"KAIKKI PAIKOILLEEN!"
Siitä on yli sata vuotta!
Metsän takana, suuren sisäjärven rannalla oli vanha herraskartano. Sen ympärillä oli syviä vallihautoja joissa kasvoi horsmoja, ruohoa ja kaisloja. Aivan likellä pääporttia, sillan luona, seisoi vanha piilipuu, joka kallisti oksiaan kaislojen päällitse.
Rotkotieltä päin alkoi äkkiä kuulua torvien toitotusta ja kavioiden kapsetta. Sentähden tuli pienelle hanhipaimenelle kiire saada hanhet ajetuiksi pois sillalta, ennenkuin metsästysseurue tulla karautti paikalle. Se tuli sellaista kyytiä, että tytön kiireen kautta täytyi hypätä korkealle kivelle sillan luona, jottei hän jäisi ratsastajien jalkoihin. Hän oli vielä puoleksi lapsi, hento ja pieni, mutta miellyttävä oli kasvojen ilme ja silmät kirkkaat ja kauniit; sitä ei herra kuitenkaan katsellut; tuiskuna hän tulla nelisti, huiskautti piiskaa kädessään ja tönäisi, raa'an hyväntuulen vallassa, piiskanvarrella tyttöä rintaan niin että hän kaatui nurin niskoin.
"Kaikki paikoilleen!" huusi hän. "Mars lokalätäkköön!" ja sitte hän nauroi, se oli olevinaan niin hauskaa ja muut nauroivat mukaan. Koko joukkue huusi ja rähisi ja metsäkoirat ulvoivat. Saattoi todella sanoa:
"Rikas lintu touhuten tulee!" — Jumala ties kuinka rikas hän itse asiassa oli. Hanhipaimen parka koetti pudotessaan käydä kiinni johonkin ja saikin käsiinsä piilipuun riippuvan oksan; hän pysytteli lokalätäkön yläpuolella ja rupesi, kun herrat ja koirat onnellisesti olivat päässeet sisään portista, koettamaan nousta ylös, mutta oksan latva katkesi tyvestä ja paimentyttö pudota polskahti ruohikkoon. Väkevä käsi tarttui kuitenkin samassa kiinni häneen. Se oli kiertelevä kaupustelija, joka matkan päässä oli sattunut näkemään tapauksen ja riensi tytön avuksi.
"Kaikki paikoilleen!" matki hän leikillä herraa ja veti tytön kuivalle maalle; taittunutta oksaa koetti hän asettaa sille paikalle josta se oli taittunut, mutta sanat "kaikki paikoilleen!" eivät aina pidä paikkaansa ja sitte hän pisti oksan pehmoiseen multaan: "juurru nyt jos jaksat, ja tee hyvä pilli kartanonväille!" hän soi mielellään herralle ja hänen heimolaisilleen hyvän kujanjuoksun; ja sitte hän meni herraskartanoon, mutta ei juhlasaliin — hän oli sinne liian halpa! — vaan väentupaan ja ne katselivat hänen tavaroitaan ja tinkivät; mutta juhlapöydästä kuului rähinää ja hoilotusta, joka oli olevinaan laulua; ne eivät osanneet laulaa paremmin. Herrat nauroivat ja koirat ulvoivat, suuret olivat syömingit ja juomingit. Viini ja vanha olut vaahtosi laseissa ja tuopeissa ja lempikoirat ottivat osaa kesteihin; ja yksi ja toinen koirista sai herroilta suudelman, kun kuonoa ensin oli pyyhitty pitkään korvaan. Kaupustelijapa kutsuttiin saliin tavaroineen, herrojen teki mieli pitää lystiä hänen kustannuksellaan. Viini oli mennyt miehiin ja järki oli lähtenyt tiehensä. He kaasivat hänelle olutta sukkaan, hänen piti juoda muiden mukana, mutta kiireesti! se oli niin tavattoman hauskaa ja sukkelaa. Kokonaisia karjalaumoja, talonpoikia ja talonpoikaistaloja pantiin korttien varaan ja hukattiin.
"Kaikki paikoilleen!" sanoi kaupustelija kun oli päässyt pois Sodomasta ja Gomorrasta, kuten hän kutsui herraspitoja. "Väljällä maantiellä siellä olen minä paikoillani, tuolla salissa ei ollut ensinkään hyvä olla." Ja pieni hanhipaimen nyökytti hänelle veräjältä päätään.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja piilipuun oksa, jonka kaupustelija oli pistänyt ojaan, pysyi yhä tuoreena ja vihantana, jopa teki uusia vesojakin; pieni paimentyttö ymmärsi, että se on mahtanut juurtua ja hän iloitsi siitä suuresti, hänestä tuntui että se on hänen puunsa.
Niin, puu meni eteenpäin, mutta kaikki muu talossa meni taaksepäin. Pelattiin ja hurjisteltiin ja ne huvit ovat kiekkoja, joiden päällä ei ole hyvä seisoa.
Ei ollut kuusi vuottakaan umpeen kulunut kun herra, pussi selässä, sauva kädessä, köyhänä miehenä sai lähteä talosta ja sen osti rikas kaupustelija, sama jota oli naurettu ja pilkattu ja jolle oli tarjottu olutta sukasta; mutta rehellisyys ja yritteliäisyys antavat hyvää tuulta purjeisiin ja nyt oli kaupustelija herrana talossa; mutta siitä hetkestä ei korttipakka koskaan saanut tulla taloon, "se on huonoa lukemista", sanoi mies, "ja se keksittiin sillä tavalla, että kun paholainen ensi kerran näki raamatun, tahtoi hän tehdä jotakin samallaista, ja silloin hän keksi korttipelin!"
Uusi herra otti sitte rouvan, ja kukapa muu se olisi ollut kuin pieni hanhipaimen, joka aina oli ollut hyvä ja hurskas ja kelpo tyttö; ja uusissa vaatteissaan näytti hän niin hienolta ja kauniilta että olisi luullut häntä jalosukuiseksi neidiksi. Miten se oikeastaan tapahtui? Niin, siitä tulisi liian pitkä juttu meidän kiireellisinä aikoinamme, mutta se tapahtui kun tapahtuikin ja tärkeimmät asiat ovat vasta tulossa.
Onni ja rauha vallitsi vanhassa talossa. Äiti hoiti askareet sisällä ja isä ulkona; siunaus näytti tulvimalla tulvivan taloon ja hyvinvointi yhä lisääntyi. Vanha talo korjattiin ja maalattiin, vallihaudat puhdistettiin, hedelmäpuita istutettiin; herttainen ystävällisyys hymyili tulijaa vastaan ja permannot huoneissa kiilsivät kuin leipälaudat. Suuressa salissa istui talvi-iltoina emäntä palvelustyttöineen ja kehräsi villoja tai pellavia; ja joka ilta luettiin ääneen raamattua, oikeusneuvos itse luki, sillä hänestä, kaupustelijasta, tuli oikeusneuvos, mutta vasta ihan hänen vanhoilla päivillään. Lapset kasvoivat ja varttuivat — talossa oli nimittäin lapsia ja kaikki kasvatettiin hyvin, mutta kaikilla ei ollut yhtä hyvä pää, kuten kaikissa perheissä tapahtuu.
Mutta piilipuu portin takana oli kasvanut suureksi, komeaksi puuksi ja huojui koskemattomassa vapaudessaan. "Se on meidän sukupuumme!" sanoivat vanhukset ja kehoittivat lapsia, sekä hyvä- että huonopäisiä, pitämään sitä puuta arvossa ja kunniassa.
* * * * *
Ja nyt oli sata vuotta kulunut.
Meidän aikamme oli käsissä; järvi oli muuttunut suoksi ja vanha herraskartano oli kuin pyyhkäisty maan pinnalta; soikean vesilammikon vieressä oli hiukan kiviä, siinä kaikki mitä oli jäänyt syvistä vallihaudoista, ja tuossa oli vielä komea vanha puu, jonka oksat riippuivat maahan saakka — se oli sukupuu; siinä se seisoi näyttämässä kuinka kaunis piilipuu saattaa olla, kun se saa kasvaa rauhassa. Tosin rungossa oli revelmä, joka ulottui latvasta juureen asti, myrsky oli puuta vähän kolhinut, mutta paikoillaan se yhä seisoi ja joka repeämässä ja ra'ossa, johon tuuli oli tuonut multaa, kasvoi ruohoja ja kukkia, varsinkin oli siihen, missä suuret oksat haarautuivat, muodostunut ikäänkuin kokonainen pieni riippuva puutarha vadelmapensaineen ja vesiheinineen; pieni pihlajakin oli asettunut siihen kasvamaan ja seisoi sorjana ja solakkana keskellä vanhaa piilipuuta, joka kuvastui mustaan veteen kun tuuli oli sattunut ajamaan limaskat toiseen päähän vesilammikkoa. — Pieni polku joka johti kartanon maiden läpi, kulki aivan tästä ohi.
Korkealla mäellä metsän reunassa, erinomaisen kauniilla paikalla, oli uusi talo, suuri ja komea, lasiruudut niin kirkkaat, ettei olisi luullut niitä olevankaan. Suuri kuisti oli kuin mikäkin huvimaja, täynnä ruusuja ja suurilehtisiä kasveja. Nurmikko oli niin vihanta että olisi luullut jokaisen heinän saavan erityistä hoitoa sekä aamuin että illoin. Salissa riippui kallisarvoisia tauluja ja siellä seisoi tuoleja ja sohvia, jotka olivat silkillä ja sametilla päällystetyt ja jotka miltei osasivat kävellä omin jaloin; pöydissä olivat kiiltävät marmorilevyt ja kirjat olivat sidotut sahvianinahkaan ja varustetut kultauksella… niin, rikasta, ylhäistä väkeä siellä asui, siellä asui paroni itse.
Kaikki esineet olivat toistensa arvoiset. "Kaikki paikoilleen!" ne sanoivatkin toisilleen ja sentähden olivat kaikki vanhat kuvat, jotka aikoinaan arvossa ja kunniassa olivat riippuneet vanhassa talossa, nyt ripustetut renkituvan portaisiin; siellä sitä oli romua, ja muun romun joukossa kaksi vanhaa muotokuvaa; toinen esitti miestä ruusunpunaisissa vaatteissa, päässä peruukki, toinen puuteroitua naista, hiukset korkeiksi kammattuina, kädessä punainen ruusu, ja molempien kuvien ympärillä oli suuri piilipuu-seppele. Molemmat kuvat olivat täynnä pyöreitä reikiä, sillä pienten paronien oli tapana kaaripyssyillään ammuskella vanhuksia. Ne olivat oikeusneuvos ja oikeusneuvoksetar, joista koko suku polveutui.
"Mutta eivät he oikein olleet meidän sukuamme!" sanoi yksi pienistä paroneista. "Toinen oli kaupustelija ja toinen hanhipaimen. Eivät ne olleet niinkuin pappa ja mamma!"
Kuvat olivat vanhaa rojua ja "kaikki paikoilleen!" sanottiin ja niin joutuivat kanta-isä ja kanta-äiti renkituvan portaisiin.
Papinpoika oli kotiopettajana siinä talossa. Eräänä päivänä käveli hän pienten paronien ja heidän vanhimman sisarensa kanssa, joka hiljan oli käynyt rippikoulun, ja he astelivat polkua, joka johti vanhalle piilipuulle; ja heidän astellessaan kokosi tyttö kimpun kedon kukkasia; "kaikki paikoilleen!" ja ne muodostivat kauniin kokonaisuuden. Ja kaiken aikaa kuunteli tyttö tarkasti mitä puhuttiin ja hänestä oli hauskaa kuunnella papinpojan kertovan luonnon voimista ja historian suurista miehistä ja naisista; hän oli terve, reipas luonne, sielun ja mielen aatelia, sydän avoinna kaikelle mitä Jumala on luonut.
He seisahtuivat vanhan piilipuun luo; pienin paroneista tahtoi että hänelle tehtäisiin pilli piilipuusta, hänelle oli ennen muista piilipuista tehty pillejä, ja papinpoika taittoi oksan.
"Oi, älkää tehkö sitä!" sanoi nuori paronitar; mutta se oli jo tehty. "Tämähän on meidän vanha, kuuluisa puumme; minä rakastan sitä niin kovasti! kotiväet nauravatkin minua, mutta naurakoot! Taru kertoo vanhasta puusta…!"
Ja tyttö kertoi kaikki mitä oli kuullut puusta ja vanhasta talosta, hanhipaimenesta ja kaupustelijasta, jotka tapasivat toisensa tässä paikassa ja joista sittemmin tuli ylhäisen suvun ja nuoren paronittaren esivanhemmat.
"He eivät huolineet aatelisarvosta, ne vanhat, kelpo ihmiset!" sanoi tyttö. "Heillä oli sanantapana: 'kaikki paikoilleen!' ja he olivat sitä mieltä ettei kaikki ole paikoillaan, kun ihmiset rahalla koroitetaan. Heidän poikansa, minun isoisäni, tuli paroniksi, hän kuuluu olleen hyvin oppinut, kaikki prinssit ja prinsessat kuuluvat rakastaneen ja kunnioittaneen häntä, ja kaikissa heidän juhlissaan hän oli mukana. Hänestä kotiväet pitävät eninten, mutta minun sydämeni riippuu jollakin lailla kiinni tässä vanhassa parissa, en itsekään ymmärrä miksi; mahtoi siellä sentään olla kotoista ja patriarkaalista siellä vanhassa talossa, jossa emäntä istui kehräämässä palvelustyttöjen kanssa ja vanha herra luki ääneen raamattua."
"He olivat ymmärtäväistä väkeä, kelpo väkeä!" sanoi papinpoika; ja samassa kääntyi heidän puheensa aatelisiin ja porvarillisiin eikä olisi luullut papinpojan kuuluvan porvarillisiin, sillä tavalla puhui hän aateliudesta.
"Onnellista on kuulua sukuun, joka on tehnyt itsensä kuuluisaksi! silloin on jo veressä jotakin, joka kannustaa pyrkimään suurta päämäärää kohti. Kaunista on omistaa sukunimi, joka avaa pääsyn ensimäisiin perheisiin. Jalosukuinen merkitsee samaa kuin jalomielinen, aatelius on kultaraha, jonka kylkeen on leimattu sen oma arvo. Ajan hengen mukaan — ja monet runoilijat tietysti yhtyvät siihen — on kaikki aateli huonoa ja typerää, mutta köyhien silmissä se kiiltää ja kiiltää yhä kirkkaammin jota alemma tullaan. Mutta minä en yhdy siihen mielipiteeseen, se on aivan väärä, aivan hullu. Ylemmissä säädyissä tavataan monta valtavan kaunista piirrettä; äitini on kertonut minulle yhden ja minä voisin lisätä useampia. Hän oli vieraana jossakin ylhäisessä talossa kaupungissa, isoäitini oli luullakseni ollut armollisen rouvan imettäjänä. Äitini ja vanha, ylhäinen herra seisoivat huoneessa; äkkiä huomasi herra että pihamaalle tuli vanha vaimo, kainalosauvojensa varassa; hän tuli joka sunnuntai saamaan pari äyriä. 'Voi sitä vanhaa raukkaa!' sanoi herra, 'hänen on vaikea kävellä!' — ja ennenkuin äitini tiesikään oli hän kiiruhtanut ulos ovesta ja alas portaita; ja seitsenkymmenvuotias ylhäinen herra oli itse rientänyt köyhän vaimon luo säästääkseen hänen vaivaansa, kun hänen piti noutaa muutaman äyrin almua. Eihän se ole kuin pieni piirre, mutta kuten 'lesken ropo' soittaa se sydämen säveliä, ihmisyyden säveliä; ja sitä suuntaa tulee runoilijan viittoa, juuri meidän aikanamme tulee hänen niistä laulaa, se tekee hyvää, se sovittaa ja lieventää. Mutta jos ihmisolento syntyperänsä nojalla ja siksi että hänen sukutaulunsa on vanha kuin arapialaisten hevosten, asettuu takajaloilleen ja hirnakoi kadulla ja huoneessa sanoo: 'täällä on käynyt katuyleisöä!' jos joku porvarillinen on käynyt siellä — silloin on aateli mädäntynyt ja muuttunut madoiksi, sellaisiksi jommoisia Tespis itselleen valmisti. Silloin ei voi muuta kuin pitää lystiä aatelisherran kustannuksella ja jättää hänet ivan esineeksi."
Sillä lailla papinpoika puhui, pitkänlainen se puhe oli, mutta pilli valmistuikin sen aikana.
Talossa oli koolla suuri seura, vieraita sekä paikkakunnalta että pääkaupungista, naisia aistikkaissa puvuissa ja naisia epäaistikkaissa puvuissa. Suuri sali oli täynnä ihmisiä. Paikkakunnan papit seisoivat arvokkaassa ryhmässä huoneen nurkassa, olisi luullut olevansa hautajaistilaisuudessa, mutta se oli huvitilaisuus, mutta se ei vielä ollut päässyt alkuun.
Piti tulla suuri konsertti, sentähden oli pikku paroni ottanut piilipuisen pillin mukaansa, mutta hän ei saanut siihen ilmaa eikä pappakaan saanut ja siksi oli koko pilli kelvoton.
Soitettiin ja laulettiin, mutta musiikki oli sitä lajia, joka tuottaa suurinta huvia esittäjille; olihan se muuten kaunista.
"Te olette tekin taiteilija!" sanoi muuan kavaljeeri, joka oli vanhempiensa lapsi; "te soitatte pilliä, te veistätte itse tämän pillin. Nero sen saa aikaan, Jumala paratkoon! Minä seuraan aikaani, täytyy aina seurata. Eikö totta, tahdottehan ilahuttaa meitä kaikkia tällä pienellä soittokoneella!" Ja kavaljeeri ojensi hänelle pillin, joka oli tehty piilipuunoksasta vesilammikon luona ja sitte hän suurella äänellä ilmoitti, että kotiopettaja tarjoaa heille pillisoolon.
Tarkoitus oli tehdä kotiopettajasta pilaa, sen saattoi helposti huomata, eikä kotiopettaja mitenkään olisi tahtonut puhaltaa vaikka hän kyllä osasi, mutta vieraat vaativat vaatimistaan ja pakoittamalla pakoittivat ja vihdoin viimein otti hän pillin ja vei sen huulilleen.
Se oli kummallinen pilli! Siitä pääsi pitkä ääni kuin höyryveturista, mutta paljon voimakkaampi; se kaikui läpi koko kartanon, puutarhan ja metsän, penikulmien taakse, kauvas maalle, ja pillin ääni toi mukanaan kokonaisen tuulispään, joka toitotti: "kaikki paikoilleen!" — ja samassa lensi pappa kuin myrskyn viemänä ulos päärakennuksesta suoraa päätä tallirengin asuntoon ja tallirenki lensi — ei sentään saliin, sillä ei hän sinne voinut päästä, vaan palvelijahuoneeseen, hienojen lakeijojen joukkoon, jotka sipsuttelivat silkkisukissa, ja ne pöyhkeät miehet saivat miltei halpauksen, kun niin vähäpätöinen henkilö rohkeni asettua pöytään heidän joukkoonsa.
Mutta salissa lensi nuori paronitar pöydän ylimpään päähän, se oli hänen paikkansa, mutta papinpoika sai istuutua hänen rinnalleen ja siellä he sitte istuivat kuin morsiuspari. Muuan vanha kreivi, joka oli maan vanhinta sukua, sai häiritsemättä pitää kunniapaikkansa; sillä pilli oli oikeudenmukainen ja sitä pitää aina olla. Se sukkela kavaljeeri joka oli pannut alkuun pillinsoiton, lensi pää edellä kanojen joukkoon, mutta hän ei ollut yksin.
Pilli soi kokonaisen penikulman päähän maalle ja sieltä kuului kummia. Rikas tukkukauppiaan perhe, jonka vaunujen edessä oli neljä hevosta, puhaltui ulos vaunuista eikä saanut pysytellä edes vaunujen takanakaan; kaksi rikasta talonpoikaa, jotka olivat kasvaneet omia viljapeltojaan korkeammalle, tuuskahti rapakkolätäkköön; se oli vaarallinen pilli! onneksi särkyi se ensimäiseen ääneensä ja hyvä oli että niin kävi, niin se pääsi takaisin taskuun: "kaikki paikoilleen!"
Seuraavana päivänä ei enään puhuttu siitä tapahtumasta, mutta siitä on tullut sanantapa "pistää pillit pussiin." Kaikki kulkikin taas vanhassa järjestyksessä, paitsi että vanhat muotokuvat, kaupustelija ja hanhipaimen nyt riippuivat salissa; tuuli oli tuonut ne seinälle ja kun muuan taiteentuntija sanoi niiden lähteneen mestarin kädestä, niin ne ripustettiin seinään ja pantiin kuntoon. Eihän kukaan tähän saakka ollut tietänyt että ne olivat kelvollista tavaraa ja kuka sen olisikaan saattanut tietää. Nyt riippuivat ne kunniasijalla. "Kaikki paikoilleen!" ja niin vähitellen käykin. Ikuisuus on pitkä, pitempi kuin tämä tarina.