ANTEEKSIANTO.
Hän oli kasvanut perheessä, joka eli erillänsä sulkeutuneena ja näytti aina pysyttelevän loitolla kaikesta touhusta. Valtiollisista tapahtumista tällaiset perheet eivät siis paljoa tiedä, vaikkakin niistä ruokapöydässä keskustellaan; mutta kaikki hallitus-muutokset y.m. tapahtuvat niin kaukana, niin kaukana, että niistä puhutaan kuin historiallisista tapauksista, kuin Ludvig XVI:n kuolemasta tahi Napoleonin maihin astumisesta.
Tavat muuttuvat, muodit seuraavat toisiansa. Mutta rauhallisessa perheessä, jossa aina noudatetaan samoja juurtuneita tapoja, tuota tuskin huomaatkaan. Ja jos ympäristössä tapahtuu joku epäilyttävän rivo tapaus, kuolee häväistystarina jo tällaisen talon kynnykselle. Isä ja äiti juttelivat eräänä iltana tuollaisista asioista puoli-ääneen, koska seinilläkin voi olla kuuntelevat korvat.
— Oletko kuullut siitä ikävästä tapauksesta Rivoil'in perheessä? kysyi isä varovasti.
— Niin, kuka olisi uskonut sellaista? vastasi äiti. Sehän on kauheaa.
Lapset eivät tavallisesti epäile mitään ja kasvavat täysi-ikäisiksi ikäänkuin side silmillä, aavistamatta elämän nureaa puolta ja tietämättä, ett'eivät ihmiset puhu niinkuin ajattelevat, eivätkä ajattele niinkuin he toimivat. Yhtävähän tietävät he, että maailman kanssa täytyy elää sotakannalla taikka ainakin aseellista rauhantilaa; eivätkä he myöskään aavista, että luonnonihminen pettyy alin-omaa, että avosydämiselle ihmiselle tavallisesti ilveillään ja että hyvää juuri pahoin pidellään.
Toiset elävät kuolemaansa saakka tällaisessa hurskauden, laillisuuden ja kunnian sokeudessa — ja pysyvät niin koskemattomina, ett'ei mikään avaa heidän silmiänsä.
Toiset taas, jotka maailmaa vieläkään oikein ymmärtämättä huomaavat erehtyneensä, hoipertelevat epätoivoisina ja vimmoissansa eteenpäin kuollen siinä uskossa, että he ovat joutuneet tavattoman kovan kohtalon leikkikaluiksi tai surullisten tapahtumain ja erityisesti rikoksellisten ihmisten uhreiksi.
Savignolin perhe naitti tyttärensä Bertan jo 18-vuotiaana. Hän solmi avioliiton erään nuoren pariisilaisen pörssimiehen kanssa nimeltä Georges Baron. Tämä oli kaunis poika, jutteli hyvin ja omasi kaikki tarpeellisen ulkonaisen hurskauden hyveet; mutta sydämessänsä teki hän hieman pilkkaa ajastansa jäljelle jääneistä appelan vanhuksista kutsuen heitä nimellä: "rakkaat muinaismuistoni".
Muuten oli hän hyvästä perheestä; nuori tyttö taas oli rikas asettuessaan puolisonsa kanssa elämään Pariisissa.
Hän lisäsi siis puolestansa pääkaupungissa eläväin maaseutulaisten lukua, joka muutenkaan ei enää ole vähäinen. Mutta suurkaupungin elämästä, sen loisteliaasta seurapiiristä, huvituksista ja puku-urheilusta pysyi hän yhtä tietämätönnä kuin muistakin elämän petollisuuksista ja salaisuuksista.
Suljettuna kotipiiriinsä, tunsi hän pääkaupungista tuskin muuta kuin oman katunsa ja jos hän joskus uskalsi toiseen kaupunginosaan, tuntui hänestä kuin olisi hän tehnyt pitkän matkan johonkin etäiseen, tuntemattomaan ja outoon kaupunkiin.
— Tänään olen minä tehnyt matkan aina bulevardeille saakka, sanoi hän, joskus tällaisen retken jälkeen.
Pari kolme kertaa vuodessa vei puoliso hänet teaatteriin. Nämä illat olivat hänestä juhlahetkiä, joita hän ei unhottanut ja joista hän aina uudelleen jutteli.
Joskus tapahtui, että hän vielä kolme kuukautta jälkeen tällaisen illan huudahti aterialle ruvettaessa:
— Muistat kai sinä sen kenraalia esittävän näyttelijän, joka matki kukon kiekumista?
Koko hänen tuttavapiirinsä supistui kahteen sukulaisperheeseen, jotka hänelle edustivat ihmiskuntaa. Näitä nimitteli hän aina maalaisten tavalla liittäen heidän nimiinsä päätteen -läiset, nim. Martinetiläiset ja Micheliniläiset.
Hänen puolisonsa taas eli kuin itse tahtoi tullen joskus kotiin kaupungilta vasta aamun sarastaessa ja syyttäen silloin liikeasioita. Varmana siitä, ettei mikään epäilyksen taimi päässyt versomaan tässä vilpittömässä sielussa, ei hän näet katsonut tarvitsevansa mitenkään kahlita itseänsä. Mutta eräänä aamuna sai hän nimettömän kirjeen.
Hän ihan vimmastui, sillä hän oli liian vilpitön sielu ymmärtääksensä panettelijain hävyttömyyksiä ja halveksiaksensa tällaista kirjettä, vaikka kirjoittaja sanoikin toimivansa osanotosta hänen, Bertan, avio-onneansa ja vihasta kaikkea vilppiä kohtaan sekä rakkaudesta totuuteen. Kirjoittaja ilmoitti siinä, että hänen miehellänsä oli ollut rakastajatar jo kaksi vuotta ja että tämä oli eräs nuori leski, rva Rosset, jonka luona hänen puolisonsa vietti kaikki illat.
Hän ei osannut teeskennellä, ei salata, ei viekastella eikä vakoilla. Kun puoliso palasi kaupungilta aamiaiselle, viskasi hän itkien kirjeen tämän eteen ja pakeni huoneeseensa.
Näin jäi syytetylle aikaa harkita asiaa ja valmistaa vastausta, ennen kuin hän meni naputtamaan vaimonsa ovelle. Se avattiinkin heti, mutta Bertta ei uskaltanut katsoakaan mieheensä. Hymyillen istuutui tämä alas ja otti Bertan syliinsä alkaen hellällä, hiukan ivallisella äänellä:
— Rakkahin pikku vaimoni! Minulla on tosiaankin eräs ystävätär nimeltä rva Rosset, jonka olen tuntenut jo 10 vuotta ja josta paljon pidän. Voinpa lisätä tuntevani parikymmentä muutakin perhettä, joista en ole sinulle koskaan puhunut, koska tiedän, ettet sinä rakasta suurta seuraa, et juhlailtamia etkä uusia tuttavuuksia. Mutta tehdäkseni kerralla lopun näistä hävyttömistä panetteluista, pyydän sinua pukeutumaan aamiaisen jälkeen, niin voimme mennä vieraskäynnille tuon nuoren naisen luo. Teistä tulee epäilemättä hyvät ystävykset.
Bertta syleili innolla puolisoansa. Ja koska tuollainen naisellinen uteliaisuus, kerran herättyänsä, ei niin hevillä ole tyydytetty, suostui hän lähtemään tuntemattoman lesken luo, joka hänestä sittenkin tuntui hieman epäiltävältä. Vaistomaisesti tunsi hän, että ken vaaran tietää, hän on sen jo puoleksi välttänyt.
Georges saattoi hänet pieneen, sievään huoneistoon, joka sijaitsi erään kauniin talon neljännessä kerroksessa ja muuten oli täynnä kirjallisuutta ja taideteoksia.
Viisi minuuttia kestäneen odotuksen jälkeen tässä tummilla tapeteilla, oviverhoilla ja sirosti laskeutuvilla akuttimilla sumennetussa salongissa avautui ovi ja sisään astui tummanruskea, pienikasvuinen, mutta hiukan lihava nuori nainen hymyilevänä ja vähän hämmästyksissänsä.
Georges ehätti esittelemään.
— Vaimoni ... rouva Julie Rosset.
Nuori leski huudahti hieman hämmästyksestä ja ilosta ja riensi avosylin häntä vastaan. Hän ei ollut uskaltanut toivoakaan onnea saada tutustua rva Baroniin, kun tiesi tämän välttävän seuraa; vaan hän oli niin onnellinen, niin kovin onnellinen! Ja hän piti niin paljo Georgesista, kuten hän vallan lyhyesti sisarellisella tuttavuudella Bertan miestä nimitti, että hän jo kauvan oli tuntenut kovaa halua tutustua hänen nuoreen vaimoonsa, josta hän tulisi paljo pitämään, vakuutti hän.
Kuukauden kuluttua olivat nämä uudet ystävättäret jo ihan erottamattomia. He tapasivat toisensa joka päivä, usein parikin kertaa päivässä ja söivät aina päivällistä yhdessä, milloin toisen, milloin toisen luona. Georges ei mennyt enää illoin ulos juuri koskaan eikä syyttänyt liikeasioita, vaan jumaloi kotiliettänsä, kuten hän sanoi.
Kun sitten eräs asuinhuoneisto sattui vapaaksi siinä talossa, jossa rva Rosset asui, kiiruhti rva Baron ottamaan sen haltuunsa ollakseen ystävätärtänsä lähempänä ja voidaksensa tavata tätä sitä paremmin.
Kaksi kokonaista vuotta kesti tämä täydellisesti hellä, pilvetön, uskollinen ja suloinen sydänten ja sielujen ystävyys. Bertta ei voinut enää puhua mitään sekoittamatta siihen Julieta, joka hänen mielestänsä oli itse täydellisyys.
Ja Bertta oli onnellinen, täydellisesti onnellinen, rauhallinen ja lempeä.
Mutta sitten sairastui rva Rosset. Bertta oli erottamaton ystävätär. Hän istui yötkin sairaan luona lohdutellen häntä; myöskin Georges oli sen johdosta sangen suruissansa.
Tullessansa eräänä aamuna sairaan luota pyysi lääkäri Georgesia ja hänen vaimoansa erilleen, ilmoittaen että heidän ystävättärensä tila oli kovin arveluttava.
Lääkärin mentyä istuivat nuoret masentuneina vastakkain; sitten ratkesivat he äkkiä itkemään. Yön valvoivat he yhdessä rva Rossetin sängyn vieressä ja alinomaa syleili Bertta hellästi sairasta, sillä välin kuin Georges seisoen hänen sänkynsä jalkapuolessa katseli häntä äänetönnä ihan vimmatulla hartaudella.
Seuraavana aamuna oli sairas yhä huonompi.
Mutta illemmalla selitti hän taas voivansa paremmin ja pakotti ystävänsä menemään kotiinsa päivälliselle.
Murheellisina istuivat nämä aamiaiselle voimatta syödä paljo mitään, kun palvelustyttö toi Georgesille kirjeen. Tämä avasi sen, luki sen läpi, kalpeni, hypähti ylös ja sanoi vaimollensa omituisen näköisenä:
— Odota minua täällä, minun täytyy pistäytyä hetkeksi pois. Mutta kymmenen minuutin kuluttua olen täällä taas. Elä missään tapauksessa poistu kotoa.
Hän riensi kamariinsa noutamaan hattunsa.
Bertta odotti häntä uuden levottomuuden vallassa. Mutta taipuisana kaikessa ei hän tahtonut mennä ystävättärensä luo, ennen kuin Georges oli palannut.
Vaan kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, pälkähti hänen päähänsä mennä katsomaan, oliko hän ottanut hansikkaansa, sillä siinä tapauksessa hän nähtävästi meni johonkin perheeseen.
Ensi silmäyksellä huomasi hän niiden olevan paikoillaan hänen kamarissansa. Niiden viereen oli hän viskannut rutistetun paperilipun, jonka Bertta heti tunsi: se oli äskeinen kirje Georgesille.
Ensi kerran elämässänsä valtasi hänet voimakas houkutus lukea toisen kirje ja saada tieto sen sisällyksestä. Omatunto kamppaili tosin vastaan, mutta piiskattu, surkuteltava uteliaisuus johti hänen kättänsä, hän otti paperin ja avasi sen. Hetipaikalla tunsi hän Julien käsialan... Vapisevalla kädellä oli siihen kirjoitettu lyijykynällä:
— "Tule yksin syleilemään minua viime kerran, poloinen ystäväni. Minä olen kuolemaisillani."
Alussa ei hän ymmärtänyt mitään, vaan seisoi siinä tuhmana ajatellen ystävättärensä kuoleman ilmoitusta. Sitten äkkäsi hän sinuttelemisen; se vaikutti kuin suuri, koko hänen elämänsä valaiseva salama, joka näytti hänelle koko katalan totuuden: heidän kavaluutensa ja petollisuutensa. Nyt ymmärsi hän heidän pitkällisen kavaluutensa, keskinäiset silmäyksensä, oman pilkatun vilpittömyytensä ja petetyn luottamuksensa. Hän muisti nyt, kuinka he olivat istuneet vastakkain iltaisin ... lampun varjostimen alla ... lukien samaa kirjaa ja vaihtaen sivujen lopussa silmäyksiä. Ja hänen suuttumuksesta kiihoittunut, kärsivä sydämensä joutui ihan rajattoman epätoivon valtaan.
Samassa kuului askelia. Hän pakeni pois ja sulkeutui huoneeseensa.
Pian sen jälkeen kutsui Georges häntä.
— Pian, pian, Bertta, rva Rosset on kuolemaisillansa.
Bertta tuli ovelle ja sanoi väräjävin huulin:
— Menkää yksin hänen luoksensa... Minua ei hän kaipaa.
Georges katsoi häneen kuin surun murtama mielipuoli sanoessaan:
— Pian, pian, hän — kuolee.
Bertta vastasi vain:
— Näkisitte kai mieluummin minun kuolevan?
Silloin hän vasta alkoi ymmärtää ja riensi takaisin kuolevaisen luo.
Hän suri rva Rossetia teeskentelemättä, häpeämättä ja välittämättä siitä, että hän täten aikaansai kärsimyksiä vaimollensa, joka sen jälkeen ei enää puhutellut häntä eikä katsonutkaan häneen, vaan eli yksin harmiinsa sulkeutuneena ja ankaran pahastumisensa vallassa rukoillen Jumalaa aamuin illoin.
Kuitenkin asuivat he yhdessä ja aterioitsivat vastakkain istuen äänettöminä ja lohduttomina.
Georges olisi vähitellen leppynyt, mutta Bertta ei hänelle antanut anteeksi.
Ja tätä molemmille kiusallista elämää jatkui yhä.
Kokonaisen vuoden pysyivät he toisillensa niin vieraina kuin eivät olisi toisiansa koskaan tunteneet. Paljo ei puuttunut, ettei Bertta menettänyt järkeänsä.
Eräänä päivänä oli hän mennyt ulos jo varhain aamulla ja palasi kotiin klo 8 kantaen käsissänsä jättikimpun ruusuja, valkoisia ja punaisia ruusuja.
Sitten lähetti hän sanan Georgesille, että hän halusi puhutella tätä.
Tämä saapuikin levotonna ja hätäytyneenä.
— Tulkaa kanssani, sanoi Bertta, ja ottakaa nämä kukkaset kantaaksenne; minulle ovat ne liian raskaat kantaa.
Georges otti kukat ja seurasi vaimoansa. Ulkona odotti heitä ajopelit, joihin he nousivat. Vaunut pysähtyivät kirkkomaan portille.
Bertta, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, sanoi puolisollensa:
— Saattakaa minut hänen haudallensa.
Georges tunsi vapisevansa tietämättä syytä siihen ... ja lähti astumaan eteenpäin kantaen ruusukimppua. Vihdoin pysähtyi hän erään valkoisen marmoripatsaan eteen ja viittasi siihen mitään virkkamatta.
Bertta otti jättikimpun, polvistui ja laski ruusut hautapatsaan juurelle. Sitten vaipui hän nöyränä rukoukseen, jonka sisällystä emme tunne.
Hänen takanansa seisoi hänen puolisonsa muistelmien vallassa ... ja itki.
Bertta nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä:
— Jos niin tahdotte, voimme jälleen olla ystäviä, sanoi hän.