KAKSI VELJESTÄ.
Yhdellä Tanskan saarista, missä vanhat käräjäpaikat kohoilevat viljavainioista ja mahtavat puut pyökkimetsissä, on pieni kaupunki punakattoisine mataline rakennuksineen. Yhdessä näistä valmistettiin uuninpesän hehkussa ja tuhassa kummallisia asioita. Keitettiin lasissa, sekoitettiin ja tislattiin, survottiin yrttejä huhmareissa. Muuan vanhempi mies oli työn johdossa.
— Pitää hyvin ottaa vastaan se mikä on oikeaa! sanoi hän, — niin, oikeaa, todellista. Tulee tuntea totuus jokaisessa luodussa osassa ja pitää kiinni siitä.
Huoneessa oivallisen perheenäidin luona istui kaksi pojista, vielä pieninä, mutta mielessä täysikasvuisen ajatukset. Oikeudesta ja kohtuudesta oli äitikin aina puhunut heille, siitä että pitää pysyä totuudessa, siinä ovat Jumalan kasvot tässä maailmassa.
Vanhempi pojista oli veitikkamaisen ja reippaan näköinen, hänen huvinsa oli lukea luonnon voimista, auringosta ja tähdistä, mikään satu ei hänestä ollut kauniimpi. Oi kuinka onnellista saada lähteä tutkimusretkeilyille tai keksiä, miten saattaisi jäljitellä linnun siipiä, ja entä sitte voida lentää! Niin, sillä lailla sitä tapasi oikean! Isä oli oikeassa ja äiti oli oikeassa: totuus piti koossa maailman.
Nuorempi veli oli hiljaisempi ja vaipui kokonaan kirjoihin. Jos hän luki Jaakopista, joka pukeutui lampaannahkoihin ollakseen Esaun kaltainen ja siten houkutellakseen itselleen esikoisoikeuden, niin olivat kyyneleet hänen silmissään. Oikeuden ajatus, totuus joka oli voittava ja jonka täytyi voittaa, täytti hänet niin mahtavana. Eräänä iltana kun pienokainen jo oli vuoteessa, mutta uutimet eivät vielä olleet kokonaan vedetyt kiinni sen ympäri ja valo paistoi häneen, makasi hän siinä kirjoineen ja aikoi vihdoinkin lukea loppuun kertomuksen Solonista.
Ja ajatukset nostivat häntä ja kantoivat häntä niin kumman kauvas. Tuntui siltä kuin vuode olisi muuttunut kokonaiseksi laivaksi pullistuneine purjeineen. Näkikö hän unta vai mitä tämä oli? Hän liukui yli vyöryvien vesien, ajan suurten merien, hän kuuli Solonin äänen. Ymmärrettävästi ja kuitenkin vieraalla kielellä kuului tanskalainen sananlasku: "Lailla on maata rakennettava."
Ja ihmissukukunnan suojelushenki seisoi köyhässä huoneessa, kumartui vuoteen yli ja painoi suudelman pojan otsalle: "Kasva väkeväksi kunniassa ja väkeväksi elämän taistelussa! Lennä totuus rinnassasi totuuden maata kohti!"
Vanhempi veli ei vielä ollut pannut levolle. Hän seisoi ikkunan luona, katsellen sumuja, jotka kohoilivat niityltä. Eivät keijukaiset siellä tanssineet, vaikka joku vanha rehellinen palvelija sen kyllä oli hänelle sanonut, mutta hän tiesi asian paremmin: sumut ne olivat, jotka lämpimämpinä kuin ilma kohosivat. Tähdenlento välkähti ja samassa olivat pojan ajatukset poissa maan sumuista, kokonaan tuossa loistavassa meteorissa. Taivaan tähdet tuikkivat. Tuntui siltä kuin pitkät kultalangat olisivat riippuneet niistä alas meidän maahamme.
— Lennä minun mukaani! soi ja helisi suoraan pojan sydämeen. Ja sukujen mahtava suojelushenki, nopeampi lintua, nuolta, kaikkea maista mikä taitaa lentää, kantoi hänet avaruuteen, missä säde tähdestä tähteen yhdisti taivaankappaleet toisiinsa. Meidän maamme kiertyi ohuessa ilmassa, kaupunki näkyi toisen vieressä. Halki ilmojen helisi:
— Mikä on likellä, mikä kaukana, kun hengen mahtava Genius nostaa sinua!
Ja taasen seisoi pienokainen ikkunan ääressä ja katseli ulos, nuorempi veli makasi vuoteessaan. Äiti kutsui heitä nimeltä: Anders ja Hans Christian!
Tanska tuntee heidät, maailma tuntee molemmat veljekset — Örsted.