VALLANKUMOUS.
Pariisiin oli juuri saapunut tieto Sedanin onnettomasta tappiosta. Vallankumous oli julistettu. Koko Ranska huohotti hengästyneenä tämän mielettömyyden edessä, jota kesti kommunikauden loppuun saakka. Koko valtakunnassa leikittiin ajattelemattomasti sotilailla.
Sukkatehtailijat olivat everstejä ja hoitivat kenraalin tehtäviä; suuret, rauhalliset vatsat olivat saaneet punaiset vyöt siteiksensä ja komeilivat revolvereilla ja tikareilla; pikkuporvarit, joista tehtiin tilapäisiä sotilaita, komensivat räyhääviä, vapaaehtoisia pataljooneja kiroillen kuin kuorma-ajurit ... muka paremman ryhdin vuoksi.
Jo lupa saada kantaa aseita ja käsitellä pyssyjä järjestelmällisesti hullutti näitä ihmisiä, jotka tähän saakka olivat käsitelleet ainoastaan kauppakirjoja, ja saattoi heidät syyttömästi peloittaviksi ihmisten silmissä. Sitten mestattiin viattomia ihmisiä näyttääksensä, että osattiin tappaa, ja ammuskeltiin — preussilaisten hurmetta vielä uhoavilla kentillä vaellettaessa — kulkukoiria, rauhassa märehtiviä lehmiä ja heinikoissa laitumella käyviä, sairaita ratsuhevosia.
Jokainen luuli itsensä kutsutuksi näyttelemään suurta sotilasroolia. Pienempien kaupunkien kahvilat, jotka vilisivät univormuun pukeuneita kauppiaita, muistuttivat kasarmeja tai sota-ambulansseja.
Cannevillen kaupunkiin eivät nämä hulluttavat uutiset armeijasta ja pääkaupungista olleet vielä saapuneet; mutta tavaton kiihotustila oli vallinnut kaupungissa jo kuukauden päivät ja puolueet seisoivat ärsytettyinä vastakkain.
Kaupungin pormestari, kreivi de Varnetot, pieni, laiha ja vanha mies, oli niitä legitimistejä (laillisuuden puolustajia) jotka äskettäin oman arvonsa vuoksi olivat palanneet keisarikuntaan; päättäväisen vastustajan oli hän saanut tohtori Massarelista, joka oli suuri, kuumaverinen mies ja nykyään piirikunnan tasavaltaisen puolueen johtaja, paikallisen vapaamuurarilooshin presidentti, maanviljelysseuran ja paikkakuntalaisten klubin esimies sekä uuden, maalaissotaväen järjestäjä, jonka määrä oli pelastaa valtakunta.
Parissa viikossa oli hänen onnistunut saada 63 vapaaehtoista aviomiestä ja perheenisää, viisasta talonpoikaa ja kauppapalvelijaa ryhtymään isänmaan puolustusväkeen; joka aamu harjoitti hän joukkoansa kaupungin torilla.
Kun pormestari sattumalta tähän aikaan meni torin laidassa olevalle kunnallishuoneelle, astui komentaja Massarel, revolveri vyöllä ja miekka kädessä, ylpeänä joukkonsa rintaman ohitse huudattaen miehistöllänsä "eläköön isänmaa!" Tämä huuto harmitti huomattavasti pikku kreiviä, joka epäilemättä näki tässä uhkauksen ja yllytyksen taisteluun samalla kun se vastenmielisesti muistutti häntä suuren vallankumouksen ajoista.
Aamulla syyskuun 5 p:nä vastaanotti tohtori univormuun puettuna ja revolveri pöydällänsä vanhan maalaispariskunnan; aviomies, jota suonipaisuke oli vaivannut jo seitsemän vuotta, selitti ruvenneensa pelkäämään, että vaimokin saa saman taudin ja että...
Mutta samassa toi postiljooni pääkaupungin sanomalehden.
Herra Massarel avasi lehden, kalpeni, kääntyi äkkiä poispäin, nosti innostuksen valtaamana käsivarret ylös taivasta kohti ja huusi täyttä kurkkua noille maalaishöperöille:
— Eläköön tasavalta! eläköön tasavalta! eläköön tasavalta!
Sitten vaipui hän nojatuoliin ihan voipuneena liikutuksesta.
Ja kun talonpoika yritti jatkaa selitystänsä sanoen: "se alkoi sillä tavoin, nähkääs, että tuntui kuin olisi kusiaisia juoksennellut sääriä pitkin..." huusi tohtori hänelle:
— Jättäkää minut rauhaan! Minulla ei ole aikaa kuunnella teidän tuhmuuksianne. Tasavalta on julistettu, keisari otettu vangiksi ja Ranska on pelastettu. Eläköön tasavalta!
Sitten juoksi hän ovelle ja mölähti: Céleste, hoi! Joudu, Céleste!
Säikähtyneenä syöksähti palvelijatar ovelle. Tohtori puhui niin nopeasti, että se kävi vallan sopotukseksi: — Kenkäni, miekkani, patruunavyöni ja espanjalainen tikarini, joka on siellä yöpöydälläni: joudu, joudu!
Taas yritti itsepäinen talonpoika, otollisen äänettömyyden tullen, jatkaa selitystänsä:
— Siitä syntyi sitten kuin pieniä pusseja, joihin teki kipeää kävellessä...
Kiivastuneena ärjäsi lääkäri hänelle:
— Jättäkää minut rauhaan, sanon minä! Jos te olisitte pesseet jalkanne, ei niitä olisi syntynyt, koira vieköön!
Tarttuen sitten miestä kurkusta kiinni tiuskaisi hän tälle vasten naamaa:
— Etkö sinä, kolmenkertainen elukka, tiedä, että me elämme jo tasavallassa!
Ammattitunne rauhoitti hänet kuitenkin heti kohta ja hän lykkäsi ällistyneen pariskunnan ulos toistellen:
— Tulkaa huomenna, tulkaa huomenna, ystäväni. Tänään minulla ei ole aikaa.
Pukeutuessaan kiireestä kantapäähän jakeli hän jälleen sarjan tärkeitä käskyjä palvelijattarellensa:
— Juokse luutnantti Picartin ja aliluutnantti Pommelin luo ja sano heille, että odotan heitä tänne hetipaikalla. Toimita myöskin Torchebeuf rumpunsa kanssa tänne heti; heti, kuuletko?
Célesten mentyä kokosi hän ajatuksiansa valmistautuen hallitsemaan uuden asiaintilan vaikeuksia.
Kutsutut saapuivat yht'aikaa tavallisessa työpuvussansa. Päällikkö, joka odotti heidän tulevan sotilaallisessa asussa, kavahti ylös hieman kummastuneena.
— Perhana, ettekö te siis tiedä mitään? Keisari on vankina ja tasavalta on julistettu. Nyt on meidän toimittava. Minun asemani on arveluttava, sanoisinpa melkein vaarallinen.
Mietittyänsä muutamia sekunteja säikähtyneen alipäällystönsä edessä, jatkoi hän:
— Meidän täytyy toimia ... ja toimia empimättä. Minuutit ovat tuntien veroisia tällaisissa tapauksissa. Kaikki riippuu nopeista päätöksistä. Te, Torchebeuf, lyökää rumpua koko kaupungissa aina Gerisaie'n ja Salmaren ulkokyliin saakka ja hälyttäkää miehistö aseisiin torille. Te, Pommel, pukekaa nopeasti univormu yllenne, mutta ainoastaan takki ja keepi. Me valloitamme maistraatin ja vaadimme kreivi de Varnetot'in jättämään virkansa meille. Ymmärrättekö?
— Kyllä.
— Mutta toimikaa nopeasti. Minä saatan teitä hra Pommelin luo, sillä me toimimme yhdessä.
Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyivät komentaja-päällikkö ja hänen aliluutnanttinsa, hampaihin saakka aseestettuina, torille juuri sillä hetkellä, jolloin pikku kreivi de Varnetot, säärystimet jalassa ja pyssy olalla — ikäänkuin aikoisi hän metsästämään — marssi nopein askelin esille eräältä toiselta kadulta, vartioväkenänsä kolme vihreään takkiin puettua vahtimiestä, lyhyet miekat sivuilla ja kiväärit riippuen olkahihnoissa.
Sillä välin kuin tohtori ällistyneenä pysähtyi heitä katsomaan, hävisivät nuo neljä miestä kaupungin taloon, jonka ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
— Hän ehti ennen meitä, murahti tohtori; nyt täytyy meidän odottaa apuväkeä. Neljännestuntiin emme voi tehdä mitään.
Luutnantti Picart palasi takaisin.
— Pastori kieltäytyi tottelemasta, sanoi hän; kirkonvartijan ja unilukkarin kanssa sulkeutui hän temppeliin.
Torin toisella puolen, valkoista kaupungintaloa vastapäätä, seisoi kirkko mykkänä ja mustana, suuri, raudoitettu tammiovi suljettuna.
Kun uteliaat asukkaat, nenä akkunan-ruuduissa, tähystelivät torille tahi tulivat ulos talojensa kynnyksille katsomaan, oliko jotain tekeillä, kuului äkkiä rummutus ja pian ilmestyi Torchebeuf torille iskien ihan riivatusti nuo kolme nopeaa hälytyslyöntiä. Joustavin askelin kulki hän torin poikki ja katosi sitten erääseen etukaupunkiin vievälle maantielle.
Päällikkö paljasti miekkansa, astui yksin niiden molempien rakennusten keskivälille, joihin viholliset olivat sulkeutuneet, huitoi aseellansa päänsä ylitse ja rönkäsi keuhkojensa koko voimalla:
— Eläköön tasavalta! kuolema pettureille!
Sen tehtyänsä vetäytyi hän upseeriensa luo.
Teurastaja, leipuri ja apteekkari telkesivät akkunaluukkunsa ja sulkivat myymälänsä. Ainoastaan ruokatavarakauppa jäi avoimeksi.
Tällä välin kokoutui porvarisotilasten miehistö vähitellen torille, mikä missäkin puvussa, mutta kaikilla kuitenkin punaisella nauhalla varustettu, musta keepihattu, joka muuten oli heidän ainoa univormunsa. Kaikki tulivat aseestettuina vanhoilla, ruostuneilla kivääreillään, jotka jo kolmisenkymmentä vuotta olivat riippuneet keittiön takka-uunien yläpuolella; tässä asussansa muistuttivat he kovin elävästi talonvartijain osastoa. Kun noin kolmekymmentä miestä oli kokoontunut hänen ympärillensä, selitti päällikkö heille muutamin sanoin, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut. Sitten kääntyi hän taapikuntansa puoleen ja sanoi:
— Ja nyt me toimimme.
Asukkaat kokoontuivat ryhmiin, kyselivät toisiltansa ja puhelivat rähisten.
Tohtori oli pian tehnyt päätöksensä taistelun suunnitelman suhteen:
— Luutnantti Picart! Te marssitte suoraan kaupungintalon akkunain eteen ja vaaditte tasavallan nimessä kreivi de Varnetot'in jättämään talon avaimet minun haltuuni.
Mutta luutnantti Picart, joka oli muurarimestari, kieltäysi tästä sanoen:
— Te olette aika veitikka, te, hra komentaja. Vai menisin minä sinne saamaan luodin kylkeeni? Paljo kiitoksia! Tiedättehän, että nuo tuolla sisässä ampuvat hyvin. Tehkää itse toimituksenne.
Komentaja punastui:
— Järjestyksen nimessä käsken minä teitä sinne.
Mutta luutnantti kieltäysi sittenkin:
— Kuinka antaisin minä runnella itseni tietämättä miksikä?
Kaupungin arvokkaimmat henkilöt, jotka olivat keräytyneet yhteen ryhmään lähelle sotilastoa, nauroivat. Eräs heistä huudahti:
— Oikein, Picart! Tämä ei ole oikea hetki siihen.
Silloin murahti tohtori:
— Te pelkurit!
Riisuen miekkansa ja revolverinsa, jotka hän jätti eräälle sotilaalle, lähestyi hän hitain askelin ja silmät akkunoihin luotuina kaupungintaloa odottaen, että sieltä suunnattaisiin pyssyrämän piippu häntä kohden.
Tultuansa muutamien askelten päähän näki hän talon molemmissa päädyissä sijaitsevain koulujen ovien avautuvan ja joukko lapsia, poikia ja tyttöjä sekaisin, tulvahti sieltä ulos leikkimään suurella, avonaisella torilla; huitoen käsillänsä kuin olisivat he leikkineet "lintusilla-oloa" rähisivät he tohtorin ympärillä niin, ettei tämä saanut ääntänsä kuuluville.
Kun viimeiset oppilaat olivat ehtineet ulos torille, sulkeutuivat molemmat ovetkin.
Vihdoinkin hajautuivat poikaviikarit sen verran, että tohtori voi koroittaa voimakkaan äänensä:
— Hra de Varnetot?
Eräs akkuna ensimäisessä kerroksessa avautui ja hra de Varnetot ilmestyi akkunaan.
Komentaja jatkoi:
— Arvoisa hra pormestari kai tietää, mitkä suuret tapahtumat juuri ovat mullistaneet hallituksemme. Se hallitus, jota te täällä edustatte, ei enää ole olemassa. Olojen näin surullisesti, mutta ratkaisevasti kääntyessä tulen minä uuden tasavallan nimessä vaatimaan teitä jättämään minun käsiini sen toimivallan merkit, jotka entinen hallitus on teille uskonut.
Hra de Varnetot vastasi:
— Hra tohtori, minä olen laillisen hallituksen nimittämä Cannevillen pormestari, ja aion pysyä tässä toimessani, kunnes minut on virallisesti siitä vapautettu ja esimiesteni määräyksestä uusi sijalleni nimitetty. Muuten olen minä isäntä täällä virkatalossa ja aijon jäädä tänne. Turhaan koetatte minua täältä karkoittaa.
Ja pormestari sulki akkunan.
Komentaja peräysi joukkonsa luo. Mutta ennen kuin hän tälle teki selkoa käynnistänsä mittasi hän luutnantti Picartia kiireestä kantapäähän.
— Te olette suupaltti, te, ja pelkuri jänis, joka häpäisette koko armeijan. Minä erotan teidät virastanne.
— Vähät minä siitä, vastasi luutnantti ja vetäysi murisevaan väkijoukkoon.
Sitten mietti tohtori, mitä oli tehtävä. Uskaltaako hyökkäys? Mutta jos sotilaat eivät tottele? Ja oliko hänellä siihen oikeuttakaan?
Eräs ajatus johtui hänen mieleensä. Hän riensi sähkösanomakonttoriin, joka sattui olemaan aivan maistraattia vastapäätä, torin toisella puolen.
Täällä kirjoitti hän kolme sähkösanomaa: ensimäisen tasavaltalaisen hallituksen jäsenille Pariisissa; toisen Ala-Seinen uudelle, tasavaltalaiselle prefektille Rouenissa ja kolmannen uudelle, tasavaltalaiselle aliprefektille Dieppessä.
Hän selitti asiain tilan, huomautti vaarasta jättää kunnan asiat edelleen entisen, monarkkisen pormestarin käsiin, tarjosi uskollista palvelustansa tasavallalle, pyysi määräyksiä ja kirjoitti nimensä alle kaikki arvonimityksensä.
Sitten palasi hän joukkonsa luo ja veti 10 frangin kultarahan taskustaan sanoen: "kas tässä, ystäväni, menkää hiukan syömään ja juomaan; jättäkää tänne vain 10-miehinen osasto pitämään silmällä, ettei kukaan pääse ulos maistraatista."
Tämän sattui virasta erotettu luutnantti Picart kuulemaan, joka juuri jutteli kellosepän kanssa; hän alkoi naljailla ja sanoi: "Jumalan tähden, hra komentaja, jos he pääsevät sieltä ulos, niin silloinhan on teillä tilaisuus päästä sisään. Ell'eivat he sitä tee, niin en ymmärrä, millä tavoin te sinne pääsette!"
Tohtori ei vastannut hänelle mitään, vaan meni syömään aamiaista.
Jälkeen puolen päivän asetti hän sitäpaitse vartijasotilaita ympäri kaupunkia ikäänkuin hän olisi peljännyt jotakin yllätystä.
Itse kulki hän useita kertoja kaupungintalon ja kirkon ohitse huomaamatta mitään epäilyttävää; päinvastoin näyttivät nuo molemmat rakennukset vallan autioilta.
Teurastaja, leipuri ja apteekkari avasivat jälleen myymälänsä.
Kaupungissa liikkui paljo huhuja. Jos keisari oli joutunut vangiksi, oli se epäilemättä kavalluksen kautta tapahtunut. Varmasti ei tiedetty, millaiseksi tasavalta oli aiottu.
Ilta alkoi jo hämärtää.
Noin klo 9 illalla lähestyi tohtori yksin ja vallan hiljaa kaupungintalon ovea varmana siitä, että vastapuolue oli mennyt levolle. Kun hän yritti murtaa ovea auki pienen rautakangen avulla, kuului äkkiä kova-äänisen vahtisotilaan kysymys sisäpuolelta:
— Ken siellä?
Silloin peräysi tohtori Massarel vihollisen luota, minkä jalat kantoivat.
Seuraava päivä koitti ilman että mitään oli muuttunut asiaintilassa.
Aseestettu sotaväki hallitsi edelleen toria. Kaupungin väestö oli keräytynyt sotajoukon ympärille odottamaan ratkaisua; myöskin naapurikylistä oli kansaa tullut katsomaan, mitä täällä oli tekeillä.
Silloin päätti tohtori, joka jo ymmärsi arvonsa tässä olevan kysymyksessä, saattaa asiat lopulliseen ratkaisuun tavalla tahi toisella. Hän mietti juuri, mikä varma ja luja päätös tässä oli tehtävä, kun sähkölennätinkonttorin ovi avausi ja konttorin juoksutyttö tuli ulos pari sähkösanomaa kädessä.
Hän riensi heti suoraan komentajaa kohti ja antoi hänelle toisen sähkösanomista. Sitten juoksi hän allapäin ja pelonalaisena väkijoukon katseista, jotka kaikki seurasivat hänen liikkeitänsä, aution torin poikki ja koputti hiljaa kaupungintalon teljetylle ovelle aivan kuin ei hän olisi tiennytkään, että aseellisia miehiä oli sinne piiloutunut.
Vartija raotti ovea ja miehen käsi otti sähkösanoman vastaan, jonka jälkeen tyttönen palasi takaisin aivan punoittavana ja melkein itku kurkussa siitä, että koko maailma häneen katsoa tuijotti.
Sitten huusi tohtori värähtelevällä äänellä:
— Hiukan hiljaisuutta, hyvät kansalaiset!
Ja kun väkijoukko oli vaiennut, lausui hän ylpeästi:
— Kas tässä tiedonanto, jonka olen uudelta hallitukselta saanut.
Sitten näytti hän sähkösanomaa ja luki:
"Entinen pormestari erotettu. Ilmoittakaa se kansalle mitä pikimmin. Varrotkaa lisäohjeita. Aliprefektin puolesta
Sapin, neuvosmies."
Tohtori riemuitsi. Hänen sydämensä sykki ilosta ja hänen kätensä vapisivat. Mutta silloin huusi Picart, hänen entinen alaluutnanttinsa, läheisestä väkijoukosta:
— Tuo kaikki on hyvä. Mutta jos nuo toiset eivät tule ulos tuolta, niin tuottaa tuo paperi teille vain ... huonot jalat, hra tohtori.
Hra Massarel kalpeni. Jos vastapuolue todellakaan ei aikonut jättää taloa, niin täytyi hänen nyt marssia eteenpäin. Se ei ollut ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.
Hän katsahti arasti kaupungintalolle päin toivossa, että näkisi oven avautuvan ja vastustajan peräytyvän.
Mutta ovi pysyi suljettuna. Mitä tehdä? Väkijoukko kasvoi ja kertyi sotaväen ympärille. Kaikki nauroivat.
Tohtoria harmitti varsinkin eräs ajatus. Jos hän nyt tekisi hyökkäyksen, täytyisi hänen marssia joukon etunenässä. Ja kun koko taistelu epäilemättä päättyisi, jos hän kuolisi, niin tähtäisivät hra de Varnetot ja tämän kolme asemiestä tietysti ainoastaan häntä. Ja ne olivat hyviä, sangen hyviä ampujia kaikki tyyni. Picart muistutti häntä siitä vieläkin kerran. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus hänen päähänsä ja hän kääntyi Pommelia kohti sanoen:
— Juoskaa pian apteekkarin luo ja pyytäkää häneltä servietti ja kävelykeppi.
Luutnantti kiiruhti pois.
Tohtori aikoi tehdä valkean neuvottelulipun, joka ehkä ilahduttaisi vanhan pormestarin laillista sydäntä.
Pommel palasi jo pyydetyn liinan ja erään luudanvarren kanssa.
Ohkaisella purjenuoralla sidottiin lippu tankoon, johon hra Massarel kävi molemmin käsin kiinni ja lähestyi nyt uudelleen kaupungintaloa, pitäen lippua edessänsä.
Päästyänsä ovelle huusi hän:
— Hra de Varnetot!
Ovi aukesi samassa ja hra de Varnetot ilmestyi kynnykselle kolmen vartijasotilaansa kanssa.
Vaistomaisesti peräytyi tohtori askeleen taapäin. Sitten tervehti hän vihollista kohteliaasti ja sanoi liikutuksesta tukehtumaisillansa:
— Hra pormestari, minä tulen antamaan teille tiedon saamistani määräyksistä.
Vastaamatta tohtorin tervehdykseen vastasi vanha ylimys:
— Minä peräydyn, hra komentaja, mutta tietäkää, ett'en tee sitä pelvosta enkä tottelevaisuudesta minulle vastenmielistä hallitusta kohtaan, joka nyt on vallan anastanut.
Lausuen nämä sanat sangen harvaan lisäsi hän:
— Minä en tahdo antaa aiheita luuloon, että haluaisin olla päivääkään tasavallan palveluksessa. Sillä hyvä.
Hämmästynyt tri Massarel ei tiennyt vastata tähän mitään. Hra de Varnetot lähti nopein askelin tiehensä ja hävisi seurueensa kanssa torin kulman ta'a.
Ylpeänä palasi tohtori väkijoukon luo. Tultuansa niin lähelle, että hän otaksui äänensä kuuluvan, huusi hän:
— Hurraa! Hurraa! Tasavalta voittaa kaikkialla!
Mitään liikutusta ei väkijoukossa huomattu.
Tohtori jatkoi:
— Nyt on kansa vapaa, kaikki olette te vapaita ja riippumattomia kansalaisia. Siitä voitte olla ylpeitä!
Hitaat kyläläiset katsoa töllöttivät häneen, mutta kenenkään silmissä ei näkynyt mitään kunniantunnon välkettä.
Tohtori tarkasti vuorostaan heitä harmistuneena tuollaisesta välinpitämättömyydestä ja miettien mitä hänen oli heille sanottava, mitä hän voisi tehdä vilkastuttaaksensa tätä velttoa kansaa yhdellä ainoalla iskulla ja miten hän parhaiten voisi täyttää kutsumustansa kansan herättäjänä.
Silloin valtasi hänet eräs ajatus ja kääntyen Pommeliin päin sanoi hän:
— Hra luutnantti, käykääpä noutamassa erotetun keisarin rintakuva kunnallisneuvosten istuntosalista ... ja ottakaa joku tuoli mukaanne...
Eikä aikaakaan, niin palasi lähetti takaisin kantaen oikealla olallansa Bonaparten kipsistä rintakuvaa ja vasemmassa kädessänsä tuolia.
Hra Massarel riensi häntä vastaan, otti tuolin, asetti sen maahan ja nosti valkoisen rintakuvan tuolille; sitten peräytyi hän pari askelta taapäin ja puhutteli kipsikuvaa sointuvalla äänellä tähän tapaan:
— Tiranni, tiranni, nyt olet sinä kukistunut, kukistunut ja suistunut maahan ja katulokaan. Kuoleva isänmaa korisi jo saappaasi alla. Mutta sallimuksen kosto kohtasi sinut. Tappio ja häpeä liittyvät nimeesi. Sinä kukistut voitettuna ja preussilaisten vankina... Suistuvan keisarikuntasi raunioille nousee nuori ja säteilevä tasavalta, joka jälleen kohottaa sinun katkenneen kalpasi...
Tohtori odotti suosionosoituksia. Vaan suosionhuutoja ei kuulunut eikä kättentaputuksia. Peljästyneet talonpojat pysyivät vaiti ... ja keisari, jonka ohuiksi punotut viikset ulottuivat ulommaksi poskipäitä ja joka vaikutti hyvin harjatulta kuin joku vahakuva parturin akkunassa, näytti katselevan hra Massarelia häviämättömällä ja ivallisella kipsihymyllänsä.
Näin katselivat he jonkun aikaa toisiansa kasvoihin, Napoleon tuolillansa ja Massarel seisoalta ... noin kolmen askeleen päässä. Komentaja Massarel tunsi harmistuvansa. Mitä tehdä? Mitä voi hän tehdä herättääksensä tämän kansan ja voittaaksensa lopullisesti yleisen mielipiteen uudelle hallitusmuodolle?
Sattumalta tuli hän laskeneeksi kätensä vatsansa päälle ja tapasi punaisen vyön alle pistetyn revolverin pään.
Mitään uutta ajatusta, mitään uusia sanoja ei hän enää keksinyt. Sen sijaan veti hän revolverin vyöstänsä, peräysi pari askelta ollaksensa sopivan matkan päässä ja ampui entistä hallitsijaansa.
Luoti teki Napoleonin otsaan pienen mustan läven, joka näytti tuskin huomattavalta täplältä. Laukauksella ei siis ollut mitään vaikutusta. Silloin ampui tohtori toisen laukauksen, joka teki toisen läven, sitten kolmannen ja lopuksi vallan peräkkäin kolme viimeistä patruunaa.
Napoleonin otsa pirstausi valkoiseksi tomuksi, mutta hänen silmänsä, nenänsä ja ohuet, pitkät viiksensä pysyivät koskemattomina.
Epätoivoisena iski tohtori sitten nyrkillänsä tuolin kumoon ja laski vihdoin jalkansa rintakuvan jäännösten päälle ja kääntyi tässä voittajan asennossa seisten ällistyneeseen yleisöön päin huudahtaen:
— Noin kukistukoot kaikki kavaltajat!
Mutta kun mitään innostusta ei sittenkään seurannut ja kun katselijakunta näytti tyhmistyvän hämmästyksestä, huusi komentaja sotilaillensa:
— Nyt voitte te palata takaisin — kotiinne!
Itse harppasi hän pitkin askelin kotiansa kohti ikäänkuin olisi hän halunnut paeta tiehensä.
Eteisessä ilmoitti emännöitsijä tohtorille, että eiliset potilaat olivat varronneet häntä jo neljättä tuntia odotushuoneessa. Tohtori riensi sinne.
Ja siellä istui tuo suonipaisuketta sairastava pariskunta, joka oli saapunut jo päivän koittaessa, ja yhä vartoi lääkäriä itsepintaisella kärsivällisyydellä.
Tämän astuttua sisään, ryhtyi ukko jälleen selittämään:
— Se alkoi, nähkääs, sillä lailla, että tuntui kuin kusiaisia olisi juossut alinomaa sääriäni pitkin...