III
Siitä tuli todella outo selitys.
Olin jonkun aikaa joka päivä noustuani aamunkoitteessa maalannut taulua, jonka aihe oli seuraava:
Levisi syvä rotko, jonka kummallakin seinämällä kasvoi vattupensaita ja puita ja kaikkea tätä vaippasi tuo maidonkarvainen usva, tuo puuvilla, jota toisinaan leijailee laaksoissa ennen auringonnousua. Ja kaukana tiheässä ja läpinäkyvässä usvassa häämötti kaksi ihmistä, poika ja tyttö, jotka seisoivat toisiinsa puristautuneina, suudellen toisiaan, tyttö nojaten päätään poikaan ja poika kumartuneena tyttöä kohti ja suu suuta vasten.
Auringon ensi säde pilkisti esiin oksien lomitse ja halkasi sumun, väritti sen ruusunkarvaiseksi maalaisrakastavaisten takana, teki heidän epäselvät varjonsa hopeanhohtaviksi. Se oli hyvin maalattu, kunniani kautta, oikein hyvin maalattu.
Maalasin rinteellä joka vei pieneen Étretatin laaksoon.
Sinä aamuna oli sattumalta laaksossa leijailevaa usvaa, jota tarvitsin.
Joku olento nousi seisomaan edessäni kuin aave, se oli miss Harriet.
Nähdessään minut hän aikoi paeta. Mutta minä kutsuin häntä huutaen:
"Tulkaa tänne, neiti, tulkaa, minulla on teille pieni taulu."
Hän lähestyi kuin katuen. Ojensin hänelle harjoitelmani. Hän ei sanonut mitään, mutta hän seisoi kauvan liikkumattomana katsellen ja äkkiä hän purskahti itkuun. Hän itki suonenvedontapaisesti nytkähdellen kuten ihminen, joka kauvan on taistellut kyyneleitä vastaan, eikä enää voi pidättää niitä, mutta vastustaa vieläkin. Minä nousin vavahtaen liikutettuna surusta, jota en ymmärtänyt, ja tartuin hänen käsiinsä äkillisen hellyyden pakoittamana — kuten tosi ranskalainen ainakin, joka toimii ennenkuin ajattelee.
Hän salli käsiensä muutaman silmänräpäyksen viipyä omissani ja minä tunsin niiden vapisevan, kuin olisivat hänen hermonsa vääntyneet. Sitten veti hän ne äkisti pois, tai oikeammin riuhtasi ne irti.
Tuo vavistus oli minulle tuttu, tiesin mitä se merkitsi; siitä en voinut erehtyä. Oi, naisen rakkauden vavistus, olkoonpa hän sitten viisitoista, tai neljänkymmenenvuotias, kansannainen tai mailmannainen, löytää niin hyvin tien suoraan sydämeeni, etten milloinkaan epäröi sen suhteen.
Koko hänen olemuksensa oli vavissut, värähdellyt, horjunut. Minä tiesin sen. Hän lähti ilman että sain sanaakaan sanoneeksi. Olin niin hämmästynyt, kuin jos olisin nähnyt ihmeen ja niin lohduton, kuin jos olisin tehnyt rikoksen.
En lähtenyt aamiaiselle. Kävelin pitkin rantakallion reunaa, minun teki yhtäpaljon mieleni itkeä kuin nauraa, tapahtuma oli naurettava ja surkea ja minä olin mielestäni naurettava ja häntä minä pidin niin onnettomana, että hän saattoi tulla hulluksi.
Kysyin itseltäni, mitä minun oli tehtävä.
Arvelin ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä paikkakunnalta ja minä päätin tehdä sen heti.
Harhailtuani päivälliseen saakka hiukan surumielisenä, hiukan haaveillen, palasin kotiin päivällisajaksi.
Istuuduttiin pöydän ääreen tavalliseen tapaan. Miss Harriet oli mukana, hän söi vakavana puhuttelematta ketään, kohottamatta katsettaan. Hänen kasvonsa ja käytöksensä olivat muuten tavalliset.
Odotin aterian loppuun, sitten sanoin emännän puoleen kääntyen: "No niin, rouva Lecacheur, en viivy enää kauvan luonanne."
Kelpo eukko huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan pitkäveteisellä äänellään: "Mitä sanottekaan hyvä herra? Ettäkö jätätte meidät? Ja me kun olemme niin tottuneet teihin!"
Katselin syrjästä miss Harrietia; hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään. Mutta Céleste, tuo nuori palvelustyttö, kohotti minuun katseensa. Hän oli suurikasvuinen kahdeksantoistavuotias tyttö, punakka, terve, vahva kuin hevonen ja siisti, mikä on harvinaista. Minä suutelin häntä toisinaan syrjäisissä paikoissa uskollisena ravintolatottumuksilleni, en muun vuoksi.
Ja ateria päättyi.
Menin polttamaan piippua omenapuiden alle ja kävelin ristiin rastiin pihalla, toisesta päästä toiseen. Kaikki mietteet, jotka olivat heränneet päivän kuluessa, aamun outo keksintö, tavaton ja intohimoinen rakkaus, jonka esineenä olin, muistot, jotka olivat seurauksena tuosta keksinnöstä, suloiset ja liikuttavat muistot, ehkä myöskin palvelustytön katse sillä hetkellä kun ilmoitin poislähtöni, kaikki tämä yhdessä sai minut iloiselle mielelle. Huuleni ikäänkuin kaipasivat suudelmia ja suonissani kiersi veri rauhattomana pakoittaen minua tekemään hullutuksia.
Yö tuli heittäen varjonsa puiden juurelle ja minä näin Célesten menevän sulkemaan kanatarhaa pihan toisessa päässä. Minä hiivin hänen perässään niin kevyin askelin ettei Céleste kuullut mitään ja kun hän nousi ylös pantuaan kumoon pienet rappuset joita pitkin kanat kulkevat sisään ja ulos, suljin hänet syliini ja peitin hänen suuret ja pyöreät kasvonsa lukemattomilla suudelmilla. Hän taisteli vastaan, mutta nauroi yhtäkaikki, tottunut kun oli sellaiseen.
Minkävuoksi päästin hänet äkkiä? Miksi käännyin säpsähtäen? Kuinka saatoin tuntea, että oli joku takanani?
Se oli miss Harriet, joka palasi kotiin ja näki meidät ja seisoi liikkumattomana kuin olisi nähnyt kummituksen. Sitten hän katosi yöhön.
Minua hävetti, harmitti, olin enemmän pahoillani siitä, että miss Harriet oli nähnyt minut siten kuin jos hän olisi yllättänyt minut jostakin rikoksesta.
Nukuin huonosti, olin liian väsynyt, surulliset ajatukset vaivasivat minua. Luulin kuulevani jonkun itkevän. Epäilemättä erehdyin. Useamman kerran luulin myöskin kuulevani, että joku käveli talossa, ja että ulko-ovi avattiin.
Aamupuoleen yötä nukuin viimein väsymyksen voittamana. Heräsin myöhään enkä näyttäytynyt ennenkuin aamiaisella, ollen vieläkin hämilläni ja tietämättä miten käyttäytyä.
Miss Harrietia ei ollut kukaan nähnyt. Häntä odotettiin, mutta häntä ei kuulunut. Mummo Lecacheur kävi hänen huoneessaan, englannitar oli lähtenyt ulos. Hän oli kaiketi mennyt ulos aamunkoitteessa, kuten niin usein ennenkin nähdäkseen auringonnousun.
Se ei herättänyt kummastusta, ja me rupesimme syömään hiljaisuuden vallitessa.
Oli kuuma, hyvin kuuma, yksi noita helteisiä, painostavia päiviä, jolloin lehtikään ei liikahda. Pöytä oli katettu omenapuun alle, vähänväliä sai Sapeur käydä täyttämässä saviastian omenaviinillä, niin paljon me joimme. Céleste toi ruoan keittiöstä, lampaanlihamuhennosta perunain kera, kaniinia ja salaattia. Jälkiruuaksi hän asetti eteemme lautasellisen kirsikoita, ensimäiset sinä vuonna.
Haluten huuhtoa niitä, pyysin palvelustyttöä noutamaan ämpärillisen hyvin kylmää vettä.
Hän tuli viiden minuutin kuluttua takaisin ja ilmoitti että kaivo oli kuivunut. Kun hän oli laskenut alas koko köyden, oli ämpäri koskettanut pohjaa ja tullut tyhjänä ylös. Mummo Lecacheur tahtoi itse ottaa selon asiasta ja meni katsomaan kaivoa. Hän palasi ilmoittaen että hänen kaivossaan näkyi jotakin outoa. Joku naapuri oli luultavasti heittänyt sinne olkilyhteitä kostoksi.
Minäkin tahdoin katsoa toivoen näkeväni paremmin ja kumarruin laidan yli. Eroitin epäselvästi valkean esineen. Mutta mikä se mahtoi olla? Keksin silloin että oli laskettava alas lyhty köyden päässä. Keltainen valo karkeloi kiviseinämillä laskeutuen yhä alemmas. Me olimme kaikki neljä, Sapeur ja Céleste mukana kumartuneina aukon yli. Lyhty pysähtyi epäselvän mustan ja valkean selittämättömän esineen yläpuolella. Sapeur huudahti:
"Se on hevonen. Näen kavion. Se on pudonnut sinne tänä yönä karattuaan laitumelta."
Mutta äkkiä värisytti minua kiireestä kantapäähän. Tunsin jalan ja koholla olevan säären; itse ruumis ja toinen jalka olivat veden alla.
Sopersin hyvin hiljaa ja vavisten niin ankarasti, että lyhty hyppeli vimmatusti alhaalla kaivossa:
— Tuolla alhaalla on… on… tuolla alhaalla… on miss Harriet.
Sapeur yksin ei rävähyttänyt silmiäänkään. Hän oli Afrikassa nähnyt kummempaakin.
Mummo Lecacheur ja Céleste alkoivat kirkua ja juoksivat pakoon.
Kuollut oli saatava ylös. Sidoin köyden lujasti rengin vyötäisille ja laskin hänet sen avulla alas ja katselin kuinka hän vajosi hämäryyteen. Hänellä oli kädessä lyhty ja toinen köysi. Pian kuului hänen äänensä, joka tuntui tulevan maan uumenista: "Seis!" ja minä näin hänen kohottavan vedestä jotakin, se oli jalka, sitten sitoi hän molemmat jalat yhteen ja huusi: "Hinatkaa."
Minä aloin hinata häntä ylös, mutta tunsin käsivarteni voimattomiksi, lihakseni veltoiksi, pelkäsin päästäväni köyden ja pudottavani miehen kaivoon. Kun hänen päänsä tuli kaivonkannen tasalle, kysyin: "No?" aivankuin olisin odottanut hänen tuovan uutisia häneltä, joka oli alhaalla kaivon pohjassa.
Nousimme molemmat kivelle ja aloimme seisoen vastatusten kumartuneina aukon yli hinata ylös ruumista.
Mummo Lecacheur ja Céleste pitivät matkan päässä meitä silmällä, talon seinän taakse kätkeytyneinä. Kun he näkivät hukkuneen mustien kenkien ja valkoisten sukkien tulevan esiin aukosta, katosivat he näkyvistä.
Sapeur kävi häneen käsiksi nilkoista ja niin vedimme sieltä tuon siveän tyttöraukan mitä sopimattomimmassa asennossa. Pää oli kamalan näköinen, mustunut ja revitty; ja hänen pitkät harmaat hiuksensa riippuivat märkinä, ainaiseksi suoristuneina, vettävaluvina ja tahraisina. Sapeur virkkoi halveksivalla äänellä:
"Kylläpä on laiha!"
Me kannoimme hänet kamariinsa ja kun ei kumpaistakaan naisista vielä kuulunut sain minä tallirengin avulla pukea hänet ruumiiksi.
Minä pesin hänen surulliset, muodottomat kasvonsa. Koskettaessani avautui toinen silmä hiukan ja katsoi minuun tuolla kalpealla kylmällä katseella, tuolla kamalalla ruumiiden katseella, joka tuntuu tulevan haudantakaisesta elämästä. Minä suin parhaani mukaan hänen hajallaan olevat hiuksensa ja järjestin ne tottumattomin sormin otsalta aivan uudella ja ihmeellisellä tavalla. Sitten riisuin hänen vettä vuotavat vaatteensa ja paljastin hiukan häveten ikäänkuin olisin tehnyt pyhätön solvauksen, hänen olkapäitään ja rintaansa ja hänen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat hoikat kuin puunoksat.
Menin sitten etsimään kukkia, unikoita, ruiskukkia, päivänkukkia, tuoreita ja tuoksuvia heiniä, joilla peitin hänen vuoteensa.
Sitten täytyi minun, yksin kun olin hänen luonaan, suorittaa tavanmukaiset muodollisuudet. Hänen taskustaan löydetyssä kirjeessä joka oli kirjoitettu hänen viime hetkellään, oli pyyntö että hänet haudattaisiin tähän kylään jossa hän oli viettänyt viimeiset elonpäivänsä. Hirveä ajatus ahdisti sydäntäni. Minunko tähteni hän tahtoi jäädä tälle seudulle.
Illansuussa tuli lähiseudun akkoja katsomaan vainajaa; mutta minä en päästänyt heitä sisään; tahdoin olla yksin; ja minä valvoin koko yön.
Minä katselin kynttilän valossa tuota onnetonta, tuntematonta naista, joka kuoli niin kaukana, niin surullisesti. Oliko hänellä ehkä jossakin sukulaisia, ystäviä? Millainen oli ollut hänen lapsuutensa, hänen elämänsä? Mistä olikaan hän tullut niin tuiki yksinäisenä, kodittomana, eksyneenä kuin kodistaan karkoitettu koira. Minkä kärsimyksen ja epätoivon salaisuuden olikaan tuo suloton ruumis kätkenyt, tuo ruumis, jota hän oli kantanut koko elämänsä ajan kuin häpeällistä vammaa, tuo naurettava verho, joka oli karkoittanut kauas hänestä kaiken hellyyden ja kaiken rakkauden.
Kuinka onnettomia olentoja onkaan maailmassa! Näin tylyn luonnon ikuisen vääryyden tuon ihmisolennon kohtalossa. Hänen elämänsä oli päättynyt ilman että hän luultavasti milloinkaan oli tuntenut sitä, mikä ylläpitää kovaosaisimpiakin olentoja, toivoa tulla kerran rakastetuksi. Sillä miksipä hän muuten olisi piilottautunut, karttanut muita ihmisiä. Miksi olisi hän intohimoisen hellästi rakastanut koko luontoa ja kaikkia eläviä olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä.
Ja minä käsitin, että hän uskoi Jumalaan ja odotti toisessa elämässä saavansa korvauksen kurjuudestaan. Hänen ruumiinsa oli nyt hajoava ja muuttuva vuorostaan kasviksi. Hän tulisi kukoistamaan auringonpaisteessa, lehmät söisivät hänet suuhunsa, linnut veisivät hänet siemenenä ja eläinten ruumiista tulisi hän ihmisruumiiseen. Mutta se, mitä nimitetään sieluksi, oli sammunut mustan kaivon pohjassa. Hän ei kärsinyt enää. Hän oli vaihtanut elämänsä toisiin elonmuotoihin, jotka saivat alkunsa hänestä.
Tunnit vierivät synkässä ja äänettömässä kahdenolossa. Vaalea kajastus ennusti aamun koittamista. Punertava säde hiipi vuoteelle ja heitti hehkuvan valojuovan vaatteille ja käsille. Oli se vuorokauden hetki, jota hän niin suuresti rakasti. Linnut heräsivät ja visertelivät puissa.
Avasin akkunan selkoselälleen, työnsin verhot syrjään, jotta koko taivas olisi nähnyt meidät ja kumartuen kangistuneen ruumiin yli, otin hänen muodottomat kasvonsa käsiini ja painoin hiljaa tuntematta kauhua tai vastenmielisyyttä suudelman, pitkän suudelman noille huulille, joille ei milloinkaan elämässä oltu sitä suotu…
Léon Chenal vaikeni. Naiset itkivät. Kreivi d'Étraillen kuultiin ajajan istuimella kerran toisensa perästä niistävän nenäänsä. Kuski yksin nukkui. Ja hevoset, joita ei enää ruoska hätyytellyt, olivat hiljentäneet käyntiänsä, vetivät laiskasti. Break-vaunut tuskin enää ollenkaan liikkuivat: ne olivat äkkiä käyneet raskaiksi, aivankuin olisivat ne olleet täynnä surua.