PELLAVA.

Pellava oli täydessä kukassa. Sillä on niin kauniit siniset kukkaset, laheat kuin koin siivet mutta vielä paljon hentoisemmat. — Päivä paistoi pellavaan ja sadepilvet kylvettivät sitä, ja se teki sille yhtä hyvää kuin pikkulapsille peseminen ja äidin suudelma; lapset käyvät siitä paljon kauniimmiksi. Ja niin kävi pellavakin.

"Ihmiset kehuvat minua erinomaisen kauniiksi", sanoi pellava, "sanovat että minä kasvan pitkäksi ja että minusta tulee kaunis kaistale palttinaa. Kuinka onnellinen minä sentään olen. Varmaan minä olen onnellisista onnellisin! Minä voin niin hyvin ja minusta tulee jotakin. Kuinka tuo päiväpaiste tekee mielen iloiseksi ja kuinka tuo sade on suloista ja virkistävää! Minä olen suunnattoman onnellinen, minä olen onnellisista onnellisin!"

"Niin, niin, niin!" sanoivat aidanseipäät, "et sinä tunne maailmaa, mutta me tunnemme, meissä on monta mutkaa!" ja sitte ne surullisesti narisivat:

"Hip, hap, hurre,
Tusselurre!
Loru loppui!"

"Ei, ei se loppunut!" sanoi pellava; "aurinko paistaa huomennakin, sade virkistää, ihan minä kuulen kuinka kasvan, ihan minä tunnen kukkivani; minä olen onnellisista onnellisin!"

Mutta eräänä päivänä tulivat ihmiset ja kävivät kiinni pellavan latvaan ja riistivät sen ylös juurineen päivineen; teki kipeää; sitte se pantiin veteen ikäänkuin olisi ollut tarkoitus hukuttaa se, ja sitte se pantiin tulelle ikäänkuin olisi ollut tarkoitus paistaa se. Kauheaa se oli.

"Mutta eihän sitä aina saa olla hyvillä päivillä!" sanoi pellava, "täytyy kokea ja oppia!"

Sen tila paheni pahenemistaan. Pellavaa nuijittiin ja nujerrettiin, loukutettiin ja harjattiin, niin, ei se edes tietänyt miksi kaikkia niitä temppuja kutsuttiin mitä sille tehtiin, se joutui kuontaloon, hyrr-ryrr…! mahdoton oli saada ajatuksia pysymään koossa.

"Minä olen ollut sanomattoman onnellinen!" ajatteli pellava keskellä tuskaansa. "Pitää iloita siitä mitä on saanut nauttia! Iloita, iloita, oi, voi!" — ja pellava vaikeroi vielä kun kangaspuihin pantiin, — ja sitte siitä tuli suuri, kaunis kappale palttinaa. Koko pellavasta, jokikisestä yrtistä tuli yksi ainoa, ehyt kappale.

"Mutta tämähän on erinomaista! sitä minä en ikinä olisi uskonut! Onpa onni oikein potkaissut minua! Aidanseipäät ne ne olivat olevinaan viisaat laulaessaan:

"Hip, hap, hurre, tusselurre!"

"Loru ei laisinkaan ole lopussa! Nyt se vasta alkaa! Tämä on erinomaista! Niin, kyllä minä olen kärsinyt, mutta onhan minusta sitte tullutkin jotakin; minä olen onnellisista onnellisin! — Minä olen niin pehmyt ja vahva, niin valkoinen ja pitkä! on tämä sentään toista kuin kasvaa yrttinä maassa, vaikka kukkiakin olisi. Ei kukaan hoida, vettäkin saa vaan kun sataa. Nyt minua palvellaan hyvin. Palvelustyttö kääntää minut joka aamu, ja joka ilta saan ruiskukannusta kylvyn. Papinrouva itse on pitänyt puheita minusta ja sanonut minua pitäjän parhaimmaksi palttinakappaleeksi. Onnellisemmaksi minä en enään voi tulla!"

Palttina joutui sitte katon alle ja saksien hampaisiin. Voi sitä viiltelemistä ja leikkelemistä ja neulomista ja pistelemistä! Se totta totisesti ei ollut hauskaa. Mutta palttinasta tuli kaksitoista vaatekappaletta, sellaisia joista ei mielellään puhuta, mutta joita kaikki ihmiset tarvitsevat; kaksitoista kappaletta niitä oli.

"Kas nyt minusta vasta jotakin on tullut! Tämä siis oli tarkoitusperäni. Olipa se ihanaa! nyt minusta on hyötyä, ja hyötyä pitää aina tuottaa tässä maailmassa, vasta sitte voi tuntea todellista iloa. Meistä on tullut kaksitoista kappaletta, mutta me muodostamme kuitenkin yhteensä kokonaisuuden, tusinan! On se erinomainen onni!"

Ja vuodet kuluivat — ja vihdoin viimein eivät ne enään voineet kestää.

"Kerran se loppu kuitenkin tulee!" sanoivat eri kappaleet, "olisihan hauskaa jonkun verran vielä kestää, mutta ei saa vaatia mahdottomia!" Sitte revittiin kappaleet palasiksi ja rääsyiksi; ja luulivat nyt että loppu oli käsissä, sillä ne murskattiin mäsäksi ja jauhettiin ja keitettiin ja ties mitä kaikkia niille tehtiin — ja sitte niistä tuli kaunista, valkoista paperia.

"Olipa tämä odottamatonta! kaunista ja odottamatonta!" sanoi paperi. "Nyt minä olen entistä hienompi ja nyt minun päälleni kirjoitetaan! Mitä kaikkia voidaankaan kirjoittaa! Onpa se ihana onni!" Ja paperille kirjoitettiin mitä kauniimpia kertomuksia ja ihmiset kuulivat mitä siinä oli ja se kirjoitus oli hyvä ja oikea, se teki ihmiset paljon viisaammiksi ja paremmiksi; suuri siunaus oli sanoissa tullut sen paperin osaksi.

"Näin suurta onnea en uneksinutkaan, kun pienenä kukkana kasvoin kedolla; kuinka olisin saattanut ajatellakaan, että minä saisin kantaa iloa ja tietoja ihmisille. En itsekään vielä ymmärrä sitä! Mutta se on kun onkin totta! Jumala tietää etten itse puolestani ole tehnyt mitään muuta kuin sen mitä heikot voimani ovat vaatineet syntyäkseni maailmaan. Ja sitte hän kantaa minua ilosta iloon ja kunniasta kunniaan. Joka kerta kun ajattelen: 'loru loppuu!' tapahtuu muutos johonkin paljon parempaan ja korkeampaan päin; nyt minun varmaan täytyy lähteä matkaan, varmaan minut lähetetään kiertämään maailmaa kaikkien ihmisten luettavaksi! Kyllä kai se niin on! Ennen minulla oli sinisiä kukkasia, nyt minulla kukkien asemasta on mitä kauneimpia ajatuksia! Minä olen onnellisista onnellisin!"

Mutta paperi ei päässytkään matkalle, vaan se joutui kirjanpainajalle ja siellä pantiin kaikki mitä siihen oli kirjoitettu, painoon, siitä piti tulla kirja, jopa monta sataa kirjaa sillä siten saattoivat kirjat tuottaa iloa ja hyötyä paljon useammalle kuin jos se yksi paperi ja sen kirjoitus olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ja kulunut loppuun puolitiessä.

"Niin, kyllä tämä on viisainta!" ajatteli kirjoitettu paperi. "Se ei laisinkaan pälkähtänyt päähäni! Minä jään kotiin ja minua pidetään kunniassa niinkuin vanhaa isoisää. Minun kylkeeni on kirjoitettu, sanat ovat kynästä valuneet suoraan minun sisääni. Minä jään paikoilleni ja kirjat lentävät ympäri maailmaa. Sillä tavalla totisesti saadaan aikaan jotakin! Kyllä minä olen iloinen, kyllä minä olen onnellinen!"

Paperi kierrettiin nyt kääröön ja pantiin hyllylle. "Hyvää tekee levätä työn jälkeen!" sanoi paperi. "On aivan paikallaan koota ajatuksensa ja tarkata mitä mielessä liikkuu. Vasta nyt minä oikein tiedän mitä minussa on! Ja itsensä tunteminen se se vasta on todellinen edistysaskel. Mitähän nyt seuraa? Eteenpäin sitä aina mennään, maailma menee aina eteenpäin!"

Eräänä päivänä pantiin paperi pesään, se piti poltettaman, sillä sitä ei sopinut myydä kauppiaalle eikä panna voin ja sokerijauhon ympärille. Ja kaikki talon lapset kerääntyivät ympärille, he tahtoivat nähdä paperin hulmahtavan tuleen, he tahtoivat tuhassa nähdä monet monituiset punaiset tulikipunat, jotka ikäänkuin täyttä vauhtia tölmäävät eteenpäin ja toinen toisensa perästä sammuvat, kiireesti, kiireesti — ne ovat lapset, he lähtevät koulusta ja viimeinen kipuna on koulumestari; usein sattuu että luullaan hänen jo menneen, mutta hän tuleekin kaikkien toisten perässä.

Ja koko paperi makasi käärönä tulessa. Hui kuinka se hulmahti! Se pani "puh!" ja samassa se oli ainoana liekkinä; se nousi niin korkealle ilmaan, ettei pellava ikinä olisi voinut kohottaa pientä sinistä kukkaansa niin korkealle, ja se paistoi niin ettei valkoinen palttina ikinä ollut niin osannut paistaa; kaikki kirjoitetut kirjaimet kävivät silmänräpäyksessä aivan punaisiksi ja kaikki sanat ja ajatukset kohosivat liekkeinä ilmaan.

"Nyt minä nousen aurinkoon asti!" kuului liekeistä ääni ikäänkuin tuhansista suista ja liekki loimusi aina katolle asti; — — — ja ilmavampina kuin liekki, ihmissilmälle näkymättöminä liiteli avaruudessa pienen pieniä olentoja, yhtä monta kuin pellavassa oli ollut kukkaista. Ne olivat vielä keveämmät kuin liekki joka ne synnytti ja kun ne sammuivat eikä paperista ollut jälellä muuta kuin musta tuhka, karkeloivat ne vielä viimeisen kerran tuhan päällitse ja niiden jäljet, punaiset kipunat, näyttivät tien missä ne olivat kulkeneet. "Lapset läksivät koulusta ja viimeisenä läksi koulumestari"; hauskaa sitä oli katsella, ja talon lapset seisoivat kuolleen tuhan ääressä ja lauloivat:

"Hip hap hurre,
Tusselurre.
Loru loppui!"

Mutta pienet, näkymättömät olennot sanoivat jokainen puolestaan: "loru ei laisinkaan ole lopussa! Se se on kaikista kauneinta! minä sen tiedän ja sentähden olen kaikista onnellisin!"

Mutta sitä eivät lapset kuulleet eivätkä ymmärtäneet, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä ei lapsien tarvitse kaikkia tietää.