ISO-NIILO JA PIKKU-NIILO.
Samassa kylässä asui kaksi Niilo-nimistä miestä, mutta toisella oli neljä hevosta ja toisella vain yksi ainoa. Jotta nyt ihmiset voisivat erottaa nämä miehet toisistaan, sanoivat he sitä, jolla oli neljä hevosta, Isoksi-Niiloksi ja sitä, jolla oli yksi hevonen, Pikku-Niiloksi. Kuulkaamme nyt kuinka näiden molempien kävi, sillä tämä on tosi tapaus!
Kaiken viikkoa täytyi Pikku-Niilon kyntää Isolle-Niilolle ja lainata hänelle ainoaa hevostaan; Iso-Niilo kyllä sitten pani kaikki neljä hevostaan auttamaan Pikku-Niiloa, mutta vain kerran viikossa, nimittäin sunnuntaina. Pois tieltä! kuinka Pikku-Niilo paukutti piiskaansa viidelle hevoselle, olivathan ne sinä yhtenä päivänä miltei hänen omansa. Aurinko paistoi niin kauniisti, kirkonkellot kutsuivat jumalanpalvelukseen, pyhävaatteissaan, virsikirja kainalossa kulkivat ihmiset kuulemaan papin saarnaa ja he katsahtivat Pikku-Niiloon, joka kynti viidellä hevosella, ja Pikku-Niilo oli niin tyytyväinen, että vain läiskäytti piiskaansa ja huusi: "hei vain, kaikki hevoseni!"
"Et sinä niin saa sanoa", virkkoi Iso-Niilo, "yksi ainoa hevonenhan on sinun!"
Mutta kun joku kirkkoväestä taas meni sivutse, unohti Pikku-Niilo, ettei hän saisi sanoa sillä lailla, ja huusi: "hei, kaikki hevoseni!"
"Niin, kyllä minä nyt pyydän, että lakkaat!" sanoi Iso-Niilo, "sillä jos sinä vielä kerran noin sanot, isken minä hevostasi kalloon, niin että se kuolee siihen paikkaan, ja silloin se on mennyttä kalua!"
"En minä totisesti enää sano niin!" vakuutti Pikku-Niilo, mutta kun ihmisiä taas kulki ohitse ja he nyökyttivät hänelle hyvää päivää, kävi hän tavattoman hyvälle päälle ja hänestä tuntui niin uljaalta kyntää maitaan näin viidellä hevosella; ja hän läiskäytti piiskaa ja huusi: "hei vain, viisi hevostani!"
"Kyllä minä sinun hevosesi heijaan!" sanoi Iso-Niilo, otti nuijan ja iski Pikku-Niilon ainoaa hevosta otsaan, niin että se kaatui nurin ja kuoli siihen paikkaan.
"Voi, voi, nyt ei minulla ole hevosta ensinkään!" sanoi Pikku-Niilo ja rupesi itkemään. Hän nylki hevosen, otti nahan ja vei sen ullakolle kuivamaan. Sitten hän pisti nahan säkkiin, otti säkin selkäänsä ja läksi kaupunkiin myymään hevosnahkaansa.
Kaupunkiin oli pitkä matka, ja tie vei suuren, pimeän metsän läpi. Sattuipa vielä tulemaan hirveän paha ilma; hän käveli eksyksiin ja ennenkuin hän löysi oikean tien, oli ilta ja mahdoton ehtiä kotiin tai kaupunkiin ennen yötä.
Aivan tien vieressä oli iso talonpoikaistalo, ikkunaluukut olivat suljetut, mutta yläraosta pääsi tunkeutumaan tulta. "Tuolta minä kai saan yösijan", ajatteli Pikku-Niilo ja meni koputtamaan oveen.
Emäntä tuli avaamaan, mutta kuultuaan mitä asiaa oli, käski mennä pois, sillä isäntä ei ollut kotona eikä hän silloin ruvennut ottamaan vastaan vieraita.
"Minun täytyy sitten maata ulkona", sanoi Pikku-Niilo, ja emäntä sulki oven.
Ihan talon vieressä oli suuri heinäsuova, ja sen ja rakennuksen välille oli tehty pieni vaja, jota peitti tasainen olkikatto.
"Tuolla minä voinkin maata!" sanoi Pikku-Niilo huomatessaan katoksen. "Siellähän on mukava vuode, ei suinkaan haikara karkaa puremaan minua kinttuihin." Katolla seisoi nimittäin elävä haikara. Sillä oli siellä pesä.
Pikku-Niilo kapusi katolle ja kääntelihe siellä, päästäkseen oikein hyvään asentoon. Puuluukut ikkunoiden edessä eivät ylhäältä olleet tiiviit, ja hän saattoi aivan hyvin nähdä tupaan.
Suurella, katetulla pöydällä oli viiniä, paistia ja sellaista koreata kalaa. Emäntä ja lukkari istuivat kahden pöydässä ja emäntä kaasi lukkarille viiniä ja lukkari pisti poskeensa kalaa, sillä siitä herkusta hän piti.
"Kunpa minäkin saisin jotakin suuhuni!" sanoi Pikku-Niilo ja oikoi päätään ikkunaa kohti. Hyvät ihmiset sentään mikä korea kaakkukin siellä komeili! Olipa ne aika kemut!
Samassa kuului kavioiden kapsetta maantieltä. Joku likeni taloa ratsain. Emännän mies sieltä palasi kotiin.
Perin hyvä mies hän oli, mutta hänessä oli sellainen omituinen tauti, ettei hän koskaan sietänyt nähdä lukkareja; niin pian kuin lukkari sattui hänen silmiinsä, hän kerrassaan raivostui. Juuri sentähden oli lukkari tullut tervehtimään vaimoa silloin kun tiesi miehen olevan poissa. Ja hyvä vaimo oli pannut pöytään parasta mitä hänellä oli. Kun he nyt kuulivat miehen tulevan, pelästyivät he suuresti, ja vaimo pyysi lukkaria kömpimään suureen kirstuun, joka seisoi tyhjänä nurkassa. Lukkari suostui, sillä tiesihän hän, ettei mies raukka voinut sietää lukkareja. Vaimo piilotti kiireesti viinit ja herkut leivinuuniinsa, sillä jos mies olisi ne nähnyt, olisi hän paikalla ruvennut kyselemään niiden tarkoitusta.
"Voi kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo nähdessään ruokien katoavan.
"Onko siellä joku?" kysyi isäntä ja rupesi katselemaan Pikku-Niilon mutkiin. "Miksi sinä siellä makaat? Tule pois tupaan!"
Nyt kertoi Pikku-Niilo kävelleensä eksyksiin ja pyysi yösijaa.
"Kyllä sitä on!" sanoi isäntä, "mutta ensin meidän täytyy saada vähän haukattavaa!"
Emäntä otti heidät molemmat ystävällisesti vastaan, kattoi pitkän pöydän ja pani heidän eteensä suuren vadillisen puuroa. Isännän oli nälkä ja hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta Pikku-Niilo, joka tiesi sen korean paistin, kalan ja kakun olevan uunissa, ei saanut niitä pois mielestään.
Pöydän alle jalkojensa juureen hän oli laskenut säkkinsä, missä hevosnahka oli, sillä tiedämmehän että hän oli lähtenyt matkalle juuri myydäkseen nahan kaupungissa. Puuro ei tahtonut maistua miltään, ja tuontuostakin hän polki säkkiä, jotta kuiva nahka narisi.
"Oletko hiljaa!" sanoi Pikku-Niilo säkilleen, mutta polki sitä samalla, jotta se narisi entistä kovemmin.
"Mitä kummaa sinun pussissasi on?" kysyi isäntä.
"Noita siellä on!" vastasi Pikku-Niilo, "se sanoo ettei meidän pidä syödä puuroa, kun se on loihtinut uunin täyteen paistia, kalaa ja pannukakkuja."
"Mitä kummaa!" sanoi isäntä, avasi kiireesti uunin suun ja näki paikalla kaikki herkut, jotka vaimo oli piilottanut, mutta jotka hän luuli säkissä istuvan noidan loihtineen heitä varten. Vaimo ei uskaltanut sanoa mitään, vaan pani paikalla ruuat pöytään, ja miehet söivät sekä kalaa että paistia ja pannukakkuja. Pian rupesi Pikku-Niilo polkemaan pussiaan, jotta nahka narisi.
"Mitä se nyt sanoo?" kysyi isäntä.
"Kertoo vain", selitti Pikku-Niilo, "loihtineensa meille kolme pulloa viiniä. Ne ovat nekin uunissa!"
Vaimon täytyi jo tuoda esiin piilottamansa viinipullotkin, ja isäntä joi ja kävi hyvin iloiseksi. Hänen rupesi kovasti tekemään mieli samallaista noitaa, jommoinen Pikku-Niilon pussissa oli.
"Osaakos hän loihtia esiin pirunkin?" kysyi isäntä. "Minä olen nyt niin hyvällä päällä, että voisin sitäkin katsoa silmiin!"
"Osaa kyllä", vastasi Pikku-Niilo, "minun noitani voi mitä minä vain tahdon. Mitäs arvelet? Kuuletkos!" kysyi hän ja potkaisi pussia, jotta narahti. "Kai sinä kuulet että hän vastaa myöntävästi. Mutta piru on niin ruman näköinen, ettei sitä kannata ruveta katselemaan."
"Ei tämä poika pelkää. Mutta minkä näköinen se oikein mahtanee olla?"
"Niin, kyllä se on kuin lukkari ilmi elävänä!"
"Hyi olkoon!" sanoi isäntä, "onpa se sitten aika ruma! Katsokaas, se on sellaista, etten minä saata kärsiä lukkareja! Mutta olkoon menneeksi, kun minä tiedän että se on vain piru, niin kai se sentään menee. Ei tämä mies pelkää! mutta älköön vain tulko liian likelle."
"Jahka minä nyt kysyn noidaltani", sanoi Pikku-Niilo, polki pussia ja kallisti korvansa pussiin päin.
"Mitä sanoo?"
"Sanoo vain, että teidän sopii mennä tuonne nurkkaan raottamaan kirstua, niin saatte nähdä eikö piru istua kökötä siellä. Mutta pitäkää lujasti kiinni kannesta, ettei se pääse ulos."
"Tulkaa te auttamaan!" sanoi isäntä ja likeni kirstua, jonne emäntä oli kätkenyt ilmielävän lukkarin. Siellä se raukka istui ja oli kauhean peloissaan.
Isäntä raotti kantta ja kurkisti kirstuun. "Hui!" huusi hän ja pomppasi pois kirstulta. "Jo minä sen näin, ihan se oli kuin meidän lukkari, kauhealta se näytti!"
Jo piti pistää ryypyksi, ja juomista jatkui myöhään yöhön.
"Tuo noita sinun täytyy myydä minulle", sanoi isäntä. "Saat pyytää siitä miten paljon hyvänsä. Niin, annanpa paikalla vaikka koko nelikollisen rahaa!"
"En minä sellaiseen voi suostua", selitti Niilo. "Käsitäthän että minulla on noidastani paljon hyötyä."
"Mutta minä tahtoisin sen niin kovin mielelläni", selitti isäntä ja pyysi pyytämistään.
"No", sanoi Pikku-Niilo vihdoin viimein, "olkoon menneeksi, koska sinä olit niin hyvä, että annoit minulle yösijan. Sinä saat noidan, jos annat minulle nelikollisen rahaa, mutta muistakin, että annat sen kukkurallaan."
"Saat kun säätkin", sanoi isäntä, "mutta ota tuo kirstu mukaasi, sillä minä en hetkeäkään tahdo pitää sitä kattoni alla, jos piru vielä kököttää siellä."
Pikku-Niilo antoi isännälle säkkinsä kuivine nahkoineen ja sai siitä koko nelikollisen rahaa ihan kukkurapäin. Sitäpaitsi isäntä antoi hänelle suuret käsirattaat, jotta hän saisi kuljettaa pois sekä rahat että kirstun.
"Hyvästi!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi viemään rahojaan ja suurta kirstua, missä lukkari yhä vielä istua kökötti.
Metsän tuolla puolen oli suuri, syvä joki, jossa virta kävi niin kovana, että töin tuskin saattoi uida vastavirtaan. Joen poikki vei suuri, uusi silta; Pikku-Niilo seisahtui keskelle siltaa ja rupesi puhumaan. Hän puhui tahallaan niin ääneen, että lukkari kuulisi kirstuun:
"Mitä hullua minä tällä kirstulla teen? Se pahus painaa niinkuin siinä olisi kiviä! Johan minä vallan väsyn, kun sitä tässä raahustan. Minäpä heitän sen jokeen; ajelehtikoon sitten meille kotiin tai minne tahtoo."
Hän kävi toisella kädellään kiinni kirstuun, ikäänkuin viskatakseen sitä veteen.
"Älä veikkonen!" huusi lukkari kirstusta. "Päästä minut ulos!"
"Hyi!" sanoi Pikku-Niilo ja oli pelästyvinään. "Siellä se vielä istuu! Kyllä minun nyt paikalla täytyy hukuttaa se jokeen!"
"Voi älä, älä!" huusi lukkari, "minä annan sinulle nelikollisen rahaa, jos sinä vain päästät minut pois!"
"No, se on toinen asia!" sanoi Pikku-Niilo ja avasi kirstun. Lukkari luikahti paikalla ulos, työnsi tyhjän kirstun veteen, riensi kotiinsa ja antoi Pikku-Niilolle koko nelikollisen rahaa. Toisen nelikollisenhan hän jo oli saanut isännältä, joten hänen käsirattaansa nyt olivat ihan täynnä rahaa!
"Siitä hevosesta minä vasta sain hyvän hinnan!" puheli hän kotiin päästyään itsekseen ja kokosi kaikki rahat suureen kasaan keskelle lattiaa. "Kyllä Isoa-Niiloa nyt harmittaa, kun hän saa tietää kuinka se ainoa hevoseni on minua rikastuttanut. Mutta en minä sentään viitsi hänelle suoraan kertoa tätä."
Hän lähetti pojan lainaamaan Isolta-Niilolta nelikonmittaa.
"Mitähän hän sillä tekee?" tuumi Iso-Niilo ja veti mitan pohjaan tervaa, jotta siihen tarttuisi jotakin mitattavasta tavarasta. Ja siihen tarttui kun tarttuikin, sillä kun mitta tuli kotiin, riippui siinä kolme uuden uutukaista hopearahaa.
"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo ja karkasi paikalla Pikku-Niilon kimppuun: "mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"
"Hevosnahastani vain. Minä myin sen illalla!"
"Olipa se hyvä hinta!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen ja iski kaikkia neljää hevostaan kalloon. Sitten hän nylki ne ja kuljetti nahat kaupunkiin.
"Nahkoja kaupan, nahkoja kaupan! ostakaa pois nahkoja!" huuteli hän pitkin katuja.
Kaikki suutarit ja nahkurit riensivät kysymään mitä hän niistä tahtoi.
"Nelikollisen rahaa kappaleelta!" vastasi Iso-Niilo. "Oletko hullu?" kysyivät kaikki. "Luuletko että meillä on rahaa nelikoittain?"
"Nahkoja, nahkoja! ostakaa pois nahkoja!" huusi hän huutamistaan, ja määräsi kaikille, jotka kysyivät hintaa, nelikollisen rahaa kappaleelta.
"Hän tekee meistä pilkkaa", päättelivät kaikki, ja suutarit kävivät kiinni hihnoihinsa ja nahkurit esiliinoihinsa ja kaikki he rupesivat hutkimaan Isoa-Niiloa.
"Vai nahkoja, vai nahkoja!" matkivat he. "Kyllä me nahkasi kärvennämme! Mars matkaasi meidän kaupungistamme!" huusivat he. Jo tuli kiire Isolle-Niilolle. Sellaista selkäsaunaa ei hän vielä ikinä ollut saanut.
"No niin!" sanoi hän kotiin tullessaan. "Kyllä Pikku-Niilo saa maksaa tästä kepposesta. Minä lyön hänet kuoliaaksi!".
Mutta sillaikaa oli Pikku-Niilolta muori sattunut kuolemaan. Häijy ja ilkeä hän kyllä oli ollut, mutta Niilo tuli kuitenkin surulliseksi, pani kuolleen lämpimään sänkyynsä ja koetti saada häntä virkoamaan. Hän päätti antaa hänen nukkua sängyssään koko yön ja asettui itse istumaan tuolille nurkkaan. Oli hän siellä istunut ennenkin. Keskellä yötä avautui ovi, ja Iso-Niilo astui sisään kirves kädessä. Hän kyllä tiesi missä Pikku-Niilon vuode sijaitsi. Hän suuntasi askeleensa suoraan sitä kohti ja iski kuollutta mummoa otsaan, luullen häntä Pikku-Niiloksi.
"Kas niin!" virkkoi hän, "nyt et enää petä minua!" Ja hän läksi sitten kotiin.
"Onpa siinä häijy mies!" tuumi Pikku-Niilo. "Tahtoi lyödä minut kuoliaaksi. Olipa hyvä, että mummo raukka jo oli kuollut, muuten hän olisi hänet tappanut!"
Niilo puetti sitten vanhan isoäitinsä pyhävaatteisiin, lainasi naapurin hevosen, valjasti sen vankkurien eteen ja asetti vanhan mummon peräistuimelle, jottei hän ajaessa putoaisi. Sitten he läksivät ajaa jyryyttämään metsän läpi. Auringon noustessa tulivat he suurelle majatalolle. Siinä pysäytti Pikku-Niilo hevosen ja läksi saamaan jotakin suuhunsa. Majatalon isännällä oli paljon, paljon rahaa ja hyvä mies hän myöskin oli, mutta tuittupäinen. Hänessä oli oikein ruutia ja pippuria.
"Hyvää huomenta!" sanoi hän Pikku-Niilolle. "Oletpa sinä tänään aikaiseen liikkeellä. Ja pyhävaatteissa!"
"Niin", vastasi Pikku-Niilo, "olen menossa kaupunkiin vanhan mummoni kanssa. Eukko istuu tuolla rattailla, enkä minä saa häntä sisään. Viekääpäs te hänelle lasillinen simaa, mutta puhukaa hyvin ääneen, sillä hän on huonokuuloinen."
"Vien kyllä!" vastasi majatalon isäntä ja kaasi suuren lasin täyteen simaa. Sitten hän vei sen kuolleelle mummolle, joka oli asetettu vankkureihin istumaan.
"Poikanne lähetti teille lasin simaa!" virkkoi majatalon isäntä, mutta kuollut ei vastannut sanaakaan, istui vain aivan hiljaa.
"Ettekö kuule!" huusi majatalon isäntä minkä jaksoi, "poikanne lähetti teille lasillisen simaa!"
Hän toisti sanansa ja toisti ne vielä toisenkin kerran, mutta kun ei akka liikahtanut paikaltaan, suuttui hän ja viskasi lasin hänen silmilleen, jotta sima valui alas kasvoja ja koko akka meni nurin. Hänet oli nimittäin vain asetettu istumaan millään lailla kiinni sitomatta.
"Hyvät ihmiset!" huusi Pikku-Niilo, karkasi ulos ja kävi kiinni majatalon isännän rintapieliin. "Nyt sinä olet tappanut isoäitini! Katso nyt, eikös olekin suuri reikä hänen otsassaan!"
"Voi, voi sitä onnettomuutta!" huusi majatalon isäntä ja väänteli käsiään. "Semmoista siitä tulee, kun minä olen niin tuittupäinen! Pikku-Niilo kulta, minä annan sinulle kokonaisen nelikollisen rahaa ja pidän sinun isoäidillesi niin komeat hautajaiset, etten omalle isoäidilleni voisi parempia pitää. Mutta pidä sinä vain suusi kiinni, muuten panevat minulta pään poikki, ja se olisi aika ilkeää!"
Pikku-Niilo sai nelikollisen rahaa, ja majatalon isäntä piti hänen isoäidillensä niin komeat hautajaiset, ettei hän omalle isoäidilleen olisi voinut parempia pitää.
Kun Pikku-Niilo taas oli päässyt kotiin kaikkine rahoineen, lähetti hän pojan pyytämään Isolta-Niilolta lainaksi nelikonmittaa.
"Mitä kummaa?" sanoi Iso-Niilo, "minähän löin hänet kuoliaaksi! Kyllä minun nyt täytyy lähteä tutkimaan kuinka tämän asian laita on!" ja niin hän itse läksi viemään nelikonmittaa Pikku-Niilolle.
"Mistä kummasta sinä olet saanut kaikki nämä rahat?" kysyi hän, ja hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki miten paljon rahaa oli tullut lisää.
"Mummoni sinä tapoit etkä minua!" selitti Pikku-Niilo. "Minä myin hänet ja sain hänestä nelikollisen!"
"Olipa siinä hintaa!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen ja löi paikalla kuoliaaksi isoäitinsä. Sitten hän asetti hänet vankkureihin, ajoi kaupunkiin, missä apteekkari asui, ja kysyi häneltä halusiko hän ostaa kuolleen ihmisen.
"Kuka se sitten on, ja mistä te olette sen saanut?" kysyi apteekkari.
"Se on isoäitini!" selitti Iso-Niilo. "Minä olen lyönyt hänet kuoliaaksi ja tahdon hänestä nelikollisen rahaa!"
"Jumala varjelkoon!" sanoi apteekkari. "Jo te nyt laskette lorua! Älkää toki sellaisia puhuko, sillä tehän saatatte päänne menettää!" Ja sitten rupesi apteekkari selittämään hänelle kuinka kauhean pahasti hän oli tehnyt ja kuinka häijy ihminen hän oli ja että hänen pitäisi saada rangaistus. Silloin pelästyi Iso-Niilo niin, että hän paikalla syöksyi ulos apteekista, hyppäsi suoraa päätä rattaille, läiskäytti piiskaa ja ajoi kotiin. Mutta apteekkari ja kaikki muut luulivat häntä hulluksi ja antoivat hänen sentähden mennä menojaan.
"Kyllä minä nyt sinulle maksan!" sanoi Iso-Niilo päästyään maantielle, "niin, niin, Pikku-Niilo, kyllä minä nyt sinulle maksan!" Ja tultuaan kotiin otti hän suurimman säkin minkä saattoi löytää, läksi Pikku-Niilon luo ja sanoi: "Nyt sinä taas olet narrannut minua! Ensin minä tapoin kaikki hevoseni ja sitten vanhan isoäitini. Se on kaikki sinun syysi. Mutta et sinä enää minua narraa!" ja sitten hän hyökkäsi Pikku-Niilon niskaan, pisti hänet säkkiinsä, nosti säkin selkäänsä ja huusi mennessään: "Nyt minä vien sinut veteen ja hukutan sinut!"
Joelle oli hyvän matkaa, ja Pikku-Niilo painoi selässä aika lailla.
Tie vei aivan kirkon ohi, urut soivat ja kansa veisasi kauniisti.
Iso-Niilo päästi taakkansa kirkon oven eteen ja tunsi, että tekisi
hyvää poiketa kuulemaan virttä ennenkuin jatkaa matkaa. Eihän
Pikku-Niilo voi päästä mihinkään, kaikki ihmisethän ovat kirkossa. Ja
Iso-Niilo meni kirkkoon.
"Voi nyt kuitenkin! voi nyt kuitenkin!" voivotteli Pikku-Niilo säkissä. Hän kääntelihe ja vääntelihe, mutta ei mitenkään saanut auki sidettä. Samassa tulla kuhnusteli tietä myöten vanha paimenukko. Hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, hänen kädessään oli pitkä sauva ja hän ajoi karjalaumaa. Härät ja lehmät sotkivat jalkoihinsa säkin, jossa Pikku-Niilo istui, niin että se meni kumoon.
"Voi nyt kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo, "minä olen niin nuori ja minun täytyy jo lähteä taivaan valtakuntaan!"
"Ja minä poloinen!" sanoi paimenukko, "olen niin vanha enkä vielä pääse sinne!"
"Päästä auki säkki!" huusi Pikku-Niilo, "ja tule tänne minun sijaani, niin pääset paikalla taivaan valtakuntaan."
"Kovin mielelläni!" sanoi paimen ja päästi auki säkin, josta
Pikku-Niilo paikalla pötkähti maantielle.
"Pidätkö sinä nyt huolta karjasta?" sanoi vanhus painuessaan säkkiin. Pikku-Niilo sitoi säkin suun kiinni ja läksi tiehensä lehmineen ja härkineen.
Hetkisen perästä astui Iso-Niilo kirkosta ja otti säkin selkäänsä. Se tuntui aika keveältä, sillä vanha paimen ei painanut puoliakaan siitä mitä Pikku-Niilo. "Kuinka hän on käynyt keveäksi!" tuumi Iso-Niilo. "Varmaankin sentähden, että kuuntelin veisuuta." Sitten hän meni joelle. Se oli suuri ja syvä, hän viskasi säkin paimenineen päivineen veteen ja huusi, luullen Pikku-Niiloa hukuttavansa: "Kas niin, nyt et enää minua puijaa!" Sitten hän kääntyi kotimatkalle, mutta tienhaarassa tuli Pikku-Niilo karjoineen häntä vastaan.
"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo, "minähän olen hukuttanut sinut!"
"Olet kyllä!" sanoi Pikku-Niilo. "Eihän siitä vielä ole puolta tuntiakaan, kun sinä heitit minut jokeen!"
"Mutta mistä sinä olet saanut tuon kauniin karjan?" kysyi Iso-Niilo.
"Se on veden karjaa", selitti Pikku-Niilo, "minä kerron sinulle koko jutun juurta jaksain, ja kiitos vain siitä, että hukutit minut, sillä onni on potkaissut minua, ja usko pois, että minä nyt olen rikas mies! — Kovasti minua pelotti siellä säkissä, kun tuuli vinkui korvissani ja sinä sillalta heitit minut kylmään veteen. Painuin paikalla pohjaan, mutta ei minuun yhtään sattunut, sillä siellä pohjalla kasvaa niin hienoa, laheaa nurmea. Minä putosin siihen nurmeen, ja säkin suu avautui paikalla, ja edessäni seisoi ihana neito valkeissa vaatteissa, vihreä seppele kosteilla hiuksilla. Neito tarttui käteeni ja sanoi: vihdoinkin, Pikku-Niilo! Tuosta saat karjaa ensi aluksi. Penikulman päässä seisoo aika lauma, ja sen sinä myöskin saat! — Samassa minä huomasin, että veden väet käyttävät jokea valtamaantienään. Pohjalla ajeltiin ja astuttiin edestakaisin, mereltä sisämaahan, aina sinne saakka missä joki loppuu. Siellä oli niin ihmeen herttaista, kukat olivat niin kauniit, nurmi niin raikasta, ja uidessaan suhahtivat kalat korvien sivutse aivan niinkuin täällä linnut. Kaunista siellä oli kansa, ja lihavaa karja, joka haukkaili pientareilla ja pieleksissä."
"Mutta minkätähden sinä niin pian palasit tänne meidän luoksemme?" kysyi Iso-Niilo. "Sitä minä en olisi tehnyt sinun sijassasi, koska siellä vedessä kerran oli niin kaunista!"
"Katsoppas", sanoi Pikku-Niilo, "siinähän se sukkeluus juuri onkin! Johan minä kerroin sinulle vedenneidon sanoneen, että penikulman matkan päässä tiellä — ja tiellä hän tietysti tarkoittaa jokea, sillä muuta tietä ei ole — seisoo kokonainen karjalauma minua odottamassa. Mutta minäpä tiedänkin, että joki tekee mutkia ja että niistä tulee aika kierto. Kuka hullu sitä rupeaa kulkemaan, kun tästä pääsee maalle ja voi kulkea suoraan takaisin joelle. Sillä laillahan minä oikaisen miltei puoli penikulmaa ja pääsen pikemmin vesikarjani luo!"
"Voi sinua onnen poikaa!" sanoi Iso-Niilo, "luuletko, että minäkin saan vesikarjaa, jos tulen joen pohjalle?"
"Se on varma se!" sanoi Pikku-Niilo, "mutta en minä jaksa säkissä retuuttaa sinua joelle asti, sinä painat niin paljon. Kävele omin jaloin sinne asti ja astu sitten säkkiin, niin minä mielelläni heitän sinut veteen."
"Paljon kiitoksia vain!" sanoi Iso-Niilo, "mutta jollen minä saakaan sieltä joen pohjalta vesikarjaa, niin minä annan sinulle selkään aika lailla!"
"Älä nyt veikkonen kuitenkaan!"
Sitten he läksivät joelle. Karjan oli jano ja kun se veden näki, karkasi se aika kyytiä juomaan.
"Onpa nyt kiire!" sanoi Pikku-Niilo. "Tekee kai mieli takaisin pohjalle!"
"Auta sinä minua ensin!" sanoi Iso-Niilo, "sillä muuten saat selkääsi!" Sitten hän ryömi suureen säkkiin, joka oli ollut härän selässä. "Pane kivi mukaan, pelkään, etten muuten painu pohjaan!" kehotti Iso-Niilo.
"Kyllä sinä painut", vastasi Pikku-Niilo, mutta pani varmuuden vuoksi suuren kiven säkkiin, sitoi kiinni suun ja työnsi säkin menemään. Loiskis! jo putosi Iso-Niilo jokeen ja meni paikalla pohjaan.
"Pelkään pahasti, ettei hän löydä karjaa!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi ajamaan kotiin lehmiään.