II.
Kun Bertin perjantai-iltana astui ystävättärensä taloon, jossa juhlapäivällisin piti vietettämän Antoinette de Guilleroyn kotiintuloa, ei hän tavannut pienessä Ludvig XV:n salongissa vielä muita kuin herra de Musadieun, joka juuri oli saapunut.
Tämä oli vanha, henkevä mies, josta ehkä olisi voinut tulla merkkihenkilö ja joka ei mistään saanut lohdutusta siitä, mitä hän olisi voinut olla ja mitä hän ei ollut.
Keisarillisten museoiden entisenä hoitajana hänen oli onnistunut tulla nimitetyksi uudestaan tasavallan taidekokoelmien tarkastajaksi. Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan ennenkaikkea olemasta ruhtinaiden, kaikkien ruhtinattarien, herttuattarien ja yleensä eurooppalaisen ylimystön ystävä sekä kaikenlaisten taiteilijoiden vannoutunut suojelija. Hänellä oli vilkas äly — hän kykeni pikaisesti huomaamaan asiantilan — sekä sitäpaitsi hyvä puhetaito, joten hän osasi sanoa viehättävästi mitä tavallisimpia asioita, ja kun hänellä sitäpaitsi oli joustava ajatus, joka saattoi hänet helposti mukautumaan kaikkiin ympäristöihin, sekä hieno diplomatin vainu, jolla hän pystyi arvostelemaan ihmisiä ensinäkemältä, niin kulki hän päivät ja illat pääksytysten salongista salonkiin kehittäen valistunutta, hyödytöntä ja lavertelevaa toimeliaisuuttaan.
Hän näytti olevan sovelias kaikkeen, hän puhui kaikesta näennäisen asiantuntijan viehättävällä ja helppotajuisen selvällä tavalla, joka hankki hänelle suuren arvon ylhäisön naismaailmassa. Näille teki hän näet palveluksia kiertävänä tietovarastona. Hän tiesi todellakin paljon asioita olematta koskaan lukenut muita kuin välttämättömän tarpeellisia kirjoja; mutta hän oli mitä parhaimmissa väleissä viiden akatemian kanssa, kaikkien tiedemiesten, kaikkien kirjailijain ja erikoisoppineiden kanssa, joita hän kuunteli arvostellen. Hän osasi unhoittaa kohta liian teknilliset tahi hänen kertomuksilleen hyödyttömät selitykset, piti muistissaan sangen hyvin muut ja antoi siten näin kaikkialta haalituille tiedoilleen luontevan, selvän ja yksinkertaisen muodon, joka ne teki helposti ymmärrettäviksi kuin tieteelliset sadut. Hän vaikutti aivan kuin aatevarasto, kuin laaja liikehuoneusto, jossa ei tavata koskaan harvinaisia esineitä, mutta jossa sensijaan on kaikkia toisia kosolta, huokeahintaisia, kaikenlaatuisia, kaikkialta hankittuja, talousesineistä aina jokapäiväisiin kotilääketaidon työaseihin ja fysikan leikkikojeisiin saakka.
Maalarit, joiden kanssa hänen virkatoimensa saattoi hänet alituiseen tekemiseen, pilkkasivat ja pelkäsivät häntä. Hän teki heille muuten palveluksia, hankki heille taulujen ostajia, saattoi heidät suuren maailman yhteyteen. Hän esitti heitä mielellään, suojeli heitä, toimitti seurapiireihin, lyhyesti: näytti uhrautuvan salaperäiseen työhön saada sulattaa hienosto ja taitelijat toisiinsa. Hän piti kunnianansa taidemaailman läheistä tuntemista ja tuttavallista seurustelua ylhäisön piirissä, aamiaisia Walesin prinssin kanssa hänen käydessään Parisissa ja päivällisiä samana iltana Paul Adelmansin, Olivier Bertinin ja Amary Maldantin kanssa.
Bertin, joka piti de Musadieusta, koska tämä hänen mielestään oli lystikäs herra, sanoi usein hänestä: "Hän on Jules Vernen tietosanakirja, sidottuna aasinnahkaan."
Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja alkoivat puhua valtiollisesta tilanteesta, sotahuhuista, joita Musadieu piti huolestuttavina selvästi huomattavista syistä, jotka hän esitti varsin hyvin; hänen mielestään oli nimittäin Saksalla vaan hyötyä ranskalaisten kukistamisesta ja sen hetken jouduttamisesta, jota jo 18 vuotta herra Bismarck oli odottanut. Olivier Bertin sensijaan todisti kumoamattomin perustein, että nämät pelot olivat kuviteltuja, koska Saksa ei voinut olla niin mieletön, että se ryhtyisi tähän aina epävarmaan valloitusseikkailuun, eikä kansleri voinut olla kyllin typerä asettaakseen elämänsä viimeisinä päivinä yhdellä kertaa työnsä ja kunniansa vaaran alaisiksi.
Mutta herra de Musadieu näytti kuitenkin tietävän asioita, joita hän ei tahtonut sanoa. Hän oli muuten tavannut päivällä erään ministerin ja kohdannut edellisenä iltana Cannesta palaavan suuriruhtinas Vladimirin.
Taiteilija vastusti ja tyynesti ivaten kiisti niin sanottujen parhaiten tietävien henkilöiden pätevyyttä. Kaikkien näiden huhujen takana valmistettiin vain pörssitemppuja. Ainoastaan herra Bismarckilla voi tässä suhteessa olla varmasti määrätty mielipide.
Herra de Guilleroy astui huoneeseen, puristi innokkaasti käsiä pyytäen anteeksi mahtipontisin lausein sitä, että oli jättänyt heidät yksin. —
— Ja te, rakas edustaja, kysyi maalari, mitä ajattelette te sotahuhuista?
Herra de Guilleroy antautui heti innokkaasti keskusteluun. Hän tiesi niistä enemmän kuin kukaan muu, edustajakamarin jäsenenä, ja kuitenkaan hän ei ollut samaa mieltä kuin useimmat hänen tovereistaan. Ei, hän ei uskonut mahdolliseksi ristiriitaa lähimmässä tulevaisuudessa, jollei ehkä ranskalaisten räyhäävä riidanhalu ja niin sanotun isänmaallisen liigan kerskailut sitä synnytä. Ja hän piirsi herra Bismarckista suurisuuntaisen kuvan Saint-Simon'in tapaan. Tuota miestä ei tahdottu ymmärtää, koska aina edellytetään toisilla olevan sama ajattelutapa kuin itsellä on, ja koska luullaan heidän olevan valmiita tekemään sitä, mitä itse olisi tehnyt heidän sijassaan. Herra Bismarck ei ollut kavala ja petollinen diplomaatti, vaan suoramielinen, hiukan karkea, joka huusi aina totuutta, ilmoitti aina tarkoituksensa. "Tahdon rauhaa", sanoo hän. Oli totta, hän tahtoi rauhaa, ei muuta kuin rauhaa, ja kaikki todisti sitä silmiä häikäisevällä tavalla kokonaista kahdeksantoista vuotta, kaikki, aina asevarustuksiin saakka, aina liittoihin saakka, tuohon kansoihin rykelmään asti, jonka hän on koonnut meidän rajumielisyyttämme vastaan. Herra de Guilleroy lopetti matalalla äänellä vakuutettuna: "Bismarck on suuri mies, hyvin suuri mies, joka haluaa rauhaa, mutta joka uskoo, että se saavutetaan ainoastaan uhkauksin ja voimakeinoin. Lyhyesti sanottuna, hyvät herrat, hän on suuri barbaari."
— Se joka tahtoo loppua, tahtoo myöskin välikappaleita, vastasi herra de Musadieu. Minä myönnän teille mielelläni, että hän ihailee rauhaa, jos te vaan olette siinä kanssani samaa mieltä, että hän aina haluaa käydä sotaa saavuttaakseen sen. Se on muuten kiistämätön ja suunnaton totuus: tässä maailmassa käydään sotaa vain rauhan saavuttamiseksi!
Palvelija ilmoitti: — rouva herttuatar de Mortemain.
Ovessa, jonka molemmat puolet oli avattu, näkyi suuri ja roteva nainen, joka astui sisään arvokkaasti.
Guilleroy syöksyi esiin, suuteli hänen sormiansa ja kysyi: — Mitenkä voitte, herttuatar?
Molemmat toiset herrat tervehtivät häntä jonkunlaisella hienolla tuttavallisuudella, sillä herttuatar käyttäytyi sekä sydämellisesti että myöskin äkkipikaisesti.
Hän oli kenraali, herttua de Mortemainin leski, hänen ainoa tyttärensä oli naimisissa Salian ruhtinaan kanssa, itse oli hän markiisi de Farandalin tytär, suurta syntyperää ja kuninkaallisen rikas. Hänen asuntoonsa Varennen kadulla kokoontuivat koko ylhäisön kuuluisuudet tapaamaan ja kehuskelemaan toisiaan. Ei mikään ylhäisyys matkustanut Parisin kautta syömättä päivällistä hänen pöydässään, eikä kukaan voinut olla yleisen puheen esineenä ilman, että hän kohta halusi tutustua tähän henkilöön. Herttuattaren piti saada nähdä hänet, keskustella hänen kanssaan ja arvostella häntä. Se huvitti häntä suuresti, se piti hänen elämänsä vireissä, se ylläpiti hänessä kytevän ylimielisen, hyväntahtoisen uteliaisuuden liekkiä.
Tuskin oli hän istuutunut kun sama palvelija huusi: — Herra parooni ja rouva paroonitar de Corbelle.
He olivat nuoria, parooni kaljupäinen ja lihava, paroonitar hento, hieno, tummaverinen.
Tällä parilla oli Ranskan ylhäisön keskuudessa erikoinen asema, josta he saivat yksinomaan kiittää tunnontarkkaa tuttavuuksiensa valitsemista. Vaikka he olivat alhaista aatelia, eikä heillä ollut suurempaa arvoa, eivätkä he olleet henkeviä, niin heidän kuitenkin sen kautta, että antoivat kaikkia toimiansa johtaa äärimmäisen rakkauden siihen, mikä on valikoitua, hienoa ja huoliteltua, oli onnistunut yksinomaan ahkerasti seurustelemalla kaikkein ylhäisimmissä taloissa, näyttämällä korkeimmassa määrässä kuninkaallisia, hurskaita, moitteettomia mielipiteitä, kunnioittamalla kaikkea, mitä tuli kunnioittaa, halveksimalla kaikkea, mitä tuli halveksia, sekä vielä sen kautta, etteivät koskaan pettyneet yhdestäkään hienon maailman oppisäännöstä, eivät koskaan epäröineet yhdestäkään sopivan käytöstavan yksityiskohdasta, päästä siihen, että he monen silmissä olivat highlifen hienoimpana kukkana. Heidän mielipiteensä muodosti jonkinmoisen hienon käytöstavan lakikirjan, ja heidän läsnäolonsa jossain talossa hankki tälle aito kunnioitettavuuden valtakirjan.
Corbellet olivat kreivi de Guilleroyn sukua.
— No, sanoi herttuatar hämmästyneenä, ja teidän vaimonne?
— Hetkinen, lyhyt hetkinen vaan, pyysi kreivi, on pieni yllätys, hän tulee kohta.
Kun rouva de Guilleroy, oltuaan kuukauden naimisissa, oli ensi kerran esiintynyt ylhäisessä seurapiirissä, esitettiin hänet herttuatar de Mortemainille, joka kohta mieltyi häneen, otti hänet hyväksyen vastaan ja suojelukseensa.
Kaksikymmentä vuotta oli tämä ystävyys kestänyt koskaan rikkoutumatta, ja kun herttuatar sanoi "pienokaiseni," kuultiin vielä hänen äänessään tuon äkisti syntyneen ja yhä jatkuvan kiihkeän tunteen väräjäminen. Hänen luonaan olivat Bertin ja kreivitär ensi kerran tavanneet toisensa.
Musadieu oli lähestynyt, hän kysyi:
— Onko herttuatar ollut katsomassa "kohtuuttomien" näyttelyä?
— Ei, mikä se on?
— Ryhmä uusia taiteilijoita, hurmiotilassa olevia impressionisteja.
Niitä on kaksi erittäin taitavaa.
— Mahtava rouva mutisi halveksivasti:
— En pidä noiden herrojen pilasta.
Herttuatar oli mahtipontinen, kiivasluontoinen, joka ei hyväksynyt mitään muuta mielipidettä kuin omaansa, jonka hän perusti yksinomaan yhteiskunnallisen asemansa tietoisuuteen. Kun hän piti — koskaan oikeastaan tekemättä itsellensä asiaa selväksi — taiteilijoita ja oppineita älykkäinä päiväpalkkalaisina, joille Jumala oli antanut tehtäväksi ylhäisön huvittamisen tai palvelemisen, niin ei hän perustanut arvostelujaan mihinkään muuhun, kuin siihen harkitsemattomaan hämmästyksen tai huvin määrään, jonka hänelle tuotti jonkun esineen näkeminen, kirjan lukeminen, tai kertomus jostakin keksinnöstä.
Hän oli pitkäkasvuinen, roteva, painava, punainen, puhui äänekkäästi ja häntä pidettiin suuren maailman täydellisenä edustajana, koska ei mikään häntä saattanut hämille, koska hän uskalsi sanoa kaikki ja puolustaa koko maailmaa, valtaistuimilta syöstyjä ruhtinaita panemalla toimeen juhlia heidän kunniakseen, ja vieläpä Kaikkivaltiastakin lahjoillansa papistolle ja kirkolle.
Musadieu alkoi uudestaan:
— Onko herttuatar kuullut, että luultavasti on vangittu Marie
Lambourg'in murhaaja?
Herttuattaren mielenkiinto heräsi äkkiä ja hän vastasi:
— En ole kuullut, kertokaapas se minulle.
Ja Musadieu kertoi seikkaperäisesti. Hän oli pitkä, hyvin laiha, hän käytti valkeita liivejä, pieniä jalokiviä paidan-nappeina, hän puhui ilman eleitä, aina moitteettoman näköisenä, mikä teki hänelle mahdolliseksi sanoa hyvin uskallettuja asioita, joista puhuminen oli hänelle erikoista. Kun hän oli hyvin likinäköinen, niin tuntui siltä, ettei hän nenälaseistaan huolimatta koskaan nähnyt ketään, ja kun hän istuutui, olisi luullut koko hänen ruumiinsa luuston käyristyvän nojatuolin muodon mukaan. Hänen taipunut yläruumiinsa tuli aivan pieneksi, lyyhistyi kokoon aivan kuin hänen selkärankansa olisi ollut gummia; hänen toistensa yli ristiin heitetyt säärensä näyttivät kahdelta toisiinsa kietoutuneelta nauhalta ja hänen pitkistä käsivarsistaan, joita tuolin nojat kannattivat, riippuivat kalpeat, harvinaisen pitkiin sormiin päättyvät kädet. Hänen taiteellisesti värjätyt hiuksensa ja viiksensä, taitavasti joukkoon unhoitettuine valkeine kiharoineen olivat usein pilan esineenä.
Kun hän selitti herttuattarelle, että murhatun ilotytön jalokivet oli luultu murhaaja lahjoittanut toiselle yhtä kevytjalkaiselle oliolle, aukeni suuren salongin ovi uudestaan selkoselälleen, ja kaksi vaaleaveristä, kermanvärisiin pitsivaatteisiin puettua naista, jotka olivat toistensa näköisiä, niinkuin kaksi eri-ikäistä sisarta, toinen hiukan liian kypsä, toinen hiukan liian nuori, toinen hiukan liian täyteläinen, toinen hiukan liian solakka, lähestyi pitäen toisiaan vyötäröistä ja hymyili.
Huudettiin, taputettiin käsiä. Ei kukaan, paitsi Olivier Bertin tietänyt Antoinette de Guilleroyn paluusta, ja tytön ilmestyminen äitinsä rinnalla, joka vähän kauempaa näytti melkein yhtä viehkeältä ja vieläpä kauniimmalta, sillä vaikka hän oli liiaksi auennut kukka, hän ei ollut lakannut olemasta loistava, sensijaan kuin lapsi tuskin vielä puhjenneena vasta alkoi olla sievä, vaikutti, että heitä pidettiin viehättävinä molempia.
Ihastuneena huusi herttuatar paukutellen käsiään:
— Ah, Jumalani, kuinka sieviä ja hauskoja he ovat toistensa rinnalla. Katsokaa toki, herra de Musadieu, kuinka he ovat toistensa näköiset!
Tehtiin vertauksia; kaksi mielipidettä muodostui heti. Musadieun, Corbellein ja de Guilleroyn käsityksen mukaan kreivitär ja hänen tyttärensä olivat toistensa näköisiä ainoastaan hipiän, hiusten ja varsinkin silmien puolesta, jotka olivat kokonaan samanlaiset, samalla tavalla täynnä mustia silmäterän siniselle kehälle tippuneiden pienen pienten mustetahrojen kaltaisia pilkkuja. Mutta vähän ajan kuluttua kun nuori tyttö olisi tullut naiseksi, eivät he enää ollenkaan olisi yhdennäköisiä.
Herttuattaren ja Olivier Bertinin mielestä he päinvastoin olivat kaikissa suhteissa saman-näköisiä, ja ainoastaan ikäero teki heidät erinäköisiksi. Maalari sanoi:
— Onpa hän muuttunut kolmessa vuodessa: En olisi häntä enää tuntenut, enkä uskaltane häntä sinutella.
Kreivitär alkoi nauraa.
— Ai, totta tosiaan! Tahtoisinpa nähdä teidän sanovan "te"
Antoinettelle.
Nuori tyttö, jonka veitikkamaisen aroissa piirteissä jo näkyi tuleva mahtipontisuus, virkkoi:
— Minäpä en uskaltaisi sanoa "sinä" herra Bertin'ille. Äiti hymyili.
— Säilytä tämä huono tapa, sallin sen sinulle. Te teette kyllä pian uudestaan tuttavuutta.
Mutta Annette pyöritti päätä.
— Ei, ei. Se saattaisi minut hämille.
— Herttuatar suuteli tyttöä ja tarkasti sitten häntä asiantuntijana ja harrastajana.
— Kas niin, pikkuiseni, katsoppas minua suoraan silmiin. Niin, sinulla on aivan äitisi katse; sinä et tule hullumman näköiseksi, kun olet saanut hiukan loistoa. Sinun on lihottava, ei paljon, mutta hiukan; sinä olet laihanpuoleinen.
Kreivitär huudahti:
— Oi, älkää sanoko hänelle sitä.
— Ja miksei?
— On niin hauskaa olla solakka! Minä tulen laihduttamaan itseäni.
Mutta rouva de Mortemain suuttui unhoittaen vihansa vimmassa nuoren tytön läsnäolon.
— Niin aina, te olette aina tuon luisevan muodin puolella, koska laihoja on helpompi pukea kuin lihavia. Minä taas olen lihavien naisten sukupolvea! Nykyään on laihojen naisten aika! Tämä saattaa minut ajattelemaan Egyptin lehmiä; minä en tosiaankaan ymmärrä miehiä, jotka näyttävät ihailevan teidän luurankojanne. Meidän aikanamme he vaativat parempaa. Hän vaikeni keskellä hymyilyjä, sitten hän jatkoi:
— Katsele äitiäsi, pienokainen, hän on erittäin sievä, juuri parhaimmillaan, koeta tulla hänen kaltaisekseen.
Mentiin ruokasaliin. Kun oli istuuduttu, alkoi Musadieu uudestaan keskustelun.
— Minä sanon, että miesten pitää olla laihoja, koska he ovat tehdyt ruumiinliikkeitä varten, jotka vaativat notkeutta ja vikkelyyttä, joita ei voi mitenkään tehdä suurivatsainen. Mitä naisiin tulee on asianlaita hiukan erilainen. Eikö se ole teidän mielipiteenne, Corbelle?
Corbelle joutui pahempaan kuin pulaan, koska herttuatar oli lihava ja hänen oma vaimonsa hyvin laiha! Mutta paroonitar tuli miehensä avuksi ja päättävästi asettui laihojen puolelle. Edellisenä vuonna hänen oli täytynyt taistella alkavaa lihavuutta vastaan, jonka hän voitti hyvin nopeasti.
Rouva de Guilleroy kysyi:
— Sanokaa miten te menettelitte.
Ja paroonitar selitti kaikkien nykyajan hienojen naisten käyttämän menettelyn. Ei juotu syödessä. Vasta tunti aterian jälkeen oli sallittu nauttia kupillinen hyvin kuumaa, polttavaa teetä. Se onnistui kaikille. Hän mainitsi hämmästyttäviä esimerkkiä lihavista naisista, jotka olivat tulleet kolmessa kuukaudessa solakammiksi kuin veitsenterä. Herttuatar vimmastui ja huudahti!
— Jumalani! mitenkä tyhmää on kiusata itseänsä noin! Te ette pidä mistään, ette kerrassa mistään, ei edes sampanjasta. Kuulkaahan, Bertin, te, joka olette taiteilija, mitä tästä ajattelette?
— Mutta, arvoisa, minä olen maalari ja minä verhoan kuvattavani vaatteilla, minusta se on yhdentekevää? Jos olisin kuvanveistäjä, niin minä valittaisin tätä asianlaitaa.
— Mutta te olette mies, mitä te pidätte parempana?
— Minäkö? Hyvin ravittua hienoutta, sitä mitä minun keittäjättäreni kutsuu jyvillä hyvin syötetyksi kananpojaksi. Se ei ole lihava, mutta se on täyteläinen ja hienonnäköinen.
Tämä vertaus herätti naurua; mutta kreivitär katseli epäuskoisena tytärtään ja mutisi:
— Ei, on niin somaa olla laiha. Naiset, jotka pysyvät laihoina, eivät vanhene.
Tätä kohtaa vielä pohdittiin ja seura jakaantui kahtia. Kaikki kuitenkin olivat melkein yksimielisiä siitä, ettei hyvin lihava henkilö saanut liian nopeasti laihtua.
Tämä huomautus antoi aihetta luomaan yleiskatsauksen kaikkiin hienoston tunnettuihin naisiin ja uudestaan toteamaan heidän sulonsa, aistikkuutensa ja kauneutensa. Musadieu piti vaaleaveristä markiisitar de Lochristia verrattoman viehättävänä, sen sijaan että Bertin asetti etusijan rouva Mandelièren, tummaverisen, matalaotsaisen, mustasilmäisen, jolla oli tosin hiukan liian suuri suu, mutta siinä loistivat kiiltävät hampaat.
Bertin oli istuutunut nuoren tytön viereen, ja yhtäkkiä kääntyi hän hänen puoleensa ja virkkoi:
— Kuulehan, Nanette. Kaikki, mitä nyt sanomme, sinä saat kuulla toistettavan ainakin kerran viikossa, kunnes tulet vanhaksi. Viikossa sinä opit ulkoa kaikki, mitä hienossa maailmassa ajatellaan politiikasta, naisista, teatterikappaleista ja muusta. Sinun ei tarvitse muuta kuin aika-ajoittain vaihtaa henkilöiden ja asioiden nimiä. Kun sinä olet kuullut meidän kaikkien esittävän ja puolustavan mielipiteitämme, niin sinä sitten rauhallisesti valitset niiden joukosta, joita pitää ihmisellä olla, omasi, ja sitten sinun ei enää ollenkaan tarvitse ajatella mitään koskaan; sinun ei tarvitse muuta kuin levätä.
Neitonen kohotti vastaamatta mitään taiteilijaan veitikkamaisen katseensa, jossa välkähti nuori, vilkas, hillitty äly, mikä oli valmiina lähtemään liikkeelle.
Mutta herttuatar ja Musadieu, jotka leikkivät aatteilla niinkuin palloilla, tarkoin kiinnittämättä koskaan huomiota siihen, että he käyttelivät aina samoja, vastustivat tätä Bertinin lausuntoa ihmisajatuksen ja toiminnan nimessä.
Silloin Bertin koetti todistaa kuinka hienon maailman ihmisten äly, vieläpä oppineimpienkin, oli mitätön, kuinka sillä ei ollut virikettä, ei oikeata sisältöä, kuinka heidän mielipiteensä olivat heikosti perusteltuja, heidän mielenkiintonsa henkisiin asioihin heikko ja välinpitämätön, heidän käsityksensä epävakava ja hapuileva.
Hänet valtasi taas kerran muudan noita puoleksi todellisia, puoleksi teennäisiä närkästyksen puuskia, joita herättää aluksi kaunopuheliaisuudellaan loistamisen halu, ja joita sitte yhtäkkiä kiihoittaa selvä arvostelukyky, joka tavallisesti on hyväntahtoisuuden himmentämä. Hän osoitti kuinka ihmiset, joiden ainoa tehtävä elämässä on vierailujen tekeminen ja päivällisilläkäynti, huomaavat vastustamattoman kohtalon määräyksestä tulevansa huikentelevaisiksi ja herttaisiksi, mutta jokapäiväisiksi olennoiksi, joita epämääräisesti liikuttelevat pintapuoliset huolet, mielipiteet ja halut.
Hän näytti, ettei mikään heissä ollut syvää, innokasta, vilpitöntä, että kun heidän älyllinen kehityksensä ei ollut suuren suuri ja heidän oppinsa pelkkää kiiltoa, he pysyivät lopultakin puunukkeina, jotka olemuksellaan ja eleillään herättävät erehdyttävän käsityksen valio-olennoista, joita he eivät kuitenkaan ole. Hän todisti, että kun heidän vaistojensa hauraat juuret olivat kasvaneet sovinnaisuuden maaperässä, eikä todellisuudessa, niin he eivät rakasta todellisesti mitään, vieläpä heidän ylellinen elämänsäkin on heidän turhamielisyytensä ja heidän ruumiinsa hienostuneiden vaatimuksien tyydyttämistä, koska ateriatkin, joita heidän luonaan syödään ja viinit, joita juodaan, ovat huonoja, mutta kalliisti maksettuja.
— He elävät, sanoi hän, syrjässä kaikesta, koskaan näkemättä mitään ja syventymättä mihinkään; syrjässä tieteestä, josta he eivät välitä; syrjässä luonnosta, jota he eivät osaa katsella; syrjässä onnesta, sillä he eivät kykene hehkuvasti nauttimaan mistään; syrjässä maailman ja taiteen kauneudesta, josta he puhuvat, olematta koskaan päässeet selville siitä ja vieläpä uskomattakin siihen, sillä he eivät tunne hurmiota nauttiessaan elämän ja älyn riemuista. He eivät pysty kiintymään mihinkään niin, että rakastaisivat sitä yksinomaan, eivät innostumaan mihinkään siihen määrään asti, että haltioituisivat sen käsittämisen onnesta.
Parooni de Corbelle luuli pitävänsä ryhtyä puolustamaan hienoa seurapiiriä.
Hän teki tämän kestämättömin ja heikoin perustein, perustein, jotka sulavat järjen edessä kuin lumi tulessa ja joita ei voi käsittää, typerin ja riemuvoittoisin perustein, samanlaisin kuin maapappi, joka todistaa Jumalan olemassaoloa. Hän vertasi lopuksi hienoston ihmisiä kilpajuoksijoihin, jotka eivät kelpaa mihinkään itse asiassa, mutta jotka kuitenkin ovat hevosrodun kunniana.
Bertin, joka oli hämillään tämän uuden vastustajan esiintymisestä, pysyi hetkisen hiljaa halveksivan kohteliaan näköisenä, mutta äkkiä kun paroonin tyhmyys häntä kiihoitti, hän keskeytti taitavasti tämän puheen ja kuvasi hienon herrasmiehen elämän aamusta iltaan saakka jättämättä mitään mainitsematta.
Nämä hienostikootut yksityisseikat piirsivät hänestä vastustamattoman huvittavan kuvan. Nähtiin, kuinka herran aamulla puki hänen kamaripalvelijansa, kuinka hän ensin lausui parturille, joka tuli hänen partaansa ajamaan, muutamia yleisiä mietteitä, kuinka hän sitten aamukävelynsä aikana tiedusteli tallirengeiltä hevosten terveyttä, kuinka hän kuljeskeli Bois de Boulognen käytävillä ainoana huolenaan tervehtiminen ja tervehdyksien vastaanotto, kuinka hän söi aamiaista vaimoansa vastapäätä, läksi hänen kanssaan vaunuissa ajelemaan, eikä puhunut hänelle muuta kuin vain luetteli aamulla näkemiensä henkilöiden nimet, kuinka hän sitte kuljeskeli iltaan saakka salongista salonkiin vilkastuttamassa älyänsä samanlaisten henkilöiden kanssa seurustelemalla, kuinka vihdoin söi päivällistä jonkun ruhtinaan luona, jossa keskusteltiin Europan tilanteesta, lopettaakseen sitten iltansa tanssipaikassa, oopperassa, jossa hänen arkoja elostelijavaatimuksiansa viattomasti tyydytti paikka, joka näennäisesti on huono.
Kuvaus oli niin tarkka, ilman että sen iva loukkasi ketään, että yleinen nauru pöydän ympärillä siirtyi suusta suuhun.
Herttuattaren, — jolla lihavana henkilönä oli vaikea pidättää iloisuuttaan, — rinnassa nähtiin pieniä hillittyjä nytkähdyksiä. Hän sanoi vihdoin:
— No, tosiaankin, se on liian hassua, te saatte minut ihan kuolemaan naurusta.
Mutta Bertin vastasi hyvin kiihtyneenä:
— Oi, rouva, hienossa maailmassa ei kuolla naurusta. Tuskin nauretaan. Suvaitaan tahdikkuudesta olla olevinaan huvitettu ja nauravinaan. Jäljitellään kyllin hyvin kasvojen iloista ilmettä, mutta iloa ei oikein ilmaista. Menkää kansanteattereihin, siellä te näette naurettavan. Menkää huvittelevien porvarien luo, siellä näette naurettavan tukehduksiin saakka. Menkää sotilaskasarmeihin, niin näette miesten läkähtyvän naurusta, silmät täynnä kyyneleitä, kiemurtelevan vuoteella jonkun velikullan kujeita katsellessaan. Mutta salongeissa ei naureta. Minä sanon teille, että ollaan vaan tekevinään kaikkea, vieläpä ollaan nauravinaankin.
Musadieu pysähdytti hänet:
— Anteeksi, te olette ankara, ettehän itsekään, rakas ystävä, näy kuitenkaan halveksivan tätä hienostoa, jota niin pilkkaatte.
Bertin hymyili:
— Minäkö? Pidän siitä.
— No, mitenkä sitten on ymmärrettävä…?
— Minä halveksinkin itseäni hiukan epäiltävän rodun sekasikiönä.
— Kaikki tuo on vain vaikutuksen tavoittelemista.
Ja kun Bertin väitti, ettei hän tavoitellut sellaista, niin herttuatar lopetti keskustelun selittäen, että kaikki taiteilijat mielellään uskottelivat ihmisille mahdottomia.
Keskustelu tuli silloin yleiseksi, hipaisi kevyesti kaikkea, hyvänsävyisenä, jokapäiväisenä, ystävällisenä ja hillittynä, ja kun päivällinen lähestyi loppuansa, kreivitär huudahti yhtäkkiä osoittaen edessään olevia täysiä viinilaseja:
— No, en ole mitään juonut, en pisaraakaan; nyt näemme, tulenko laihtumaan.
Herttuatar tahtoi raivostuneena pakottaa hänet nielemään edes pari siemausta kivennäisvettä; se oli turhaa, ja hän huudahti:
— Oi sinua typerää, tyttäresi on pannut pääsi pyörälle. Pyydän teitä, Guilleroy, estäkää vaimoanne tällaisesta mielettömyydestä.
Kreivi, joka juuri parhaillaan selitti Musadieulle Ameriikassa keksittyä puimakonetta, ei ollut kuullut herttuattaren puhetta.
— Mitä mielettömyyttä, herttuatar?
— Sitä, että hän tahtoo laihtua.
Kreivi loi vaimoonsa hyväntahtoisen ja välinpitämättömän katseen.
— Asianlaita on nyt kerta kaikkiaan niin, että minulla ei ole tapana vastustella häntä.
Kreivitär oli noussut pöydästä tarttuen naapurin käsivarteen; kreivi tarjosi omansa herttuattarelle ja mentiin suureen saliin, koska pieni vierashuone oli varattu vain päivävierailuja varten.
Tämä sali oli hyvin avara ja valoisa. Sen neljää seinää peittivät valkean ja kullanvärisiin kehyksiin asetetut leveät, kauniit vaaleansilkkiset, vanhamalliset kangasverhot, jotka lamppujen ja kynttiläkruunun valossa saivat vienon ja heleän, kuutamoisen värivivahduksen. Pääseinän keskellä näytti Olivier Bertinin maalaama kreivittären muotokuva asuvan ja elähdyttävän huonetta. Se oli siinä kotonaan. Se yhdisti itse salongin ulkonäkyyn nuoren vaimon hymyilynsä, suloisen katseensa, vaaleiden hiuksiensa keveän viehätyksen. Oli muuten melkein totuttu tapa, jonkunlainen hienon käytöksen ilmaisu, aivankuin ristinmerkin teko kirkkoon astuttaessa, onnitella mallia taiteilijan teoksen johdosta joka kerran kun pysähdyttiin sen eteen.
Musadieu ei koskaan jättänyt sitä tekemättä. Koska hänen mielipiteillään valtion valtuuttamana erikoistuntijana oli jonkinmoisen laillisen ammattimiehen lausunnon arvo, niin hän piti velvollisuutenansa usein vakaumuksella ilmituoda tämän taulun etevämmyys.
— Totisesti, sanoi hän, kas siinä on kaunein nykyaikainen muotokuva, jonka tunnen. Siinä on ihmeellinen elämä.
Kreivi de Guilleroy, jossa tottumus saada kuulla tätä taulua kehuttavan oli juurruttanut vakuutuksen siitä, että hänellä oli talossaan mestariteos, lähestyi tehostaakseen Musadieun sanojen vaikutusta, ja minuutin tai pari he molemmat kasasivat kaikki mahdolliset käytetyt ja teknilliset lauseparret ylistääkseen tämän taulun sekä näennäisiä että tarkoitettuja hyviä ominaisuuksia.
Kaikki olivat kohottaneet silmänsä seinää kohti ja näyttivät ihastuneilta. Olivier Bertin, joka jo oli tottunut näihin ylistyksiin, joihin hän ei kiinnittänyt enemmän huomiota kuin kysymyksiin jonkun terveydestä kadulla kohdatessa, kohotti kuitenkin heijastuslamppua, joka oli asetettu kuvan eteen sitä valaisemaan, oikeaan asentoonsa, koska palvelija huolimattomuudesta oli asettanut sen vinoon.
Sitten istuuduttiin ja kreivi lähestyi herttuatarta, joka sanoi hänelle:
— Luulen, että veljenpoikani tulee minua täältä hakemaan ja pyytämään teiltä kupin teetä.
Jo jonkun aikaa olivat heidän toivomuksensa kohdanneet toisensa ja he aavistivat toistensa ajatukset, vaikkeivät olleet niitä toisilleen lausuneet.
Herttuatar de Mortemainin veli, markiisi de Farandal, oli melkein täydellisesti tuhlattuaan omaisuutensa pelissä, kuollut pudotessaan hevosen selästä jättäen jälkeensä lesken ja pojan. Tämä nuori mies, joka nyt oli 28-vuotias, oli Europan enimmän haluttuja kotiljongin johtajia, sillä usein hänet kutsuttiin Wieniin ja Lontooseen koristaakseen siroilla valssiliikkeillään ruhtinaiden tanssiaisia. Ja vaikka hän olikin aivan varaton, pysyi hän kuitenkin yhteiskunnallisen asemansa, perheensä, nimensä ja melkein kuninkaallisten sukulaistensa vuoksi yhtenä Parisin haetuimmista ja kadehdituimmista miehistä. Piti vakaannuttaa tämä liian nuori, tanssin ja urheiluelämän hankkima maine, ja rikkaan, hyvin rikkaan avioliiton jälkeen asettaa seuraelämässä saavutettujen menestyksien sijaan valtiolliset. Heti kun markiisi pääsisi edustajaksi, niin hän tämän ainoan seikan johdosta tulisi vastaisen valtakunnanistuimen tueksi, yhdeksi kuninkaan neuvonantajista ja puolueensa johtomiehistä.
Herttuatar, jolla oli hyvät tiedot kaikista asioista, tunsi kreivi de Guilleroyn äärettömän suuren omaisuuden; hän oli selvillä siitä, että tämä oli varovainen aarteen kokooja, joka asui yksinkertaisessa huoneustossa, kun hän olisi voinut elää suurena herrana jossakin Parisin komeimmassa yksityispalatsissa. Hän tiesi kreivin aina onnistuneet keinottelut, hänen hienon liikemiesvainunsa, hänen osanottonsa kaikkiin tuottavimpiin liikeyrityksiin, joita kymmenen vuoden kuluessa oli Ranskassa tehty; ja hän oli saanut ajatuksen naittaa veljenpojallensa tämän normandilaisen edustajan tyttären, jolle tämä avioliitto tuottaisi arvokkaamman aseman, hallitsijaa ympäröivässä ylhäisimmässä seurapiirissä. Guilleroy, joka itse oli mennyt rikkaisiin naimisiin ja lisännyt taitavasti yksityisomaisuuttaan, hautoi nyt muita kunnianhimoisia tuumia.
Hän uskoi kuninkaan palaavan ja tahtoi sinä hetkenä olla kykenevä käyttämään hyväkseen tätä tapausta mitä täydellisimmäliä tavalla.
Yksinkertaisena edustajana hän ei ollut suurenkaan arvoinen. Markiisi de Farandalin appi-isänä, jonka esi-isät olivat olleet Ranskan kuninkaallisen suvun uskollisia ja suosittuja läheisiä tuttavia, hän kohoaisi ensimäisten riviin.
Herttuattaren ystävyys hänen vaimoaan kohtaan antoi sitäpaitsi tälle liitolle hyvin arvokkaan ja läheisen ystävyyden luonteen, ja peläten, että joku toinen tyttö kohtaisi markiisin ja miellyttäisi tätä, hän oli kutsuttanut omansa Parisiin, jouduttaakseen tapauksia.
Rouva de Mortemain, joka aavisti ja arvasi nämät suunnitelmat, suostui niihin kaikessa hiljaisuudessa, ja sinäkin päivänä, vaikkei hän ollutkaan saanut edeltäpäin tietää nuoren tytön äkillisestä paluusta, hän oli pyytänyt veljenpoikaansa tulemaan Guilleroyn luo, totuttaakseen häntä vähitellen usein käymään tässä talossa.
Ensimäisen kerran kreivi ja herttuatar peitetyin sanoin puhuivat näistä toivomuksistaan ja erotessaan olivat he tehneet liittosopimuksen.
Toisessa päässä salonkia naurettiin. Herra de Musadieu kertoi parhaillaan paroonitar de Corbellelle erään neekerilähetystön esittämisestä tasavallan presidentille, kun ilmoitettiin markiisi de Farandal.
Hän ilmestyi ovelle ja pysähtyi. Nopealla ja tottuneella liikkeellä hän asetti monokelin oikeaan silmäänsä ja jätti sen siihen aivan kuin tutkiakseen salonkia, mihinkä hän aikoi astua, mutta myöskin antaakseen ehkä siellä oleville ihmisille aikaa nähdä häntä ja kiinnittää huomiota hänen tuloonsa. Sitten huomaamattomalla posken ja kulmakarvan liikahduksella hän pudotti tuon pienen, mustaan silkkinauhaan kiinnitetyn lasipalan, ja astui sitten reippaasti rouva de Guilleroyn luo, jonka ojennettua kättä hän suuteli kumartaen hyvin syvään. Samoin teki hän myöskin tädillensä, sitten hän tervehti kätellen kaikkia toisia kulkien toisesta henkilöstä toiseen sulavan hienosti.
Hän oli suurikasvuinen, ruskeanpuna-viiksinen poika, jo vähän kaljupäinen, vartaloltaan upseerin näköinen, ryhti englantilaisen urheilijan. Tunsi hänet nähdessään heti miehen, jonka raajat olivat enemmän harjoitetut kuin pää ja joka ei pidä muusta kuin siitä, mikä kehittää ruumiillista voimaa ja tehokkuutta. Hänellä oli kuitenkin tietoja, sillä hän oli opiskellut ja opiskeli vieläkin joka päivä kovasti älyään jännittämällä kaikkea, mikä olisi hänelle hyödyllistä tietää: historiaa, erittäin kiinnittäen huomiota vuosilukuihin ja erehtyen usein asioista, kansantalouden alkeita, jotka ovat välttämättömät edustajalle, ja sosiologian perusteita, joita hallitsevat kansanluokat tarvitsevat.
Musadieu piti häntä suuressa arvossa, hän sanoi: "Hänestä tulee merkkihenkilö." Bertin antoi tunnustuksen hänen notkeudelleen ja voimakkuudelleen. He kävivät samoissa miekkailuharjoituksissa, metsästivät usein yhdessä ja kohtasivat usein toisensa ratsastamassa Bois de Boulognen tiellä. Heidän kesken oli syntynyt yhteisten harrastusten sympatia, tuo vaistomainen vapaamuurarisuus, jonka aiheuttaa kahden henkilön välillä aivan kuin itsestään löydetty keskustelun aihe, joka miellyttää kumpaakin.
Kun markiisi esitettiin Annette de Guilleroylle, aavisti hän heti tätinsä suunnitelmat, ja kumarrettuaan hän loi neitiin pikaisen, asianharrastajan katseen.
Hän piti tyttöä sievänä ja erittäinkin paljon lupaavana, sillä hän oli niin paljon johtanut kotiljongeja, että hän ymmärsi nuoria tyttöjä ja voi varmasti edeltäpäin sanoa heidän tulevan kauneutensa laadun, niinkuin ammattimies, joka maistaa liian nuorta viiniä.
Hän vaihtoi neidin kanssa ainoastaan muutamia merkityksettömiä lauseparsia, meni sitten istumaan paroonitar de Corbellen viereen laverrellakseen hänen kanssaan puoliääneen.
Kutsut lopetettiin aikaiseen, ja kun kaikki olivat lähteneet, lapsi mennyt nukkumaan, lamput sammutetut, palvelijat nousseet huoneisiinsa, niin kreivi de Guilleroy, astuen edestakaisin salongissa, jota valaisi ainoastaan kaksi kynttilää, pidätti vielä kauan nojatuolissa torkkuilevaa kreivitärtä kehittääkseen toiveitaan, seikkaperäisesti selittääkseen menettelyä, mitä oli seurattava, ja näyttääksensä ennakkotoimenpiteet, joihin oli ryhdyttävä kaikkiin suunnitelmiin, menestysmahdollisuuksiin ja varovaisuuskeinoihin nähden.
Oli myöhäistä, kun hän vetäytyi makuuhuoneeseensa, ihastuneena muuten iltaansa mutisten:
— Luulenpa vaan, että asia päättyy meille eduksi.