SUSI.
Kas tässä kertomus, jonka vanha markiisi d'Arville jutteli meille erään päivällisen jälkeen parooni Ravelsin luona Saint-Hubertissa.
Sinä päivänä olivat herrat olleet hirvenajossa. Pöytäseurasta oli markiisi ainoa, joka ei ollut ottanut osaa tähän ajoon, sillä hän ei ylipäänsä koskaan metsästänyt.
Juhla-atrian kuluessa oli tuskin puhuttukaan mistään muusta kuin metsänriistan kaadannasta. Myöskin naisia huvittivat nämä julmat ja usein melkein uskomattomat kertomukset; puhujat ikäänkuin esittivät heille nämä ihmisten hyökkäykset ja taistelut elukoita vastaan, huitoivat käsillänsä ja käyttivät kovaa ääntä selittäessään.
Hra d'Arville kertoi hyvin, jopa runollisesti, ja vaikka hän toisinaan olikin hieman liian korkealentoinen, vaikutti hänen kuvauksensa aina. Luultavasti oli hän kertonut tämän juttunsa usein ennenkin, koskapa hän teki sen niin luontevasti ja tarvitsematta etsiä sanoja, jotka hän aina valitsi taitavasti antaaksensa kuulijoille selvemmän kuvan.
— Hyvät herrat! Minä puolestani en ole koskaan metsästänyt, eikä sitä tehnyt isäni, ei isoisäni eikä myöskään iso-isäni isä. Viime mainitun isä taas oli mies, joka eläessänsä metsästi enemmän kuin te kaikki yhteensä. Hän kuoli v. 1764. Tahdonpa kertoa teille, kuinka tämä tapahtui.
Hänen nimensä oli Jean, naimisissa oli hän myös ja, kuten sanottu, oli hänellä jo poika. Hän asui yhdessä nuoremman veljensä François d'Arvillen kanssa sukulinnassamme Lotringissa, suurten metsien keskellä.
François d'Arville oli pysynyt naimatonna metsästysintonsa vuoksi.
Molemmat metsästivät he vuodet alusta loppuun, levähtämättä, lakkaamatta ja väsymättä. He eivät rakastaneet muuta, eivät ymmärtäneet muuta, eivät puhuneet muusta eivätkä eläneet muuta varten.
Tämä hirveä ja lannistamaton intohimo oli heillä verissä. Se poltti heidän suonissansa ja valloitti heidät niin täydellisesti, ett'ei heidän sielussansa ollut sijaa muille tunteille.
He olivat kieltäneet kaikkia millään syyllä häiritsemästä heitä metsästysasioissa. Isoisäni isä syntyi, kun isäni oli ketunpyynnissä eikä Jean d'Arville ensinkään keskeyttänyt ajoansa, vaan kirosi: "Sen ja sen nimessä, olisi penikka voinut odottaa, kunnes päätöshuuto 'alles tot!' olisi kuulunut!"
Hänen veljensä François osottausi vieläkin kiukkuisemmaksi. Aamun koittaessa meni hän jo katsomaan koiria, sitten hevosia ja ampui sen jälkeen lintuja linnan läheisyydessä, kunnes lähdettiin ahdistamaan jotakin suurempaa eläintä.
Maakunnassa kutsuttiin heitä "hra markiisiksi" ja "hra nuoremmaksi" eivätkä senaikuiset ylimykset olleet nykyajan sattumalta aateloitujen miesten kaltaisia, jotka arvonimiin perustavat polveutuvan arvojärjestyksensä. Markiisin poika ei enää ole kreivi eikä vikomtin poika parooni eikä kenraalin poika ole synnynnäinen eversti. Vaan nykyajan joutava turhamielisyys hyötyy tästä järjestyksestä.
Mutta minä palaan takaisin äskeisiin esi-isiini. He näyttävät olleen tavattoman pitkiä, luisevia, karvaisia, rajuja ja voimakkaita miehiä. Nuorempi veljeksistä, joka oli vanhempaa vieläkin pitempi, oli niin kova-ääninen mies, että kun hän päästi huudon, niin lepattivat kaikki lehdet metsässä, kertoo eräs tarina, josta hän oli ylpeä.
Veljesten satulaan nousu ja metsälle lähtö mahtoi olla erinomainen näytös. Kaksi mokomaa jättiläistä kahareisin suurten ratsuhevostensa seljässä!
Keskitalvella vuonna 1764 olivat pakkaset harvinaisen kovia, jonka vuoksi sudetkin kävivät ihan julmiksi.
Ne ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä ihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat navettoihin tappotöitänsä tekemään.
Pian syntyi kylässä hälinä.
Kerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen susi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut kaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin nuuskiaksensa heidän ovillansa.
Koko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin valot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan. Kukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä oli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.
Veljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun; he kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen metsästysretkeen.
Mutta tämä metsästys-talkoo oli turha.
Turhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei koskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota hirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä hyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan kimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta, mistä sitä oli etsitty.
Eräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi suuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.
Molemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät tätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja taistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat harjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin metsästysretkelle.
Aamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi suurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja pensastot löytämättä mitään.
Vihdoinkin palasivat molemmat veljekset äreinä ja epätoivoisina takaisin ratsujensa tuonoisia jälkiä myöten ja ajoivat orjantappuraruusuilla istutettua harjannetta noloina siitä, että tämä susi oli saattanut häpeälle heidän taitonsa; jonkunlainen salaperäinen pelko yllätti heidät.
— Se ei ole mikään tavallinen eläin, sanoi vanhempi veli. Sanoisinpa sen paremminkin ajattelevan kuin ihmisen.
— Ehkä pitäisi meidän antaa orpanamme piispan siunata joku kiväärin luoti, vastasi nuorempi, tahi on meidän pyydettävä jotakin pappia lukemaan tarpeelliset luvut tätä varten.
Sen jälkeen eivät he kotvaan puhuneet mitään.
--- Katsohan, kuinka aurinko on punainen, sanoi Jean vihdoin. Tänä yönä tekee suuri hukka taas jonkun ilkityön.
Hän ei ehtinyt vielä lopettaa lausettansa, kun hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja François'in hepo hypähti sivulle. Laaja ja villi pensasto, täynnä kellastuneita lehtiä, avautui heidän eteensä ja tämän helmasta ilmestyi mahdottoman suuri, harmaa susi, joka loikki tien poikki metsään.
Molemmat veljekset karjasivat ilosta, kumartuivat raskaiden ratsujensa kaulalle, heittivät ne ruumiidensa painolla eteenpäin kiihoittaen, innostaen ja hoputtaen niitä huutamalla, huitomalla ja kannustamalla sellaiseen menoon, että voimakkaat ratsumiehet näyttivät suorastansa kantavan nuo raskaat hevoset sääriensä välissä ja kiitävän niiden kanssa eteenpäin kuin lentämällä.
Näin lensivät ratsut edelleen, vatsat melkein maata viiltäen, samosivat halki pensastojen, loikkasivat yli vesikuoppain, kapaisivat ylös vaaranrinteitä, syöksivät alas laaksoihin, jotka raikuivat metsämiesten täysin keuhkoin torviin puhaltaessa ja ajoväkeä sekä koiria kutsuessa.
Silloin sattui — tämän mielettömän menon kestäessä — että Jean äkkiä löi otsansa suunnattoman suurta oksaa vastaan, niin että hänen päänsä halkesi ja mies lensi kuolleena maahan, sillä välin kuin hullautunut ratsu laukkasi edelleen ja hävisi metsän varjoisaan helmaan.
Nuorempi d'Arville seisautti kohta ratsunsa, hyppäsi alas, nosti veljen syliinsä ja huomasi aivojen valuvan ulos veritulvan mukana.
Hän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään polvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä piirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei ollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko, ja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin tappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.
Illan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi ylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi voimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien haukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli äänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa ja kauhistuttavaa.
Hän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja asetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon takaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin olisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.
Äkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.
Se oli äskeinen susi.
Hirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää ... joku vesipisara ... juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, ... jolloin hän, pirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin peljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen ruumiiseen ... ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi hillitsemättömästä raivosta.
Sitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.
Hän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja hongistojen halki ... samoten uppo-outojen erämaiden läpi ... tähystäen alinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan yön peittoon.
Myöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi kaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita ohi kiitäessään... Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin satulassansa... Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli aarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä ... ja kannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.
Äkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas laaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli kivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.
Ahdistettu susi seisahtui ja kääntyi päin ajajaansa.
François ei voinut pidättää ilon mylvähdystä, jonka kaiku toisti kuin ukkosen jyrinän, ja hyppäsi jahtipuukko kädessä alas satulasta.
Tuo pitkäkarvainen, pyöreäselkäinen otus vartoi häntä ja sen silmät tuikkivat pimeässä kuin kaksi tähtöistä. Mutta ennenkuin tuima metsämies kävi ratkaisevaan taisteluun, tarttui hän veljeensä, laski tämän eräälle kalliolle, pönkitti kivillä vainajan verisen pään ja huusi hänelle kuin mykälle:
— Katsos, Jean, katsos tuota!
Sitten syöksyi hän pedon kimppuun. Hän tunsikin itsensä kyllin voimakkaaksi vierittämään vuoria tai murtamaan paasia kämmentensä välissä. Otus aikoi purra häntä koettaen tonkaista hänen vatsaansa kohti. Mutta asetta käyttämättä tarttui hän tätä kurkusta kiinni ja kuristi sen hitaasti, kuunnellen kuinka sen hengitys seisahtui henkitorvessa ja lakkasi sydämen lyönti. Mielettömän nautinnon vallassa nauroi hän tiukaten hirmuista kuristusta yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän hulluna ilosta huudahti:
— Katsos tänne, Jean, katsos!
Otus ei vastustellut enää. Susi oli menettänyt kaiken voimansa. Se oli kuollut.
Silloin otti François sen suureen syliinsä ja heitti sen vanhemman veljen jalkoihin toistaen heltyneellä äänellä:
— Katsos, katsos, katsos rakas pikku veljeni Jean! Tuossa se nyt on!
Sitten asetti hän ratsun selkään molemmat ruumiit päällekkäin ja lähti kotimatkalle.
Itkien ja nauraen palasi hän linnaan kuin Gargantua Pantagruelin syntyessä huudahdellen voitonriemusta ja hyppien ilosta kertoessansa otuksen taposta; veljensä kuolemaa kuvatessa hän taas vaikeroi partaansa repien.
Usein myöhemminkin, kun hän jälleen puhui tästä päivästä, lausui hän kyyneleet silmissä:
— Jos Jean raukka vain olisi voinut nähdä minun kuristavan sen toisen, niin olisi hän kuollut tyytyväisenä, siitä olen varma.
Isoisäni isän leski juurrutti orpopoikaansa kauhun kaikkea metsästystä kohtaan, joka sitten on periytynyt isästä poikaan aina minuun saakka.
Markiisi d'Arville vaikeni.
— Tuo juttu on tietysti tarina, eikö totta? kysyi joku.
Kertoja vastasi:
— Minä vannon teille sen olevan totta alusta loppuun.
Silloin arveli eräs nainen heikolla, vienolla äänellänsä:
— Samapa se, mutta tuollaiset intohimot ovat ihania.