SIINÄ ON EROA.
Oli toukokuu, tuuli tuntui vielä kylmältä; mutta kevät oli tullut, vakuuttivat pensaat ja puut, niityt ja vainiot; kukkia vilisi kaikkialla ja aitauksessa, siellä ajoi kevät itse asiaansa, se esiintyi pienen omenapuun muodossa; puussa ei ollut kuin yksi ainoa oksa, niin tuores, niin kukoistava, niin täpösen täynnä hentoja, punertavia nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan. Kyllä se itsekin tiesi kuinka kaunis se oli, sillä vaisto elää yhtä hyvin lehden mehussa kuin veressä, eikä se ensinkään hämmästynyt kun herrasväen vaunut pysähtyivät tielle sen eteen ja nuori kreivitär sanoi, ettei mitään sen kauniimpaa saattanut ajatella kuin tuo omenapuun oksa. Se oli itse kevät suloisimmassa muodossaan. Ja oksa taitettiin ja kreivitär piteli sitä hienossa kädessään ja varjosti sitä silkkisellä päivänvarjollaan — ja sitte ajettiin linnaan, jossa oli korkeita saleja ja komeita huoneita; hohtavan valkoiset uutimet liihoittelivat avoimissa ikkunoissa ja kauniita kukkasia seisoi hohtavissa, läpikuultavissa maljoissa; yhteen tällaiseen maljaan — se oli kuin vastalangenneesta lumesta veistetty — pantiin omenapuunoksa, nuorten, vihantien pyökinoksien joukkoon; silmäruokaa se oli.
Ja sitte tuli oksa ylpeäksi ja olihan se aivan inhimillistä.
Huoneissa kulki monenlaista väkeä ja jokainen lausui arvonsa mukaan ihailunsa; toiset eivät sanoneet mitään ja toiset sanoivat liian paljon, ja omenapuunoksa ymmärsi, että ihmisten välillä on eroa kuten kasvienkin. "Toisia käytetään koristuksena, toisia ravintona, on sellaisiakin joita ei ensinkään tarvita", arveli omenapuunoksa, ja koska se oli pantu avoimen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä sekä puutarhaan että vainiolle, oli sillä yllin kyllin katseltavaa, sekä kukkasia että kasveja, ja miettimistä oli myöskin; siellä oli sekaisin rikkaita ja köyhiä, muutamat olivat liiankin köyhiä.
"Hyljätyt kasvi-raukat", sanoi omenapuunoksa, "kyllä on tehty eroitusta! ja kuinka onnettomia ne mahtavat olla, jos niillä sellaisilla on olemassa samallaisia tunteita kuin meikäläisillä; eroitusta on todella tehty, mutta niinhän sen täytyykin olla, muuten kaikki olisivat samanarvoiset!"
Ja omenapuunoksa katseli jonkinlaisella säälillä varsinkin yhtä kukkaa, jota kedot ja ojanvarret olivat täynnä; niistä kukkasista ei kukaan sitonut kimppua, ne olivat liian tavalliset, niitä saattoi löytää katukivien välistä, ne versoivat kuin pahin rikkaruoho, ne olivat voikukkia, joilla tanskankielessä on niin ruma nimi, niitä kun sanotaan pirun maitokiuluiksi.
"Halveksittu kukka raukka!" sanoi omenapuunoksa, "et sinä voi sille mitään että olet se mikä olet, niin tavallinen, ja että sinulla on niin runoton nimi! Siinä on eroa, mutta eroa sitä täytyy olla sekä ihmisten että eläinten joukossa!"
"Eroa!" sanoi auringonsäde ja suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa, mutta suuteli myöskin kedon keltaisia voikukkia, kaikki auringonsäteen veljet suutelivat kukkasia, sekä köyhiä että rikkaita.
Omenapuunoksa ei milloinkaan ollut ajatellut Jumalan ääretöntä rakkautta kaikkeen mikä elää, se ei milloinkaan ollut ajatellut miten paljon kaunista ja hyvää voi asua kätkettynä kaikkeen luotuun — kätkettynä, mutta ei silti unohdettuna. Mutta olihan sekin varsin inhimillistä!
Auringonsäde, valon säde tiesi asiat paremmin: "Sinä et näe kauvas, et näe selvästi! — Mikä se halveksittu kasvi on, jota sinä niin säälit?"
"Voikukka!" sanoi omenapuunoksa. "Ei niitä koskaan sidota vihkoihin, maahan ne tallataan, niitä on liian paljon ja kun niissä kehittyy siemen, lentävät ne hienona villana pitkin tietä ja tarttuvat ihmisten vaatteisiin. Rikkaruoho se on! mutta pitäähän sellaistakin olla! — minä olen todella hyvin kiitollinen etten ole niitä kukkia."
Kedolla käveli koko joukko lapsia; pienin oli niin pikkuruikkuinen, että toiset kantoivat sitä sylissään; ja kun se laskettiin nurmeen, keskelle keltaisia kukkia, nauroi se ääneen ilosta, potki pienillä jaloillaan, kellitteli, poimi kultaisia kukkia ja suuteli niitä herttaisen viattomana. Suuremmat lapset katkaisivat kukan sen putkimaisesta varresta, kiersivät sen renkaaksi ja liittivät renkaan toiseen. Siitä tuli kokonaiset käädyt, ensin yhdet kaulaan, sitte toiset olkapäille, vyötäisille, rinnalle ja päälaelle; komeat ne vihriät vitjat ja käädyt olivat; mutta suuremmat lapset ottivat varovaisesti käteensä siementyneen kasvin, varren joka kantoi nöyhtäistä, monimutkaista siemenkruunua, tuota höllää, ilmavaa villakukkaa, joka on kokonainen pieni taideteos, tehty hienoimmista höyhenistä, tomuhiutaleista tai untuvista; sitä he pitelivät suunsa edessä ja puhalsivat sen yhdessä henkäyksessä tyhjäksi; joka sen osasi tehdä, sai uudet vaatteet ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen, sen oli isoäiti sanonut.
Halveksittu kukka oli tässä tapauksessa oikea profeetta.
"Näetkö?" sanoi auringonsäde, "näetkö sen kauneutta, näetkö sen voimaa?"
"Niin, lasten silmissä!" sanoi omenapuunoksa.
Ja vainiolle tuli vanha vaimo, hän kaivoi varrettomalla veitsentyngällään kukan juuria ja nyhti sen ylös maasta; toisista juurista oli hän päättänyt keittää kahvia, toisilla piti hänen ansaita rahaa, hänen piti viedä ne apteekkarille lääkkeiksi.
"Kauneus on kuitenkin korkeampaa!" sanoi omenapuunoksa. "Ainoastaan valitut pääsevät kauneuden valtakuntaan! Eroa on kasveissa kuten eroa on ihmisissä."
Ja auringonsäde puhui Jumalan äärettömästä rakkaudesta, joka ilmenee kaikissa luoduissa ja ulottuu kaikkeen joka elää, se puhui kaiken oikeudenmukaisesta tasajaosta sekä ajassa että iankaikkisuudessa.
"Niin, se on siis teidän mielipiteenne!" sanoi omenapuunoksa.
Ja huoneeseen tuli ihmisiä ja nuori kreivitär tuli, hän joka niin kauniisti oli asettanut omenapuunoksan läpikuultavaan maljaan, kirkkaaseen auringonpaisteeseen; ja hän kantoi kädessään kukkaa tai mikä se lienee ollut; sen ympärillä oli kolme, neljä suurta lehteä jotka tuutin tavoin suojelivat sitä ettei veto tai tuulenhenki pääsisi sitä vahingoittamaan, ja sitä kannettiin niin varovaisesti, ettei hienoa omenapuunoksaa koskaan oltu niin varovaisesti pidelty. Hiljaa otettiin suuret lehdet pois ja halveksitun, keltaisen voikukan hento, untuvainen siementeriö, tuli näkyviin. Sen hän siis niin hellävaroen oli poiminut, sitä hän siis niin kauniisti kantoi; ei ainoakaan sen hentoisista untuvanuolista, joista sen utuinen hahmo on muodostettu ja jotka niin hellästi ovat kiinni varressa, saanut lähteä lentoon; ehyenä, ihanaisena hän oli saanut sen säilymään; ja hän ihaili sen kaunista muotoa, sen ilmavaa kirkkautta, sen omituista rakennetta, sen kauneutta, jonka tuuli hajoittaa.
"Katsokaa nyt kuinka ihmeellisen sorjaksi Jumala on sen luonut!" sanoi hän. "Minä maalaan sen yhdessä omenapuunoksan kanssa; se on kaikkien silmissä erinomaisen kaunis, mutta tälle köyhälle kukalleni on Jumala antanut paljon, vaikka toisella tavalla; ne ovat niin erilaiset ja kuitenkin ovat molemmat lapsia kauneuden valtakunnassa."
Ja aurinko suuteli köyhää kukkaa ja se suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa. Sen lehdet näyttivät punastuvan.