LAPSI.
Jo kotvan aikaa oli Jacques Bourdillèren kuultu vannovan, ettei hän ikinä mene naimisiin, mutta sitten muutti hän nopeasti mielipiteensä. Se tapahtui vallan äkkiä eräänä suvena ... merikylpylaitoksessa.
Maatessansa muutamana aamuna rantahietikolla ja katsellessansa kylpemästä tulevia naisia, säpsähti hän nähdessänsä pienen, sievän ja erittäin siron jalan. Ja kun hän sitten kohotti silmänsä ylemmäs, viehätti häntä koko henkilö. Tosin ei hän tästä saanut nähdä muuta kuin jalat ja huolella kiinnitetyn, valkoisen flanellilakanan sisästä esille pistävän pään. Mutta hän näytti aistilliselta ja elämänhaluiselta. Alussa viehtyi hän siis ainoastaan naisen muotojen sirouteen; mutta sitten miellytti häntä nuoren tytön vieno, henkinen sulo, yksinkertaisuus ja hyvyys, olletikin kun neitonen oli sielultansa yhtä tuores kuin hänen poskensa ja huulensa olivat raikkaat. Tultuansa esitetyksi perheelle huomasi hän miellyttävänsä tätä ja oli pian ihan hullu rakkaudesta. Nähdessänsä Bertta Lannis'in tulevan kaukana pitkää, keltaista rantahietikkoa värisi hän ihan hiusmartoon saakka. Tämän vierellä kävi hän mykäksi eikä voinut saada sanaa suustansa eikä ajatella mitään, sillä sydämessä tuntui kiehuvan, korvissa suhisevan ja mielen valtasi kumma pelko. Oliko tämä sitten rakkautta, tämä?
Hän ei tiennyt sitä eikä ymmärtänyt sitä, mutta pysyi kaikissa tapauksissa varmana päätöksessänsä tehdä tämä lapsi vaimoksensa. Vanhemmat empivät kauvan aikaa, sillä nuoren miehen maine oli heistä arveluttava. Hänellä kerrottiin näet olevan rakastajattaren, vanhan ja lujan suhteen, jollaiset kestävät yhäti, vaikka asialliset luulevatkin jo katkaisseensa kaikki siteet.
Sitä paitse rakasti hän lyhempien tai pitempien aikojen kuluessa kaikkia naisia, jotka vain sattuivat niin lähelle, että hän huulillansa heihin ylettyi.
Nyt valmistihe hän avioliittoon suostumatta tapaamaan ainoatakaan kertaa sitä naista, jonka kanssa hän oli kauvan aikaa elänyt. Eräs ystävä järjesti entisen rakastajattaren eläkkeen ja turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan ja vaati, että hänen nimensäkin jäisi tuntemattomaksi. Tyttö kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta Jacques ei niitä avannut. Joka viikko saapui niitä ja kaikissa tunsi hän hyljätyn rakastajattarensa kömpelön käsialan. Viikko viikolta kasvoi hänessä suuttumus tätä naista kohtaan ja hän repi kirjeet heti paikalla koteloa avaamatta ja riviäkään lukematta, koska hän hyvin kyllä tiesi ennakolta niiden sisältävän moitteita ja valituksia.
Kun vanhemmat eivät tahtoneet uskoa hänen kestävyyteensä, jatkoivat he koetusaikaa koko talven ja hyväksyivät hänen kosintansa vasta keväällä.
Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.
Jo aikoja ennen olivat he päättäneet etteivät tekisikään tavanmukaista häämatkaa. Pienten tanssijaisten jälkeen, joihin molempain nuoret sukulaiset kutsuttaisiin, mutta jotka eivät saisi jatkua yli klo 11:n, ettei tämän pitkän juhlapäivän rasitus kävisi liian väsyttäväksi, piti nuorten aviopuolisojen viettää ensimäinen yhteisyönsä vanhempain luona. Seuraavana aamuna oli heidän aikeensa kahden kesken matkustaa meren rannalle, missä he olivat tutustuneet ja rakastuneet ja joka sen vuoksi oli käynyt heille rakkaaksi. Ilta oli jo kulunut ja nuoriso tanssi suuressa salissa. Nuori aviopari oli vetäytynyt pieneen, japanilaiseen budoariin, jonka kalusto oli välkkyvällä silkillä päällystetty ja joka tänä iltana oli vain heikosti valaistu; vieno valo tuli suuresta värilyhdystä, joka riippui katossa kuin jättiläismuna. Ra'ollaan olevasta akkunasta tuli toisinaan vilpoisia tuulahduksia ja kasvoja hyväileviä hengähdyksiä, sillä ilta oli vilpas ja tyyni ja ilma kevään tuoksuja täynnä.
He eivät puhuneet mitään, pitivät vain toisiansa kädestä puristaen sitä joskus lujasti. Nuori nainen oli hieman hajamielinen ja liikutettu tästä suuresta käänteestä hänen elämässänsä, mutta hän hymyili tunteittensa vallassa, ollen milloin itkemäisillänsä, milloin taas menehtymäisillänsä ilosta; hänestä tuntui kuin koko maailma olisi muuttunut sen johdosta, mitä hänelle tapahtui, hän tunsi itsensä levottomaksi, tietämättä syytä siihen, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa valtasi selittämätön ja suloinen raukeus.
Jacques katseli häntä itsepäisesti hymyillen yhtämittaa. Hän aikoi puhua, vaan ei löytänyt sanoja ja pysyi siksi vaiti koettaen kädenpuristuksissa osoittaa rakkautensa tulta. Silloin tällöin kuiskasi hän: "Bertta!" ja joka kerta loi tämä silmänsä häneen hellän suloisella katseella. Hetkisen katsoivat he toisiansa silmiin, kunnes tunteen syttäminä ja tenhomina taas vaipuivat entisiin asemiinsa.
Mutta mitään toisillensa ilmaistavaa ajatusta eivät he keksineet. Heidän annettiin olla kahden kesken; ainoastaan joskus ilmestyi joku tanssipari ohimennen budoarin ovelle ja heitti heihin salaisen silmäyksen ikäänkuin olisivat he tahtoneet olla jonkun salaperäisyyden hienotunteisia ja luotettavia todistajia.
Sivuovi avautui, palvelijatar tuli sisään kantaen tarjottimella kiireellistä kirjettä, jonka postiljooni juuri oli tuonut. Epämääräisen ja pikaisen pelon, äkkionnettomuuden salaperäisen pelon valtaamana tempasi Jacques kirjeen käteensä.
Kauvan katseli hän kirjekuorta tuntematta ensinkään käsialaa ja uskaltamatta sitä avata; päinvastoin toivoi hän kuin hullu, ettei hänen tarvitsisi lukea sitä nyt eikä olla siitä tietävinään, vaan pistäisi hän sen taskuun sanoen: "huomiseksi tämä, sillä huomenna olen minä kaukana eikä tämä voi minua liikuttaa." Mutta kotelon nurkassa oleva, suurilla alleviivatuilla kirjaimilla kyhätty kirjoitus: sangen kiireellinen pelotti ja pidätti häntä siitä.
— Kai sinä sallit, rakas ystäväni? kysyi hän Berttaan kääntyen, repäisi auki liimatun paperiliuskan ja luki. Lukiessansa kalpeni hän hirmuisesti, silmäsi kirjeen nopeasti läpi ja näytti hitaasti tavailevan jotakin.
Kun hän taas kohotti päänsä ylös, olivat hänen kasvonsa aivan hämmennyksissä.
— Rakkahin pikku Berttani, sopersi hän, tämä on ... tämä on parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, sangen suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua hetipaikalla ... niin, aivan tällä hetkellä; ... kysymys on elämästä ja kuolemasta. Sallit kai minun poistua pariksi kymmeneksi minuutiksi? Minä palaan tuossa tuokiossa takaisin.
Vavisten ja peljästyen sopersi Bertta:
— Poistuako, ystäväni?
Muuta ei hän uskaltanut udella eikä miestä kysymyksillä vaivata, kun hän ei vielä ollut hänen vaimonsakaan.
Jacques riensi pois. Bertta jäi yksin kuullen läheisessä salongissa yhä tanssittavan.
Jacques oli tempaissut hatun, joka sattui hänelle käteen, heittänyt läheisimmän päällystakin yllensä ja laskeunut juosten alas rappusia. Ennenkuin hän tuli ulos kadulle pysähtyi hän vielä pylvästön kaasuliekin alle ja luki kirjeen uudelleen.
Kirje kuului näin:
Arvoisa herra!
Eräs tyttö, nimeltä Rovet, joka näyttää olevan teidän entinen rakastajattarenne, on juuri synnyttänyt lapsen, jonka isäksi hän väittää teidät. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Minä rohkenen sen vuoksi kirjoittaa teille asiasta ja pyytää voitteko myöntää tämän viimeisen yhtymyksen naiselle, joka näyttää olevan kovin onneton ja ansaitsevan sääliä.
Palvelijanne
Tri Bonnard.
Kun Jacques astui sairaan huoneeseen, kamppaili tämä jo kuoleman kanssa. Alussa ei nainen tuntenut häntä. Lääkäri ja kaksi hoitajatarta huolestivat häntä, permanto oli täynnä jäällä täytettyjä astioita ja tahrittuja liinavaatteita.
Pirskoitettu vesi tulvehti lattialla; pari kynttilää paloi pöydällä, sängyn takana olevassa pienessä pajukorissa lepäsi kirkuva pienokainen. Joka kerran kun tämä parkasi, koetti kärsivä, jäisten siteidensä sisässä värisevä äiti liikahtaa.
Hän vuosi verta, kuolettavasti haavoitettuna vuosi hän verta, sillä tämä synnytys oli ollut hänelle kuolemaksi. Koko elämänsä vuodatti hän verensä kanssa ja jäähaute sekä huolenpidosta huolimatta jatkui ehkäisemätön vuoto kiirehtien hänen viimeistä tuntiansa.
Nyt tunsi hän Jacques'in ja aikoi kohottaa kätensä, vaan ei voinutkaan; niin heikoiksi olivat ne käyneet, Mutta hänen sinertäville poskillensa alkoivat kyyneleet vuotaa.
Jacques heittäysi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä intohimoisesti. Vähitellen kumartui hän sitten aivan lähelle kuolevaista, aivan lähelle noita laihoja kasvoja, jotka värähtivät hänen kosketuksestansa. Toinen hoitajattarista seisoi kynttilä kädessä valaisten heitä ja syrjään vetäytynyt lääkäri katseli kohtausta kamarin perältä.
Nainen kuiskasi kaukaisella ja huohottavalla äänellä:
— Minä kuolen kohta, rakkaani; lupaa siis jäädä tänne loppuuni saakka. Oi, elä jätä minua nyt, elä jätä minua viimeisellä hetkelläni.
Itkien suuteli Jacques häntä otsalle ja kiharoille sopertaen:
— Ole huoletta, minä jään tänne.
Kesti muutamia minuutteja ennenkuin kuolevainen voi mitään puhua, niin oli hän heikontunut ja rasittunut. Sitten jatkoi hän:
— Pienokaisen isä olet sinä. Jumalan edessä vannon minä sen, sieluni autuuden nimessä minä sen vannon tällä kuolemani hetkellä. Minä en ole rakastanut muita kuin sinua... Lupaa siis minulle, ett'et sitä hylkää...
Jacques yritti vielä kerran sulkea syliinsä tuon raihnaisen ja verestä tyhjentyneen olennon. Omantunnon tuskien ja huolten valtaamana sopersi hän:
— Minäkin vannon sinulle, että kasvatan hänet ja rakastan häntä lapsenani. Hänestä en ai'o luopua.
Kuolevainen yritti silloin suudella häntä. Jaksamatta kohottaa raukeaa päätänsä tarjosi hän vaalenneet huulensa suudeltaviksi. Jacques lähensi omansa poimiaksensa tämän surkuteltavan ja rukoilevan hyväilyn.
Hiukan tyyntyneenä kuiskasi tyttö:
— Tuo se tänne, että saan nähdä rakastatko sinä sitä.
Jacques meni noutamaan lasta. Hän laski sen hellästi heidän välillensä vuoteelle; pienokainen lakkasi itkemästä.
— Ole hiljaa, lapseni, sanoi äiti. Eikä lapsonen sen koommin ääntä päästänyt.
Jacques jäi siihen pitäen omassaan kuolevaisen tulista kättä, jota kuolon ahdistuksen väristykset puistattivat, pitäen sitä samalla tapaa kuin hän äsken oli pitänyt toista rakkauden väristysten puristamaa kättä. Silloin tällöin katseli hän kelloa salasilmäyksellä seuraten viisaria, joka jo näytti puoliyötä, sitten yhtä ja vihdoin kahta.
Tohtori oli vetäytynyt syrjään; molemmat hoitajattaret kuljeksivat jonkun aikaa kevein askelin ympäri huonetta, mutta nukkuivat nyt jo tuoleillansa. Lapsi nukkui niinikään ja äiti näytti myöskin lepäävän silmät ummessa.
Kun päivän heikot säteet alkoivat tunkeutua ristiakuttimien lävitse liikautti äiti äkkiä käsivarttansa niin rajusti ja lujasti, että lapsi oli putoamaisillansa lattialle. Jonkunlainen korina kuului hänen kurkussansa; sitten jäi hän liikkumattomana ja kuolleena makaamaan seljällensä.
Hoitajattaret olivat havahtuneet, kiirehtivät luo ja selittivät:
— Nyt se on lopussa.
Viimeisen kerran katsoi hän tätä naista, jota hän oli rakastanut, ja vilkaisi sitten kelloon, se näytti jo neljää. Lapsi sylissä pakeni Jacques pois ainoastaan juhlapuvussa, sillä hän oli unhottanut pukea ylleen päällystakkinsa.
Yksin jäätyänsä oli hänen nuori vaimonsa odottanut häntä alussa sangen rauhallisesti pienessä japanilaisessa budoarissa. Mutta kun häntä ei alkanut kuulua palaavaksi, palasi tämä salonkiin näennäisesti välinpitämättömänä ja rauhallisena, vaikka sisällisesti tavattoman levottomana.
Nähdessänsä hänet yksinänsä oli äiti kysynyt:
— Missä puolisosi on?
Tähän oli Bertta vastannut:
— Huoneessansa, mutta kyllä hän pian palaa.
Kun kaikki vieraat tunnin kuluttua kysyivät nuorta aviomiestä, kertoi hän kirjeestä, Jacques'in hämmästyneestä ulkomuodosta ja hänen pelvostansa, että joku onnettomuus uhkasi.
Vielä varrottiin häntä palaavaksi. Mutta sitten poistuivat vieraat ja jäljelle jäivät ainoastaan lähimmät omaiset. Puoliyön aikana käytiin levolle, nuori aviovaimo itkevänä ja nyyhkyttäen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat äänettöminä ja lohduttomina hänen vuoteensa ympärillä kuullen hänen yhäti itkevän. Isä oli mennyt poliisikonttoriin kysymään, tiedettiinkö siellä mitään asiasta.
Klo 5 aamulla kuului hiljaista ääntä rappukäytävästä. Ovi avautui ja sulkeusi hiljaa. Sitten kuului äkkiä muuten hiljaisessa talossa pientä ääntä, joka muistutti kissan naukumista.
Naiset hypähtivät kerralla seisoallensa ja äidistänsä ja tädeistänsä huolimatta syöksi Bertta aamupuvussansa ensimäisenä ulos.
Kylmästä sinertävänä ja hengästyneenä seisoi Jacques keskellä lattiaa pitäen pienokaista käsivarsillansa.
Hämmästyneinä katsoivat häneen nuo neljä naista; pelonalaisena ja ahdistunein sydämin juoksi Bertta hänen luoksensa:
— Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee, sano!
Hän näytti vallan mielipuolelta vastatessaan änkyttäen:
— Se merkitsee, että ... että ... minulla on lapsi, jonka äiti on juuri kuollut...
Samassa antoi hän parkuvan pienokaisen Bertan tottumattomiin käsiin.
Sanaakaan virkkamatta otti tämä lapsen syliinsä, suuteli sitä ja painoi sitä rintaansa vastaan. Sen jälkeen loi hän kyyneleiset silmänsä puolisoonsa sanoen:
— Sanoitko, että tämän äiti on kuollut?
Jacques vastasi:
— Äsken juuri ... minun syliini hän kuoli... Minä tein eron hänestä viime kesänä .. tästä en minä tiennyt mitään. Lääkäri kutsui minut hänen luoksensa...
— Mutta tämän pienokaisen me kasvatamme yhdessä, kuiskasi Bertta.