Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

IB JA PIKKU KIRSTI.

Gudenjoen likellä, Silkeborgin metsässä kohoaa harju, joka on kuin suuri valli. Sitä sanotaan "harjuksi" ja sen läntisellä rinteellä oli — ja on vieläkin — pieni talonpoikaistalo karuine maineen; hiekka kuultaa ohuen ruis- ja ohrapellon läpi. Vuosia on kulunut; ihmiset jotka siellä asuivat, viljelivät pieniä maitaan, pitivät pari lammasta, sian ja kaksi härkää; sanalla sanoen: he tulivat aika hyvin toimeen, kun asettivat suun säkkiä myöten. Niin, varmaan he olisivat voineet saada rehut riittämään parille hevosellekin, mutta he sanoivat kuten muutkin sen puolen väet: "hevonen syö itsensä!" — se kuluttaa sen minkä se tuottaakin. — Jenssin Jeppe viljeli kesällä pieniä maitaan ja oli talvella näppärä puusuutari. Hän piti apulaistakin ja se mies osasi veistää puukenkiä, jotka olivat sekä kestävät että keveät ja sopivat jalkaan; he veistelivät myöskin lusikoita ja kauhoja; rahaa se tuotti, ei Jenssin Jepen väkeä saattanut sanoa köyhiksi ihmisiksi.

Pikku Ib, seitsenvuotias poika, talon ainoa lapsi, istui katselemassa, veisteli puupulikkaa, sai silloin tällöin haavankin sormeensa, mutta eräänä päivänä oli hän veistänyt kaksi puukappaletta pienten puukenkien muotoisiksi ja ne piti lahjoitettaman pikku Kirstille. Se oli lauttamiehen pieni tyttö ja se oli niin hieno ja kaunis kuin herrasväen lapsi; jos sillä olisi ollut oikeat vaatteet, niin ei kukaan olisi luullut sen syntyneen turvekaton alla Seisin nummella. Siellä asui nimittäin hänen isänsä, joka oli leski ja elätti itseään lauttaamalla puita metsästä Silkeborgin kalastuspaikalle, joskus siitä eteenpäinkin, Raudersiin. Ei hänellä ollut ketään omaisia, jotka olisivat hoitaneet Kirstiä, joka oli kaksi vuotta nuorempi kuin Ib, ja sentähden oli hän miltei aina Ibin kotona, lauttakuormalla tai kanervikossa ja puolukanvarsien siimeksessä; ja kun isän täytyi lähteä Randersiin asti, tuli pikku Kirsti kokonaan Jenssin Jepen kotiin.

Ib ja pikku Kirsti elivät erinomaisessa sovussa sekä leikissä että puurovadin ääressä; he kaivelivat maata, konttasivat ja kävelivät ja eräänä päivänä uskalsivat he kahden mennä miltei harjulle asti ja kappaleen matkaa metsäänkin, kerran löysivät he viklanmunia ja se oli suuri tapaus.

Ib ei vielä milloinkaan ollut käynyt Seisin nummella, ei milloinkaan kulkenut alas järviä Gudenjoelle, mutta nyt sen piti tapahtua; lauttamies oli kutsunut hänet ja edellisenä iltana otti hän hänet kanssaan kotiin.

Varhaisena aamuna istuivat molemmat lapset lautalla korkean puukasan päällä ja söivät leipää ja vadelmia. Lauttamies ja hänen apulaisensa sauvoivat lauttaa eteenpäin, kuljettiin hyvää kyytiä myötävirtaa alas jokea, järvien läpi, jotka metsä ja kaislikko tuontuostakin näytti sulkevan umpilukkoon, mutta aina niistä kumminkin päästiin, vaikka vanhat puut kumartuivat veteen saakka ja tammipuut ojensivat ilmaan kuorittuja oksiaan; näytti siltä kuin niiden hihat olisivat olleet käärityt ylös ja ne olisivat tahtoneet näyttää pahkaisia, alastomia käsivarsiaan; vanhat lepät, jotka virta oli irroittanut rantatörmästä, pysyttelivät juurineen kiinni pohjassa ja muodostivat ikäänkuin pieniä, metsäisiä saaria; lummenkukat kiikkuivat vedenpinnalla; ihanaa se kulku oli! — ja sitte saavuttiin kalastuspaikalle, missä vesi syöksyi sulkujen läpi; siinä sitä oli näkemistä Ibille ja Kirstille! Siihen aikaan ei siellä vielä ollut tehdasta eikä kaupunkia, vain vanha talo, ja sen liike ei ollut suuri; pääasiallisena elonmerkkinä siihen aikaan oli veden kohina, kun se syöksyi sulkujen läpi, ja villisorsan kaiherrus. — Kun puut sitte olivat puretut lautalta, osti Kirstin isä suuren kimpun ankeriaita ja pienen tapetun porsaan ja ne asetettiin koppaan lautan perään. Sitte lähdettiin vastavirtaan kotimatkalle, mutta tuuli oli myötäinen ja kun lisäksi nostettiin purjeet, päästiin eteenpäin yhtä hyvää kyytiä kuin jos olisi ollut kaksi hevosta edessä.

Kun he sitte lauttoineen olivat päässeet niin likelle metsää, että miehellä joka oli ollut apuna sauvomassa, oli vain lyhyt matka kotiin, niin hän ja Kirstin isä astuivat maihin, mutta penäsivät lapsia pysymään hiljaa ja varovaisina, mutta eivät he kauvan totelleet, täytyihän heidän tirkistää koppaan, missä ankeriaita ja porsasta säilytettiin ja porsasta heidän täytyi nostella ja pidellä ja kun molemmat tahtoivat sitä pidellä yhtaikaa, pudottivat he sen ja se meni suoraa päätä veteen; virta sitä nyt vei, se oli hirveä juttu!

Ib karkasi maihin ja juoksi vähän matkaa, Kirsti tuli perässä. "Ota minut mukaasi!" huusi hän ja pian he olivat pensaikossa, lauttaa ja jokea ei enään näkynyt. Vähän matkaa he vielä juoksivat, sitte kaatui Kirsti ja rupesi itkemään; Ib nosti hänet pystyyn.

"Tule minun kanssani!" sanoi hän. "Talo on tuolla!" mutta ei se ollut siellä. He kulkivat kulkemistaan, yli kuivien lehtien ja taittuneiden oksien jotka narisivat heidän pienten jalkojensa alla; äkkiä kuulivat he kovan huudon — he seisahtuivat ja kuuntelivat; kotka kirkaisi, se kuului pahalta, he vallan pelästyivät, mutta metsässä ihan heidän edessään kasvoi mitä kauneimpia mustikoita niin hirveän paljon; sitä houkutusta oli mahdoton vastustaa ja he jäivät syömään ja suut ja posket kävivät aivan sinisiksi. Samassa se huuto taas kuului.

"Me saamme selkäämme porsaan tähden!" sanoi Kirsti.

"Mennään pois meille!" sanoi Ib; "se on tänne metsään päin!" ja he läksivät. He tulivat maantielle, mutta ei se johtanut kotiin, tuli pimeä ja he rupesivat pelkäämään. Vain huuhkajan kolkot huudot ja tuntemattomien lintujen äänet rikkoivat outoa hiljaisuutta; vihdoin viimein tarttuivat he molemmat kiinni pensaaseen, Kirsti itki ja Ib itki ja kun he hetkisen olivat itkeneet, panivat he pitkäkseen pensaan juurelle ja nukkuivat.

Aurinko oli jo korkealla kun he heräsivät; heitä paleli, mutta likeiselle kummulle paistoi aurinko puiden lomitse, siellähän he saattoivat lämmitellä ja sieltä arveli Ib heidän voivan nähdä vanhempiensa kodin; mutta he olivat kaukana siitä, aivan toisessa päässä metsää. He kapusivat kummun harjalle asti ja tulivat rinteelle, kirkkaan, läpikuultavan järven luo; siellä oli kaloja laumottain ja ne kiilsivät kultana auringossa; tämä näky tuli heille niin odottamatta ja ihan likellä kasvoi suuri pensas täynnä pähkinöitä, aivan varmaan seitsemän terttua; ja he poimivat ja rikkoivat pähkinöitä ja söivät hentoja sydämiä, jotka vasta olivat ruvenneet kovettumaan — ja sitte sattui vielä odottamaton ja peloittava tapaus. Pensaikosta astui esiin pitkä, vanha vaimo, jonka kasvot olivat niin ruskeat ja hiukset kiiltävän mustat; silmän valkuainen paistoi kuin murjaanilla; hänellä oli käärö selässä ja sauva kädessä; hän oli mustalaisakka. Lapset eivät alussa ymmärtäneet mitä hän sanoi; ja hän otti taskustaan kolme suurta pähkinää, joista joka pähkinä sisälsi mitä kauneinta tavaraa, tiesi hän, ne olivat onnenpähkinöitä.

Ib katseli häntä, hän oli hyvin ystävällinen ja sitte rohkaisi poika mieltään ja kysyi saisiko hän pähkinät, ja akka antoi hänelle pähkinät ja poimi pensaasta taskunsa täyteen.

Ja Ib ja Kirsti tuijottivat suurin silmin onnenpähkinöihin.

"Onko tässä vaunut ja hevoset?" kysyi Ib.

"Siellä on kultaiset vaunut ja kultaiset hevoset!" sanoi akka.

"Anna se minulle!" sanoi Kirsti, ja Ib antoi pähkinän hänelle ja akka köytti sen hänen kaulaliinaansa.

"Onko tässä sellainen soma pieni kaulaliina kuin Kirstin?" kysyi Ib.

"Siinä on kymmenen kaulaliinaa!" sanoi akka; "siinä on hienoja hameita, sukkia ja hattu."

"Saanko minä sitte senkin!" sanoi Kirsti, ja pikku Ib antoi hänelle toisenkin pähkinän, kolmas oli sellainen pieni musta.

"Pidä sinä se!" sanoi Kirsti, "ja se on sekin kaunis."

"Entä mitä sen sisällä on?" kysyi Ib.

"Mitä sinä parhaiten tarvitset!" sanoi mustalaisakka.

Ib otti pähkinän. Akka lupasi johdattaa heidät oikealle tielle ja he läksivät kävelemään, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin piti; mutta ei akkaa uskalla syyttää siitä, että hän tahtoi varastaa lapsia.

Suuressa metsässä kohtasivat he metsänvartija Kränin, hän tunsi Ibin ja hänen turvissaan Ib ja pikku Kirsti pääsivät kotiin, jossa elettiin suuressa pelossa heidän tähtensä, ja anteeksi he saivat, vaikka olivatkin ansainneet kelpo selkäsaunan, ensinnäkin siitä syystä että olivat pudottaneet porsaan veteen ja sitte siitä että olivat lähteneet karkuun.

Kirsti tuli kotiin nummelle ja Ib jäi pieneen metsäpirttiin; ensi työkseen illalla otti hän esiin pähkinän, joka sisälsi sen mitä hän "kaikista parhaiten tarvitsi"; — hän pani sen oven ja ovipielen väliin, painoi ovea kiinni, kuori meni rikki, mutta ei halaistuakaan pähkinää näkynyt, pähkinä oli ollut täynnä jonkillaista nuuskaa tai multaa; se oli madonsyömä, kuten sanotaan.

"Niin, arvasinhan minä sen!" tuumaili Ib, "mitäpä sellaiseen pieneen pähkinään mahtuisi se mitä minä parhaiten tarvitsen! Ei Kirsti saa hienoja vaatteita eikä kultavaunuja molemmistakaan pähkinöistään!"

Ja talvi tuli ja uusi vuosi tuli.

Ja kului monta vuotta. Ibin piti mennä rippikouluun ja pappi asui pitkän matkan päässä. Samaan aikaan tuli eräänä päivänä lauttamies ja kertoi, että pikku Kirstin nyt täytyy lähteä ansaitsemaan leipäänsä. Onneksi hän joutuu oikein hyviin käsiin, pääsee palvelemaan niin kelpo ihmisiin; kas, hän tulee rikkaalle krouvarille Herningin kulmalle, se on siellä lännessä päin; hän saa olla emännän apulaisena ja jos hän käyttäytyy hyvin ja kun hän on käynyt rippikoulun, pitävät he hänet.

Ja Ib ja Kirsti sanoivat toisilleen hyvästi; heitä sanottiin kihlatuiksi; ja tyttö näytti jäähyväishetkellä Ibille, että pähkinät jotka hän oli saanut häneltä silloin kun he eksyivät metsään, vielä olivat tallella, ja hän kertoi, että hän vaatekirstussaan vielä säilyttää niitä pieniä puukenkiä, jotka Ib poikana veisti ja lahjoitti hänelle. Sitte he erosivat.

Ib kävi rippikoulun ja jäi äitinsä taloon, sillä hän oli näppärä puusuutari ja hoiti kesällä hyvin heidän pienen viljelyksensä; eihän hänen äidillään muita ollut, Ibin isä oli kuollut.

Vain harvoin toi postinkuljettaja tai joku ankeriaanmyyjä tietoja Kirstistä: hyvin hän menestyy rikkaan krouvarin luona ja ripille päästyään kirjoitti hän isälleen ja lähetti terveisiä Ibille ja hänen äidilleen; kirjeessä kerrottiin että hän isännältään ja emännältään oli saanut lahjaksi kuusi uutta paitaa ja kauniin leningin. Hyviä uutisia ne vaan olivat kun olivatkin.

Seuraavana keväänä koputettiin eräänä päivänä Ibin ja hänen äitinsä ovea: lauttamies ja Kirsti siellä tulivat. Kirsti oli päiväksi päässyt isäänsä katsomaan, oli joku sattumalta lähtenyt Themiin ja siitä takaisin ja siinä hevosessa hän oli päässyt. Kaunis hän oli kuin hieno neiti ja hyvissä vaatteissa hän oli, hyvin ne olivat tehdyt ja sopivat hänelle. Hän seisoi siinä koko komeudessaan ja Ibillä oli vain vanhat, jokapäiväiset vaatteet. Hän ei ensinkään tahtonut päästä puheen alkuun; tytön käteen hän kyllä tarttui, piteli sitä lujasti ja oli niin sanomattoman iloissaan, mutta suutaan ei hän saanut auki. Pikku Kirsti sen sijaan puhui ja kertoi ja suuteli Ibiä keskelle suuta.

"Etkö sinä vieläkään tunne minua?" sanoi tyttö; mutta vaikka he jäivät kaksin ja Ib yhä piteli hänen kättään, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin: "sinusta on tullut kuin hieno neiti! ja minä olen näin tollomainen! Kuinka minä olen ajatellut sinua, Kirsti, ja vanhoja aikoja!"

Ja käsi kädessä astelivat he harjulle ja Gudenjoen poikki Seisin nummelle, jossa kanervakummut ylenivät, Ib ei yhäkään sanonut mitään, mutta kun he erosivat, selveni hänelle, että Kirstin pitää ruveta hänen vaimokseen, johan heitä pienestä pitäen on sanottu kihlatuiksi ja kihlattu parihan he hänen silmissään olivat, vaikkei kumpikaan ollut sitä sanonut.

Muutaman tunnin he vielä saivat olla yhdessä, sillä Kirstin täytyi taas palata Themiin, josta vaunujen varhain seuraavana aamuna taas piti lähteä takaisin länteen päin. Isä ja Ib saattoivat hänet Themiin, oli kirkas kuuvalo ja kun he tulivat perille ja Ib yhä piteli Kirstin kättä, ei hän saattanut päästää sitä irti, hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, mutta sanoja tuli niukasti, mutta sydämestä ne lähtivät jokikinen: "ethän sinä vaan ole tottunut liian hienoon elämään", sanoi hän, "ja jos sinä voit tyytyä asumaan minun äitini mökissä ja minun vaimonani, niin meistä kerran tulee mies ja vaimo! — mutta voimmehan me molemmat hiukan odottaakin!"

"Niin, odottakaamme, Ib!" sanoi tyttö ja painoi hänen kättään ja Ib suuteli hänen huuliaan. "Minä luotan sinuun, Ib!" sanoi Kirsti, "ja minä luulen että pidän sinusta; mutta anna minun miettiä asiaa!"

Ja sitte he erosivat. Ja Ib sanoi lauttamiehelle, että hän ja Kirsti nyt olivat miltei kihloissa ja lauttamies sanoi että asiat olivat käyneet ihan niinkuin hän oli ajatellutkin; ja hän seurasi Ibiä kotiin ja nukkui samassa sängyssä hänen kanssaan eikä kihlauksesta puhuttu sen enempää.

Vuosi oli kulunut; kaksi kirjettä olivat Ib ja Kirsti vaihtaneet keskenään. "Uskollinen kuolemaan saakka!" oli kirjoitettu allekirjoituksen rinnalle. Eräänä päivänä astui lauttamies huoneeseen ja toi terveisiä Kirstiltä. Oli hänellä muutakin sanomista, mutta sen hän hitaanlaisesti sai suustaan. Kirsti voi hyvin, paremminkin kuin hyvin, hän oli kaunis tyttö, häntä pidettiin arvossa ja häntä rakastettiin. Krouvarin poika oli ollut kotona käymässä, hänellä oli joku suuri virka Köpenhaminassa, jossakin konttorissa; Kirsti miellytti häntä ja Kirstikin piti hänestä, hänen vanhemmillaan ei ollut mitään asiaa vastaan, mutta Kirstin mieltä painoi, että Ib ajatteli häntä niin paljon ja hän oli jo päättänyt työntää onnen luotaan, kertoi lauttamies.

Aluksi ei Ib sanonut sanaakaan, mutta hän kävi kalpeaksi kuin vaate, ravisti päätään ja virkkoi vihdoin: "ei Kirsti saa työntää onnea luotaan!"

"Kirjoita hänelle pari sanaa!" sanoi lauttamies.

Ja Ib kirjoittikin, mutta hän ei saanut sanoja mielensä mukaisiksi ja hän pyyhki pois ja repi rikki, — mutta aamulla oli kirje valmiina pikku Kirstille ja näin se kuului:

"Olen lukenut kirjeen jonka olet kirjoittanut isällesi ja näen siitä, että sinun käy kaikin puolin hyvin ja että voit tulla vieläkin onnellisemmaksi. Kysy sydämeltäsi, Kirsti! ja ajattele tarkoin mikä sinua odottaa jos minut otat; eihän minulla ole paljoa tarjota. Älä ajattele minua äläkä minun kohtaloani, vaan ajattele omaa onneasi! Et ole millään lupauksella sidottu minuun ja jos sydämessäsi olet antanut minulle lupauksen, niin minä vapautan sinut siitä. Tulkoon sinulle kaikki ilo mitä maailma voi antaa, pikku Kirsti. Jumala varmaan tietää antaa lohdutusta minun sydämelleni.

Sinun alati uskollinen ystäväsi
Ib."

Ja kirje lähetettiin ja Kirsti sai sen.

Martinmessun aikaan kuuluutettiin Kirsti sekä nummen kirkossa että Köpenhaminassa, missä sulhanen oli ja sinne matkusti Kirsti emäntänsä kanssa, sillä sulhanen ei monilta toimiltaan päässyt niin kauvas Jyllantiin. Kirsti oli sopimuksen mukaan tavannut isänsä Funderin kylässä, jonka läpi tie kulkee ja joka lauttamiehelle oli likin tapaamispaikka; siellä sanoivat nuoret toisilleen jäähyväiset. Pari sanaa mainittiin asiasta, mutta Ib ei sanonut mitään; hänen vanha äitinsä sanoi hänen käyneen niin miettiväiseksi; niin, miettiväiseksi hän todella oli käynyt ja muun muassa johtui hänen mieleensä ne kolme pähkinää, jotka hän lapsena oli saanut mustalaisakalta ja joista hän oli antanut Kirstille kaksi. Ne olivat olleet onnenpähkinöitä, Kirstin toinen pähkinä sisälsi kultavaunut hevosineen, toinen mitä kauneimmat vaatteet. Aivan oikein! saihan hän nyt kuninkaan Köpenhaminassa kaiken sen komeuden; hänelle kävi ennustus toteen —! Ibille antoi pähkinä vain mustaa multaa. "Mitä sinä parhaiten tarvitset" oli mustalaisakka sanonut — niin, sekin ennustus kävi toteen, mustaa multaa hän parhaiten tarvitsi. Hän ymmärsi nyt selvästi mitä akka oli tarkoittanut: mustaa multaa, haudan povea hän parhaiten tarvitsi.

Ja vuosia kului — ei niitä tosin ollut niin monta, mutta pitkiltä ne
Ibin mielestä tuntuivat; vanha krouvarinväki kuoli toinen heti toisen
jälkeen; koko rikkaus, monta tuhatta taalaria joutui pojalle. Kyllä
Kirsti nyt saattoi saada kultavaunut ja hienoja vaatteita yllin kyllin.

Kahteen pitkään vuoteen ei Kirstiltä kuulunut mitään kirjettä, mutta kun isä sitte vihdoin sai kirjeen, ei se laisinkaan ollut rikkaudessa eikä onnessa kirjoitettu. Kirsti raukka! ei hän eikä hänen miehensä olleet ymmärtäneet pitää rikkaudestaan vaaria, se meni samaa tietä kuin se tuli, ei siinä ollut siunausta, sillä he eivät itse sitä tahtoneet.

Ja kanerva kukki ja kanerva kuihtui; monena talvena oli lunta tuiskuttanut yli Seisin nummen, yli harjun, jonka rinteellä Ib asui; kevätaurinko paistoi ja Ib painoi auraa maahan, silloin se viilsi johonkin, Ib luuli sen sattuvan kiveen, maasta suikahti ikäänkuin suuri, musta höylänlastu ja kun Ib siihen kajosi, huomasi hän että se oli metallia ja se paikka mihin aura oli viiltänyt, kiilsi kirkkaana. Se oli suuri, raskas, kultainen rannerengas pakanuuden ajoilta. Jättiläiskumpu oli tähän tasoitettu ja sen kallisarvoinen koristus löydetty. Ib näytti sen papille, joka sanoi hänelle kuinka kaunis se oli ja sitte vei Ib sen kruununvoudin nähtäväksi ja kruununvouti ilmoitti asian Köpenhaminaan ja kehoitti Ibiä itseään viemään perille kallisarvoista löytöään.

"Sen parempaa et maasta olisi voinut löytää", sanoi kruununvouti.

"En olisikaan!" ajatteli Ib. "Se mitä minä parhaiten tarvitsin se tuli minulle maasta! Mustalaisakka oli siis kuitenkin oikeassa minuunkin nähden, koska se oli se mitä minä parhaiten tarvitsin!"

Ja Ib läksi koristuksineen Aarhusista kuninkaan Köpenhaminaan; hänestä joka ei ollut käynyt Gudenjokea etempänä, oli matka kuin kokonainen matkustus valtameren poikki. Ja Ib tuli Köpenhaminaan.

Löydetyn kullan arvo maksettiin hänelle, se oli suuri summa: kuusi sataa riikin taalaria. Siellä suuressa, meluavassa Köpenhaminassa se sitte kuljeskeli mies metsästä, Seisin nummelta.

Iltaa ennen kuin hän kipparin kanssa aikoi palata Aarhusiin, eksyi hän kaupungille ja joutui aivan toiselle suunnalle kuin aikoi. Hän oli tullut Knippelsillan yli Kristianshavniin sen sijaan että oli aikonut vallille päin, Länsiportille. Hän kyllä suuntasi askeleensa länttä kohti, mutta ei sittenkään sinne minne aikoi. Kaduilla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä. Vihdoin tuli pikkuruikkunen tyttönen köyhästä talosta; Ib kyseli häneltä tietä, jota etsi; tyttö säpsähti, loi häneen silmänsä ja purskahti katkeraan itkuun. Ib kysyi mikä häntä vaivasi, tyttö vastasi jotakin jota ei hän ymmärtänyt ja kun he joutuivat lyhdyn alle ja valo lankesi lapsen kasvoihin, joutui Ib kummallisen mielialan valtaan, sillä hänen edessään seisoi pikku Kirsti ilmi elävänä, aivan sellaisena, jommoisena hän muisti hänet heidän lapsuudenajoiltaan.

Ja hän seurasi pientä tyttöä köyhään taloon, ylös kapeita, kuluneita portaita, korkealle, pieneen, kurjaan huoneeseen katon rajassa. Siellä oli raskas, tukahuttava ilma eikä mitään valoa; nurkasta kuului huokauksia, vaivalloisesti siellä joku veti henkeään. Ib sytytti tulitikun. Lapsen äiti siellä lepäsi köyhässä vuoteessa.

"Voinko minä jollakin lailla auttaa teitä?" sanoi Ib. "Pienokainen sai minut käsiinsä, mutta minä olen itsekin vieras tässä kaupungissa. Eikö täällä ole mitään naapureja, joita voin kutsua avuksi?" — Ja Ib nosti hänen päätään.

Se oli Kirsti Seisin nummelta.

Vuosikausiin ei hänen nimeään oltu mainittu kotona Jyllannissa, se olisi nostanut Ibin hiljaiseen mieleen myrskyn, ja sekä huhu että luotettavat ihmiset eivät tietäneet kertoa mitään hyvää: ne paljot rahat, jotka hänen miehensä oli saanut periä vanhemmiltaan, olivat tehneet hänet ylimieliseksi hurjastelijaksi; hän oli heittänyt vakinaisen paikkansa, puolen vuotta matkustellut vierailla mailla, sitte palannut kotiin, tehnyt velkaa ja laiskotellut; vaunut kallistuivat kallistumistaan ja menivät vihdoin kumoon. Kaikki iloiset ystävät, jotka olivat vierailleet hänen pöytänsä ääressä, sanoivat että hän oli ansainnut kohtalonsa, olihan hän elänyt kuin hullu. — Hänen ruumiinsa oli eräänä aamuna löydetty kanavasta linnan puistosta.

Kirsti kantoi kuolemaa ruumiissaan; hänen nuorin lapsensa, rikkaudessa siinnyt, kurjuudessa syntynyt, oli jo muutaman viikon vanhana mennyt hautaan, ja Kirsti itse oli päässyt niin pitkälle, että hän poti kuolintautiaan, yksin, kurjassa huoneessa; ennen nuorena, Seisin nummella, olisi hän kyllä kärsinyt sellaista kurjuutta, mutta parempaan tottuneena tunsi hän koko sen kovuuden. Hänen vanhempi lapsensa, niinikään pieni Kirsti, kärsi nälkää ja hätää hänen kanssaan ja hän oli tuonut Ibin vinttikamariin.

"Minä pelkään että kuolen ja lapsi raukka jää!" huokasi sairas, "mihin kummaan hän joutuu!" — Enempää ei hän saanut sanotuksi.

Ib sai toisen tulitikun sytytetyksi ja löysi kynttilän pätkän, joka valaisi kurjaa huonetta.

Ja Ib katseli pientä tyttöä ja ajatteli menneitten päivien Kirstiä; Kirstin tähden saattoi hän olla hyvä lapselle, jota ei hän tuntenut. Kuoleva loi häneen katseensa, hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi — oliko hän tuntenut hänet? Ib ei sitä tietänyt, hän ei kuullut sanaakaan hänen huuliltaan.

* * * * *

Harmaata on metsässä Seisin nummella, kanerva on varistanut kukkansa, lännen myrsky ajaa keltaisia lehtiä metsästä jokea kohti ja yli nummen ja turvekattoisen asumuksen, missä nyt asuu vierasta väkeä; mutta harjun suojassa, korkeitten puitten keskellä ylenee pieni, valkeaksi maalattu mökki; uunissa paloivat turpeet ja koko huonetta valaisi päiväpaiste, joka hohti kahdesta lapsensilmästä; keväisten leivojen viserrys helisi sen punaisilta, hymyileviltä huulilta, kun se puhui; siellä oli iloa ja riemua, pikku Kirsti siellä oli; hän istui Ibin polvella; Ib oli hänelle sekä isä että äiti, he olivat hävinneet lapsen mielestä kuten uni häviää sekä lapselta että aikuiselta. Ib istui somassa, kodikkaassa mökissään varakkaana miehenä; pienen tytön äiti lepäsi köyhien hautausmaalla likellä kuninkaan Köpenhaminaa. Ibillä oli rahaa kirstunpohjalla, väittivät ihmiset, mullasta saatua kultaa — ja olihan hänellä vielä lisäksi pikku Kirsti.