VUODEN TARINA.
Oltiin tammikuun lopulla; oli kauhea lumipyry; tuiskuna tuprutteli lumi kaduilla ja kujilla; ikkunaruudut olivat ulkopuolelta ikäänkuin liimatut lunta täyteen, katoilta vyöryi alas lumikinoksia ja ihmiset näyttivät saaneen siivet; he juoksivat ja lensivät toistensa syliin, jäivät hetkiseksi pitämään kiinni toisistaan ja pysyivät niin kauvan paikallaan. Kuomireet ja hevoset olivat kuin jauhoista nostetut, palvelijat seisoivat selkä kuomia vastaan ja ajoivat selin vastatuuleen. Jalkamiehet pysyttelivät kaiken aikaa rekien suojassa, vaivalloisesti ne liikkuivat paksussa lumessa; ja kun myrsky vihdoin asettui ja talojen seinustalle luotiin kaitainen polku, pysähtyivät ihmiset seisomaan, kun joku tuli vastaan; kenelläkään ei ollut halua astua ensi askelta syvään hankeen, päästääkseen toista sivutse. Sanattomina he seisoivat kunnes kumpikin ikäänkuin salaisesta sopimuksesta uhrautui ja upotti toisen jalkansa lumihankeen.
Illalla tyyntyi kokonaan. Taivas oli ikäänkuin luudalla laastu, kaarrettu korkeammaksi ja entistä kuulakkaammaksi, tähdet näyttivät ihkasen uusilta, toiset olivat niin siniset ja kirkkaat — ja tuli sellainen pakkanen että narisi ja paukkui. Päällimmäinen lumikerros saattoi käydä niin kovaksi, että se varhaisena aamuna kannatti varpuset; ne hyppelivät ylös, alas lapioiduilla paikoilla, mutta syömistä ei kuulunut ja kylmä oli aika lailla.
"Pip!" pani toinen toiselle, "tämä on sitte olevinaan sitä uutta vuotta! — pahempipa se on kuin vanha olikaan! Samalla olisimme voineet pitää vanhan vuotemme. Minä olen tyytymätön ja syystä."
"Niin, ja millä touhulla ihmiset ottivat vastaan sitä uuttavuotta!" sanoi viluinen pieni varpunen, "ruukkuja viskeltiin oviin ja riehuttiin ja riemuittiin siitä että vanha vuosi oli mennyt menojaan; ja iloissani olin minäkin, sillä minä luulin, että tulisi lämpöisiä ilmoja, mutta ei siitä ole tullut mitään; pakkanen paukkuu entistä pahemmin! Ihmiset ovat ihan sekaisin ajanlaskussaan."
"Niin ovat kun ovatkin!" sanoi kolmas varpunen, se oli vanha valkeapää; "heillä on se sellainen laitos, jota he sanovat allakaksi, se on heidän omia keksintöjään ja sen mukaan pitää sitte kaiken käydä! mutta se ei ota käydäkseen! — Vuosi alkaa kun kevät tulee, sellainen on luonnon laki ja sitä minä noudatan."
"Mutta koska kevät tulee?" kysyivät muut varpuset.
"Se tulee kun haikara tulee, mutta hänen tulonsa on aivan epämääräinen eikä täällä kaupungissa tiedetä siitä mitään; maalla tietävät ne asiat paremmin; entä jos lentäisimme sinne odottamaan? Kevät on siellä likempänä."
"Niin, se sopii erinomaisesti!" sanoi varpunen, joka kauvan oli kulkea piipoittanut sanomatta mitään erityistä. "Minulla on täällä kaupungissa mukavuuksia, joita pelkään siellä maalla kaipaavani. Täällä on eräässä talossa ihmisperhe, he ovat keksineet sen järkevän tavan, että ovat naulanneet seinään kolme, neljä kukkaruukkua; suuri aukko on sisäänpäin, pohja ulospäin ja pohjaan on tehty niin suuri läpi, että minä voin lentää ulos ja sisään; siellä on minulla ja miehelläni pesä ja sieltä ovat kaikki poikasemme lähteneet maailmalle. Ihmisperhe on tietysti tehnyt kaiken tämän huvikseen, saadakseen katsella meitä, muuten eivät he ikinä olisi sitä tehneet. He siroittelevat meille leivänmurusia, niinikään huvikseen, ja samalla saamme me siitä ruokamme; elämämme on ikäänkuin turvattu; — minä luulen melkein että minä jään tänne ja minun mieheni jää tänne, vaikka me olemmekin tyytymättömät — mutta me jäämme."
"Ja me lennämme maalle katsomaan eikö kevättä kuulu!" ja sitte he lensivät.
Ja maalla oli oikea talvi; siellä oli pari astetta kylmempi pakkanen kuin kaupungissa. Kirpeä viima puhalsi yli lumisten kenttäin. Talonpoika istui reessään, suuret rukkaset käsissä, ja leipoi käsivarsiaan yhteen ajaakseen niistä pois pakkasta; piiska makasi hänen sylissään, laihat hevoset juoksivat niin että höyry nousi, lumi narisi ja varpuset hyppelivät reenjalasten jäljissä vilusta väristen. "Pip!" koska kevät tulee? Se kestää niin kauvan!
"Niin kauvan!" kaikui kenttien poikki korkeimman kinoksen harjalta. Ehkäpä se oli kaiku joka puhui, mutta ehkäpä ne sanat myöskin läksivät sen kummallisen vanhan miehen suusta joka istui korkeimman kinoksen harjalla tuulessa ja tuiskussa; hän oli ihkasen valkoinen, aivan kuin talonpoika sarkatamineissaan, pitkät valkoiset hiukset, valkoinen parta, kalpeissa kasvoissa suuret, kirkkaat silmät.
"Kuka tuo vanhus on?" kysyivät varpuset.
"Kyllä minä tiedän!" sanoi vanha korppi, joka istua kökötti portinpylvään nenässä. Se suvaitsi alentua tunnustamaan, että me kaikki olemme vain pikkulintuja Jumalan edessä, ja antautui sentähden keskusteluun varpusten kanssa. "Minä tiedän kuka vanhus on. Se on Talvi, menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut kuten allakka sanoo, vaan hän on sen pienen prinssin holhooja, jonka nimi on Kevät ja joka tulee. Niin, ohjakset ovat Talven käsissä. Huu, te hytisette ja värisette, te pienet raukat!"
"Niin, niinhän minä aina olen sanonut!" virkkoi pienin varpunen, "se allakka on ihan ihmisten keksimä, se ei ole sovitettu luonnon mukaan! jättäisivät sellaiset asiat meidän haltuumme, jotka olemme hienompaa tekoa."
Ja kului viikko, milteipä kaksi; metsä törrötti mustana, jäätynyt sisäjärvi makasi uomassaan raskaana, jähmettyneen lyyjyn kaltaisena; pilvet — niin, ne eivät enään olleet pilviä, vaan ne vaappuivat märkinä, jääkylminä usvina maiden päällä; suuret mustat korpit lentelivät laumoissa, ääneti ja kirkumatta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi nukkunut syvää unta. —
Välähtipä sitte auringonsäde järvelle ja se välkkyi kuin sulatettu tina. Lumi kentillä ja kinosten harjalla lakkasi kimmeltelemästä entisellä kimmellyksellään, mutta valkoinen haamu, Talvi itse, istui yhä entisellä paikallaan, katse tiukasti tähdättynä etelää kohti; ei hän ensinkään huomannut, että lumipeite ikäänkuin vaipumistaan vaipui maahan, että siellä täällä tuli näkyviin pieni, ruohonkarvainen mätäs ja siellä varpuset vasta hyörivät ja pyörivät.
"Kvivit! Kvivit! tuleeko nyt kevät?"
"Kevät!" helähti poikki niittyjen ja vainioiden ja halki mustanpuhuvan metsän, jonka puunrungoista heloitti tuoreen vihanta sammal; ja etelästä tulla viilättivät halki ilmojen molemmat ensimäiset haikarat; kummankin selässä istui herttainen pieni lapsi, poika ja tyttö; ja tervehtiessään suutelivat he maata; ja minne heidän jalkansa vaan tekivät jäljen, siellä nousi lumen alta valkoisia kukkia; käsi kädessä astuivat he vanhan jää-äijän, Talven luo, painautuivat tervehtiessään hänen rinnalleen ja samassa hetkessä katosivat he kaikki kolme näkymättömiin ja koko maisema hävisi; paksu, märkä usva peitti tiheänä ja raskaana kaikki tyynni. — Vähän myöhemmin alkoi tuuli käydä — se läksi lentämään kautta maiden, se tuli väkevin puuskin ja karkoitti usvan, aurinko paistoi niin lämpöisesti; — itse Talvi oli kadonnut, Kevään herttaiset lapset istuivat vuoden valtaistuimella.
"Tämä se vasta on uutta vuotta!" sanoivat varpuset. "Nyt me kai saamme takaisin oikeutemme ja korvausta ankaran talven vaivoista."
Minne molemmat lapsukaiset vaan kääntyivät, siellä puhkesi puihin ja pensaisiin vihreitä nuppuja, siellä kävi nurmi korkeammaksi, laihovainio yhä heleämmän vihriäksi. Ja pieni tyttö heitteli heittelemistään ympärilleen kukkia; hänellä oli niitä helman täydeltä, niitä kumpuili esiin yhä uusia, niitä oli aina yllin kyllin, vaikka hän olisi viskellyt niitä kuinka runsaasti — touhuissaan viskasi hän omena- ja päärynäpuiden päälle kokonaisen kukkaiskinoksen, niin että ne upeilivat täydessä loistossaan ennenkuin vielä olivat ehtineet saada vihreitä lehtiäkään.
Ja tyttö taputteli käsiään ja poika taputteli niinikään ja lintuja tulla viilätti, kukaan ei tietänyt mistä, ja kaikki ne lauloivat ja visertelivät: "kevät on tullut!"
Kaunista se oli. Ja moni vanha mummo astui mökkinsä ovesta päiväpaisteeseen, kääntelihe siinä, katseli keltaisia kukkia, joita niitty heloitti täynnänsä, aivan niinkuin ennen, hänen nuoruutensa päivinä; maailma oli taaskin käynyt nuoreksi.
"Ihanaa täällä tänään on!" sanoi hän.
Ja metsä oli vielä tumman ruskea, nuppu nupun vieressä, mutta tuoksumaratti versoi jo tuoreena ja tuoksuvana, orvokit upeilivat täydessä kukassa ja vuokot ja kevätesikot olivat jo puhjenneet, niin, joka heinä uhkui mehua ja mahlajaa, komeat istumasijat nurmikko totisesti tarjosi ja siellä istui Kevään nuori pari käsi kädessä ja lauloi ja hymyili ja kasvoi kasvamistaan.
Lempeä sade lankesi taivaasta heidän päälleen, he eivät sitä huomanneet, sadepisarat ja ilonkyyneleet sulivat samaksi pisaraksi. Morsian ja ylkä suutelivat toisiaan ja tuossa tuokiossa aukaisi metsä lehtisilmukkansa. — Auringon noustessa olivat kaikki metsät vihriät.
Ja käsi kädessä asteli morsiuspari tuoreen, väräjävän lehtikaton alla, missä vain auringon valo ja hyppelevät varjot loivat vivahduksia nurmen vihantaan. Neitseellinen puhtaus ja raikas lemu henki hentoisista lehdistä; kirkkaina ja iloisina kumpuilivat ojat ja purot vihriän, samettipehmeän kaislikon ja kirjavien kivien keskitse. "Tämä runsaus on ylenpalttinen ja alituinen ja ikuinen ja siksi se jää!" sanoi koko luonto. Ja käki kukkui ja leivo liverteli; oli kaunoinen kevät; mutta piilipuut olivat verhonneet kukkansa villakintaisiin, ne olivat niin kauhean varovaiset ja se on niin ikävää.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät, lämmin tulvi ikäänkuin lainehtimalla taivaasta; kuumat ilma-aallot vyöryivät läpi viljain ja ne kellastuivat kellastumistaan. Pohjolan sisäjärven valkoinen lootuskukka levitti suuret, vihriät lehtensä vesipeiliin ja kalat etsivät varjoa niiden alta; ja metsän tyvennössä, missä aurinko paahtoi talonpoikaispirtin seinään ja auenneisiin ruusuihin, missä kirsikkapuut riippuivat täynnä meheviä, mustia, auringon kuumoittamia marjoja — siellä lauleli Kesän kaunis nainen, sama, jonka näimme lapsena ja morsiamena; ja hän käänsi katseensa kohti mustia pilviä, jotka nousivat taivaalle aallonmuotoisina ja vuorenkorkuisina ja kohosivat yhä korkeammalle; niitä tuli kolmelta taholta; kivettyneenä, nurin käännettynä merenä laskeutuivat ne sitte metsää kohti, jossa hiljaisuus oli syvä kuin taikakeinoilla loihdittu; pieninkin tuulenhenki oli pannut levolle, joka lintu vaikeni, koko luonto seisoi juhlallisessa odotuksessa; mutta teiltä ja poluilta kiirehtivät hevosmiehet, jalkamiehet ja ratsastajat minkä pääsivät, katon alle. — Samassa syttyi välähdys ikäänkuin aurinko olisi puhjennut esiin pilvistä, se tuikahti, häikäisi, uhkasi polttaa poroksi ja hävisi samassa jyristen pilveen; vettä tuli kaatamalla; tuli yö, tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Nuoret, ruskeahelpeiset korret suossa liikkuivat pitkinä laineina, metsän oksat peittyivät vesisumuun, tuli pimeä ja tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. — Viljat ja heinät makasivat luokona maassa, ikäänkuin vesivirtojen vieminä, josta eivät ikinä enään nouse. — Äkkiä harveni sade yksityisiksi pisaroiksi, aurinko paistoi ja helminä kimmeltelivät vesipisarat lehdillä ja heinänhelpeissä. Linnut lauloivat, kalat polskivat purossa, hyttyset tanssivat ja kivellä, keskellä suolaista, myrskyn myllertämää merivettä istui itse Kesä, voimakas, väkeväjänteinen mies, hiukset likomärkinä. Raikkaan kylvyn nuorentamana istui hän lämpöisessä auringonpaisteessa. Koko luonto hänen ympärillään oli nuorentunut, kaikki kasvit seisoa rehoittivat voimakkaina, ihanaisina. Oli kesä, lämmin, suloinen kesä.
Makea tuoksu tulvi rehevästä apilasvainiosta, mehiläiset surisivat vanhan käräjätalon ympärillä; vadelmanvarret kiertelivät alttarikiveä joka sateen puhdistamana paistoi auringossa; ja sinne lensi mehiläisten kuningatar parvineen ja teki hunajaa ja vahaa. Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Kesä ja hänen reipas, voimakas vaimonsa; heidän edessään seisoi alttaripöytä, kukkurallaan luonnon uhrilahjoja.
Ja iltataivas hohti kuin kulta, ei yksikään kirkonkupu hohda sillä tavalla, ja kuu paistoi ilta- ja aamuruskojen välillä. Oli kesän armainen aika.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät. — Elonkorjaajien kiiltävät vikatteet vilkkuivat viljavainioista, omenapuunoksat nuokkuivat punaisten ja keltaisten hedelmiensä painon alla; humala tuoksui kauniisti ja riippui suurissa tertuissa; ja pähkinäpuiden alla, joitten hedelmät riippuivat raskaina möhkäleinä, lepäsivät mies ja vaimo, Kesä ja hänen vakavamielinen vaimonsa.
"Tätä runsautta!" virkkoi hän, "ympärillämme näemme siunattua hedelmää, on kotoista ja lämmintä ja kuitenkin ikävöin, en itsekään tiedä miksi — lepoa, — rauhaa! en tiedä millä nimellä sitä nimittäisin! — Nyt kynnetään taasen maita! Ihmiset tahtovat saada yhä enemmän ja enemmän voittoa. — Kas haikaroita! ne tulevat suurissa parvissa ja seuraavat etäältä auraa; kas Egyptin lintua, joka kantoi meidät ilmojen halki! Muistatko kuinka me lapsina tulimme tänne Pohjolan maahan? — Kukkia me toimme, kaunista päiväpaistetta ja vihreitä metsiä. Pahoin on tuuli niitä nyt pidellyt, ne ruskettuvat ja mustuvat niinkuin etelän puut, mutta eivät kanna kultaisia hedelmiä kuten ne!"
"Tahdotko sinä nähdä niitä?" sanoi Kesä. "Iloitse siis!" ja hän nosti kätensä ja metsän lehvät kävivät punaisiksi ja keltaisiksi, värien upeus valtasi kaikki metsät; ruusupensaassa loisti tulipunaisia marjoja, seljan oksilla riippui suuria, raskaita, tummanruskeita marjoja, villit kastanjat putoilivat kypsinä tummanvihreistä kuoristaan ja metsässä kukkivat orvokit toistamiseen.
Mutta vuoden kuningatar kävi yhä harvasanaisemmaksi ja kalpeni kalpenemistaan. "Tuuli on kylmä!" sanoi hän, "yön sumut ovat märät! — minä ikävöin — lapsuuteni maata." —
Ja hän näki haikaroiden lentävän pois, jokikinen meni! ja hän kurotti kätensä niiden perässä. — Hän nosti silmänsä pesiin, jotka seisoivat tyhjinä, yhdessä kasvoi korkeavartinen ruiskukka ja toisessa keltainen villinauris. Ei olisi luullut pesällä muuta virkaa olevankaan kuin varjella ja suojella kukkaa; ja varpuset tulivat pesälle.
"Pip! minne herrasväki on joutunut? Eivät he kärsi tuulenhenkeä, ovat tietysti lähteneet pois maasta; onnea matkalle!"
Ja yhä keltaisemmiksi kävivät metsän lehvät ja lehdet vapisivat vapisemistaan, syksyn myrskyt puhalsivat, oli myöhäinen syksy. Ja keltaisella lehtiläjällä lepäsi vuoden kuningatar ja katseli lempein silmin tuikkivaa tähteä, ja hänen puolisonsa seisoi hänen luonaan. Tuulenpuuska löyhytteli lehtiä — ne asettuivat takaisin läjään, yksin hän oli poissa, mutta perhonen, vuoden viimeinen, lensi läpi kylmän ilman.
Jo tulivat märät usvat, tuli jäinen viima ja pimeät, pisimmät yöt. Vuoden kuningas seisoi lumivalkoisissa hapsissaan, mutta hän ei itsekään tietänyt että ne olivat niin valkoiset, hän luuli lumihiutaleitten putoilevan pilvistä; paksu lumikerros peitti vihreän maan.
Ja kirkonkellot julistivat maailmalle joulujuhlaa.
"Syntymäkellot soivat!" sanoi vuoden kuningas, "pian syntyy uusi hallitsijapari ja sekä minä että hän saamme levätä tuikkivassa tähdessä."
Ja raikkaassa, vihriässä kuusikossa, missä lumi peitti maan, seisoi jouluenkeli vihkimässä nuoria kuusia juhlaansa.
"Iloa pirttiin, iloa alle vihriäin puitten!" sanoi vuoden vanha kuningas, viikot olivat vanhentaneet hänet lumivalkoiseksi ukoksi. "Leposi aika koittaa pian, vuoden nuori pari saa nyt kruunun ja valtikan!"
"Valta on kuitenkin sinun!" sanoi jouluenkeli, "valta, muttei lepo! Anna lumen lämpimänä peittää nuorta viljaa! opi kärsimään sitä että toinen saa kunnian vaikka sinä olet hallitsija, opi elämään unohdettuna ja kuitenkin elämään! Sinun vapautesi hetki koittaa kuten kevät koittaa!"
"Koska kevät koittaa?" kysyi Talvi.
"Se tulee kun haikara tulee!"
Kiharat valkoisina ja hapset lumenkarvaisina istui Talvi jääkylmänä, vanhana ja käyrävartisena, mutta väkevänä kuin talven viima ja jään valta, korkean kinoksen harjalla ja tähysteli etelää kohti kuten Talvi ennenkin oli tähystellyt. — Jäät paukkuivat, lumi narisi, luistelijat liitelivät järvien kirkkaita pintoja pitkin ja hauskoilta näyttivät varikset ja harakat valkoisella lumella. Ei liikkunut tuulen hengähdyskään. Ja tuulettomassa pakkasessa puristi Talvi kätensä nyrkeiksi ja maitten väliin syntyi sylenpaksuinen jää.
Sitte tulivat taas varpuset kylästä ja kysyivät: "kuka on tuo vanha mies?" Ja korppi sattui taaskin istumaan siinä likellä, tai korpin poika, joka on sama asia, ja se sanoi heille: "se on Talvi! menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut, kuten allakka sanoo, vaan hän on tulevan Kevään holhooja!"
"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset, "silloin meille tulee paremmat ajat ja parempi hallitus! vanhasta ei ollut mihinkään!"
Ja mietteissään nyökytti Talvi päätään mustalle, lehdettömälle metsälle, jossa jokainen puu näytti oksiensa kaunista muotoa ja kaarevuutta. Ja talvi-unen kestäessä alenivat pilvien jääkylmät huurut - valtias näki unta nuoruutensa ja miehuutensa ajasta ja päivän koittaessa seisoi koko metsä kimmeltelevässä kuurassa, se oli Talven kesä-unelma; aurinko varisteli kuuraa oksilta.
"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset.
"Kevät!" kuului kaikuna kukkuloilta, joilla vielä oli lunta. Ja aurinko paistoi yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin, lumi suli, linnut visertelivät: "kevät tulee!"
Ja korkealta, halki ilmain tuli ensimäinen haikara ja sitä seurasi toinen; kummankin selässä istui kaunis lapsi, ja he laskeutuivat maan paljaalle kamaralle ja he suutelivat maata ja he suutelivat hiljaista, äänetöntä vanhusta ja hän haihtui usvan mukaan, kuten Mooses hävisi vuorelta.
Vuoden tarina oli lopussa.
"Onhan se aivan oikein!" sanoivat varpuset, "ja onhan se hyvin kaunista, mutta ei se ole allakan mukaista ja silloin ovat asiat hullusti!"