PIKKU IIDAN KUKKASET.
"Kukka raukkani ovat aivan kuolleet!" valitti pikku Iida. "Illalla ne olivat niin kauniit, ja nyt riippuvat kaikki lehdet lakastuneina! Miksi ne ovat kuihtuneet?" kysyi hän ylioppilaalta, joka istui sohvassa. Iida piti ylioppilaasta, sillä hän osasi kauniita satuja ja leikkeli kaikellaisia hauskoja kuvia, kuten sydämiä, joissa pienet naiset tanssivat, kukkasia ja suuria linnoja, joitten ovia saattoi avata. Ylioppilas oli kovin hauska mies.
"Miksi kukkaset tänään näyttävät niin huonoilta?" kysyi Iida toistamiseen ja näytti ylioppilaalle kukkavihkoa, joka todella oli aivan kuihtunut.
"Niin, koetappas nyt arvata mikä niitä vaivaa?" sanoi ylioppilas. "Kukkaset ovat yöllä olleet tanssiaisissa ja sentähden eivät ne nyt jaksa pitää päitään pystyssä!"
"Mutta eiväthän kukkaset osaa tanssia!" sanoi pikku Iida.
"Osaavat kyllä", sanoi ylioppilas, "kun vain tulee pimeä ja me muut nukumme, niin ne rupeavat iloisesti hyppelemään. Ne pitävät miltei joka yö tanssiaisia!"
"Eivätkö lapset pääse niihin tanssiaisiin?"
"Pääsevät kyllä", sanoi ylioppilas, "pikkuruikkuiset hanhenruohot ja kielot kyllä pääsevät!"
"Missä kauneimmat kukat tanssivat?" kysyi pikku Iida.
"Etkö ole käynyt ulkopuolella kaupunkia sillä suurella linnalla, missä kuningas kesäisin asuu ja missä on niin kaunis puutarha ja paljon, paljon kukkia? Olethan nähnyt joutsenet, jotka uivat luoksesi, kun sirottelet niille leivänmurusia. Siellä pidetään tanssiaisia, se on varma se!"
"Olin minä eilen siellä puutarhassa äidin kanssa", sanoi Iida, "mutta puut olivat aivan paljaina eikä näkynyt yhtään kukkia. Missä ne ovat? Kesällä niitä oli niin paljon!"
"Ne ovat sisällä linnassa!" sanoi ylioppilas. "Katsoppas, heti kun kuningas ja hänen hovilaisensa muuttavat tänne kaupunkiin, rientävät kukkaset puutarhasta linnaan pitämään lystiä. Näkisitpäs vain!
"Kaksi kauneinta ruusua nousee valtaistuimelle kuninkaaksi ja kuningattareksi.
"Kaikki punaiset esikot asettuvat sivuille ja kumartelevat siinä. He ovat kamariherroja. Paikalle saapuu mitä ihanimpia kukkasia, ja suuret tanssit alkavat; siniset orvokit ovat olevinaan merikadetteja, he tanssittavat hyasintteja ja krokuksia ja sanovat heitä neideiksi. Tulpanit ja suuret, keltaiset liljat ovat vanhoja rouvia, jotka valvovat, että tanssitaan somasti ja sopivaisesti!"
"Mutta", kysyi pikku Iida, "eikö kukaan tee kukkasille pahaa, kun he tanssivat kuninkaan linnassa?"
"Kukaan ei oikeastaan tiedä että he tanssivat kuninkaan linnassa!" vastasi ylioppilas. "Joskus yöllä tulee kyllä vanha linnanhallia, jonka on määrä vartioida linnaa. Hän kantaa suurta avainkimppua, ja heti kun kukkaset kuulevat avainten helisevän, vaikenevat he, hiipivät piiloon pitkien uutimien taa ja vain kurkistavat esiin sieltä. 'Kyllä minun nenääni tuntuu, että täällä on kukkasia!' sanoo vanha linnanhaltia, mutta ei näe mitään."
"Kuinka hauskaa!" sanoi pikku Iida ja taputti käsiään. "Mutta enkö minäkään näkisi kukkasia?"
"Näkisit kyllä", sanoi ylioppilas. "Kun sinä nyt taas tulet linnalle, niin kurkista vain sisään ikkunasta. Kyllä sinä ne näet. Minä kurkistin tänään. Sohvalla loikoili pitkä, keltainen narsissi, joka kuvitteli olevansa hovineiti!"
"Voivatko kasvitieteellisen puutarhan kukat päästä sinne? Voivatko ne kulkea sen pitkän matkan?"
"Se on varma se!" sanoi ylioppilas, "sillä ne voivat lentääkin, jos tahtovat. Olethan sinä nähnyt perhosia, punaisia, keltaisia ja valkeita perhosia. Ne ovat ihan kukkasten näköisiä ja kukkasia ne ovat olleetkin, sillä ne ovat varrestaan ponnahtaneet korkealle ilmaan, räpytelleet lehtiään niinkuin mitäkin siipiä ja lähteneet lentoon. Ja koska ne ovat käyttäytyneet hyvin, ei niiden ole tarvinnut palata kotiin istumaan kiinni varteensa, vaan ne ovat saaneet luvan lähteä lentämään päivälläkin, ja vihdoin ovat lehdet muuttuneet oikeiksi siiviksi. Senhän sinä itsekin olen nähnyt.
"Ehkäpä kasvitieteellisen puutarhan kukat eivät koskaan ole olleetkaan kuninkaan linnassa. Ehkeivät ne laisinkaan tiedä kuinka hauskaa siellä on öisin. Mutta minäpä keksin keinon. Kyllä hämmästyy naapurinne kasvitieteen professori, joka asuu tässä vieressä, tiedäthän?
"Kun sinä nyt tulet hänen puutarhaansa, pitää sinun kertoa jollekin kukkaselle, että linnassa on suuret tanssiaiset. Se kukka kertoo uutisen toisille kukkasille, ja sitten ne kaikki lähtevät lentoon. Kun professori tulee puutarhaan, ei hän tapaa siellä ainoaakaan kukkaa. Silloin professori miettimään minne ne ovatkaan joutuneet."
"Mutta kuinka kukkanen voi kertoa toisille kukkasille. Eiväthän kukkaset osaa puhua!"
"Ei, eivät osaakaan!" vastasi ylioppilas; "mutta ne viittovat toisilleen. Etkö ole huomannut, että kun vähänkään tuulee, kukkaset nyökyttävät päitään ja liikuttavat vihreitä lehtiään. Se on yhtä selvää kieltä kuin puhuminenkin!"
"Ymmärtääkö professori sitten viittomiskieltä?" kysyi Iida.
"Ymmärtää tietysti! Yhtenä aamuna hän tulee puutarhaansa ja näkee suuren nokkosen liikuttelevan lehtiään kauniille punaiselle neilikalle. Nokkonen sanoo: sinä olet niin kaunis, ja minä pidän sinusta niin paljon! mutta sellaista ei professori saata kärsiä. Heti paikalla hän lyö nokkosta sormille lehdet ovat nimittäin nokkosen sormia — mutta silloin hän polttaa hyppysensä, ja senjälkeen ei hän enää koskaan tohdi koskea nokkoseen!"
"Sepä hauskaa!" sanoi pikku Iida hymyillen.
"Ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia!" sanoi ikävä vanha kanslianeuvos, joka oli tullut Iidan vanhempia tervehtimään ja istui sohvassa; hän ei voinut kärsiä ylioppilasta ja torui torumistaan nähdessään hänen leikkelevän niitä hauskoja, hullunkurisia kuvia: milloin hän leikkasi miehen, joka riippui hirsipuussa, sydän kourassa — hän oli ollut sydämenvaras; milloin hän leikkasi vanhan noitaämmän, joka ratsasti luudalla ja kantoi miestään nenänsä päällä. Sitä ei kanslianeuvos voinut kärsiä, vaan intti inttämistään: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!"
Mutta pikku Iidan mielestä ylioppilas kuitenkin oli kertonut hyvin hauskoja juttuja hänen kukkasistaan, ja hänen täytyi alituisesti niitä ajatella.
Kukkasten päät riippuivat aivan rentoina, raukat olivat niin väsyksissä, kun olivat tanssineet koko yön. Varmaan ne olivat kipeinä.
Iida vei ne somalle, pienelle pöydälle muitten leikkikalujensa joukkoon. Koko pöytälaatikko oli täynnä leluja.
Pienessä sängyssä makasi Iidan nukke, Sofia, mutta Iida sanoi sille: "nyt sinun täytyy nousta, Sofia, ja tyytyä nukkumaan tämän yön laatikossa, sillä katso, nämä kukkasraukat ovat kipeät. Ehkä ne paranevat, kun saavat nukkua sängyssäsi!" Iida nosti nuken sängystä, mutta se oli äreän näköinen eikä virkkanut sanaakaan, sillä sitä harmitti, kun se ei saanut pysyä sängyssään.
Iida pani kukkaset nuken sänkyyn, veti pienen peitteen niiden päälle, käski niiden nukkua kiltisti ja lupasi keittää niille teetä, että ne paranisivat ja huomenna pääsisivät pystyyn. Ja hän veti tarkasti uutimet pienen sängyn eteen, jottei päivä paistaisi silmiin.
Hän ei koko iltana saanut mielestään ylioppilaan kertomuksia ja ennen maatapanoa hiipi hän ikkunan luo kurkistamaan uudinten taa, missä äidin kauniit kukkaset, hyasintit ja tulpanit kasvoivat. "Kyllä minä tiedän, että te yöllä menette tanssiaisiin!" kuiskasi hän. Mutta kukkaset eivät olleet ymmärtävinään mitään eivätkä lehteäkään liikauttaneet. Mutta pikku Iida tiesi kun tiesikin heidän salaisuutensa.
Sängyssään hän vielä pitkän aikaa ajatteli miten hauskaa olisi nähdä kauniitten kukkasten tanssivan kuninkaan linnassa. "Ovatkohan minun kukkaseni todella olleet mukana?"
Mutta sitten hän vaipui uneen. Yöllä hän taas heräsi. Hän oli nähnyt unta kukkasista ja ylioppilaasta, jota kanslianeuvos torui siitä, että hän ajoi lapsen päähän hullutuksia. Makuukamarissa oli kaikki ihan hiljaa, pöydällä paloi yölamppu, ja isä ja äiti nukkuivat.
"Makaavatkohan kukkaseni Sofian sängyssä?" virkkoi hän itsekseen. "Minä tahtoisin niin mielelläni tietää sen!" Hän kurotti hiukkasen päätään ja katsahti oveen, joka oli raollaan. Viereisessä huoneessa olivat sekä kukkaset että kaikki hänen lelunsa. Hän kuunteli. Jo rupesi tuntumaan siltä kuin olisi soitettu pianoa, mutta aivan hiljaa ja kauniimmin kuin hän koskaan oli kuullut soitettavan.
"Nyt kukkaset varmaan tanssivat!" virkkoi hän. "Voi kuinka mielelläni minä tahtoisin nähdä." Mutta hän ei uskaltanut nousta, jotteivät isä ja äiti heräisi. "Kun ne tulisivat tänne!" sanoi hän; mutta kukkaset eivät tulleet, musiikki vain soi soimistaan ja niin ihmeen kauniisti. Ei hän enää saanut olluksi, kun se oli niin kaunista, vaan hän kapusi pienestä sängystään, hiipi hiljaa ovelle ja kurkisti viereiseen huoneeseen. Voi, voi sitä iloa mikä häntä odotti!
Ei näkynyt mitään yölamppua, mutta kuitenkin oli ihan valoisaa. Kuu paistoi ikkunasta keskelle lattiaa. Oli kirkasta kuin päivällä. Kaikki hyasintit ja tulpanit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä permannolla, ikkunalla ei näkynyt muuta kuin tyhjiä ruukkuja. Lattialla tanssivat kukkaset kauniisti karkeloiden, järjestyivät oikein piireiksi ja pitelivät pyöriessään kiinni toisiaan viheriöistä lehdistä. Soittokoneen ääressä istui suuri, keltainen lilja, jonka Iida varmaan oli kesällä nähnyt. Sillä hän muisti selvästi ylioppilaan sanoneen: "hyvät ihmiset, kuinka se on neiti Liinan näköinen!" ja silloin olivat kaikki nauraneet kilpaa hänen kanssaan. Mutta nyt huomasi Iidakin, että pitkä, keltainen kukka oli neiti Liinan näköinen, soittaessa teki se ihan samallaisia temppuja, kallisti pitkiä, kellertäviä kasvojaan milloin millekin puolelle ja nyökytti tahtia kauniille soitolle.
Ei kukaan huomannut pikku Iidaa. Hän näki suuren, sinisen krokuksen hyppäävän keskelle pöytää, jolla leikkikalut olivat, menevän pienen sängyn ääreen ja vetävän uutimet syrjään. Siellä makasivat kipeät kukkaset, mutta ne nousivat paikalla ja viittoivat muille haluavansa ottaa osaa tanssiin. Vanha keltamatara, jolta alahuuli oli mennyt poikki, nousi sekin ja rupesi kumartelemaan kauneille kukkasille. Eivät ne enää näyttäneet ensinkään sairailta, vaan juoksivat iloisesti muiden joukkoon.
Samassa kolahti, ikäänkuin pöydältä olisi pudonnut jotakin, ja Iida huomasi, että virpi oli hypännyt maahan. Se oli nähtävästi mielestään kukkanen sekin. Aika soma se olikin: latvassa istui pieni vahanukke, päässä samallainen musta, leveäröytäinen hattu kuin kanslianeuvoksella. Virpi tepasteli kolmella punaisella puujalallaan kukkasten joukossa ja polki aika lailla, sillä se tanssi masurkkaa. Sitä tanssia eivät muut kukkaset osanneetkaan, sillä se vaatii kovaa poljentaa, ja muut kukkaset olivat siihen aivan liian köykäiset.
Äkkiä lehahti vahanukke virven latvassa hyvin suureksi ja pitkäksi, kiepahti paperikukkasten yläpuolelle ja huusi: "ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!" Ja vahanukke kävi aivan yhtä keltaiseksi ja laihaksi kuin kanslianeuvos leveäröytäinen hattu päässään. Mutta paperikukkaset pieksivät hänen laihoja, ohkaisia sääriään, ja äkkiä hän kutistui kokoon ja muuttui pieneksi vahanukeksi vain. Hauskaa sitä oli katsella. Ihan pikku Iidan täytyi hymyillä. Virpi tanssi tanssimistaan, ja kanslianeuvoksen täytyi myöskin tanssia. Hän koetti venyä suureksi ja pitkäksi, hän koetti kutistua pieneksi hattupäiseksi vahanukeksi — ei auttanut: piti vain tanssia. Jo rupesivat muut kukkaset rukoilemaan hänen puolestaan, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet Sofian sängyssä, ja silloin virpi vihdoin jätti hänet rauhaan.
Samassa rupesi laatikosta, missä Iidan nukke, Sofia, kaikellaisten muitten leikkikalujen joukossa makasi, kuulumaan koputusta. Keltamatara karkasi silloin pöydän kulmalle, paneutui pitkäkseen vatsalleen ja sai laatikon hiukan raolleen. Nyt nousi Sofia ja katseli kummissaan ympärilleen. "Täällä näkyy olevan tanssiaiset!" sanoi hän. "Miksei minulle ole annettu mitään tietoa?"
"Tahdotko tanssia minun kanssani?" kysyi keltamatara.
"Kuka mokoman kanssa viitsisi tanssia!" vastasi Sofia ja käänsi hänelle selkänsä. Sitten hän istuutui laatikkoon odottamaan, että kukkaset tulisivat pyytämään häntä tanssiin, mutta kun ei ketään kuulunut, yskähti hän tuontuostakin: hm, hm, hm! Mutta sittenkään ei kuulunut ketään. Keltamatara tanssi ypö yksinään, eikä se näyttänyt ensinkään hullulta.
Kun ei kukaan kukkasista ollut näkevinään Sofiaa, pudotti hän itsensä laatikosta lattialle, jotta kolisi ja helisi. Silloin riensivät kaikki kukkaset hänen ympärilleen kysymään oliko häneen sattunut ja kaikki olivat hänelle kovin ystävälliset, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet hänen sängyssään. Mutta ei häneen ollut ensinkään sattunut, ja kaikki Iidan kukkaset kiittivät siitä kauniista sängystä ja pitivät Sofiaa hyvänä. Hänet vietiin keskelle lattiaa, minne kuu paistoi, ja kaikki muut kukkaset karkeloivat ympärillä. Sofia oli hyvillään ja ilmoitti, että kukkaset vastakin saavat käyttää hänen sänkyään, hän voi varsin hyvin nukkua pöytälaatikossa.
Mutta kukkaset vastasivat: "kiitoksia vain, mutta me emme elä niin kauan! Huomenna me jo olemme kuolleet. Mutta pyydä pikku Iidaa hautaamaan meidät puutarhaan, missä kanarialintu lepää, niin me kesäksi virkoamme ja kasvamme entistä kauniimmiksi."
"Ette te saa kuolla!" sanoi Sofia ja suuteli kukkasia. Samassa avautui salin ovi, ja suuri joukko kauniita kukkia karkeloi huoneeseen. Iida ei saattanut käsittää mistä ne tulivat, varmaan kuninkaan linnasta.
Etunenässä asteli kaksi ihanaa ruusua, pienet kultakruunut päässänsä. Ne olivat kuningas ja kuningatar. Sitten tuli suloisia leukoijia ja neilikkoja, jotka kumartelivat joka taholle. Soittokuntakin oli mukana: suuret unikukat ja pionit puhalsivat hernepalkoihin, jotta olivat ihan tulipunaiset kasvoiltaan. Sinikellot ja pienet valkeat lehmänkielot helisivät, ikäänkuin olisivat kantaneet kulkusia kaulassaan. Se oli herttaista soittoa. Tuli paljon muitakin kukkia, ja kaikki ne karkeloivat, siniset orvokit, punaiset ja valkeat satakaunot ja kielot, kaikki yhtenä ryöppynä. Ja kukkaset suutelivat toisiaan. Kaunista sitä oli katsella!
Vihdoin sanoivat kukkaset toisilleen hyvää yötä, ja silloin pikku
Iidakin hiipi sänkyynsä ja näki unta kukkasten tanssiaisista.
Seuraavana aamuna hän ensi työkseen riensi pienelle pöydälle katsomaan vieläkö kukkaset olivat paikoillaan. Hän veti pienen sängyn uutimet syrjään: siellä ne kaikki olivat, mutta paljoa kuihtuneempina kuin eilen.
Sofia makasi pöytälaatikossa, minne Iida oli pannut hänet, ja näytti olevan aivan unen pöpperössä.
"Muistatko mitä sinun piti pyytää minua tekemään", sanoi pikku Iida, mutta Sofia loi häneen vain tyhmän katseen eikä vastannut sanaakaan.
"Et sinä ole ensinkään kiltti tyttö", sanoi Iida, "vaikka ne kaikki tanssittivat sinua".
Sitten hän otti pienen paperirasian, jonka kanteen oli piirretty kauniita linnunkuvia, avasi sen ja pani kuolleet kukkaset sinne. "Tästä te saatte kauniin arkun", sanoi hän, "ja kun serkut Norjasta tulevat meille, niin me hautaamme teidät puutarhaan, ja kesäksi te virkoatte ja kasvatte entistä kauniimmiksi!"
Norjalaiset serkut olivat reippaita poikia, toisen nimi oli Joonas, toisen Aatto. He olivat isältään saaneet uudet kaaripyssyt ja ne he olivat ottaneet mukaansa näyttääkseen ne Iidalle. Iida kertoi heille kuolleista kukkasistaan ja pyysi heitä tulemaan mukaan hautajaisiin. Molemmat pojat astuivat edellä kaaripyssyt olalla, ja perässä tuli Iida kantaen kaunista rasiaa, missä kuolleet kukkaset olivat. Puutarhaan kaivettiin pieni hauta, Iida suuteli kukkasia ja laski ne sitten rasioineen päivineen hautaan. Mutta Aatto ja Joonas ampuivat kaaripyssyillään kunnialaukaukset, sillä heillä ei ollut kiväärejä eikä tykkejä.