II
Tuttavuutemme alkoi jotenkin omituisesti. Olin saanut valmiiksi harjoitelman, joka oli mielestäni hyvä ja olikin sitä. Se myötiin viisitoista vuotta myöhemmin kymmenestä tuhannesta frangista. Sen aihe oli yksinkertaisempi kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eikä se noudattanut mitään akateemisia sääntöjä. Koko oikea puoli kuvasi kalliota, suunnattoman suurta rosoista ruskeiden, keltaisten ja punaisten merenruohojen peittämää kalliota, jolle auringonvalo virtaili kuin öljy. Ilman että aurinko oli näkyvissä, virtasi valo kivelle ja kultasi sen tulenkarvaiseksi. Siinä kaikki. Liekehtivä, suurenmoinen etuala oli hämmästyttävä valorikkaudessaan.
Vasemmalla meri, ei sininen meri, liuskakivenkarvainen meri, vaan maksakivenkarvainen, vihertävä, tumma ja uhkaava meri synkän taivaan alla.
Olin työhöni niin tyytyväinen, että hypähtelin kantaessani sitä majataloon. Olisin suonut koko maailman näkevän sen heti. Muistan että näytin sitä tien varrella olevalle lehmälle ja huusin:
"Katso tätä, lehmäparka. Etpä saa usein nähdä sen vertaista."
Pihaan päästyäni kutsuin täyttä kurkkua huutaen mummo Lecacheuria katsomaan:
"Hoi, hoi, emäntä, tulkaa tänne ja silmäilkää hiukan tätä."
Eukko tuli ja katseli maalaustani tylsin katsein, jotka eivät tajunneet mitään. Hän ei nähnyt edes kuvattiinko siinä taloa vai härkää.
Miss Harriet tuli kotiin ja kulki ohitseni juuri sillä hetkellä kun näytin tauluani ravintolan emännälle pitäen sitä levitettynä molemmin käsin. Pirunriivaama ei voinut olla sitä näkemättä, sillä pidin sitä tahallani niin, että hänen katseensa täytyi osua siihen. Hän pysähtyi äkisti hämmästyneenä, ihastuneena. Se oli kai hänen oma kallionsa, jolle hän kiipesi rauhassa haaveilemaan.
Hän mutisi englantilaisen "Ah" sellaisella äänellä ja niin ihaillen, että minä käännyin hymyillen häneen päin ja sanoin:
— Siinä on viimeinen tauluni, neiti.
Hän kuiskasi haltijoissaan, naurettavana ja liikuttavana:
— "Oi, herra, te ymmärrätte luontoa sydäntä liikuttavalla tavalla."
Kunniani kautta, minä punastuin enemmän hyvilläni tästä kohteliaisuudesta kuin jos sen olisi lausunut joku kuningatar. Olin ihastunut, valloitettu, voitettu. Kunniasanallani, olisin voinut suudella häntä.
Istuin pöydässä hänen vieressään kuten aina. Ensikerran hän puhui jatkaen ääneen ajatustaan: "Oh, minä rakastan niin sanomattomasti luontoa."
Aterian jälkeen me nousimme yhtäaikaa pöydästä ja menimme pihan poikki. Minä avasin rantakalliolle vievän veräjän luultavasti sen peloittavan tulipalon houkuttelemana, jonka auringonlasku sytytti merellä, ja me lähdimme rinnatusten kulkemaan tyytyväisinä kuten henkilöt, jotka ymmärtävät toisensa ja tuntevat toisensa perinpohjin.
Ilta oli lämmin ja vieno, yksi noita herttaisia iltoja, jolloin sielun ja ruumiin on hyvä olla. Kaikki on nautintoa, kaikki on lumousta. Leyhkeä ilma täynnä heinän ja lehväin tuoksua hyväilee hajuaistia villillä lemullaan, hyväilee makuaistia merta muistuttavalla maullaan, hyväilee mieltä tenhoavalla suloudellaan. Kuljimme nyt jyrkänteen reunalla, yläpuolella aavan meren, joka vyörytteli aaltoloitaan satasen metriä allamme. Ja me joimme täysin siemauksin tuota raikasta ilmaa, joka oli kulkenut poikki valtameren ja nyt hiljaa hiveli ihoamme suolaisena aaltojen pitkästä suudelmasta.
Ruudukkaiseen vaippaan kääriytyneenä katseli englannitar haltioittuneena, kasvot tuuleen päin, kuinka suunnattoman suuri aurinko vaipui mereen. Kaukana taivaanrannalla kuvastui kolmimastoisen täysin purjein kulkevan laivan varjo punertavalla taivaalla. Lähempänä kulki savua tupruttava höyrylaiva, joka jätti jälkeensä poikki näköpiirin ulottuvan pilven.
Punainen pallo vaipui alemma hitaasti. Pian se kosketti vettä juuri tuon liikkumattoman laivan takana, joka nyt näyttäikse tulikehyksessä loistavan taivaankappaleen keskellä. Se vaipui verkalleen valtameren helmaan. Se pieneni, katosi. Näytelmä oli loppunut. Näkyi enää vaan tuo pieni laiva, jonka ääripiirteet kuvastuivat etäisen taivaan kultapohjalle.
Miss Harriet katseli intohimoisin katsein loistavaa auringonlaskua. Hänellä oli varmaan hillitön halu syleillä taivasta, merta, koko näköpiiriä.
Hän kuiskasi: "Ah, rakastan… rakastan… rakastan…" Näin kyyneleitä hänen silmissään. Hän jatkoi: "Tahtoisin olla pieni lintu saadakseni lentää avaruuteen."
Ja hän seisoi, kuten niin usein olin hänen nähnyt seisovan rantajyrkänteellä punaisena punaisessa vaipassaan. Olisi tehnyt mieleni piirtää hänet luonnoskirjaani. Siitä olisi tullut haltioitumisen irvikuva.
Käännyin poispäin, jotten olisi hymyillyt.
Sitten puhuin hänelle maalauksesta, aivankuin olisin puhunut jollekin toverille, ottamalla huomioon värien vivahdukset, eri asteet ja voimakkuuden, käyttäen ammattisanoja. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti, ymmärtäen, koettaen arvata sanojen hämärää merkitystä, saada selville ajatusta. Vähä väliä hän lausui: "Oh, ymmärrän, kyllä ymmärrän. Se on hyvin liikuttavaa."
Me palasimme kotiin.
Seuraavana päivänä hän tuli nähdessään minut kiireesti luokseni ja ojensi kättään tervehdykseksi. Ja meistä tuli heti ystävät.
Hän oli kelpo naisolento, jonka sielu oli kokoonpantu jousista, jotka herkästi laukesivat vireestä hänen tuon tuostakin innostuessaan. Häneltä puuttui tasapaino, kuten kaikilta nelikymmenvuotisilta naimattomilta naisilta. Hän oli kietoutunut katkeroittaneen viattomuuden vaippaan, mutta hänen sydämessään oli jotakin hyvin nuorekasta, hehkuvaa. Hän rakasti luontoa ja eläimiä kiihkoisella rakkaudella, joka kuohui kuin liian vanha viini, aistillisella rakkaudella, josta hän ei ollut mitään antanut miehille.
Varmaa on, että kun hän näki imettävän koiran, tamman joka juoksenteli niityllä varsa kintereillä, linnunpesän täynnä piipittäviä, avosuisia, suurpäisiä, paljasruumiisia poikasia, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiihkeästä mielenliikutuksesta.
Yksinäiset olentoraukat, hotellien päivällispöytien vaeltavaiset ja surulliset vieraat, naurettavat ja säälittävät olentoraukat, minä rakastan teitä siitä lähtien, kun olen oppinut tuntemaan tämän yhden teistä!
Huomasin pian, että hänellä oli minulle jotakin sanottavaa, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ja minua huvitti hänen ujoutensa. Kun aamuisin lähdin reppu selässä, seurasi hän minua kylän päähän asti, äänettömänä, silminnähtävästi huolissaan ja tavoitellen sanoja alkaakseen. Sitten lähti hän äkisti luotani, kulkien kiireesti, hypähtelevin askelin.
Eräänä päivänä hän viimein rohkaisi mielensä: "Tahtoisin nähdä kuinka te maalaatte. Sallitteko? Olen hyvin utelias." Ja hän punastui ikäänkuin olisivat hänen sanansa olleet äärettömän rohkeat.
Vein hänet Petit-Valin pohjukkaan, missä aloin maalata suurta harjoitelmaa.
Hän seisoi takanani seuraten jokaista liikettäni väsymättömän tarkkaavaisena.
Sitten sanoi hän äkkiä, ehkä peläten minua häiritsevänsä: "Kiitos" ja lähti pois.
Mutta vähitellen hän tuli tuttavallisemmaksi ja alkoi seurata minua joka päivä silminnähtävästi hyvin huvitettuna. Hän toi kainalossaan vaatetuolinsa, jota hän ei sallinut minun kantaa ja istuutui viereeni. Hän jäi siihen istumaan tuntikausiksi liikkumatta ja ääneti seuraten katseellaan siveltimeni jokaista liikettä. Kun äkisti vetäsemällä kankaalle suuren väritäplän saavutin oikean ja odottamattoman värivivahduksen, päästi hän tahtomattaan pienen hämmästyksen, ilon ja ihailun huudahduksen. Hän tunsi taulujani kohtaan hellää kunnioitusta, miltei uskonnollista kunnioitusta tuota työtä kohtaan, joka pienoiskoossa oli jumalallisen luomistyön inhimillistä toisintoa. Tauluni olivat hänestä pyhiä; ja välistä hän puhui minulle Jumalasta koettaen minua kääntää.
Hänen hyvä Jumalansa oli omituinen, kiltti ukko, jonkunlainen kyläfilosofi, jonka valta ja voima ei ollut suuri, sillä miss Harriet kuvitteli häntä aina murheellisena vääryyksistä, jotka tapahtuivat hänen silmiensä edessä — ikäänkuin ei hän olisi voinut niitä estää.
Miss Harriet oli muuten erinomaisen hyvissä väleissä jumalansa kanssa ja näytti tuntevan hänen salaisuutensa ja vastoinkäymisensä. Hän sanoi: "Jumala tahtoo" tai "Jumala ei tahdo" kuten aliupseeri joka ilmoittaa sotamiehille: "Kapteeni on käskenyt".
Hän oli sydämensä pohjasta suruissaan minun tietämättömyydestäni taivaallisten asiain suhteen, joita hän koetti minulle ilmisaattaa ja joka päivä minä löysin taskuistani, lakistani, jonka olin laskenut maahan, värilaatikostani, kengistäni, jotka aamusin seisoivat oveni edessä, noita pieniä hengellisiä lentokirjasia, joita hän epäilemättä sai suoraan paratiisista.
Kohtelin häntä sydämellisen suorasukaisesti kuten vanhaa ystävää. Mutta pian huomasin että hänen käytöksensä oli hiukan muuttunut. En ollut ensi aikoina pistänyt sitä merkille.
Kun maalasin laaksossa tai jollakin autiolla tiellä, näin äkkiä hänen tulevan nopeasti ja tahdikkaasti käyden. Hän istuutui äkisti hengästyneenä, aivankuin hän olisi juossut tai aivankuin olisi syvä mielenliikutus hänet vallannut. Hänen kasvoillaan oli tuo englantilainen punastus, jota ei tapaa kenelläkään muilla; sitten hän syyttä suotta kalpeni, kävi kalmankarvaiseksi ja näytti olevan pyörtymäisillään. Vähitellen sai hän kuitenkin takaisin tavallisen ulkonäkönsä ja alkoi puhella.
Sitten hän äkkiä jätti lauseen kesken ja poistui niin kiireesti ja kummallisesti että minä mietiskelin, olinko ehkä tehnyt jotakin, joka oli häntä suututtanut tai loukannut.
Ajattelin viimein, että tuo mahtoi olla hänen varsinaista käytöstapaansa, jota osoittamani kunnioitus tuttavuutemme ensi aikoina oli hiukan muuttanut.
Kun hän tuntikausia käveltyään rannalla tuulessa, palasi maataloon, olivat hänen pitkät korkkiruuvikiharansa usein irtaantuneet ja riippuivat aivankuin olisi niiden joustin katkennut. Hän ei ennen ollut välittänyt siitä vähääkään vaan tullut aivan kainostelematta pöytään, tukka tuulen pörröttämänä.
Nyt meni hän kamariinsa järjestämään noita lampunlasejaan, kuten minä niitä nimitin; ja kun minä hänelle sanoin tuttavallisella kohteliaisuudella, josta hän aina suuttui; "Te olette kaunis kuin päivä tänään, miss Harriet", tuli hänen poskiinsa heti hiukan punaa, kuten nuorella tytöllä, kuten viisitoistavuotiaalla.
Sitten hän tuli aivan villiksi ja lakkasi käymästä katsomassa, kun minä maalasin. Ajattelin: "Se on käänne, se menee ohi." Mutta se ei mennyt ohi. Kun puhuin hänelle, vastasi hän teeskennellyn välinpitämättömästi tai vaikeni ärsyttävästi. Ja hänellä oli kiivastumisen ja kärsimättömyyden puuskia, hermostumiskohtauksia. En nähnyt häntä muulloin, kuin aterioilla ja me emme enää ollenkaan jutelleet. Ajattelin todenteolla, että olin häntä jotenkin loukannut, ja niin kysyin häneltä eräänä iltana: "Miss Harriet, minkävuoksi ette ole enää minua kohtaan samanlainen kuin ennen? Millä olen teidät tehnyt tyytymättömäksi itseeni? Olen hyvin pahoillani."
Hän vastasi aivan naurettavan vihaisella äänellä: "Minä olen teitä kohtaan sama kuin ennen. Se ei ole totta, se ei ole totta", ja hän sulkeutui kiireesti kamariinsa.
Hän katsoi minuun toisinaan kummallisesti. Olen sittemmin usein ajatellut, että kuolemaantuomitut mahtavat katsoa siten, kun heille ilmoitetaan heidän viimeinen hetkensä. Hänen katseessaan oli jonkinlaista mielenvikaisuutta, salaperäistä ja hurjaa mielenvikaisuutta ja vielä jotakin muutakin, kuumetta, katkeraa, kärsimätöntä ja voimatonta halua johonkin, jota oli mahdoton saavuttaa. Ja minusta näytti, että hänessä oli käymässä taistelu, jossa hänen sydämensä kamppaili tuntematonta voimaa vastaan, jonka hän olisi tahtonut lannistaa. Ja kukaties jotakin muuta vielä… Niin, en tiedä.