VANHA TALO.
Tuolla alhaalla kadulla seisoi vanha, vanha talo, se oli miltei kolmen sadan vuoden vanha, sen saattoi lukea hirrestä, johon tulpanien ja humalanvarsien keskelle oli veistetty vuosiluku. Siinä oli kokonaisia runoja vanhan ajan tyyliin ja joka ikkunan päälle oli hirteen veistetty irvistelevät kasvot; toinen kerros ulkoni hyvän matkaa ensimäisen päällitse ja aivan räystään alla oli lyyjyinen kouru, joka päättyi lohikäärmeenpäähän. Oli tarkoitus että sadevesi juoksisi ulos kidasta, mutta se juoksikin vatsasta, sillä kourussa oli läpi.
Kaikki muut talot kadulla olivat niin somat ja uudet, ikkunat suuret ja seinät sileät, selvästi saattoi nähdä, etteivät ne tahtoneet olla missään tekemisissä vanhan talon kanssa; ne kyllä ajattelivat:
"Kuinka kauvan tuokin kummitus seisoo tällä kadulla ihmisten pilkkana; parveke ulkonee niin paljon, ettei täältä meidän ikkunoistamme ensinkään saata nähdä mitä sillä kulmalla tapahtuu: portaat ovat leveät kuin linnan portaat ja jyrkät kuin veisivät kirkontorniin. Rautaristikko on kuin vanhan perhehaudan ovi ja sitte siinä on messinkinappeja. On se sentään hullua!"
Kadulla vastapäätä oli uusia, somia taloja ja ne ajattelivat niinkuin muutkin talot, mutta siellä istui ikkunassa pieni poika, jolla oli terveet, punaiset posket ja kirkkaat, säteilevät silmät; hän piti kovin paljon vanhasta talosta, hänestä se oli yhtä kaunis sekä päiväpaisteella että kuutamolla. Ja kun hän katsahti seinään, josta rappaus oli irtaantunut, niin keksi hän siinä mitä kummallisimpia kuvia, hän näki miltä katu ennen oli näyttänyt portaineen, ulkonevine yläkertoineen ja suippeine päätyineen; hän saattoi nähdä sotamiehiä, tapparakeihäineen ja kouruja, jotka juoksentelivat lohikäärmeinä. — Sitä taloa kelpasi katsella! ja talossa asui vanha mies, joka käytti nahkaisia polvihousuja, takkia, jossa oli suuret messinkinapit ja peruukkia, josta jo päältä näki että se oli oikea peruukki. Joka aamu tuli hänen luokseen vanha ukko joka siisti huoneet ja kävi asioilla. Muuten oli vanha polvihousumies aivan yksin vanhassa talossa; välistä tuli hän ikkunaan ja katseli ulos ja pieni poika nyökytti hänelle päätään ja vanha mies nyökytti takaisin, ja sitte oli tuttavuus tehty ja he olivat ystävät, vaikkeivät koskaan olleet puhuneet toisilleen, mutta yhdentekeväähän se oikeastaan oli.
Pieni poika kuuli vanhempiensa sanovan: "vanhuksella täällä vastapäätä on hyvät päivät, mutta hän on niin hirveän yksin!"
Seuraavana sunnuntaina kääri pieni poika jotakin paperiin, meni portille ja kun ukko joka kävi vanhan herran asioilla, meni ohitse, sanoi hän hänelle: "kuule!vieppäs tämä minulta vanhalle miehelle, joka asuu tuolla vastapäätä! Minulla on kaksi tinasotamiestä, tässä on toinen: lähetän sen hänelle, koska tiedän että hän on niin hirveän yksin."
Ja vanha ukko näytti aika tyytyväiseltä, nyökäytti päätään ja vei tinasotamiehen vanhaan taloon. Sitte tuli sana, eikö pieni poika itse tahtoisi tulla tervehtimään ja hän sai luvan vanhemmiltaan ja tuli vanhaan taloon.
Ja kaidepuiden messinkinapit kiilsivät paljon kirkkaampina kuin ennen, olisi luullut että niitä oli kiilloitettu kun vieraita odotettiin, ja näytti siltä kuin torventoitottajat ovessa — oveen oli nimittäin veistetty torventoitottajia, ne seisoivat keskellä tulpaneja — näytti siltä kuin torventoitottajat olisivat puhaltaneet voimiensa takaa. Posket näyttivät paljon pulleammilta kuin ennen. Ne puhalsivatkin todella: "pararamppamppaa! pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja samassa avautui ovi.
Kaikki etehisen seinät olivat täynnä vanhoja muotokuvia, ritareja haarniskoissa ja naisia silkkihameissa; ja haarniskat kalisivat ja silkkihameet kahisivat.
Sitte tuli portaat, jotka nousivat hyvän matkaa ylöspäin ja vähän matkaa alaspäin — ja sitte tultiin parvekkeelle, joka kyllä oli aika hatara, täynnä suuria reikiä ja pitkiä rakoja ja niissä kaikissa versoi nurmea ja lehtiä; koko parveke, sekä sen piha että seinä, oli niin täynnä vihantaa, että se oli kuin kokonainen puutarha, vaikkei se ollut kuin parveke. Siellä seisoi vanhoja kukkaruukkuja, joilla oli kasvot ja aasinkorvat; kukat, ne kasvoivat nykyään niinkuin itse tahtoivat. Yhdessäkin ruukussa valuivat neilikat aivan yli laitojen, nimittäin neilikkojen vihanta, vesa vesan vieressä ja ne sanoivat aivan selvästi:
"Ilma on taputellut meitä, aurinko suudellut meitä ja sunnuntaiksi luvannut pienen kukkasen, sunnuntaiksi pienen kukkasen!"
Ja sitte he tulivat kamariin, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla ja siihen oli painettu kultaisia kukkia.
"Kultaus kuluu,
Siannahka kestää,"
sanoivat seinät.
Huoneessa seisoi korkeaselkäisiä nojatuoleja, täynnä leikkauksia ja käsipuut molemmin puolin. "Istukaa! istukaa!" sanoivat tuolit; "hui, kuinka minä narisin! nyt minä saan luuvaloa niinkuin vanha kaappi! Luuvaloa selkään, voi, voi!"
Ja sitte tuli pieni poika siihen huoneeseen, joka ulkoni muusta talosta ja missä vanha mies istui.
"Kiitos tinasotamiehestä, pieni ystäväni!" sanoi vanha mies. "Ja kiitos siitä että tulet luokseni!"
"Kiitos! Kiitos!" sanoivat huonekalut yhteen ääneen; niitä oli niin paljon, että ne miltei tulivat toistensa tielle näkemään pientä poikaa.
Keskellä seinää riippui kauniin naisen kuva; hän oli niin nuori ja iloinen, mutta hänen vaatteensa olivat sellaiset jommoisia käytettiin ennen aikaan, hiuksissa puuteria ja hame kankeaa kangasta; hän ei sanonut "kiitos" eikä "tattiskaan", vaan katseli lempeillä silmillään pientä poikaa, joka paikalla kysyi vanhalta mieheltä:
"Mistä sinä olet saanut hänet?"
"Tuolta romukauppiaalta!" sanoi vanhus, "siellä riippuu niin paljon kuvia; ei kukaan tunne niitä eikä välitä niistä, sillä ne ihmiset ovat kaikki haudassa, mutta hänet minä ennen tunsin ja nyt hän on ollut poissa puolen vuosisataa."
Ja kuvan alapuolella riippui lasin alla kimppu kuihtuneita kukkia; varmaan ne olivat nekin puolen vuosisadan vanhat, niin vanhoilta ne näyttivät. Ja suuren kellon heiluri kävi edestakaisin ja viisari kiertyi kiertymistään ja esineet huoneessa kävivät yhä vanhemmiksi, mutta sitä eivät ne huomanneet.
"Kotona sanovat", sanoi pieni poika, "että sinä olet niin hirveän yksin!"
"Oi", sanoi vanhus, "vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, käyvät minua tervehtimässä ja nythän sinäkin tulet! — minun on hyvin hyvä olla!"
Ja sitte otti hän hyllyltä kuvakirjan, siinä oli kokonaisia pitkiä juhlakulkueita, mitä kummallisimpia vaunuja, jommoisia ei nähdä meidän päivinämme, sotamiehiä jotka olivat kuin risti-sotamies ja porvareita, käsissä liehuvat liput; räätälien lipussa oli sakset, joita kaksi jalopeuraa piteli, suutarien lipussa ei ollut saappaita, mutta kotka jolla oli kaksi päätä, sillä suutarit asettavat aina asiansa niin, että voivat sanoa: niitä on pari. — Se se vasta oli kuvakirja!
Ja vanha mies meni toiseen huoneeseen hakemaan sokeroitua marjahilloa, omenia ja pähkinöitä; — ihanaa siellä vanhassa talossa vaan oli.
"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, joka seisoi piirongilla; "täällä on niin yksinäistä ja surullista; ei, kun on tottunut perhe-elämään, niin ei tähän ensinkään voi tottua! — Minä en kestä tätä! Koko päivä on niin pitkä ja ilta on vieläkin pitempi! ei täällä ole ensinkään sellaista kuin tuolla toisella puolella sinun luonasi, missä isäsi ja äitisi puhuvat niin ystävällisesti ja missä sinä ja te kaikki herttaiset lapset pidätte niin hauskaa peliä. Ei, kyllä tämän vanhan miehen luona on yksinäistä! luuletko hänen saavan keneltäkään suudelmaa? luuletko hänen saavan lempeitä silmäyksiä tai joulupuuta? Ei hän saa mitään muuta kuin hautajaisia! minä en kestä tätä!"
"Älä katsele asioita niin surullisilla silmillä!" sanoi pieni poika, "minusta täällä on niin kaunista ja tulevathan kaikki vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan tervehtimään!"
"Niitä en minä näe enkä tunne!" sanoi tinasotamies, "minä en kestä tätä!"
"Sinun täytyy!" sanoi pieni poika.
Tyytyväisenä ja onnellisena tuli pieni poika kotiin ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja päätä nyökytettiin sekä vanhaan taloon että vanhasta talosta ja sitte tuli pieni poika taasen vieraisiin kadun toiselle puolelle.
Ja puusta veistetyt torventoitottajat puhalsivat: "pararamppampaa! pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja ritarikuvien miekat ja varustukset kalskoivat ja silkkihameet kahisivat, siannahka pakisi, ja vanhojen tuolien selässä tuntui luuvalo: "aijai!" Tämä kerta meni ihan niinkuin ensi kertakin, sillä vanhassa talossa kului toinen päivä ja tunti aivan niinkuin toinenkin.
"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, "minä olen itkenyt tinaa! täällä on liian surullista! mieluummin minä lähden sotaan ja kadotan sekä kädet että jalat! onhan sitte edes jotakin vaihtelevaa. Minä en kestä tätä! — nyt minä tiedän miltä tuntuu kun vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, tulevat tervehtimään. Minun omat vanhat ajatukseni ovat käyneet tervehtimässä ja usko pois, se ei ajan pitkään ole ensinkään hauskaa, minä olin lopulta hyppäämäisilläni alas piirongilta. Kaikki te tuolta kadun toiselta puolelta olitte niin selvästi silmissäni, aivan kuin te todella olisitte olleet täällä; oli olevinaan sunnuntaiaamu, se sama, jonka sinä hyvin tiedät! Kaikki te lapset seisoitte pöydän edessä veisaamassa virttänne niinkuin te joka aamu teette; te seisoitte hartaina, ristissä käsin ja isä ja äiti olivat hekin yhtä hartaina ja sitte lensi ovi auki ja pikku sisko Maria, joka ei vielä ole kahdenkaan vuoden vanha ja joka aina tanssii kun hän kuulee soittoa tai laulua, olkoon se mitä laulua tahansa, pistettiin huoneeseen, — hänen ei tällä kertaa olisi pitänyt päästä sisään — ja hän rupesi tanssimaan, mutta ei päässyt kiinni tahdin päähän, sillä sävelet olivat niin pitkät. Ja sitte hän asettui toiselle jalalleen ja painoi päätään alas, mutta ei se riittänyt sittenkään. Te seisoitte kaikki kovin vakavina, vaikka se oli aika vaikeaa, mutta minä hymyilin mielessäni ja putosin siitä syystä alas pöydältä ja sain kuhmun, joka on jälellä tänäkin päivänä, sillä minä en tehnyt oikein kun hymyilin. Mutta kaikki nämä palaavat mieleeni ja muutkin mitä olen kokenut; on sitä siinäkin vanhoja ajatuksia ja niiden seuralaisia. — Sanoppa nyt vieläkö te sunnuntaisin veisaatte? Kerroppa vähäisen pienestä Mariasta! ja miten toverini, toinen tinasotamies jaksaa! niin, hän on onnen poika, hän! — minä en kestä tätä!"
"Minä olen lahjoittanut sinut tänne!" sanoi pieni poika; "sinun täytyy pysyä täällä; etkö ymmärrä sitä?"
Ja vanha mies toi laatikon, jossa oli paljon nähtävää, sekä rahalipas että taularasia ja sellaisia suuria, kullattuja kortteja, joita ei milloinkaan enään näe. Ja suuria laatikkoja avattiin ja soittokone avattiin — sisäpuolella sen kannessa oli maisema, ja sen ääni oli niin käheä, kun vanha mies sitä soitti; ja sitte hän hyräili laulua.
"Niin, sitä hän lauloi!" sanoi vanhus ja nyökytti päätään kuvalle, jonka oli ostanut romukauppiaalta. Ja vanhan miehen silmät loistivat niin kirkkaina.
"Minä tahdon sotaan! minä tahdon sotaan!" huusi tinasotamies niin paljon kuin kurkusta pääsi, ja syöksyi alas permannolle. —
Kas, minne se joutuikaan? Vanha mies etsi ja pieni poika etsi, mutta sotamiestä ei löytynyt ja sille tielleen se jäi. "Kyllä minä sen löydän!" sanoi vanhus, mutta hän ei koskaan löytänyt sitä; permanto oli niin laho ja täynnä reikiä; — tinasotamies oli pudonnut rakoon ja makasi siellä kuin avonaisessa haudassa.
Ja se päivä meni menojaan ja pieni poika palasi kotiin, ja se viikko vierähti loppuun ja monet viikot vierivät. Ikkunat olivat aivan jäässä; pienen pojan täytyi hyvän aikaa istua hengittämässä ruutuun ennenkuin sai siihen aukon josta saattoi katsella vanhaa taloa. Tuuli oli tuiskuttanut kaikki koristukset ja kirjoitukset täyteen lunta, portaat lepäsivät hangen peitossa ikäänkuin ei ketään olisi ollut kotona; ja ketään ei ollutkaan kotona, vanha mies oli kuollut.
Illalla pysähtyivät vaunut talon edustalle ja vaunuihin kannettiin vanha mies arkussaan, hänet piti vietämän maalle haudattavaksi. Tuossa hän nyt meni, mutta kukaan ei saattanut, olivathan kaikki hänen ystävänsä kuolleet. Ja pieni poika heitti lentosuudelmia perässä.
Muutaman päivän perästä pidettiin vanhassa talossa huutokauppa ja pieni poika näki ikkunastaan kuinka vanhoja ritareja ja vanhoja naisia, pitkäkorvaisia kukkaruukkuja, vanhoja tuoleja ja vanhoja kaappeja kannettiin pois, mikä joutui sinne, mikä tänne; naisen kuva, joka oli löydetty romukauppiaalta, joutui takaisin romukauppiaalle ja sinne se jäi riippumaan, sillä eihän kukaan enään tuntenut sitä naista eikä kukaan välittänyt vanhasta kuvasta.
Keväämmällä hajoitettiin koko talo, rytöhän se oli, sanoivat ihmiset. Kadulta saattoi selvästi nähdä siihen huoneeseen, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla. Siannahka revittiin ja raastettiin rikki; parvekkeen vihanta kierteli villissä upeudessaan hirsiä, jotka hajoamistaan hajosivat. — Puhdasta tuli.
"Vihdoinkin!" sanoivat naapuritalot.
* * * * *
Ja siihen paikkaan rakennettiin kaunis talo suurine ikkunoineen ja siloisine seinineen, mutta rakennuksen edustalle, siihen missä vanha talo oikeastaan oli seisonut, istutettiin pieni puutarha, ja naapurin seinää peitti villi viiniköynnös; puutarhan ympärille tuli suuri rauta-aita ja rautaportti, komean näköistä se oli, ihmiset pysähtyivät tirkistelemään sisään raoista. Ja varpusia asettui laumoittain viiniköynnökseen ja ne kirkuivat ihan kilpaa ja puhuivat ja supattelivat, mutta eivät ne puhuneet vanhasta talosta, eivät ne enään voineet sitä muistaa, siitä oli kulunut niin monta vuotta, että pieni poika oli kasvanut aika mieheksi. Niin, kelpo mies hänestä olikin tullut, hän tuotti iloa vanhemmilleen ja hän oli juuri mennyt naimisiin ja pienen vaimonsa kanssa muuttanut tähän taloon, jonka edustalla oli puutarha; ja mies seisoi vaimonsa kanssa puutarhassa, vaimo istutti juuri maahan metsäkukkaa, joka hänestä oli niin kaunis. Hän asetti sen maahan pienellä kädellään ja paineli multaa sormillaan. — Ai! Mikä siellä oli? Hän oli pistänyt sormeensa. Joku terävä esine pisti esiin pehmoisesta mullasta.
Se oli — ajatteleppas vaan! se oli tinasotamies, sama joka oli hukkunut vanhalta mieheltä. Se oli kierinyt ja vierinyt soran ja rojun joukossa ja vihdoin viimein vuosikausia maannut maan mullassa.
Ja nuori vaimo pyyhki sotamiestä vihriällä lehdellä ja vihdoin hienolla nenäliinallaan, jossa oli niin suloinen haju! ja sotamies tunsi heränneensä kuin horroksista.
"Näytäppäs minullekin!" sanoi nuori mies, hymyili ja nyökytti päätään. "Niin, sama se ei voi olla, mutta muistuu mieleeni juttu tinasotamiehestä, joka minulla oli, kun olin pieni poika!" ja sitte hän kertoi vaimolleen vanhasta talosta ja vanhasta miehestä ja tinasotamiehestä, jonka hän lähetti hänelle kun hän oli niin kauhean yksin; ja hän kertoi jutun ihan sellaisena kuin se oli tapahtunut ja kyyneleet nousivat nuoren vaimon silmiin kun hän ajatteli vanhaa taloa ja vanhaa miestä.
"Entä jos se kuitenkin on sama tinasotamies", sanoi hän, "minäpä panen hänet talteen ja muistan kaikki mitä olet minulle kertonut; mutta vanhan miehen hauta sinun vielä pitää minulle näyttää!"
"En tiedä missä se on", sanoi hän, "eikä sitä kukaan tiedä! Kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet, ei kukaan hoitanut hautaa ja minä olin vain pieni poika!"
"Kuinka hän mahtoi olla kauhean yksin!" sanoi nuori vaimo.
"Kauhean yksin!" sanoi tinasotamies, "mutta suloista on sentään että joku muistelee!"
"Suloista!" kuului ääni ihan likeltä, mutta yksin tinasotamies näki, että puhuja oli siannahanpalanen; kultaus oli kulunut kokonaan pois, se oli kostean mullan karvainen, mutta sillä oli oma mielipide ja sen se lausui:
"Kultaus kuluu,
Siannahka kestää."
Sitä tinasotamies kuitenkaan ei uskonut.