Puiston kaikilla penkeillä istui lämmön rasittamia porvareita ja huolettoman näköisiä lapsentyttöjä, jotka näyttivät uneksivan, sillä välin kun lapset peuhasivat käytävien hiekassa.

Hän löysi rouva Walterin pienten antiikkisten raunioiden luota, joiden lähellä poreilee lähde. Nainen kiersi solakoiden pylväiden muodostamaa ympyrää, kasvoillaan levoton ja onneton ilme.

Kun Du Roy oli tervehtinyt, rouva Walter sanoi:

"Täällä puistossa on niin paljon ihmisiä!"

Du Roy käytti tilaisuutta hyväkseen: "Se on totta. Haluatteko, että menemme jonnekin muualle."

"Mutta minne?"

"Minne tahansa. Ottakaamme vaikka ajuri. Jos laskette ikkunaverhon alas, niin olette täydessä turvassa."

"Ehkä niin on parempi. Täällä ihan kuolen pelosta."

"No, siinä tapauksessa löydätte minut viiden minuutin kuluttua ulkobulevardille johtavan puistonportin luota. Haen sinne ajurin."

Ja hän poistui juosten. Tavattuaan hänet jälleen rouva

Walter kysyi:

"Minne olette käskenyt ajamaan?"

Georges vastasi: "Älkää olko mistään levoton. Kuski on saanut ohjeensa."

Hän oli antanut osoitteeksi rue de Constantinoplella olevan huoneistonsa numeron.

Rouva Walter jatkoi: "Ette voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt takianne, kuinka kidutettu ja kiusaantunut olen. Eilen olin kirkossa ilkeä, mutta tahdoin paeta teitä mihin hintaan tahansa. Pelkään niin kovin ollessani yksin teidän kanssanne. Oletteko antanut minulle anteeksi?"

Du Roy puristi hänen käsiään: "Olen, olen. Mitäpä minä en antaisi teille anteeksi, minä, joka rakastan teitä?"

Rouva Walter katsoi häneen rukoilevasti: "Kuulkaa, teidän täytyy luvata, että kunnioitatte minua… että ette… että ette… muuten en enää koskaan voi tavata teitä."

Du Roy ei ensin vastannut mitään. Hänen viiksiensä alla käväisi se hieno hymy, joka hämmensi naiset. Vihdoin hän mumisi:

"Olen orjanne."

Silloin rouva Walter alkoi kertoa, kuinka hän oli huomannut rakastavansa Georges’ia silloin, kun tämä hankkiutui menemään naimisiin Madeleine Forestier’n kanssa. Hän kertoi kaikenlaisia yksityiskohtia, pieniä läheisiä yksityiskohtia päivämäärineen ja muineen.

Äkkiä hän vaikeni. Vaunut olivat pysähtyneet. Du Roy avasi niiden oven.

"Missä me olemme?" rouva Walter kysyi.

Du Roy vastasi: "Astukaa ulos ja tulkaa kanssani tähän taloon. Voimme olla siellä paremmassa rauhassa."

"Mutta missä me olemme?"

"Kotona minun luonani. Se on nuorenmiehenasuntoni, jonka olen jälleen vuokrannut… muutamiksi päiviksi… saadaksemme pienen kolkan, jossa voimme tavata."

Rouva Walter oli tarttunut kiinni pehmustettuun vaununistuimeen kauhistuen tällaisen kahdenolon ajatusta ja sopersi:

"Ei, ei! En tahdo! En tahdo!"

Du Roy sanoi jyrkällä äänellä: "Vannon pitäväni teitä kunniassa. Tulkaa mukaan vain. Ettekö näe, että meitä katsellaan, että ihmisiä alkaa keräytyä. Kiiruhtakaa… kiiruhtakaa… tulkaa pois vaunuista."

Ja hän toisti: "Vannon pitäväni teitä kunniassa."

Eräs viinikauppias, jonka puoti oli portin vieressä, tuijotti heitä uteliain katsein. Rouva Walterin valtasi kauhu, ja hän kiiruhti taloon.

Hän meni portaita kohden, mutta Du Roy pysähdytti hänet tarttumalla hänen käsivarteensa: "Tänne, huoneisto on pohjakerroksessa."

Ja hän työnsi hänet luolaansa.

Heti suljettuaan oven hän syöksyi naiseen käsiksi kuin peto saaliinsa kimppuun. Rouva Walter puolustautui, taisteli, sopersi: "… Oh, Jumalani!… Oh, Jumalani…"

Du Roy suuteli hänen kaulaansa, silmiänsä, huuliansa niin tulisesti, ettei rouva Walter voinut välttää hänen väkivaltaisia hellyydenosoituksiaan. Ja koettaessaan rimpuilla vastaan ja välttää nuoren miehen suuta hän tuli vastoin tahtoaankin vastanneeksi hänen suudelmiinsa.

Äkkiä hän lakkasi taistelemasta Du Royn hyväilyjä vastaan, ja voitettuna ja nöyränä hän antoi riisua itsensä. Georges kuori hänen yltään kaikki vaatteet nopeasti ja varmoin sormin, jotka olivat liukkaat kuin minkäkin kamarineidon.

Rouva Walter oli temmannut käteensä kureliivin peittääkseen sillä kasvonsa ja seisoi suorana ja valkoisena keskellä kaikkia vaatekappaleitaan, jotka olivat pudonneet hänen jalkainsa ympärille.

Du Roy antoi hänen pitää kengät jalassaan, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyyn. Silloin nainen kuiskasi murtuneella äänellä hänen korvaansa: "Vannon teille… vannon teille… ettei minulla koskaan ole ollut rakastajaa." Hän sanoi sen aivan kuin nuori tyttö olisi sanonut: "Vannon teille, että olen neitsyt."

Ja Duroy ajatteli: "Se seikka ei liikuta minua vähintäkään."

5

Syksy oli tullut. Herrasväki Du Roy oli viettänyt koko kesän
Pariisissa, käyden edustajakamarin lyhyen loman ajan La Vie
Françaisessa voimakasta taistelua uuden hallituksen puolesta.

Vaikka marraskuu oli vasta aivan alullaan, kamarit aloittivat kuitenkin istuntonsa, sillä Marokon kysymys alkoi käydä polttavaksi.

Todellisuudessa kukaan ei uskonut Tanger’hen lähetettävään retkikuntaan, vaikka samana päivänä, jona parlamentti hajautui, eräs kamarin oikeiston jäsen, kreivi de Lambert-Sarrazin, oli pitämässään sukkelassa puheessa, jolle keskustapuolueetkin taputtivat käsiään, tarjoutunut lyömään vetoa ja erään kuuluisan Intian varakuninkaan tavoin panemaan panokseksi viiksensä pääministerin poskipartaa vastaan sen seikan puolesta, ettei uusi kabinetti malttaisi olla olla matkimatta vanhaa ja lähettämättä armeijaa Tanger’hen Tunisin retkikunnan vastapainoksi jo pelkästään rakkaudesta symmetriaan, samasta syystä kuin uuninreunustalle asetetaan kaksi maljakkoa. Hän oli lisännyt: "Afrikan maa on todella, hyvät herrat, Ranskalle kuin uuni, uuni, joka polttaa parhaat puumme, uuni, jossa on voimakas veto ja joka sytytetään pankkiseteleillä. Teillä on ollut kylliksi taiteellista mielikuvitusta somistaaksenne sen vasemman kulman tunisialaisella korulla, joka jo käy teille kalliiksi, ja saattepa nähdä, että herra Marrot tulee seuraamaan edeltäjänsä esimerkkiä ja koristamaan oikean kulman marokkolaisella nukella."

Puhe, joka tuli kuuluisaksi, oli antanut Du Roylle aiheen kymmeneen Algerian siirtomaata koskevaan artikkeliin, koko hänen kirjoitussarjaansa, joka oli keskeytynyt hänen ensiesiintymisensä jälkeen sanomalehdessä. Hän tuki tarmokkaasti sotilasretkikunnan lähettämistä, vaikka olikin vakuuttunut siitä, ettei asiasta tulisi mitään. Hän oli saanut isänmaalliset kielet väräjämään ja pommittanut Espanjaa koko sillä alentavien syytösten ampumavarastolla, jota käytetään kansoja kohtaan, joiden kanssa edut ovat ristiriidassa.

La Vie Française oli saavuttanut suuren arvonannon tunnettujen suhteittensa kautta Valtaan. Se sai ennen pätevämpiä lehtiä poliittiset uutisensa ja selosti pienimpiäkin yksityiskohtia myöten ystäviensä ministerien suunnitelmat. Kaikki Pariisin ja maaseudun lehdet lainasivat tietonsa La Vie Françaisesta. Lehden mielipiteeseen vedottiin, sitä pelättiin, sitä alettiin pitää arvossa. Se ei enää ollut jonkin poliittisen keinottelijaryhmän hämäräperäinen äänenkannattaja, vaan hallituksen tunnusteltu puhetorvi. Laroche-Mathieu oli lehden sielu ja Du Roy hänen välikappaleensa. Johtaja Walter, joka edustajakamarin jäsenenä oli vaitelias ja sanomalehden päällikkönä viekas, ymmärsi pysytellä varjossa ja harjoitti, kuten kerrottiin, kalastusta sameassa vedessä suurilla marokkolaisilla kuparikaivososakkeilla.

Madeleinen salongista oli muodostunut vaikutusvaltainen keskus, jonne useat hallituksen jäsenet joka viikko kokoutuivat. Pääministeri itse oli kaksi kertaa syönyt päivällistä hänen luonaan, valtiomiesten rouvat, jotka ennen olivat epäröiden avanneet hänen ovensa, kerskuivat nyt olevansa hänen ystävättäriään ja kävivät hänen luonaan useammin kuin hän heidän luonaan.

Ulkoministeri vallitsi melkein kuin isänsä talossa. Hän tuli sinne melkein milloin tahansa tuoden sähkösanomia, tietoja, ohjeita, joita hän saneli joko Du Roylle tai hänen vaimolleen, aivan kuin he olisivat olleet hänen sihteereitään.

Kun Du Roy ministerin lähdettyä jäi kahden kesken vaimonsa kanssa, hän yltyi uhkaavalla äänellä tekemään karkeita salaviittauksia tuon keskinkertaisen nousukkaan puuhia vastaan.

Mutta Madeleine kohautti joka kerta halveksuvasti olkapäitään ja sanoi: "Tee sinäkin niinkuin hän. Tule ministeriksi. Silloin voit sinäkin tehdä, mitä haluat. Siihen asti ole vaiti!"

Du Roy kiersi viiksiään katsahtaen syrjäsilmällä vaimoonsa. "Eipä vielä tiedä", hänellä oli tapana sanoa, "mihin minä kelpaan. Mutta kai se saadaan vielä jonakin päivänä tietää."

Madeleine vastasi filosofisesti: "Ken elää, hän näkee."

Kamarien kokoutumispäivänä nuori nainen, vaikka lojui vielä vuoteessa, antoi miehelleen tuhansia ohjeita. Georges oli parhaillaan pukeutumassa mennäkseen aamiaiselle Laroche-Mathieun luokse, jolta hänen oli määrä ennen istuntoa saada neuvoja La Vie Françaisen seuraavan päivän poliittista artikkelia varten, tämän artikkelin kun tuli olla jonkinlainen virallinen tiedonanto hallituksen tärkeimmistä suunnitelmista.

Madeleine sanoi: "Mutta älä missään tapauksessa unohda kysyä häneltä, aiotaanko kenraali Belloncle lähettää Oraniin, kuten on ollut puhetta. Se on mitä tärkein asia."

Georges vastasi hermostuneesti: "Minä tiedän yhtä hyvin kuin sinä, mitä minun on tehtävä. Anna minun olla rauhassa lörpötyksiltäsi."

Madeleine jatkoi tyynesti: "Sinä et muista, rakas ystävä, että aina unohdat puolet niistä tehtävistä, jotka annan sinulle ministerin luo mennessäsi."

Georges murisi: "Sinun ministerisi hermostuttaa minut vihdoin kuoliaaksi. Hän on aasi."

Madeleine vastasi levollisella äänellä: "Hän ei ole enempää minun ministerini kuin sinunkaan. Mutta sinulla on hänestä enemmän hyötyä kuin minulla."

Pilkallisesti hymyillen Georges kääntyi vilkaisemaan vaimoaan:

"Anteeksi, minua hän ei sentään hakkaile."

Madeleine sanoi hitaasti: "Ei minuakaan. Mutta hän luo meidän omaisuutemme."

Georges vaikeni ja sanoi hetken kuluttua: "Jos saisin valita sinun ihailijoittesi välillä, niin luulenpa, että valitsisin sen vanhan pässinpään de Vaudrecin. Missä hän muuten oleilee? En ole nähnyt häntä kahdeksaan päivään."

Tunteitaan näyttämättä Madeleine vastasi: "Hän on sairaana. Hän on kirjoittanut minulle, että hänen on täytynyt paneutua vuoteeseen reumatisminsa takia. Sinun pitäisi mennä katsomaan kuinka hän voi. Se ilahduttaisi häntä. Tiedäthän, että hän kovasti pitää sinusta!"

Georges vastasi: "Se on totta. Menen sinne heti."

Hän oli lopettanut pukeutumisensa. Hattu päässä hän silmäisi ympärilleen, oliko mitään unohtunut. Huomatessaan kaiken olevan kunnossa hän meni sängyn luo ja suuteli vaimoaan otsalle: "Näkemiin, rakkaani. En tule kotiin, ennen kuin aikaisintaan seitsemältä."

Ja niin hän lähti. Herra Laroche-Mathieu odotti häntä, sillä hän söi aamiaista tänään kello kymmeneltä, koska ministerineuvoston oli määrä kokoutua kello kahdeltatoista, ennen parlamentin avajaisistuntoa.

Istuuduttuaan pöytään ministerin ja hänen yksityissihteerinsä seuraan, sillä rouva Laroche-Mathieu ei ollut halunnut muuttaa aamiaisaikaansa, Du Roy alkoi heti puhua kirjoituksestaan ja selosti sen suurin piirtein, vilkaisten silloin tällöin muistiinpanoihinsa, joita hän oli töhertänyt nimikortilleen. Lopetettuaan selostuksensa hän kysyi: "Haluatteko, rakas ministeri, jotakin muutettavaksi?"

"Hyvin vähän, hyvä ystävä. Olette ehkä vähän liian hyökkäävä Marokon kysymyksessä. Puhukaa retkikunnasta aivan kuin se lähetettäisiin, mutta tehkää samalla ymmärrettäväksi, ettei sitä lähetetäkään ja ettette itse lainkaan usko koko asiaan. Antakaa yleisön lukea rivien välistä, ettemme suinkaan aio pistää nenäämme tuohon ampiaispesään."

"Hyvä. Ymmärrän täydellisesti ja saatan asian myös yleisön tietoon tässä muodossa. Vaimoni pyysi minua kysymään teiltä, lähetetäänkö kenraali Belloncle Oraniin. Sen jälkeen, mitä äsken sanoitte, otaksun, ettei häntä lähetetä."

Valtiomies vastasi: "Ei."

Sitten he puhelivat alkavasta parlamenttikaudesta. Laroche-Mathieu alkoi pitää puhetta valmistaen niitä lauseparsia, joita hän muutamia tunteja myöhemmin aikoi ladella virkaveljilleen. Hän huitoi oikealla kädellään, nosti milloin haarukkaa, milloin veistä, milloin leivänviipaletta. Katsomatta kehenkään hän osoitti sanansa näkymättömälle kuulijakunnalle pursuttaen suustaan imelänmakeaa kaunopuheisuutta kuin sievästi käherretty poikanulikka. Kaksi pientä ylöspäin kiverrettyä viiksenkärkeä pisti esiin hänen ylähuulestaan kahtena käyränä piikkinä, jotka muistuttivat skorpionin häntiä, ja puuteroidut, keskeltä jakaukselle suitut hiukset kiertyivät tämän pikkukaupunginhurmaajan ohimoille kahdeksi pyöryläksi. Vaikka hän oli nuori, hän oli lihavanläntä ja hieman paisuneen näköinen, ja liivit pingottivat hänen vatsansa kohdalta. Yksityissihteeri söi ja joi levollisena. Hän oli epäilemättä tottunut ministerin puhetulvan puuskiin, mutta Du Roy, jonka sydäntä kirvelsi toisen menestyksen aiheuttama kateus, ajatteli itsekseen:

"Pärise sinä vain, aasi! Kylläpä näyttävät olevan lampaanpäitä nämä poliitikot."

Ja vertaillessaan toisiinsa omaa arvoaan ja lavertelevan ministerin ilmettä hän ajatteli: "Saakeli, olisipa minulla vain satatuhatta taskussani, niin asettuisin heti ehdokkaaksi Rouenin ihanilta seuduilta ja voitelisin hitaiden ja viekkaiden normandialaisteni kurkut. Yhtä hyvä valtiomies minusta tulisi kuin noista lyhytnäköisistä hölmöistä."

Herra Laroche-Mathieu puhui aina kahviin asti, mutta kun hän huomasi, että kello jo oli paljon, hän soitti ja tilasi vaununsa ojentaen samalla kätensä sanomalehtimiehelle: "Oletteko nyt aivan selvillä kaikesta, rakas toimittaja?"

"Täydellisesti, rakas ministeri. Voitte luottaa minuun."

Ja Du Roy lähti hitaasti toimitukseen aloittamaan artikkeliaan, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä ennen kello neljää. Silloin hänen oli määrä tavata rouva de Marelle, jonka hän säännöllisesti kohtasi kaksi kertaa viikossa, maanantaina ja perjantaina, rue de Constantinoplella.

Mutta kun hän tuli toimitukseen, ojennettiin hänelle sinetöity kirje.
Se oli rouva Walterilta ja kuului seuraavasti:

"Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule kello 2 rue de Gonstantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen.

Sinun hamaan kuolemaan.

Virginie."

Du Roy kirosi: "Jumaliste! Se iiliäinen!" Hän tuli huonolle tuulelle ja meni heti ulos jälleen ollen liian kiukuissaan voidakseen työskennellä.

Kuuden viikon ajan hän oli koettanut päästä eroon rouva Walterista onnistumatta laimentamaan hänen tunkeilevaa uskollisuuttaan.

Rouva Walter oli lankeemuksensa jälkeen saanut uuden pelottavan katumuspuuskan ja kolmessa lemmenkohtauksessa peräkkäin syytänyt rakastajansa silmille moitteita ja kirouksia. Väsyneenä kiistoihin ja kyllästyneenä tähän kypsään ja liikatunteelliseen naiseen Du Roy oli aivan yksinkertaisesti pysytellyt näkymättömänä toivoen, että koko suhde siten loppuisi. Mutta silloin rouva Walter oli epätoivoisena tarrautunut häneen kiinni heittäytyen rakkautensa valtoihin kuten heittäydytään veteen, kivi kaulassa. Du Roy oli jälleen antautunut hänen valtaansa heikkoudesta ja arkuudesta, ja silloin rouva Walter oli kahlehtinut hänet väsyttävällä, hurjalla intohimollaan ja täydellisesti tehnyt hänestä lopun hellyydellään.

Virginie Walter tahtoi tavata hänet joka päivä ja kutsui häntä alituisin sähkein kohtauksiin milloin mihinkin myymälään tai puistoon. Näissä kohtauksissa hän muutamin lausein, jotka aina olivat samat, vakuutti rakastavansa ja jumaloivansa Georges’ia. Ja hyvästellessään hän vannoi, että "hän oli niin onnellinen saatuaan nähdä rakastettunsa."

Hän osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin Georges oli hänet kuvitellut. Hän koetti kiihdyttää nuorta miestä rakkauteen teeskennellen lapsekkuutta ja soperrellen lapsellisia lemmensanoja, jotka hänen ikäisensä naisen suusta kuultuina vaikuttivat naurettavilta. Koska hän tähän asti oli ollut moitteettoman kunniallinen, sydämeltään neitsyt, sulkeutunut kaikilta tunteilta ja tietämätön aistillisuudesta, tämä suhde oli iskenyt kuin sytyttävä salama tähän tasaiseen naiseen, jonka säyseä nelikymmenluku oli muistuttanut viileää kesää seurannutta kalpeaa syksyä. Hänen kohdaltaan tämä suhde oli kuin jonkinlainen kuihtunut kevät. Se oli täynnään huonosti puhjenneita kukkia ja mehuttomia nuppuja, täynnään kummallisesti pulppuilevaa, myöhästynyttä, palavaa ja narrimaista tytönlempeä, jonka aineksina olivat odottamattomat oikut, pienet tyttömäiset kirkaisut, kömpelöt hellyydenosoitukset ja vanhentuneet sulot, joista nuoruus oli puuttunut aina. Hän kyhäsi kymmenen kirjettä päivässä. Ne olivat mielettömiä, typeriä kirjeitä, joiden asu oli runollinen, sekava ja hullunkurinen ja jotka olivat täynnä intialaista kukkaskieltä eläinten ja linnunnimineen.

Ollessaan kahden Georges’in kanssa hän heti syleili tätä lihavan tytöntyllerön kömpelöin käsivarsin ja kasvoillaan happamanmakea ilme, joka oli tarkoitettu leikkisäksi, mutta joka vaikutti tympäisevällä. Ja hän hypähteli niin että hänen rintansa töyssyivät, nuo rinnat, jotka riippuivat aivan liian kookkaina kureliivin kankaan alla. Varsinkin Georges’ia ällötti kuulla hänen sanovan "hiireni", "hauvani", "kissaseni", "sydänkäpyseni", "possuni" ja nähdä hänen tarjoavan itseään lapsellisen häveliäästi pienin pelokkain elein, joiden hän arveli olevan hyvin paikallaan, ja kaikenlaisin pikku keksinnöin, jotka muistuttivat turmeltuneen koulutytön tapoja.

Hänen oli tapana kysyä: "Kenen tämä suu on?" Ja ellei Georges heti vastannut: "Se on minun!", hän jauhoi tätä kysymystä aina siihen asti, kunnes nuori mies kalpeni kärsimättömyydestä.

Hänen olisi pitänyt ymmärtää, Georges ajatteli, että rakkaudessa kysytään mitä suurinta tahdikkuutta ja taitoa, mitä suurinta viisautta ja älykkyyttä, ja että hänen, kypsyneen naisen, kahden ison tyttären äidin, maailmannaisen, olisi rakastajalleen antauduttuaan pitänyt lahjoittaa itsensä vakavasti, jonkinlaisessa juhlallisessa, pidättäytyvässä lemmenhurmassa, kylläkin itkien, mutta itkien Didon eikä Julian kyyneliä.

Rouva Walter toisteli lakkaamatta: "Minä rakastan sinua, possuni!
Rakastatko sinä yhtä paljon minua, pojuseni?"

Georges ei enää sietänyt kuulla noita "pienokais"- ja "poju"-nimityksiä, joihin häntä halutti vastata sanomalla häntä "ämmäkseen".

Rouva Walter sanoi hänelle: "Olin hullu, kun antauduin sinulle. Mutta en kadu sitä. On niin ihanaa rakastaa!"

Kaikki tämä vaikutti hänen suunsa sanomana hermostuttavasti Georges’iin.

Ja sitten hän kiusasi Georges’ia kömpelöillä hyväilyillään. Tultuaan aivan äkkiä aistilliseksi sorjan miehen suudelmista, jotka olivat sytyttäneet hänen verensä, hän sulloi syleilyihinsä niin haparoivaa intohimoa, niin ponnisteltua vakavuutta, että Du Royn täytyi nauraa ja ajatella eukkoja, jotka opettelevat lukemaan.

Ja kun hänen olisi pitänyt puristaa Georges syliinsä, kun hänen olisi pitänyt tuijottaa häneen palavin, syvin, hirvittävin silmin, kuten jotkut vanhentuneet, mutta vielä viimeisessäkin lemmessään uhkeat naiset, kun hänen olisi pitänyt purra häntä mykällä vapisevalla suullaan, tukahduttaa hänet pehmeään, lämpimään ihoonsa, silloin hän sen sijaan puristeli häntä kuin tytönletukka ja vaikuttaakseen suloiselta soperteli: "Rakattan tinua niin, pikkuiteni! Rakattan tinua niin! Ole oikein kiltti pikku yttävääti kohtaan!"

Silloin Du Royn valtasi hurja halu ruveta kiroilemaan ja noitumaan, siepata hattunsa, juosta tiehensä ja kolahduttaa ovi kiinni perässään.

Ensi aikoina he olivat usein tavanneet toisensa rue de
Constantinoplella, mutta Du Roy, joka pelkäsi yhteentörmäystä rouva de
Marellen kanssa, koetti nyt keksiä tuhansia tekosyitä näitä kohtauksia
vastaan.

Mutta silloin hänen oli melkein joka päivä ollut pakko mennä hänen kotiinsa milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle. Rouva Walter puserteli hänen kättään pöydän alitse, suikkasi hänelle suuta ovien takana. Mutta Du Roy puolestaan mieluummin pilaili Suzannen kanssa, joka huvitti häntä pienillä kepposillaan. Suzannen pienelle nukenruumiille antoi eloa veitikkamainen ja liikkuva henki, vilkas ja pilaileva äly, joka aina oli valmis esiintymään markkinailveilijänä. Hän laski kaikesta ja kaikista leikkiä purevasti ja kekseliäästi. Georges rohkaisi hänen tulista vilkkauttaan kiihottaen häntä kujeesta toiseen ja he ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Suzanne huusi häntä alituiseen: "Kuulkaa Bel-Ami! Tulkaa tänne,
Bel-Ami!"

Georges jätti heti äidin kiiruhtaakseen tyttären luo, joka kuiskasi jonkin pahanilkisyyden hänen korvaansa, minkä jälkeen molemmat nauroivat täyttä kurkkua.

Mutta Du Roy oli kyllästynyt äidin rakkauteen, jota kohtaan hän pian alkoi tuntea voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut nähdä eikä kuulla rouva Walteria joutumatta aivan raivoon. Hän lakkasi käymästä hänen luonaan, vastaamasta hänen kirjeisiinsä, saapumasta hänen kutsuihinsa.

Vihdoin rouva Walterille selvisi, ettei Georges enää rakastanut häntä, ja hän alkoi kärsiä kauheita tuskia. Mutta väsymättä hän edelleenkin vainosi rakastajaansa, vakoili häntä, odotti häntä umpivaunuissa, joiden ikkunaverhot oli laskettu alas, sanomalehden portilla, hänen kotinsa edustalla, kadulla tai yleensä kaikkialla, missä hän toivoi Du Royn menevän ohitse.

Du Royta halutti pahoinpidellä häntä, haukkua hänet pataluhaksi, lyödä häntä, sanoa hänelle päin silmiä: "Tukkikaa suunne, olen saanut tarpeekseni, te ikävystytätte minua." Mutta häntä pidätti aina jonkinlainen hänen toimipaikkansa aiheuttama arkuus, ja hän koetti hienoihin viittauksiin kätketyn kylmyyden ja tylyyden, mutta joskus myös kovien sanojen avulla saada toisen ymmärtämään, että tämä tekisi viisaasti lopettaessaan suhteen.

Varsinkin rouva Walter koetti houkutella häntä rue de Constantinoplelle, ja Du Roy eli alituisen pelon vallassa ajatellessaan, että molemmat naiset jonakin päivänä kohtaisivat toisensa hänen ovellaan.

Sitä vastoin olivat hänen tunteensa rouva de Marellea kohtaan kesän aikana lämpenemistään lämmenneet. Hän sanoi rouva de Marellea "pojakseen" ja piti hänestä tavattomasti. Molempien luonteissa oli samanlaisia piirteitä, molemmat he kuuluivat elämän yläluokkaseikkailijain levottomaan sukukuntaan, joka aavistamattaan suuresti muistuttaa valtamaanteiden boheemiväkeä.

Heillä oli ollut viehättävä lemmenkesä, kesä sellainen, joka muistutti kahden ylioppilaan lomanviettoa. He olivat retkeilleet kauas maaseudulle syödäkseen aamiaista tai päivällistä Argenteuil’ssa, Bougivalissa, Maisons’issa, Poissyssa, he olivat viettäneet tuntikausia veneessä poimien kukkia rannoilta. Clotilde oli rajattomasti ihastunut Seinestä ongittuihin kaloihin, kaniininpaistiin ja merimiespihviin, kahviloiden lehtimajoihin ja lotjamiesten huutoihin. Du Royn mielestä oli hauskaa matkustaa hänen kanssaan kauniina päivänä kaupungin ulkopuolelle jonkin esikaupunkijunan katolla ja iloisesti jutellen ja pilaillen kiitää läpi Pariisin rumien ympäristöjen, joissa porvarien epäkauniit huvilat rehottivat.

Ja kun hänen sitten täytyi palata kaupunkiin syödäkseen päivällistä rouva Walterin luona, hän tunsi vihaavansa tuota vanhaa, itsepäistä rakastajatartaan eikä voinut olla ajatuksissaan vertailematta häntä siihen nuoreen naiseen, joka hänen äsken oli täytynyt jättää ja joka oli tyydyttänyt hänen intohimonsa, sammuttanut hänen palonsa ruohikossa virran reunalla.

Lopulta hän oli luullut päässeensä miltei eroon rouva Walterista ilmaistuaan tälle selvästi ja melkein raa’asti halunsa heidän suhteensa lopettamisesta. Ja nyt hän kuitenkin sai toimitukseen hänen kirjeensä, joka kutsui hänet rue de Constantinoplelle kello kahdeksi.

Kadulla hän luki lapun uudelleen: "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata sinut tänään. Asia on hyvin tärkeä. Tule klo 2 rue de Constantinoplelle. Voin tehdä sinulle suuren palveluksen. Sinun hamaan kuolemaan. Virginie."

Hän ajatteli: "Mitähän se vanha hömppä nyt taas tahtoo? Voisipa lyödä vetoa siitä, ettei hänellä ole mitään asiaa. Hän tahtoo vain sanoa, että hän rakastaa minua. Täytynee sinne joka tapauksessa mennä. Hän puhuu hyvin tärkeästä asiasta, suuresta palveluksesta. Ehkä siihen kätkeytyy jotakin. Mutta Clotilde, joka tulee kello neljä! Minun täytyy selviytyä ensimmäisestä jo kolmeen mennessä. Hitto! Jos he tapaisivat toisensa! Kyllä naiset ovat hulluja."

Ja hän tuli ajatelleeksi, että hänen vaimonsa oli ainoa, joka ei kiusannut häntä. Madeleine eli omalla tahollaan ja näytti rakastavan miestään paljon niinä hetkinä, jotka oli määrätty rakkautta varten, sillä hän ei pitänyt siitä, että elämän jokapäiväisten puuhien järkkymätöntä järjestystä häirittiin.

Du Roy kulki hitain askelin kohtauspaikkaa kohti kiihottaen itseään ajatuksissaan rouva Walteria vastaan:

"Kyllä annan hänelle lämpimän löylyn, ellei hänellä ole mitään oikeaa asiaa. Cambronnen ranska [ranskalainen kenraali Pierre Cambronne (1770—1842) oli niin tunnettu karkeasta kielenkäytöstään, että erinäisiä karkeuksia vieläkin nimitetään 'Cambronnen sanoiksi'. — Suom.] jää vanhanaikaiseksi minun kielenkäyttöni rinnalla. Aloitan sanomalla hänelle, etten tästä lähtien ikinä tule hänen kotiinsa."

Ja hän saapui huoneistoonsa odottamaan rouva Walteria.

Tämä tuli melkein heti hänen jälkeensä ja huudahti:

"Olet saanut kirjeen! Mikä onni!"

Du Roy vastasi pahantuulisen näköisenä:

"Tietysti. Sain sen toimituksessa, juuri kun olin lähdössä edustajakamariin. Mitä sinä nyt taas tahdot?"

Rouva Walter oli nostanut harsonsa suudellakseen häntä ja lähestyi nyt aran ja nöyrän näköisenä kuin koira, joka on saanut ankarasti selkäänsä.

"Oh, kuinka paha sinä olet minulle… kuinka tylysti sinä puhut minulle… Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Et voi kuvitella, kuinka olen kärsinyt takiasi!"

Du Roy murahti: "Ethän vain nyt taas aloita."

Rouva Walter seisoi aivan hänen vieressään odottaen vain pientä hymyä tai elettä heittäytyäkseen hänen syliinsä.

Hän kuiskasi: "Tälläkö tapaa kohdellaksesi sinä minut otit. Sinun olisi pitänyt antaa minun jäädä järkeväksi ja onnelliseksi, kuten olin ennen. Muistatko, mitä sanoit minulle kirkossa ja kuinka suorastaan väkisin toit minut tähän huoneeseen? Ja kuinka puhuttelet minua nyt, kuinka otat minut vastaan? Jumalani! Jumalani! Kuinka paha sinä olet minulle!"

Du Roy polki jalkaansa ja huusi raivoissaan:

"Vaikene jo! Olen saanut tarpeekseni. Enhän enää voi tavata sinua hetkeäkään, ennen kuin jo aloitat tuon valitusvirtesi. Voisi todella luulla, että ottaessani sinut olit vain kahdeksantoista vanha ja kokematon kuin enkeli. Ei, rakkaani, katsellaanpa vain asiaa sen oikeassa valossa. Tässä ei ole kysymyksessä mikään alaikäisen harha-askel. Sinä antauduit minulle täysin tietoisena teostasi. Olen sinulle suuresti kiitollinen, mutta enhän voi roikkua hameissasi kuolemaani saakka. Sinulla on mies ja minulla vaimo. Emme ole kumpikaan vapaita. Olemme kevytmielisesti antaneet oikun viekoitella itsemme. Nyt olkoon kaikki lopussa!"

Rouva Walter sanoi: "Oh, sinä olet epähieno! Sinä olet raaka! Sinä olet alhainen! Ei! Minä en ollut nuori tyttö, mutta minä en koskaan ollut rakastanut, en koskaan langennut…"

Du Roy keskeytti: "Tuon olet sanonut minulle jo sata kertaa. Tiedän tuon kaiken. Mutta sinulla on kaksi lasta… minä en poiminut ensimmäistä kukkaa…"

Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vasten ja alkoi hengittää katkonaisesti, nyyhkytysten tunkeutuessa hänen kurkkuunsa.

Kun Du Roy näki kyyneleet, hän otti hattunsa uuninkulmalta: "Vai niin, sinä rupeat itkemään. Hyvää yötä sitten! Tällaistako kohtausta varten sinä pyysit minua tulemaan?"

Rouva Walter liikahti asettuakseen hänen tielleen, otti nopeasti taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmänsä hätäisellä liikkeellä. Hän pakotti äänensä varmemmaksi ja sanoi tärisyttävän tuskan silloin tällöin katkaistessa hänen puheensa:

"Ei… tulin… tulin antamaan sinulle erään uutisen… poliittisen uutisen… auttaakseni sinua ansaitsemaan viisikymmentätuhatta frangia… tai enemmänkin… jos vain haluat."

Äkkiä leppyneenä Du Roy kysyi: "Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"

"Satuin eilen illalla kuulemaan muutaman sanan mieheni ja Larochen keskustelusta. Sitä paitsi he eivät minulta muutenkaan salaa juuri mitään. Mutta Walter pyysi, ettei ministeri kertoisi asiaa sinulle, jottet paljastaisi salaisuutta."

Du Roy oli laskenut hattunsa tuolille. Hän odotti jännittyneenä.

"No, mikä sitten on kysymyksessä?"

"Marokko aiotaan vallata!"

"Vielä mitä! Olen juuri ollut aamiaisella Larochen luona, joka melkein saneli minulle kaikki hallituksen suunnitelmat."

"Ei, ystäväni, he ovat vetäneet sinua nenästä, koska he pelkäävät suunnitelmiensa ilmitulemisla."

"Istuhan", Georges sanoi.

Ja hän istuutui itse nojatuoliin. Silloin rouva Walter veti esiin pienen jakkaran, istahti sille ja asettui nuoren miehen polvien väliin. Ja hän jatkoi hellivällä äänellä: "Ajattelen aina vain sinua ja koetan tarkoin kuunnella kaikkea, mitä ympärilläni kuiskaillaan."

Ja hän alkoi hiljaa selittää Du Roylle jo jonkin aikaa aavistaneensa, että oli tekeillä jotakin Du Royn selän takana ja että nuorta miestä käytettiin välikappaleena, samalla kun pelättiin hänen apuaan.

Hän sanoi: "Ymmärräthän, että kun rakastaa, tulee viekkaaksi."

Ja edellisenä iltana hän oli vihdoinkin ymmärtänyt. Kysymyksessä oli hyvin tuottava juttu, hyvin lihava liikeasia, jota oli valmisteltu kaikessa hiljaisuudessa. Nyt hän hymyili onnellisena viekkaudestaan, hän innostui, puhui kuin finanssinainen, joka on tottunut katselemaan pörssikoneiston työskentelyä, näkemään arvojen muuttuvan, nousujen ja laskujen vaihtelevan ja parin tunnin keinottelujen syöksevän perikatoon tuhansia pieneläjiä näiden sijoitettua säästönsä arvossapidettyjen ja kunnioitettujen miesten, valtiomiesten tai pankkimiesten, takaamiin arvopapereihin.

Hän toisteli: "Oh, se, mitä he nyt puuhaavat, on liian paksua. Liian paksua. Koko yritystä muuten on johtanut Walter, ja hän kyllä osaa asiansa. Hän on todella suurenmoinen."

Du Roy tuli kärsimättömäksi näistä johdannoista.

"No, jatkahan!"

"Niin, kuule nyt. Tangerin retkikunnasta he tekivät sopimuksen jo samana päivänä, jolloin Laroche sai haltuunsa ulkoministerin salkun, ja vähitellen he ovat ostaneet kaikki Marokon valtionobligatiot, jotka olivat laskeneet kuuteenkymmeneen neljään tai kuuteenkymmeneen viiteen frangiin. He ovat suorittaneet ostonsa hyvin taitavasti hämäräperäisten asiamiesten välityksellä, hulttioiden, joihin ei kukaan voi luottaa. He ovat pettäneet Rothschilditkin, jotka ihmettelivät Marokon paperien alituista kysyntää. Heille vastattiin nimeämällä välikädet, jotka kaikki olivat tunnettuja rappiolle joutuneita henkilöitä. Tämä rauhoitti suurta pankkia. Ja nyt aiotaan lähettää retkikunta, ja niin pian kuin joukkomme ovat perillä, takaa Ranskan valtio lainan. Ystävämme tulevat ansaitsemaan viisikymmentä tai kuusikymmentä miljoonaa. Ymmärräthän juonen? Ja ymmärräthän myös, että pelätään jokaista ihmistä, jokaista varomatonta sanaa."

Hän oli painanut päänsä nuoren miehen liiviä vasten ja kietonut käsivartensa hänen jalkainsa ympärille puristaen ja hangaten itseään häntä vasten ja hyvin tuntien, että hän tällä hetkellä herätti rakastajassaan mielenkiintoa, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa, ryhtymään mihin hyvänsä pienimmästäkin hyväilystä, pienimmästäkin hymyilystä.

Du Roy kysyi: "Oletko asiasta aivan varma?"

Rouva Walter vastasi vakuuttuneena: "Luulisinpa olevani!"

Du Roy selitti: "Se on todella liian paksua. Mutta mitä tuohon
Laroche-hölmöön tulee, niin kyllä minä hänet nitistän. Mokoma huijari!
Varokoon itseään… varokoon itseään tarkoin… Tuo ministeripöhkö
minulla jo on haarukkani kärjessä!"

Sitten hän kävi miettiväiseksi ja mutisi: "Mutta olisihan tuota juttua sentään käytettävä hyväkseen."

"Sinä voit kyllä vielä ostaa Marokon papereita", rouva Walter sanoi.
"Niiden kurssi on vielä toistaiseksi vain seitsemänkymmentäkaksi."

Du Roy jatkoi: "Niinpä kyllä, mutta minulla ei ole rahoja käytettävissäni."

Rouva Walter kohotti häneen silmänsä, jotka olivat täynnä rukousta: "Olen ajatellut sitäkin seikkaa, aarteeni, ja jos olisit oikein, oikein kiltti ja vähän rakastaisit minua niin voisin lainata sinulle."

Du Roy vastasi nopeasti, melkein tylysti: "Mitä siihen tulee, niin kieltäydyn paikalla."

Rouva Walter kuiskasi hellyttävällä äänellä: "Kuule, voit tehdä sen tarvitsematta lainata minulta. Tahtoisin itseäni varten ostaa kymmenellätuhannella frangilla Marokon papereita hankkiakseni itselleni pienen käsikassan. Tai olkoon menneeksi, otan kahdellakymmenellätuhannella. Sinä annat puolet. Tietysti ymmärrät, etten minä tästä tee tiliä Walterille. Ne eivät siis ole rahoja, jotka olisi maksettava juuri nyt. Jos onnistumme, niin voitat seitsemänkymmentä tuhatta frangia. Ellemme onnistu, niin olet velkaa minulle kymmenen tuhatta, jotka maksat takaisin, milloin haluat."

Du Roy sanoi vielä kerran: "Ei, minä en pidä sellaisista asioista."

Silloin rouva Walter alkoi esittää perustelujaan saadakseen nuoren miehen tekemään päätöksensä, todisti hänelle, että hän todellisuudessa sijoitti yritykseen kymmenentuhatta frangia kunniasanaansa vastaan, — että hän siis oli vaaralle alttiina ja ettei hän, rouva Walter, antanut hänelle etukäteen mitään, koska maksut suoritti Walterin pankkiiriliike.

Hän todisti Du Roylle edelleen, että juuri tämä oli La Vie Françaisessa johtanut koko sitä poliittisia taistelua, joka oli tehnyt yrityksen mahdolliseksi ja että hän olisi hyvin tyhmä, ellei hän käyttäisi sitä hyväkseen.

Du Roy epäröi yhä. Rouva Walter lisäsi: "Mutta ajattele nyt, että sinulle antaa etukäteen nämä kymmenentuhatta frangia Walter ja että sinä olet tehnyt hänelle palveluksia, jotka ovat paljon arvokkaampia kuin tämä rahasumma."

"Hm, se on totta", sanoi Du Roy. "Panen puoliksi sinun kanssasi. Jos häviämme, niin maksan sinulle kymmenentuhatta frangia."

Rouva Walter tuli niin hyvilleen, että hän nousi, tarttui molemmin käsin Du Royn päähän ja alkoi halukkaasti suudella nuorta miestä.

Ensiksi Du Roy ei lainkaan vastustellut, mutta kun rouva Walter tuli yhä rohkeammaksi, puristellen ja ahnehtien häntä hyväilyillään, hän tuli ajatelleeksi, että rouva de Marelle saattoi tulla milloin tahansa ja että hän Georges, jos hän antaisi myöten, menettäisi aikaa ja hukkaisi vanhan naisen syliin tulen, joka paremmin kannatti säästää nuorelle.

Siispä Georges työnsi rouva Walterin lempeästi luotaan: "No, no, ollaan nyt järkeviä", sanoi hän.

Nainen tuijotti häneen epätoivoisin silmin: "Oh, Georges! Enkö edes saa suudella sinua?"

Du Roy vastasi: "Et tänään. Minulla on vähän päänsärkyä. En voi oikein hyvin."

Silloin rouva Walter istuutui tottelevaisesti hänen polviensa väliin ja kysyi:

"Tuletko huomenna luokseni päivälliselle? Tekisit minut niin iloiseksi!"

Du Roy epäröi, mutta ei uskaltanut kieltää:

"Mielelläni, rakas ystävä."

"Kiitos, rakkaani."

Nainen hieroi hiljaa poskeaan nuoren miehen rintaa vasten hyväilevin, säännöllisin liikkein. Yksi hänen pitkistä hiussuortuvistaan tarttui liiviin. Hän huomasi sen, ja hänet valtasi äkkiä mieletön, taikauskoinen ajatus, jollaiset usein riittävät naiselle ainoaksi syyksi. Hän alkoi hyvin varovasti kiertää hiussuortuvaa napin ympärille. Sitten hän kiersi toisen hiuksen seuraavan napin ympärille ja vielä yhden hiuksen alapuolella olevan napin ympärille. Niin hän ympäröi jokaisen napin hiuksillaan.

Pian Du Roy noustessaan repäisisi ne poikki. Se aiheuttaisi hänelle kipua, mikä onni! Mutta Du Roy veisi hänestä tietämättään mukanaan jotakin, kantaisi puvussaan pientä suortuvaa hänen hiuksistaan, vaikk’ei hän koskaan ollut sitä pyytänyt. Sillä siteellä Virginie kytki hänet itseensä. Se oli salainen ja näkymätön side, naisen mieheen kiinnittämä talismani. Tahtomattaankin Georges ajattelisi häntä ja uneksisi hänestä ja ehkä rakastaisikin häntä enemmän seuraavalla kerralla.

Äkkiä Georges sanoi: "Minun täytyy jättää sinut nyt, sillä minua odotetaan kamarissa istunnon lopussa. En voi olla poissa sieltä tänään."

Rouva Walter huokasi: "Oh, joko nyt." Ja nöyrästi hän lisäsi: "Mene vain, rakkaani, mutta tule huomenna päivälliselle."

Ja hän nousi nopeasti. Päässään hän tunsi lyhyen, pistävän tuskan, aivan kuin hänen ihoaan olisi pistetty neuloilla. Hänen sydämensä löi. Mutta hän oli tyytyväinen saadessaan vähän kärsiä rakastettunsa takia.

"Hyvästi!" hän sanoi.

Du Roy sulki hänet syliinsä sääliväisesti hymyillen ja suuteli kylmästi hänen silmiään.

Mutta tämän kosketuksen huumaamana rouva Walter kuiskasi vielä kerran: "Joko nyt!" Ja hänen rukoileva katseensa suuntautui makuuhuoneeseen, jonka ovi oli auki.

Du Roy työnsi hänet luotaan ja sanoi kiirehtien: "Minun täytyy rientää, muuten myöhästyn."

Silloin rouva Walter ojensi hänelle huulensa, joita nuori mies tuskin hipaisikaan. Ja ojentaessaan rouva Walterille tämän unohtaman päivänvarjon Georges lisäsi: "On kiire, on kiire. Meidän täytyy joutua, kello on yli kolmen."

Rouva Walter meni ulos edellä. Du Roy perässä. Rouva muistutti:
"Huomenna kello seitsemän."

Du Roy vastasi: "Huomenna kello seitsemän."

He erosivat. Rouva Walter kääntyi oikealle, Du Roy vasemmalle.

Du Roy meni aina ulkobulevardille asti. Siellä hän kääntyi ja poikkesi boulevard Malesherbes’ille. Verkalleen sitä pitkin astellessaan hän huomasi erään konditorion ikkunassa lasimaljakon, jossa oli sokeroituja kastanjia. Hän ajatteli: "Ostanpa puoli kiloa Clotildelle!" Ja hän osti niitä kokonaisen pussillisen, sillä Clotilde piti kovin näistä makeista hedelmistä. Kello neljältä hän oli jälleen rue de Constantinoplella odottamassa nuorta rakastajatartaan.

Tämä tuli hieman myöhästyneenä, sillä hänen miehensä oli tullut kotiin neljäksitoista päiväksi. Hän kysyi: "Voitko tulla luokseni päivälliselle huomenna? Mieheni olisi mielissään, jos saisi tavata sinua."

"En, olen kutsuttu johtajan luokse. Meidän on keskusteltava erinäisistä poliittisista ja taloudellisista asioista."

Clotilde oli riisunut hattunsa, ja nyt hän riisui myös kureliivinsä, joka ahdisti häntä liiaksi.

Du Roy osoitti makeispussia, joka oli uunin kulmalla. "Olen ostanut sinulle vähän sokeroituja kastanjia."

Clotilde taputti käsiään: "Suurenmoisia! Oletpa sinä kiltti!"

Hän otti pussin, maistoi yhtä ja selitti: "Ne ovat mainioita. Arvaan, etten jätä jäljelle ainoatakaan."

Sitten hän katsoi Georges’iin silmät täynnä aistillista iloa: "Sinä viljelet minun kaikkia paheitani!"

Hän alkoi hitaasti syödä kastanjia ja silmäsi alituisesti pussiin nähdäkseen, montako vielä oli jäljellä.

Hän sanoi: "No, istuudu nyt tähän nojatuoliin, niin että saan ryömiä jalkojesi väliin syömään makeisiani. Siellä minun on hyvä olla."

Du Roy hymyili, istuutui ja otti hänet polviensa väliin kuten äsken rouva Walterin.

Clotilde kohotti päätään häntä kohden puhuakseen hänelle ja sanoi, suu täynnä makeisia:

"Etpä tiedä, rakkaani, kuinka paljon olen sinusta uneksinut. Näin unta, että teimme pitkän matkan, sinä ja minä, kamelilla. Sillä oli kaksi kyttyrää, ja me istuimme hajareisin kumpikin kyttyrällämme ja matkasimme läpi erämaan. Meillä oli voileipiä pussissa ja viiniä pullossa ja me söimme eväämme siinä missä istuimme, kyttyröittemme päällä. Mutta minusta oli ikävää, ettemme voineet tehdä mitään muuta. Olimme aivan liian kaukana toisistamme, ja minä tahdoin hypätä alas."

Du Roy vastasi: "Minäkin tahdoin hypätä alas."

Nuori mies nauroi. Kertomus huvitti häntä. Hän houkutteli Clotilden puhumaan hullutuksia, lörpöttelemään, kertomaan kaikki lapsellisuutensa, kaikki suloiset tuhmuutensa, joilla rakastavaiset ilahduttavat toisiaan. Nämä hellittelyt, joita hän rouva de Marellen lausumina piti ihastuttavina, olisivat kiihottaneet hänet raivoon, jos ne olisi sanonut rouva Walter.

Myös Clotilde nimitti häntä "rakkaakseen, pojukseen, aarteekseen". Nämä sanat tuntuivat Du Roysta suloisilta ja hyväileviltä. Tuon toisen naisen sanomina ne ärsyttivät ja ällöttivät häntä. Sillä rakkauden sanat, jotka aina ovat samat, saavat makunsa niistä huulista, jotka niitä lausuvat.

Nauttiessaan Clotilden lapsellisuuksista hän koko ajan ajatteli niitä kymmeniätuhansia frangeja, jotka hän pian ansaitsisi, ja äkkiä hän keskeytti rakastajattarensa puhetulvan ravistamalla kahdesti etusormeaan: "Kuulehan, pienokaiseni, annan suoritettavaksesi erään tehtävän. Vie miehellesi minulta sellaiset terveiset, että hänen on huomenna ostettava kymmenellätuhannella frangilla Marokon valtionobligaatioita, joiden kurssi nyt on seitsemänkymmentäkaksi. Lupaan hänelle, että hän ansaitsee kuusi- tai kahdeksankymmentätuhatta frangia kolmen kuukauden kuluessa. Mutta sano hänelle, että hänen on oltava asiasta ehdottomasti vaiti. Sano hänelle minun sanoneen, että Tanger’n retkikunta on päätetty asia ja että Ranskan valtio takaa Marokon valtiovelan. Mutta älä kerro tästä toisille. Uskon sinulle valtiosalaisuuden."

Clotilde kuunteli häntä vakavana ja sanoi sitten: "Kiitos. Ilmoitan miehelleni jo tänä iltana. Voit luottaa häneen, hän ei tuiskahda sanaakaan. Hän on hyvin luotettava. Ei ole mitään vaaraa."

Hän oli syönyt loppuun kaikki kastanjat. Hän rutisti pussin palloksi käsissään ja heitti sen uuniin. Sitten hän sanoi: "Nyt menemme levolle." Ja istualtaan hän alkoi avata Georgesin liivejä.

Äkkiä hän keskeytti, veti napinreiästä esiin pitkän hiuksen ja purskahti nauruun: "Katsohan! Olet saanut liiveihisi Madeleinen hiuksen. Oletpa sinä uskollinen aviopuoliso!"

Mutta sitten hän jälleen tuli vakavaksi ja silmäili tarkasti kättään vasten löytämäänsä melkein huomaamatonta suortuvaa. Hän mutisi: "Se ei ole Madeleinen, se on tumma."

Du Roy hymyili: "Ehkä se on kamarineitsyen."

Mutta Clotilde tutki liivejä kuin paraskin salapoliisi ja löysi toisen hiussuortuvan, joka oli takertunut nappiin. Sitten hän huomasi kolmannenkin ja huudahti kalpeana ja vähän vavisten: "Oh, sinulla on ollut nainen, joka on kietonut hiuksensa kaikkiin nappeihisi."

Du Roy hämmästyi ja änkytti: "Ei suinkaan! Oletko hullu…"

Mutta sitten hän äkkiä muisti ja ymmärsi. Hän tuli ensin hämilleen, mutta purskahti sitten kovaan nauruun, sillä oikeastaan hän ei ollut lainkaan pahoillaan siitä, että Clotilde epäili häntä hänen naisonnensa takia.

Clotilde etsi etsimistään ja löysi koko ajan hiuksia, jotka hän veti esiin ja heitti nopealla liikkeellä matolle.

Hän oli hienolla naisenvaistollaan arvannut asian ja änkytti katkeroituneena, raivoissaan, itku kurkussa: "Hän rakastaa sinua, tuo toinen… ja hän on tahtonut, että kantaisit mukanasi jotakin hänestä… oh, sinä uskoton…"

Mutta sitten hän päästi kirkaisun, hysteerisen ilon repivän kirkaisun: "Oh!… Oh!… hän on vanha nainen!… valkoinen hius… Oh! sinä otat nyt vastaan vanhoja naisia… Saatko heiltä maksun… sano… saatko heiltä maksun? Ah! Sinä käytät vanhoja naisia… Silloin et tarvitsekaan minua enää… pidä se toinen…"

Hän nousi, juoksi hakemaan leninkiään, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille, ja pukeutui nopeasti.

Du Roy tahtoi pidättää häntä änkyttäen häpeissään: "Mutta Cloë… sinä olet tuhma… en tiedä, mistä nuo hiukset ovat… kuule… älä mene… jää tänne…"

Clotilde toisti:

"Pidä sinä vanha naisesi… pidä hänet… tee sormus hänen hiuksistaan… hänen valkoisista hiussuortuvistaan… Se sopii sinulle…"

Kiihkein nopein liikkein hän oli pukeutunut, järjestänyt hiuksensa, kiinnittänyt harsonsa, ja kun Du Roy koetti tarttua häneen, Clotilde iski häntä kaikin voimin päin kasvoja. Du Royn seistessä iskun huumaamana rouva de Marelle oli avannut oven ja kadonnut.

Kun Du Roy oli jäänyt yksin, hänet valtasi raivokas viha tuota vanhaa tammaa, tuota Walterin eukkoa kohtaan. Oh, kyllä se nainen tulisi saamaan tämän takaisin, vieläpä korkojen keralla!

Hän hautoi punaista poskeaan vedellä. Sitten hänkin meni ulos miettien kostoaan. Tällä kertaa hän ei antaisi anteeksi. Ei todellakaan!

Hän kulki aina bulevardille asti ja pysähtyi erään kellosepänliikkeen ikkunan taakse katselemaan erästä kronometriä, jota hän kauan oli mielitellyt ja joka maksoi tuhatkahdeksansataa frangia.

Äkkiä hänen sydämensä hypähti ilosta, ja hän ajatteli: "Jos ansaitsen seitsemänkymmentätuhatta, niin voin sen ostaa." Ja hän alkoi uneksia kaikesta, mitä hän tuolla suurella rahasummalla saisi aikaan.

Ensin hän tekisi itsensä edustajakamarin jäseneksi. Ja sitten hän ostaisi kronometrinsä, keinottelisi pörssissä… ja sitten… ja sitten…

Hän ei tahtonut mennä toimitukseen, sillä hän halusi puhua Madeleinen kanssa, ennen kuin tapaisi herra Walterin ja kirjoittaisi artikkelinsa. Ja hän lähti kulkemaan kotiaan kohden.

Tullessaan rue Drouot’lle hän äkkiä pysähtyi. Hän oli unohtanut käydä katsomassa kreivi de Vaudrecia, joka asui chaussée-d’Antinin varrella. Hän palasi takaisin kävellen yhtä hitaasti ja ajatellen tuhansia asioita onnellisen hajamielisenä, miellyttäviä asioita, hauskoja asioita, odotettavissa olevaa omaisuutta, mutta myös tuota Laroche hölmöä ja tuota vanhaa harakkaa, rouva Walteria. Clotilden viha ei häntä suurestikaan huolestuttanut, sillä hän tiesi pian saavansa anteeksi.

Hän kysyi kreivi de Vaudrecin talon portinvartijalta: "Kuinka kreivi de Vaudrecin laita on? Olen kuullut, että hän on sairastellut viime aikoina."

Mies vastasi: "Kreivi on hyvin huonona, herra. Luullaan, ettei hän elä yli yön. Reumatismi on siirtynyt sydämeen."

Du Roy pelästyi niin pahasti, että hän aivan sekautui. Vaudrec kuolemaisillaan! Hämäriä ajatuksia risteili hänen aivoissaan, kirjavia, sekavia ajatuksia, joita hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen.

Hän änkytti: "Kiitos… tulen takaisin…" Mutta hän ei ymmärtänyt omia sanojaan.

Sitten hän hyppäsi ajurinvaunuihin ja ajoi kotiin.

Hänen vaimonsa oli jo kotona. Du Roy tuli hengästyneenä hänen huoneeseensa ja ilmoitti heti:

"Joko tiedät? Vaudrec on kuolemaisillaan."

Madeleine istui lukemassa jotakin kirjettä. Hän kohotti katseensa ja sanoi kolme kertaa peräkkäin: "Mitä sinä sanot… mitä sinä sanot… mitä sinä sanot?"

"Sanon, että Vaudrec on kuolemaisillaan reumatismiinsa, joka on siirtynyt sydämeen." Sitten hän kysyi: "Mitä aiot tehdä?"

Madeleine oli noussut tuhkanharmaana kasvoiltaan, posket hermostuneesti nykien, ja puhkesi kauheaan itkuun kätkien kasvot käsiinsä. Hän seisoi siinä nyyhkytysten vapisuttamana, tuskan repimänä.

Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kuivasi kyyneleensä: "Menen… menen sinne… älä välitä minusta… en tiedä, milloin tulen takaisin… älä odota minua…"

Du Roy vastasi: "Hyvä. Mene vain!"

He puristivat toistensa kättä, ja Madeleine kiiruhti ulos niin joutuin, että unohti hansikkaansa.

Georges, joka sai syödä päivällisen yksinään, alkoi kirjoittaa artikkeliaan. Hän laati sen aivan ministerin ohjeiden mukaan antaen lukijain ymmärtää, ettei Marokon retkikunnasta tule mitään.

Sitten hän vei sen toimitukseen, jutteli hetken johtajan kanssa ja ajoi kotiin poltellen savuketta ja sydän keveänä — miksi, sitä hän ei tietänyt.

Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin. Du Roy meni vuoteeseen ja nukahti.

Madeleine palasi puolenyön tienoissa. Georges heräsi ja kohottautui istualleen sängyssä.

Hän kysyi: "No?"

Hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan niin kalpeana ja liikutettuna.
Madeleine kuiskasi:

"Hän on kuollut."

"Ah, entä… eikö hän sanonut mitään?"

"Ei mitään. Hän oli menettänyt tajuntansa ennen minun tuloani."

Georges mietti. Hänen huulilleen nousi kysymyksiä, joita hän ei uskaltanut lausua.

Madeleine riisuutui nopeasti ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä.

Du Roy jatkoi: "Jäikö häneltä sukulaisia?"

"Vain eräs veljenpoika."

"Ah! Tapasivatko he toisensa usein, hän ja veljenpoika?"

"Eivät… en ainakaan luule."

"Silloin… silloin veljenpoika saa periä hänet?"

"En tiedä."

"Oliko hän rikaskin?"

"Kyllä, hyvin rikas."

"Kuinka rikas, suunnilleen?"

"En tiedä tarkoin. Ehkä hänellä oli miljoona tai pari."

Du Roy ei enää sanonut mitään. Madeleine sammutti kynttilän. Ja he lepäsivät vieretysten pimeässä, vaiti, valvoen ja miettien.

Georges’ia ei enää nukuttanut. Nyt rouva Walterin hänelle lupaamat seitsemänkymmentätuhatta frangia näyttivät hänestä aivan mitättömiltä. Äkkiä hänestä tuntui, kuin Madeleine olisi itkenyt. Hän kysyi päästäkseen varmuuteen:

"Nukutko jo?"

"En."

Madeleinen ääni oli kyyneleinen ja värisevä. Du Roy jatkoi:

"Unohdin kertoa, että sinun ministerisi vetää meitä nenästä."

"Kuinka niin?"

Ja Du Roy kertoi hänelle yksityiskohtaisesti Larochen ja Walterin suunnitteleman yrityksen.

Hänen lopetettuaan Madeleine kysyi:

"Mistä olet saanut tietää tuon kaiken?"

Du Roy vastasi:

"Salli minun olla sanomatta sitä. Sinulla on tietolähteesi, joita minä en urki. Minulla on omani, jotka haluan pitää ominani. Mutta minä vastaan joka tapauksessa tietojen todenperäisyydestä."

Madeleine mutisi:

"Niin, onhan se mahdollista… Minä aavistinkin, että he puuhaavat jotakin meidän selkämme takana."

Mutta Georges, joka ei saanut unen päästä kiinni, oli lähestynyt vaimoaan ja suuteli häntä hellästi korvaan. Madeleine työnsi hänet kiivaasti luotaan: "Pyydän, anna minun olla rauhassa, ole hyvä! Minua eivät tänä iltana hyväilyt huvita."

Du Roy kääntyi alistuvasti seinään päin ja nukahti lopuksi.

6

Kirkko oli verhottu mustiin, ja pääoven yläpuolelle oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna, joka osoitti, että viimeiseen lepoon oli vihitty aatelismies.

Juhlallisuuden päätyttyä vieraat hajautuivat hitaasti, kulkivat arkun ohitse ja vastaanottivat kädenpuristuksen kreivi de Vaudrecin veljenpojalta, joka oikealle ja vasemmalle vastaili tervehdyksiin.

Tultuaan kadulle Georges Du Roy ja hänen vaimonsa lähtivät astelemaan kotia kohden. He olivat vaipuneet äänettömiin ajatuksiin.

Vihdoin, aivan kuin hän olisi puhunut itsekseen, Georges sanoi:

"Se on todella hyvin kummallista!"

Madeleine kysyi:

"Mikä sitten, ystäväni?"

"Ettei Vaudrec määrännyt testamentissaan meille mitään!"

Madeleine punastui. Näytti siltä, kuin punainen harso olisi äkkiä vedetty yli hänen valkean ihonsa kaulasta kasvoihin. Hän sanoi: "Miksi hän meille olisi testamentannut? Eihän siihen ollut mitään syytä."

Sitten hän hetkisen vaiettuaan jatkoi: "Hänen asianajajallaan ehkä on testamentti. Me emme vielä voi tietää mitään siitä asiasta."

Du Roy mietti ja mutisi sitten:

"Niin, onhan se hyvin mahdollista. Mehän olimme joka tapauksessa hänen parhaita ystäviään, me molemmat. Hän söi kahdesti viikossa meillä, tuli meille milloin halusi. Hän oli meillä niin kuin kotonaan, täydellisesti kuin kotonaan. Hän piti sinusta kuin isä, hänellä ei ollut perhettä, ei lapsia, ei sisaruksia, vain eräs veljenpoika, kaukainen sukulainen. Niin, hänellä täytyy olla testamentti. Eipä silti, että minä siitä suuriakaan välittäisin, mutta niin hän ainakin osoittaisi, että hän oli ajatellut meitä, että hän oli kiintynyt meihin, että hän oli kiitollinen meidän puoleltamme osakseen tulleesta ystävällisyydestä. Hän oli ehdottomasti velvollinen antamaan meille osoituksen ystävällisyydestään."

Miettivän ja kylmän näköisenä Madeleine sanoi:

"On kyllä mahdollista, että on olemassa jokin testamentti."

Heidän tultuaan kotiin, palvelija antoi Madeleinelle kirjeen. Hän avasi sen ja ojensi sen sitten miehelleen.

M. LAMANEUR.

Asianajotoimisto.

17, Rue des Vosges,

Arvoisa rouva.

Minulla on kunnia pyytää Teitä saapumaan toimistooni kello kahden ja neljän välillä iltapäivällä tiistaina, keskiviikkona tai torstaina, erään asian takia, joka koskee Teitä.

Pyytäen Teitä vastaanottamaan erinomaisen kunnioitukseni vakuutuksen jään odottamaan arvoisaa käyntiänne.

Lamaneur.

Asianajaja.

Nyt oli Georges’in vuoro punastua: "Tämän täytyy koskea testamenttia. Mutta onpa hullunkurista, että hän kutsuu sinut eikä minua, joka lain mukaan olen perheen päämies."

Madeleine ei ensin vastannut mitään, mutta sanoi sitten hetken mietittyään: "Haluatko, että menemme sinne heti?"

"Kernaasti."

Heti aamiaisen syötyään he lähtivät.

Heidän saavuttuaan herra Lamaneurin toimistoon ensimmäinen kirjanpitäjä nousi huomattavan innokkaana paikaltaan ja johdatti heidät isäntänsä huoneeseen.

Asianajaja oli pieni pullea herra, jossa kaikki oli pyöreää:

Hänen päänsä oli kuin pallo, joka oli naulattu kiinni toiseen palloon. Siitä taas erkanivat hänen jalkansa, jotka olivat niin lyhyet ja pienet, että nekin muistuttivat kahta palloa.

Hän tervehti, osoitti kahta tuolia ja sanoi kääntyen Madeleinen puoleen: "Hyvä rouva, olen pyytänyt teitä tulemaan tänne ilmoittaakseni teille kreivi de Vaudrecin viimeisen tahdon, joka koskee teitä."

Georges ei voinut olla mumisematta: "Sitä aavistinkin."

Asianajaja lisäsi: "Luen teille heti tämän asiakirjan, joka muuten on hyvin lyhyt."

Hän otti erään paperin, joka oli salkussa hänen edessään, ja luki:

"Allekirjoittanut Paul-Emile-Cyprien-Gontran, Vaudrecin kreivi, ilmoittaa sielultaan ja ruumiiltaan terveenä täten viimeisen tahtonsa.

Kun kuolema milloin tahansa voi meidät kohdata, tahdon, tietäen sen tulon, ajoissa kirjoittaa testamenttini, joka on säilytettävä herra Lamaneurin hallussa.

Kun minulla ei ole rintaperillistä, säädän koko omaisuuteni, jonka muodostavat kuudensadantuhannen frangin arvoiset arvopaperit ja viidensadantuhannen frangin arvoiset kiinteistöt, rouva Claire-Madeleine Du Roylle ilman mitään ehtoja tai vaatimuksia. Pyydän häntä vastaanottamaan tämän lahjan kuolleelta ystävältään, joka siten on tahtonut osoittaa lämmintä, syvää ja kunnioittavaa ystävyyttä."

Asianajaja lisäsi: "Siinä kaikki. Tämä asiapaperi on päivätty viime elokuussa, ja sillä korvattiin toinen samanlainen paperi, joka oli laadittu kaksi vuotta sitten rouva Claire-Madeleine Forestier’n nimelle. Minulla on tallella tämä ensimmäinenkin asiakirja, joka, jos suvun taholta tehdään testamenttia vastaan moite, voi todistaa, ettei kreivi de Vaudrec ollut muuttanut tahtoaan."

Madeleine, joka oli hyvin kalpea, tuijotti kengänkärkiinsä. Georges nyki hermostunein sormin viiksenpäitään. Oltuaan hetken vaiti asianajaja jatkoi: "On luonnollista, herra, ettei rouvanne voi ottaa vastaan perintöä ilman teidän suostumustanne."

Du Roy nousi ja vastasi käheästi: "Pyydän miettimisaikaa."

Asianajaja kumarsi hymyillen ja vastasi rakastettavalla äänellä: "Ymmärrän ne syyt, jotka saattavat teidät epäröimään, hyvä herra. Minun on lisättävä, että kreivi de Vaudrecin veljenpoika, joka jo tänä aamuna sai tiedon setänsä testamentista, on selittänyt hyväksyvänsä sen, jos hänelle luovutetaan sadantuhannen frangin suuruinen summa. Minun nähdäkseni on testamentti täysin lainvoimainen, mutta oikeudenkäynti herättäisi huomiota, jota te ehkä haluaisitte välttää. Ihmiset tahtovat mielellään suhtautua asioihin pahansuovasti. Ehkä joka tapauksessa voitte ilmoittaa minulle vastauksenne kaikkiin kohtiin ennen lauantaita?"

Georges kumarsi: "Varmasti, herra." Sitten hän tervehti juhlallisesti, antoi rouvansa, joka ei ollut sanonut mitään, mennä edellään ja poistui niin jäykän näköisenä, ettei asianajaja enää hymyillyt.

Kun he olivat tulleet kotiin, Du Roy sulki nopeasti oven ja heitti hattunsa sängylle:

"Sinä olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"

Madeleine, joka juuri riisui harsoaan, kääntyi hätkähtäen: "Minä? Oh!"

"Niin, juuri sinä. Kukaan ei anna koko omaisuuttaan naiselle, ilman että…"

Madeleine oli alkanut vavista eikä kyennyt irrottamaan neuloja, joilla hänen läpinäkyvä harsonsa oli kiinnitetty.

"Kas niin… kas niin… sinä olet hullu… sinä olet… sinä olet… sinä olet… Etkö juuri itse… aivan äsken… etkö juuri toivonut… että hän olisi testamentannut jotakin?"

Georges seisoi aivan hänen vieressään seuraten hänen kaikkia liikkeitään kuin tuomari, joka koettaa iskeä kiinni syytetyn pienimpiinkin varomattomuuksiin. Hän sanoi joka sanaa korostaen:

"Niin… hän olisi voinut antaa jotakin minulle… minulle, sinun miehellesi… minulle, ystävälleen… ymmärrätkö… mutta ei sinulle… sinulle, ystävättärelleen sinulle, minun vaimolleni. Ero on suuri, ratkaiseva, sopivaisuuskannalta ja… myös siltä kannalta, mitä ihmiset sanovat."

Nyt oli Madeleinen vuoro katsoa toista vakavasti silmiin. Hän katsoi Georges’ia kummallisesti, syvästi, aivan kuin tahtoen päästä selville kaikesta mieheensä kätkeytyvästä tutkimattomasta, kaikesta siitä, mitä ihmisessä ei milloinkaan saada nähdä ja mitä tuskin aavistetaankaan niiden nopeiden sekuntien aikana, jolloin se on velttouden tai huomaamattomuuden takia vartioimatta ja jolloin mysteerien ovi on raollaan. Ja hän virkkoi hitaasti:

"Minusta näyttää kuitenkin siltä… kuin olisi voitu pitää yhtä kummallisena niin suurta testamenttia… sinut hyväksesi."

Du Roy nauroi maltittomasti:

"Miksi niin?"

Madeleine sanoi: "Koska…" Hän epäröi ja jatkoi sitten: "Koska sinä olet mieheni, tunsit hänet niin lyhyen ajan… koska minä olin hänen ystävänsä ja aikoja ennen… koska hänen ensimmäinen testamenttinsa, joka oli laadittu Forcstier’n eläessä, jo oli minun hyväkseni."

Georges oli alkanut kulkea edestakaisin pitkin askelin. Hän selitti:

"Sinä et voi ottaa vastaan tätä testamenttia."

Madeleine vastasi välinpitämättömästi:

"No, siinä tapauksessa ei kannata odottaa lauantaihin. Voimmehan ilmoittaa sen herra Lamaneurille vaikka nyt heti."

Ja taas he seisoivat silmä silmää vasten koettaen tunkeutua toistensa sisimmän tuntemattomiin kätköihin, päästä selville toistensa salaisimmista ajatuksista. He koettivat nähdä toinen toisensa omantunnon yhden ainoan mykän kysymyksen valossa. Heidän välillään oli kaksinkamppailu, kahden olennon ottelu, jotka olivat eläneet toistensa rinnalla kuitenkaan koskaan oppimatta tuntemaan toinen toistaan ja jotka epäilivät toisiaan, vakoilivat ja vainosivat toisiaan, mutta eivät koskaan päässeet tunkeutumaan toistensa sielun hämäriin syvyyksiin.

Ja äkkiä Georges murahti matalalla äänellä ja katsoen vaimoaan suoraan kasvoihin:

"No… tunnusta pois, että olet ollut de Vaudrecin rakastajatar!"

Madeleine kohautti olkapäitään: "Sinä olet typerä… Vaudrec oli hyvin kiintynyt minuun, hyvin kiintynyt… siinä kaikki."

Du Roy polki jalkaansa: "Valehtelet! Se ei ole mahdollista!"

Madeleine vastasi levollisesti: "Asia on niinkuin sanoin."

Du Roy alkoi jälleen kulkea edestakaisin, mutta pysähtyi uudelleen:
"Voitko sitten selittää, miksi hän määräsi koko omaisuutensa sinulle?"

Madeleine alkoi selittää huolettomalla, välinpitämättömällä äänellä: "Se on hyvin yksinkertaista. Kuten äsken sanoit, hänellä ei ollut muita ystäviä kuin me, tai oikeammin muita kuin minä, sillä hän tunsi minut jo lapsuudestani saakka. Äitini oli seuranaisena hänen vanhempiensa luona. Hän kävi usein meillä, ja koska hänellä ei ollut rintaperillistä, hän ajatteli minua. Mahdollista on, että hän myös vähän rakasti minua. Mutta ketäpä naista ei olisi tällä tapaa rakastettu? Onhan hyvin mahdollista, että tämä salainen tunne johdatti minun nimeni hänen kynänsä kärkeen, kun hän kirjoitti viimeistä tahtoaan. Hän antoi minulle kukkia joka maanantai. Sitä et koskaan ihmetellyt, eikä hän koskaan tuonut kukkia sinulle, vai mitä? Nyt hän antaa minulle omaisuutensa samasta syystä ja koska hänellä ei ole ketään toista, jolle hän sitä tarjoisi. Olisi päinvastoin ollut hyvin kummallisia, jos hän olisi määrännyt sen sinulle. Miksi hän niin olisi tehnyt? Mikä sinä olit hänelle?"

Hän puhui niin luonnollisesti ja niin rauhallisesti, että Georges alkoi epäröidä.

Nuori mies sanoi: "Oli miten tahansa, me emme kuitenkaan voi ottaa vastaan perintöä näissä olosuhteissa. Se tekisi sangen ikävän vaikutuksen. Koko maailma uskoisi sitä, mitä äsken sanoin, koko maailma nauraa hihittäisi minulle selkäni takana. Virkaveljeni ovat jo liiankin taipuvaisia kadehtimaan ja mustaamaan minua. Minun täytyy huolehtia kunniastani ja arvokkuudestani. Minun on mahdotonta hyväksyä ja sallia, että vaimoni ottaa vastaan sellaisen perinnön mieheltä, jonka jo julkisesti on huhuiltu olevan hänen rakastajansa. Forestier olisi ehkä sellaiseen suostunut, minä en."

Madeleine sanoi lempeästi: "No niin, ystäväni, me emme siis ota sitä vastaan. Miljoona vähemmän taskussamme, siinä kaikki."

Du Roy vaelsi yhä edestakaisin. Hän alkoi ajatella ääneen, puhuen vaimolleen, mutta kuitenkaan katsomatta häneen.

"Niinpä kyllä! Hm… miljoona… ikävä juttu… Hän ei käsittänyt, kun laati testamenttinsa, minkä tahdittomuuden hän teki, minkä loukkauksen sopivaisuutta vastaan. Hän ei käsittänyt, kuinka omituiseen ja naurettavaan asemaan hän saattaisi minut… Kaikki tässä elämässä riippuu pikkuseikoista… Hänen olisi pitänyt antaa minulle puolet, ja kaikki olisi ollut kunnossa."

Hän istuutui, pani jalkansa ristiin ja alkoi kierrellä viiksenpäitään kuten hän aina teki pulan, levottomuuden ja ankaran aivotoiminnan hetkinä.

Madeleine otti käsityön, jota hän silloin tällöin ompeli ja sanoi valitessaan lankoja:

"Minun on vain oltava vaiti. Miettiminen on sinun asiasi."

Du Roy ei kotvaan vastannut. Sitten hän sanoi epäröiden:

"Ihmiset eivät koskaan tulisi ymmärtämään sitä, että Vaudrec on tehnyt sinut pääperillisekseen, enempää kuin sitäkään, että minä olen sen hyväksynyt. Jos näin ottaisit vastaan tämän omaisuuden, se merkitsisi sinun puoleltasi… rikollisen suhteen tunnustamista ja minun puoleltani häpeällistä välinpitämättömyyttä… Etkö ymmärrä että menettelymme voitaisiin näin tulkita? Meidän on keksittävä keskitie, hieno tapa asian naamioimiseksi. Voisit esimerkiksi uskotella, että hän on jakanut omaisuutensa meille molemmille ja antanut puolet miehelle ja puolet vaimolle."

Madeleine vastasi: "En ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun, kun kerran testamentin sanamuoto on selvä."

Du Roy todisteli: "Oh, se on hyvin yksinkertaista. Sinä annat minulle puolet perinnöstä vapaaehtoisena lahjana. Koska meillä ei ole lapsia, niin se käy päinsä. Ja siten tukittaisiin kateellisten ihmisten suut."

Madeleine sanoi hieman kärsimättömänä: "En käsitä kuinka kateellisten ihmisten suut voitaisiin tukkia, koska on olemassa Vaudrecin allekirjoittama paperi."

Du Roy jatkoi suuttuneena: "Onko meidän pakko sitä näyttää tai naulata sitä seinään? Sinä olet typerä. Me sanomme, että kreivi de Vaudrec on määrännyt meille puolet kummallekin omaisuudestaan… Siinä kaikki… Ethän voi ottaa vastaan perintöä ilman minun suostumustani. Saat suostumukseni sillä ehdolla, että jaamme omaisuuden, mikä on ainoa tapa pelastaa minut joutumasta ihmisten naurettavaksi."

Madeleine loi vielä kerran mieheensä läpitunkevan katseen:

"Kuten haluat. En pane vastaan."

Silloin Du Roy alkoi jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän näytti taas epäröivän ja vältti nyt vaimonsa tutkivia katseita. Hän sanoi: "Ei… ehdottomasti ei… ehkä on parempi luopua kaikesta… se on arvokkaampaa… soveliaampaa… kunniallisempaa… Kuitenkaan ei tällä tapaa kukaan voisi epäillä mitään, ei kukaan. Epäilevimpienkin olisi taivuttava."

Hän pysähtyi Madeleinen eteen: "No niin, rakkaani, jos haluat, niin menen yksinäni asianajajan luokse kysyäkseni häneltä neuvoa ja selittääkseni asian hänelle. Kerron omantunnonepäilyni ja sanon hänelle, että olemme päättäneet soveliaisuussyistä jakaa omaisuuden, jotteivät ihmiset pääsisi mitään puhumaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä olen suostunut ottamaan vastaan puolet tästä perinnöstä on aivan selvää, ettei kenelläkään ole oikeutta hymyillä. Silloin aivan kuin sanoisin ääneen: 'Vaimoni ottaa vastaan, koska minäkin otan vastaan, minä, hänen miehensä, joka osaan arvostella, mitä hän voi tehdä saattamatta itseään huonoon huutoon.' Muulla tapaa järjestettynä asia aiheuttaisi häväistysjutun."

Madeleine sanoi vaatimattomasti: "Tee kuten haluat."

Du Roy tuli yhä puheliaammaksi:

"Niin, asia on päivänselvä, jos perintö jaetaan kahtia. Me saamme perinnön eräältä ystävältä, joka ei ole tahtonut tehdä mitään eroa välillämme, joka ei ole tahtonut suosia toista toisen kustannuksella, joka on tahtonut menetellä aivan kuin hän olisi sanonut: 'En suosi toista enemmän kuin toistakaan kuolemani jälkeen, kuten en tehnyt eläessänikään.' Hän tietysti piti enemmän vaimosta, luonnollisesti, mutta antamalla omaisuutensa molemmille hän tahtoi selvästi ilmaista, että hänen tunteensa oli puhtaasti platoninen. Ja voit olla varma siitä, että jos hän olisi tullut asiaa ajatelleeksi, hän olisi niin tehnytkin. Mutta hän ei ajatellut sitä, ei ymmärtänyt seurauksia. Kuten äsken sanoit, hän toi sinulle kukkia joka viikko, ja sinulle hän tahtoi antaa viimeisen muiston, lainkaan ajattelematta…"

Madeleine keskeytti hänet vähän kärsimättömänä: "Hyvä, hyvä. Kyllä ymmärrän. Sinun ei tarvitse niin paljon selitellä. Mene nyt vain heti asianajajan luokse."

Du Roy änkytti punastuen: "Olet oikeassa. Lähden sinne heti."

Hän otti hattunsa, mutta sanoi vielä:

"Koetan järjestää asian veljenpojan kanssa viidelläkymmenellä tuhannella frangilla, eikö niin?"

Madeleine vastasi ylpeästi: "Ei. Anna hänelle hänen pyytämänsä satatuhatta. Ja ota ne vaikka minun osastani, jos haluat."

Du Roy mutisi, äkkiä häpeissään: "Oh, en suinkaan, jaamme tasan. Jos annamme viisikymmentätuhatta kumpikin, niin jäähän kuitenkin miljoona puhdasta."

Sitten hän lisäsi: "Tulen pian takaisin, pikku Made."

Ja hän meni asianajajan luokse selittäen hänelle suunnitelmansa, jonka hän väitti vaimonsa keksimäksi.

Seuraavana päivänä molemmat allekirjoittivat viidensadantuhannen frangin vapaaehtoisen lahjan, jonka Madeleine Du Roy antoi miehelleen.

He lähtivät asianajotoimistosta, ja koska oli kaunis ilma, Georges ehdotti, että he menisivät kävelylle bulevardeille. Hän osoitti vaimoaan kohtaan hyvyyttä, kohteliaisuutta, hienotunteisuutta, hellyyttä. Hän nauroi ja oli onnellinen, kun sen sijaan Madeleine oli miettiväisen ja hieman kärtyisen näköinen.

Oli sangen viileä syyspäivä. Ihmiset kulkivat nopein askelin. Heillä näytti olevan kiire. Du Roy vei vaimonsa myymälän luokse, jonka ikkunan takana hän usein oli katsellut haluamaansa kronometriä.

"Saanko ostaa sinulle jonkin koristeen?" hän kysyi.

Madeleine sanoi välinpitämättömästi:

"Kuten haluat."

He menivät sisään. Du Roy kysyi:

"Minkä ottaisit mieluimmin, kaulanauhan, rannerenkaan vai korvarenkaat?"

Kullan ja jalokivien kimallus karkotti heti Madeleinen tahallisen kylmyyden, ja hän alkoi loistavin, uteliain katsein tutkia koristuksia täynnä olevia lasilaatikoita.

Ja äkkiä häntä alkoi miellyttää eräs esine: "Katsohan, miten komea rannerengas!"

Se oli omituisen muotoinen ketju, jonka jokaisessa renkaassa oli erilainen kivi.

Georges kysyi: "Mitä tuo rannerengas maksaa?"

Kultaseppä vastasi: "Kolmetuhatta frangia, herra."

"Jos annatte sen minulle kahdella ja puolella, niin asia on selvä."

Mies vastasi epäröiden: "Ei, se on mahdotonta."

Du Roy jatkoi: "No, voitte panna lisäksi tämän kronometrin tuhannestaviidestäsadasta frangista. Se on yhteensä neljätuhatta, jotka maksan käteisellä. Sovittu. Ellette suostu, niin menen muualle."

Kultaseppä hämmästyi, mutta suostui lopuksi:

"No, olkoon menneeksi."

Ja ilmoitettuaan osoitteensa sanomalehtimies lisäsi: "Antakaa kaivertaa kronometriin nimikirjaimeni G.R.C. yhdeksi monogrammiksi ja niiden yläpuolelle vapaaherrallinen kruunu."

Hämmästynyt Madeleine alkoi hymyillä. Ja kun he lähtivät puodista, hän tarttui miehensä käsivarteen jonkinlaisen hellyyden valtaamana. Hänen mielestään Georges oli todella hyvin pystyvä. Olihan selvää, että nyt kun miehellä oli rahaa, hänellä täytyi olla arvonimikin.

Kauppias kumarsi: "Voitte luottaa minuun, herra paroni. Se on valmis torstaiksi."

He kulkivat Vaudevillen ohi. Siellä näyteltiin uutta kappaletta.

"Jos haluat", Georges sanoi, "niin menemme teatteriin illalla.
Koetetaan saada aitio."

He saivat aition. Georges lisäsi: "Mitähän jos söisimme päivällistä ulkona?"

"Oh, kernaasti!"

Georges oli onnellinen kuin ruhtinas ja koetti keksiä lisää ohjelmaa.

"Jos menisimme noutamaan rouva de Marellea ja pyytäisimme häntä viettämään illan kanssamme? Hänen miehensä on kotona, kerrotaan. Olisi hauskaa puristaa hänenkin kättään."

He menivät herrasväki de Marellen luokse. Georges, joka äskeisen kiistan takia vähän pelkäsi tätä ensimmäistä tapaamistaan rakastajattarensa kanssa, oli mielissään siitä, että hänen vaimonsa oli mukana ja että kaikki selitykset siten välttyisivät.

Mutta Clotilde ei näyttänyt muistavan mitään, vaan pakottipa vielä miehensäkin ottamaan vastaan kutsun.

Siitä tuli hauska ateria ja ihastuttava ilta.

Georges ja Madeleine tulivat myöhään kotiin. Kaasu oli sammutettu. Valaistakseen portaita sanomalehtimies silloin tällöin sytytti vahatikun.

He tulivat ensimmäiseen kerrokseen, ja tulitikun äkillinen liekki valaisi peilistä kahta olentoa, joiden taustana oli portaiden pimeys.

He näyttivät aaveilta, jotka hetken kuluttua katoaisivat yöhön.

Du Roy kohotti kättään valaistakseen heidän peilikuviaan ja sanoi voitokkaasti nauraen:

"Miljoonan omistajat saapuvat kotiin!"

7

Jo kaksi kuukautta Marokon valloitus oli ollut tapahtunut tosiasia.
Ranska, joka oli valtiaana Tanger’ssa, omisti koko Afrikan
Välimeren-rannikon aina Tripoliin asti, ja tasavalta oli taannut
vallatun maan velat.

Väitettiin, että kaksi ministeriä oli ansainnut parikymmentä miljoonaa tällä toimenpiteellä, ja melkein julkisesti mainittiin Laroche-Mathieun nimeä.

Mitä Walteriin tuli, Pariisissa tuskin kukaan oli tietämätön siitä, että hän oli voittanut vielä enemmän, ja saanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä miljoonaa lainasta ja kahdeksan tai kymmenen miljoonaa kupari- ja rautakaivoksista sekä suurista maa-alueista, jotka hän mitättömästä summasta oli ostanut ennen valloitusta ja ranskalaisen miehityksen jälkeen myynyt asutusyhtiöille.

Hänestä oli muutamassa päivässä tullut yksi maailman mahtavia, yksi niitä kaikkivaltiaita raharuhtinaita, jotka ovat mahtavampia kuin kuninkaat ja joiden edessä päät taipuvat, kielet sopertavat ja suut työntävät sisästään kaikkea, mikä ihmissielun pohjalla on mataluutta, raukkamaisuulta ja pelkuruutta.

Hän ei enää ollut juutalainen Walter, epäilyttävä pankinjohtaja, hämäräperäinen sanomalehden omistaja, kansanedustaja, jota syytettiin likaisista keinotteluista. Hän oli Herra Walter, rikas israelilainen.

Hän tahtoi sen myös osoittaa.

Hän tiesi, että Karlsburgin ruhtinas, joka omisti erään rue du Faubourg-Saint-Honorén kauneimpia taloja Champs-Elysées’tä reunustavine puistoineen, oli pulassa, ja ehdotti hänelle, että hän vuorokauden kuluessa myisi kiinteistönsä huonekaluineen päivineen muuttamatta ainoaakaan nojatuolia paikoiltaan. Hän tarjosi kolme miljoonaa. Ruhtinas, jota suuri summa houkutteli, hyväksyi tarjouksen.

Seuraavana päivänä Walter muutti uuteen asuntoonsa.

Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen ajatus, ajatus, joka täysin sopi
Pariisin valloittajalle, ajatus, joka oli Napoleonin arvoinen.

Koko kaupunki kävi katsomassa unkarilaisen taiteilijan Karl
Marcowitchin suurta taulua, joka oli näytteillä taidekauppias Jacques
Lenoblen salongissa ja joka esitti veden päällä astelevaa Kristusta.

Innostuneet taidearvostelijat selittivät, että tämä taulu oli vuosisadan suurenmoisin mestariteos.

Walter osti sen puolesta miljoonasta frangista ja antoi sitten uutta yllykettä jo ennestäänkin kiihtyneelle yleiselle mielipiteelle. Hän pakotti Pariisin taas kertaalleen puhumaan hänestä, kadehtimaan häntä, moittimaan häntä tai antamaan hänelle hyväksymisensä.

Sen jälkeen hän julisti sanomalehdissä kutsuvansa jonakin iltana Pariisin hienoston kaikki tunnetut henkilöt kotiinsa katsomaan muukalaisen taiteilijan suurta taideteosta, niin ettei kukaan pääsisi sanomaan, että hän vain omaksi ilokseen oli hankkinut taulun itselleen.

Hänen kotinsa oli avoinna. Kuka tahansa oli sinne tervetullut. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää kutsukortti ovella.

Se oli laadittu seuraavaan muotoon: "Herra ja rouva Walterilla on kunnia kutsua Teidät illalla joulukuun 30. päivänä kello 9:n ja 12:n välillä kotiinsa katsomaan Karl Marcowitchin taulua 'Jeesus käy veden päällä'. Taulu valaistaan sähkövalolla."

Sitten oli hyvin pienin kirjaimin painettu jälkikirjoitus: "Keskiyön jälkeen tanssia."

Halukkaat saattoivat siis jäädä, ja heidän joukostaan Walter toivoi voivansa hankkia vastaiset uudet tuttavansa.

Toiset voisivat katsella taulua, taloa ja sen omistajaa, tarkastella näitä nähtävyyksiä uteliaasti, häikäilemättömästi ja välinpitämättömästi ja sitten poistua kuten olivat tulleetkin. Ja johtaja Walter tiesi kyllä, että he tulisivat takaisin, kuten he olivat tulleet hänen juutalaisten veljiensäkin luo, jotka olivat rikastuneet kuten hänkin.

Mutta ensin heidän täytyi tulla hänen taloonsa, kaikkien noiden ylhäisten vaakunaherrojen, joiden nimiä sanomalehdet mainitsevat, heidän täytyi tulla hänen luokseen näkemään sellaisen miehen kasvot, joka oli ansainnut viisikymmentä miljoonaa kuudessa viikossa. Heidän täytyi tulla hänen luokseen myös nähdäkseen ja laskeakseen toiset sinne tulleet, ja edelleen heidän täytyi tulla hänen luokseen siksi, että hänellä oli ollut kyllin paljon hyvää makua ja ymmärrystä kutsuakseen heidät ihailemaan kristillistä taulua Israelin pojan kotiin.

Hän näytti sanovan heille: "Katsokaa, minä olen maksanut puoli miljoonaa frangia Karl Marcowitchin uskonnollisesta mestariteoksesta 'Jeesus käy veden päällä'. Ja tämä mestariteos jäisi minun luokseni, se olisi aina minun katseltavanani juutalaisen Walterin talossa."

Hienoston keskuudessa, herttuattarien piireissä ja Jockey-klubissa oli paljon väitelty tästä kutsusta, joka todellisuudessa ei velvoittanut mihinkään. Sinne saattoi mennä kuten mennään katsomaan vesivärimaalauksia herra Petit’n salonkiin. Herrasväki Walter, joka omisti mestariteoksen, avasi vain eräänä iltana ovensa, jotta kaikki saisivat tilaisuuden sitä ihailla. Siinä kaikki.

La Vie Françaisessa oli neljäntoista päivän aikana joka aamu uutinen joulukuun 30. päivän illanvietosta, ja lehti koetti parhaansa mukaan kiihottaa yleisön uteliaisuutta.

Du Roy oli raivoissaan johtaja Walterin voitosta.

Hän oli pitänyt itseään rikkaana puoline miljoonineen, jonka summan hän oli kiristänyt vaimoltaan, ja nyt hän huomasikin olevansa köyhä, kovin köyhä, kun hän vertasi kurjaa omaisuuttaan siihen miljoonasateeseen, joka oli langennut hänen ympärilleen, ilman että hänen osalleen oli tullut mitään.

Hänen kateutensa ja katkeruutensa yltyi päivä päivältä. Hän oli vihoissaan koko maailmalle, Walterille, joka ei enää ollut käynyt hänen kotonaan, vaimolleen, joka Larochen pettämänä oli neuvonut häntä olemaan ostamatta Marokon valtionpapereita, mutta varsinkin hänen suuttumuksensa kohdistui ministeriin, joka oli vetänyt häntä nenästä, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen ja joka aterioi hänen pöydässään kahdesti kuussa. Georges oli hänen sihteerinsä, hänen asiamiehensä, hänen kynänsä, ja kirjoittaessaan ministerin sanelun mukaan hän tunsi mieletöntä halua tämän kauniskiharaisen maaseutuhurmaajan kukistamiseen. Larochen ansiot ministerinä olivat varsin keskinkertaiset, ja säilyttääkseen salkkunsa hän oli tarkoin varonut ilmaisemasta, että se oli täynnä kultaa. Mutta Du Roy aavisti kullan siitä entistä huomattavasti ylhäisemmästä käyttäytymistavasta, jota nousukasasianajaja nyt noudatti, hänen eleistään, jotka olivat entistä vaativammat, hänen rohkeista väitteistään, hänen ehdottomasta itseluottamuksestaan.

Laroche vallitsi nyt herrasväki Du Royn kodissa, jossa hän oli vallannut kreivi de Vaudrecin paikan, päivät päästään puhutellen palvelijoita kuin jonkinlainen toinen isäntä.

Georges sieti häntä, mutta vaahtosi kuin koira, joka mielellään purisi, kun vain uskaltaisi. Sen sijaan hän oli usein tyly ja raaka Madeleinea kohtaan, joka vain kohautteli olkapäitään ja kohteli häntä kuin kiukuttelevaa lasta. Madeleine muuten ihmetteli hänen alituista pahantuulisuuttaan ja sanoi usein: "En ymmärrä sinua. Aina sinä vain valittelet. Onhan sinun asemasi loistava."

Du Roy käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut.

Hän oli ensin ilmoittanut, ettei hän lähde johtajan juhlaan ja ettei hän aikonut jalallaan astua tuon likaisen juutalaisen kotiin.

Kahden kuukauden ajan rouva Walter oli joka päivä kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan luokseen tai myöntämään hänelle kohtauksen missä tahansa, jotta hän rouva Walter olisi voinut antaa Du Roylle ne seitsemänkymmentätuhatta frangia, jotka hän oli nuorelle miehelle voittanut.

Du Roy ei edes vastannut, vaan heitti nämä epätoivoiset kirjeet tuleen. Eipä silti, että hän olisi luopunut osuudestaan voittoon, mutta hän tahtoi saattaa rouva Walterin raivoihinsa, kohdella häntä halveksuen, polkea hänet jalkoihinsa. Rouva oli liian rikas! Du Roy tahtoi näyttää olevansa ylpeä.

Samana päivänä, jona taulua oli määrä juhlia, Georges vastasi Madeleinelle, jonka mielestä hän teki hyvin väärin, ellei mennyt juhlaan:

"Anna minun olla rauhassa! Jään kotiin."

Mutta päivällisen jälkeen hän äkkiä ilmoitti:

"Ehkä sentään kannattaa alistua tuohon piinaan. Pukeudu nopeasti!"

Madeleine oli tätä odottanutkin.

"Olen valmis neljänneksen kuluttua", hän sanoi.

Du Roy vaihtoi pukua yhä jatkaen torailemistaan, ja vielä vaunuissakin hän purki sappeaan.

Karlsburgin ruhtinaallisen hotellin suurta pihaa valaisi neljä hehkulamppua, jotka muistuttivat neljää sinertävää kuuta pihan neljässä nurkassa. Mahtava matto valui alas korkeilta portailta, ja jokaisella askelmalla seisoi liveripukuinen mies liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Du Roy murahti: "Mikä kerskuri!" Ja hän kohautti olkapäitään sydän täynnä kateutta.

Hänen vaimonsa sanoi: "Ole vaiti ja tee niinkuin hän!" He menivät sisään ja luovuttivat raskaat päällysvaatteensa lakeijoille, jotka kiiruhtivat esiin.

Eteisessä oli useita naisia miehineen myös riisumassa päällysvaatteitaan. Kuului kuiskauksia: "Tämä on suurenmoista! Suurenmoista!"

Suunnaton eteishalli oli verhottu seinävaattein, jotka esittivät Marsin ja Venuksen tarinaa. Oikealla ja vasemmalla kohosivat kaksiosaiset portaat, jotka yhtyivät toisessa kerroksessa. Portaiden takorautaiset kaiteet olivat ihmeen kauniit. Niiden iäkäs, himmeä kultaus juoksi hienon valojuovan kaltaisena pitkin punaisten marmoriaskelmien reunaa.

Vieraiden astuessa salonkeihin heitä vastassa oli kaksi tyttöä, toinen valko-, toinen sinipukuinen, jotka ojensivat kukkavihon naisille. Vieraat olivat ihastuksissaan.

Salongit olivat jo täynnä väkeä.

Useimmat naiset olivat aamupäiväpuvussa tahtoen siten osoittaa, että he olivat tulleet tänne kuin tavalliseen yksityiseen näyttelyyn. Niillä, jotka aikoivat jäädä tanssiaisiin, olivat kaula ja käsivarret paljaina.

Rouva Walter, jota hänen ystävättärensä ympäröivät, seisoi toisessa salongissa ja otti vastaan vieraiden tervehdyksiä. Monet eivät tunteneet häntä, vaan kuljeskelivat kuin ainakin museossa, lainkaan välittämättä isäntäväestä.

Nähdessään Du Royn rouva Walter kalpeni ja liikehti, aivan kuin hän olisi tahtonut juosta hänen luokseen. Mutta kuitenkin hän jäi paikoilleen ja odotti. Georges tervehti häntä juhlallisesti, ja Madeleine lateli hänelle onnitteluja ja kohteliaisuuksia. Georges jätti vaimonsa emännän luokse ja lähti harhailemaan yleisön joukkoon kuunnellakseen kaikkia niitä ilkeyksiä, joita varmasti sanottaisiin.

Talossa oli viisi salonkia peräkkäin. Ne olivat kaikki verhotut kallisarvoisin seinävaattein, italialaisin korutapetein tai erityylisin ja -värisin itämaisin matoin. Seiniä peittivät vanhojen mestarien laulut. Varsinkin pysähdyttiin ihailemaan erästä Ludvig XVI:n tyylistä huonetta, jonkinlaista naisten kammiota, jonka seinät oli verhottu silkillä vaaleansinistä taustaa vasten sommiteltuine ruusunnuppuineen. Matalat, kullatut huonekalut, jotka oli verhottu samalla kankaalla kuin seinätkin, olivat ihailtavan hienoa tekoa.

Georges tunsi kaikki kuuluisuudet, herttuatar de Terracinen ja kreivitär de Ravanelin, kenraali, ruhtinas d’Andremont’in, kauniin markiisitar des Dunes’in sekä monet muut naiset ja herrat, joita saa nähdä teatterien ensi-illoissa.

Joku kosketti häntä käsivarteen, ja nuori, onnellinen ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Oh, siinähän te vihdoinkin olette, paha Bel-Ami! Miksi teitä ei enää koskaan saa nähdä?"

Se oli Suzanne Walter, jonka hienot, vaaleakutrisen hiuspilven ympäröimät emalisilmät tähysivät Georges’ia.

Georges ihastui nähdessään tytön ja puristi lämpimästi hänen kättään. Sitten hän pyysi anteeksi: "En ole päässyt minnekään. Minulla on ollut niin paljon puuhaa näinä parina viime kuukautena, etten ollenkaan ole ollut ulkona."

Suzanne jatkoi vakavan näköisenä: "Se on paha, hyvin paha, hyvin paha juttu. Olette kovin häijy meitä kohtaan, sillä me pidämme teistä, sekä äiti että minä. Mitä minuun tulee, en kykene mihinkään ilman teitä. Ellette ole täällä, niin menehdyn ikävään. Kuulette, että olen aivan vilpitön. Ei teillä ole oikeutta kadota sillä tapaa. Antakaa minulle käsivartenne, niin vien teidät katsomaan tauluamme 'Jeesus käy veden päällä'. Se on tuolla kaukana kasvihuoneen takana. Isä on asettanut sen sinne, jotta ihmisten olisi pakko kulkea kaikkien huoneiden läpi. Merkillistä, kuinka kauheasti isä tahtoo komeilla tällä hotellilla."

He menivät hitaasti ihmisjoukon lävitse. Vieraat kääntyivät katsomaan tuota komeaa miestä ja tuota viehättävää nukkea.

Eräs tunnettu maalari sanoi: "Katsokaa! Siinäpä kaunis pari. Todella ilo nähdä tuollaista!"

Georges ajatteli: "Jos olisin ollut oikein nerokas, niin olisin mennyt naimisiin tämän tytön kanssa. Olisihan se voinut hyvin käydä päinsä! Miksi en tullut sitä ajatelleeksi? Kuinka saatoin viehättyä tuohon toiseen? Olin aasi! Ihminen toimii aina liiaksi hätiköiden eikä ajattele mitään."

Ja kateus, katkera kateus hiipi hänen sieluunsa pisara pisaralta kuin sappi, joka turmeli hänen kaiken ilonsa ja teki hänen elämänsä sietämättömäksi.

Suzanne sanoi: "Käykää meillä usein, Bel-Ami! Voimme hullutella yhdessä, nyt kun isä on niin rikas. Huvittelemme oikein mielettömästi!"

Yhä hautoen ajatuksiaan Du Roy vastasi: "Oh, te menette nyt pian naimisiin! Menette naimisiin jonkun kauniin, köyhänlaisen prinssin kanssa, ja sitten emme koskaan enää tapaa toisiamme, me kaksi."

Suzanne huudahti vilpittömällä äänellä: "Oh, ei, ei, vielä! Tahdon saada jonkun, josta pidän, jonkun, josta pidän paljon, josta pidän ihan täydellisesti. Minä olen kylliksi rikas kahta varten."

Du Roy hymyili ivallista ja ylpeää hymyä ja alkoi luetella ohi kulkevien ihmisten nimiä, ylhäisaatelisten, jotka olivat myyneet ruosteiset arvonimensä Suzannen kaltaisille rikkaiden rahamiesten tyttärille ja jotka nyt elivät vaimoineen tai ilman heitä, mutta vapaina, hävyntuntoa vailla, tunnettuina ja arvossapidettyinä.

Hän lopetti: "Ei kulu kuuttakaan kuukautta, ennen kuin olette takertunut johonkin noista makupaloista. Teistä tulee rouva markiisitar, rouva herttuatar tai rouva ruhtinatar, ja silloin katsotte minuun vain olkanne ylitse, arvoisa pikku neiti."

Suzanne läimäytti häntä harmissaan käsivarteen viuhkallaan ja vannoi, että hän menisi naimisiin vain sydämensä äänen kutsusta.

Du Roy nauroi: "Saammepa nähdä, te olette aivan liian rikas."

Suzanne sanoi: "Mutta olettehan tekin saanut periä."

Du Roy huokaisi säälivästi: "Siitä ei kannata puhua. Tuskin kahtakymmentätuhatta korkoja. Se ei ole paljon näinä aikoina."

"Mutta rouvannehan on saanut periä yhtä paljon."

"Niin. Yhteensä miljoona. Neljäkymmentätuhatta korkoja. Mutta sillä summalla emme ole voineet hankkia edes omia vaunuja."

He tulivat viimeiseen salonkiin, ja heidän edessään avautui iso talvipuutarha. Se oli täynnä korkeita troopillisia puita, joiden juurella kasvoi harvinaisia kukkia. Kun astui tämän tumman vihreyden alle, jonne valo virtasi kuin hopeisen veden lävitse, tunsi vastaansa lehahtavan kostean mullan viileyden ja hajuvesien raskaan tuoksun. Puutarha aiheutti suloisen ja harvinaisen tunteen, epäterveen ja viehättävän, keinotekoisen, kiihdyttävän ja veltostavan. Käytävien matot, vihreät kuin sammal, kulkivat kahden tiheän pensasaidan välissä. Äkkiä Du Roy huomasi vasemmalla, laajan palmukatoksen alla, ison valkoisen marmorialtaan, jossa olisi voinut vaikka uida ja jonka rannoilla neljä kookasta, hollantilaisesta posliinista tehtyä joutsenta ruiskutti vettä puoliavoimesta nokastaan.

Altaan pohjalle oli siroteltu kultahiekkaa, ja vedessä ui isoja punaisia kaloja, kummallisia, rumia kiinalaisia kaloja, joilla oli ulkonevat silmät ja sinireunaiset evät. Ne olivat jonkinlaisia meren mandariineja, jotka uiskennellessaan tai levätessään kultaista taustaansa vasten, muistuttivat kaukaisen kotiseutunsa omituisia korukirjailuja.

Sanomalehtimies pysähtyi sydän jyskyttäen. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on loistoa! Tällaisessa talossa ihmisen on asuttava. Tänne on tullut muita. Minkä tähden minäkin en voisi tulla?" Hän ajatteli mahdollisia keinojaan, mutta kun hän huomasi, ettei mikään niistä kelvannut, hän suuttui voimattomuudestaan.

Hänen seuralaisensa ei enää puhunut, vaan näytti miettiväiseltä. Du Roy katseli häntä sivulta ja ajatteli: "Ei tarvitsisi muuta kuin mennä naimisiin tuon pienen elävän marionetin kanssa."

Mutta äkkiä Suzanne näytti jälleen havahtuvan: "Pitäkää varanne!" hän sanoi ja vei Georgesin heidän tiellään olevan joukon lävitse ja käännytti hänet äkkiä oikealle.

Keskellä kummallisia kasveja, jotka kohottivat kohti korkeutta väriseviä, hajasormisia kämmeniä muistuttavia lehtiään, näkyi veden päällä liikkumaton mies.

Vaikutus oli yllättävä. Taulu, jonka sivuja peitti elävä vihreys, näytti mustalta aukolta, josta avautui satumainen, äärettömän kaunis perspektiivi.

Täytyi katsoa tarkkaan ymmärtääkseen. Kehys leikkasi poikki veneen, jossa apostolit istuivat lyhdyn vinojen säteiden valaisemina. Lyhtyä piteli veneen laidalla istuva apostoli, ja se valaisi lähestyvää Jeesusta.

Vapahtaja käveli aallon harjalla, joka näytti nöyrästi hyväilevän jumalallista jalkaa ja hiljaa taipuvan sen alla. Kaikki oli pimeää Jumal’ihmisen ympärillä. Vain tähdet paloivat taivaalla.

Apostolien hämmästyksen vääristämät kasvot häämöttivät lyhdyn heikossa valonkajeessa yhden opetuslapsista näyttäessä tuolla lyhdyllä Herraa tovereilleen.

Se oli todella mahtava, harvinainen, suuren mestarin taideluoma. Se oli niitä teoksia, jotka tärisyttävät ajatuksiamme ja lahjoittavat meille unelmia vuosikausiksi.

Ihmiset, jotka sitä katselivat, seisoivat ensin hiljaa ja poistuivat sitten ajattelevaisina puhuen vain tästä maalauksesta.

Du Roy katseli sitä hetken ja huomautti: "On kyllä hauskaa, kun on varaa ostaa tuollaisia koristuksia."

Mutta kun ihmiset tunkeilivat ja tyrkkivät saadakseen nähdä, hän alkoi pyrkiä pois, pitäen koko ajan kainalossaan Suzannen pientä kättä, jota hän silloin tällöin vähän puristi.

Suzanne kysyi: "Ettekö haluaisi vähän samppanjaa. Mennäänpä tarjoiluhuoneeseen. Sieltä löydämme isän."

Ja he menivät hitaasti läpi kaikkien salonkien, joissa ihmisjoukot, julkisten juhlallisuuksien hieno yleisö, kohisivat myrskyisen meren tavoin.

Georges oli äkkiä kuulevinaan jonkun sanovan:

"Tuossa ovat Laroche ja Rouva Du Roy." Sanat hipaisivat hänen korvaansa kuin tuulen tuomat kaukaiset äänet. Mistä ne tulivat?

Hän katsoi joka taholle ja huomasikin vaimonsa, joka kulki ohitse ministerin käsikoukussa. He puhuivat hyvin hiljaa ja katselivat toisiaan silmiin tuttavallisesti hymyillen.

Georges oli huomaavinaan, että heitä vilkuiltiin naureskellen, ja hänet valtasi karkea mieletön halu heittäytyä heidän kimppuunsa ja iskeä heitä nyrkeillään.

Madeleine teki hänet naurettavaksi. Hän tuli ajatelleeksi Forestier’ta. Ihmiset ehkä sanoivat: "Aisankannattaja Du Roy." Mikä Madeleine oikeastaan oli? Vain pieni, sangen viekas nousukas, jolla ei ollut mitään erikoisia lahjakkuutta. Du Royn luokse tultiin, koska häntä pelättiin, koska aavistettiin hänen voimansa, mutta siitä huolimatta rohjettiin vapaasti juoruta pienestä sanomalehtimiesperheestä. Hän ei koskaan pääsisi pitkälle tämän naisen rinnalla, joka aina teki hänen kotinsa epäilyttäväksi, joka aina saattoi itsensä huonoon huutoon, jonka koko olemus osoitti, että hän oli juonittelija. Madeleinesta saattoi helposti tulla pahka hänen jalkaansa. Ah! Jospa hän vain olisi uskaltanut, jospa hän vain olisi tietänyt! Kuinka kokonaan toisenlaista peliä hän olisi pelannut ja kuinka paljon ankarampaa! Kuinka kauniin liiton hän olisikaan voinut solmia pikku Suzannen kanssa! Kuinka hän oli saattanutkin olla niin sokea, ettei hän ollut sitä käsittänyt?

He tulivat ruokasaliin, suunnattoman isoon huoneeseen, joka oli koristeltu marmoripilarein ja jonka seiniä verhosivat gobelinit.

Walter huomasi kronikoitsijansa ja hyökkäsi puristamaan hänen käsiään. Hän oli aivan juopunut ilosta: "Oletteko nähnyt? Sano, Suzanne, oletko näyttänyt hänelle kaiken? Eikö olekin paljon väkeä, vai mitä, Bel-Ami? Oletteko huomannut ruhtinas de Guerchea? Hän kävi täällä juuri äsken juomassa lasin viiniä."

Sitten hän syöksyi senaattori Rissolinin luo. Tämä laahasi velttoa rouvaansa, joka oli pyntätty kuin markkinakoju.

Eräs herra tervehti Suzannea, pitkä laiha herra, jolla oli vaalea poskiparta. Hän oli vähän kaljupäinen ja muuten niiden maailmanmiesten kaltainen, joita näkee kaikkialla. Georges kuuli tytön nimittävän herrasmiestä markiisi de Cazolles’iksi ja tuli äkkiä mustasukkaiseksi. Kauanko Suzanne oli tuon miehen tuntenut? Varmasti siitä asti, jolloin suuri omaisuus oli tullut taloon. Georges vainusi miehessä kosijaa.

Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Norbert de Varenne. Vanha runoilija kierteli vieraiden joukossa kuluneessa puvussaan ja hiukset rasvaisina. Hän oli väsyneen ja välinpitämättömän näköinen.

"Tätä he sanovat ilonpidoksi", hän sanoi. "Pian alkaa tanssi, sitten mennään levolle, ja pikkutytöt ovat tyytyväisiä. Ottakaa vähän samppanjaa, se on mainion hyvää."

Hän antoi tarjoilijan täyttää lasinsa ja kilisti Du Royn kanssa, joka oli ottanut toisen lasin: "Juon hengen maljan, hengen, jonka rinnalla miljoonat ovat mitättömiä."

Sitten hän lisäsi lempeällä äänellä: "Eipä silti, että miljoonat minua häiritsisivät ollessaan toisten hallussa tai etten soisi niitä ihmisille. Panen vain periaatteesta vastalauseeni."

Georges ei kuunnellut häntä. Hän katseli, minne Suzanne oli joutunut. Tyttö oli juuri kadonnut markiisi de Cazolles’in seurassa. Hän jätti äkkiä Norbert de Varennen ja alkoi hakea nuorta tyttöä.

Tiheä ihmisjoukko, joka tungeskeli tarjoilupöydän ympärillä, oli hänen tiellään. Päästyään vihdoinkin sen lävitse hän huomasi edessään herrasväki de Marellen.

Hän tapaili säännöllisesti rouvaa, mutta herra de Marellea hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin, ja tämä tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä sanoen: "En voi tehdä kylliksi kiittää siitä hyvästä neuvosta, jonka annoitte minulle Clotilden kautta. Ansaitsin lähes satatuhatta frangia Marokon papereilla. Siitä minun on kiitettävä teitä. Voi todella sanoa, että te olette korvaamaton ystävä."

Herrat kääntyivät katsomaan hienopukuista, ruskeatukkaista Clotildea. Du Roy vastasi: "Vastalahjaksi tästä palveluksesta, rakas ystävä, otan vaimonne, toisin sanoen tarjoan hänelle käsivarteni. Aviopuolisot on aina pysytettävä erillään."

Herra de Marelle kumarsi: "Olette oikeassa. Jos kadotan teidät näkyvistäni, niin löydämme toisemme täällä tunnin kuluttua."

"Päätetty."

Ja molemmat nuoret sukeltautuivat ihmisjoukkoon. Aviomies seurasi heitä etäältä. Clotilde toisteli: "Onnenpoikia, nämä Walterit! Merkitsee sentään jotakin, kun on liikeälyä."

Georges vastasi: "Mitä vielä! Tarmokkaat miehet menestyvät aina tavalla tai toisella."

Clotilde jatkoi: "Ja kaksi tytärtä, kummallakin kaksi- tai kolmekymmentä miljoonaa! Lukuun ottamatta sitä, että Suzanne on kaunis."

Du Roy ei vastannut. Häntä kiusasi saada kuulla omia ajatuksiaan toisen suusta.

Clotilde ei vielä ollut nähnyt taulua. Du Roy ehdotti, että he menisivät sitä katsomaan. He huvittelivat panettelemalla ihmisiä, laskemalla leikkiä tuntemattomista kasvoista. Saint-Potin kulki aivan heidän ohitseen. Hänellä oli suuri joukko kunniamerkkejä frakkinsa rintapielessä. Se huvitti heitä suuresti. Eräällä vanhalla suurlähettiläällä, joka kulki Saint-Potinin perässä, oli kunniamerkkejä paljon vähemmän.

Du Roy huudahti:

"Sekalainen seurakunta!"

Boisrenard, joka puristi hänen kättään, oli myös koristanut napinreikänsä sillä vihreänkeltaisella nauhalla, joka oli ollut hänen rintapielessään Du Royn kaksintaistelussa.

Varakreivitär de Percemur, valtavana ja täynnä koristuksia, istui puhelemassa erään herttuan kanssa pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä kammiossa.

Georges mutisi: "Rakkauskohtaus!" Mutta talvipuutarhan toisessa päässä hän huomasi jälleen vaimonsa, joka istui Laroche-Mathieun vieressä. Molemmat peitti melkein kokonaan ryhmä kasveja. He näyttivät sanovan: "Olemme asettuneet tänne kaikkien näkyviin. Sillä me välitämme vähät siitä, mitä ihmiset sanovat."

Rouva de Marelle tunnusti, että Karl Marcowitchin Jeesus oli hyvin mielenkiintoinen. He palasivat takaisin. Aviomies oli kadonnut tungoksessa.

Du Roy kysyi: "Onko Laurine yhä vihainen minulle?"

"Hän on aivan samanlainen. Hän ei tahdo nähdä sinua, ja jos sinusta puhutaan, hän menee tiehensä."

Du Roy ei vastannut mitään. Pikkutytön äkillinen vihamielisyys teki hänet alakuloiseksi ja surulliseksi.

Suzanne yllätti heidät eräällä ovella ja huusi:

"Ah! Siinähän te olette! Kuulkaa, Bel-Ami, teidän on nyt jäätävä yksiksenne. Aion ryöstää teiltä kauniin Clotilden näyttääkseni hänelle huoneeni."

Ja molemmat naiset menivät omille teilleen nopein askelin ja kiemurtelevin liikkein, joita naiset osaavat käyttää tungoksessa.

Melkein heti kuiskasi eräs ääni: "Georges!" Se oli rouva Walter. Hän jatkoi hyvin hiljaa: "Oh, kuinka voitte olla niin kauhean julma minua kohtaan! Annatte minun kärsiä aivan tarpeettomasti. Pyysin Suzannen ottamaan haltuunsa seuralaisenne voidakseni sanoa teille jonkin sanan. Kuulkaa, on välttämätöntä… aivan välttämätöntä, että saan puhua kanssanne tänä iltana… tai muuten… tai muuten… ette tiedä, mitä voin tehdä. Menkää talvipuutarhaan. Vasemmalla näette oven, ja siitä menette ulos puistoon. Seuratkaa käytävää, joka kulkee suoraan eteenpäin. Sen päässä on lehtimaja. Odottakaa minua siellä kymmenen minuutin kuluttua. Ellette tee sitä, niin vannon, että toimeenpanen julkisen häväistyksen, täällä, nyt heti!"

Du Roy vastasi ylhäisesti:

"Olkoon menneeksi. Kymmenen minuutin kuluttua olen neuvomassanne paikassa."

He erosivat. Mutta Du Roy oli vähällä joutua Jacques Rivalin pauloihin, joka tarttui häntä käsivarteen ja kertoi hänelle joukon juttuja iloisen näköisenä. Hän nähtävästi tuli tarjoiluhuoneesta. Vihdoin Du Royn onnistui jättää hänet herra de Marellen haltuun, jonka hän löysi kahden oven välistä, ja sitten hän pakeni. Hänen täytyi kuitenkin vielä kerran olla varuillaan, jotteivät hänen vaimonsa ja Laroche näkisi häntä. Hän onnistui, sillä molemmat näyttivät olevan hyvin kiintyneet keskusteluunsa, ja pian hän oli puistossa.

Kylmä ilma otti hänet vastaan kuin jäinen suihku. Hän ajatteli: "Hitto, täällähän vilustuu", ja hän sitoi nenäliinan suojaksi kauluksensa ympärille. Sitten hän alkoi hitaasti kulkea pitkin käytävää, nähden vain vaivoin eteensä, koska hän juuri oli tullut salonkien häikäisevästä valosta.

Hän erotti oikealla ja vasemmalla lehdettömiä puita, joiden ohuet oksat natisivat. Oksien välistä pilkisti harmaana hotellin ikkunoiden valo. Edessään keskellä tietä hän huomasi jotakin valkoista, ja rouva Walter, käsivarret ja olkapäät paljaina, sopersi värisevin äänin:

"Ah, vihdoinkin tulet! Haluatko ihan surmata minut?"

Du Roy vastasi levollisesti:

"Pyydän, ei mitään kohtauksia, tai menen heti tieheni."

Rouva Walter oli heittäytynyt hänen kaulaansa ja sanoi huulet nuoren miehen suuta hipoen:

"Mutta mitä olen sinulle tehnyt? Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin olisin rikollinen. Sano, mitä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä solmit hiuksiasi minun nappeihini viime kerralla tavatessamme, ja se oli vähällä aiheuttaa välien särkymisen vaimoni ja minun välillä."

Rouva Walter hämmästyi, mutta ravisti sitten päätään: "Oh, sinun rouvasi ei sellaisesta välittäisi! Joku rakastajattaristasi kai pani toimeen jonkin kohtauksen."

"Minulla ei ole rakastajatarta."

"Ole vaiti! Mutta miksi et enää koskaan tule minua tapaamaan? Miksi et enää koskaan tule päivälliselle luokseni, vaikkapa vain kerran viikossa? Oh, miten kauheasti kärsin! Rakastan sinua niin, etten voi ajatella mitään muuta kuin sinua, niin, etten voi nähdä mitään näkemättä edessäni sinua, niin etten uskalla lausua sanaakaan pelosta, että lausuisin sinun nimesi! Sinä et ymmärrä sitä, sinä! Minusta tuntuu, kuin olisin kytketty joihinkin kynsiin, suljettu johonkin säkkiin! Sinun muistosi ei päästä minua vapaaksi koskaan, se kuristaa minua, repii rikki jotakin täällä rintani alla, murskaa jalkani, niin ettei minulla enää ole voimia kulkea. Ja koko päivän minä makaan kuin eläin sohvalla ja ajattelen vain sinua."

Du Roy katseli häntä hämmästyneenä. Hänen edessään ei enää ollut se kömpelö, tyttömäinen homsottaja, jonka hän oli tuntenut, vaan rakastunut ja epätoivoinen nainen, joka saattoi tehdä mitä tahansa.

Georges’in aivoissa syntyi kuitenkin hämärä mielijohde ja hän vastasi:

"Rakkaani, rakkaus ei ole ikuinen. Me otamme toisemme ja jätämme toisemme. Mutta kun sitä kestää niin kauan kuin meidän välillämme, se muuttuu hirveän latteaksi. Minä en enää tahdo. Siinä kuulet totuuden. Mutta jos lupaat tulla järkeväksi, ottaa minut vastaan kuin ystävän ja kohdella minua kuin ystävää, niin tulen takaisin kuin ennenkin."

Rouva Walter laski molemmat kätensä Georges’in mustan hännystakin rintamuksille ja kuiskasi:

"Lupaan mitä tahansa, kunhan vain saan nähdä sinut jälleen."

"Siis sovittu", Georges sanoi. "Olemme ystävät, siinä kaikki."

Rouva Walter sopersi:

"Siis sovittu." Sitten hän ojensi huulensa Georges’ia kohden: "Vielä yksi suudelma… viimeinen."

Georges kielsi lempeästi.

"Ei, meidän on pidettävä sopimuksemme."

Rouva Walter kääntyi ja pyyhki pois pari kyyneltä. Sitten hän veti povestaan esiin paperikäärön, joka oli sidottu punaisella silkkinauhalla ja jonka hän ojensi Du Roylle:

"Ota tämä. Siinä on sinun osuutesi Marokon jutun voitosta. Olin niin iloinen saadessani ansaita sen sinulle. Ota se toki…"

Du Roy halusi kieltäytyä: "Ei, noita rahoja en ota vastaan."

Rouva Walter kiihtyi: "Oh, et tahdo tehdä minulle enää edes sitä palvelusta! Nehän ovat sinun, vain sinun! Ellet ota niitä, niin heitän ne katuojaan. Ethän sentään sitä tahdo, Georges?"

Du Roy otti tuon pienen käärön ja työnsi sen taskuunsa.

"Meidän täytyy mennä sisään", hän sanoi. "Sinä voit saada keuhkotulehduksen."

Rouva Walter mutisi: "Olisikin parempi, jos saisin kuolla." Hän tarttui Du Royn käteen, suuteli sitä intohimoisesti, hurjistuneen epätoivoisesti ja lähti sitten juoksemaan taloa kohden.

Du Roy palasi hitaasti ja miettiväisenä takaisin. Hän tuli talvipuutarhaan pää pystyssä ja hymy huulilla.

Hänen vaimonsa ja Laroche eivät enää olleet siellä. Vierasjoukot alkoivat huveta. Nähtävästi ei aiottu jäädä tanssiin. Hän huomasi Suzannen, joka kulki käsityksin sisarensa kanssa. He tulivat molemmat hänen luokseen pyytääkseen häntä tanssimaan ensimmäisen katrillin kreivi de Latour-Yvelinin kanssa.

Du Roy hämmästyi:

"Vielä yksi, kuka hän on?"

Suzanne vastasi vähän pahanilkisesti:

"Hän on eräs sisareni uusi ystävä."

Rose punastui ja sopersi:

"Sinä olet paha, Suzanne. Ei hän ole enemmän minun kuin sinunkaan ystäväsi."

Du Roy hymyili: "Kyllä ymmärrän."

Rose käänsi heille vihoissaan selkänsä ja katosi.

Du Roy tarttui tuttavallisesti toisen tytön käsivarteen ja sanoi hyväilevällä äänellään: "Kuulkaahan, pikkuiseni, pidättekö minua ystävänänne?"

"Tottakai, Bel-Ami."

"Luotatteko minuun?"

"Täydellisesti."

"Muistatteko, mitä äsken teille sanoin?"

"Mistä asiasta?"

"Naimisiinmenostanne, tai oikeammin siitä miehestä, joka menee naimisiin kanssanne."

"Kyllä muistan."

"No, lupaatteko minulle erään seikan?"

"Kyllä. Mutta minkä seikan?"

"Että kysytte joka kerran minulta neuvoa, kun joku pyytää kättänne, ja ettette hyväksy ketään, ennen kuin olette kuullut minun mielipiteeni."

"Lupaan kernaasti."

"Tämä on meidän kahden salaisuus. Ei sanaakaan tästä isällenne tai äidillenne!"

"Ei sanaakaan."

"Vannotteko sen?"

"Vannon."

Rival saapui huolestuneen näköisenä: "Neiti, isänne on kysellyt teitä tanssiin."

Suzanne sanoi: "Tulkaa, Bel-Ami."

Mutta Du Roy kieltäytyi, sillä hän oli päättänyt heti lähteä kotiin saadakseen olla yksinään ja ajatella. Hän oli saanut kokea liian paljon uutta, ja hän ryhtyi etsimään vaimoaan. Hetken kuluttua hän näki hänet tarjoiluhuoneessa juomassa suklaata kahden tuntemattoman herrasmiehen seurassa. Madeleine esitti miehensä mainitsematta herrojen nimiä.

Hetken kuluttua Du Roy kysyi:

"Joko lähdemme?"

"Kuten haluat."

Madeleine otti hänen käsivartensa, ja he kulkivat salonkien lävitse, joissa ihmisjoukot alkoivat harventua.

Madeleine kysyi: "Missä rouva Walter on? Haluaisin sanoa hyvästi."

"Se on tarpeetonta. Hän vain koettaisi saada meidät jäämään tanssiaisiin, ja minä puolestani olen saanut tarpeekseni."

"Se on totta, olet oikeassa."

He olivat vaiti koko matkan. Mutta heti tultuaan huoneeseensa Madeleine sanoi hymyillen, riisumatta edes harsoaan:

"Etpä tiedä, mikä yllätys minulla on sinulle."

Du Roy murahti äreästi:

"Mikä sitten?"

"Arvaa!"

"En viitsi vaivautua."

"No! Ylihuomenna on tammikuun ensimmäinen päivä."

"Niin on."

"Silloin annetaan uudenvuodenlahjoja."

"Aivan oikein."

"Tässä on sinun lahjasi. Laroche antoi sen sinulle äsken." Hän antoi Du
Roylle pienen mustan laatikon, joka muistutti jalokivirasiaa.

Du Roy avasi sen välinpitämättömästi ja näki Kunnialegioonan ristin.

Hän kalpeni hiukan, mutta hymyili sitten ja sanoi: "Olisin mieluummin ottanut kymmenen miljoonaa. Tämä ei maksa hänelle paljoakaan."

Madeleine oli odottanut ilonpurkausta ja loukkautui nyt hänen kylmyydestään:

"Sinä olet todella kummallinen. Sinulle ei kelpaa nykyään mikään."

Du Roy vastasi levollisesti: "Mies lyhentää vain velkaansa. Hän on velkaa minulle paljon enemmän."

Madeleine ihmetteli hänen äänensävyään ja jatkoi: "Se on kuitenkin sievä saavutus sinun iälläsi."

Du Roy selitti: "Kaikki on suhteellista. Olisin tänään voinut saavuttaa enemmänkin."

Hän otti rasian ja pani sen avoimena uuninkulmalle sekä katseli hetken siinä olevaa kimaltelevaa tähteä. Sitten hän jälleen sulki sen kannen ja istuutui olkapäitään kohauttaen sängylle.

Tammikuun ensimmäisen päivän L’Officiel-lehti julkaisi todella tiedonannon, että herra Prosper-Georges Du Roy, sanomalehdentoimittaja, oli erinomaisista ansioista nimitetty Kunnialegioonan ritariksi. Hänen nimensä oli painettu kahdeksi sanaksi, mikä miellytti Georges’ia enemmän kuin itse ritarimerkki.

Tuntia myöhemmin kuin hän oli lukenut tämän virallisen tiedonannon, hän sai kirjeen rouva Walterilta, joka pyysi häntä ja hänen vaimoaan saapumaan tapahtuman juhlimiseksi päivälliselle samana iltana. Hän epäröi muutaman minuutin, heitti sitten tuleen tuon kirjeen, joka oli laadittu monella tapaa ymmärrettäväksi, ja sanoi Madeleinelle:

"Tänä iltana menemme Walterille päivälliselle."

Madeleine hämmästyi: "Niinkö! Ja minä kun luulin, ettet sinä enää koskaan menisi heidän luokseen."

Georges vain murahti: "Olen muuttanut mielipidettä."

Heidän tullessaan rouva Walter istui yksinään pienessä Ludvig XVI:n tyylisessä huoneessa, jonka hän oli valinnut yksityiseksi vastaanottohuoneekseen. Hän oli pukeutunut mustiin, ja hänen hiuksensa oli puuteroitu, mikä teki hänet ihastuttavan näköiseksi. Kaukaa hän vaikutti vanhalta, läheltä nuorelta, ja kun katseli häntä tarkoin, hän oli miellyttävä ansa silmille.

"Oletteko saanut surua?" Madeleine kysyi.

Hän vastasi surullisesti: "Tavallaan. En ole kadottanut ketään omaistani. Mutta olen tullut siihen ikään, jolloin ihminen suree omaa elämäänsä. Olen tänään mustissa vihkiäkseni tämän suruni. Mutta sitten kannan sen vain sydämessäni."

Du Roy ajatteli: "Tuleekohan hän pitämään tuon päätöksensä?"

Päivällinen muodostui vähän jäykäksi. Vain Suzanne lörpötteli lakkaamatta. Rose näytti olevan huolissaan. Sanomalehtimies sai osakseen paljon onnitteluja.

Illan kuluessa käyskenneltiin ja juteltiin salongeissa ja talvipuutarhassa. Du Royn kulkiessa viimeisenä rouva Walterin kanssa tämä nykäisi häntä käsivarresta.

"Kuulkaa", hän sanoi hiljaa. "En koskaan enää puhu teille siitä asiasta. Mutta käykää luonani, Georges. Kuulettehan, etten enää sinuttele teitä. Minun on mahdotonta elää ilman teitä, mahdotonta. Tunnen teidän läsnäolonne, te jäätte silmiini, sydämeeni, ruumiiseeni koko päiväksi ja koko yöksi. On kuin olisitte antanut minulle juoman, joka kuluttaa minut sisäisesti repaleiksi. En kestä enää. Ei. En kestä. Olen tehnyt tukkani valkoiseksi osoittaakseni sen teille, mutta tulkaa luokseni, tulkaa joskus, tulkaa ystävänä."

Hän oli tarttunut Du Royn käteen, puristi sitä, lävisti kynsillään hänen ihonsa.

Du Roy vastasi levollisesti: "Onhan se sovittu. Siitä asiasta ei enää kannata puhua. Näettehän, että tulin heti tänään saatuani kutsunne."

Walter, joka oli kulkenut edellä molempien tyttäriensä ja Madeleinen kanssa, odotti Du Royta Jeesuksen kuvan luona. "Kuvitelkaahan", hän sanoi nauraen, "että eilen löysin vaimoni täällä polvillaan. Hän oli kuin kirkossa. Hän suoritti katumusharjoituksiaan. Sainpa hyvän naurun!"

Rouva Walter vastasi lujalla äänellä, jossa väreili pidätelty liikutus: "Hän on se Vapahtaja, joka pelastaa sieluni. Hän antaa minulle rohkeutta ja voimaa joka kerralla, kun katson häneen."

Ja hän pysähtyi vetten päällä kävelevän Kristuksen eteen ja kuiskasi: "Kuinka kaunis hän on! Kuinka he ovatkaan peloissaan ja kuinka he rakastavatkaan häntä, nuo miehet! Katsokaa hänen päätään, hänen silmiään, katsokaa, kuinka vaatimaton hän on ja samalla kuinka yliluonnollinen!"

Suzanne huudahti: "Mutta hän on teidän näköisenne, Bel-Ami! Hän on aivan varmasti teidän näköisenne. Jos teillä olisi parta tai jos hänen leukansa olisi ajeltu, niin olisitte molemmat aivan yhdennäköiset. Tosiaankin, yhdennäköisyys on ihan ilmeinen!"

Ja hän tahtoi, että Du Roy asettuisi aivan taulun viereen, ja kaikkien täytyi todella tunnustaa, että molemmat kasvot muistuttivat toisiaan.

Kaikki hämmästyivät. Walter piti asiaa hyvin kummallisena. Madeleine selitti hymyillen, että Jeesus oli sentään paljon miehekkäämmän näköinen.

Rouva Walter seisoi liikkumattomana ja tuijotti silmiään räpäyttämättä Kristuksen kuvan vieressä olevia rakastajansa kasvoja. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet yhtä valkeiksi kuin hänen hiuksensa.

8

Pitkin kevättalvea Madeleine ja Georges Du Roy kävivät usein herrasväki
Walterin luona. Georges söi siellä päivällistä monesti yksinäänkin, kun
Madeleine valitti väsymystä ja jäi kotiin.

Du Roy oli valinnut perjantain vakinaiseksi päiväkseen, eikä rouva Walter koskaan kutsunut muita vieraita sinä iltana. Se kuului Bel-Amille, vain hänelle. Päivällisen jälkeen pelattiin korttia tai ruokittiin kiinalaisia kaloja ja elettiin ja huviteltiin kuten perheissä on tapana. Monesti rouva Walter oli jonkin oven takana tai jossakin pimeässä nurkassa, puunrungon suojassa talvipuutarhassa, kiihkeästi syleillyt nuorta miestä, puristanut häntä kaikin voimin rintaansa vasten ja kuiskannut hänen korvaansa: "Rakastan sinua!… Rakastan sinua!… Rakastan sinua kuolemaani asti!" Mutta Du Roy oli aina kylmästi työntänyt hänet luotaan ja vastannut kuivasti: "Jos nyt jälleen aloitatte, niin en tule tänne enää koskaan."

Maaliskuun lopussa alettiin äkkiä puhua molempien tyttärien naimisiinmenosta. Rose, sanottiin, menisi naimisiin kreivi de Latour-Yvelinin kanssa ja Suzanne markiisi de Cazolles’in kanssa. Molemmat herrat olivat tulleet talon uskotuiksi ystäviksi, joille myönnettiin erikoisia etuja ja erikoisia oikeuksia.

Georges ja Suzanne olivat solmineet jonkinlaisen toverillisen ja vapaan ystävyyssuhteen. He juttelivat tuntikausia, pilailivat keskenään kaikista ihmisistä ja näyttivät miellyttävän toisiaan suuresti.

He eivät olleet koskaan puhuneet nuoren neidon mahdollisesta avioliitosta tai kosijoista, joita ilmautui.

Kun johtaja eräänä aamupäivänä oli vienyt Du Royn kotiinsa aamiaiselle, rouva Walter kutsuttiin aterian jälkeen erään muotikauppiaan luokse. Silloin Georges sanoi Suzannelle: "Tulkaapa ruokkimaan punakaloja."

He ottivat kumpikin pöydältä mukaansa ison leivänkimpaleen ja menivät talvipuutarhaan.

Pitkin marmorialtaan reunaa oli permannolle pantu tyynyjä, joille saattoi asettua polvilleen ja päästä siten lähemmäksi kaloja. Molemmat nuoret valitsivat itselleen tyynyn ja alkoivat heittää kaloille leipäpalloja, joita he pyörittivät sormiensa välissä. Heti heidät huomattuaan kalat tulivat lähemmäksi heilauttaen pyrstöjään, liikutellen edestakaisin eviään, mulautellen isoja ulkonevia silmiään, pyörähdellen ympäri, sukellellen pohjaan tavoittaakseen pyöreän, vajoavan saaliinsa ja ilmestyen jälleen lähelle pintaa odottamaan uutta makupalaa.

Nuo pienet pedot tekivät naurettavia liikkeitä suullaan sekä kiivaita, nopeita hyppyjä ja omituisia kuperkeikkoja. Ne piirtyivät pohjan kultahiekkaa vasten punaisina viiruina, jotka kiitivät kuin tulenliekit pitkin läpikuultavaa vettä, ja pysähtyessään ne paljastivat eviänsä reunustavan sinisen verkon.

Georges ja Suzanne näkivät omat kasvonsa vedessä ja hymyilivät kuvilleen.

Äkkiä Georges sanoi matalalla äänellä: "Ei ole kaunista; Suzanne, salailla minulta asioita."

Suzanne kysyi: "Mitä tarkoitatte, Bel-Ami?"

"Muistatteko, mitä lupasitte minulle tässä samassa paikassa tuon juhlan aikana?"

"Enpä oikein muista."

"Lupasitte kysyä minulta joka kerralla, kun joku pyytäisi kättänne."

"No?"

"No, joku on pyytänyt kättänne."

"Kuka?"

"Sen tiedätte itse varsin hyvin."

"En, voin vaikka vannoa."

"Ettekö muka tiedä! Tuo itserakas markiisi de Cazolles!"

"Hän ei ole lainkaan itserakas."

"Mahdollisesti ei, mutta tyhmä hän on. Pelin ja yöelämän turmelema mies. Todella hieno aviomies teille, joka olette niin kaunis, niin raikas, niin älykäs."

Suzanne kysyi hymyillen: "Mitä teillä on häntä vastaan?"

"Minullako? Ei mitään."

"Niinköhän! Hän ei ole lainkaan sellainen kuin miksi te sanotte häntä!"

"Niinkö luulette? Hän on tyhmyri ja vehkeilijä."

Suzanne kääntyi hieman ja lakkasi katselemasta veteen: "Sanokaahan, mikä teitä oikein vaivaa?"

Aivan kuin olisi riistänyt suuren salaisuuden irti sydämestään Du Roy vastasi:

"Katsokaas… katsokaas… minä olen hänelle mustasukkainen."

Suzanne äännähti hämmästyneenä: "Te?"

"Niin juuri, minä!"

"Niinkö? Mutta minkä tähden?"

"Koska olen rakastunut teihin. Sen tiedätte varsin hyvin, ilkimys!"

Silloin Suzanne sanoi ankaralla äänellä: "Te olette hullu, Bel-Ami!"

Du Roy jatkoi: "Tiedän kyllä, että olen hullu. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, minun, joka olen naimisissa oleva mies, eikä varsinkaan teille, nuorelle tytölle. Olen enemmän kuin hullu, olen rikollinen, melkein roisto. Minulla ei ole minkäänlaista toivoa, ja sitä ajatellessani menetän järkeni. Mutta kun kuulen puhuttavan, että te menette naimisiin, saan oikein raivonpuuskan. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, Suzanne."

Hän vaikeni. Kaikki kalat, joille ei enää heitetty ruokaa, olivat muuttuneet aivan liikkumattomiksi ja olivat nyt rivissä kuin tinasotamiehet tuijottaen noiden kahden ihmisen eteenpäin kurkottaviin kasvoihin, noiden kahden, jotka eivät enää välittäneet niistä.

Nuori tyttö kuiskasi puoliksi suruissaan, puoliksi iloissaan: "On vahinko, että olette naimisissa. Mutta sillehän ei voi mitään. Ei yhtään mitään."

Du Roy kääntyi kiihkeästi tyttöön päin ja sanoi aivan hänen korvaansa:

"Jos olisin vapaa, menisittekö silloin kanssani naimisiin?"

Suzanne vastasi vilpittömästi:

"Kyllä, Bel-Ami, menisin kyllä naimisiin kanssanne, sillä pidän teistä paljon enemmän kuin kenestäkään toisesta."

Du Roy nousi änkyttäen: "Kiitos… kiitos… pyydän teitä, älkää antako myöntävää vastausta kenellekään! Odottakaa vielä vähän! Pyydän sitä teiltä. Lupaatteko?"

Hieman hämillään ja ymmärtämättä, mitä Georges tarkoitti, Suzanne kuiskasi: "Lupaan sen teille."

Du Roy heitti veteen ison leivänkimpaleen, joka vielä oli hänen kädessään, ja livisti tiehensä kuin päätön, hyvästi sanomatta.

Kaikki kalat kiiruhtivat nälkäisinä leivän kimppuun, joka oli jäänyt pinnalle, kun eivät mitkään sormet olleet sitä muokanneet, ja alkoivat nykiä sitä ahnain suin. Ne laahasivat sen altaan toiseen päähän uiskennellen sen alla ja muodostaen liikkuvan rykelmän, jonkinlaisen levottoman, pyörivän kasvin, ison elävän kukan, joka oli heitetty veteen, terälehdet alaspäin.

Suzanne nousi ihmeissään ja levottomana ja meni hitaasti sisään.
Sanomalehtimies oli poistunut.

Du Roy tuli kotiin hyvin levollisena. Madeleine kirjoitti kirjettä, ja Georges kysyi: "Tuletteko Waltereille päivälliselle perjantaina? Minä aion mennä."

Madeleine epäröi: "En voi oikein hyvin. Jään mieluummin kotiin."

Du Roy vastasi: "Kuten haluat. Ei kukaan pakota sinua." Sitten hän otti hattunsa ja meni jälleen ulos.

Jo pitkän aikaa hän oli vakoillut Madeleinea, vartioinut häntä, hiiviskellyt hänen jäljissään ja oli perillä hänen kaikista puuhistaan. Hetki, jota hän oli odottanut, oli vihdoinkin tullut. Hän ei ollut erehtynyt sävystä, jolla Madeleine oli vastannut: "Jään mieluummin kotiin."

Georges oli hyvin rakastettava vaimolleen seuraavien päivien aikana. Hän vaikutti melkein iloiselta, ja viime aikoina hän oli hyvin harvoin ollut iloinen. Madeleine sanoi hänelle: "Sinähän alat jälleen tulla kiltiksi."

Perjantaina Georges vaihtoi aikaisin pukua mennäkseen, kuten hän sanoi, toimittamaan muutamia asioita ennen päivällistä.

Kello kuuden ajoissa hän suuteli vaimoaan ja nouti ajurin place
Notre-Dame-de-Lorettelta.

Hän sanoi: "Pysähtykää kadun toiselle puolelle vastapäätä rue Fontaine’n 17:ää ja seisokaa siinä, kunnes annan merkin. Sitten viette minut ravintola Coq-Faisaniin rue Lafayettelle."

Vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, ja Du Roy laski alas ikkunaverhot.
Saavuttuaan oman ovensa edustalle hän piti porttia tarkasti silmällä.
Kymmenen minuuttia odoteltuna hän näki Madeleinen tulevan ulos ja
lähtevän kulkemaan ulkobulevardeja kohden.

Hänen vaimonsa ennätettyä jonkin matkan päähän, Georges pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta ja huusi kuskille: "Ajakaa!"

Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle ja veivät hänet Coq-Faisanin, erään tämän kaupunginosan suosiman keskisäädynravintolan edustalle. Georges meni ravintolaan ja söi hitaasti katsahtaen silloin tällöin kelloaan. Hän joi kahvinsa, otti kaksi lasia konjakkia ja sytytti levollisesti hyvän sikarin. Kun kello tuli puoli kahdeksan, hän meni ulos, otti toisen ajurin ja ajoi sillä erään rue La Rochefoucauld’illa olevan talon eteen.

Kysymättä portinvartijaa hän kapusi talon kolmanteen kerrokseen ja tiedusteli ovea avaavalta palvelustytöltä: "Onko Guilbert de Lorme kotona?"

"Kyllä, herra."

Tyttö ohjasi hänet salonkiin, jossa hän sai odottaa hetken. Sitten huoneeseen astui pitkä, kunniamerkkinauhan koristama sotilaallisen näköinen herrasmies, jonka tukka oli harmaa, vaikka hän vielä oli nuori.

Du Roy tervehti ja sanoi sitten: "Kuten arvasittekin, herra komissaari, vaimoni syö parhaillaan päivällisiä rakastajansa kanssa eräässä kalustetussa huoneistossa, jonka he ovat vuokranneet rue des Martyrs’n varrelta."

Virkamies kumarsi: "Olen käytettävissänne."

Georges jatkoi: "Aikaahan on kello yhdeksään asti, vai kuinka? Teillähän ei ole sen kellonlyönnin jälkeen oikeutta tunkeutua yksityiseen huoneistoon toteamaan aviorikosta?"

"Aivan niin, kello seitsemään talvella ja kello yhdeksään maaliskuun viimeisestä päivästä. Tänään on huhtikuun viides, ja meillä on siis aikaa kello yhdeksään asti."

"No, herra komissaari, minulla on tuolla alhaalla vaunut. Voimme ottaa mukaamme ne konstaapelit, jotka seuraavat teitä, ja sitten odotamme hetken oven ulkopuolella. Mitä myöhemmin tulemme, sitä suurempi mahdollisuus meillä on yllättää heidät verekseltään."

"Kuten haluatte, herra."

Komissaari poistui huoneesta ja tuli takaisin yllään päällystakki, joka kätki hänen kolmivärisen virkanauhansa. Hän väistyi sivulle antaakseen sanomalehtimiehen mennä edellään. Mutta sanomalehtimies, jonka ajatukset pyörivät jossakin muussa, kieltäytyi menemästä edellä ja hoki hajamielisenä: "Teidän jälkeenne… teidän jälkeenne."

Virkamies sanoi: "Menkää toki, herra, minähän olen täällä kotonani."

Du Roy meni silloin kumartaen hänen edellään ovesta.

He ajoivat ensin poliisiasemalle noutaakseen kolme siviilipukuista konstaapelia, jotka odottivat heitä, sillä Georges oli päivällä etukäteen ilmoittanut illalla tapahtuvasta yllätyksestä. Yksi miehistä kapusi kuskin viereen, ja muut kaksi asettuivat vaunuihin, jotka nyt lähtivät ajamaan kohti rue des Martyrs’iä.

Du Roy sanoi: "Minulla on pohjapiirros. Huoneisto on kolmannessa kerroksessa. Ensin tullaan pieneen eteiseen, ja sisin huone on sänkykamari. Huoneistoon kuuluvat kolme huonetta ovat peräkkäin, eikä ole olemassa mitään käytävää, josta voisi päästä pakoon. Aivan lähellä asuu seppä, ja hän on valmiina tulemaan apuun teidän määräyksestänne."

Heidän tullessaan talon edustalle kello oli vain neljänneksen yli kahdeksan. He odottivat hiljaa parikymmentä minuuttia. Mutta kuullessaan kellon lyövän kolme neljännestä Georges sanoi: "Menkäämme sisään." Ja he menivät porraskäytävään välittämättä ovenvartijasta, joka muuten ei heitä huomannutkaan. Yksi konstaapeleista jäi kadulle vartioimaan uloskäytävää.

Toiset neljä herrasmiestä pysähtyivät kolmannessa kerroksessa, ja Du
Roy pani korvansa ovea vasten ja katsoi sitten sisään avaimenreiästä.
Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän soitti.

Komissaari sanoi apulaisineen: "Te jäätte tänne, kunnes kuulette merkin."

Ja he odottivat. Parin kolmen minuutin kuluttua Georges veti uudelleen kellonnauhasta useita kertoja peräkkäin. He kuulivat jonkin äänen sisältä ja sitten kuului kevyitä askelia. Joku tuli kuuntelemaan. Silloin sanomalehtimies koputti etusormensa rystysellä kovasti ovilasiin.

Ääni, naisen ääni, joka koetti pysyä tuntemattomana, kysyi: "Kuka siellä?"

Poliisiupseeri vastasi: "Avatkaa lain nimessä."

Ääni toisti: "Kuka siellä?"

"Poliisikomissaari. Avatkaa! Muuten särjen oven."

Ääni jatkoi: "Mitä tahdotte?"

Du Roy vastasi: "Minä täällä! Ei kannata temppuilla!" Kevyet askelet, paljaiden jalkojen askelet, poistuivat ja tulivat takaisin muutaman sekunnin kuluttua.

Georges sanoi: "Ellette avaa, niin iskemme oven säpäleiksi." Hän tarttui messinkiseen ovenkahvaan ja painoi hitaasti olkapäällään. Kun kukaan ei vastannut, hän töytäisi ovea niin voimakkaasti, että vanha lukkorähjä särkyi, irrottuneet ruuvit lensivät irti puusta, ja nuori mies oli vähällä kaatua Madeleinen päälle. Tämä seisoi eteisessä yllään vain paita ja hame, tukka epäjärjestyksessä, jalat paljaina ja kynttilä kädessä.

Du Roy huusi: "Se on hän! Nyt hän on klikissä!" Ja hän syöksyi huoneistoon. Komissaari, joka oli ottanut hatun päästään seurasi jäljessä. Ja kauhistunut nuori nainen tuli heidän perässään valaisten tietä kynttilällä.

He menivät läpi ruokasalin, jonka pöydällä vielä oli aterian jätteitä: tyhjiä samppanjapulloja, avonainen hanhenmaksatölkki, kaluttuja kanankoipia ja puoliksi syötyjä leivänviipaleita. Astiakaapin päällä oli kaksi lautasta tyhjine osterinkuorineen.

Makuuhuone muistutti taistelukenttää. Naisen leninki oli heitetty tuolinselkämykselle ja miehen housupari riippui hajareisin erään nojatuolin käsinojalla sängyn jalkopään alla.

Makuuhuone, jokapäiväisin huonekaluin kalustettu vuokratalon huone, oli täynnä sitä vastenmielistä, tympäisevää hotellinhajua, jota erittävät ikkunaverhot, sängynpatjat, seinät, tuolit. Se oli kaikkien niiden henkilöiden lemua, jotka olivat nukkuneet tässä julkisessa asunnossa, eläneet siellä päivän tai kuusi kuukautta ja jättäneet jälkeensä jotakin omasta hajustaan, ihmishajusta, joka yhdistyneenä edellisten asukkaiden hajuun muodostaa heikon löyhkän, makean ja sietämättömän, tuon tutun löyhkän, joka on samanlainen kaikissa tällaisissa paikoissa.

Uuninkulmalla vetelehti hedelmälautanen, pullo chartreuseä ja kaksi pientä lasia, jotka vielä olivat puolillaan likööriä. Pronssisen pöytäkellon taulun peitti korkea hattu.

Komissaari kääntyi nopeasti ja katsoi Madeleinea suoraan kasvoihin:

"Te siis olette rouva Claire-Madeleine Du Roy, sanomalehdentoimittajan ja täällä läsnäolevan herra Prosper-Georges Du Royn laillisesti vihitty vaimo?"

Madeleine vastasi tukahtuneella äänellä:

"Niin olen, herra."

"Mitä teette täällä?"

Madeleine ei vastannut.

Virkamies jatkoi: "Mitä te teette täällä? Löydän teidät paikasta, joka ei ole kotinne, kalustetusta huoneesta, ja te olette melkein alasti. Minkä tähden olette tullut tänne?" Hän odotti hetken. Kun Madeleine yhä oli vaiti, virkamies jatkoi: "Ellette halua tunnustaa, rouva, niin minun on pakko itse ottaa selko asiasta."

Sängystä, peitteen alta, häämöttivät jonkun vartalon ääriviivat.

Komissaari lähestyi sänkyä ja huusi: "Hyvä herra."

Sängyssä oleva mies ei liikahtanut. Hän näytti makaavan selkä huoneeseen päin ja pää kätkettynä tyynyn alle.

Poliisiupseeri kosketti jotakin, joka näytti olevan olkapää, ja toisti:
"Älkää pakottako minua, pyydän, käyttämään väkivaltaa."

Mutta mies pysyi edelleenkin liikkumattomana kuin hän olisi ollut kuollut.

Du Roy, joka oli kiivaasti astunut sängyn luo, tempaisi peitteen pois, heitti tyynyn menemään ja paljasti herra Laroche-Malhieun lyijynharmaat kasvot. Hän kumartui ministerin ylitse ja, vavisten halusta tarttua hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet, sähisi hampaittensa välitse: "Rohjetkaa nyt edes vastata inhottavasta menettelystänne!"

Virkamies kysyi jälleen: "Kuka olette?" Kun pelästynyt rakastaja ei vastannut, hän jatkoi: "Olen poliisikomissaari ja velvoitan teidät sanomaan nimenne."

Georges, jota eläimellinen viha tärisytti, huusi: "Vastatkaa pelkuri, roisto, tai minä ilmoitan nimenne!"

Silloin sängyssä oleva mies sopersi: "Herra komissaari, teidän ei tule antaa tuon miehen loukata minua. Hänen kanssaan vaiko teidän minun on selvitettävä tämä asia? Teillekö vai hänelle minun on vastattava?"

Häneltä näytti loppuneen sylki suusta.

Poliisiupseeri vastasi: "Teidän on vastattava minulle, vain minulle.
Kysyn teiltä, kuka te olette?"

Toinen vaikeni. Hän piti lakanaa kaulaansa vasten ja pyöritti pelästyneitä silmiään. Hänen ylöspäin kierretyt viiksensä vaikuttivat aivan mustilta hänen kalmankalpeita kasvojaan vasten.

Komissaari jatkoi: "Ette halua vastata? Silloin minun on pakko pidättää teidät. Olkaa joka tapauksessa hyvä ja nouskaa vuoteesta. Kuulustelen teitä, kun olette pukeissanne."

Ruumis liikahti sängyssä, ja pääpuolesta kuului kuiskaus: "Mahdotonta, en voi teidän läsnäollessanne."

Virkamies kysyi: "Miksi ette?"

Toinen änkytti: "Koska… koska… koska olen aivan alasti."

Du Roy purskahti pilkalliseen nauruun ja otti lattialle pudonneen paidan, jonka hän heitti sänkyyn huutaen: "Tuossa on… nouskaa… Koska olette voinut riisuutua vaimoni läsnäollessa, niin kaiketi voitte pukeutua minun läsnäollessani."

Sitten hän käänsi selkänsä ja meni uunin luokse.

Madeleine oli saanut takaisin kylmäverisyytensä, ja kun hän näki kaiken olevan hukassa, hän oli valmis mihin tahansa. Hänen silmänsä kiiluivat ivallista uhmaa. Hän kiersi kokoon kappaleen paperia ja sytytti kuin suurta juhlaa varten kymmenen vahakynttilää, jotka seisoivat kurjien jalkojensa kannattamina uuninkulmalla. Sitten hän nojautui uunia vasten ja ojensi hiillosta kohden toisen paljaista jaloistaan, niin että löysänä vyötäröltä roikkuva hame nousi ylös takaa. Sitten hän otti savukkeen paperisesta rasiasta, sytytti sen ja alkoi polttaa.

Komissaari oli tullut takaisin hänen luokseen odottaessaan hänen rikostoverinsa pukeutumista.

Madeleine kysyi julkeasti: "Harjoitatteko useinkin tällaista ammattia, herra?"

Poliisiupseeri vastasi vakavasti: "Mahdollisimman harvoin, rouva."

Madeleine hymyili vasten hänen silmiään: "Siinä tapauksessa onnittelen teitä, sillä virkanne ei ole siisti."

Miestään hän ei ollut näkevinäänkään.

Mutta sängyssä oleva herra pukeutui. Hän oli vetänyt housut jalkaansa, solminut kengännauhansa ja lähestyi nyt liivejään napittaen.

Poliisiupseeri kääntyi hänen puoleensa:

"Nyt, herra, ehkä haluatte sanoa minulle, kuka olette."

Toinen ei vastannut.

Komissaari sanoi: "Olen pakotettu pidättämään teidät."

Silloin herrasmies huudahti kiivaasti: "Älkää koskeko minuun. Olen loukkaamaton!"

Du Roy hyökkäsi nyt esiin aivan kuin iskeäkseen hänet maahan ja sähähti päin hänen kasvojaan: "Te olette joutunut kiinni itse teosta… itse teosta. Voin antaa vangita teidät, jos haluan… niin, vangita!"

Ja sitten hän lisäsi vapisevin äänin: "Mies on Laroche-Mathieu, ulkoministeri."

Poliisikomissaari horjahti pelästyneenä ja änkytti: "Todellako, todellako? Ettekö, hyvä herra, sentään itse sanoisi, kuka te olette?"

Herrasmies epäröi hetken ja sanoi sitten lujasti: "Tällä kertaa tuo roisto ei ole valehdellut. Olen todella Laroche-Mathieu, ministeri."

Sitten hän näytti sormellaan Georgesin rintaa, jossa pienen punaisen liekin kaltaisena kiilsi kapea nauha, ja lisäsi: "Ja tuo konna on saanut minulta tuon ritarimerkin, jota hän kantaa rinnassaan."

Du Roy oli tullut tuhkanharmaaksi. Kiihkeällä liikkeellä hän repäisi tuon nauhanpätkän napinreiästään ja heitti sen uuniin: "Tuon arvoisena pidän koristusta, jonka on antanut teidän kaltaisenne sika."

He seisoivat vastatusten silmä silmää vasten, vihasta kiehuen ja kädet nyrkissä. Toinen oli laiha, ja hänen viiksensä uhosivat ylöspäin, toinen taas oli lihava, ja hänen viiksensä törröttivät sekaisina ja sikin sokin.

Komissaari kiiruhti heidän väliinsä ja erotti heidät: "Hyvät herrat, te häpäisette itsenne, unohdatte arvokkuutenne!"

Molemmat herrat vaikenivat ja kääntyivät erilleen toisistaan. Madeleine seisoi koko ajan liikkumattomana ja poltteli hymyillen savukettaan.

Poliisiupseeri jatkoi: "Herra ministeri, olen yllättänyt teidät ollessanne täällä kahden kesken rouva Du Royn kanssa; hän oli melkein alasti ja te vuoteessa. Vaatteenne olivat hajallaan epäjärjestyksessä pitkin huonetta. Siinä on riittävästi todistuksia siitä, että on tapahtunut aviorikos. Ette voi kieltää. Mitä voitte vastata?"

Laroche-Mathieu murahti: "Minulla ei ole mitään sanottavaa, tehkää velvollisuutenne."

Komissaari kääntyi nyt Madeleinen puoleen: "Tunnustatteko, rouva, että tämä herra on rakastajanne?"

Madeleine selitti häpeämättä: "En kiellä. Hän on rakastajani!"

"Se riittää."

Virkamies teki joitakin muistiinpanoja huoneen kunnosta ja kalustuksesta. Ministeri, joka oli pukeutunut valmiiksi ja odotti nyt päällystakki käsivarrella, kysyi komissaarin lopetettua kirjoittamisensa.

"Tarvitsetteko minua vielä, herra komissaari. Mitä minun on tehtävä?
Voinko poistua?"

Du Roy katsahti häneen ja nauroi hävyttömästi: "Miksi poistuisitte? Me olemme lopettaneet. Voitte mennä sänkyyn takaisin, me jätämme teidät rauhaan."

Sitten hän kosketti sormellaan poliisiupseerin hihaa.

"Nyt lähdemme herra komissaari, meillä ei ole täällä enää mitään tekemisiä."

Hieman hämmästyneenä poliisiupseeri seurasi häntä, mutta makuuhuoneen ovella Georges pysähtyi antaakseen hänen mennä edellä. Toinen kieltäytyi kohteliaasti.

Du Roy oli itsepintainen: "Teidän jälkeenne, pyydän." Komissaari sanoi: "Teidän jälkeenne." Silloin sanomalehtimies kumarsi ja sanoi ivallisen kohteliaasti: "Nyt on teidän vuoronne, herra komissaari, minähän olen täällä melkein kuin kotonani."

Sitten hän sulki varovasti oven kasvoillaan säädyllisen hienostunut ilme.

Tuntia myöhemmin Georges saapui La Vie Françaisen toimitukseen.

Johtaja Walter oli jo siellä, sillä hän johti ja valvoi edelleenkin huolellisesti lehteään, joka nyt oli päässyt suunnattomaan vauhtiin ja suuresti edisti hänen pankkinsa yhä kasvavia rahakeinotteluja.

Johtaja kohotti päätään ja kysyi: "Kas, te olette täällä? Minkä tähden olette niin kummallisen näköinen? Miksi ette tullut meille päivälliselle? Missä olette ollut?"

Nuori mies, joka oli varma sanojensa vaikutuksesta, selitti, korostaen jokaista sanaa:

"Olen kukistanut ulkoministerin."

Toinen luuli hänen laskevan leikkiä.

"Kukistanut… Mitä tarkoitatte?"

"Olen kaatanut hallituksen. Ei muuta. Olikin jo aika ajaa pellolle se hylky."

Ukko luuli, että hänen kronikoitsijansa oli humalassa. Hän mutisi: "No, no, lörpöttelette turhia."

"En lainkaan. Yllätin juuri herra Laroche-Mathieun itse teosta vaimoni kanssa. Poliisikomissaari on todennut rikoksen. Ministeri on kukistunut."

Walter työnsi ällistyneenä silmälasinsa otsalleen ja kysyi: "Ettehän vain tee minusta pilaa?"

"En ollenkaan. Vieläpä aion kirjoittaa pienen pätkänkin tästä jutusta."

"Mutta mihin oikeastaan pyritte?"

"Tahdon kukistaa huijarin, roiston, yhteiskunnan pahantekijän!" George laski hattunsa tuolille ja lisäsi: "Varotkoot itseään ne, jotka asettuvat tielleni. Minä en koskaan anna anteeksi."

Johtaja ei vieläkään oikein ymmärtänyt. Hän mumisi: "Mutta… vaimonne?"

"Avioerohakemukseni laaditaan jo huomenna. Luovutan hänet takaisin
Forestier-vainajalle."

"Aiotte ottaa avioeron?"

"Tietysti, hitto vieköön. Olin naurunalaisessa asemassa. Minun täytyi teeskennellä olevani nauta, jotta voisin yllättää hänet. Asia on nyt selvä. Olen tilanteen herra."

Johtaja Walter ei kyennyt pääsemään tolalleen. Hän tuijotti kauhistunein silmin Du Royta ja ajatteli: "Tuhat tulimmaista, siinäpä velikulta, joka saattaa olla hyvä olemassa."

Georges jatkoi: "Nyt olen vapaa… Minulla on vähän omaisuutta. Aion lokakuun uusintavaaleissa asettua ehdokkaaksi kotiseudullani, jossa olen hyvin tunnettu. Ollessani naimisissa naisen kanssa, jota kaikki pitivät epäilyttävänä olentona, en voinut asettua ehdokkaaksi enkä saavuttaa arvonantoa. Hän piti minua tyhmyrinä, kiemurteli suosiooni ja pyydysti minut. Mutta minä pääsin selville hänen pelistään ja aloin vartioida tuota vehkeilijätärtä."

Hän purskahti nauruun ja lisäsi: "Forestier raukka oli aisankannattaja… hän oli aisankannattaja tietämättään, levollisena ja luottavaisena. Mutta minäpä vapautin itseni siitä kuonasta, jonka hän jätti minulle perinnöksi. Tämän jälkeen pääsen pitkälle."

Hän oli istuutunut hajareisin eräälle tuolille. Ja aivan kuin ääneen ajatellen hän toisti: "Pääsen pitkälle."

Ja ukko Walter tuijotti häntä koko ajan silmät pyöreinä ja silmälasit otsalla sekä ajatteli: "Tosiaankin, hän pääsee pitkälle, tuo huijari."

Georges nousi. "Menen kirjoittamaan artikkeliani. Se on laadittava hienotunteisesti. Mutta olkaa varma siitä, että siitä tulee kauhea isku ministerille. Hän on pudonnut yli laidan. Häntä ei voida pelastaa. La Vie Françaisella ei enää ole mitään halua tai harrastusta säästää häntä."

Herra Walter epäröi hetken, mutta teki sitten päätöksensä: "Tehkää niin", sanoi hän, "sitä pahempi niille, jotka ovat joutuneet kiikkiin".

9

Kolme kuukautta oli kulunut. Herrasväki Du Royn avioero oli julistettu. Rouva oli ottanut jälleen nimen Forestier. Koska herrasväki Walterin oli määrä heinäkuun 15. päivänä matkustaa Trouvilleen, pääteltiin tehdä huviretki jonakin päivänä ennen eroa.

Valittiin torstai, ja liikkeelle lähdettiin jo kello yhdeksältä aamulla isoissa kuuden henkilön matkavaunuissa, joita veti nelivaljakko.

Aamiaista oli määrä syödä Saint-Germainissa Henrik IV:n paviljongissa. Bel-Ami oli pyytänyt saada olla ainoana miesvieraana, sillä hän ei voinut sietää markiisi de Cazolles’in kasvoja ja läsnäoloa. Mutta viime hetkessä päätettiin, että kreivi de Latour-Yvelin otettaisiin mukaan ja noudettaisiin suoraan vuoteesta. Hänelle ilmoitettiin asiasta edellisenä iltana.

Ajettiin neliä pitkin Champs-Elysées’tä ja sitten läpi Boulognen metsän.

Oli häikäisevän kaunis kesäinen päivä, eikä kuumuuskaan haitannut. Pääskyset lentelivät pitkissä kaarissa, jotka kuvastuivat taivaan sineä vasten mustina viiruina ja jotka jättivät kuvan silmään vielä senkin jälkeen, kun jo olivat lentäneet ohitse.

Kaikki kolme naista istuivat takaistuimella, ja herrat ajoivat selkä edellä, molempien vieraiden istuessa herra Walterin kummallakin puolella.

Ajettiin yli Seinen, kierrettiin Mont-Valérien reunaa, saavuttiin
Bougivaliin ja seurattiin vihdoin virran reunaa Pecqiin.

Kreivi de Latour-Yvelin katseli Rosea hellästi. Hän oli kypsyneenpuoleinen mies, jonka pitkän, kevyen poskiparran kärjet liehuivat pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä, niin että Du Roylla oli tapana sanoa, että kreivillä oli "kauniita tuulentupia parrassaan". Kreivi ja Rose olivat olleet kihloissa kuukauden ajan.

Georges joka oli hyvin kalpea, katsoi usein Suzanneen, joka oli yhtä kalpea. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, näyttivät sulautuvan yhteen, ymmärtävän toisiaan, salaa vaihtavan jonkin ajatuksen sitten taas paetakseen toinen toistaan. Rouva Walter oli rauhallinen ja onnellinen.

Aamiainen kesti kauan. Ennen paluumatkaa Georges ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään terassille.

Pysähdyttiin ihailemaan näköalaa. Kaikki asettuivat riviin muurin reunustalle ja puhkesivat äänekkääseen ihastukseen nähdessään edessään avautuvan laajan maiseman. Pitkin kukkulan juurta, Maisons-Laffittea kohden, kiemurteli Seine ruohikossa piilottelevan jättiläiskäärmeen kaltaisena. Oikealla, kukkulan laella, piirtyi Marlyn linnakkeen hämähäkkisilhuetti taivasta vasten, ja alhaalla kätkeytyi itse Marly rehevän lehtimetsän peittoon.

Kautta koko alhaalla leviävän suunnattoman tasangon näkyi siellä täällä kylä. Vésinet’n pienet järvet muodostivat vaaleita pilkkuja pienen metsän lauhaan vihreyteen. Kaukana vasemmalla häämötti Sartrouvillen terävä kirkontorni.

Walter selitti: "Missään muualla maailmassa ei ole tällaista näköalaa.
Sveitsinkään maisemat eivät vedä tälle vertoja."

Sitten lähdettiin hitaasti kävelemään ja nauttimaan näköalasta.

Georges ja Suzanne jättäytyivät muiden jälkeen. Heti heidän jäätyään muutaman askelen päähän toisista Georges sanoi matalalla, hillityllä äänellä: "Suzanne, minä rakastan teitä. Rakastan teitä aivan mielettömästi."

Suzanne kuiskasi: "Ja minä teitä, Bel-Ami."

Georges jatkoi: "Ellen saa teitä vaimokseni, lähden ainaiseksi
Pariisista ja koko maasta."

Suzanne vastasi: "Mutta kysykää sentään isältä. Ehkä hän suostuu."

Georges teki kärsimättömän eleen: "Ei, sanon teille kymmenennen kerran, ettei se kannata. Hän sulkee minulta ovensa, hän ajaa minut lehdestä, emmekä me saa enää edes nähdä toisiamme. Se olisi minun kosintani viehättävä tulos. Teidät on luvattu markiisi de Cazolles’ille. Toivotaan vain, että vihdoin vastaatte: 'Kyllä'. Ja odotetaan."

Suzanne kysyi: "Mitä sitten on tehtävä?"

Georges epäröi katsellen tyttöä sivulta: "Rakastatteko minua niin paljon, että voisitte tehdä jonkin mielettömyyden?"

Suzanne vastasi päättäväisesti:

"Rakastan."

"Suuren mielettömyyden?"

"Niin."

"Suurimman kaikista mielettömyyksistä?"

"Niin."

"Onko teillä tarpeeksi rohkeutta uhmataksenne isäänne ja äitiänne?"

"On."

"Oikeinko totta?"

"Niin."

"Hyvä. On yksi keino, yksi ainoa! Asian täytyy saada alkunsa teistä eikä minusta. Te olette hemmoteltu lapsi, teillä on lupa sanoa mitä tahansa, eikä kukaan ihmettele rohkeutta, jos te sitä osoitatte. Kuulkaa siis. Kun tulette tänä iltana kotiin, niin menkää ensin äitinne luo, kun hän on aivan yksinään. Ja hänelle te tunnustatte, että haluatte mennä kanssani naimisiin. Hän tietysti kiihtyy suunnattomasti, suuttuu kovasti…"

Suzanne keskeytti: "Oh, äiti kyllä suostuu!"

Georges jatkoi kiivaasti: "Ei. Ette tunne häntä. Hän suuttuu ja raivostuu vielä enemmän kuin isänne. Saattepa nähdä, että hän kieltää. Mutta pitäkää puolenne älkääkä taipuko. Sanokaa yhä uudelleen ja uudelleen, että tahdotte mennä naimisiin vain minun kanssani, ei kenenkään muun kuin minun kanssani. Teettekö sen?"

"Teen."

"Ja kun olette ollut äitinne luona, niin menette isänne luokse ja ilmoitatte hyvin vakavana ja hyvin päättäväisen näköisenä saman asian."

"Hyvä, hyvä. Entä sitten?"

"Ja sitten alkaa asian vakava puoli. Jos olette oikein päättänyt, oikein, oikein, oikein päättänyt tulla vaimokseni, niin… rakas, rakas pikku Suzanne… niin minä tulen… ryöstämään teidät!"

Suzanne aivan horjahti riemusta ja oli vähällä taputtaa käsiään: "Oh, mainiota! Te ryöstätte minut! Koska te ryöstätte minut?"

Yöllisten naisenryöstöjen koko vanha romantiikka, postivaunut, majatalot, kaikki kirjojen kertomat viehättävät seikkailut vilahtivat salamannopeasti tytön sielun silmien ohitse hurmaavana unena, joka nyt oli vähällä toteutua. Hän toisti: "Koska te ryöstätte minut?"

Georges vastasi hyvin hiljaa: "Tänä iltana… ensi yönä." Suzanne kysyi vavisten: "Minne me menemme?"

"Se on minun salaisuuteni. Mutta ajatelkaa, mitä teette. Ajatelkaa, että sellaisen paon jälkeen voitte vain tulla vaimokseni! Se on ainoa keino, mutta se on… se on hyvin vaarallinen… teille."

Suzanne selitti: "Olen tehnyt päätökseni… Missä voin tavata teidät?"

"Pääsettekö talosta ulos yksinänne?"

"Kyllä. Osaan avata pienen portin."

"No, kun portinvartija on mennyt levolle keskiyön jälkeen, te lähdette ulos ja tapaatte minut place de la Concordella. Löydätte minut vaunuista, jotka seisovat vastapäätä meriministeriölä."

"Tulen sinne."

"Aivan varmasti?"

"Aivan varmasti."

Georges tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Oh, kuinka minä rakastan teitä! Kuinka hyvä ja urhea te olette! Ette siis tahdo mennä naimisiin herra de Cazolles’in kanssa?"

"Oh, en!"

"Tuliko isänne kovin vihaiseksi, kun vastasitte kieltävästi?"

"Tuli kyllä. Hän tahtoi lähettää minut luostariin."

"Huomaatte siis, että on välttämätöntä olla tarmokas."

"Niin aion ollakin."

Suzanne tuijotti laajaa näköpiiriä, pää täynnä ryöstön ajatusta. Hän matkustaisi kauemmas kuin tuonne… Georges’n kanssa!… Hänet ryöstettäisiin!… Hän oli siitä ylpeä! Hän ei lainkaan ajatellut mainettaan eikä sitä, että hänelle voisi tapahtua jotakin häpeällistä. Tiesikö hän sellaisesta mitään? Osasiko hän edes epäillä?

Rouva Walter kääntyi ja huusi: "Tule nyt, lapsi! Mitä sinä ja Bel-Ami siellä puuhailette?"

He kiiruhtivat toisten joukkoon. Juteltiin merikylpylästä, jossa pian oltaisiin.

Paluumatkalla ajettiin Chatoun kautta, jottei kuljettaisi samaa tietä kotiin.

Georges ei enää puhunut mitään. Hän ajatteli: "Jos nyt tytöllä todella olisi vähän rohkeutta, niin kaikki kävisi hyvin." Vihdoinkin! Kolmen kuukauden kuluessa hän oli kietonut Suzannen vastustamattomaan lemmenverkkoonsa. Hän oli houkutellut tyttöä, vanginnut, valloittanut hänet. Hän oli pakottanut tytön rakastamaan häntä tavalla, jolla vain häntä, Du Royta, voitiin rakastaa. Hän oli kuin leikitellen poiminut hänen kevyen nukensielunsa.

Ensin hän oli saavuttanut sen, että tyttö oli karkottanut herra de Cazolles’in. Nyt hän oli saanut aikaan sen, että tyttö pakenisi hänen kanssaan. Sillä muuta keinoa ei ollut.

Rouva Walter, sen hän varsin hyvin ymmärsi, ei koskaan suostuisi antamaan hänelle tytärtään. Rouva rakasti häntä yhä ja rakastaisi häntä aina parantumattoman kiihkeästi. Du Roy piti häntä aisoissa harkitulla kylmyydellään, mutta hän aavisti, että rouva Walterissa paloi voittamaton, nälkäinen intohimo. Häntä Georges ei koskaan saisi taipumaan. Hän ei koskaan sallisi Georgesin ottaa Suzannea.

Mutta kun hän vain kerran saisi tytön käsiinsä, niin kyllä hän osasi panna kovan kovaa vastaan.

Hän ajatteli kaikkea tätä ja vastaili vain katkonaisesti hänelle osoitettuihin sanoihin, joita hän tuskin kuuli.

Myös Suzanne ajatteli, ja neljän hevosen kulkusten kilistessä hänen ajatuksensa kiitivät loppumattomille, leveille maanteille, ikuisiin kuutamoiltoihin, synkkiin metsiin, tienreunoilla oleviin kievareihin ja kiirehtiviin miehiin, jotka vaihtoivat hevosia, sillä kaikkienhan täytyi käsittää, että he olivat vainottuja.

Vaunujen pysähdyttyä Walterin hotellin edustalle pyydettiin Georgesia jäämään päivälliselle. Hän kieltäytyi ja meni kotiinsa.

Syötyään vähän hän ryhtyi järjestämään papereitaan aivan kuin lähteäkseen pitkälle matkalle. Hän poltti vaarallisia kirjeitä, kätki toisia ja kirjoitti muutamille ystävilleen.

Silloin tällöin hän katsahti kelloa ajatellen: "Kylläpä taitaa kuumottaa Waltereilla!" Ja levottomuus kalvoi hänen sydäntään. Entä jos hän epäonnistuisi? Mutta mitä hänellä oli pelättävänä? Hän kyllä selviytyisi! Siitä huolimatta tämän illan peli oli uhkapeliä!

Kello yhdeltätoista hän meni jälleen ulos, harhaili jonkin aikaa kadulla, otti ajurin ja pysähdytti sen place de la Concordella meriministeriön pilaririvien eteen.

Jossakin kaukana löi tornikello kaksitoista lyöntiä, sitten jokin toinen kello vähän lähempänä, sen jälkeen kaksi kelloa yhtäaikaa ja viimeiseksi jokin hyvin kaukainen kello. Sen viimeisen lyönnin kajahdettua Du Roy ajatteli: "Kaikki on lopussa. Koko suunnitelma särkyy. Hän ei tule."

Hän oli kuitenkin päättänyt odottaa aamuun asti. Tällaisissa tapauksissa täytyi olla kärsivällisyyttä.

Hän kuuli vielä kellojen lyövän neljänneksen, sitten puolen ja vihdoin kolme neljännestä. Ja kaikki kellot toistivat lyönnit samalla tapaa kuin kello kahdeltatoista. Hän ei enää odottanut, hän vain mietti, mitä mahdollisesti oli tapahtunut. Äkkiä vaunujen ikkunan taakse ilmaantui naisen pää ja kuului kysymys: "Oletteko siellä, Bel-Ami?"

"Tekö se olette, Suzanne?"

"Minä juuri."

Du Roy ei saanut ovenripaa tarpeeksi nopeasti väännetyksi ja hoki lakkaamalta: "Ah,… tekö se olette… tekö se olette… tulkaa sisään."

Suzanne nousi vaunuihin ja vaipui Du Royn viereen, joka huusi ajurille:
"Ajakaa!" Ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Suzanne huohotti kykenemättä ensin puhumaan mitään.

Du Roy kysyi: "No kuinka se tapahtui?"

Melkein pyörtymäisillään Suzanne kuiskasi:

"Oh, se oli kauheaa, varsinkin äidin luona."

Du Roy tuli levottomaksi ja alkoi vavista.

"Äitinne? Mitä hän sanoi? Kertokaa!"

"Oh! Se oli kauheaa! Menin hänen luokseen ja selitin hänelle asiani, jonka olin hyvin valmistanut. Silloin hän kalpeni ja huusi: 'Ei koskaan! Ei koskaan!' Ja minä rupesin itkemään, suutuin ja vannoin, etten menisi naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Luulin, että hän löisi minua. Hän näytti joutuvan aivan järjiltään. Hän selitti, että minut jo huomenna lähetettäisiin luostariin. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena, en koskaan! Silloin tuli isä, joka oli kuullut kaikki äidin tuhmuudet. Hän ei suuttunut niin kovin kuin äiti, mutta sanoi, ettette te ole tarpeeksi sopiva aviomies. Mutta kun he olivat suututtaneet minutkin, huusin pahemmin kuin he. Ja isä käski minun poistua huoneesta ja käytti jyrkkää ääntä, joka ei sovi hänelle lainkaan. Se varmisti päätökseni, että pakenen teidän kanssanne. Tässä nyt olen. Minne menemme?"

Du Roy oli varovasti kietonut käsivartensa tytön vyötäisille ja kuunteli kertomusta jännittyneenä ja jyskyttävin sydämin, ja hänessä heräsi kiivas katkeruus noita ihmisiä kohtaan. Mutta hänelläpä oli heidän tyttärensä vallassaan. Kyllä he pian saisivat nähdä!

Hän vastasi: "On liian myöhäistä matkustaa junassa. Tämä ajuri saa
viedä meidät Sévres’iin, jossa vietämme yön. Ja huomenna matkustamme
La Roche-Guyoniin. Se on kaunis kylä Seinen rannalla Mantes’in ja
Bonnières’in välillä."

Suzanne kuiskasi: "Mutta minulla ei ole mitään vaatteita. Ei minkäänlaisia!"

Du Roy hymyili huolettomasti: "Mitäs turhista! Se seikka järjestyy kyllä perillä."

Vaunut vierivät pitkin katuja. Georges tarttui nuoren tytön käteen ja alkoi suudella sitä hitaasti ja kunnioittavasti. Hän ei tietänyt, mistä puhuisi, sillä hän oli hyvin vähän tottunut platonisiin lemmensanoihin. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että tyttö itki.

Hän kysyi pelästyneenä: "Miten on laitanne, pienokaiseni?"

Aivan itkettynein äänin Suzanne vastasi: "Ajatelkaa äiti raukkaa, joka ei voi nukkua nyt, jos hän on huomannut, että minä olen paennut."

* * * * *

Hänen äitinsä ei todellakaan nukkunut.

Kun Suzanne oli mennyt huoneesta, rouva Walter jäi kahden miehensä kanssa.

Hän kysyi, epätoivoissaan ja murtuneena:

"Hyvä Jumala! Mitä tämä merkitsee?"

Walter huusi raivoissaan: "Se merkitsee, että tuo kirottu vehkeilijä on kiemurrellut tytön suosioon. Hän se sai Suzannen karkottamaan Cazolles’in. Hän on huomannut myötäjäiset maukkaiksi. Piru vieköön!"

Hän alkoi raivoissaan kulkea edestakaisin ja jatkoi: "Sinä houkuttelit häntä tänne lakkaamatta, sinä imartelit häntä, sinä hellittelit häntä, sinä et koskaan väsynyt jaarittelemasta hänen kanssaan. Täällä puhuttiin vain Bel-Amista, aina vain Bel-Amista, aamusta iltaan. Niin, tässä on nyt palkkiosi!"

Rouva Walter sopersi tuhkanharmaana: "Minä?… Minäkö olisin häntä houkutellut?"

Walter karjui päin hänen silmiään: "Niin, juuri sinä! Tehän olette kaikki aivan hullaantuneet häneen, rouva de Marelle, Suzanne ja kaikki muut! Luuletko, etten huomannut, ettet sinä osannut elää kahta päivää pyytämättä häntä tulemaan tänne?"

Rouva Walter nousi arvokkaana: "En salli teidän puhutella minua tuohon sävyyn. Unohdatte, etten minä, kuten te, ole saanut sivistystäni kauppapuodissa."

Walter hämmästyi ensin aivan liikkumattomaksi, sinkosi sitten suustaan kirouksen ja meni tiehensä paiskaten oven kiinni perässään.

Jäätyään yksin rouva Walter meni vaistomaisesti peilin luo katsoakseen, oliko hän jollakin tapaa muuttunut, sillä niin mahdottomalta, niin hirveällä hänestä tuntui tämän illan tapahtuma. Suzanne rakastunut Bel-Amihin! Bel-Ami tahtoi mennä naimisiin Suzannen kanssa! Ei, hän oli erehtynyt, se ei voinut olla totta. Tyttö oli, mikä olikin sangen luonnollista, tietysti ihastunut komeaan mieheen ja toivonut saavansa hänet miehekseen. Suzanne oli itse keksinyt pienen pelinsä! Mutta Bel-Ami! Hän ei voinut olla sekautunut tähän juttuun! Rouva Walter mietti aivot sekaisina kuin suuren onnettomuuden edellä. Ei, Bel-Ami ei voinut tietää mitään tästä Suzannen vallattomuudesta.

Ja hän ajatteli kauan Du Royn mahdollista petollisuutta tai viattomuutta. Mikä roisto, jos asia oli lähtöisin hänestä! Ja mitä tapahtuisi nyt? Mitä vaaroja, mitä tuskia rouva aavistikaan!

Ellei Du Roy tietänyt mitään, niin kaikki saattoi vielä tulla tolalleen. Perhe lähtisi Suzannen kanssa puoleksi vuodeksi matkoille, ja kaikki loppuisi siihen. Mutta kuinka hän itse voisi sen jälkeen nähdä Georgesia? Sillä hän rakasti häntä yhä. Tämä intohimo oli tunkeutunut hänen sydämeensä nuolenkärjen kaltaisena, jota ei voinut kiskaista pois.

Olisi mahdotonta elää ilman Georgesia. Ennemmin hän vaikka kuolisi.

Hänen ajatuksensa sotkeutuivat pelkoon ja epävarmuuteen. Hänen päässään alkoi viiltää tuska. Hänen ajatuksensa tulivat raskaiksi, sekaviksi, tekivät hänelle kipeää. Hän kiihtyi epävarmuudestaan, suuttui tietämättömyydestään.

Hän katsoi kelloa: se oli yli yhden. Hän sanoi itsekseen: "En voi jäädä tänne, tulen hulluksi. Minun täytyy saada varmuus. Menen herättämään Suzannen ja kysyn häneltä."

Ja hän meni sukkasillaan, jottei kolistelisi, ja kynttilä kädessä tyttärensä huoneeseen. Hän avasi oven hyvin hiljaa, astui sisään ja katsoi sänkyyn. Se oli koskematon. Ensin hän ei ymmärtänyt ja arveli tytön vielä väittelevän isän kanssa. Mutta pian alkoi kauhea epäluulo hiipiä hänen sieluunsa, ja hän juoksi miehensä luokse. Hän kiiti sinne kuin tuulenpyörre, kalmankalpeana ja huohottaen. Walter luki vielä vuoteessa.

Hän kysyi pelästyneenä:

"No, kuinka on laitasi?"

Rouva Walter änkytti:

"Oletko nähnyt Suzannea?"

"Minäkö? En. Kuinka niin?"

"Hän on… hän on… poissa. Hän ei ole huoneessaan."

Herra Walter hyppäsi nopeasti sängystään, veti tohvelit jalkaansa ja syöksyi ilman housuja ja paita liehuen tytön huoneeseen.

Nähtyään sen hän ymmärsi asian heti. Suzanne oli paennut.

Herra Walter vaipui nojatuoliin ja laski lampun lattialle eteensä.

Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi: "No?"

Herra Walter ei enää kyennyt vastaamaan, hänellä ei enää ollut voimia vihaan, hän vaikeroi:

"Liian myöhään. Hän on saanut tytön. Me olemme hukassa."

Rouva Walter ei ymmärtänyt.

"Kuinka? Hukassa?"

"Tietysti. Nyt Suzannen on pakko mennä naimisiin hänen kanssaan."

Rouva Walter päästi eläimellisen äänen:

"Hänen kanssaan! Ei koskaan! Sinä olet järjiltäsi!"

Walter vastasi surullisesti:

"Ei kannata ulvoa. Hän on ryöstänyt tytön, häpäissyt hänet. Nyt on parasta antaa tyttö hänelle. Jos olemme varovaisia, niin kenenkään ei tarvitse saada tietää asiasta mitään."

Rouva Walter toisteli kauhean liikutuksen järkyttämänä:

"Ei koskaan! Hän ei koskaan saa Suzannea! En ikinä anna suostumustani."

Murtuneena Walter mumisi:

"Mutta hän on jo saanut tytön. On liian myöhäistä. Ja hän pitää hänet ja kätkee hänet, kunnes taivumme. Siis, häväistysjutun välttämiseksi meidän on taivuttava heti."

Hänen vaimonsa oli myös tullut huoneeseen. Hän sopersi yhä:

"Ei! Ei! En suostu koskaan!"

Walter jatkoi kärsimättömänä: "Ei kannata enää keskustella koko asiasta. Se on välttämätöntä. Oh, minkälainen petkuttaja? Kuinka hän on meitä puijannut… Mutta hän on joka tapauksessa pystyvä mies. Olisimme voineet saada paljon paremman vävyn mitä tulee yhteiskunnalliseen asemaan, mutta emme älykkäämpää tulevaisuudenmiestä. Hän on todella tulevaisuudenmies. Hänestä tulee sekä edustajakamarin jäsen että ministeri."

Rouva Walter selitti, korostaen villin tarmokkaasti sanojaan:

"En koskaan suostu siihen, että hän menee naimisiin Suzannen kanssa…
Ymmärrätkö… en koskaan!"

Walter suuttui ja alkoi käytännöllisenä miehenä puolustaa Bel-Amia:

"Vaikene nyt jo… Sanonhan, että se on välttämätöntä… ehdottomasti välttämätöntä. Ja kuka tietää? Ehkä meidän ei tarvitse sitä katua. Kun on kysymys hänen kaltaisistaan miehistä, ei koskaan voi tietää, kuinka käy. Muistathan, miten hän kolmella artikkelillaan kukisti tuon pässinpään Laroche-Mathieun ja miten arvokkaasti hän sen teki, mikä oli hyvin vaikeaa hänen asemassaan, hän kun oli aviomies. Niin, saadaanpa nähdä. Nyt me olemme joka tapauksessa kiikissä. Emme voi enää pelastua."

Rouva Walter tahtoi huutaa, heittäytyä maahan, repiä tukkaansa.
Epätoivoisella äänellä hän lakkaamatta hoki:

"Hän ei saa… minä… en… tahdo!"

Walter nousi, otti lampun ja jatkoi:

"No, no, sinä olet tyhmä niinkuin kaikki naiset. Te ajattelette vain tunteillanne. Te ette ymmärrä mukautua olosuhteisiin… te olette tyhmiä! Olenhan sanonut sinulle, että hän nai Suzannen… Se on välttämätöntä."

Ja hän poistui huoneesta laahaten tohveleitaan. Hullunkurisen, yöpaitaan verhoutuneen aaveen kaltaisena hän vaelsi ison nukkuvan talonsa leveiden käytävien lävitse ja puikahti äänettömästi huoneeseensa.

Rouva Walter seisoi yksinään huoneessa sietämättömän tuskan raatelemana. Hän ei vieläkään tajunnut mitään. Hän vain kärsi. Sitten hän huomasi, ettei hän voinut seisoa siinä aamuun asti. Hän tunsi rajua halua juosta, juosta suoraan eteenpäin, mennä matkoihinsa, huutaa apua, saada apua.

Hän mietti, kenet hän kutsuisi. Minkä ihmisen? Hän ei voinut keksiä. Papin? Niin, papin! Hän heittäytyisi hänen jalkoihinsa, tunnustaisi kaikki, ripittäisi syntinsä ja epätoivonsa. Pappi kyllä ymmärtäisi, ettei tuo roisto voinut naida Suzannea, ja ehkäisisi sen.

Hänen täytyi heti saada pappi! Mutta mistä? Minne hän menisi? Eihän hän tännekään voinut jäädä.

Silloin häivähti hänen silmiensä ohi kuin näkynä veden päällä käyvän Jeesuksen mahtava kuva. Hän näki Vapahtajan niinkuin hän oli nähnyt hänet taulussa. Kristus siis kutsui häntä. Jeesus sanoi hänelle: "Tule luokseni. Tule ja polvistu jalkaini juureen. Minä lohdutan sinua ja sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä."

Hän otti kynttilänsä ja meni alakertaan, josta pääsi talvipuutarhaan. Jeesuksen kuva oli sen päässä, pienessä salongissa, jonka lasiovi pidettiin suljettuna, jottei maan kosteus turmelisi taulua.

Tämä salonki oli kuin jonkinlainen kappeli keskellä harvinaisia puita.

Kun rouva Walter tuli talvipuutarhaan, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt muuten kuin valaistuna, hän pelästyi sen synkkää pimeyttä. Troopillisten maiden raskaat kasvit tekivät painostavalla hengityksellään ilman paksuksi. Ja kun ovet eivät enää olleet avoinna, tämän ihmeellisen, lasikuvun alle suljetun metsän ilma tunkeutui vaivalloisesti rintaan, huumasi, juovutti, tuntui suloiselta ja teki pahaa ja painoi ihoon hämärän tunnun kiihkeästä hekumasta ja kuolemasta.

Naisraukka hiipi hiljaa eteenpäin, peläten pimeää, jossa omituiset puut näyttivät kynttilän lepattavassa valossa eläimiltä, kummallisilta, muodottomilta pedoilta.

Aivan äkkiä hän näki Kristuksen. Hän avasi oven, joka erotti Vapahtajan hänestä, ja lankesi polvilleen.

Ensin hän soperteli epätoivoisia, katkonaisia lemmensanoja, intohimoisia, murtuneita rukouksia. Ja kun hänen kiihkonsa vähitellen heikkeni, hän nosti silmänsä Vapahtajaa kohden, mutta silloin tuska naulitsi hänet liikkumattomaksi. Jeesus muistutti niin suuresti Bel-Amia kynttilän epätasaisessa valossa, joka heikosti valaisi kuvaa alhaalta päin. Hän muistutti Georges’ia niin suuresti, ettei naista enää katsellut Jumala, vaan hänen rakastajansa. Kuvalla oli Georges’in silmät, hänen otsansa, hänen piirteensä, hänen kylmä, ylpeä ilmeensä.

Rouva Walter sopersi: "Jeesus… Jeesus… Jeesus!" Ja myös Georges’in nimi karkasi hänen huulillaan. Äkkiä hänet valtasi ajatus, että ehkä juuri tällä hetkellä Georges otti omakseen hänen tyttärensä. Nuori mies oli tytön kanssa yksinään jossakin huoneessa. Hän! Hän! Suzannen kanssa!

Rouva Walter hoki: "Jeesus… Jeesus!" Mutta hän ajatteli heitä… tytärtään ja rakastajaansa. He olivat kahden jossakin huoneessa… oli yö. Hän näki heidät. Hän näki heidät niin selvästi, että he olivat hänen edessään taulun paikalla. He suutelivat toisiaan. Huone oli pimeä, sänky puoliksi avoinna. Hän nousi mennäkseen heidän luokseen, tarttuakseen tytärtään tukkaan ja temmatakseen hänet pois tästä syleilystä. Hän tahtoi iskeä hänen kurkkuunsa, kuristaa hänet, oman tyttärensä, joka antautui tälle miehelle. Hän tarttui häneen, ja hänen kätensä koskettivat taulua. Hän oli hipaissut Kristuksen jalkoja.

Hän kirkaisi kovasti ja kaatui selälleen maahan. Kynttilä meni nurin ja sammui.

Mitä sitten tapahtui? Hän näki kauan kummallisia, hirvittäviä unia. Hän näki yhä edessään Georges’in ja Suzannen, ja he olivat kietoutuneet yhteen Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka siunasi heidän kauheaa rakkauttaan.

Hänellä oli heikko tunto siitä, ettei hän ollut huoneessaan. Hän tahtoi nousta ja paeta, mutta ei kyennyt. Hänet oli vallannut puutumus, joka kahlehti hänen jäsenensä ja piti hereillä vain hänen ajatuksensa, jotka kuitenkin olivat sekaisia ja kauheiden, epätodellisten, kummitusmaisten kuvien pimittämiä. Hän oli vaipunut sairaalloiseen uneen, siihen kummalliseen ja väliin hengenvaaralliseen uneen, joka tunkeutuu ihmisten aivoihin omituisen muotoisista, raskastuoksuisista ja uuvuttavista trooppisista kasveista.

Aamunkoitteessa rouva Walter kannettiin huoneeseensa. Hän oli tajuttomana ja melkein myrkyttyneenä maannut Jeesuksen kuvan edessä. Hän oli niin sairas, että pelättiin hänen henkeään. Täyteen tajuntaansa hän ei tullut ennen kuin seuraavana päivänä. Silloin hän purskahti itkuun.

Suzannen katoaminen selitettiin palvelusväelle siten, että hänet oli äkkiä lähetetty luostariin. Ja johtaja Walter lähetti erääseen Du Roylta tulleeseen pitkään kirjeeseen vastauksen, jossa hän antoi tyttärensä käden nuorelle miehelle.

Bel-Ami oli lähettänyt kirjeensä kirjelaatikkoon samalla hetkellä, jolloin hän lähti Pariisista, sillä hän oli kirjoittanut sen valmiiksi matkansa edellisenä iltana. Kirjeessä hän kunnioittavin sanoin ilmoitti, että hän jo kauan oli rakastanut nuorta tyttöä ja ettei heidän välillään ollut koskaan ollut minkäänlaista sopimusta, mutta että hän, koska hänen mielestään tytöllä oli oikeus tulla hänen luokseen sanomaan: "Tahdon tulla vaimoksenne", katsoi olevansa oikeutettu pitämään hänet, vieläpä kätkemäänkin hänet, kunnes hän oli saanut vastauksen vanhemmilta, joiden laillinen tahto hänelle kuitenkin merkitsi vähemmän kuin hänen morsiamensa tahto.

Hän pyysi johtaja Walteria vastaamaan poste restante-osoitteella. Eräs hänen ystävänsä toisi kirjeen perille.

Saatuaan tahtonsa täytetyksi hän vei Suzannen takaisin Pariisiin ja lähetti hänet hänen vanhempiensa luokse. Itse hän pysytteli jonkin aikaa näkymättömissä.

He olivat viettäneet kuusi päivää Seinen rannalla La Roche-Guyonissa.

Nuorella tytöllä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Hän oli saanut viettää täydellistä paimenelämää. Georges oli antanut hänen olla sisarenaan, niin että he saattoivat seurustella vapaasti ja siveän tuttavallisesti viettää jonkinlaista rakastunutta toverielämää. Du Roy arveli olevan viisasta antaa tytön olla koskemattomana. Jo heidän tulonsa jälkeisenä päivänä Du Roy oli ostanut hänelle liinavaatteita ja talonpoikaispukuja, ja Suzanne alkoi harrastaa onkimista päässään suunnaton olkihattu, joka oli koristettu niittykukilla. Hänen mielestään maaseudulla oli suloista olla. Siellä oli muun muassa vanha torni ja vanha linna, jossa hänelle näytettiin ihastuttavia kutomatöitä.

Georges jolla oli yllään maalaiskaupasta valmiina ostettu iso pusero, vaelteli Suzannen kanssa jalkaisin pitkin rantoja tai kävi hänen kanssaan soutelemassa. He suutelivat toisiaan alituisesti, ja silloin he vapisivat molemmat, tyttö viattomana ja Georges vähällä langeta kiusaukseen. Mutta nuori mies ymmärsi pysyä lujana, ja kun hän sanoi tytölle: "Huomenna matkustamme takaisin Pariisiin, isänne on antanut minulle kätenne", niin Suzanne kuiskasi lapsellisesti: "Joko nyt? Oli niin hauska olla vaimonne!"

10

Rue de Constantinoplen pienissä huoneissa oli pimeää, sillä Georges Du Roy ja Clotilde de Marelle, jotka olivat kohdanneet toisensa portilla, olivat menneet nopeasti sisään, ja ennen kuin Georges oli ennättänyt vetää ikkunaverhoja syrjään, rouva de Marelle oli sanonut:

"Sinä siis menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa?"

Georges myönsi lempeästi asian niin olevan ja lisäsi: "Etkö tietänyt sitä?"

Rouva de Marelle seisoi aivan Georges’in edessä ja jatkoi suuttuneena ja katkeroituneena: "Sinä menet naimisiin Suzanne Walterin kanssa! Se on liian paksua! Se on liian paksua! Nyt olet pakoillut minua kolme kuukautta salataksesi sitä. Kaikki tietävät sen, paitsi minä. Mieheni kertoi sen minulle tänä aamuna."

Du Roy purskahti äänekkääseen nauruun, vaikka olikin vähän hämillään.
Hän laski hattunsa uuninkulmalle ja istuutui nojatuoliin.

Rouva de Marelle katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hiljaa, mutta kiihtyneenä:

"Aina siitä asti kun jätit vaimosi olet valmistanut tätä temppua ja rauhallisesti pitänyt minua rakastajattarenasi, väliaikaisena vaimonasi. Sinä olet petkuttaja!"

Georges kysyi:

"Kuinka niin? Minulla oli vaimo, joka petti minua. Yllätin hänet, sain avioeron ja menen nyt naimisiin toisen kanssa. Mitä merkillistä siinä on?"

Rouva de Marelle mutisi vavisten:

"Oh, sinä olet hyvin viekas ja vaarallinen!"

Georges rupesi jälleen nauramaan:

"Hitto vieköön! Petetyiksi joutuvat vain aasit ja hullut!" Mutta
Clotilde piti kiinni omasta ajatuksestaan:

"Olisinpa vain aavistanut sen heti alusta alkaen! Mutta enhän voinut uskoa, että sinä olet niin turmeltunut."

Georges’in kasvot vetäytyivät arvokkaisiin ryppyihin:

"Pyydän sinua harkitsemaan mitä sanoja käytät."

Hänen suuttumuksensa kiihdytti Clotildea: "Mitä! Sinä tahdot, että tästä lähtien puhuttelisin sinua hansikkaat käsissä! Sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin roisto, nyt kun tunnen sinut, ja sinä luulet, etten sanoisi sitä sinulle päin silmiä? Sinä petät koko maailmaa, käytät hyväksesi kaikkia ihmisiä, etsit huvituksia ja rahaa kaikkialta ja vielä haluat, että minä suhtautuisin sinuun kuin kunnialliseen mieheen!"

Georges nousi huulet vavisten:

"Vaikene, tai ajan sinut täällä ulos!"

Clotilde sopersi:

"Ajat minut ulos… minut. Voisitko sinä ajaa minut ulos täältä… sinä… sinä?"

Hänen äänensä tukahtui, hän oli vähällä kuristua harmista, ja äkkiä, aivan kuin hänen suuttumuksensa portit olisivat räjähtäneet säpäleiksi, tuli niin että paukkui:

"Ajat minut ulos täältä? Oletko unohtanut, että minä heti ensimmäisestä päivästä alkaen maksoin tämän huoneiston? Niin, niin sinä kyllä otit sen silloin itseäsi varten, mutta kuka sen vuokrasi? Se olin minä… Kuka sen edelleenkin piti?… Se olin minä… Ja sinä tahdot ajaa minut täältä ulos! Suusi kiinni, lurjus! Luuletko, etten tiedä, että varastit Madeleinelta puolet de Vaudrecin perinnöstä? Luuletko, etten tiedä, että olet maannut Suzannen kanssa pakottaaksesi hänet kanssasi naimisiin…"

Georges tarttui hänen hartioihinsa ja ravisti häntä:

"Älä puhu hänestä! Kiellän sen!"

Coltilde huusi:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan, tiedän sen!"

Du Roy olisi sulattanut kaiken muun, multa tämä valhe katkeroitti hänet. Totuudet, jotka Clotilde oli heittänyt vasten hänen kasvojaan, nostattivat kiukun aaltoja hänen sydämessään, mutta valhe hänen vaimokseen tulevasta pienestä tytöstä pani hänen kämmenensä raivoisasti kihelmöimään lyömisen halusta.

Hän toisti:

"Vaikene… varo itseäsi… vaikene…" Ja hän ravisti Clotildea kuin ravistetaan oksaa, jotta saataisiin hedelmä putoamaan.

Clotilde ulvoi, hattu vinossa, suu auki, silmät sekaisina:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"

Georges päästi hänet irti ja antoi hänelle kädellään niin voimakkaan iskun vasten kasvoja, että hän kaatui lattialle seinän viereen. Mutta hän kääntyi Georges’iin päin ja huusi ranteisiinsa nojautuneena vielä kerran:

"Sinä olet maannut hänen kanssaan!"

Silloin Georges syöksyi hänen kimppuunsa, tarttui häneen kiinni toisella kädellään ja alkoi lyödä häntä toisella kuin hän olisi lyönyt miestä.

Clotilde vaikeni äkkiä ja alkoi vaikeroida iskujen alla. Hän ei liikahtanutkaan. Hän oli piilottanut päänsä uuninnurkkaan ja päästeli valittavia kirkaisuja.

Du Roy lakkasi lyömästä ja nousi seisaalleen. Sitten hän astui muutaman askelen saavuttaakseen jälleen kylmäverisyytensä. Hän meni makuuhuoneeseen, kaatoi pesuvadin täyteen kylmää vettä ja upotti siihen kasvonsa. Sen jälkeen hän pesi kätensä ja meni sormiaan pyyhkien katsomaan, mitä Clotilde teki.

Rouva de Marelle ei ollut liikahtanutkaan. Hän makasi pitkällään permannolla ja itki hiljaa.

Du Roy kysyi:

"Joko pian lopetat vetistelemisesi?"

Clotilde ei vastannut. Georges seisoi keskellä huonetta ollen hieman hämillään, hieman häpeissään tuon lattialla viruvan ruumiin edessä.

Sitten hän äkkiä teki päätöksensä ja otti hattunsa uuninkulmalta: "Hyvästi. Voit antaa avaimen portinvartialle, kun olet tullut valmiiksi. En aio odottaa sinun armonosoituksiasi."

Hän lähti, sulki oven, meni portinvartijan luokse ja sanoi:

"Rouva on vielä sisällä. Mutta hän lähtee pian. Sanokaa isännälle, että sanon irti huoneiston lokakuun alusta. Nyt on elokuun kuudestoista, niin että minulla on täysi irtisanomisoikeus."

Hän poistui nopein askelin, sillä hänen oli vielä kiireellisesti toimitettava joitakin viimeisiä morsiuslahjaostoksia.

Häät oli määrä viettää lokakuun 20. päivänä kamarien palattua aloittamaan syysistuntokauttaan. Vihkiminen toimitettaisiin Madeleinen kirkossa. Asiasta oli juoruttu paljon kenenkään kuitenkaan olematta oikein selvillä totuudesta. Useita juttuja kerrottiin. Kuiskailtiin, että oli tapahtunut naisenryöstö, mutta kukaan ei ollut varma mistään.

Palvelijain kertomuksen mukaan rouva Walter oli lakannut puhuttelemasta tulevaa vävyään ja ottanut vihoissaan myrkkyä samana iltana, jolloin avioliitto oli päätetty, vietyään sitä ennen keskiyön jälkeen tyttärensä luostariin.

Hänet oli kannettu huoneeseen melkein kuolleena. Arvatenkaan hän ei enää koskaan paranisi. Hän oli nyt kuin vanha nainen, hänen hiuksensa olivat aivan harmaat, ja hän oli täydellisesti heittäytynyt uskonnon suojaan käyden pyhällä ehtoollisella joka sunnuntai.

Syyskuun alkupäivinä La Vie Française ilmoitti, että paroni Du Roy de Cantel oli tullut sen päätoimittajaksi johtaja Walterin edelleenkin pysyessä toimeenpanevana johtajana.

Lehteen kiinnitettiin nyt suuri joukko tunnettuja artikkelinkirjoittajia, pakinoitsijoita, poliittisia toimittajia, taide- ja teatteriarvostelijoita, jotka rahan voimalla houkuteltiin suurista lehdistä, vanhoista arvokkaista sanomalehdistä.

Vanhat sanomalehtimiehet, vakavat arvokkaat toimittajat, eivät enää La Vie Françaisesta puhuessaan kohautelleet olkapäitään. Lehden nopea ja täydellinen menestys oli kokonaan hävittänyt sen halveksunnan, jolla sanomalehtimiehet ensi aikoina olivat lehteen suhtautuneet.

La Vie Françaisen päätoimittajan häistä tuli oikea pariisilainen jymytapahtuma, sillä koko kaupungin uteliaisuus oli viime aikoina ollut keskittyneenä Georges Du Royhin ja herrasväki Walteriin. Tilaisuuteen päättivät lähteä kaikki ne, joiden nimiä mainitaan sanomalehtien pikku-uutisosastoissa.

Vihkiäiset tapahtuivat kirkkaana syyspäivänä.

Jo kello kahdeksalta aamulla alkoi Madeleinen kirkon henkilökunta levittää rue Royalea hallitseville korkeille portaille isoa punaista mattoa, joka pysähdytti ohikulkijat ja ilmoitti Pariisin väestölle, että suuri juhlatilaisuus oli tulossa.

Virkamiehet jotka olivat matkalla toimipaikkoihinsa, pienet työläisnaiset ja juoksupojat pysähtyivät tuijottamaan ja ajattelivat hämärästi rikkaita ihmisiä, jotka tuhlaavat niin paljon rahoja naimajuhliinsa.

Kello kymmenen ajoissa alkoi uteliaita kokoutua paikalle. He pysähtyivät muutamiksi minuuteiksi toivoen, että juhlallisuudet ehkä alkaisivat heti, ja menivät sitten matkoihinsa.

Kello yhdeltätoista lähtivät poliisikomennuskunnat liikkeelle, saapuivat paikalle ja alkoivat heti hajoittaa väkijoukkoja, joita nyt keräytyi joka hetki.

Pian saapuivat ensimmäiset vieraat, ne, jotka halusivat päästä hyville paikoille voidakseen nähdä kaiken. He istuutuivat ison keskikäytävän äärimmäisille tuoleille.

Sitten, vähitellen, alkoi tulla toisia, naisia kahisevissa kankaissa, sihisevissä silkeissä, herroja, jotka melkein kaikki olivat kaljupäisiä ja jotka astelivat tottuneina ja jäykkinä kuin maailmanmiehet ainakin, mutta tavallista vakavampina tässä juhlallisessa paikassa.

Kirkko täyttyi hitaasti. Kirkas päivänvalo tulvi sisään mahtavasta avoimesta ovesta valaisten häävieraiden ensimmäistä riviä. Kuorista, joka vaikutti pimeältä, levitti vahakynttilöiden peittämä pääalttari keltaista valoa, joka oli kalpeaa ja nöyrää pääoven valovirran rinnalla.

Ihmiset tervehtivät toisiaan, nyökkäilivät, kokoutuivat ryhmiin. Kynän ritarit, jotka olivat vähemmän juhlallisia kuin hienoston herrat, juttelivat puoliääneen. Katseltiin naisia.

Norbert de Varenne, joka etsi seurakseen jotakuta tuttavaa, sai eräältä tuoliriviltä näkyviinsä Jacques Rivalin ja meni hänen luokseen.

"No", hän sanoi, "tulevaisuus kuuluu lurjuksille!" Toinen, joka ei ollut kateellinen, vastasi: "Hauskaa hänelle. Hänen uransa on selvä." Ja he alkoivat luetella läsnäolevien nimiä.

Rival kysyi: "Tiedättekö, minne hänen entinen vaimonsa on joutunut?"

Runoilija hymyili: "Hm. Minulle on kerrottu hänen elelevän kaikesta syrjässä jossakin Montmartren puolessa. Mutta… on olemassa eräs mutta… jo jonkin aikaa olen nähnyt La Plumessa poliittisia artikkeleita, jotka epäilyttävästi muistuttavat Forestier’n ja Du Royn kyhäyksiä. Ne on kirjoittanut eräs Jean Le Dol, joka on nuori, kaunis ja älykäs mies ja aivan ystävämme Georges’in hengenheimolainen. Hän on tutustunut Georges’in entiseen rouvaan. Mistä seikasta päätän, että rouva Forestier rakastaa aloittelijoita ja on heitä ikuisesti rakastava. Sitä paitsi rouva on rikas. Vaudrec ja Laroche-Mathieu eivät ole turhaan olleet talon ahkeria vieraita."

Rival selitti: "Pikku Madeleine ei ole hullumpi. Hyvin viekas ja hyvin kokenut! Hän lienee ihastuttava riisuutuneena. Mutta sanokaahan, kuinka Du Roy on voinut saada kirkollisen vihkimisen julkisen avioeron jälkeen?"

Norbert de Varenne vastasi: "Hän saa vihityttää itsensä kirkossa, koska kirkko on sitä mieltä, ettei hän ensimmäisellä kerralla ollut lainkaan naimisissa."

"Miten niin?"

"Ystävämme Bel-Ami arveli, joko välinpitämättömyydestä tai säästäväisyyssyistä, että pormestari riitti vihkimään hänet ja Madeleine Forestier’n. Hän siis ei välittänyt kirkollisesta siunauksesta, mikä seikka Pyhän Äitimme Kirkon silmissä leimaa koko hänen ensimmäisen avioliittonsa yksinkertaisesti huoruudeksi. Niinpä kirkko pitää Georges’ia nyt poikamiehenä ja levittää hänen kunniakseen nyt kaiken komeutensa, joka maksaa ukko Walterille komeat rahat."

Yhä kasvavan häävierasjoukon puheensorina täytti kirkon holvit. Kuului ääniä, jotka puhuivat aivan kovasti. Osoiteltiin kuuluisia henkilöitä, jotka pöyhistelivät rintaansa mielissään siitä, että heidät huomattiin, ja jotka huolellisesti noudattivat ihmisjoukkojen nähtäväksi tarkoitettua ryhtiään, tottuneina esiintymään kaikissa juhlissa, joiden välttämättöminä kaunistuksina, jonkinlaisina koristusesineinä, he pitivät itseään.

Rival jatkoi:

"Sanokaahan, rakas ystävä, te, joka niin usein käytte johtajan perheessä, onko totta, että rouva Walter ja Du Roy eivät koskaan puhu toisilleen?"

"Eivät koskaan. Rouva Walter ei tahtonut antaa Du Roylle tytärtään. Mutta Georges piti isää pauloissaan joidenkin maasta kaivettujen ruumiinjätteiden avulla, kerrotaan, ruumiinjätteiden, jotka oli haudattu Marokossa. Hän siis uhkasi ukkoa kauheilla paljastuksilla. Walter muisti Laroche-Mathieun esimerkin ja taipui heti. Mutta äiti, itsepäisenä kuin kaikki naiset, vannoi, ettei hän koskaan sanoisi sanaakaan vävylleen. He ovat armottoman hullunkurisia toistensa läsnäollessa, Rouva on kuin kuvapatsas, kostonjumalattaren kuvapatsas, ja Du Roy on hyvin vaivautunut, vaikk’ei hän sitä näytäkään, sillä hän jos kukaan osaa hillitä itsensä!"

Tuli virkaveljiä, jotka puristivat toistensa kättä. Kuului katkelmia poliittisista keskusteluista. Sekavana kuin kaukaisen meren kohina tunkeutui kirkon edustalle ahtautuneiden ihmisjoukkojen puheensorina päivänvalon kera sisään ovesta, nousi holvien alle ja leijaili siellä kirkkoon kokoutuneen valioyleisön hillitymmän sorinan yläpuolella.

Äkkiä kirkonvartija iski kolme kertaa sauvallaan puupermantoon. Koko seurakunta kääntyi katsomaan hameiden kahistessa ja tuolien kolistessa. Ja isänsä taluttamana ilmestyi nuori tyttö oviaukon kirkkaaseen valoon.

Suzanne muistutti vieläkin lelua, herkullista, kukin koristettua lelua.

Hän pysähtyi muutamiksi sekunneiksi kynnykselle, ja kun hän sitten astui ensimmäisen askelensa kirkon käytävälle, virittivät urut mahtavan huudon ilmoittaakseen kaikuvalla metalliäänellään morsiamen tulon.

Hän tuli sisään pää painuksissa, mutta ei lainkaan hämillään, hieman punehtuneena, suloisena, ihastuttavana, oikeana pienoismorsiamena. Naiset hymyilivät ja kuiskailivat hänen kulkiessaan ohitse. Herrat kuiskasivat: "Hän on hurmaava, jumalallinen!" Herra Walter asteli liioitellun arvokkaana, vähän kalpeana ja silmälasit vaakasuorina nenällä.

Heidän perässään tuli neljä morsiusneitoa. He olivat kaikki valkoisissa silkkipuvuissa ja kaikki kauniita, ja he muodostivat hovin tämän leikkikuningattaren ympärille. Sulhaspojat, jotka olivat valikoidun näköisiä ja kaikki saman kokoisia, kulkivat askelin, jotka näyttivät tanssimestarilta opituilta.

Sitten seurasi rouva Walter, jota talutti hänen toisen vävynsä seitsemänkymmenenkahden vuoden ikäinen isä, markiisi de Latour-Yvelin. Rouva Walter ei kävellyt, hän laahautui eteenpäin ollen vähällä kaatua maahan joka askelella. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa olisivat liimautuneet kiinni permantoon, kuin ne olisivat kieltäytyneet häntä kannattamasta, kuin hänen sydämensä olisi jyskyttänyt hänen rinnassaan kuin eläin, joka hyppii päästäkseen vapaaksi.

Hän oli tullut laihaksi. Hänen valkoiset hiuksensa näyttivät vielä kalpeammilta ja vielä latteammilta kuin hänen kasvonsa.

Hän tuijotti eteensä päästäkseen näkemästä ketään ja ehkä vain ajatellakseen sitä, mikä häntä kiusasi.

Sitten tuli Georges Du Roy erään vanhan naisen rinnalla, jota kukaan ei tuntenut.

Hänen päänsä oli pystyssä, eikä hän kääntänyt sivuilleen kiinteää, kovaa katsettaan, joka tuijotti suoraan eteenpäin hieman rypistyneiden kulmakarvojen alta. Hänen viiksensä näyttivät kutittavan ylähuulta. Kaikkien mielestä hän oli todella komea nuori mies. Hänen käyntinsä oli ylväs, vartalonsa kaunis, jalkansa suorat. Hännystakki sopi hänelle hyvin, ja sen toisessa rintapielessä hehkui veripisaran kaltaisena Kunnialegioonan kalpea, punainen nauha.

Sitten tulivat sukulaiset, Rose senaattori Rissolinin rinnalla. Hän oli ollut naimisissa kuusi kuukautta. Kreivi de Latour-Yvelin talutti varakreivitär de Percemuriä.

Vihdoin tuli kirjava kulkue Du Royn ystäviä ja tuttavia, jotka hän oli esitellyt uudelle perheelleen. Pariisin väliluokan tunnettuja ihmisiä, jotka pian tulevat läheisiksi tuttaviksi, ja joitakuita näiden rikkaiden nousukkaiden kaukaisia serkkuja, kaikki uraltaan suistuneita aatelismiehiä, vararikkoisia, turmeltuneita ja, mikä pahinta, muutamat naimisissa olevia. Heidän joukossaan nähtiin herra de Belvigne, markiisi de Banjolin, kreivi ja kreivitär de Ravenel, herttua Ramorano, ruhtinas de Kravalow, chevalier Vairéali, edelleen Walterin vieraat, ruhtinas de Guerche, herttua ja herttuatar de Ferracine, kaunis markiisitar des Dunes. Muutamilla rouva Walterin sukulaisilla oli juhlakulkueessa maaseutuetikettinsä juhlallinen ilme.

Ja urut pauhasivat koko ajan työntäen valtavaan rakennukseen korisevia, rytmillisiä säveliään kiiltävistä kurkuistaan, jotka huutavat taivaaseen ihmisten iloja ja suruja. Isot ovenpuoliskot suljettiin, ja äkkiä tuli pimeää, aivan kuin joku olisi heittänyt ulos auringon.

Georges oli nyt polvillaan morsiamensa vieressä kuorissa, vastapäätä sytytettyä alttaria. Tanger’n uusi piispa astui piispansauva kädessään ja hiippa päässään sakastista vihkiäkseen heidät Kaikkivaltiaan nimessä.

Hän teki tavalliset kysymykset, vaihtoi sormukset, lausui sanat, jotka sitovat kuin kahleet, ja piti vihityille kristillisen puheen. Hän puhui kauan ja ylevin sanoin uskollisuudesta. Hän oli iso, lihava herra, niitä uljaita prelaatteja, joiden majesteetti on vatsa.

Kuului nyyhkytyksiä, ja muutamat päät kääntyivät katsomaan. Rouva
Walter itki kasvot käsiin kätkettyinä.

Hänen oli täytynyt taipua. Mitä hän muutakaan olisi voinut tehdä? Mutta siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli ajanut kotiin palanneen tyttärensä huoneestaan ja kieltäytynyt häntä syleilemästä, siitä päivästä lähtien, jolloin hän hyvin hiljaa oli sanonut Du Roylle, joka jälleen oli ilmestynyt hänen näkyviinsä juhlallisesti tervehtien: "Te olette kurjin olento minkä tunnen; älkää koskaan puhutelko minua, sillä minä en koskaan vastaa teille", siitä päivästä lähtien hän oli kärsinyt kauheita, sammumattomia tuskia. Hän vihasi Suzannea hurjalla vihalla, joka oli täynnä katkeroitunutta intohimoa ja kuluttavaa mustasukkaisuutta, kummallista äidin ja rakastajattaren mustasukkaisuutta, jota ei voinut vastustaa ja joka oli kirvelevä ja polttava kuin avoin haava.

Ja tuossa nyt piispa vihki yhteen hänen tyttärensä ja hänen rakastajansa tuhannen henkilön läsnäollessa ja aivan hänen edessään! Eikä hän voinut sanoa mitään! Hän ei voinut sitä ehkäistä! Hän ei voinut huutaa: "Hän on minun, tuo mies, hän on rakastajani. Tämä liitto, jonka te siunaatte, on häpeällinen!"

Monet naiset kuiskasivat liikuttuneina: "Äiti raukka! Miten liikutettu hän on!"

Piispa piti puhettaan: "Te kuulutte maailman onnellisten joukkoon, sen rikkaimpiin ja kunnioitetuimpiin. Teillä, herra, jonka kykynne kohottaa toisten yläpuolelle, teillä, joka kirjoitatte, joka opetatte, neuvotte, johdatte kansaa, teillä on suuri tehtävä täytettävänänne, teillä on kaunis esimerkki annettavananne…"

Du Roy kuunteli turhamaisuudesta juopuneena. Tällä tapaa puhui hänelle Rooman Kirkon Prelaatti! Ja hän tunsi selkänsä takana suunnattoman ihmisjoukon läsnäolon, kuuntelevan ihmisjoukon, joka oli tullut tänne hänen takiaan. Hänestä tuntui, kuin jokin voima olisi työntänyt häntä eteenpäin, nostanut häntä. Hänestä tulisi yksi tämän maailman valtiaita, hänestä, hänestä, köyhän normandialaisen talonpojan pojasta.

Ja hän näki äkkiä vanhempansa heidän vaatimattomassa ravintolassaan, mäellä Rouenin leveän laakson yläpuolella, isän ja äidin, jotka tarjoilivat viiniä seudun talonpojille. Hän oli lähettänyt heille viisituhatta frangia saatuaan kreivi de Vaudrecin perinnön. Nyt hän lähettäisi heille viisikymmentätuhatta, ja he saisivat ostaa itselleen pienen maatilan ja elää onnellisina ja tyytyväisinä.

Piispa oli lopettanut puheensa. Kultaiseen messukasukkaan pukeutunut pappi nousi alttarille. Ja urut alkoivat uudelleen julistaa vastavihittyjen kunniaa.

Väliin ne sinkosivat sisästään pitkiä, suunnattomia valitushuutoja, jotka paisuivat kuin meren aallot ja kajahtivat niin mahtavasti, että niiden olisi voinut luulla nostavan paikoiltaan ja särkevän katon päästäkseen lentämään kohti sinistä taivasta. Niiden värisevät sävelet täyttivät koko kirkon ja panivat ruumiit ja sielut vapisemaan. Sitten ne äkkiä hiljenivät, ja vienoja iloisia säveleitä tanssi ilmoille, hipaisi korvaa kevyinä henkäyksinä, kuului pieniä sieviä säveljaksoja, ohuita ja leijailevia, jotka liitelivät kuin linnut. Mutta sitten tämä siro musiikki taas laajeni tullen voimassaan ja suuruudessaan hirvittäväksi, aivan kuin hiekkajyvä olisi varttunut kokonaiseksi maailmaksi.

Sitten kohosi ilmoille ihmisääniä, jotka leijailivat taipuneiden päiden yläpuolelle. Suuren Oopperan taiteilijat Vauri ja Landeck lauloivat. Suitsutus levitti hienoa bensoen tuoksua, ja alttarilla täyttyi jumalallinen sakramentti. Jumalan oma poika astui pappinsa kehotuksesta alas maan päälle pyhittääkseen paroni Georges Du Royn riemullisen voiton.

Bel-Ami, joka oli polvillaan Suzannen vieressä, oli painanut päänsä. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa melkein uskovainen, melkein jumalinen, täynnä kiitollisuutta sallimusta kohtaan, joka oli ollut hänelle niin suopea ja joka ilahdutti häntä kaikilla näillä kunnianosoituksilla. Ja oikein tietämättä, kenen puoleen hänen olisi ollut käännyttävä, hän kiitti menestyksestään.

Toimituksen päätyttyä hän nousi, tarjosi vaimolleen käsivartensa ja marssi sakastiin. Siellä alkoi häävieraiden loppumaton ohikulku. Georges, ilon huumaamana, kuvitteli olevansa kuningas, jolle kansa osoitti kunnioitustaan. Hän puristeli käsiä, soperteli merkityksettömiä sanoja, tervehti oikealle ja vasemmalle, vastaili onnentoivotuksiin: "Olette hyvin rakastettava."

Äkkiä hän huomasi rouva de Marellen. Ja muistellessaan kaikkia niitä suudelmia, jotka hän oli rakastajattarelleen antanut ja joihin tämä oli vastannut, muistellessaan heidän kaikkia hyväilyjään, heidän hellittelyjään, Clotilden äänen kaikua, hänen huuliensa makua, hän tunsi suonissaan kiihkeän himon saada uudelleen omistaa rakastajattarensa. Clotilde oli kaunis ja hieno poikamaisine ilmeineen ja virkeine silmineen. Georges ajatteli: "Hän on joka tapauksessa ihana rakastajatar."

Rouva de Marelle lähestyi hieman häveliäänä ja arkana ja ojensi Georges’ille kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan. Silloin hän tunsi naisen sormista hienon kutsun, tunsi sen suloisen painahduksen, joka antaa anteeksi ja peruuttaa kiistat. Ja itse hän puristi tuota pientä kättä aivan kuin sanoakseen: "Rakastan sinua yhä, olen sinun!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa hymyilevinä, loistavina, täynnä rakkautta. Clotilde kuiskasi miellyttävällä äänellä: "Pikaisiin näkemiin, herra."

Georges vastasi iloisesti: "Pikaisiin näkemin, rouva."

Ja rouva de Marelle poistui.

Toisia henkilöitä tunki esille. Ihmisjoukko kuohui Du Royn ympärillä kuin koski. Vihdoin se harveni. Viimeiset vieraat menivät. Georges tarttui jälleen Suzannen käsivarteen marssiakseen takaisin kirkon lävitse.

Se oli täynnä väkeä, sillä jokainen oli palannut paikalleen nähdäkseen heidän yhdessä poistuvan. Du Roy kulki hitaasti, levollisin askelin, pää pystyssä ja katse suunnattuna ovesta tulevaan valovirtaan. Hän tunsi pitkien värähdysten kiitävän pitkin ihonsa pintaa, kylmien värähdysten, jotka syntyvät rajattoman onnen tunteista. Hän ei nähnyt ketään. Hän ajatteli vain itseään.

Tullessaan kynnykselle hän näki suunnattoman ihmisjoukon, mustan, kohisevan massan, joka oli tullut sinne hänen takiansa, hänen, Georges Du Royn takia. Pariisin väestö katseli ja kadehti häntä.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki suoraan edessään place de la
Concorden toisella puolella Edustajakamarin. Ja häntä halutti hypätä
Madeleinen portailta suoraan Palais-Bourbonin ovelle.

Hän astui hitaasti alas korkeiden portaiden askelmia, molemmilla puolilla katsojain rivistöt. Mutta hän ei nähnyt heitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat nyt menneissä asioissa ja hän näki auringon valon häikäisemien silmiensä edessä rouva de Marellen, joka järjesteli peilin luona pieniä ohimokutrejaan. Ne olivat aina sekaisin hänen noustessaan vuoteesta.