VANHA HAUTAKIVI.
Pienessä kauppalassa asui mies, jolla oli oma talonsa; illoin, siihen vuodenaikaan, jolloin illat pitenevät, oli koko perheen piiri koolla; oli vielä lämmintä ja lauhaa; lamppu sytytettiin, pitkät uutimet peittivät ikkunoita, joilla kukkaruukut seisoivat, ja ulkona oli kaunis kuutamo; mutta eivät perheen jäsenet nyt puhuneet siitä, he puhuivat vanhasta suuresta kivestä, joka makasi pihamaalla, aivan kyökinoven vieressä. Palvelustytöt asettivat kuuratut kupariastiansa sen päälle kuivamaan aurinkoon ja lapset käyttivät sitä leikkipaikkana. Se oli oikeastaan vanha hautakivi.
"Niin", sanoi talonisäntä, "minä luulen että se on vanhasta, hävitetystä luostarikirkosta; sieltähän myytiin sekä saarnastuoli että hautapatsaat ja -kivet! isävainajani osti useita kiviä, ne rikottiin ja käytettiin katukivitykseen, mutta tämä kivi jäi yli ja on siitä pitäen maannut täällä pihamaalla."
"Selvästi näkee, että se on hautakivi", sanoi vanhin lapsista, "siinä näkyy vielä tiimalasi ja osa enkelistä, mutta kirjoitus on miltei kokonaan kulunut pois, paitsi nimi Preben ja iso 'S', joka seuraa alempana olevaa 'Martha' nimeä; mutta muusta en saa selkoa enkä tästäkään paitsi silloin kun on satanut tai me olemme pesseet hautakiven. Silloin vaan se näkyy selvästi."
"Hyvänen aika, se on Preben Svanen ja hänen vaimonsa hautakivi!" sanoi muuan vanhus, joka ikäänsä nähden olisi voinut olla kaikkien läsnäolevien isoisä. "Niin, se aviopari oli viimeisiä jotka haudattiin vanhaan luostarikirkkomaahan; se oli vanha, kunnianarvoisa pari poikavuosiltani; kaikki tunsivat heidät ja kaikki heistä pitivät, he olivat iältään tämän kaupungin kunniapari; ihmiset väittivät heidän omistavan toista tynnöriä kultaa ja kuitenkin kävivät he yksinkertaisissa vaatteissa ja karkeissa kankaissa, mutta heidän liinavaatteensa olivat hohtavan valkoiset. Preben ja Marthe he olivat kaunis vanha pari! — Kun he istuivat penkillä talon korkeilla kiviportailla, joita vanha lehmus varjosti, nyökyttivät he niin herttaisesti ja lempeästi päätään, että mieli aivan suli sitä katsellessa. He olivat niin erinomaisen hyvät köyhille, he ravitsivat heitä ja he vaatettivat heitä ja heidän hyväntekeväisyydessään oli sekä järkeä että tosi kristillisyyttä. Ensin kuoli vaimo! Minä muistan sen päivän niin hyvin; olin pieni poika, olimme isäni kanssa käymässä vanhan Prebenin luona juuri vaimon kuoltua; vanhus oli mielenliikutuksissaan, itki kuin lapsi. — Ruumis lepäsi vielä makuuhuoneessa, aivan sen huoneen vieressä missä me istuimme, — hän puheli isälleni ja parille naapurille kuinka yksinäiseksi hänen elämänsä nyt käy, kuinka hyvä vainaja oli ollut, kuinka monta vuotta he olivat eläneet yhdessä, kuinka heidän tutustumisensa oli tapahtunut ja kuinka he olivat ruvenneet toisiaan rakastamaan; minä olin, kuten sanottu, pieni ja seisoin kuuntelemassa, mutta outo mieli minut valtasi, kun kuulin vanhan miehen puhuvan ja näin hänen vilkastumistaan vilkastuvan ja poskien alkavan punoittaa, kun hän kuvaili kihlauspäiviä. Kuinka kaunis morsian oli ollut, kuinka paljon pieniä, viattomia kiertoteitä hänen oli täytynyt käyttää tavatakseen häntä! Ja hän puhui hääpäivästä, hänen silmänsä loistivat, hän ikäänkuin vaihtui takaisin siihen riemun aikaan — ja kuitenkin makasi vaimo, vanha vaimo viereisessä huoneessa kuolleena ja hän itse oli vanha mies ja puheli toivon ajasta — — niin, niin, niin käy! Silloin minä olin vain lapsi, nyt olen vanha, vanha kuin Preben Svane. Aika kuluu ja kaikki vaihtuu! — Niin hyvin muistan Marthen hautauspäivän, vanha Preben asteli ruumisarkun perässä. Pari vuotta aikaisemmin olivat aviopuolisot antaneet hakata hautakivensä nimineen ja kirjoituksineen, paitsi kuolinvuotta; illalla kuljetettiin kivi paikalle ja laskettiin haudalle — ja vuotta myöhemmin se taas nostettiin ja vanha Preben tuli vaimonsa luo. — Eivät he jättäneet jälkeensä niin paljon rikkautta kuin ihmiset olivat luulleet ja puhuneet; sen mikä jäi saivat kaukaiset omaiset, joista ei koskaan ollut mitään kuulunut. Talon korkeine kiviportaineen, penkkeineen, lehmuksineen hajoitti maistraatti, sillä se oli liian rappeutunut seisomaan. Sitte kun luostarikirkko joutui saman kohtalon alaiseksi ja kirkkotarha hävitettiin, osui Prebenin ja Marthen hautakivi kaiken muun mukana sen luo joka sen ostaa tahtoi ja sattumalta ei sitä olekaan rikottu eikä käytetty, vaan se on jäänyt pihamaalle lasten leikkipaikaksi ja palvelustyttöjen kupariastioiden kuivinhyllyksi. — Kivitetty katu kulkee nyt vanhan Prebenin ja hänen vaimonsa leposijan päällitse; kenkään ei heitä enään muista!"
Ja vanhus, joka tämän kertoi, pudisti surumielisenä päätään. "Kaikki unohtuu! — unohtuu!" sanoi hän.
Ja sitte ruvettiin kamarissa puhumaan muista asioista; mutta nuorin lapsista, pieni poika, kapusi tuolille uutimien taakse ja loi suuret, vakavat silmänsä pihamaalle, missä kuutamo valaisi isoa kiveä. Ennen se aina oli näyttänyt hänestä tyhjältä ja litteältä, mutta nyt se hänen silmissään oli kuin suuri lehti historian kirjasta. Kaikki mitä poika oli kuullut Prebenistä ja hänen vaimostaan, asui kivessä; ja hän katseli sitä ja hän nosti silmänsä kirkasta, loistavaa kuuta kohti, puhtaaseen, selkeään ilmaan, ja tuntui siltä kuin Jumalan kasvot olisivat paistaneet maailmaan.
"Kaikki unohtuu — unohtuu!" kuului huoneesta ja juuri siinä hetkessä suuteli näkymätön enkeli pojan rintaa ja otsaa ja kuiskasi hiljaa: "kätke tarkasti siemen, jonka olet saanut, kätke se kypsyyden aikaan! Sinun kauttasi, lapsi, on kulunut kirjoitus, lahoava hautakivi, kultaisin piirtein paistava tuleville polville! Käsi kädessä astelee vanha pariskunta taas pitkin vanhoja katuja, hymy huulilla, posket terveinä, punottavina istuvat he taas kiviportailla lehmuksen alla ja nyökyttävät päätä sekä rikkaille että köyhille. Tämän hetken siemen kasvaa kautta vuosien kukoistavaksi runoelmaksi. Ei unohdu se mikä on hyvää ja kaunista. Tarussa ja laulussa se elää."