MAAILMAN IHANIN RUUSU.
Oli kerran mahtava kuningatar, jonka puutarhassa kasvoi kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien maailman maiden kukkia, mutta ruusuista hän varsinkin piti ja sentähden hänellä oli mitä erilaisimpia ruusuja, alkaen villeistä orjantappuroista, joitten vihreät lehdet lemuavat kuin omena, Provencen ihanimpiin ruusuihin, ja ne kiipesivät ylös linnan muureja, kietoutuivat pylväitten ja ikkunapielien ympäri, tunkeutuivat käytäviin, ja pitkin kattoa, kaikkiin saleihin; ja ruusujen lemu ja muoto ja väri oli mitä vaihtelevin.
Mutta suru ja murhe asui linnassa; kuningatar oli kuolinvuoteellaan ja lääkärit julistivat, että hänen täytyy kuolla.
"Yksi pelastuskeino löytyy!" sanoi viisain heistä. "Tuokaa hänelle maailman ihanin ruusu, se joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus; jos se saatetaan hänen silmiensä eteen ennenkuin ne sammuvat, niin hän jää eloon."
Ja nuoret ja vanhat ympäri maata riensivät tuomaan ruusuja, ihanimmat tuotiin joka puutarhasta, mutta ne ruusut eivät olleet niitä; rakkauden yrttitarhasta olivat ruusut noudettavat, mutta mikä ruusu siellä oli korkeimman, puhtaimman rakkauden ilmaus?
Ja runoilijat lauloivat maailman ihanimmasta ruususta ja jokainen nimitti oman ruusunsa nimen. Ja sanoma saapui joka sydämelle, joka rakkaudessa sykki, sanoma saapui kaikille säätyluokille, kaikille ikäluokille.
"Kukaan ei vielä ole lausunut kukkasen nimeä!" sanoi viisas mies. "Kukaan ei ole osoittanut paikkaa, missä se koko ihanuudessaan ylenee! Eivät kelpaa ruusut Romeon ja Julian arkusta tai Valborgin haudalta, vaikka taru ja laulu aina tulevat säilyttämään niiden tuoksun; eivät kelpaa ruusut, jotka versovat Winkelriedin verisestä peitsestä, verestä, joka pyhänä virtaa sankarin sydämestä kun hän isänmaan edestä kuolee, vaikka se kuolo on suloisempi kuin mikään muu ja se veri punaisempi kuin kaikki ruusut. Eikä se ole sekään ihmekukka, jonka hoitamiseen mies vuosikaudet umpeensa, pitkinä unettomina öinä yksinäisessä kammiossaan uhraa terveen elämänsä: tieteen ihmeellinen ruusu."
"Minä tiedän missä se kukkii", sanoi onnellinen äiti, joka hento lapsi käsivarrella tuli kuningattaren vuoteen ääreen. "Minä tiedän missä maailman ihanin ruusu löytyy! Ruusu joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus. Se kukkii suloisen lapseni hehkuvilla poskilla, kun se unen virkistämänä avaa silmänsä ja koko rakkaudellaan hymyilee minua vastaan."
"Se on kaunis ruusu, mutta on olemassa kauniimpi!" sanoi viisas mies.
"On, paljon kauniimpi!" sanoi joku naisista. "Minä olen sen nähnyt; pyhäisempää, ylevämpää ruusua ei ole olemassa, mutta se oli kalpea kuin teeruusun lehdet; kuningattaren poskilla minä sen näin; hän oli riisunut kuninkaallisen kruununsa ja kanniskeli itse pitkän, surullisen yön kipeää lastaan, itki sen tähden, suuteli sitä ja rukoili Jumalaa niinkuin vain äiti rukoilee tuskan hetkellä."
"Pyhä on surun valkoinen ruusu ja ihmeellinen sillä on voima, mutta se ei sittenkään ole se."
"Ei, maailman ihanimman ruusun olen minä nähnyt Herran alttarin edessä!" sanoi hurskas, vanha piispa. "Minä näin sen loistavan kuni enkelin kasvot. Nuoret tytöt astuivat ehtoollispöydän eteen uudistamaan kasteensa liittoa ja ruusut hehkuivat ja ruusut vaalenivat terveillä poskipäillä; tuossa seisoo nuori tyttö; sielu täynnä puhtautta ja rakkautta nostaa hän katseensa Jumalaansa kohti; siinä on puhtaimman ja korkeimman rakkauden ilmaus."
"Siunattu olkoon se ruusu!" sanoi tietäjä, "mutta kukaan teistä ei sittenkään ole lausunut maailman ihanimman ruusun nimeä."
Silloin astui huoneeseen lapsi, kuningattaren pieni poika; kyyneliä oli hänen silmissään ja hänen poskillaan; hän kantoi käsissään suurta, avattua kirjaa, sen kannet olivat samettia ja siinä oli suuret hopeahaa'at.
"Äiti!" sanoi poika, "kuuleppa nyt mitä minä olen lukenut!" ja lapsi istuutui vuoteen ääreen ja rupesi lukemaan hänestä, joka antautui ristin kuolemaan pelastaakseen ihmiset, yksin syntymättömätkin sukukunnat… 'Suurempaa rakkautta ei ole!'
Ja ruusuinen puna välähti kuningattaren poskille, hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja kirkkaiksi, sillä hän näki kuinka kirjan lehdiltä yleni maailman ihanin ruusu, kuva siitä joka versoi Kristuksen verestä ristin puulla.
"Minä näen sen!" sanoi kuningatar. "Se joka sen ruusun näkee, maailman ihanimman, se ei koskaan kuole!"