PORTINAVAIN.
Jokaisella avaimella on tarinansa, ja avaimia on monenlaisia: kamariherran avaimia, kellon avaimia, P. Pietarin avaimia. Me osaamme kertoa kaikista avaimista, mutta nyt kerromme vain kamarineuvoksen portinavaimesta.
Se syntyi lukkosepän pajassa, mutta saattoi syystä luulla olevansa rautasepän luona, niin kovin kourin mies sitä piteli, vasaroi ja viilasi. Se oli liian suuri housuntaskuun, sentähden sen täytyi joutua takintaskuun. Siellä se makasi pimeässä, mutta muuten sen määräpaikka oli seinässä, kamarineuvoksen lapsuudenaikaisen varjokuvan vieressä, joka muistutti kaulusröyhelöllä koristettua pullaa.
Sanotaan jokaisen ihmisen saavan luonteeseensa ja toimintatapaansa jotakin siitä taivaanmerkistä, jonka alla hän syntyy, Härältä, Neitsyeltä, Skorpionilta, joiksi niitä kutsutaan allakassa. Kamarineuvoksetar ei maininnut yhtään näistä nimistä, hän väitti miehensä syntyneen »työntökärryjen merkeissä»; häntä täytyi aina työntää eteenpäin.
Hänen isänsä työnsi hänet erääseen virastoon, hänen äitinsä työnsi hänet aviosäätyyn, ja hänen vaimonsa työnsi hänet kamarineuvoksen arvoon, mutta tätä viimeistä ei hän sanonut; hän oli järkevä, kelpo vaimo, joka vaikeni oikealla kohdalla, puhui ja työnsi oikealla paikalla.
Nyt oli kamarineuvos jo iäkäs mies, »sopusuhtainen», niinkuin hän itse sanoi, lukenut mies, hyväntahtoinen ja lisäksi avainviisas, jonka asian myöhemmin tulemme ymmärtämään. Aina hän oli hyvällä tuulella, kaikista ihmisistä hän piti ja puhui mielellään heidän kanssaan. Kun hän meni kaupunkiin, niin oli vaikeaa saada häntä takaisin kotiin, kun ei äiti ollut työntämässä häntä. Hänen täytyi puhua jokaisen tuttavan kanssa, jonka hän tapasi. Hänellä oli paljon tuttavia, ja tästä joutui päivällisruoka kärsimään.
Kamarineuvoksetar katseli ikkunasta. — Nyt hän tulee! sanoi hän palvelustytölle. — Pane pata tulelle! — Nyt hän seisoo ja puhuu jonkun kanssa, ota pata tulelta, muuten ruoka kiehuu liiaksi! — Nyt hän vihdoinkin tulee! Niin, pane pata jälleen tulelle!
Mutta hän ei kuitenkaan tullut.
Hän saattoi seisoa aivan talon ikkunan alla ja nyökyttää sinne. Mutta kun sitten kulki tuttava ohitse, ei hän saanut rauhaa, hänen täytyi sanoa tuttavalle pari sanaa. Hänen puhuessaan tämän kanssa tuli siihen toinen tuttava. Niin hän siis piti ensimmäistä napinlävestä ja tarttui toista käteen samalla kuin huusi kolmannelle, joka aikoi mennä ohi.
Kamarineuvoksettaren kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle.
— Kamarineuvos, kamarineuvos! huusi hän silloin. — Niin se mies on syntynyt työntökärryjen merkeissä; hän ei pääse paikalta, jollei häntä työnnä eteenpäin!
Kamarineuvos kävi mielellään kirjakaupoissa, katseli kirjoja ja lehtiä. Hän maksoi kirjakauppiaalleen pienen palkkion saadakseen kotona lukea uudet kirjat, nimittäin saadakseen leikata auki kirjan pitkän sivun, mutta ei poikkisivua, sillä silloin ei niitä olisi voitu myydä uusina. Hän oli elävä sanomalehti kaikessa säädyllisyydessä, tiesi kihlaukset, vihkiäiset ja hautajaiset, kirjajuorut ja kaupunkijuorut, ja hän antoi salaperäisillä viittauksilla huomata, että hän tiesi asioita, joita ei kukaan tietänyt. — Tämän kaiken hän oli saanut portinavaimelta.
Jo nuorina vastanaineina olivat kamarineuvoksen väet asuneet omassa talossaan, ja näiltä ajoilta asti oli heillä ollut sama portinavain, mutta silloin he eivät tunteneet sen ihmeellistä voimaa; sen he oppivat tuntemaan vasta myöhemmin.
Tämä tapahtui kuningas Fredrik kuudennen aikana. Köpenhaminalla ei silloin ollut kaasua, sillä oli hylkeenrasvalyhdyt, sillä ei ollut Tivolia eikä kasinoa, ei raitiovaunuja eikä rautateitä. Huvitukset olivat vähäiset sen rinnalla mitä ne nyt ovat. Sunnuntaisin tehtiin retki portin ulkopuolelle, Assistentti-kirkkomaalle, luettiin hautakivien kirjoituksia, asetuttiin nurmikolle, syötiin omia eväitä ja otettiin ryyppy tai lähdettiin Frederiksbergiin, missä rykmentin soittokunta soitti linnan edustalla ja missä oli liikkeellä paljon ihmisiä katselemassa, kuinka kuninkaallinen perhe souteli pienissä, ahtaissa kanavissa, vanhan kuninkaan ohjatessa venettä. Hän ja kuningatar tervehtivät kaikkia ihmisiä säätyerotukseen katsomatta. Tänne saapui varakkaita perheitä kaupungista nauttimaan iltateetään. Kuumaa vettä saatiin ulkopuolella puutarhaa olevalta vainiolta pienestä talonpoikaistalosta, mutta teekeittiö oli tuotava mukaan.
Tänne luonnonhelmaan läksivät kamarineuvoksen väet eräänä aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Palvelustyttö kulki edellä kantaen teekeittiötä ja eväskoppaa, missä myöskin oli naukku »Spendrupin parasta».
— Ota portinavain, sanoi kamarineuvoksetar, — jotta me pääsemme huoneisiimme, kun tulemme takaisin. Sinä tiedät, että täällä suljetaan, kun tulee pimeä, ja kellonnuora on ollut poikki aamusta asti. Me tulemme myöhään kotiin. Kun olemme olleet Frederiksbergissä, menemme Casortin teatteriin Vesterbrolle katsomaan panttomiimia »Harlekini puimamiesten sijaisena». Sinne tulee ihmisiä pilvenä, maksu on kaksi markkaa hengeltä.
Ja he menivät Frederiksbergiin, kuuntelivat musiikkia, näkivät kuninkaalliset veneet liehuvine lippuineen, näkivät vanhan kuninkaan ja valkoiset joutsenet. Nautittuaan hyvää teetä he kiirehtivät teatteriin, mutta eivät kuitenkaan tulleet ajoissa.
Nuorallatanssi oli loppunut, puujalkatanssi oli loppunut ja pantomiimi alkanut. He tulivat myöhään, niinkuin aina, ja se oli kamarineuvoksen syy. Matkalla hän joka hetki seisahtui puhumaan tuttavien kanssa. Teatterissa hän niinikään tapasi hyviä ystäviä, ja kun näytäntö oli loppunut, täytyi hänen ja hänen rouvansa välttämättä pistäytyä erään perheen luo juomaan lasi punssia. Siihen piti mennä vain kymmenen minuuttia, mutta nämä minuutit venyivät todellisuudessa kokonaiseksi tunniksi. Puhuttiin ja puhuttiin. Erittäin huvittava oli muuan ruotsalainen paroni, vai saksalainenko hän lienee ollut, sitä ei kamarineuvos tarkkaan muistanut, mutta sen sijaan hän ikuisiksi ajoiksi kätki muistiinsa sen avaintaidon, minkä paroni hänelle opetti. Tämä oli erinomaisen mieltäkiinnittävää! Hän saattoi saada avaimen vastaamaan kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, kaikkein salaisimpiinkin asioihin.
Kamarineuvoksen portinavain soveltui tarkoitukseen erikoisesti; Se oli alaosastaan painava ja juuri sen täytyi riippua alaspäin. Avaimen kahvan paroni antoi pysyä oikean kätensä etusormella. Se riippui siinä irrallisena ja keveänä, jokainen suonentykintä sormenpäässä saattoi panna sen heilumaan niin että se liikkui, ja jollei tämä tapahtunut itsestään, niin osasi paroni erinomaisesti panna sen liikkumaan niinkuin hän tahtoi. Jokainen liikahdus merkitsi kirjainta, a:sta alkaen niin kauas aakkosiin kuin halutti. Kun ensimmäinen kirjain oli keksitty, liikkui avain vastakkaiselle puolelle. Sitten etsittiin seuraavaa kirjainta, ja tällä tavalla saatiin kokonaisia sanoja, kokonaisia lauseita, vastauksia kysymyksiin. Valetta se oli kaikki tyynni, mutta sentään huvittavaa. Se oli kamarineuvoksenkin ensimmäinen ajatus, mutta siinä mielipiteessä hän ei pysynyt; hän joutui kokonaan avaimen lumoihin.
— Ukkoseni, ukkoseni! huusi kamarineuvoksetar. — Länsiportti suljetaan kello kaksitoista! Me emme pääse sisään, meillä on aikaa vain neljännestunti.
Heidän täytyi kiirehtiä. Useat kaupunkiin rientävät henkilöt pääsivät pian heidän ohitseen. Vihdoinkin lähestyivät he viimeistä vahtihuonetta; silloin kello löi kaksitoista, portti läiskähti kiinni. Koko ihmisjoukko seisoi nyt portin ulkopuolella ja näiden joukossa kamarineuvoksen väet ja heidän palvelustyttönsä, joka kantoi teekeittiötä ja tyhjää eväskoppaa. Toiset seisoivat siellä suuren pelon vallassa, toiset raivoissaan. Jokainen otti asian omalla tavallaan. Mitä sille mahtoi!
Onneksi oli viime aikoina annettu määräys, ettei yhtä kaupungin porteista lukittaisi, nimittäin Pohjoisporttia; siitä saattoivat jalankulkijat päästä kaupunkiin vahtihuoneen läpi.
Tie ei kuitenkaan ollut aivan lyhyt, mutta ilma oli kaunis, taivas kirkas tähtineen ja tähdenlentoineen, sammakot kurnuttivat ojassa ja suossa. Itse seurue alkoi laulaa, laulaen laulun toisensa jälkeen, mutta kamarineuvos ei laulanut eikä katsonut tähtiä; hän ei katsonut edes omia jalkojaan, hän kaatui pitkin pituuttaan aivan ojan viereen. Olisi luullut hänen juoneen liiaksi, mutta tähän ei ollut syynä punssi, vaan avain, joka oli mennyt hänen päähänsä ja heilui siellä.
Vihdoinkin he saapuivat Pohjoisportin vahtihuoneelle, pääsivät sillan yli ja tulivat kaupunkiin.
— Nyt minä taasen olen tyytyväinen! sanoi kamarineuvoksetar. — Tässä on meidän oma porttimme.
— Mutta missä on portinavain? sanoi kamarineuvos. Se ei ollut takataskussa eikä sivutaskussa.
— Auta armias! huudahti kamarineuvoksetar. — Eikö sinulla ole avainta? Sen sinä olet hukannut tehdessäsi avaintemppuja paronin kanssa. Kuinka me nyt pääsemme sisään? Kellonnuora meni, niinkuin tiedät, aamulla poikki, palovartijalla ei ole talonavaimia. Mehän olemme hukassa!
Palvelustyttö rupesi ääneen itkemään; kamarineuvos oli ainoa, joka pysyi tyynenä.
— Meidän täytyy lyödä rikki ruokakauppiaan ikkuna, sanoi hän, — herättää hänet ja siten päästä sisään.
Hän löi rikki ruudun, hän löi rikki kaksi.
— Petersen! huusi hän ja pisti sateenvarjon varren sisään ikkunasta. Silloin kirkaisi kellarikerroksessa asuvan miehen tytär ääneensä. Kellarikerrosmies työnsi auki puodin oven ja huusi: »Palovartija!» ja ennenkuin hän selvästi näki kamarineuvoksen perheen, tunsi sen ja päästi sen sisään, puhalsi palovartija torveensa ja seuraavalta kadulta vastasi toinen palovartija ja puhalsi. Ihmisiä tuli ikkunoihin. — Missä on tuli irti? Mistä meteli kuuluu? kysyivät he vielä sittenkin, kun kamarineuvos jo oli huoneessaan riisumassa takkiaan ja — sieltä löytyi portinavain! Ei taskusta, vaan vuorista; se oli luisunut reikään, joita ei pitäisi olla taskussa.
Siitä illasta lähtien sai portinavain erikoisen merkityksen, eikä yksin kun mentiin viettämään iltaa ulkona, vaan kun istuttiin kotonakin ja kamarineuvos näytti taitoaan ja pani avaimen vastaamaan kysymyksiin.
Hän ajatteli valmiiksi sopivimman vastauksen ja pani sitten avaimen antamaan sen; vihdoin hän uskoi itse siihen. Mutta apteekkari, nuori mies, joka oli kamarineuvoksettaren läheinen sukulainen, ei uskonut.
Tuo apteekkari oli hyväpäinen, terävä mies, hän oli jo koulupoikana antanut lehtiin kirja- ja teatteriarvosteluja, mainitsematta kuitenkaan nimeään — se merkitsee hyvin paljon. Hän oli sitä mitä sanotaan kaunohengeksi, mutta hän ei ensinkään uskonut henkiin, kaikkein vähimmän avainhenkiin.
— Kyllä minä uskon, minä uskon, sanoi hän, — hyvä herra kamarineuvos, minä uskon portinavaimeen ja kaikkiin avainhenkiin yhtä lujasti kuin uskon uuteen tieteeseen, jota nyt juuri aletaan tuntea, nimittäin pöytätanssiin ja vanhojen huonekalujen henkiin. Oletteko te kuullut siitä? Minä olen kuullut! Olen epäillyt — te tiedätte, että minä olen epäilijä — mutta olen kääntynyt luettuani eräässä aivan luotettavassa ulkomaalaisessa lehdessä olleen hirvittävän historian. Kamarineuvos, ajatelkaahan! Minä kerron historian sellaisena kuin olen sen lukenut. Kaksi älykästä lasta oli nähnyt vanhempien herättävän erään suuren ruokapöydän hengen. Pienokaiset olivat yksinään ja tahtoivat nyt koettaa samalla tavalla hangata eloon vanhan piirongin. Se rupesi elämään, henki heräsi, mutta se ei sietänyt lasten komentoa. Se nousi, piironki paukkui, se työnsi ulos laatikot ja pisti piironginjalkojen avulla molemmat lapset sisäänsä, kummankin laatikkoonsa, ja sitten läksi piironki viemään niitä avonaisesta ovesta alas portaita kadulle, kanavaa kohti, mihin se syöksyi ja hukutti molemmat lapset. Pienet ruumiit joutuivat siunattuun maahan, mutta piironki vietiin raatihuoneelle, tuomittiin lapsenmurhasta ja poltettiin elävänä torilla. Sen minä olen lukenut, sanoi apteekkari, — lukenut ulkomaalaisesta lehdestä, en ole itse keksinyt tätä. Tämä on, avain vie, totta! Siis teen ankaran valan.
Kamarineuvoksen mielestä oli tämä tällainen puhe liian karkeaa pilaa; nämä molemmat eivät koskaan voineet puhua avaimesta. Apteekkari oli avaintyperä.
Kamarineuvos edistyi avaintiedossa. Avain oli hänen huvituksensa ja hänen viisaudenlähteensä.
Eräänä iltana, kun kamarineuvos oli panemaisillaan maata ja jo puoleksi riisuutunut, koputettiin eteisen oveen. Koputtaja oli kellarikerroksen mies, joka tuli näin myöhään. Hänkin oli puoleksi riisuutunut, mutta sanoi, että hänen päähänsä oli tullut ajatus, jonka hän pelkäsi haihtuvan yön kuluessa.
— Se koskee tytärtäni Lotta-Leenaa, josta minun täytyy puhua. Hän on kaunis tyttö ja jo ripilläkäynyt; soisin mielelläni, että hänen tulevaisuutensa olisi turvattu.
— Minä en vielä ole leski, sanoi kamarineuvos hymyillen, — eikä minulla ole poikaa, jota voisin tarjota hänelle.
— Sen minä kyllä ymmärrän, kamarineuvos! sanoi kellarikerroksen mies. — Hän osaa soittaa pianoa, hän osaa laulaa — varmaan se kuuluu tänne ylös asti. Te ette aavista, mitä kaikkea se tyttölapsi voi keksiä, se osaa matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä. Hän on kuin luotu teatteriin, ja se on hyvä ura hyvästä perheestä oleville sieville tytöille; he voivat naimisen kautta saada vaikkapa kreivikunnan, vaikkemme me suinkaan sitä ajattele, minä enempää kuin Lotta-Leenakaan. Hän osaa laulaa, pianoa hän osaa soittaa. Siksi vein hänet tässä hiljan laulukouluun. Hän lauloi, mutta hänessä ei ole sitä mitä minä naisilla kutsun olut-bassoksi, eikä korkeissa äänissä sitä kanarialinnun-kirkunaa, jota nykyään vaaditaan laulajattarilta, ja sitten he kehoittivat häntä tykkänään heittämään mielestään tämän uran. No, ajattelin minä, jollei hänestä tule laulajatarta, niin aina hänestä voi tulla näyttelijätär; siihen ei vaadita muuta kuin kieltä suussa. Tänään puhelin siitä tirehtöörille, joksi ne sitä sanovat. — Onko hänellä lukeneisuutta? kysyi hän. — Ei, sanoin minä, ei yhtään. — Lukeneisuus on välttämätön taiteilijattarelle, sanoi hän. Sen hän vielä voi saada, arvelin minä ja menin kotiin sitten. Hän voi lähteä lainakirjastoon ja lukea mitä siellä on, ajattelin minä. Mutta nyt, kun minä tässä juuri tänä iltana riisuuduin, niin johtui mieleeni: minkätähden vuokrata kirjoja, kun voi saada niitä lainaksi; kamarineuvoksella on yllinkyllin kirjoja, antaa hänen lukea ne. Siinä on lukeneisuutta yllinkyllin, ja sen hän voi saada vapaasti.
— Lotta-Leena on herttainen tyttö, sanoi kamarineuvos, — kaunis tyttö! Kyllä hän saa kirjoja luettavakseen. Mutta onko hänellä sitä, mitä sanotaan kipinäksi, nerokkuutta, neroa? Ja onko hänellä sitä, mikä on yhtä tärkeää, onko hänellä onnea?
— Hän on kaksi kertaa voittanut allegriarpajaisissa, sanoi kellarikerroksen mies. — Kerran hän voitti vaatekaapin ja toisella kertaa kuusi paria lakanoita; se on onnea jos mikä, on hänellä onnea.
— Minäpä kysyn avaimelta, sanoi kamarineuvos.
Ja hän asetti avaimen oikean kätensä etusormeen ja kellarikerroksen miehen oikeaan etusormeen, antoi avaimen liikkua ja ilmoittaa kirjaimen toisensa jälkeen.
Avain sanoi: »voittoa ja onnea!» Ja niin oli Lotta-Leenan tulevaisuus määrätty.
Kamarineuvos antoi hänelle heti luettavaksi kaksi kirjaa: »Dyveken» ja
Kniggen »Seurustelu ihmisten kesken».
Tästä illasta lähtien syntyi Lotta-Leenan ja kamarineuvoksen kesken lähempi tuttavuus. Tyttö tuli käymään perheessä, ja kamarineuvos huomasi, että hän oli järkevä tyttö: hän uskoi häneen ja avaimeen. Kamarineuvoksetar näki siinä suoruudessa, jolla tyttö joka hetki osoitti suurta tietämättömyyttään, jotain lapsellista, viatonta. Aviopuolisot pitivät hänestä kumpikin tavallaan, ja hän heistä.
— Täällä ylhäällä haisee niin hyvältä! sanoi Lotta-Leena.
Käytävässä hajusi todella, tai tuoksui, tuoksui omenilta, sillä kamarineuvoksettarella oli täällä kokonainen tynnyri gravensteiniläisiä omenia. Kaikissa huoneissa tuntui sitäpaitsi ruusujen ja lavendelien suitsutuksen tuoksu.
— Onpa se hienoa! sanoi Lotta-Leena. Sitten hivelivät hänen silmiänsä ne monet kauniit kukkaset, joita kamarineuvoksettarella aina oli. Täällä kukoistivat talvellakin sireeni- ja kirsikkapuun-oksat. Poikkileikatut lehdettömät oksat pantiin veteen, ja lämpimässä huoneessa niihin taas pian ilmestyi kukkia ja lehtiä.
— Luulisi, ettei noissa alastomissa oksissa ole mitään elämää, mutta kas vaan, kuinka ne nousevat kuolleista!
— Se ei koskaan ennen ole johtunut mieleeni! sanoi Lotta-Leena. —
Luonto on sentään kaunis.
Ja kamarineuvos näytti hänelle avainkirjaansa, mihin oli kirjoitettu avaimen lausumat merkilliset asiat, myöskin tieto omenakaakusta, joka katosi kaapista juuri sinä iltana, jolloin palvelustytöllä oli vieraana hänen lemmittynsä.
Ja kamarineuvos kysyi avaimeltaan: »Kuka on syönyt omenakaakun, kissa vaiko lemmitty?» ja portinavain vastasi: »Lemmitty!»
Kamarineuvos uskoi sen jo ennenkuin hän kysyikään, ja palvelustyttö myönsi. Tuo avainpahuushan tietää kaiken.
— Niin eikö se ole kummallista! sanoi kamarineuvos. — Se avain, se avain! Lotta-Leenasta se on sanonut: Voitto ja onni. Saadaanpa nyt nähdä. Minä takaan sen.
— Se on ihanaa! sanoi Lotta-Leena.
Kamarineuvoksen rouva ei ollut asiasta yhtä vakuutettu, hän ei kuitenkaan lausunut epäilystään miehensä kuullen, vaan uskoi myöhemmin Lotta-Leenalle, että kamarineuvos nuorenamiehenä oli ollut aivan teatterin lumoissa. Jos joku siihen aikaan olisi työntänyt häntä, niin hän varmaan olisi esiintynyt näyttelijänä, mutta sukulaiset työnsivät poispäin. Näyttämölle hän tahtoi ja päästäkseen sinne hän kirjoitti näytelmän.
— Minä uskon teille nyt suuren salaisuuden, pieni Lotta-Leena. — Näytelmä ei ollut huono, se esitettiin kuninkaallisessa ja sille vihellettiin, joten siitä ei sen jälkeen enää puhuttu mitään, ja siitä minä olen iloissani. Minä olen hänen vaimonsa ja tunnen hänet. Nyt te aiotte kulkea samaa tietä — toivotan teille kaikkea hyvää, mutta en usko teidän menestyvän, en usko portinavaimeen.
Lotta-Leena uskoi siihen, ja tässä uskossa olivat hän ja kamarineuvos yhtä.
Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa kaikessa viattomuudessa ja puhtaudessa.
Tytöllä oli muuten monta hyvää ominaisuutta, joille kamarineuvoksetar antoi arvoa. Lotta-Leena osasi valmistaa perunoista tärkkelystä, neuloa vanhoista silkkisukista silkkisormikkaita, päällystää silkkiset tanssikenkänsä, vaikka hänellä oli varaa ostaa itselleen kokonaan uudet vaatteet. Hänellä oli, niinkuin ruokakauppiaskin sanoi, killinkejä pöytälaatikossa ja osakkeita rahakaapissa. Hänhän oikeastaan sopisi apteekkarin vaimoksi, ajatteli kamarineuvoksetar, mutta hän ei sanonut sitä eikä myöskään antanut avaimen sanoa sitä. Apteekkarin piti pian ryhtyä toimeensa, hoitamaan omaa apteekkia lähes suurimmassa maaseutukaupungissa.
Lotta-Leena luki lakkaamatta »Dyvekeä» ja Kniggen »Seurustelua ihmisten kesken». Hän piti nuo kaksi kirjaa hallussaan kaksi vuotta, mutta sitten hän osasikin toisen ulkoa, Dyveken kaikki osat, mutta vain yhdessä hän aikoi esiintyä, Dyveken osassa, eikä pääkaupungissa, missä on paljon kateutta ja minne ei häntä tahdottu. Hän aikoi aloittaa taiteilijauransa, käyttääksemme kamarineuvoksen sanoja, eräässä maan suurimmista maaseutukaupungeista.
Nyt sattui niin kummallisesti, että tämä tapahtui juuri siellä, minne nuori apteekkari oli asettunut kaupungin nuorimmaksi, vaikkakaan ei ainoaksi apteekkariksi.
Suuri odotettu ilta tuli, Lotta-Leenan piti esiintyä, saavuttaa voitto ja onni, niinkuin avain oli sanonut. Kamarineuvos ei ollut siellä, hän makasi vuoteen omana, ja kamarineuvoksetar hoiti häntä. Kamarineuvokselle oli määrätty kuumia kääreitä ja kamomillateetä, kääreet vatsan ulkopuolelle ja tee sisäpuolelle.
Aviopari ei ollut läsnä Dyveke-esityksessä, mutta apteekkari oli siellä ja kirjoitti sitten asian johdosta kirjeen sukulaiselleen kamarineuvoksettarelle.
— Dyveken kaulus oli paras! kirjoitti hän. — Jos kamarineuvoksen portinavain olisi ollut minun taskussani, niin minä olisin ottanut sen esiin ja viheltänyt siihen. Sen ansaitsi tyttö ja ansaitsi avain, joka niin häpeällisesti oli valehdellut hänelle: Voitto ja onni!
Kamarineuvos luki kirjeen. Kaikkityynni oli pahuutta, sanoi hän, avainvihaa, joka suunnattiin viattomaan tyttöön.
Ja heti kun hän nousi vuoteesta ja taas oli terve ihminen, lähetti hän pienen, mutta myrkyllisen kirjoituksen apteekkarille, joka puolestaan taasen vastasi, ikäänkuin ei hän tässä epistolassa olisi huomannut mitään muuta kuin leikkiä ja hyvää tuulta.
Hän kiitti tästä niinkuin jokaisesta tulevasta ystävällisestä avustuksesta, jonka tarkoitus oli avaimen verrattoman arvon ja merkityksen tunnetuksi tekeminen. Sitten hän kertoi kamarineuvokselle apteekkaritoimintansa ohella kirjoittavansa suurta avainromaania, jossa kaikki toimivat henkilöt olivat avaimia, yksistään ja ainoastaan avaimia. Portinavain oli tietysti päähenkilö ja kamarineuvoksen portinavainta hän käytti esikuvana, jolle oli suotu tietäjän katse ja ennustajan lahja. Tämän ympärillä piti kaikkien muiden avainten liikkua: vanhan kamariherran-avaimen, joka tunsi hovin loiston ja juhlallisuudet, pienen siron ja ylhäisen kellon-avaimen, joka saatiin neljällä killingillä rautakauppiaalta, kirkonpenkin avaimen, joka lukeutuu hengelliseen säätyyn ja joka, vietettyään yön kirkossa avaimenreiästä, on nähnyt henkiä. Ruokasäiliön-, puuvajan- ja viinikellarinavaimet esiintyvät nekin kaikki kumartaen portinavaimelle ja liikkuen sen ympärillä. Auringonsäteet hopeoivat sen, tuuli, maailmanhenki, syöksyy siihen niin että se viheltää. Se on kaikkien avainten avain; se oli kamarineuvoksen portinavain, nyt se on taivaan portinavain, se on paavin avain, se on »erehtymätön!»
— Häijyyttä! sanoi kamarineuvos. — Luomakunnansuuruista häijyyttä!
Hän ja apteekkari eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Kyllä sentään; kamarineuvoksettaren hautajaisissa.
Hän kuoli ensin.
Talossa vallitsi suru ja kaipaus. Yksinpä kirsikkapuun oksatkin, joissa oli tuoreita vesoja ja kukkia, surivat ja kuihtuivat. Ne olivat joutuneet unohduksiin, hän ei enää hoitanut niitä.
Kamarineuvos ja apteekkari astuivat läheisimpinä omaisina hänen arkkunsa jäljessä, rinnakkain, nyt ei ollut aikaan eikä halua suukopuun.
Lotta-Leena sitoi suruharson kamarineuvoksen hatun ympäri. Hän oli nyt talossa, hän oli aikaa sitten palannut, saavuttamatta voittoa ja onnea taiteen uralla. Mutta se saattoi tulla, Lotta-Leenalla oli edessään tulevaisuus. Avain oli sanonut sen, ja kamarineuvos oli sanonut sen.
Hän tuli ylös kamarineuvoksen luo. He puhuivat vainajasta ja he itkivät. Lotta-Leena oli hempeä. He puhuivat taiteesta, ja Lotta-Leena oli voimakas.
— Teatterielämä on ihanaa! sanoi hän. — Mutta siellä on niin paljon hälinää ja kateutta! Minä kuljen mieluummin omaa tietäni. Ensin minä itse, sitten taide!
Knigge oli puhunut totta kuvatessaan näyttelijöitä, sen tyttö ymmärsi. Avain ei ollut puhunut totta, mutta sitä hän ei sanonut kamarineuvokselle. Hän piti kamarineuvoksesta.
Muuten oli portinavain koko suruvuoden aikana kamarineuvoksen lohdutus ja virkistys. Hän teki sille kysymyksiä, ja se antoi hänelle vastaukset. Ja kun vuosi oli kulunut umpeen ja hän ja Lotta-Leena eräänä tunnelmallisena iltana istuivat yhdessä, kysyi hän avaimelta:
— Menenkö minä naimisiin ja kenen kanssa minä menen naimisiin?
Kukaan ei työntänyt häntä, hän työnsi avainta ja se sanoi: Lotta-Leenan kanssa.
Se oli siis sanottu, ja Lotta-Leenasta tuli kamarineuvoksetar.
»Voitto ja onni!»
Nämä sanat oli lausuttu jo aikaisemmin, ne oli lausunut — portinavain.