VARJO.
Kuumissa maissa osaa aurinko totisesti paahtaa! Ihmiset käyvät ruskeiksi kuin mahonkipuu; niin, kuumimmissa maissa päivettyvät he neekereiksi, mutta tässä ei nyt tule olemaan puhetta muusta kuin kuumista maista. Eräs oppinut mies oli kylmistä maista tullut kuumiin; hän luuli nyt voivansa hyöriä ja pyöriä kuten kotonakin, mutta kyllä hän pian vieraantui niiltä tavoilta. Hänen ja kaikkien järkevien ihmisten täytyi pysyä sisällä. Ikkunaluukut ja ovet pidettiin koko päivän kiinni; näytti siltä kuin koko talo olisi nukkunut tai ei ketään olisi ollut kotona. Sekin kapea katu korkeine kivimuurineen, jolla hän asui, oli sekin rakennettu sillä tavalla, että auringon täytyi paahtaa sinne aamusta iltaan. Se oli todella aivan sietämätöntä! — Oppinut mies kylmistä maista oli nuori, viisas mies, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi istunut tulisessa pätsissä; se kulutti häntä, hän kävi kovin laihaksi, yksin hänen varjonsakin kutistui, se kuivi paljon pienemmäksi kuin kotona, aurinko kulutti sitäkin. — Vasta illalla he virkosivat elämään, kun aurinko oli laskenut.
Oikein sitä ilokseen katseli; niin pian kun kynttilä tuotiin huoneeseen, oikaisi varjo itsensä suoraksi seinälle, se venyttihe niin pitkäksi, että se ulottui lakeen saakka, täytyihän sen kismotella, päästäkseen voimiinsa. Oppinut mies meni parvekkeelle venyttelemään ja sitä myöten kun tähdet syttyivät ihanaan, kirkkaaseen ilmaan, tuntui hänkin virkoavan elämään. Kaikille parvekkeille pitkin katua — ja lämpöisissä maissa on joka ikkunalla parvekkeensa — ilmestyi ihmisiä, sillä ilmaa täytyy saada, vaikka olisikin tottunut elämään mahonkipuuna! Sekä ylhäällä että alhaalla pulppusi elämää. Suutarit ja räätälit, kaikki ihmiset muuttivat kadulle, siihen ilmestyi pöytiä ja tuoleja ja kynttilä paloi, paloi tuhansia kynttilöitä, ja toinen puheli ja toinen lauloi ja ihmisiä käveli edestakaisin, ajettiin vaunuilla ja ajettiin aaseilla: kilikili! aasit olivat kellot kaulassa; ruumiita haudattiin ja virsiä veisattiin, katupojat ampuivat raketteja ja kirkonkellot soivat. Kadulla vallitsi todella vilkas elämä. Ainoastaan siinä talossa, joka oli vastapäätä oppineen vieraan miehen asuntoa, oli aivan hiljaista; ja siellä asui kuitenkin joku, sillä parvekkeella oli kukkasia; kauniisti ne kasvoivat keskellä auringon paahdetta, ja se olisi ollut mahdotonta ilman että joku niitä kasteli, täytyihän jonkun niitä kastella; siellä täytyi asua ihmisiä. Illalla avautui ovi, mutta huoneet pysyivät pimeinä, ainakin ensimäinen huone, sisempää kuului soittoa. Vieraan, oppineen miehen korvissa soi soitto erinomaisen kauniina, mutta ehkäpä se vain oli mielikuvitusta, sillä hänen mielestään oli kaikki täällä lämpöisissä maissa niin erinomaista, kunhan vaan ei olisi ollut aurinkoa. Vieraan isäntä sanoi ettei hän tiedä kuka on vuokrannut naapurin talon, eihän siellä koskaan näkynyt ihmisiä ja mitä musiikkiin tulee, oli se hänen mielestään kauhean ikävää, "On ihan kuin joku harjoittamistaan harjoittaisi kappaletta,jota ei voi oppia, aina samaa kappaletta. 'Opin minä sen sittenkin'! hän kyllä sanoo, mutta hän ei opi sitä sittenkään, vaikka soittaisi kuinka kauvan."
Yhtenä yönä heräsi vieras, hän oli nukkunut parvekkeen ovi auki, uutimet hulmusivat tuulessa ja hän oli näkevinään kummallista hohdetta naapurin parvekkeelta; kaikki kukkaset loistivat liekkeinä mitä ihanimmissa väreissä ja keskellä kukkasia istui sorja, solakka impi, hän näytti hänkin loistavan; vieraan silmiä ihan häikäisi, hän avasi ne selkosen selälleen ja oli samassa ihkasen valveella; ainoalla hyppäyksellä oli hän lattialla, aivan hiljaa pääsi hän uudinten taakse, mutta impi oli poissa, loisto oli poissa; kukkaset eivät loistaneet ensinkään, mutta yhtä kauniina ne kyllä seisoivat kuin ennenkin; ovi oli raolla ja kaukaa sisältä soi soitto niin vienosti ja suloisesti, että se vaivuttamalla vaivutti suloisiin ajatuksiin. Tämä oli toki kuin mitäkin taikaa ja kuka siellä asui? Missä varsinainen sisäänkäytävä oli? Koko alakerta oli kauppapuoteja täynnä, eiväthän ihmiset toki alituisesti saattaneet kulkea siitä.
Yhtenä iltana istui vieras parvekkeellaan, huoneessa hänen takanaan paloi kynttilä ja olihan aivan luonnollista, että hänen varjonsa sattui naapurin seinään; ja kun vieras liikkui, liikkui varjokin, sillä se tekee aina niin. —
"Luulenpa että minun varjoni on ainoa elävä olento minkä tuolla naapurissa näkee!" sanoi oppinut mies. "Kas kuinka somasti se istuu tuolla kukkaisten joukossa, ovi on raollaan, jospa varjo nyt tekisi hyvin ja astuisi sisään katsomaan miltä siellä näyttää ja sitte tulisi minulle kertomaan mitä on nähnyt! niin, silloin sinusta oikein olisi hyötyä!" puhui hän leikillä, "oleppa hyvä ja astu sisään! no! menetkö?" ja oppinut mies nyökytti päätään varjolle ja varjo nyökytti takaisin. "No niin, mene nyt, mutta älä ole kauvan poissa!" ja vieras nousi ja hänen varjonsa naapurin parvekkeella nousi myöskin ja vieras kääntyi ja varjo kääntyi myöskin; ja jos joku oikein olisi tarkannut, olisi hän selvästi huomannut, että varjo meni sisään naapurin parvekkeen ovesta, joka oli raollaan, juuri samassa hetkessä jolloin vieras meni huoneeseensa ja pudotti pitkän verhon alas perässään.
Seuraavana aamuna meni oppinut mies ulos juomaan kahvia ja lukemaan sanomalehtiä. "Mitä kummaa!" sanoi hän tultuaan päiväpaisteeseen, "eihän minulla enään ole varjoa! se meni siis todella eilen eikä vielä ole palannut; se on aika ikävä se!"
Ja häntä harmitti, ei oikeastaan sentähden että varjo oli poissa, vaan sentähden että hän tunsi tarinan miehestä, jolla ei ollut varjoa, senhän kaikki ihmiset kotona kylmissä maissa tunsivat, ja jos tämä oppinut mies nyt vielä tulee kertomaan omaa tarinaansa, niin ne sanovat että hän matkii, ja sitä hänen todella ei tarvitse tehdä. Hän päätti sentähden ettei hän puhu koko asiasta mitään, ja se oli viisas päätös.
Illalla hän taas astui parvekkeelleen, kynttilän oli hän aivan oikein asettanut taakseen, sillä tiesihän hän että varjo aina tahtoo pitää herraansa varjostimenaan, mutta ei hän saanut houkutelluksi sitä esiin; hän tekeytyi pieneksi, hän tekeytyi suureksi, mutta varjoa ei kuulunut; hän pani: hm! hm! mutta ei se auttanut.
Harmillista se oli, mutta lämpöisissä maissa tapahtuu kaikki kasvaminen niin nopeasti ja kahdeksan päivän kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen, että hänen jaloistaan kasvaa esiin uusi varjo, kun hän tulee päiväpaisteeseen. Juuret varmaan olivat jääneet paikoilleen. Kolmen viikon kuluttua oli hänellä aika tyydyttävä varjo ja kun hän läksi kotimatkalle, pohjoisiin maihin, kasvoi se matkalla kasvamistaan, kunnes se lopulta oli niin suuri ja pitkä että puolessakin jo olisi ollut tarpeeksi.
Vihdoin tuli oppinut mies kotiin ja kirjoitti kirjoja siitä mikä maailmassa on totta, ja mikä on hyvää ja mikä on kaunista. Ja kului päiviä ja kului vuosia, kului monta vuotta.
Yhtenä iltana istuu hän huoneessaan ja kuuluu hiljainen naputus oveen.
"Sisään", sanoi hän, mutta ei ketään kuulunut; hän avaa oven ja hänen edessään seisoo niin eriskummallisen laiha ihminen, että hänen pintaansa karmii. Tuo ihminen oli muuten erittäin hienoissa vaatteissa, varmaan se oli ylhäinen herra.
"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi oppinut.
"Niin, johan minä ajattelin", sanoi hieno herra, "ettette tuntisi minua! minä olen saanut niin paljon ruumista, minä olen saanut oikeaa lihaa ja oikeat vaatteet. Varmaan ette koskaan ollut odottanut, että näkisitte minut näin hyvinvoipana. Ettekö te tunne vanhaa varjoanne? Niin, te varmaan ette enään luullut minun palaavan. Minun on käynyt erittäin hyvin sitte kun viimeksi olin luonanne, minusta on joka suhteessa tullut hyvin varakas mies! Jos minun pitää ostaa itseni vapaaksi virasta, niin voin sen kyllä tehdä!" ja hän helisteli kallisarvoisia koristuksiaan kellonperissä. Ja hän pisti kätensä paksuihin kultavitjoihin, jotka riippuivat hänen kaulallaan; voi kuinka kaikissa hänen sormissaan kimalteli timanttisormuksia; ja tämä oli kaikki totta!
"Ei, minä en ensinkään pääse tointumaan hämmästyksestäni!" sanoi oppinut mies, "mitä tämä kaikki oikeastaan on!"
"Niin, mitään tavallista se ei ole!" sanoi varjo, "mutta ettehän te itsekään kuulu tavallisiin ja minä olen, kuten tiedätte, pienestä pitäen seurannut teidän jälkiänne. Siitä asti kun te huomasitte minun kypsyneen yksinäni lähtemään maailmalle, olen kulkenut omia teitäni; minä elän kaikin puolin loistavissa oloissa, mutta minut valtasi jonkinlainen ikävä, halu kerran vielä nähdä teidät ennenkuin kuolette, sillä kuoliahan teidän pitää! sitte teki mieleni vielä kerran nähdä näitä seutuja, sillä se isänmaa se pysyy sentään aina rakkaana! — Minä tiedän että te olette saanut toisen varjon, olenko minä jotakin velkaa teille tai sille? Tehkää vaan hyvin ja sanokaa."
"Ei mutta sinäkö se todella olet!" sanoi oppinut mies, "on se toki kovin kummallista! en ikinä olisi uskonut, että vanha varjo voi palata takaisin ihmisenä!"
"Sanokaa mitä minä olen velkaa!" sanoi varjo, "sillä minä en tahtoisi olla minkäänlaisessa velassa!"
"Kuinka sinä voit puhua sillä lailla!" sanoi oppinut mies, "eihän tässä voi olla puhetta mistään velasta! ole vapaa kuin taivaan lintu! minä iloitsen suuresti onnestasi! istu, vanha ystävä, ja kerro minulle hiukkasen miten tämä kaikki on tapahtunut ja mitä näit naapurissa siellä lämpöisissä maissa!" —
"Kyllä minä kerron", sanoi varjo ja istuutui, "mutta teidän täytyy myöskin luvata, ettette koskaan kenellekään tässä kaupungissa, missä ikinä minut tapaisitte, kerro että minä olen ollut teidän varjonne! minä aion mennä kihloihin; minä voin elättää enemmän kuin yhden perheen!" —
"Ole aivan huoleti!" sanoi oppinut mies, "en minä sano kenellekään, kuka sinä olet; kättä päälle! Minä lupaan ja sanasta miestä, sarvesta härkää!"
"Sanasta varjoa!" sanoi varjo, täytyihän sen sanoa sillä lailla.
Täytyi muuten todella suuresti kummastella miten paljon ihmistä siinä oli; se oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja mitä hienoimmissa mustissa vaatteissa, jalassa kiiltonahkasaappaat ja päässä hattu, jonka saattoi lyödä kokoon niin ettei jäänyt muuta kuin pohja ja reunat, puhumattakaan niistä mitä me jo tunnemme: koristeista kellonperissä, kultaisista kaulavitjoista ja timanttisormuksista. Niin, varjo oli erinomaisen hienosti puettu ja juuri se teki hänet ihmiseksi.
"Jahka minä nyt kerron!" sanoi varjo ja sitte se laski kiiltonahkasaappaansa niin kovaa kuin taisi oppineen miehen uuden varjon käsivarren päälle. Uusi varjo makasi kuin mikäkin villakoira vanhan varjon jaloissa, ja lieneekö sen liikettä johtanut ylpeys vaiko ehkä halu saada uusi varjo tarttumaan kiinni jalkaansa; ja makaava varjo pysyi aivan hiljaa ja liikkumattomana, voidakseen tarkkaan kuunnella; tietysti se tahtoi tietää miten voi päästä irti palveluksesta ja kohota omaksi herraksi.
"Tiedättekö kuka asui talossa vastapäätä?" sanoi varjo, "se oli kaikista olennoista kaunein, se oli Runous itse! Minä olin siellä kolme viikkoa, mutta se vaikutti niinkuin olisi elänyt kolmetuhatta vuotta ja lukenut kaikki mitä on runoiltu ja kirjoitettu, sen minä sanon ja totta se on. Minä olen nähnyt kaikki ja tiedän kaikki!"
"Runous!" huudahti oppinut mies, "niin, niin — hän oleskelee silloin tällöin erakkona suurissa kaupungeissa! Runous! niin, minä näin hänet ainoan lyhyen silmänräpäyksen aikana, mutta uni oli silmissäni! Hän seisoi parvekkeella ja loisti niinkuin revontulet loistavat; kerro, kerro! Sinä olit parvekkeella, sinä astuit sisään ovesta ja näit — —!"
"Tulin etuhuoneeseen!" sanoi varjo. "Te istuitte aina ja tähystelitte etuhuoneeseen. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa, siellä vallitsi jonkinlainen hämärä, mutta ovet olivat auki huoneesta toiseen ja huoneita oli pitkä rivi; ja ne olivat valaistut ja jos minä olisin päässyt ihan neidon luo asti, olisi valo tappanut minut; mutta minä olin varovainen, minä en hätäillyt, ei pidä koskaan hätäillä!"
"Ja mitä sinä sitte näit?" kysyi oppinut mies.
"Minä näin kaikki ja minä kerron teille kaikki, mutta — mutta ei se ole ylpeyttä minun puoleltani, mutta — vapaana olentona ja minun tietoihini nähden, puhumattakaan hyvästä asemastani ja erinomaisista varoistani — soisin mielelläni, että teitittelisitte minua!"
"Anteeksi!" sanoi oppinut mies, "se on vanha tapa, joka ei tahdo lähteä! Te olette aivan oikeassa; ja minä koetan muistaa sen; mutta kerrottehan nyt kaikki mitä näitte!" —
"Kaikki!" sanoi varjo, "sillä minä näin kaikki ja tiedän kaikki." —
"Miltä näytti sisemmissä saleissa?" kysyi oppinut mies. "Oliko siellä kuin raikkaassa metsässä? Oliko siellä kuin pyhässä kirkossa? Olivatko salit kuin tähtikirkas taivas, kun sitä katselee korkeilta vuorilta?"
"Siellä oli kaikkia", sanoi varjo. "Minähän en mennyt sisään saakka, minähän jäin ensimäiseen huoneeseen, hämärään, mutta siellä oli hyvä seisoa, minä näin kaikki ja minä tiedän kaikki. Minä olen ollut Runouden hovissa, etuhuoneessa."
"Mutta mitä te näitte? Kulkivatko kaikki muinaisajan jumalat läpi suurten salien? Kamppailivatko siellä vanhat sankarit? Leikkivätkö siellä suloiset lapset, ja kertoivatko ne uniaan?"
"Minä sanon teille: olin siellä ja te käsitätte että minä näin kaikki nähtävyydet! jos te olisitte joutunut sinne, ette olisi muuttunut ihmiseksi, mutta minä muutuin; ja samalla minä opin tuntemaan sisimmän luontoni, sen mikä minussa on myötäsyntynyttä, opin tuntemaan sukulaisuuteni Runouteen. Silloin kun olin teidän luonanne en tullut sitä ajatelleeksi, mutta aina auringon noustessa ja auringon laskiessa tulin minä niin kummallisen suureksi, te sen tiedätte; kuutamolla minä olin miltei selvempi kuin te itse; en silloin käsittänyt luontoani, siellä etuhuoneessa se minulle selveni! minä tulin ihmiseksi! — Kypsänä astuin takaisin maailmaan, mutta te ette enään ollut lämpöisissä maissa; minua hävetti ihmisenä kulkea sellaisena kuin olin, minun piti saada saappaat, vaatteet, koko tuo ihmisvernissa, josta ihminen tunnetaan. — Minä pakenin, niin, minä kerron sen teille, ettehän te pane sitä mihinkään kirjaan, minä pakenin torttumuijan helmoihin, piilouduin niiden alle; muija ei aavistanut miten paljon hän kätki; vasta illalla minä läksin ulos; juoksentelin kuutamossa kadulla; oikaisin itseni suoraksi seinää vastaan, se niin mukavasti kutitti selkää! juoksin katua ylös, juoksin alas, kurkistelin sisään korkeimmista ikkunoista, saliin ja katolle, kurkistelin paikkoihin jonne ei kukaan kurkistele ja minä näin mitä ei kukaan muu näe eikä saa nähdä! Tämä maailma on oikeastaan paha maailma! en tahtoisi olla ihminen, jollei nyt olisi tullut tavaksi pitää sitä jonakin! Minä näin käsittämättömän kummallisia asioita naisissa, miehissä, vanhemmissa ja noissa herttaisissa, viisaissa lapsissa; — minä näin", sanoi varjo, "asioita, joita ei kukaan ihminen saa tietää, mutta joita he kaikki niin mielellään tahtoisivat tietää: naapurin viat. — Jos minä olisin kirjoittanut sanomalehteen, niin sitäkös olisi luettu! mutta minä kirjoitin suoraan asianomaiselle henkilölle ja kaikissa kaupungeissa, joihin tulin, nousi kauhistus. Ne sekä pelkäsivät minua että pitivät minusta niin äärettömästi. Professorit tekivät minut professoriksi, räätälit antoivat minulle uudet vaatteet, minusta pidettiin hyvää huolta. Rahamestari teki rahaa minua varten ja naiset sanoivat minua erinomaisen kauniiksi mieheksi. Sillä lailla minusta tuli se mikä nyt olen; ja nyt minä sanon hyvästi; tässä on nimikorttini, minä asun päivänpuolella ja olen aina kotona sadeilmalla!" ja sitte varjo läksi.
"On se ihmeellistä!" sanoi oppinut mies.
Vuosia ja päiviä meni; silloin varjo palasi.
"Mitä kuuluu?" kysyi se.
"Oi", sanoi oppinut mies, "minä kirjoitan totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta, mutta kukaan ei viitsi kuunnella sellaista, olen ihan epätoivoissani, niin se minuun koskee!"
"Mutta minuun ei koske!" sanoi varjo, "minä lihon ja siihen pitää pyrkiä! Niin, te ette ymmärrä maailmaa. Te tulette ihan kipeäksi. Teidän täytyy matkustaa! minä lähden kesällä matkalle; lähdettekö mukaan? Minä tahtoisin matkatoverin! Tahdotteko te lähteä mukaan varjona? Te teette minulle suuren ilon jos tulette, minä maksan matkan!"
"Tämä menee vähän liian pitkälle!" sanoi oppinut mies.
"Miltä kannalta kukin asiat ottaa!" sanoi varjo. "Teille tekisi matkustaminen erinomaisen hyvää! Tahdotteko ruveta varjokseni, saatte aivan vapaan matkan!"
"Tämä on kovin hullua!" sanoi oppinut mies.
"Mutta maailman meno on kun onkin sellainen!" sanoi varjo, "ja sellaisena se pysyy!" ja sitte varjo läksi.
Oppinut mies ei voinut ensinkään hyvin, ja suru ja tuska seurasi häntä, ja kun hän puhui totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta oli se useimmille samaa kuin lehmälle ruusut! — vihdoin viimein oli hän aivan kipeä.
"Te olette todella kuin varjo!" sanoivat ihmiset hänelle ja oppineen miehen selkää karmi, sillä hänen mielessään heräsi kaikellaisia ajatuksia.
"Teidän täytyy ruveta kylpemään!" sanoi varjo, joka tuli häntä tervehtimään, "ei ole muuta neuvoa! minä otan teidät mukaan vanhan tuttavuuden vuoksi; minä maksan matkan, ja te teette matkakertomuksen ja olette noin vähän hauskuutena; minä aion kylpylaitokseen, partani ei kasva niinkuin sen pitäisi, se on tauti sekin, ja parta pitää olla! Olkaa nyt ymmärtäväinen ja ottakaa vastaan tarjoukseni, matkustammehan me tovereina."
Ja he läksivät matkaan; varjo oli nyt herrana ja herra oli varjona; he ajelivat yhdessä ja ratsastivat ja kävelivät yhdessä, rinnatusten, toistensa edessä tai takana, aina sen mukaan missä aurinko oli. Varjo tiesi aina pysytellä herran paikalla; eikä oppinut mies tullut sitä ajatelleeksi; hän oli erittäin hyväsydäminen, lempeä ja ystävällinen, ja yhtenä päivänä sanoi hän varjolle: "Kun meistä nyt on tullut näin matkatoverit ja kun me lapsesta asti olemme kasvaneet yhdessä, niin emmekö tekisi lähempää tuttavuutta, se olisi toverillisempaa!"
"Sitä kannattaa ajatella!" sanoi varjo, joka nyt oli varsinainen herra. "Te puhutte suoraan ja hyväntahtoisesti, minä olen suora ja hyväntahtoinen takaisin. Oppineena miehenä te varmaan tiedätte kuinka kummallinen luonto on. Toiset ihmiset eivät saata koskea harmaaseen paperiin, he rupeavat voimaan pahoin; toisten pintaa karmii, kun neulalla piirrellään lasiruutuun; minulla on samallainen tunne kun kuulen teidän sinuttelevan itseäni, minä ikäänkuin painun maahan entiseen asemaani! Te näette että se on tunne, ei se ole ylpeyttä; minä en saata antaa teidän sinutella itseäni, mutta minä sinuttelen mielelläni teitä, niin olemme edes puolitiessä!"
Varo sinutteli nyt entistä herraansa.
"On se sentään hullua", ajatteli hän, "että minun pitää teititellä ja hän sinuttelee!" mutta sille asialle ei enään mahtanut mitään.
Sitte he tulivat kylpypaikkaan, jossa oli paljon vieraita ja muiden muassa kaunis kuninkaantytär. Hänellä oli sellainen tauti, että hän näki liian selvästi, ja se oli kovin huolestuttavaa.
Hän huomasi heti paikalla että uusi tulija oli aivan toisellainen kuin kaikki muut; "sanotaan, että hän on täällä saadakseen partansa kasvamaan, mutta minä näen oikean syyn; hänellä ei ole varjoa."
Hän tuli uteliaaksi; ja kävelymatkalla hän lyöttäytyi puheisiin vieraan herran kanssa. Kuninkaantyttärenä saattoi hän muitta mutkitta sen tehdä, ja hän sanoi: "teidän sairautenne on, ettei teillä ole varjoa."
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne mahtaa olla paranemaan päin!" sanoi varjo, "minä tiedän että teitä on vaivannut se, että näette liian hyvin, mutta se vaiva on varmaan mennyt menojaan, te olette parantunut, minulla on päinvastoin aivan harvinainen varjo; ettekö te näe sitä henkilöä joka aina seuraa minua? Muilla ihmisillä on tavallinen varjo, mutta minä en pidä mistään tavallisesta. Monet antavat palvelijainsa univormuun hienompaa verkaa kuin omiin vaatteisiinsa ja minäkin olen antanut siistitä varjoni ihmiseksi; jopa minä olen antanut hänellekin varjon, kuten näette. Se on kallista huvia, mutta minä tahdon jotakin itsellenikin!" —
"Mitä!" ajatteli prinsessa, "olisinko minä todella parantunut? Tämä kylpylaitos on paras maailmassa! Vedessä on toki meidän päivinämme merkillinen voima. Mutta en minä vielä lähde pois sillä nyt täällä tulee hauskaa; vieraasta minä pidän tavattoman paljon. Kunhan ei hänen partansa vaan kasvaisi, sillä sitte hän matkustaa tiehensä!"
Illalla tanssivat kuninkaantytär ja varjo suuressa tanssisalissa. Kevyt oli prinsessa, mutta vielä kevyempi oli varjo, sellaista tanssitoveria ei hänellä ollut vielä koskaan ollut. Prinsessa kertoi hänelle mistä maasta oli kotoisin ja varjo tunsi maan, hän oli käynyt siellä, mutta prinsessa ei silloin ollut kotona; varjo oli kurkistanut sisään ikkunoista, sekä ylhäältä että alhaalta, hän oli nähnyt sekä yhtä että toista ja hän osasi vastata kuninkaantyttären kysymyksiin ja tehdä kaikellaisia viittauksia, niin että kuninkaantytär kerrassaan hämmästyi; varmaan herra oli viisain mies maan päällä; kuninkaantytär rupesi suuresti kunnioittamaan hänen tietojaan ja kun he sitte taas tanssivat, rakastui hän, ja sen varjo kyllä huomasi, sillä kuninkaantytär näytti olevan valmis katsomaan hänet läpikotaisin. Sitte tanssivat he vielä kerran ja silloin oli kuninkaantytär sanomaisillaan sen, mutta hän oli varovainen, hän ajatteli maatansa ja valtakuntaansa ja kaikkia niitä ihmisiä, joita hänen piti hallita. "Viisas mies hän on", sanoi hän itsekseen, "se on hyvä asia; ja kauniisti hän tanssii, hyvä se on sekin; mutta onkohan hänellä perusteelliset tiedot, se on yhtä tärkeää! häntä täytyy tutkia." Ja sitte hän hiljalleen rupesi kysymään häneltä mitä vaikeimpia asioita, ei hän itsekään olisi osannut vastata niihin kysymyksiin; varjon kasvoihin tuli ihmeellinen ilme.
"Siihen te ette voi vastata!" sanoi kuninkaantytär.
"Nuo asiat minä kyllä lapsena olen oppinut", sanoi varjo, "mutta minä luulen, että varjoni tuolla ovensuussa voi vastata siihen."
"Teidän varjonne!" sanoi kuninkaantytär, "se olisi kovin kummallista!"
"Niin, enhän minä varmaan voi sanoa, osaako hän", sanoi varjo, "mutta minä luulisin hänen osaavan, hän on sentään niin monta vuotta seurannut minua ja aina tarkkaan kuunnellut, — minä luulisin hänen osaavan, —! mutta sallikaa, teidän kuninkaallinen korkeutenne huomauttaa, että hänessä on paljon ylpeyttä, hän tahtoo aina esiintyä ihmisenä, ja kun häntä tahtoo pitää hyvällä tuulella — ja voidakseen vastata hyvin, täytyy hänen olla hyvällä tuulella — niin täytyy häntä kohdella aivan kuin ihmistä."
"Siitä minä pidän!" sanoi kuninkaantytär.
Ja sitte hän meni ovensuuhun oppineen miehen luo ja puhui hänelle auringosta ja kuusta ja ihmisistä sekä sisältä että ulkoa ja mies antoi hyviä, viisaita vastauksia.
"Se se vasta mahtaa olla mies, jolla on niin viisas varjo!" ajatteli kuninkaantytär, "varmaan siitä koituisi sula siunaus kansalleni ja valtakunnalleni, jos valitsisin hänet puolisokseni; — sen minä teenkin!"
Ja pian kuninkaantytär ja varjo sopivat asiasta, mutta se piti vastaiseksi pidettämän salassa, kunnes kuninkaantytär palaisi kotiin valtakuntaansa.
"Ei kukaan saa sitä tietää, ei edes varjoni!" sanoi varjo ja sen mielessä liikkui kummallisia ajatuksia. —
Sitte he tulivat siihen maahan jota kuninkaantytär hallitsi, kun hän oli kotona.
"Kuuleppa nyt, hyvä ystävä!" sanoi varjo oppineelle miehelle, "nyt minä olen tullut niin onnelliseksi ja mahtavaksi kuin joku tulla taitaa ja nyt minä tahdon tehdä jotakin erityistä sinun hyväksesi! Sinä saat aina asua minun luonani linnassa, ajaa minun kanssani kuninkaallisissa vaunuissani ja kantaa satatuhatta riikintaalaria palkkaa; mutta sinun täytyy antaa kaikkien sanoa itseäsi varjoksi; sinä et saa sanoa että joskus olet ollut ihminen ja kerran vuodessa, kun minä istun päiväpaisteessa parvekkeella kansan katseltavana, pitää sinun maata jalkaini juuressa kuten varjon sopii; minä voin kertoa sinulle, että nain kuninkaantyttären; illalla pidetään häät."
"Ei, tämä on sentään liian hullua!" sanoi oppinut mies, "sitä minä en tee, en tahdo! sehän on koko maan ja kuninkaantyttären pettämistä! Minä sanon kaikki! että minä olen ihminen ja että sinä olet varjo, sinä olet vain puettu ihmiseksi!"
"Sitä ei kukaan usko!" sanoi varjo, "ole nyt järkevä, muuten minä kutsun vartian!"
"Minä menen suoraa päätä kuninkaantyttären luo!" sanoi oppinut mies. "Mutta minä menen ensin!" sanoi varjo, "ja sinä menet vankilaan!" — ja vankilaan hänen täytyi mennä, sillä vartiat tottelivat sitä, jonka he tiesivät kuninkaantyttären ottavan miehekseen.
"Sinä vapiset!" sanoi kuninkaantytär, kun varjo tuli hänen luokseen, "onko jotakin tapahtunut? Ethän sinä vaan sairastu illaksi, nyt kun meidän pitää viettää häitä."
"Minulle on tapahtunut kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua!" sanoi varjo, "ajattele — no niin, varjo raukan aivot eivät nyt paljoa siedä! — ajattele, minun varjoni on tullut hulluksi, hän luulee olevansa ihminen ja väittää — ajattelepas! — että minä olen hänen varjonsa!"
"Se on kauheaa!" sanoi prinsessa, "onhan hän toki lukkojen takana?"
"On kyllä! Minä pelkään, ettei hän koskaan parane."
"Varjo raukka!" sanoi prinsessa, "hän on hyvin onneton; on suorastaan hyvä työ vapauttaa hänet siitä elämän hitusesta, joka hänessä vielä on jälellä, ja kun minä ajattelen asiaa, luulen että käy välttämättömäksi kaikessa hiljaisuudessa lopettaa hänet!"
"Kovaa se kyllä on!" sanoi varjo, "sillä hän oli uskollinen palvelija!" ja häneltä pääsi ikäänkuin huokaus. "Te olette jalo luonne!" sanoi kuninkaantytär. Illalla oli koko kaupunki valaistu ja tykit paukkuivat ja sotamiehet tekivät kunniaa. Ne ne vasta olivat häät! Kuninkaantytär ja varjo astuivat parvekkeelle kansan katseltaviksi ja vielä kerran vastaanottaakseen hurraa-huutoja.
Oppinut mies ei kuullut mitään koko tästä komeudesta, sillä hänet olivat he ottaneet hengiltä. —