Satuja ja tarinoita VI

by H. C. Andersen

KAKSITOISTA POSTIVAUNUISSA.

Oli paukkuva pakkanen, tähtikirkas sää, aivan tyyntä. Toksis! tuolla viskattiin ruukku oveen. Pau! tuolla otettiin laukauksella vastaan uutta vuotta: oli uudenvuodenaatto. Nyt löi kello kaksitoista.

"Pararamppamppaa!" Tuolla tuli posti. Suuret postivaunut pysähtyivät kaupungin portin ulkopuolelle, ne toivat kaksitoista henkeä, useammalle ei ollut tilaa, kaikki paikat olivat täynnä.

— Eläköön! Eläköön! laulettiin taloissa, missä ihmiset viettivät uudenvuodenaattoa ja juuri olivat nousseet, käsissä täytetty lasi, ja joivat uuden vuoden maljan:

— Terveyttä ja hyvää vointia uutena vuonna! sanoivat he. — Pikku vaimo! Paljon rahaa! Loppu kaikesta harmista!

Niin, sellaisia toivoteltiin ja kilisteltiin ja — posti pysähtyi kaupungin portin edustalle muukalaisine vieraineen, matkustajineen, joita oli kaksitoista.

Mitä väkeä he olivat? Heillä oli passi ja matkatavaroita niinikään, niin, lahjoja sinulle ja minulle ja kaikille ihmisille kaupungissa. Keitä olivat nuo vieraat? Mitä he tahtoivat ja mitä he toivat?

— Hyvää huomenta! sanoivat he vartiasotamiehelle portilla.

— Hyvää huomenta! sanoi hän, sillä kellohan oli lyönyt kaksitoista.

— Nimenne? Säätynne? kysyi vartiasotamies siltä, joka ensinnä astui vaunuista.

— Katsokaa passista! sanoi matkustaja. — Minä olen minä! Hän olikin aikamoinen mies, yllään karhunnahkaturkki, jalassa päällyssaappaat. — Minä olen se mies, johon hirvittävän monet kiinnittävät toivonsa. Tuleppa huomenna, niin saat uudenvuodenlahjan. Minä heitän menemään killinkejä ja taalareja, annan lahjoja, niin, minä pidän tanssiaisia, kokonaiset kolmekymentä yksi tanssiaistilaisuutta, useampia öitä en voi lahjoittaa. Laivani ovat jäätyneet kiinni, mutta konttorissani on lämmin. Olen tukkukauppias ja nimeni on Januarius Tammikuu. Minulla on mukanani ainoastaan laskuja.

Sitte tuli seuraava. Hän oli lystimestari, hän oli teatterien, naamiohuvien ja kaikkien mahdollisten huvitusten johtaja. Hänen matkatavaransa muodosti suuri tynnyri.

— Siitä me laskiaiseksi laskemme maahan enemmän kuin kissa, sanoi hän. — Minä tahdon huvittaa muita ja itseäni myöskin, sillä koko perheestä on minulle suotu lyhyin elämänikä. Minä tulen vain kahdenkymmenen kahdeksan vanhaksi! Niin, yksi päivä mahdollisesti lisätään, mutta se on ykskaikki. Eläköön!

— Älkää huutako niin lujaan! sanoi vartiasotamies.

— Huudan kuin huudankin! sanoi mies. — Minä olen prinssi Karnevaali ja matkustan nimellä Februarius Helmikuu.

Nyt tuli kolmas. Hän näytti olevan paljasta paastoa, mutta kulki pää pystyssä, sillä hän oli sukua "neljänkymmenen ritarin" kanssa ja oli ilmanennustaja. Mutta se ei ole mikään lihava ammatti, sentähden ylisti hän paastonaikaa. Hänen koristuksenaan oli kimppu orvokkeja napinlävessä, mutta ne olivat hyvin pienet.

— Martius Maaliskuu mars! huusi neljäs ja tönäisi kolmatta. — Maaliskuu mars sisään vahtiin, siellä on punssia, tunnen sen nenääni. Mutta se ei ollut totta, hän tahtoi vain laskea aprillipilaa, sillä lailla alkoi neljäs veitikka. Hän näytti olevan hyvin kärkäs. Hän ei toimittanut paljon, mutta piti monta pyhäpäivää. — Tuuli menee ylös ja alas! sanoi hän. — Sadetta ja päiväpaistetta, muuttoa talosta ja muuttoa talon. Minä olen myöskin muutto-asioitsija, olen hää- ja hautajaiskutsuja, osaan sekä nauraa että itkeä. Minulla on arkussa kesävaatteet, mutta olisi hyvin hullua ottaa ne käytäntöön. Tässä minä olen! Juhlatilaisuuksissa esiinnyn silkkisukissa ja puuhkassa.

Nyt astui vaunuista nainen.

— Neiti Maj Toukokuu! sanoi hän. Kesäpuvussa, kalossit jalassa. Hänen yllään oli pyökinlehdenvärinen silkkihame, hiuksissa vuokkoja ja sitte hän tuoksui maratilta niin että vartiasotamiehen täytyi aivastaa. — Jumal' auttakoon! sanoi hän, se oli hänen tervehdyksensä. Suloinen hän oli! Ja laulajatar hän oli, ei teattereissa, vaan metsässä, ei virvoitusteltoissa, ei, vaan raikkaassa vihreässä metsässä hän lauleli omaksi huvikseen. Hänellä oli ompelulaukussaan Christian Winterin "Træznit", Puupiirroksia, sillä ne ovat kuin itse pyökkimetsä, ja Richardtin Pikkurunot, ne ovat kuin maratteja.

— Nyt tulee rouva, nuori rouva! huudettiin vaunussa ja samassa tulikin rouva nuorena ja hienona, ylpeänä ja kauniina. Hän oli syntynyt unikeoksi, Unikeon päivä on Tanskassa kesäkuussa. Sen näki heti. Hän pani toimeen pidot vuoden pisimpänä päivänä, jotta olisi aikaa syödä monet ruokalajit. Hänellä oli varaa ajaa omissa vaunuissa, mutta hän saapui kuitenkin postin mukana niinkuin muutkin, hän tahtoi siten osoittaa, ettei hän ollut ylpeä. Yksinään ei hän myöskään matkustanut, hänen seurassaan oli hänen nuorempi veljensä Julius Heinäkuu.

Hän oli hyvissä voimissa, yllä kesävaatteet ja päässä panamahattu. Hän kuljetti mukanaan vain vähän matkatavaroita, se oli kuumuudessa niin vaivaloista. Hänellä oli vain uimalakki ja uimahousut, se ei ole paljo.

Nyt tuli emäntä, rouva Augusta Elokuu, hedelmäkauppiatar tynnyrittäin, monien kalasumppujen omistajatar, maanviljelijä, yllään suuri vannehame. Hän oli lihava ja hiestynyt, otti itse osaa kaikkeen, vei itse oluthaarikan työväelle vainiolla.

— Pitää syödä leipänsä otsansa hiessä, sanoi hän, — niin sanotaan raamatussa. Sitte voidaan pitää tanssiaisia metsässä ja elonleikkuukemuja! Hän oli emäntä.

Nyt tuli taasen mieshenkilö, ammatiltaan maalari, värimestari, sen sai metsä tuntea: lehtien piti vaihtaa väriä, mutta kauniisti, kun hän halusi. Punaiselta, keltaiselta, ruskealta metsä pian näytti. Mestari vihelteli niinkuin musta rastas, oli oivallinen työmies ja ripusti ruskeanvihreän humalaköynnöksen olutkannunsa ympärille. Se koristi ja koristamiseen hänellä oli silmää. Tässä hän nyt seisoi väripyttyineen, siinä kaikki hänen matkatavaransa.

Nyt seurasi maatilanomistaja, joka ajatteli kylvämisen kuuta [lokakuun tanskalainen nimi], maan kyntämistä ja muokkaamista, niin, metsästyksen huvia myöskin. Hänellä oli koira ja pyssy, hänellä oli taskussaan pähkinöitä, niksis-naksis! Peloittavan paljon tavaraa hän kuljetti mukanaan ja englantilaisen auran. Hän puhui maataloudesta, mutta siitä ei kuulunut paljoakaan, niin hän yski ja ryki — November Marraskuu saapui.

Hänellä oli nuha, hirvittävä nuha, niin että hän käytti lakanaa eikä nenäliinaa, ja kuitenkin hänen piti saattaa piiat paikkoihinsa, sanoi hän, mutta kylmettyminen kyllä menee ohi, jahka hän rupeaa hakkaamaan puita, ja sen hän tekee, sillä hän oli puunhakkaajan ammattikunnan vanhin. Illat hän käytti luistimien veistämiseen, hän tiesi, että muutaman viikon perästä voitaisiin käyttää näitä huvittavia jalkineita.

Nyt tuli viimeinen, vanha muorikulta hiilipannuineen. Häntä paleli, hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä. Hän kantoi kukkaruukkua, jossa kasvoi pieni kuusi.

— Sitä minä hoidan, sitä minä vaalin, niin että se jouluaatoksi tulee suureksi, ylettyy lattiasta aina lakeen asti ja kasvattaa palavia kyntteleja, kullattuja omenia ja paperihelyjä. Hiilipannu lämmittää kuin kaakeliuuni, otan taskusta satukirjan ja luen ääneen niin että kaikki lapset huoneessa istuvat hiljaa, mutta nuket puussa alkavat elää, ja pieni vahaenkeli korkeimmalla puussa räpyttelee helykultasiipiään, lentää alas vihreästä latvasta ja suutelee pieniä ja suuria huoneessa, niin, köyhiäkin lapsia, jotka seisovat ulkopuolella ja laulavat joululaulua tähdestä Betlehemin yläpuolella.

— Ja nyt saattavat vaunut lähteä takaisin, sanoi vartiasotamies, — nyt on tusina täysi. Antaa uusien matkavaunujen nyt ajaa esiin.

— Antaa nyt näiden kahdentoista kunnollisesti päästä sisään! sanoi kapteeni, joka oli vahdissa. — Yksi kerrallaan. Passin pidän minä. Se kestää jokaiselle yhden kuukauden. Kun se on ohi, niin minä kirjoitan siihen miten kukin on käyttäytynyt. Tehkää hyvin, herra Januarius Tammikuu, suvaitkaa astua sisään.

Ja sitte hän meni sisään.

Kun yksi vuosi on kulunut, sanon minä sinulle mitä nuo kaksitoista ovat tuoneet sinulle, minulle ja meille kaikille. Nyt en sitä tiedä ja tuskinpa he itsekään sitä tietävät — sillä me elämme ihmeellisenä aikana.

End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita VI, by H. C. Andersen