IV.
Olisi luullut kaikkien Parisin ajoneuvojen sinä päivänä tekevän pyhiinvaelluksen teollisuuspalatsiin. Kello 9:stä saakka aamulla ne saapuivat kaikkia valtakatuja, kaikkia puistokatuja ja siltoja myöten tätä kaunotaiteiden hallia kohti, johon koko taiteilija-Parisi kutsui koko hienosto-Parisia olemaan läsnä kolmentuhannenneljänsadan taulun näennäisessä vernissauksessa.
Ihmisjono tungeskeli porteilla ja halveksien kuvanveistotaidetta, se nousi suoraapäätä maalaustaideosastoon. Jo portaita kovettaessa kohotettiin silmät tauluja kohti, jotka olivat asetetut portaiden seinille. Sinne ripustetaan eteistaiteilijoiden erityinen luokka, niiden, jotka ovat lähettäneet joko sellaisia teoksia, joilla on harvinaiset mittasuhteet, taikka teoksia, joita ei ole voitu olla vastaanottamatta. Neliönmuotoisessa salissa kuhisi ja vilisi pauhaava ihmisjoukko. Maalarit, jotka esiintyivät isäntinä iltaan saakka, voi tuntea puuhailemisistaan, kaikuvista äänistään ja arvovaltaisista liikkeistään. He alkoivat laahata ystäviänsä hihasta taulujen luo, joita he osoittivat käsivarsillaan, huudahduksin ja asiantuntijain tarmokkain ilmein. Heitä nähtiin kaikenlaisia, isoja, pitkätukkaisia, päässä pehmeät, harmaat tai mustat hatut, jotka olivat sanoin selittämättömän muotoisia, leveitä ja pyöreitä kuin katot, tai niin leveälierisiä, että ne varjostivat koko miehen yläruumiin. Toiset maalarit olivat pieniä, toimeliaita, hentoja tai tanakkoja, iso silkkihuivi kaulassa, puettuina lyhyeen nuttuun tai säkkimäisiin, nuorten maalarien luokalle ominaisiin, eriskummallisiin vaatteihin.
Siellä oli hienojen keikarien ryhmä, bulevarditaiteilijoiden, akateemikkojen ryhmä, jotka kaikki olivat moitteettomia ja koristettuja punaisin nauharuusuin, äärettömän suurin taikka äärettömän pienin, aina heidän erityisen käsityksensä mukaan siitä, mikä oli hienoa ja hyvän tavan mukaista, ja vihdoin porvaritaiteilijain ryhmä perheet mukana, jotka ympäröivät isiä kuin riemukuoro.
Neljällä äärettömän suurella seinäpinnalla ne taulut, jotka olivat saaneet kunnian päästä neliönmuotoiseen saliin, huikaisivat heti sisään astuttaessa värituntujensa loistolla ja kiiltävillä kehyksillä sekä uusilla räikeillä väreillään, joita kohotti vielä vernissa ja joita teki kiiltäviksi ylhäältäpäin lankeava kova päivänvalo.
Tasavallan presidentin muotokuva oli vastapäätä ovea, kun taas toisella seinällä kultakoristeinen kenraali kamelikurkitöyhtöinen hattu päässä, punaverkaisiin housuihin puettuna, oli pajujen alla aivan alastomina lepäävien merenneitojen naapurina; ja näiden vieressä taas haaksirikon kärsinyt laiva melkein kokonaan aallon nielemänä. Vanhanajan piispa, julistamassa raakalaiskuninkaan kirkonkiroukseen, itämainen katu täynnä ruttoon kuolleita, ja Danten varjo tutkimusretkellä helvetissä, valtasivat ja kiehtoivat katseen vastustamattoman voimakkailla ilmeillään.
Nähtiin vielä tuossa suuressa huoneessa ratsuväen hyökkäys, siirtomaan sotilaita metsässä, lehmiä laitumella, kaksi viimevuosisadan aatelismiestä kaksintaistelussa kadunkulmassa, mielenvikainen nainen istumassa rajakivellä, pappi jakamassa sakramenttia kuolevalle, elonkorjaajia, puroja, auringonlasku, kuutamo, lyhyesti, näytteitä kaikesta siitä, mitä tehdään, mitä tekevät ja mitä aina tulevat tekemään maalarit maailman viimeiseen päivään asti.
Keskellä kuuluisien ammattitoveriensa ryhmää ja taideakatemian ja palkintolautakunnan jäsenien joukkoa Olivier Bertin vaihtoi heidän kanssaan mielipiteitä. Huolestuminen ahdisti häntä, levottomuus näytteille asettamansa teoksen johdosta, jonka hän ei arvellut saavan menestystä huolimatta innostuneista onnentoivotuksista.
Hän riensi eteenpäin. Herttuatar de Mortemain ilmestyi sisäänkäytävän ovelle. Tämä kysyi:
— Eikö kreivitär ole saapunut.
— En ole nähnyt häntä.
— Ja herra de Musadieu? — En häntäkään.
— Hän on luvannut minulle olla kello 10 portaiden yläpäässä opastaakseen minua salissa.
— Sallitteko minun tulla hänen sijastaan, herttuatar?
— En, en. Teidän ystävänne tarvitsevat teitä, me tulemme kohta tapaamaan toisemme, sillä toivon varmasti, että me yhdessä syömme aamiaista.
Musadieu juoksi paikalle. Hän oli viipynyt muutamia minuutteja veistokuvakokoelmassa ja pyysi nyt aivan hengästyneenä anteeksi. Hän sanoi:
— Tätä tietä, herttuatar, tätä tietä, alamme oikealta.
He olivat juuri hävinneet päiden vastavirtaan, kun kreivitär de Guilleroy käsikoukussa tyttärensä kanssa astui sisään hakien katseellaan Olivier Bertiniä.
Tämä liittyi heihin ja tervehtien heitä virkkoi:
— Jumalani, kuinka sievät te olette! Totisesti Nannette kaunistuu joka päivä, viikossa hän on muuttunut.
Taiteilija katsoi häntä tutkijasilmällään. Hän lisäsi:
— Viivat ovat vienommat, sulavammat, hipiä on loistavampi. Hän on nyt jo paljon vähemmän pieni tyttö ja paljon enemmän parisitar.
Mutta yhtäkkiä hän palasi päivän suureen asiaan.
— Alkakaamme oikealta, niin tulemme tapaamaan herttuattaren.
Kreivitär, joka tunsi hyvin kaikki maalaustaidetta koskevat seikat ja oli innostunut, kysyi:
— Kaunis näyttely. Huomattava Bonnat, kaksi oivallista Carolus-Durania, ihmeteltävä Puvis de Chavannes, erittäin hämmästyttävä aivan uusi Roll, erinomainen Gervex, ja paljon muita — Beraudeja, Cazineja, Deuzeja, ja vihdoin koko joukko muita hyviä tauluja.
— Ja teidän taulunne? sanoi kreivitär.
— Minua onnitellaan, mutta en ole itse tyytyväinen.
— Te ette ole koskaan tyytyväinen.
— Kyllä, välistä. Mutta tänään, ihan totta, luulen olevani oikeassa.
— Miksi?
— En tiedä ollenkaan.
— Menkäämme katsomaan.
Kun he saapuivat taulun eteen, — kaksi talonpoikaistyttöä kylpemässä purossa — ihaili sitä jo sen eteen pysähtynyt joukko. Kreivitär iloitsi siitä ja sanoi aivan hiljaa:
— Mutta sehän on ihastuttava, se on pieni helmi. Te ette ole tehnyt mitään sen parempaa.
Taiteilija puristautui aivan lähelle häntä, tahtoen osoittaa hänelle rakkauttaan ja kiitollisuuttaan joka sanasta, joka tyynnytti hänen kärsimystään, ja joka sitoi hänen haavansa. Ja nopeasti juolahti hänen mieleensä ajatuksia, jotka vakuuttivat kreivittären olevan oikeassa, sillä pitihän tämän nähdä oikein älykkäillä parisittaren silmillään. Taiteilija unhoitti, rauhoittaakseen pelkoansa, että jo kaksitoista vuotta hän oli moittinut kreivitärtä juuri siitä, että tämä ihaili liian paljon teeskenteleviä, hienoja, herkullisia aiheita, muodin vaatimia tunteita ja valheellisia vivahduksia, mutta ei koskaan taidetta yksin, hienoston aatteista, tarkoitusperistä ja ennakkoluuloista vapautunutta taidetta.
Vieden heitä kauemmaksi Bertin sanoi:
— Jatkakaamme. Ja hän kuljetti heitä pitkän aikaa salista saliin, näyttäen heille tauluja, selittäen heille aiheita, onnellisena heidän keskellään, onnellisena heidän kauttaan.
Äkkiä kysyi kreivitär.
— Kuinka paljon kello on?
— Puoli yksi.
— Oh, menkäämme nopeasti syömään aamiaista. Herttuatar kai odottaa meitä Ledoyenillä, johonka hän on minua pyytänyt tuomaan teidät, jollemme tapaisi toisiamme salissa.
Keskellä puu- ja pensasryhmää sijaitseva ravintola näytti liian täydeltä ja väräjävältä mehiläispesältä. Sekava äänten ja huutojen sorina, lasien ja lautasten kilinä kuului ympäri, läksi sieltä kaikista selkoselällään olevista ikkunoista ja suurista ovista. Pöydät, syömisen hommassa olevien ihmisten ahdistamina ja ympäröiminä, oli asetuttu pitkiin riveihin läheisille teille, oikealle ja vasemmalle puolelle ahdasta kujannetta, jossa vahtimestarit juoksentelivat puolikuuroina ja pää pyörällä huudoista, pitäen käsissään lihalla, kalalla ja hedelmillä täytettyjä vateja.
Taloa kiertävällä parvekkeella oli sellainen naisten ja miesten tungos, että olisi luullut sen olevan elävää tahdasta. Kaikki nämä nauroivat, huusivat toisilleen, joivat ja söivät viinien elähdyttäminä ja tulvillaan sitä iloa, joka eräinä päivinä auringon kanssa valuu Parisin yli.
Vahtimestari vei yläkertaan kreivittären, Annetten ja Bertinin heille varattuun ruokasaliin, jossa herttuatar odotti.
Sinne astuttuaan huomasi maalari herttuattaren vieressä markiisi de Farandalin, puuhailevana ja hymyilevänä ojentaessaan kätensä ottaaksensa vastaan kreivittären ja hänen tyttärensä päivänvarjot ja vaipat. Bertin tunsi sellaista vastenmielisyyttä, että häntä halutti yhtäkkiä lausua kiihoittavia ja karkeita sanoja.
Herttuatar selitti tavanneensa veljenpoikansa ja että Musadieun oli vienyt mukanansa kaunotaiteiden ministeri; Bertin ajatellessa, että tämä keikaileva markiisi oli menevä naimisiin Annetten kanssa, että hän oli tullut tänne hänen tähtensä, että hän katseli nuorta tyttöä aivan kuin hänen aviovuoteeseensa määrättyä, hermostui, ja hänessä syntyi vastustamishalu, niinkuin olisi tahdottu kieltää hänen oikeutensa, hänen salaiset ja pyhät oikeutensa.
Heti kun oli istuuduttu pöytään, omisti markiisi, joka istui nuoren tytön vieressä, hänelle kaiken huolensa touhuavana niinkuin ainakin miehet, joille on annettu mielistelyoikeus.
Hänen katseensa olivat ystävällisiä, mutta maalarista ne näyttivät julkeilta ja tutkivilta, hänen hymyilynsä oli tyytyväistä, melkeinpä hellää, hänen lemmenkuhertelunsa tuttavallista ja virallista. Hänen tavoissaan ja hänen sanoissaan ilmeni jo jotakin päättäväistä, ikäänkuin osoituksena kohta tapahtuvasta haltuunsa ottamisesta.
Herttuatar ja kreivitär näyttivät suosivan ja hyväksyvän tämän kosijan käytöksen, ja he loivat toisiinsa yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.
Kohta aamiaisen loputtua palattiin näyttelyyn. Saleissa oli sellainen väentungos, että näytti mahdottomalta sinne pyrkiä. Ihmisistä huokuva kuumuus, hameiden ja hiestyneiden vaatteitten haju teki ilman siellä inhoittavaksi ja raskaaksi. Ei enää katseltu tauluja, vaan kasvoja ja pukuja, etsittiin tuttuja ihmisiä; toisinaan tapahtui tuuppimista tässä taajassa ihmisjoukossa, joka halkaistiin hetkeksi vernissaajoitten kulkiessa korkeine kaksiosaisine tikapuineen. He huusivat: "Huomio, herrat, huomio naiset."
Viiden minuutin kuluttua kreivitär ja Olivier huomasivat olevansa erotettuina toisista. Taiteilija tahtoi hakea näitä, mutta kreivitär sanoi, nojaten häneen:
— Eikö meillä ole hyvä näinkin? Antakaa heidän siis olla, koska kerran on sovittu, että jos me kadotamme heidät, niin tapaamme toisemme jälleen kello 4 ravintolahuoneessa.
— Sehän on totta, vastasi Bertin. Mutta hän oli kokonaan vaipunut ajattelemaan sitä, että markiisi oli Annetten seurassa ja yhä jatkoi keikailevaa ja narrimaista laverteluaan tälle. Kreivitär kuiskasi:
— Siis, te rakastatte minua yhä? Taiteilija vastasi aivan ajatuksissaan:
— Niin, tietysti.
Mutta hän haki päiden yläpuolelta markiisi de Farandalin harmaata hattua.
Kun rouva de Guilleroy näki Bertinin hajamielisyyden, tahtoi hän johtaa takaisin tämän ajatukset itseensä ja jatkoi:
— Jos te tietäisitte kuinka ihailen teidän tämänvuotista tauluanne.
Se on teidän mestariteoksenne.
Taiteilija hymyili unhoittaen äkkiä nuoret muistaaksensa vain tämänaamuiset huolensa.
— Todellako? Niinkö arvelette?
— Niin, minä pidän sitä kaikkia teidän muita teoksianne parempana.
— Se on tuottanut minulle paljon tuskaa. Mairittelevin sanoin kreivitär lumosi hänet uudestaan, tietäen hyvin jo pitkäaikaisesta kokemuksesta, ettei mikään vaikuttanut niin voimakkaasti taiteilijaan kuin hellä ja jatkuva imartelu. Kiehdottuna, elähdytettynä ja ilahtuneena näistä suloisista sanoista taiteilija alkoi taas jutella; hän ei nähnyt enää muita kuin kreivittären, ei kuunnellut muita kuin häntä tässä suuressa aaltoilevassa, meluavassa väentungoksessa.
Kiittääkseen häntä Bertin kuiskasi aivan lähellä hänen korvaansa:
— Minulla on hurja halu suudella teitä.
Lämmin liikutus ailahti kreivittäressä, ja kohottaen taiteilijaan loistavat silmänsä, hän uudisti kysymyksen:
— Siis, te rakastatte minua yhä?
Ja Bertin vastasi sillä äänensävyllä, jota kreivitär tahtoi ja jota hän ei ollenkaan äsken ollut kuullut:
— Niin, rakastan teitä, kallis Any.
— Tulkaa usein minua tervehtimään illoin, sanoi rouva de Guilleroy.
Nyt kun tyttäreni on kotona, niin en paljon lähde ulos.
Heti kun kreivitär tunsi taiteilijassa tämän odottamattoman hellyyden jälleenheräämisen, kuohahti hänessä suuri onnen tunne. Kun nyt Olivierin hiukset olivat aivan valkeat ja hän ikänsä puolesta jo oli tasaantunut, pelkäsi kreivitär vähemmän sitä, että joku toinen nainen viehättäisi häntä, kuin sitä, että Olivier yksinäisyyden kauhusta menisi naimisiin. Tämä pelko, joka jo oli vanha, kasvoi lakkaamatta, herätti hänen mielessään suunnitelmia, joita ei voinut toteuttaa, saadaksensa taiteilijan pysymään luonaan niin paljon kuin mahdollista, sekä välttämään sitä, että hän viettäisi pitkiä iltoja tyhjän asuntonsa kylmässä äänettömyydessä. Kun kreivitär ei aina voinut kutsua häntä luokseen ja pidättää siellä, niin hän johdatti Bertinin mieleen huvituksia, lähetti hänet teatteriin, sai hänet ottamaan osaa seuraelämään, nähden hänet mieluimmin toisten naisten keskellä, kuin surullisessa asunnossaan.
Kreivitär jatkoi vastaten taiteilijan salaiseen ajatukseen.
— Ai, jos voisin pitää teidät aina, kuinka teitä hemmottelisin. Luvatkaa minulle tulla hyvin usein, koska nyt olen tavallisesti kotona.
— Minä lupaan sen teille.
Ääni kuiskasi kreivittären korvan luona:
— Äiti.
Kreivitär säpsähti ja kääntyi ympäri. Annette, herttuatar ja markiisi olivat saavuttaneet heidät.
— Kello on 4, sanoi herttuatar, olen hyvin väsynyt ja haluan poistua.
Kreivitär vastasi:
— Minä lähden myöskin, en jaksa enää.
He saapuivat sisäportaille, jotka lähtevät parvekkeille, joilla piirustukset ja vesivärimaalaukset ovat rivissä, ja jotka kohoavat yläpuolelle ääretöntä lasikattoista puutarhaa, johon kuvanveistoteokset ovat asetetut näytteille.
Näiden portaiden lepotasolta nähtiin toisesta päästä toiseen jättiläismäinen kasvilava täynnä veistokuvia, jotka oli pystytetty teille, viheriöiden pensasryhmien ympärille ja yläpuolelle ihmisjoukkoa, joka peitti käytävien pinnan liikkuvana ja mustana virtana. Marmoripatsaat pistivät esiin tästä hattujen ja harteiden mustasta matosta, läpäisten sen tuhansista kohdin: ne näyttivät loistavilta, niin valkeita ne olivat.
Kun Bertin otti jäähyväiset naisilta uloskäytävän ovella, kysyi rouva de Guilleroy häneltä hiljaa:
— Siis, te tulette tänä iltana.
— Niin, varmasti.
Ja taiteilija palasi näyttelyyn keskustellakseen toveriensa kanssa päivän vaikutelmista.
Maalarit ja kuvanveistäjät seisoivat ryhmissä patsaiden ympärillä, ravintolahuoneen edessä, ja siellä keskusteltiin niinkuin joka vuosi ennenkin kannattaen tai vastustaen samoja aatteita, samoin perustein melkein samanlaisista teoksista. Olivier, joka tavallisesti vilkkaasti otti osaa näihin keskusteluihin, koska hänellä oli erikoinen nolaava vastaamis- ja hyökkäyskyky ja erityinen henkevän teoreetikon maine, josta hän oli ylpeä, koetteli kaikin tavoin innostua, mutta se, mitä hän vastasi totuttuun tapaansa, ei herättänyt hänessä enemmän mielenkiintoa kuin se, mitä hän kuuli, ja häntä halutti mennä tiehensä, olla kuulematta enää mitään, olla ymmärtämättä enää mitään, tietäen jo edeltäpäin kaiken mitä sanottaisiin näistä vanhoista taidekysymyksistä, joiden kaikki näkökannat hän tunsi.
Hän piti kuitenkin näistä asioista, ja oli pitänyt näistä tähän saakka melkein yksipuolisella tavalla, mutta tänä päivänä hänen huomionsa käänsi niistä pois muuan noita hentoja ja hellittämättömiä mietteitä, noita pieniä huolia, joiden ei ollenkaan tarvitsisi liikuttaa meitä, mutta jotka kaikesta huolimatta pysyvät paikallaan, sanoi tai teki mitä tahansa, syventyneenä meidän ajatuksiimme niinkuin näkymätön oas pistettynä lihaamme.
Vieläpä oli hän unhoittanut näytteellä olevan taulunsa aiheuttamat huolensakin muistellakseen vain markiisin epämiellyttävää käyttäytymistä Annetten seurassa. Mitä se oikeastaan hänelle kuului? Oliko hänellä mitään oikeutta siihen? Miksi olisi hän oikeastaan tahtonut estää tätä arvokasta avioliittoa, joka edeltäpäin oli määrätty ja kaikessa suhteessa sopiva? Mutta mikään järkeily ei poistanut tuota mieliharmin ja tyytymättömyyden vaikutelmaa, jonka hän oli saanut nähdessään Farandalin puhuvan ja hymyilevän sulhasena katseellaan hyväillen nuoren tytön kasvoja.
Kun hän illalla astui kreivittären salonkiin ja tapasi hänet yksin tyttärensä kanssa jatkamassa lampun valossa peitetyötänsä, niin hän töin tuskin sai pidättäytyneeksi lausumasta markiisista pilkallisia ja häijyjä sanoja ja paljastamasta Annetten silmissä koko hänen hienon käytöksensä verhoaman mitättömyytensä.
Jo pitemmän aikaa oli hänellä tapana näillä iltavierailuilla hiukan uneliaana usein vaieta ja istua välinpitämättömässä asennossa, niinkuin ainakin vanha ystävä, joka ei enää ujostele. Vaipuneena nojatuoliinsa sääret ristiin toistensa yli heitettyinä, nojaten päätään taaksepäin, hän haaveili puhuessaan ja lepuutti tässä läheisen ystävyyden rauhassa ruumistaan ja henkeään. Mutta yhtäkkiä heräsi hänessä uudestaan niiden miesten eloisa toimeliaisuus, jotka näkevät vaivaa miellyttääkseen, joiden mieltä kiinnittää se, mitä he tahtovat sanoa ja jotka hakevat määrätyille henkilöille puhuessaan loistavampia ja harvinaisempia sanoja koristaakseen ajatuksiaan ja tehdäksensä ne mielistelevimmiksi. Hän ei antanut enää keskustelun kulkea kituuttaen, vaan ylläpiti ja vilkastutti sitä ja kiihoitti sitä innostuksella, ja hän tunsi saadessaan kreivittären ja hänen tyttärensä purskahtamaan nauruun tai nähdessään heidän liikutettuina kohottavan häneen hämmästyneet silmänsä tahi, kun he lakkasivat työskentelemästä kuunnellakseen häntä, mielihyvän hivelyä, vähäistä menestyksen värähtelyä, joka palkitsi hänen vaivansa.
Hän palasi nyt joka kerran, kun tiesi heidän olevan yksin, eikä koskaan, kenties, hän ollut viettänyt niin suloisia iltoja.
Rouva de Guilleroy, jonka alituista pelkoa tämä ahkera vierailu rauhoitti, ponnisteli kaikin tavoin vetääksensä häntä puoleensa ja pidättääkseen häntä luonaan. Hän kieltäytyi päivälliskutsuista kaupungissa, tanssiaisista, teatterinäytännöistä, saadaksensa vain tuon ilon kello kolmen aikaan uloslähtiessään heittää sähkösanomalaatikkoon pienen sinisen lipun, joka sisälsi: "Näkemiin". Ensiaikoina, tahtoen päästä nopeammin taiteilijan kanssa kahdenkeskiseen seurusteluun, jota tämä halusi, hän lähetti tyttärensä nukkumaan heti kun kello löi 10. Sitten nähdessään eräänä päivänä, että taiteilija kummasteli tätä ja kysyi nauraen, kohdeltiinko Annettea vielä pikkuisena, kilttinä lapsena, hän myönsi neljännestunnin armonaikaa, senjälkeen puoli tuntia ja vihdoin tunnin. Bertin ei jäänyt muuten kauemmaksi aikaa sen jälkeenkään kuin tyttö oli lähtenyt, ikäänkuin puolet siitä viehätyksestä, joka häntä pidätti tässä salongissa olisi juuri lähtenyt Annettesta. Siirtäen kohta pienen, matalan mielinojatuolinsa kreivittären jalkojen luo, Bertin istuutui aivan lähelle tätä ja asetti toisinaan hyväilevin liikkein poskensa hänen polvelleen. Kreivitär antoi hänelle kätensä, jonka Bertin piti omissaan ja hänen mielenkiihkonsa laskeutui kohta, hän lakkasi puhumasta ja näytti tässä hellässä hiljaisuudessa lepäävän tekemistään ponnistuksista.
Kreivitär ymmärsi kyllä vähitellen naisen vainullaan, että Annette kiehtoi Bertiniä melkein yhtä paljon kuin hän itse. Hän ei ollenkaan siitä suuttunut, onnellisena siitä, että taiteilija voi löytää heidän seurastaan jotakin siitä perheestä, jonka hän oli häneltä riistänyt; ja hän kahlehti taiteilijan mahdollisimman lujasti heidän molempien kesken näytellen äidin osaa, että Bertin uskoisi olevansa melkein kuin tämän tytön isä ja että uusi hellyydenvivahdus liittyisi kaikkeen siihen, mikä hänet kiinnitti tähän taloon.
Hänen keimailunsa, joka aina pysyi valppaana, mutta joka oli tullut levottomaksi heti kun hän tunsi joka puolelta kuin pieninä, vielä melkein huomaamattomina pistoksina ne lukemattomat hyökkäykset itseänsä vastaan, jotka johtuivat Annetten iästä, sai toimeliaimman luonteen. Tullaksensa yhtä solakaksi kuin Annette, hän yhä edelleenkin oli juomatta mitään, ja todellakin, hänen vartalonsa hoikentuminen palautti hänelle uudestaan nuoren tytön muodon siihen määrin, että selästä heitä tuskin voi erottaa; mutta hänen laihtuneet kasvonsa kärsivät tästä hoitotavasta. Ennen sileäksi pingoittunut iho rypistyi ja sai kellertävän vivahduksen, mikä teki lapsen upean verekkyyden vielä loistavammaksi. Silloin hän hoiteli kasvojansa näyttelijättärien tavoin, ja vaikka hän näin hankkikin itsellensä kirkkaassa päivänvalossa vähän epäiltävän kalpeuden, niin saavutti hän tulen valossa tuon teennäisen ja viehättävän heleyden, joka antaa hyvin maalatuille naisille verrattoman hipiän.
Tämän rappeutumisen toteaminen ja teennäisten keinojen käyttäminen muunsivat hänen elintapojaan. Hän vältti niin paljon kuin mahdollista kaikkia vertailuja päivänvalossa ja tavoitteli niitä lamppujen valossa, joka tuotti hänelle etusijan. Tuntiessaan itsensä väsyneeksi, kalpeaksi, vanhentuneemmaksi kuin tavallisesti, hänellä oli avuliaita päänkipuja, jotka estivät häntä menemästä tanssiaisiin tai teatteriin; mutta niinä päivinä, jolloin hän tunsi olevansa täydessä kauneudessaan, hän esiintyi voitonriemuisena ja näytteli ison siskon osaa pikkuäidin vakavalla vaativaisuudella. Käyttääksensä yhä melkein samanlaisia pukuja kuin tyttärensä, hän antoi tälle nuoren rouvan vaatteita, jotka olivat vähän liian vakavia hänelle; ja Annette, jossa yhä enemmän ilmeni iloinen ja leikkisä luonne, käytti niitä ilakoivan hilpeänä, mikä teki hänet vielä sievemmäksi. Hän taipui koko sydämestään äitinsä keimaileviin vehkeisiin, näytteli hänen kanssaan vaistomaisesti pieniä viehättämiskohtauksia, osasi suudella häntä oikeaan aikaan, kiertää hellästi kätensä hänen vyötärölleen, osoittaa elein, hyväilyin ja nerokkain päähänpistoin, kuinka he olivat sieviä molemmat ja kuinka he olivat toistensa näköisiä.
Lakkaamatta nähdessään heidät yhdessä ja verratessaan heitä tuli Olivier Bertin toisinaan melkein sekottaneeksi heidät. Välistä kun nuori tyttö puhui hänelle hänen katsoessaan muualle hän oli pakotettu kysymään: "Kumpi heistä sanoi sen?" Vieläpä usein hän huvikseen leikki sekotuspeliä heidän ollessaan kolmin Ludvig XV:nen tyylisessä vaateverhosalongissa. Bertin sulki silloin silmänsä ja pyysi heitä ensin tekemään hänelle saman kysymyksen peräkkäin, sitten vaihtaen järjestystä kysymään samaa, että hän voisi tuntea äänet. He koettivat niin taitavasti löytää samat äänenvivahdukset, sanoa samat lauseet samoin äänensävyin, että hän ei usein arvannut. Heidän oli onnistunut todellakin päästä niin pitkälle tässä lausumisen yhtäläisyydessä, että palvelijat vastasivat: "Kyllä rouva", tytölle ja "kyllä neiti", äidille.
Huvikseen jäljittelemällä ja matkimalla toistensa liikkeitä he olivat siten saavuttaneet sellaisen käynnin ja eleiden yhtäläisyyden, että herra de Guilleroy itse nähdessään toisen taikka toisen heistä pimeän huoneen perällä sekotti heidät joka hetki ja kysyi: "Sinäkö siellä olet, Annette, vai äitisi?"
Tästä luonnollisesta ja halutusta, todellisesta ja hankitusta yhtäläisyydestä oli maalarin mieleen ja sydämeen syntynyt omituinen vaikutelma kaksoisolennosta, entisestä ja uudesta, hyvin tunnetusta ja melkein tuntemattomasta, kahdesta ruumiista, jotka olivat tehdyt toistensa jälkeen samasta lihasta, samasta yhä jatkuvasta naisesta, joka oli nuortunut ja tullut uudestaan siksi mikä hän oli ollut. Ja hän oli heidän luonaan jakaantuneena heidän molempien kesken, levottomana, hämmentyneenä, tuntien äitiä kohtaan uudestaan herännyttä hehkua ja omistaen tyttärelle epämääräistä hellyyttä.