ISOÄITI.
Isoäiti on niin vanha, hänellä on niin paljon ryppyjä ja aivan valkoiset hiukset, mutta hänen silmänsä loistavat kuin kaksi tähteä, niin, ne ovat vielä paljon kauniimmat, ne ovat niin lempeät ja niin hyvää tekee niihin katsella. Ja sitte hän osaa mitä kauneimpia satuja, ja hänellä on vaatteet, joissa on suuria, suuria kukkasia, se on jotakin paksua silkkikangasta, se kahisee. Isoäiti tietää niin paljon, sillä hän on elänyt kauvan ennen isää ja äitiä, se on varma se! Isoäidillä on virsikirja, jossa on paksut hopeahakaset ja sitä hän usein lukee; kirjan sisässä on ruusu, se on ihan litteä ja kuiva, ei se ole niin kaunis kuin ruusut hänen lasissaan ja kuitenkin hymyilee hän sille ruusulle kaikista ystävällisimmin ja hänen silmiinsä tulee kyyneleet. Minkähäntähden isoäiti sillä lailla katselee kuihtunutta ruusua vanhassa kirjassa? Tiedätkö sen? Joka kerta kun isoäidin kyyneleet putoavat kukkaselle, käy väri tuoreemmaksi, ruusu paisuu ja täyttää koko huoneen lemullaan, seinät häviävät kuin sumu ja ympärillä on ihana, vihriä metsä, jonka lehtien lomitse aurinko paistaa ja isoäiti — niin, hän on aivan nuori, hän on kaunis, keltakutrinen, punaposkinen tyttö, suloinen ja herttainen, ei ole ruusua joka hänelle vetäisi vertaa, mutta silmät, lempeät, suloiset silmät, ne ovat yhä vielä isoäidin. Hänen rinnallaan istuu mies nuori, voimakas ja kaunis; hän ojentaa tytölle ruusun ja tyttö hymyilee, — eihän toki isoäiti hymyile sillä tavalla! — kyllä, hymyilee kyllä! Nuorukainen on poissa; monet ajatukset ja kuvat liitävät ohi; kaunis nuorukainen on poissa, ruusu lepää virsikirjassa ja isoäiti — niin, hän istuu taas tuolissaan vanhana, kuihtuneena vaimona ja katselee kuihtunutta ruusua joka lepää kirjassa.
Nyt on isoäiti kuollut. — Hän istui nojatuolissa ja kertoi pitkää, pitkää, kaunista satua: "Ja nyt se loppui", sanoi hän, "ja minä olen hyvin väsynyt, antakaappa minun nyt hiukan nukkua." Ja sitte hän nojausi taaksepäin ja veti syvältä henkeään ja nukkui; mutta hiljaisuus huoneessa kävi yhä syvemmäksi ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri rauha ja onni, tuntui siltä kuin aurinko olisi leikitellyt hänen kasvoillaan ja sitte sanottiin, että hän oli kuollut.
Hänet pantiin mustaan arkkuun, hän lepäsi siinä valkeissa kääriliinoissa, hän oli niin kaunis ja kuitenkin olivat silmät kiinni, mutta kaikki rypyt olivat poissa, hän lepäsi hymy huulilla; hänen hiuksensa olivat niin hopeanvalkoiset, niin kunnianarvoisat, ei ensinkään peloittanut katsella kuollutta, olihan se herttainen, ikihyvä isoäiti. Ja virsikirja pantiin hänen päänsä alle, hän oli itse niin määrännyt ja ruusu lepäsi vanhassa kirjassa; ja sitte isoäiti haudattiin.
Haudalle, ihan kirkonseinän viereen, istutettiin ruusupensas ja se oli täynnä kukkia ja ilmassa lauloi satakieli ja kirkossa soittivat urut kauneimpia virsiä mitä kirjassa kuolleen pään alla ikinä oli. Ja kuu paistoi haudalle; mutta ei kuollut ollut siellä; kuka lapsi hyvänsä saattoi levollisesti yön aikana mennä poimimaan ruusua kirkkomaan aidan luota. Kuollut tietää enemmän kuin kaikki me elävät, kuolleet tietävät, mikä kauhu meidät valtaisi jos tapahtuisi sellainen kumma, että he tulisivat meidän luoksemme; kuolleet ovat paremmat kuin me kaikki, eivätkä he tule. Maata on kirstun päällä, maata kirstun sisässä. Virsikirja lehtineen on tomuna, ruusu kaikkine muistoineen on hajonnut tomuksi; mutta maan päällä kukkii uusia ruusuja, maan päällä laulaa satakieli ja soivat urut; jälkeenjääneet muistelevat vanhaa isoäitiä jolla oli niin lempeät, ikinuoret silmät. Silmät eivät ikinä voi kuolla! meidän silmämme saavat kerran hänet nähdä, nuorena ja kaunoisena kuten silloin, kun hän ensi kerran suuteli raikasta, punaista ruusua, joka nyt on tomuna haudassa.