KEIJUKAISKUMPU.
Muutamat sisiliskot livahtelivat edestakaisin vanhan puun revelmissä.
Ne ymmärsivät toisensa hyvin, sillä ne puhuivat sisiliskonkieltä.
"Kylläpä siellä vanhassa keijukaiskummussa nyt jyllää ja myllää!" sanoi yksi sisiliskoista; "kahteen yöhön en sen lystin takia ole ummistanut silmiäni ja yhtähyvin ottaisin kärsiäkseni hammassärkyä, sillä silloin en myöskään nuku!"
"Siellä sisällä on joku erinomainen homma!" sanoi toinen sisilisko. "Pitivät kumpua neljän punaisen paalun nojassa kukonlauluun asti, se se on tuuloittamista, ja keijukais-immet ovat oppineet uusia tansseja, joissa on poljentaa. On siellä joku erinomainen homma!"
"Niin, minä olen puhutellut kastematoa joka kuuluu tuttavapiiriini", sanoi kolmas sisilisko; "kastemato oli juuri noussut kummusta, jossa se yöt päivät oli kaivellut; oli se kuullut yhtä ja toista, sehän ei, raukka, näe mitään, mutta osaa se siltä tunnustella ja kuunnella. Keijukaiskumpuun odotetaan vieraita, ylhäisiä vieraita, mutta keitä, sitä ei kastemato tahtonut sanoa, tai ei liene tietänyt. Kaikki virvatulet ovat saaneet käskyn panna toimeen niinkutsutun soihtukulkueen ja kaikki kummun kullat ja hopeat — ja niitä siellä on yllin kyllin — kiilloitetaan ja asetetaan kuutamoon."
"Mitä ihmeen vieraita ne ovatkaan?" sanoivat sisiliskot yhteen ääneen. "Mitähän ne oikein puuhaavat? Kas, kuinka siellä hurisee! kas, kuinka siellä surisee!"
Samassa aukeni keijukaiskumpu ja vanha keijukaisneito sipsutteli ulos. Selkää ei hänellä ollut, mutta muuten hän oli hyvin säädyllisissä vaatteissa. Se oli vanhan keijukaiskuninkaan emännöitsijä, hän oli etäistä sukua perheelle ja kantoi merivahasta tehtyä sydäntä otsallaan. Kylläpä hänen jalkansa liikkuivat nopeasti: sip, sip! hitto vie, kuinka hän sipsutteli suoraa päätä suohon Ruisrääkän luo.
"Pyydän teitä Keijukaiskumpuun tänä yönä!" sanoi hän, "mutta ettekö ensin tekisi meille sitä suurta palvelusta että pitäisitte huolta kutsuista! Täytyyhän teistäkin olla jotakin hyötyä, kun ette itse pidä pystyssä taloa! Meille tulee ylen ylhäisiä vieraita, noitaväkeä, joitten sana painaa vaa'assa, ja sentähden tahtoo vanha keijukaiskuningas näyttäytyä!"
"Keitä sitte kutsutaan?" kysyi Ruisrääkkä.
"No niin, suuriin tanssiaisiin saa kuka hyvänsä tulla, ihmisetkin, jos he vaan osaavat puhua unissaan tai tehdä edes joitakin pieniä temppuja meikäläisten tapaan. Mutta ensimäisiin kemuihin täytyy vieraita kutsua ankarasti valikoimalla; me tahdomme vain kaikista hienoimman hienoston. Minä olen riidellyt keijukaiskuninkaan kanssa, sillä minä olen sitä mieltä, ettemme voi kutsua edes Kummituksiakaan. Ahti ja hänen tyttärensä ovat nyt ensinnä kutsuttavat, eivät ne tosin mielellään tule kuivalle maalle, mutta hankitaan heidän jokaisen istuttavaksi märkä kivi tai jotakin vielä parempaa, ja luulisin etteivät he tällä kertaa kieltäydy tulemasta. Kaikki vanhat, ensi luokan hännälliset noidat, Vetehinen ja Tontut ovat kutsuttavat ja luullakseni käy vaikeaksi sivuuttaa Hautasikaa, Manalanhepoa ja Kirkontonttua. Oikeastaanhan he kyllä kuuluvat pappissäätyyn, joka ei ole meikäläisiä, mutta se nyt on kun onkin heidän ammattinsa, he ovat likeistä sukua perheellemme ja he vierailevat meillä säännöllisesti." —
"Hyvä!" sanoi Ruisrääkkä ja lensi toimittamaan kutsuja.
Keijukais-immet tanssivat jo täyttä vauhtia Keijukaiskummulla, he tanssivat käsissä pitkät, sumusta ja kuuvalosta kudotut huivit ja se ilahuttaa sen silmää, joka sellaisesta pitää. Mutta Keijukaiskummussa oli suuri sali oikein perinpohjin siistitty; permanto oli pesty kuuvalolla ja seiniä oli hangattu noidanrasvalla niin että ne paistoivat kuin tulpaninlehdet valoa vastaan. Kyökissä oli runsaasti sammakkoja vartaissa, pienillä lapsensormilla täytettyjä käärmeennahkoja, etanoita ja madonlakeista, kosteista hiirenkuonoista ja katkojuurista valmistettua salattia; Suonhaltijattaren tekemää olutta; kirkasta salpietariviiniä hautakellarista — kaikki erinomaisen hyvää tavaraa; jälkiruokana oli ruostuneita rautanauloja ja kirkonruutuja.
Vanha keijukaiskuningas antoi kiilloittaa kruununsa survotulla krihvelillä, se oli kaikista parasta krihveliä ja keijukaiskuninkaan on hyvin vaikea saada käsiinsä kaikista parasta krihveliä. Makuuhuoneen ikkunoihin pantiin uutimet, ne pantiin kiinni paranvoilla. Kävi siinä surina ja hurina.
"Nyt täytyy vielä polttaa jouhia ja sianharjaksia, sitte minä luulenkin tehneeni kaikki mitä minun tulee!" sanoi vanha keijukaisneiti.
"Isä kulta!" sanoi nuorin tytär, "enkö minä jo saa tietää keitä ylhäiset vieraat ovat?"
"No niin!" sanoi kuningas, "voinhan minä nyt sanoa sen sinulle! Kaksi tyttäristäni saa valmistautua vastaanottamaan kosijoita! Kaksi varmasti joutuu naimisiin. Noita-ukko Norjasta, hän joka asuu vanhassa Dovrefjeldissä ja jolla on monta monituista kraniittilinnaa ja kultalouhos joka on parempi kuin luullaankaan, tulee tänne kahden poikansa kanssa. Pojat tulevat valitsemaan vaimoa. Noita-ukko on sellainen oikea vanha, rehellinen norjalainen ukko, hauska ja suora äijä; minä tunnen hänet vanhastaan, ja silloin me juotiin veljenmaljat; hän oli täällä etelässä päin hakemassa vaimoa, se vaimo on nyt kuollut, se oli Möenin liituvuorikuninkaan tytär. Oi, minun onkin niin ikävä norjalaista noita-ukkoa. Pojat kuuluvat olevan vallattomia, nenäkkäitä hulivilejä, mutta ehkäpä heitä vaan panetellaan, ja kylläpä viisastuvat kunhan vanhenevat. Näyttäkääppä te nyt heille sivistyneitä tapoja!"
"Entä koskas ne tulevat?" kysyi yksi tyttäristä.
"Se riippuu ilmasta ja tuulesta!" sanoi keijukaiskuningas. "He matkustavat säästäväisesti! Tulevat laivalla. Minä olisin tahtonut että he tulisivat Ruotsin kautta, mutta vanhus ei vielä ota kallistuakseen sille puolelle! Hän ei seuraa aikaansa ja sitä minä en voi kärsiä!"
Samassa tulla liehutteli kaksi Virvatulta toinen toistaan nopeammin, joten toinen ensinnä ehti perille.
"Ne tulevat! ne tulevat!" huusivat he.
"Tuokaa tänne kruununi ja päästäkää minut kuuvaloon seisomaan!" sanoi keijukaiskuningas.
Tyttäret nostelivat pitkiä huivejaan ja kumarsivat maahan saakka.
Siellä seisoi sitte noita-ukko Dovresta, hänen kruununsa oli pakotetuista jääpuikoista ja kiilloitetuista kuusenkävyistä; hänen yllään oli karhunnahkaturkki ja korkeavartiset saappaat. Pojat sensijaan kävelivät paljain kauloin ja ilman housunkannattimia, sillä he olivat voiman miehiä.
"Onko tuo nyt kumpu?" kysyi pienin pojista ja osoitti
Keijukaiskumpua. "Meillä Norjassa sitä sanotaan läveksi!"
"Pojat!" sanoi vanhus. "Läpi menee sisäänpäin, kumpu ylöspäin. Eikö teillä ole silmiä päässä!"
Ainoa mikä heitä täällä etelässä hämmästytti, oli että he noin vaan ilman muuta ymmärsivät kieltä.
"Älkää nyt olko olevinanne!" sanoi vanhus, "luulisi etteivät korvantaustanne vielä ole ihan kuivaneet!"
Sitte he astuivat Keijukaiskumpuun, jonne oli kokoontunut hieno seurue; kaikki oli käynyt niin kiireesti että olisi luullut tuulen tuoneen kaikki koolle, ja hauskasti ja jokaisen maun mukaan siellä oli järjestetty. Veden väet istuivat aterialla suurissa vesiammeissa ja sanoivat olevansa aivan kuin kotonaan. Kaikki noudattivat hyviä tapoja, paitsi molemmat nuoret norjalaiset noidat, jotka nostivat jalkansa pöydälle, mutta he luulivat kun luulivatkin, että kaikki puki heitä.
"Pois jalat pöydältä!" sanoi vanha noita ja tottelivathan he, mutta eivät he tehneet sitä ihan heti. Pöytänaapuritartaan he kutittelivat kuusenkävyillä, joita säilyttivät taskussaan ja sitte he istuakseen mukavasti, vetivät saappaat jalastaan ja käskivät vieressään istuvan naisen pidellä niitä, mutta isä, Dovren vanha noita oli aivan toista maata; hän kertoi niin kauniisti Norjan uljaista tuntureista ja koskista, jotka vaahdonvalkeina syöksyvät alas, kumisten kuin ukkonen ja urkujen soitto; hän kertoi lohesta, joka hyppii ylös syöksyvää vettä vastaan, kun Ahti soittaa kultaista kanneltaan. Hän kertoi kirkkaista talvi-illoista, kun kulkuset soivat ja pojat, palava soihtu kädessä, kiitävät yli välkkyvän jään, joka on niin läpikuultava, että he näkevät kalojen jalkainsa alla pelästyvän. Niin, hän osasi kertoa niin että näki ja kuuli kaikki mitä hän sanoi. Luuli kuulevansa sahojen käyvän, poikien ja tyttöjen laulavan lauluja ja tanssivan norjalaisten hyppytanssia. Hei vaan! Äkkiä antoi noita-ukko vanhalle keijukaisneidille aika muiskun — se se vasta oli suudelma eivätkä he kuitenkaan ensinkään olleet perheen suljetussa piirissä.
Nyt piti keijukaistyttöjen esittää sekä yksinkertaista tanssia että tanssia poljennalla ja erinomaisesti se sujui. Sitte tuli taidetanssi eli yksinkarkelo, tuhat tulimmaista, kuinka he osasivat oikoa koipiaan! ei sitä tietänyt mikä oli alkua, mikä loppua, mikä oli kättä ja mikä oli jalkaa, he sulivat yhdeksi ryöpyksi niinkuin höylänlastut ja pyörivät ja kieppuivat niin että Manalanhevon mieltä rupesi kääntämään ja sen täytyi lähteä pois pöydästä.
"Rrrrr!" sanoi noita-ukko, "olipa siinä koivenkeikutusta! Mutta mitäs muuta ne osaavat kuin tanssia, oikoa koipiaan ja lentää tuulispäänä?"
"Saat paikalla tietää!" sanoi keijukaiskuningas ja sitte hän kutsui nuorimman tyttärensä. Hän oli kirkas ja kuultava kuin kuuvalo, hän oli kaikista sisarista hienoisin; hän otti valkoisen varvun suuhunsa ja sitte hän hävitä hipsahti: niin näppärä hän oli.
Mutta noita-ukko sanoi, ettei hän kärsisi vaimollaan sellaista näppäryyttä eikä hän arvellut poikiensakaan siitä pitävän.
Toinen tyttäristä osasi kulkea oman itsensä rinnalla, ikäänkuin hänellä olisi ollut varjo ja noidillahan ei ole varjoa.
Kolmas oli vallan toista maata: hän oli käynyt opissa Suonhaltijattaren oluenpanimossa ja osasi täyttää lepänpahkoja kiiltomadoilla.
"Hänestä tulee hyvä perheenemäntä!" sanoi noitaukko ja sitte hän iski silmää vieraille, sillä hän ei tahtonut juoda niin paljon.
Nyt tuli neljäs keijukaistyttö, hänellä oli suuri, kultainen harppu ja kun hän kosketti ensimäistä kieltä, nostivat kaikki vasenta jalkaa, sillä noitaväki on kurittujalkaista, ja kun hän kosketti toista kieltä, täytyi kaikkien tehdä mitä hän tahtoi.
"Se on vaarallinen vaimoihminen!" sanoi noitaukko, mutta molemmat pojat läksivät ulos Keijukaiskummusta, sillä aika oli käynyt heille pitkäksi.
"Entä mitä seuraava tytär osaa?" kysyi noita-ukko.
"Minä olen oppinut pitämään norjalaisista!" sanoi tyttö, "enkä koskaan mene naimisiin muuta kuin sillä ehdolla että pääsen Norjaan!"
Mutta pienin sisarista kuiskasi noita-ukolle: "Se on vaan siksi, että hän on kuullut norjalaisen laulun, jossa sanotaan, että kun muu maailma hukkuu, niin Norjan tunturit seisovat kuin muistokivet, ja siksi hän tahtoo sinne Norjaan, että hän pelkää maailman loppua."
"Ohhoh!" sanoi vanha noita, "sitäkös se olikin. Mutta mitäs seitsemäs eli viimeinen osaa?"
"Kuudes tulee ennen seitsemännettä!" sanoi keijukaiskuningas, sillä hän osasi laskea, mutta kuudennella ei ollut ensinkään halua tulla esiin.
"Minä osaan sanoa kansalle totuuden!" sanoi hän, "minusta ei kukaan välitä, minä ompelen kuolinvaatteitani ja siinä minulla on yllin kyllin työtä!"
Sitte tuli seitsemäs eli viimeinen ja mitä hän sitte osasi? Kertoa satuja, niin paljon kuin ikinä halutti.
"Tässä ovat viisi sormeani!" sanoi noita-ukko, "kerro minulle jokaisesta!"
Ja keijukaistyttö kävi kiinni hänen ranteeseensa ja noita nauroi niin että kurkussa kulahteli, ja kun tyttö tuli Kultaralliin, jonka vyötäisillä sormus oli, ikäänkuin se olisi tietänyt että kihlajaiset olivat tulossa, sanoi noita-ukko: "Pidä mitä sinulla on, käsi on sinun! Sinut minä itse tahdon vaimokseni!"
Ja keijukaistyttö sanoi, että Kultarallista ja pienestä
Pillipiiparista vielä oli kertomatta.
"Niistä me kuulemme talvella!" sanoi noita-ukko "ja kuusesta me kuulemme ja koivusta ja maahisten lahjoista ja helisevästä pakkasesta! Kyllä sinä saat kertoa, sillä ei siellä pohjolassa kukaan vielä osaa oikein kertoa, ja sitte me yhdessä istumme kivisessä pirtissä, missä honkaiset halot palaa räiskyvät, ja juomme simaa vanhojen norjalaisten kuninkaitten kultaisista sarvista; Ahti on lahjoittanut minulle pari sellaista! Ja meidän siellä istuessa tulee naapuri vieraisiin; hän laulaa sinulle kaikki paimentytön laulut. Kuinka meille tulee hauskaa! Lohi hyppiä polskahtelee kiviseinää vastaan, mutta ei se sisään tule! — Niin, usko pois vaan, hyvä siellä on, siellä rakkaassa vanhassa Norjassa. Mutta missä pojat ovat?"
Niin, missä pojat olivat? He juoksentelivat pitkin maita puhaltelemassa sammuksiin virvatulia, jotka kohteliaasti olivat saapuneet panemaan toimeen soihtukulkuetta.
"Mitäs hyppimistä se on?" sanoi noitaukko, "nyt minä olen ottanut teille äidin, te voitte nyt vuorostanne ottaa tädin!"
Mutta pojat sanoivat että he tyytyvät pitämään puheen ja juomaan veljenmaljat. Naimisiin ei heidän tee mieli mennä. — Ja sitte he pitivät puheita, joivat veljenmaljoja ja pitelivät lasia kyntensä päässä näyttääkseen että olivat juoneet pohjaan asti. Sitte he riisuivat takkinsa ja asettuivat pöydälle nukkumaan, sillä he eivät vähääkään ujostelleet. Mutta noitaukko tanssitti nuorta morsiantaan pitkin huonetta ja vaihtoi hänen kanssaan saappaita, sillä se on hienompaa kuin vaihtaa sormuksia.
"Nyt laulaa kukko!" sanoi vanha keijukaisneiti, joka johti taloudenpitoa. "Nyt meidän täytyy sulkea ikkunaluukut, ettei aurinko polta meitä kuoliaaksi."
Ja kumpu sulkeutui.
Mutta sisiliskot juoksentelivat ylös alas puunrevelmää ja puhuivat keskenään:
"Voi kuinka minä pidin norjalaisesta noitaukosta!"
"Minä pidän enemmän pojista!" sanoi kastemato, mutta sehän ei näe mitään, se eläin raukka.