I
Olin silloin kaksikymmentäviisivuotias ja kuljeskelin pitkin Normandian rannikoita kuten vaeltava maalarinsälli konsanaan.
Kutsun "vaeltavan maalarinsällin lailla" kulkemiseksi tuota harhailemista reppu selässä majatalosta toiseen tarkoituksessa maalata harjoitelmia ja maisemia luonnosta. En tiedä mitään hauskempaa, kuin tuollainen vaeltaminen sattuman varassa. Olet vapaa, ilman minkäänlaisia kahleita, ilman huolia, ilman ennakkoluuloja, ilman huolehtimista huomisesta. Kulet tietä, joka sinua miellyttää, ilman muuta opasta kuin mielikuvituksesi, ilman muuta neuvonantajaa kuin se, mikä viehättää silmiäsi. Pysähdyt kun puro sinua houkuttelee, kun paistetut perunat ravintolan oven edessä tuoksuvat hyviltä. Joskus määrää valintasi clematiksen tuoksu tai majatalon tyttösten teeskentelemätön silmänluonti. Ei pidä halveksia maalaistytön hellyydenosoituksia. Noilla tytöillä on sielu ja aistit ja kiinteät posket ja raikkaat huulet ja heidän raju suudelmansa on voimakas ja mehevä kuin villi hedelmä. Rakkaus on aina suuriarvoinen, mistä se sitte tuleekin. Sydän joka sykkii kun te lähestytte, silmä, joka kyyneltyy kun te lähdette, ovat siksi erinomaisia, suloisia, kallisarvoisia asioita, ettei niitä pidä milloinkaan ylenkatsoa.
Minä olen ollut lemmenkohtauksissa kevätesikkojen peittämissä ojissa, navetan takana, missä lehmät nukkuvat ja ullakkojen oljilla, jotka vielä ovat lämpöiset päivän helteen jälkeen. Muistan karkean harmaan palttinan verhoaman kiinteän, joustavan ihon ja kaipaan lapsellisia ja teeskentelemättömiä hyväilyjä, jotka totisuudessaan ja rajuudessaan ovat herkullisemmat kuin viehättävien ja hienostuneiden naisten herättämät henkevämmät nautinnot.
Mutta enin kaikesta pidän näillä seikkailumatkoilla tasangosta, metsästä, auringonnoususta, hämärästä, kuutamosta. Ne ovat maalareille kuin häämatkoja maan kera. Olet yksin aivan lähellä sitä kuin pitkässä rauhallisessa kahdenkohtauksessa. Käyt istumaan niitylle päivänkukkien ja unikoitten keskeen ja katselet viehättyneenä loistavan auringonlaskun valaisemaa pientä kylää, suippoine kellotorneineen, joista puolipäivän soitto kuuluu.
Istuudut tammen juurelle tuuheaan, korkeaan, elinvoimasta kiiltävään ruohikkoon. Polvistut, kumarrut, juot kylmää ja kirkasta vettä, joka kastelee viiksesi ja nenäsi, juot sitä tuntien ruumiillista nautintoa, aivankuin jos suutelisit lähdettä huuli huulta vasten. Välistä kun tapaat syvän paikan jonkun pienen virran varrella, heittäydyt siihen ilkialastomana ja tunnet ihollesi virtaavan veden nopean ja keveän liikkeen jääkylmänä ja suloisena hyväilynä.
Tunnet iloa seisoessasi kukkulalla, surumielisyyttä lammikoiden partaalla, olet haltioissasi katsellessasi kuinka aurinko kylpee veripunaisten pilvien valtameressä ja valaa virtojen veteen punertavan heijastuksen. Ja illalla kuutamossa ajattelet tuhansia ihmeellisiä ajatuksia, jotka eivät juolahtaisi mieleesikään päivän polttavassa paahteessa.
Niinpä saavuin eräänä iltana vaeltaessani tätä samaa seutua, jossa olemme olleet tänä vuonna, pieneen Bénonvillen kylään, joka sijaitsee jyrkän rantakallion juurella Yportin ja Étretatin välillä. Olin tullut Fécampista käsin pitkin rantaa, korkeata rantaa, joka on pystysuora kuin seinä ulospistävine kallionlohkareineen. Olin kävellyt aamusta asti ruohikolla joka on lyhyttä ja hienoa ja pehmeää kuin matto ja joka rehoittaa jyrkänteen reunalla suolaisessa merituulessa. Ja täyttä kurkkua laulaen, kävellen pitkin askelin, seuraten katseillani milloin lokin hidasta ja kaareilevaa lentoa ja sen valkeiden siipien muodostamaa polvea sinisellä taivaalla, milloin kalastaja-aluksen ruskeata purjetta vihreällä merellä, olin viettänyt hupaisen päivän huolettomana ja vapaana.
Minulle oli neuvottu erästä pientä maataloa jossa otettiin vastaan matkustavaisia. Se oli eräänlainen majatalo, jota piti vanha maalaisnainen kaksinkertaisen pyökkirivin ympäröimässä normandilaisessa talossa.
Jätin rantakallion ja saavuin suurten puiden ympäröimään kylään, missä menin mummo Lecacheurin puheille.
Tämä oli vanha, ryppyinen, totinen maalaisnainen, joka aina näytti ottavan vieraat vastaan vastenmielisesti ja epäluuloisena.
Toukokuu oli käsissä; suuret omenapuut peittivät pihan tuoksuvalla lehtikatoksellaan, niistä sateli lakkaamatta pieniä vaaleanpunaisia lehtiä, jotka putoilivat ihmisten päälle ja ruohoon.
Kysyin: "No, rouva Lecacheur, onko teillä huonetta minulle?"
Hämmästyneenä siitä, että näki minun tietävän hänen nimensä, vastasi hän: "Enpä tiedä, kaikki on vuokrattu. Saammehan kuitenkin katsoa."
Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet huoneesta, ja minä vein reppuni maalaishuoneeseen, jossa lattiana oli maa ja huonekaluina vuode, kaksi tuolia, pöytä ja pesukaappi. Ovi vei avaraan, savusta mustuneeseen keittiöön, missä täyshoitolaiset aterioivat yhdessä maatilan väen ja emännän kanssa, joka oli leski.
Pesin käteni, sitten läksin huoneestani. Vanhus valmisti päivälliseksi kananpoikaviilokkia suurella liedellään, jonka uuninkoukku oli mustunut savusta.
— "Onko teillä matkustajia tätä nykyä?" kysyin häneltä.
Hän vastasi tyytymättömän näköisenä: "Onhan minulla yksi vanhanpuoleinen englannitar. Hän asuu toisessa huoneessa."
Viiden soun lisämaksulla päivässä hankin oikeuden saada kauniilla ilmalla syödä yksinäni pihalla.
Päivälliseni katettiin siis ulos ja minä aloin jyrsiä normandilaisen kananpojan laihoja jäseniä juoden kirkasta omenaviiniä ja pureskellen karkeata valkoista leipää, joka oli neljän päivän vanhaa, mutta silti erittäin hyvää.
Äkkiä avautui puinen portti, joka vei tielle ja omituisen näköinen olento tuli taloa kohti. Se oli hyvin laiha, hyvin pitkä. Punaraitainen skotlantilainen vaippa oli niin tiukasti kiedottuna hänen ympärilleen, että olisi luullut häntä kädettömäksi, ellei lanteiden kohdalta olisi pistänyt esiin valkeaa matkailijapäivänvarjoa pitelevä pitkä käsi. Hänen muumionkeltaiset kasvonsa, joita harmaa tukka ympäröi korkkiruuvinmuotoisina kiharoina, panivat minut, en tiedä miksi, ajattelemaan savustettua silliä, jolla on papiljotit. Hän kulki ohitseni kiireesti, silmät maahan luotuina ja katosi olkikattoiseen majaan.
Tämä omituinen ilmiö huvitti minua, se oli varmaankin naapurini, vanhanpuoleinen englannitar, josta emäntämme oli puhunut.
En nähnyt häntä enää sinä päivänä. Seuraavana päivänä kun olin maalaamassa tuon viehättävän laakson pohjukassa, jonka tekin tunnette ja joka leviää aina Étretatiin saakka, näin äkkiä katsahtaessani ylös oudon esineen mäenharjalla; sitä olisi voinut luulla lipputangoksi. Se oli englannitar. Minut nähtyään hän katosi.
Menin puolenpäivän aikaan aamiaiselle, kävin istumaan yhteisen pöydän ääreen tutustuakseni tuohon vanhaan originaaliin. Mutta hän ei vastannut kohteliaisuuksiini eikä välittänyt pienistä huomaavaisuudenosoituksistani. Tarjosin itsepintaisesti hänelle vettä ja ojensin innokkaasti hänelle ruokalajit. Kevyt, tuskin huomattava päännyökkäys ja joku englantilainen sana, joka lausuttiin niin hiljaa, etten kuullut sitä, oli kaikki mitä sain kiitokseksi.
Jätin hänet rauhaan, vaikkakin hän vaivasi ajatuksiani.
Kolmen päivän kuluttua tiesin hänestä yhtä paljon kun rouva Lecacheur itse.
Hänen nimensä oli miss Harriet. Hän oli etsinyt syrjäistä kylää missä viettäisi kesää ja pysähtyi kuusi viikkoa sitten Bènonvilleen, eikä näyttänyt aikovan ollenkaan sieltä lähteä. Hän ei puhunut milloinkaan ruokapöydässä, söi nopeasti samalla lukien pientä protestanttista lähetysvihkosta. Noita vihkosia hän jakoi kaikille. Kirkkoherrallekin oli niitä vienyt neljä eräs poikanen, joka sai kaksi souta vaivastaan. Hän saattoi välillä sanoa emännällemme, yhtäkkiä ilman mitään esipuheita: "Rakastan Herraa yli kaiken, ihailen häntä koko hänen luomakunnassaan, jumaloin häntä hänen luonnossaan, kannan hänet aina sydämessäni." Ja hän antoi hämmästyneelle eukolle yhden lentokirjasistaan, joiden tarkoituksena oli kääntää koko maailma.
Kylässä hänestä ei pidetty. Senjälkeen kuin kansakoulunopettaja oli julistanut: "Hän on ateisti", hän oli tavallaan pannaan pantu. Kirkkoherra, jolta rouva Lecacheur oli kysynyt neuvoa, oli vastannut: "Hän on kerettiläinen, mutta Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, ja minä luulen, että hän on erinomaisen siveellinen henkilö."
Sanat "ateisti — kerettiläinen", joiden merkitystä ei tarkoin tunnettu, kylvivät epäilystä mieliin. Väitettiinpä päälle päätteeksi, että englannitar oli rikas ja että hän oli koko ikänsä matkustellut paikasta toiseen, sentähden, että hänen omaisensa olivat hänet hyljänneet. Minkävuoksi olivat sitten omaiset hänet hyljänneet? Tietenkin hänen jumalattomuutensa vuoksi.
Hän oli todella noita kiihkomielisiä periaatteen ihmisiä, noita itsepäisiä puritaaneja, joita Englanti synnyttää niin runsaasti, yksi noita vanhoja ja kilttejä sietämättömiä neitoja, joita tapaa kaikkialla Europassa hotellien päivällispöydissä, jotka pilaavat Italian, turmelevat Sveitsin, tekevät Välimeren ihanat kaupungit mahdottomiksi asua. Kaikkialle he tuovat mukanaan omituiset päähänpistonsa, tapansa, jotka ovat kivettyneen vestaalin, kummalliset pukunsa ja eräänlaisen guttaperkan tuoksun, joka saa luulemaan, että heidät yöksi suljetaan rasiaan. Kun näen heitä hotellissa, pakenen kuin lintu, joka näkee linnunpelottimen pellolla.
Tämä englannitar oli kuitenkin siksi omituinen, ettei hän ollut minusta epämiellyttävä. Rouva Lecacheur, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea, mikä ei ollut maalta, tunsi yksinkertaisuudessaan miltei vihaa vanhanpiian kiihkomielistä olentoa kohtaan. Hän oli keksinyt erään sanan, jota hän tästä käytti, halventavan sanan, joka oli tullut hänen huulilleen jonkun selittämättömän, epäselvän ja salaperäisen ajatustyön tuloksena. Hän sanoi: "Tuo on pirunriivaama." Ja tämä sana käytettynä tuosta ankarasta ja tuntehikkaasta olennosta, oli minusta vastustamattoman naurettava. En enää itsekään kutsunut häntä muuksi kuin "pirunriivaamaksi" ja tunsin hullunkurista iloa lausuessani, hänet nähdessäni, ihan ääneen nuot tavut.
Kysyin mummo Lecacheurilta: "No, mitä pirunriivaama puuhailee tänään?"
Ja eukko vastasi loukkaantuneen näköisenä: — "Voitteko uskoa, herra, hän on ottanut sammakon, jonka koipi on murskaantunut ja vienyt sen huoneeseensa ja pannut sen pesuastiaan ja hoidellut sitä kuin ihmistä. Jollei se ole säädytöntä, niin ei mikään!"
Toisella kertaa oli hän ostanut rantakallion juurella kävellessään suuren kalan, joka juuri oli saatu merestä, ainoastaan siinä mielessä, että sai heittää sen takaisin mereen. Ja kalastaja, vaikkakin oli saanut runsaan hinnan siitä, oli suunnattomasti suuttunut, enemmän kuin jos miss Harriet olisi ottanut rahaa hänen taskustaan. Hän ei vielä kuukaudenkaan kuluttua voinut puhua asiasta raivostumatta ja puhkeamatta sadatuksiin. Sepä se, miss Harriet oli pirunriivaama, mummo Lecacheurilla oli ollut nerokas hetkensä, kun hän oli ristinyt hänet siksi.
Tallirengillä, jonka liikanimenä oli Sapeur syystä että hän oli nuoruudessaan palvellut sapöörinä Afrikassa, oli toinen mielipide. Hän sanoi ilkeämielisen näköisenä: "Hän on entinen rangaistusvanki, joka on istunut aikansa."
Olisipa tuo naisparka tiennyt!
Céleste nuori palvelustyttö ei suostunut millään ehdolla häntä palvelemaan — en voinut käsittää miksi. Ehkä yksinomaan siitä syystä, että hän oli muukalainen, että hänellä oli toinen kieli ja uskonto. Olihan hän sitäpaitsi pirunriivaama.
Hän vietti aikansa kuljeskelemalla pitkin seutua, etsien ja palvellen Jumalaa luonnossa. Eräänä iltana näin hänet polvillaan pensaikossa. Lehtien välistä pilkoitti jotain punaista, minä työnsin syrjään oksat ja miss Harriet nousi seisomaan hämillään kun olin hänet nähnyt siinä asennossa, ja tuijotti minuun kauhistunein silmin kuin kissapöllö, joka on yllätetty päivänvalossa.
Työskennellessäni kalliolla, näin hänet välistä seisomassa rantakallion reunalla, kuin mikäkin sähkölennätinpylväs. Hän katseli intohimoisesti aavaa merta, jonka valo kultasi, ja avaraa taivasta, jonka tuli purppuroi. Välistä keksin hänet laakson pohjukasta; hän käveli nopeaan — hänellä oli englannittaren joustava käynti — ja minä menin häntä kohden tietämättä miksi, yksinomaan saadakseni nähdä hänen kirkastuneet kasvonsa, hänen kuihtuneet ihmeelliset kasvonsa, jotka kertoivat syvästä ja sisäisestä ilosta.
Usein tapasin hänet myöskin erään maatalon kolkassa. Hän istui ruohikossa omenapuun varjossa pieni raamattu avattuna polvilla ja katse kaukana harhaillen.
Sillä minä en lähtenytkään pois, minua kiinnitti tuohon rauhaiseen paikkakuntaan tuhannet siteet rakkaus, sen laajoihin ja ihaniin näköaloihin. Viihdyin mainiosti syrjäisessä maakylässä, kaukana kaikesta, lähellä maata, hyvää, tervettä, kaunista ja vihreätä maata, jota me kaikki kerran höystämme ruumiillamme. Ja kukaties — täytyy tunnustaa — liittyi siihen, mikä sai minut jäämään mummo Lecacheurin luo, hiukkanen uteliaisuutta. Olisin tahtonut oppia hiukan tuntemaan miss Harrietia ja saada tietää, mitä liikkuu vanhojen vaeltavien englannittarien yksinäisissä sieluissa.